Pyhä Radegund eli 600-luvulla nykyisen Ranskan alueella. Hän oli kuningatar Bathildin (30.1.) kummilapsi ja uskottu ystävätär. Bathild ja nuori Radegund vetäytyivät yhdessä Chelles’n nunnaluostariin. Heidän ystävyytensä oli niin syvä, että kun Bathild oli kuolemaisillaan, hän rukoili, että Radegund kuolisi ennen häntä, jottei tämän tarvitsisi jäädä yksin maailmaan. Radegund sairastui ja kuoli vuonna 680, päivää ennen Bathildia. Heidät haudattiin luostarin kirkkoon, joka oli omistettu pyhälle ristille. Vuonna 833 luostarin abbedissan aloitteesta molempien reliikit siirrettiin arvokkaammalle paikalle, Jumalanäidille omistettuun Chelles’n kirkkoon.

Erakkojen ruhtinas ja sisäisen elämän opettaja, pyhä Iisak Niniveläinen eli abba Iisak Syyrialainen eli seitsemännellä vuosisadalla. Hän kuului itäsyyrialaiseen kirkkoon, joka jatkoi ensimmäisinä vuosisatoina Persian puolelle levinneen ja siellä eristyksiin jääneen varhaiskirkon traditiota. Opiskeltuaan Iisakista tuli munkki qatarilaiseen luostariin. Qatarin piispat riitaantuivat kirkkonsa ylimmän johdon kanssa 640-luvun loppuvuosina. Sekavassa tilanteessa munkkeja pakeni alueelta ja osa karkotettiin, koska he eivät suostuneet tukemaan skismaattisia piispoja. Ilmeisesti myös Iisak oli jonkin aikaa maanpaossa Persiassa, nykyisen Kaakkois-Iranin alueella.

Itäsyyrialaisen kirkon katolikos Mar Giwargis[1] (661–680) matkusti Qatariin vuonna 676 ja sai skisman päättymään. Samalla matkalla munkki Iisakin viisaus teki häneen suuren vaikutuksen. Iisak toimi opettajana itäsyyrialaisen kirkon kouluissa, joissa noudatettiin varsin luostarimaista järjestystä. Niissä sai omaksua sekä monipuolista sivistystä, sisäistä kurinalaisuutta että hengellistä intoa. Giwargis vei Iisakin mukanaan pohjoiseen ja vihki hänet Bet ^cAben[2] luostarissa Niniven (nyk. Mosul Pohjois-Irakissa) piispaksi.

Niniven luostaririkkaalla alueella olisi ollut runsaasti omiakin piispaehdokkaita, ja uusi piispa saikin pian kohdata kateutta, juonitteluja ja panettelua. Kotiseuturakkaat ihmiset vastustivat ulkomaalaisena pidettyä piispaa, joka oli lähtöisin skismaattisena ja sivistymättömänä pidetyltä alueelta. Iisakilta odotettiin myös toimia monofysitismin vastustamiseksi, mutta hän oli haluton lietsomaan kristittyjen keskinäisiä kiistoja.

Kerran piispa Iisakin luokse tuli kaksi riitaantunutta kristittyä hakemaan oikeutta. Heistä köyhempi oli velkaantunut rikkaammalle, joka vaati maksua välittömästi, ja köyhä puolestaan pyysi lykkäystä. Kun rikas uhkasi viedä tapauksen oikeuteen, piispa vastasi: ”Pyhä evankeliumi opettaa olemaan ottamatta takaisin sitä minkä on antanut. Sinäkin voisit siis antaa tälle miehelle edes päivän aikaa maksamista varten.” Rikas mies suuttui: ”Evankeliumin opetukset eivät kuulu tähän millään tavalla!” Iisak totesi: ”Jos evankeliumi ei kuulu tänne, mitä minäkään täällä teen?” Vain viiden kuukauden piispuuden jälkeen Iisak vaati katolikokselta siunausta jättää piispan tehtävät ja lähteä erakkoelämään. Hengellisen intonsa ja syvällisen ymmärryksensä takia Iisak ei voinut tinkiä ihanteistaan eikä hyväksyä kompromisseja oikean ja väärän välillä.

Siunauksen saatuaan Iisak lähti etelää kohti ja asettui Matutvuorelle, joka sijaitsee nykyisen Iranin alueella Basrasta koilliseen. Mahdollisesti alue oli hänelle tuttu nuoruusvuosien evakkomatkalta. Iisak eli vuosia sikäläisten erakkojen tuntumassa kaikessa hiljaisuudessa. Hän söi vain kolme leipää viikossa sekä raakoja kasviksia. Ankarien kilvoitusten, kirjoitusten tutkimisen ja loputtomien kyynelten vuodattamisen seurauksena hänen näkönsä hämärtyi. Viimeisiksi vuosikseen Iisak siirtyi Rabban Šaburin luostariin.

Pyhä Iisak kilvoitteli paastoten ankarasti ja valvoen väsymättömästi. Hänen älynsä ja koko sielunelämänsä puhdistuivat hiljaisuudessa ja hänen henkensä virittyi palavaksi rukouksessa. Iisak oli hiljainen, ystävällinen, nöyrä ja sanoiltaan sävyisä. Rukoillessaan hän vuodatti kyyneliä kaikkien luotujen puolesta.

Elämänsä loppupuolella Iisak alkoi kirjoittaa opetuksiaan muistutukseksi itselleen sekä rohkaisuksi ja ohjaukseksi toisille. Vaikka hänen ruumiilliset silmänsä hämärtyivät, mielen kirkkaus ei kadonnut. Kun hän ei enää itse voinut kirjoittaa, hänen oppilaansa kirjoittivat hänen sanelustaan.

Pyhä Iisak nukkui pois korkean iän saavutettuaan ja hänet haudattiin 700-luvun alkuvuosina Rabban Šaburin luostariin. Abba Iisak on eräs kaikkien aikojen syvällisimpiä hengenelämän tuntijoita, ja hänen kirjoituksensa kuuluvat kristikunnan suurimpiin klassikoihin. Hän kuvailee tarkasti kaikki sisäisen elämän ja rukouksen tasot ja sävyt, myös korkeimmat asteet, jotka huipentuvat puhtaaseen rukoukseen ja Jumalaan yhtymiseen rakkaudessa. Iisak kuvaa jälkimmäisen saavuttanutta ihmistä rakkauden, armon ja säälin täyttämäksi: hänen sydämessään palaa rakkauden liekki kaikkia ihmisiä, eläimiä ja koko aineellista ja aineetonta luomakuntaa kohtaan. Tällainen vuodattaa kyyneleitä myös totuuden vihollisten, kaikenlaisten pahantekijöiden ja eläinten tähden rukoillen sisimmässään kaikkien pelastuksen ja koko luomakunnan puolesta.

Iisakin kirjoituksia on käännetty kreikaksi, arabiaksi, etiopiaksi, slaaviksi, venäjäksi, romaniaksi, latinaksi, ranskaksi, englanniksi, italiaksi, japaniksi ja suomeksi[3]. Noin tuhannen vuoden ajan ne ovat olleet kreikkalaisten ja slaavilaisten kilvoittelijoiden suosikkilukemistoa. Esimerkiksi ohjaajavanhus Hieronymos Eginalainen (k.1966) kehotti luonaan vierailleita lukemaan joka päivä yhden sivun Iisakia. Hän totesi myös, että jos jollakulla ei ole rahaa, menköön kadulle ja kerjätköön, jotta voisi ostaa abba Iisakin kirjan. Myös viime aikojen kuuluisin kreikkalainen ohjaajavanhus isä Paisios piti Iisak Syyrialaisen askeettisia opetuspuheita yhtä arvokkaana kuin kokonaista patristista kirjastoa. Hän itse piti kirjaa aina vuoteensa pääpuolessa ja tutkisteli sitä jatkuvasti. Kuuden vuoden ajan se oli ainoa kirja, jota hän luki. Paisios luki kirjasta päivittäin vain pienen jakson ja mietiskeli sen sanomaa päivän mittaan. Hän suositteli myös maallikoille samaa käytäntöä.

Pyhittäjä Jefrem oli syntyjään unkarilainen. Hän tuli veljiensä Mooseksen (26.7.) ja Georgin kanssa Venäjälle ja astui pyhien ruhtinaiden Boriksen ja Glebin (24.7.) palvelukseen. Georgi surmattiin yhdessä pyhän Boriksen kanssa vuonna 1015. Murhaajat katkaisivat häneltä pään saadakseen kultarahan, joka hänellä oli kaulassaan. Toinen veli Mooses pakeni ja kilvoitteli myöhemmin munkkina Kiovan luolaluostarissa. Jefrem itki katkerasti veljensä kuolemaa. Hän etsi tämän pään ja käski haudata sen myöhemmin samaan arkkuun hänen kanssaan. Myös Jefrem jätti maailman ja vetäytyi yksinäisyyteen.

Parinkymmenen vuoden kuluttua, kun Borista ja Glebiä alettiin kunnioittaa pyhinä, Jefrem rakennutti kilvoittelupaikalleen Tvertsajoen varrelle nykyisen Toržokin kaupungin lähistölle kirkon heidän kunniakseen ja perusti pienen luostarin. Pyhittäjä Jefrem kuoli rauhassa vuonna 1053.

Pyhittäjä Feodosi syntyi Vologdassa 1500-luvun alussa. Hän oppi kotonaan lukutaidon ja pääsi perehtymään sielua hyödyttävien kirjojen maailmaan. Niiden lukeminen herätti hänessä halun vihkiytyä munkiksi ja omistaa elämänsä Jumalalle. Kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan hän kuitenkin meni naimisiin. Avioliitosta syntyi yksi tytär, Marina. Rakkaus vaimoon ja tyttäreen eivät estäneet Feodosia edistymästä myös hengellisessä elämässä.

Feodosi kävi ahkerasti kirkossa. Siellä hänen sydämeensä osuivat evankeliumin sanat: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:37–38) Feodosi oli toivonut saavuttavansa eettisen täydellisyyden noudattamalla vanhempiensa tahtoa, mutta evankeliumin sanat saivat hänet tuntemaan yhä suuremman ristiriidan yhtäältä oman elämänsä ja toisaalta Jumalan rakastamisen ja Hänen tahtonsa täyttämisen välillä. Herra ei kuitenkaan hylännyt häntä. Vanhempien ja vaimon kuoleman myötä Feodosin siteet maailmaan katkesivat. Jätettyään tyttärensä sukulaisten kasvatettavaksi hän meni läheiseen Prilukan luostariin, jonka igumeni vihki hänet munkiksi.

Feodosi piti esikuvanaan luostarin perustajaa pyhittäjä Dimitriä ja kävi joka päivä hänen haudallaan rukoilemassa. Pian igumeni lähetti hänet Totmaan luostarin suolankeittämöiden esimieheksi. Hän sai tuotannon ja siitä koituvat tulot kasvamaan nopeasti osoittamalla laupeutta ja myötätuntoa työläisille, jotka alkoivat pitää häntä hyvänä enkelinään. Monien huoltensa keskellä Feodosi kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Koska Totman lähistöllä ei ollut luostaria, hän etsi sopivan paikan ja pyysi sitten Prilukan luostarin igumenilta vapautusta kuuliaisuustehtävästään sekä siunausta uuden luostarin perustamiseen. Sitten hän rakensi omin käsin ensimmäisen keljan. Paikalliset asukkaat, jotka kunnioittivat ja rakastivat Feodosia, lahjoittivat luostarille maata, toivat hänelle kaikkea mitä hän tarvitsi ja auttoivat rakentamisessa. Myöhemmin tsaari Iivana IV Julma (1533–1584) ja Moskovan metropoliitta Makari (30.12.) tekivät suuria lahjoituksia luostarin kaunistamiseksi.

Syvässä nöyryydessään Feodosi alisti kaikki aikeensa Jumalalle, ja Herra antoi hänen menestyä kaikessa mihin hän ryhtyi. Hän eli perustamassaan luostarissa viisitoista vuotta, mutta ei vaatimattomuudessaan halunnut pappisvihkimystä. Ennen kuolemaansa Feodosi laati testamentin kehottaen munkkiveljiä erityisesti muistamaan rukouksissaan vainajia. Tammikuun 28. päivänä vuonna 1568 hän otti vielä vastaan pyhän ehtoollisen ja antoi sitten henkensä Jumalalle rauhallisesti kuin olisi nukahtanut syvään uneen. Hänen haudallaan tapahtui sittemmin paljon ihmeitä, samoin kuin Sumorinin Jumalanäidin ikonin edessä, jonka hän oli saanut siunaukseksi Prilukan luostarin igumenilta.

Pyhä Daavid hallitsi Georgiaa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Hän oli Georgian valtiollisen, kirkollisen ja kulttuurielämän huomattava vaikuttaja. Kansa on antanut hänelle lisänimen Agmašemebeli, Uudistaja (tai Jälleenrakentaja), tunnustukseksi hänen työstään Georgian valtion ja ortodoksisen kirkon hyväksi.

Daavidin valtakauden alkaessa Kaukasian kansat kärsivät turkkilaisten ja arabien ylivallasta. Hän osasi kuitenkin nostattaa kansan taistelutahdon ja sai viholliset karkotettua. Daavidin viisaalla johdolla Georgia yhdistyi voimakkaaksi keskusvaltioksi, johon Kahetia, Karlatia ja Abhasia yhdistyivät. Daavid vapautti myös Armenian turkkilaisista, jotka noihin aikoihin levisivät voimakkaasti Keski-Aasiasta Lähi-itään ja Vähään-Aasiaan.

Daavid tuki tieteellistä työtä, perusti kaksi akatemiaa, rakennutti kymmeniä kirkkoja ja luostareita sekä kutsui koolle kirkolliskokouksen tarkoituksenaan lujittaa kirkon asemaa ja elämää. Hän tunsi pyhää kunnioitusta kirkon sääntöjä kohtaan, rakasti Raamatun lukemista ja eli kaikin tavoin hurskaasti. Hänen hengellisestä elämästään kertoo hänen kirjoittamansa katumusrunoelma. Kuningas Daavid vietti viimeiset hetkensä veisaten ylistystä Jumalalle. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1125.

Kun koko maailman opettaja ja kirkon tukipylväs pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kuoli 14.9.407 maanpakolaisuudessa Kappadokian Komanassa, hänen pyhä ruumiinsa laskettiin lepoon pyhien marttyyrien Basiliskoksen ja Lukianoksen rinnalle. Johanneksen karkottaneet keisari Arkadios ja keisarinna Eudoksia kuolivat seuraavana vuonna Konstantinopolissa. Valtaistuimelle nousi heidän poikansa Teodosios II (408–450). Johannesta tukeneet piispat pääsivät vähitellen palaamaan istuimilleen, mutta eräät pahantahtoiset piispat Aleksandrian patriarkan Teofiloksen johdolla aiheuttivat ongelmia hyökkäämällä jatkuvasti Johanneksen muistoa vastaan. Vastakkainasettelu kesti lähes kolme vuosikymmentä. Kun pyhä Proklos (20.11.) nousi vuonna 434 Konstantinopolin arkkipiispaksi, hän ryhtyi toimiin Johanneksen maineen palauttamiseksi. Kolmessa vuodessa hän sai keisarin suostumaan pyhän Johanneksen reliikkien siirtämiseen Komanasta Konstantinopoliin. Myöntymisellä oli suuri merkitys, sillä näin valtiollinen mahti tunnusti toimineensa väärin pyhää esipaimenta ja hänen seuraajiaan kohtaan.

Keisari Teodosios jopa kirjoitti Johannekselle kirjeen pyytäen nöyrästi anteeksi isänsä aloittamaa vainoa. Kerrotaan, että keisari kirjoitti kirjeen vasta, kun Komanasta ilmoitettiin, että arkku oli kuin kasvanut kiinni maahan eikä sitä saatu liikahtamaankaan – aivan kuin pyhä itse olisi kieltäytynyt lähtemästä. Keisarin kirjeessä Johannesta pyydettiin palaamaan kaupunkiinsa kaikkien niiden iloksi, jotka olivat odottaneet häntä vuosikaudet. Kun kirje oli asetettu pyhän Johanneksen rinnan päälle, arkku saatiin liikkeelle ja siirrettiin juhlallisesti pääkaupunkiin.

Kun saattueen laiva saapui Konstantinopolin liepeille Khalkedoniin tammikuussa 437, sen ympäröi valtaisa määrä kaikenkokoisia aluksia, jotka oli koristeltu näyttävästi ja joissa paloi soihtuja juhlavalaistuksena. Näytti siltä kuin koko salmi olisi muuttunut kaupungiksi.

Laivan rantauduttua itse keisari Teodosios tuli vastaanottamaan pyhän esipaimenen. Keisari kumarsi maahan asti, painoi kasvonsa reliikkiarkkua vasten ja pyysi pyhää Johannesta antamaan anteeksi kaikki tätä ja tämän ystäviä vastaan tehdyt rikkomukset. Samalla erään lesken kartano, jonka keisarinna Eudoksia oli ottanut haltuunsa Johanneksen karkotuksen aikoihin, palautettiin oikealle omistajalleen.

Pyhän Johannes Krysostomoksen reliikit vietiin ensin apostoli Tuomaan kirkkoon Amantioksen alueelle. Siellä keisarinna Eudoksian hauta-arkku oli aika ajoin värissyt oudosti jo parinkymmenen vuoden ajan, mutta Krysostomoksen reliikkien paikalla käynnin jälkeen värinä lakkasi.

Seuraavaksi saattue kantoi Krysostomoksen reliikit Pyhän Irenen kirkkoon ja asetti ne piispanistuimelle. Kansa huusi riemuiten: ”Pyhä isä, ota haltuusi istuimesi!” Lopulta saatto tuli Pyhien apostolien kirkkoon, jonne keisarit ja patriarkat haudattiin. Krysostomoksen reliikit asetettiin alttarin alle. Toimitettiin liturgiapalvelus, jonka aikana tapahtui useita ihmeitä. Myöhemmin reliikeistä alkoi vuotaa mirhaa, jota tihkui jopa reliikkien hopeasuojuksen läpi. Se näytti vuotavan pyhän Johanneksen päästä tai kädestä, joskus polvesta tai parrasta.

Sittemmin pyhän Johannes Krysostomoksen reliikkejä on levinnyt ympäri maailmaa. Niiden kautta hänen isällinen ja armontäyteinen läsnäolonsa on ollut siunaukseksi lukemattomille kristityille. Kuuluisin reliikki on Athoksella Vatopedin luostarissa säilytettävä pääkallo, jonka iho on säilynyt maatumattomana. Oikea korva, johon apostoli Paavali puhui ilmestyessään Johannekselle, on säilynyt turmeltumattomana. Athoksella säilytetään myös Krysostomoksen kättä. Ristiretkeläiset ryöstivät osan reliikeistä Konstantinopolista vuonna 1204 ja veivät ne Roomaan. 800 vuotta myöhemmin paavi Johannes Paavali II palautti reliikit Konstantinopolin patriarkalle.

Abba Pietari oli abba Lootin (22.10.) oppilas, joka kilvoitteli Egyptin erämaan ”Keljoilla” (kellian). Hän eli askeettisesti eikä juonut edes laimennettua viiniä. Kerran kun veljestö oli syömässä, abba Pietaria ja Epimakhos-nimistä kilvoittelijaa pyydettiin tulemaan suurimpien vanhusten pöytään. Vain Pietari meni, ja Epimakhos kysyi myöhemmin: ”Kuinka uskalsit mennä vanhusten pöytään?” Pietari vastasi: ”Jos olisin istunut teidän kanssanne, minua olisi pyydetty siunaamaan, ja näin minun olisi pitänyt olla teistä ensimmäinen. Mutta nyt kun menin isien luo, sain olla kaikista vähäisin ja ajatuksiltani alhaisin.”

Abba Pietari kertoi abba Lootin sanoneen: ”Avaimesi avaa ovesi.” Kun veljet eivät ymmärtäneet, hän selitti, että kun he ottavat toisia vastaan ja kysyvät heidän kuulumisiaan, he joutuvat avaamaan heidän sisäiset ovensa ja kuulemaan sellaista mitä eivät haluaisi. Kun veljet sanoivat, etteivät kyenneet säilyttämään hengellistä murhetta toisten seurassa tai keljansa ulkopuolella liikkuessaan, abba Pietari sanoi: ”Se ei siis ole vielä omaasi vaan ainoastaan käytössäsi. Laissa on näet kirjoitettu, että kun joku hankkii heprealaisen palvelijan, tämän on palveltava kuusi vuotta mutta seitsemäntenä hänet on lähetettävä vapaana pois. Jos kuitenkin annat palvelijalle vaimon, joka synnyttää hänelle lapsia, palvelija ei enää halua lähteä talosta. Silloin viet hänet talosi ovelle ja lävistät hänen korvansa neulalla, niin hän on palvelijasi ainaisesti.”[1] Kun veljet eivät ymmärtäneet, mistä hän puhui, Pietari selitti, että silloin kun ihminen näkee vaivaa tosissaan, hyve on hänen käytettävissään aina kun hän sitä tarvitsee. Näin hän kehotti heitä hankkimaan hyveet todella omakseen eikä ainoastaan pitämään niitä vieraina palvelijoina.

Kerran abba Pietarilta kysyttiin: ”Mikä on Jumalan palvelija?” Hän vastasi: ”Niin kauan kuin joku on himojen hallitsema, häntä ei voi kutsua Jumalan palvelijaksi. Hän on näet palvelemansa himon orja eikä pysty opettamaan toisille, kuinka vapautua siitä.” Pietari opetti, että ihmisen ei ole syytä ylpistyä, jos Jumala tekee jotain hänen kauttaan, vaan kiittää siitä että on saanut vastata Hänen kutsuunsa. Näin voi ajatella kaikista hyveistä. Abba Pietari nukkui pois viidennellä vuosisadalla.

Konstantinopolin Galatan alueella oli 1700-luvulla taverna, jossa kävi paljon raakuudestaan kuuluisia lazeja[1]. Tavernan kassanhoitajana toimi 25-vuotias kristitty nimeltä Demetrios. Lazit pilkkasivat häntä ja yrittivät käännyttää hänet muslimiksi. Kerran joukko heitä alkoi humalassa tapella keskenään, niin että yksi haavoittui veitsen iskusta. Silloin Demetrios meni väliin ja erotti heidät. Tavernojen pitäjillä oli hallitukselta saatu oikeus rauhoitella tarpeen vaatiessa asiakkaitaan.

Seuraavana päivänä lazit veivät haavoittuneen miehen visiirin eteen ja syyttivät Demetriosta tämän haavoittamisesta. Islamilaisen lain mukaan kristitty ei saa kantaa asetta. Demetrios vangittiin heti ja hänelle tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: islamiin kääntyminen tai mestaus. Hänet vietiin telotuspaikalle, mutta viime hetkellä visiiri kutsui hänet uudestaan eteensä ja koetti lupauksin ja imarteluin taivuttaa häntä kääntymään muslimiksi. Kun se ei onnistunut, visiiri luovutti hänet syyttäjille. He raahasivat hänet suosittuun kahvilaan, jossa oli paljon turkkilaisia. Jokainen yritti kuka milläkin tavoin taivutella nuorta kristittyä kääntymään islamiin. Mutta Demetrios pysyi lujana. Kahvilasta hänet vietiin taas visiirin eteen. Havaittuaan, ettei mikään saa Demetriosta kieltämään uskoaan, visiiri määräsi hänet mestattavaksi.

Demetrios vietiin oman tavernansa eteen ja hirtettiin siellä. Öisin taivaallinen valo lankesi hänen pyhäinjäännöstensä ylle. Eräs kristitty sai ostettua ruumiin turkkilaisilta ja hautasi sen kristillisesti. Kolmen kuukauden kuluttua lazit vieläkin raivoissaan Demetriokselle murhasivat myös tavernan omistajan Panagiotiksen, kun tämä aamulla astui ulos kotitalostaan.

Abba Ammonas oli Antonios Suuren oppilas. Kun hän oli viettänyt 14 vuotta Skiitan (Skete) erämaassa lakkaamatonta rukousta harjoittaen, hänestä tuli Pispirin kukkuloilla kilvoitelleen erakkoyhteisön johtaja pyhän Antonioksen jälkeen. Ammonas tunnettiin pitkämielisyydestään: hän ei vihastunut missään tilanteessa. Hän oli niin vapaa himojen vaikutuksesta, että hän tuntui olevan suorastaan tietämätön siitä, että pahaa on olemassakaan. Ammonas ei kyennyt tuomitsemaan ketään.

Kerran Ammonaksen luo tuli riitaisaa väkeä pyytämään häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Pyhä Ammonas alkoi teeskennellä mielenvikaista. Kun eräs nainen ihmetteli, oliko kuuluisa kilvoittelija tullut hulluksi, Ammonas sanoi: ”Sinä et ymmärrä, kuinka paljon vaivaa olen nähnyt erämaassa saavuttaakseni tämän hulluuden, ja tänään olen menettänyt sen teidän takianne.”

Myöhemmin Ammonas valittiin piispaksi. Ilmeisesti hänet vihki itse Athanasios Suuri. Eräänä päivänä Ammonaksen luokse tuotiin naimaton nainen, joka oli tullut raskaaksi, ja mies, jota syytettiin naisen viettelemisestä, ja Ammonasta pyydettiin tuomitsemaan molemmat. Pyhä Ammonas ei kuitenkaan suostunut lausumaan tuomitsevaa sanaa kummastakaan vaan teki kohdun ylle ristinmerkin ja antoi naiselle liinavaatteita. Kun Ammonakselta kysyttiin, miksi hän oli tehnyt näin, hän vastasi: ”Nainen on lähellä kuolemaansa. Mitä muuta voisin tehdä?” Nainen todellakin kuoli synnytykseen.

Kerran Ammonaksen luo tultiin vihaisina kertomaan, että eräällä munkilla oli keljassaan nainen. Piispa Ammonasta vaadittiin karkottamaan tämä pahennusta aiheuttava munkki. Ammonas lähti väen kanssa kyseisen munkin keljalle. Nähdessään heidän tulevan munkki kätki hädissään naisen suureen ruukkuun. Ammonas oivalsi heti, miten asiat olivat. Hän meni suoraan ruukun luo, istuutui sen päälle ja pyysi veljiä tarkistamaan keljan. Kun mitään ei löytynyt, Ammonas lausui: ”Antakoon Jumala teille anteeksi syytöksen, jonka teitte tätä munkkia vastaan.” Ammonas puristi lähtiessään munkin kättä, katsoi häntä silmiin ja sanoi lähtiessään: ”Pidä huolta itsestäsi, veli”. Ammonaksen rakkaus johti munkin pian katumukseen.

Jalosti kilvoiteltuaan pyhä Ammonas nukkui pois rauhassa 300-luvun lopulla.