Pyhittäjä Anatoli (Aleksei Zertsalov) syntyi vuonna 1824 Kalugan läänissä Bobylin kylässä. Hänen isänsä palveli kylän kirkossa diakonina. Hurskaat vanhemmat toivoivat, että pojasta tulisi munkki ja kasvattivat hänet sen mukaisesti. Kun Aleksei valmistui hengellisestä seminaarista, hänelle tarjottiin pappisvihkimystä, mutta hän kieltäytyi siitä ja otti vastaan valtion viran. Pian hän sairastui keuhkotautiin, joka oli tuohon aikaan hengenvaarallinen sairaus, ja lupasi mennä luostariin, jos Jumala parantaa hänet. Vanhemmat siunasivat iloiten hänen aikomuksensa.

Toivuttuaan Aleksei meni vuonna 1853 Optinan luostariin. Kun äiti tuli luostariin vierailulle, pyhittäjä Makari (7.9.) sanoi hänelle. ”Siunattu olet sinä, hyvä nainen, kun olet päästänyt poikasi näin hyvälle tielle!” Vanhus Makari ohjasi itse nuorta kuuliaisuusveljeä ja opetti hänelle Jeesuksen rukousta. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän uskoi Aleksein vanhus Amvrosin (10.10.) ohjaukseen. Yhdeksän vuoden kuluttua Aleksei vihittiin munkiksi, ja hän sai nimekseen Anatoli.

Luostarielämänsä alussa Anatoli hoiti palvelutehtävää keittiössä. Yöunet jäivät lyhyiksi ja nukkumapaikkakin oli halkopinon päällä. Vapaahetkinä hän meni metsään rukoillakseen siellä Jumalaa yksinäisyydessä. Myöhemmin pyhittäjä Amvrosi lähetti hänet joskus luostarin hotelliin lohduttamaan murheellisia. Nähdessään, että Anatoli oli saavuttanut hengellisen kypsyyden ja kykeni opettamaan toisia, hän otti tämän avukseen ohjaajavanhuksen tehtävään.

Anatoli vihittiin pappismunkiksi vuonna 1870. Pyhä synodi olisi korottanut hänet arkkimandriitan arvoon ja nimittänyt Vapahtajan luostarin johtajaksi Orjoliin, mutta Anatoli kieltäytyi kirkollisesta urasta ja jäi Optinaan avustamaan vanhus Amvrosia. Kuuliaisuudesta vanhusta kohtaan hän otti kuitenkin vastaan skiitan johtajan tehtävän. Uudessa asemassaankin hän säilytti kunnioittavan suhtautumisensa vanhus Amvrosiin ja polvistui aina hänen edessään. Kerran Amvrosi osoitti edessään polvillaan olevaa Anatolia eräälle naiselle sanoen: ”Saanko esitellä, hän on esimieheni.”

Sairaalloinen ja vuoteeseen sidottu vanhus Amvrosi otti isä Anatolin avukseen huolehtimaan myös vastaperustetun Šamordinon naisluostarin asioista. Vanhus Amvrosia sisaret pitivät ohjaajavanhuksenaan, mutta Anatoli oli heille kuin isä, joka piti huolta kaikista luostarin käytännön asioista. Hänen tavanomainen kysymyksensä sisaria tavatessaan oli: ”Onko teillä kaikkea?” Hän oli luonteeltaan hyvä ja huolehtivainen. Jos hän kuuli jonkun olevan murheissaan, hän huolestui niin että hänen päätään alkoi särkeä. Myöhemmin mukaan tulivat sydänkivut. Kaksikymmentäyksi vuotta hän ohjasi sisaria opettaen heille jumalanpalvelusten kulkua, luostarielämän periaatteita ja Jeesuksen rukousta. Vanhus Amvrosin siunauksella myös monien muiden naisluostareiden sisaret pyysivät isä Anatolilta neuvoja ongelmiinsa.

Isä Anatoli piti Jeesuksen rukousta tärkeimpänä tienä pelastukseen. ”Parasta on piirtää nuoreen pehmeään sydämeen tämä suloinen ja valoisa rukous: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Se tuo mukanaan loputtoman ilon ja riemun! Silloin et haikaile Roomaan etkä Jerusalemiin, sillä itse Kuningas tulee suuresti ylistetyn Äitinsä ja kaikkien enkeleiden ja pyhien ihmisten kanssa asumaan luoksesi.” Hän sanoi myös, ettei todellinen rukous synny hyvän lukemisen tai laulamisen vaikutuksesta, vaan se on suuren vaivannäön hedelmää.

Isä Anatoli oli rukouksen ihminen. Vanhus Amvrosi sanoi, että vain yhdelle tuhannesta on annettu sellainen rukouksen voima ja armo kuin isä Anatolille. Hänellä oli myös muita Pyhän Hengen lahjoja: kyky arvostella asioita oikein, taito lohduttaa murehtivaa sielua, varoittaa tulevista koettelemuksista ja valmistaa ihmistä lähestyvään kuolemaan.

Pyhittäjä Amvrosin kuoleman jälkeen (1891) isä Anatolin vointi heikkeni nopeasti. Hän tunsi jääneensä hengellisesti orvoksi ja lähestyi päiviensä loppua. Joulukuussa 1893 hän vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan. Tammikuun 25. päivänä hänelle toimitettiin rukouspalvelus kuolevia varten. Sen aikana hän antoi sielunsa rauhallisesti Herralle.

Venäjän kirkon ensimmäinen uusmarttyyri metropoliitta Vladimir (Vasili Bogojavlenski) syntyi pappisperheeseen Tambovin hiippakunnassa vuonna 1848. Hän opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, meni naimisiin ja hänet vihittiin papiksi. Neljän vuoden kuluttua hänen vaimonsa ja pieni poikansa kuolivat traagisesti. Tuon menetyksen jälkeen Vasili meni luostariin ja sai munkiksi vihittäessä nimen Vladimir. Vuonna 1888 hänet vihittiin Staraja Russan apulaispiispaksi Novgorodin hiippakuntaan. Kolme vuotta myöhemmin hän sai siirron Samaran hiippakuntaan, jossa hän omistautui auttamaan ja lohduttamaan ihmisiä katovuoden ja koleraepidemian aikana. Sitten hän vietti kuusi vuotta Kaukasiassa Georgian eksarkaatissa perustaen lukuisia kirkkoja ja seurakuntakouluja.

Vladimirin valinta Moskovan metropoliitaksi vuonna 1898 aloitti uuden ajan hiippakunnan elämässä. Hän kiinnitti huomiota papiston koulutukseen ja pyrki olemaan lähellä laumaansa vierailemalla tehtaissa ja järjestämällä työläisille keskustelu- ja luentotilaisuuksia varoittaen heitä sosialismin aatteen vaaroista. Viidentoista Moskovassa vietetyn vuoden jälkeen Vladimir nimitettiin Pietarin metropoliitaksi ja Pyhän synodin puheenjohtajaksi. Päättäväisenä ja oikeudentajuisena hän asettui vastustamaan munkkina esiintyneen Rasputinin vaikutusvaltaa hovissa ja sekaantumista kirkon elämään, minkä johdosta hän joutui epäsuosioon ja sai siirron Kiovan piispanistuimelle.

Lokakuun vallankumous järkytti kirkon elämää Ukrainassa niin kuin kaikkialla Venäjällä. Ukrainassa perustettiin kansallinen kirkko, mutta metropoliitta Vladimir kieltäytyi antamasta sille tukeaan. Bolševikit valtasivat Kiovan tammikuussa 1918. Kaupungissa puhkesi ryöstelyn ja väkivallan aalto, kirkkoja ja luostareita häväistiin. Kaiken keskellä metropoliitta jatkoi liturgian toimittamista Kiovan luolaluostarissa, jossa hän asui. Vallattuaan luostarin bolševikit pahoinpitelivät häikäilemättömästi munkkivanhuksia ja ryöstelivät luostarin kalleuksia.

Tammikuun 25. päivänä 1918 aseistautunut joukko tunkeutui metropoliitta Vladimirin huoneistoon. Herjauksia huudellen he veivät hänet luostarin muurille. Kulkiessaan Vladimir lauloi rauhallisesti kirkkoveisuja ikään kuin olisi ollut menossa toimittamaan jumalanpalvelusta. Ennen kuolemaansa hän rukoili ja siunasi murhaajansa sanoen: ”Antakoon Herra teille anteeksi.” Samalla hetkellä häntä kohti ammuttiin useita laukauksia ja hän kaatui kuolleena maahan. Vasta aamulla munkit löysivät Vladimirin ruumiin, joka oli runneltu pistimillä ja ampumalla, ja siirsivät sen kirkkoon hautaamista varten.

Metropoliitta Vladimir oli ensimmäinen marttyyripiispa Venäjän uusmarttyyrien suuressa joukossa. Moskovassa hänen kuolemansa aikoihin kokoontunut kirkolliskokous päätti muistella hänen kuolinpäivänään kaikkia vainoissa kuolleita kristittyjä. Sittemmin Venäjän kirkko on siirtänyt tämän kaikkien uusmarttyyrien juhlan vietettäväksi tammikuun 24. päivän jälkeisenä sunnuntaina.

Arkkipiispa Pietari (Vasili Konstantinovitš Zverev) syntyi papin perheeseen Moskovassa vuonna 1878. Opiskeltuaan ensin maallisessa yliopistossa hän siirtyi Kazanin hengelliseen akatemiaan, jossa hän opintojensa vielä kestäessä vihkiytyi munkiksi. Hän toimi ennen vallankumousta ensin kirkollisissa opetustehtävissä ja sitten Kristuksen kirkastumisen luostarin johtajana Belevissä. Sieltä hän kävi usein läheisessä Optinan luostarissa ja keskusteli tuntikausia ohjaajavanhusten kanssa. Hän kävi myös Sarovin ja Divejevon luostareissa ja tapasi autuaan Paraskevan (22.9.), joka lahjoitti hänelle itse kutomansa kankaan. Pietari ompelutti siitä piispallisen jumalanpalveluspuvun, jota hän säilytti hautaamistaan varten.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1919 patriarkka Tiihon (26.9.) vihki Pietarin Nižni Novgorodin hiippakunnan apulaispiispaksi. Pietari asettui asumaan Petšerin luostariin Volgan varrelle kohottaen rappiolle ajautuneen luostarin elämän nopeasti aivan uudelle tasolle. Hän ei tinkinyt rahtuakaan jumalanpalvelusten toimittamisesta. Tavallinen sunnuntaivigilia kesti hänen toimittamanaan kuusi tuntia. Hän kutsui kansan osallistumaan kirkkolauluun, perusti luostarin yhteyteen pyhäkoulun ja opetti siellä itse. Kaupunkilaiset alkoivat pian pitää häntä hengellisenä ohjaajanaan ja kaikki lapsista lähtien rakastivat häntä. Se ei kuitenkaan miellyttänyt hiippakunnan piispaa, joka lähetti Pietarin toimittamaan jumalanpalveluksia syrjäisiin kirkkoihin kaupungin laidalle.

Toukokuussa 1921 Pietari pidätettiin. Paikallisten tehtaiden työläiset ilmaisivat vastalauseensa menemällä kolmeksi päiväksi lakkoon. Viranomaiset lupasivat vapauttaa Pietarin, mutta lähettivätkin hänet salaa Moskovaan Lubjankan vankilaan. Häntä syytettiin uskonnollisen fanaattisuuden lietsomisesta poliittisessa tarkoituksessa. Vankilassa hän julisti vangeille sanomaa Kristuksesta niin innokkaasti, että hänet siirrettiin toiseen vankilaan. Vangit hyvästelivät hänet liikutuksesta itkien. Kun hänet jonkin ajan kuluttua siirrettiin taas uuteen Tagankan vankilaan, vartijatkin tulivat saattamaan häntä. Tagankan vankilassa oli yhtä aikaa kaksitoista piispaa. He saivat rippilapsiltaan kirkkoleipiä ja jumalanpalveluspukuja ja toimittivat sellissä yhteisen jumalanpalveluksen. Vankilassa piispa Pietari sairastui ja joutui hoidettavaksi vankilan sairaalaan. Saman vuoden joulukuussa hänet vapautettiin, ja patriarkka Tiihon nimitti hänet Staritsan apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan.

Pian piispa Pietari pidätettiin uudelleen. Kuulusteluissa hän ilmoitti pitävänsä patriarkka Tiihonia Venäjän kirkon oikeana johtajana ja kieltäytyi hyväksymästä ns. elävän kirkon (obnovlentsy) tekemiä uudistusmielisiä päätöksiä. Hänet karkotettiin Taškentiin Keski-Aasiaan ja sieltä edelleen syrjäiseen kylään, jossa hän joutui elämään kurjissa oloissa ja sairastui keripukkiin.

Patriarkka Tiihon vapautettiin vankilasta kesällä 1923. Hän antoi viranomaisille luettelon piispoista, joita ilman hän ei voinut johtaa kirkkoa. Piispa Pietari oli listalla, ja seuraavan vuoden lopulla hän sai palata karkotuksesta Moskovaan.

Pietari lähetettiin Voronežin hiippakuntaan iäkkään metropoliitta Vladimirin avuksi. Tämän kuoltua hänestä tuli hiippakunnan vastaava piispa. Kaupungin asukkaat kunnioittivat ja rakastivat häntä. Monet tulivat murheellisina hänen luokseen, mutta palasivat koteihinsa lohdutettuina ja ilosta säteillen. Pietarin aikana hiippakunnassa alkoi laajamittainen paluu uudistusmielisten leiristä virallisen kirkon helmaan. Uskovat pelkäsivät, että heidän piispansa pidätettäisiin, ja järjestivät hänen asunnolleen ympärivuorokautisen vartion. Kun hänet kutsuttiin tavanomaiseen kuulusteluun miliisiasemalle tai turvallisuuspoliisiin, jopa 300 maallikon joukko kokoontui vaatimaan hänen vapauttamistaan.

Marraskuussa 1926 viranomaiset kaikesta huolimatta pidättivät Pietarin. Hänen tuomittiin kymmeneksi vuodeksi leirille ”vastavallankumouksellisen toiminnan harjoittamisesta neuvostovaltaa vastaan” ja lähetettiin Solovetskiin. Siellä Pietari toimi kirjanpitäjän apulaisena elintarvikevarastossa. Leirioloissakin hän piti kiinni rukoussäännöstään. Hänen hengellinen ja moraalinen tasonsa oli niin korkea, että hän herätti kunnioitusta jopa lakaistessaan luudalla pihaa. Karkeakäytöksiset rikollisetkin, jotka pitivät muita vankeja pilkkanaan, antoivat hänelle tietä ja tervehtivät häntä, mihin Pietari vastasi siunaamalla heidät ristinmerkillä. Leirin johto kosti Pietarille tämän murtumattomuuden lähettämällä hänet Anzerin saarelle, jossa vankeja pidettiin hirvittävissä oloissa.

Vuoden 1928 lopulla Anzerin saarella puhkesi lavantautiepidemia. Talven aikana kuoli puolet saaren tuhannesta vangista. Pietarikin sairastui ja hänet siirrettiin sairaalan virkaa toimittaneeseen Golgatanmäen skiittaan. Siellä sattui olemaan myös eräs hänen rippilapsensa. Tämä heräsi eräänä aamuyönä outoon havinaan, ikään kuin sisään olisi lentänyt lintuparvi. Silloin hän näki suurmarttyyri Barbaran (4.12.), joka pyhien neitseiden saattamana meni Pietarin vuoteen luo ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Myöhemmin samana päivänä arkkipiispa Pietari kirjoitti lyijykynällä seinään: ”En enää halua elää, Herra kutsuu minua luokseen.” Pian tämän jälkeen marttyyripiispa antoi henkensä Herralle. Tämä tapahtui tammikuun 25. päivänä vuonna 1929.

Pyhä Pietari haudattiin samaan joukkohautaan muiden lavantautiin kuolleiden kanssa. Viiden päivän kuluttua vangit kuitenkin avasivat kuusenhavuilla peitetyn haudan, leirin papisto toimitti ruumiinsiunauksen ja Pietarin maalliset jäännökset haudattiin erikseen Anzerin saarelle Golgatanmäen juurelle. Haudalle pystytettiin puuristi, mutta jo keväällä leirin johto antoi määräyksen kerätä kaikki Solovetskin hautaristit polttopuiksi.

Marttyyripiispa Pietarin pyhäinjäännökset löydettiin vuonna 1999 ja ne sijoitettiin Solovetskin luostarin pääkirkkoon. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhittäjä Afanasia (Aleksandra Vasiljevna Lepeškina) syntyi Moskovassa vuonna 1885. Hänen vanhempansa olivat kauppa-alalla ja pyrkivät antamaan lapsilleen parhaan mahdollisen koulutuksen. Aleksandra opiskeli Usatševskin instituutissa ja osasi täydellisesti niin ranskaa kuin saksaakin. Opiskelu oli kallista, mutta sen maksoivat rikkaat sukulaiset, jotka omistivat tehtaita.

Lepeškinit tunnettiin Moskovassa hartaina uskovina ja luostareiden hyväntekijöinä. Eräs Aleksandran esi-isistä oli ollut rakennuttamassa pyhittäjä Zosima Verhovskin (29.12) perustamaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria, jonka igumeniana Aleksandra myöhemmin toimi.

Opiskeluaikanaan Aleksandra eli hyvin, oli iloinen ja tyytyväinen ja huvitteli paljon. Toiset opiskelijat arvostivat häntä ja hänellä oli paljon ihailijoita. Mutta opintojen päätyttyä vuonna 1902 nuori Aleksandra kaikkien yllätykseksi menikin Zosiman Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Parin vuoden kuluttua igumenia lähetti hänet Ponetajevin luostariin opettelemaan maalaustaidetta. Sieltä palattuaan Aleksandra sai kuuliaisuustehtäväkseen ikonimaalauksen. Vuonna 1920 hänet vihittiin nunnaksi, hän sai nimen Afanasia, ja hänet valittiin luostarin igumeniaksi.

Viranomaisten vaatimuksesta luostari muutettiin vallankumouksen jälkeen maataloutta harjoittavaksi osuuskunnaksi. Igumenia joutui usein tekemisiin viranomaisten kanssa luostarin taloutta koskevissa asioissa. Osuuskunnan johtajana hän joutui osallistumaan piirikomitean kokouksiin, jotka pidettiin paikallisessa klubissa. Kerran eräs komitean jäsenistä päätti pilailla hänen kustannuksellaan. Seinällä olevaa Marxin kuvaa osoittaen hän sanoi: ”Äiti igumenia, tuo tuossa on Marx. Hän on oikeastaan ensimmäisen sosialistin, Kristuksen oppilas.” ”Oppilaan kuva teillä siis on täällä, mutta miksi ei ole Opettajan kuvaa?”, igumenia vastasi.

Afanasian harteilla oli luostarin johtajan vastuu, hän joutui kestämään viranomaisten aiheuttamat vaikeudet ja vainon ja kantoi vielä sairauden taakkaakin. Hän sairasti yli kahdenkymmenen vuoden ajan malariaa ja sai usein kuumekohtauksia, mutta ei välittänyt hoitaa itseään. Samalla tilanne luostarissa oli vaikea niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Sisaria oli noin 300 henkeä, joukossa kuusikymmentä apua tarvitsevaa vanhusta. Kaikille piti hankkia ruoka, vaatetus ja lämmitys.

Vuonna 1928 luostari suljettiin. Afanasia siirtyi Alabinon kylään Naro-Fominskin alueelle Moskovasta lounaaseen yhdessä iäkkään nunna Antonian ja kuuliaisuussisar Jevdokian kanssa. Afanasia oli pienen yhteisön hengellinen johtaja. Hän luki päivittäiset jumalanpalvelukset. Työkseen hän tikkasi nunna Antonian kanssa täkkejä. Jevdokia teki raskaat työt ja hoiti yhteydenpidon ulkomaailmaan. Suuren paaston ensimmäisellä ja toisella viikolla talon ovet suljettiin ja viikko vietettiin rukoillen ja vaieten. Pääsiäinen sitä vastoin oli todellinen ylösnousseen Kristuksen juhla.

Ihmisiä kävi äiti Afanasian luona pyytämässä apua, kysymässä neuvoa ja saamassa lohdutusta, mutta kävijät tulivat iltahämärissä tai yöllä, etteivät herättäisi huomiota. Sisaret eivät itse käyneet kenenkään luona, sillä he pelkäsivät vierailujensa saattavan yksityiset ihmiset ja perheet vaikeuksiin.

Helluntaina vuonna 1931, kun Afanasia oli taas kerran toipunut keuhkoputkentulehduksesta, kansankomissariaatin työntekijät tulivat kuorma-autolla, tutkivat perinpohjin sisarten asunnon ja veivät igumenia Afanasian mukanaan. Häntä syytettiin aktiivisesta neuvostovastaisesta toiminnasta ja neuvostovallan toimenpiteiden, erityisesti kollektivisoinnin, vesittämiseen tähtäävästä agitaatiosta Alabinon kylässä. Tutkintatuomarin kysymyksiin hän vastasi: ”Olin igumeniana vuodesta 1920 vuoteen 1928. Tuona aikana vallitsi täysi järjestys ja kaikki noudattivat käskyjäni. Sen vuoksi kaikki oli hyvin. Luostarissa ollessani olin antanut itseni kokonaan Jumalan haltuun ja samalla lailla olen jättäytynyt Hänen haltuunsa myös nyt ja olen valmis antamaan henkeni Jumalan ja Kristuksen tähden. Mitään muuta en voi sanoa.”

Yhdessä igumenia Afanasian kanssa pidätettiin kuuliaisuussisar Jevdokia. Kesäkuussa 1931 heidät molemmat tuomittiin viideksi vuodeksi karkotukseen Kazakstaniin. He eivät saaneet lupaa matkustaa karkotuspaikkaansa vapaasti vaan heidät vietiin sinne vankijoukossa. Igumenia Afanasia kuoli toisena päivänä karkotuspaikkaan saapumisensa jälkeen. Seuraavana päivänä kuoli kuuliaisuussisar Jevdokia. Venäjän kirkko kanonisoi heidät vuonna 2000.

Kristuksen kunniakas marttyyri Klemens oli kotoisin Galatian Ankyrasta (nyk. Ankara). Hänen isänsä oli pakana mutta äiti Eufrosyne oli kristitty. Kuolinvuoteellaan Eufrosyne sanoi pojalleen, että tämä joutuisi kärsimään vuosikausia Kristuksen tähden. Klemens jäi Sofia-nimisen hurskaan naisen kasvatettavaksi. Klemensistä varttui Jumalaa rakastava ja oikeamielinen nuorukainen. Hän tapasi ottaa kotoaan ruokatarpeita ja viedä niitä köyhille lapsille, joille hän opetti kristinuskoa. Kaksitoistavuotiaana Klemens paastosi ja rukoili jo samalla tavalla kuin munkit luostareissa.

Klemens vihittiin diakoniksi ja papiksi jo nuoruusvuosinaan. Hän oli vain kahdenkymmenen, kun hänet valittiin kaupungin piispaksi. Nuoruudestaan huolimatta hän kaitsi hengellistä laumaa vanhuksen viisaudella. Erityisesti hän piti huolta orvoista ja kaikkein köyhimmistä lapsista. Hän myös kastoi monia heistä.

Kun piispa Klemensin maine kiiri kaupungin johtomiesten korviin, hänet määrättiin pidätettäväksi. Kuulustelun jälkeen hänet vietiin ruoskittavaksi. Iskujen viuhuessa Klemens lausui: ”Mitä enemmän silvotte lihaani, sitä enemmän teette hyvää sielulleni!” Häntä hakattiin kivillä niin, että hänen leukansa murtui.

Klemens lähetettiin Roomaan keisari Diocletianuksen (284–305) tuomittavaksi. Kun nuori piispa seisoi keisarin edessä, hänen toisella puolellaan oli arvokkaita astioita ja toisella kidutusvälineet. Kuulustelun alussa Klemens totesi, että arvokkaat maljakot toivat hänen mieleensä paratiisin ikuisen autuuden ja kidutusvälineet helvetin rangaistuksen, joka odottaisi Herran kieltäviä.

Klemensin kiduttaminen aloitettiin hetimiten. Hänen lihaansa raastettiin kidutuspyörässä, minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan toisten kristittyjen kanssa. Yöllä heille ilmestyi enkeli, joka toi heille pyhän ehtoollisen. Klemens jakoi sen kristityille. Melkein kaikki surmattiin seuraavana päivänä. Klemensille sen sijaan ei suotu kuolemantuomiota, vaan hänet lähetettiin Nikomedeiaan.

Klemensin mukaan lähti Agathangelos-niminen mies, joka oli kääntynyt kristityksi nähtyään Klemensin kilvoituksen. Vuosikausien ajan he viruivat yhdessä eri vankiloissa. Heitä siirreltiin paikkakunnalta toiselle parin vuoden välein. Vankeusvuosiensa aikana he kestivät lukemattomia kidutuksia ja ankaria kärsimyksiä. Enkelit ilmestyivät heidän lohdukseen useita kertoja.

Lopulta heidät siirrettiin Ankyraan. Pyhä Agathangelos surmattiin mestaamalla, mutta Klemens jäi virumaan tyrmään yksin. Teofanian aattona vuonna 296 Klemensin kasvatusäiti Sofia tuli katsomaan häntä vankilaan ja sai hankittua Klemensille luvan tulla kirkkoon toimittamaan jumalanpalveluksen. Pyhä Klemens toimitti kokoöisen palveluksen, jonka lopuksi hän jakoi kaikille pyhän ehtoollisen. Sitten hän palasi vankityrmäänsä.

Parin viikon kuluttua kristityt maksoivat taas vartijoille, jotta Klemens päästettäisiin kirkkoon toimittamaan jumalanpalvelusta. Kun Klemens oli toimittamassa pyhää liturgiaa, kirkkoon ryntäsi joukko sotilaita, jotka surmasivat hänet kirkon alttarille hakkaamalla poikki hänen kaulansa. Samalla he surmasivat kaksi hänen kanssaan palvellutta diakonia. Hurskas Sofia hautasi heidät Ankyran lähistölle Krypton-nimiseen paikkaan.

Syyrian maaseudulla Kyrroksen kaupungin ympäristössä eli 300-luvulla syyriankielinen kristitty nimeltä Maisimas. Hän oli varttunut maaseudulla ja kilvoitellut yksinäisyydessä. Koska kaikki tunsivat hänen hyveellisyytensä ja rakkautensa, hänestä tehtiin pappi pieneen maalaiskylään. Siellä hän opetti kaikkia elämään evankeliumin mukaisesti.

Maisimas eli äärimmäisen vaatimattomasti. Hänellä oli vain yksi vaate, jota hän paikkasi sitä mukaa kuin se hajosi. Maisimas piti ovensa aina avoinna köyhiä ja muukalaisia varten. Hänellä oli kaksi ruukkua, joista toisessa oli jauhoja ja toisessa öljyä. Niistä riitti aina vieraiden palvelemiseen, sillä Herra siunasi häntä samalla tavalla kuin muinoin Sarpatin leskeä (1. Kun. 17:10–16).

Pyhä Maisimas sai Jumalalta armon tehdä ihmeitä. Erään naisen pieni poika sairastui vakavasti, ja lopulta lääkärit eivät enää antaneet hänelle mitään toivoa. Silloin nainen otti pojan syliinsä, nousi muulin selkään ja lähti Maisimaksen luokse. Maisimas vei lapsen kirkkoon ja laski hänet alttarin eteen ja alkoi anoa hartaasti apua sielujen ja ruumiiden Parantajalta. Poika parani, ja nainen kertoi tapahtuneesta piispa Teodoretokselle, joka myöhemmin liitti Maisimaksen pyhien elämäkertakokoelmaansa.

Kun maanomistajat ahdistivat köyhiä maatyöläisiä, Maisimas asettui puolustamaan jälkimmäisiä. Kylän maat omisti antiokialainen ylimys Letoios, joka kerran tuli kovistelemaan kyläläisiä vaatien heitä tuottamaan suurempia satoja. Isä Maisimas yritti kehottaa Letoiosta pitkämielisyyteen ja sävyisyyteen, mutta tämä ei tahtonut kuunnella. Kun Letoios oli sanonut sanottavansa, hän hyppäsi vaunuihinsa ja yritti lähteä pois, mutta ei saanutkaan vaunujaan lähtemään liikkeelle. Vetojuhdat yrittivät kiskoa, mutta rattaat eivät hievahtaneetkaan. Kyläläiset koettivat jopa vivuta rattaita liikkeelle, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin oivallettiin, että kaikki johtui Maisimaksen rukouksesta. Letoios hyppäsi alas vaunuista, lankesi maahan Maisimaksen eteen ja pyysi anteeksi syleillen kunnioittavasti tämän ryysyjä. Maisimas hyväksyi hänen katumuksensa ja vapautti vaunut näkymättömistä siteistä.

Monia muitakin ihmeitä ja oikeamielisiä tekoja tehtyään pyhä Maisimas nukkui pois 300- ja 400-lukujen vaihteessa.

Pyhä Eusebios vetäytyi 300-luvun lopulla kilvoittelemaan Koryfeen vuorelle Antiokian itäpuolelle. Sitä ennen hän oli elänyt setänsä Marinoksen oppilaana vuosikausia hiljaista kilvoituselämää puhumatta kenenkään kanssa. Hiljaisuutta rakastava Eusebios eli kapeassa, ikkunattomassa keljassa ja alisti ruumiinsa ankaraan askeesiin. Hänen henkensä sen sijaan kohosi Jumalan puoleen öin ja päivin.

Kerran Ammianos-niminen kilvoittelija kysyi Eusebiokselta, ketä tämän ankara kilvoitus miellytti. ”Jumalaa”, Eusebios totesi. Tähän Ammianos vastasi: ”Koska rakastat häntä, minäpä näytän sinulle, kuinka voit sytyttää rakkautesi yhä suuremmaksi palvellen Rakastettuasi.” Ammianos selitti, kuinka jaettu rakkaus on suurempi kuin yksinäinen rakkaus, joka muistuttaa itserakkautta. Monia raamatunkohtia esittäen hän sai suostuteltua Eusebioksen lähtemään keljastaan toisten kilvoittelijoiden ohjaajaksi Tel ‛Adan (Teleda) luostariin, joka oli perustettu 300-luvun puolivälissä.

Eusebioksen kilvoituksen karaisema olemus oli niin vaikuttava, että hänen ei tarvinnut sanoa montakaan sanaa innoittaakseen veljiä. Hän söi itse kahdesti viikossa, mutta määräsi toiset syömään joka päivä. Eusebios ohjasi kaikkia seurustelemaan mielessään lakkaamatta Jumalan kanssa. Tel ‛Adasta kasvoi nopeasti Antiokian alueen suurin ja tärkein luostari, jossa oli yli 150 munkkia useista kielistä ja kansallisuuksista. Monet kuuluisat erakot jättivät erämaan ja liittyivät heihin.

Kerran Eusebios istui kalliolla Ammianoksen kanssa. Toinen luki evankeliumikirjaa ja toinen selitti vaikeaselkoisten jakeiden merkityksiä. Alhaalla niityllä oli maatyöläisiä kyntämässä maata ja Eusebios unohtui katselemaan heitä. Kun Ammianos oli lukenut evankeliumista jakeen ja kysyi sille selitystä, Eusebios pyysi häntä lukemaan sen uudelleen. Ammianos tokaisi: ”Kyntäjät näköjään kiinnostavat sinua niin, ettet kuule mitään!”

Silloin Eusebios päätti, ettei enää koskaan katselisi tasankoa eikä taivasta. Hän otti tavakseen kulkea vain rukoushuoneelle johtavaa kapeaa polkua, eikä koskaan astunut siltä syrjään. Hän eli yli neljäkymmentä vuotta tämän säännön mukaan. Päätöksensä vahvistukseksi hän sitoi vyötärölleen rautavyön, kiinnitti kaulaansa raskaat kaulaimet ja kytki nämä ketjulla. Ne painoivat häntä niin, että hän pysyi varmasti aina maahan päin taipuneena. Kerran vanhus Akakios kysyi, mitä hyötyä tuosta kaikesta oli. Eusebios vastasi, että siirtämällä taistelun pieniin ja epäolennaisiin asioihin hän esti pahaa henkeä käymästä taisteluun suurissa asioissa. Vaikka paha henki saisikin hänet horjumaan näissä pienissä ulkonaisissa asioissa, se ei olisi saanut aikaan mitään suurta, kuten vihaa, turhamaisuutta tai äkkipikaisuutta.

Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhä Eusebios nukkui pois rauhassa 400-luvun alussa.

Pyhä Salaman oli kotoisin Kapersanan kylästä Eufratin länsirannalta. Sieltä hän siirtyi Eufratin itärannalle toiseen kylään, josta hän löysi itselleen sopivan pienen majan. Salaman antoi muurata itsensä kokonaan sen sisään jättämättä minkäänlaista ovea tai ikkunaa ja aloitti vaikenemiskilvoituksen. Kerran vuodessa hän kaivoi maahan seinän alle aukon, josta hän otti vastaan vuoden ruokatarpeet. Näin hän kilvoitteli vuodesta toiseen puhumatta sanaakaan kenenkään kanssa.

Kuultuaan Salamanin ihmeellisestä kilvoituksesta piispa, jonka alaisuuteen kyseinen kylä kuului, päätti vihkiä hänet papiksi. Piispa pääsi majaan kaivamalla maan auki ja ryömimällä aukosta Salamanin luokse. Piispa laski kätensä erakon pään päälle ja lausui papiksivihkimisrukoukset. Sen jälkeen hän selitti pitkään, minkälainen armo vihkimyksestä seurasi. Salaman ei kuitenkaan lausunut koko aikana mitään, ja lopulta piispa lähti pois.

Salamanin kotikylän asukkaat kadehtivat siunausta, jonka olivat menettäneet naapurikyläänsä. Eräänä yönä he ylittivät joen ja kaivautuivat Salamanin keljaan. He vetivät hänet ulos keljasta ja kantoivat mukanaan kotikyläänsä. Pyhä kilvoittelija ei lausunut koko aikana sanaakaan. Hän ei vastustellut eikä myönnellyt, vaan luotti Jumalaan ja pysyi hiljaisuudessaan, aivan samoin kuin papiksivihkimisensä yhteydessä. Aamun sarastaessa he muurasivat pyhän Salamanin samanlaiseen majaan, jossa hän jatkoi hiljaista kilvoitustaan lausumatta sanaakaan.

Jonkin ajan kuluttua toisen kylän asukkaat huomasivat petoksen ja ryhtyivät vastaiskuun. He tulivat yöllä ja kaivoivat samalla tavalla maan auki Salamanin keljan alta ja kantoivat pyhän mukanaan. Salaman ei taaskaan sanonut mitään eikä vastustellut, sillä hän oli kuollut tälle maailmalle.

Tällä tavoin kilvoiteltuaan pyhä Salaman nukkui pois 400-luvun alkupuolella. Hänessä toteutui apostolin sana: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:19–20) Pyhä Salaman lienee kirkon historian ainoa pappi, joka ei koskaan puhunut sanaakaan.