Joitakin vuosia edellä mainittujen pyhien seitsemän marttyyrin kilvoituksen jälkeen keisari Maximianus Galerius vangitsi Syyrian Emesan iäkkään piispan Siluanoksen, joka oli johtanut alueensa uskovia yli 40 vuotta. Samaan aikaan pidätettiin myös diakoni Luukas ja lukija Mokios, jotka vietiin kaupunginjohtajan eteen. Koska ruoskinta ja pitkä vankeus ilman ravintoa ei pystynyt lannistamaan heidän uskoaan, kolmikko heitettiin areenalle petojen eteen. Pedot tappoivat heidät, mutta eivät koskeneet heidän ruumiisiinsa. Heidän marttyyrikilvoituksensa johti myös pyhän Julianoksen (6.2.) marttyyrikuolemaan.

Pyhittäjä Afrahat oli syntyjään persialainen ja uskonnoltaan zarathustralainen. Nuorena miehenä hän tuli tuntemaan Kristuksen ja kääntyi Hänen seuraajakseen. Afrahat jätti kotinsa ja sukunsa ja taivalsi Edessaan, syyrialaiskristittyjen ”siunattuun kaupunkiin”, jossa oli paljon kirkkoja, reliikkejä ja pyhiä kilvoittelijoita. Hän löysi pienen majan kaupungin muurien ulkopuolelta ja sulkeutui sinne joksikin ajaksi.

Vuonna 360 Afrahat jatkoi matkaansa Antiokiaan. Siellä hän herätti huomiota jumalallisella viisaudellaan. Hän osasi kreikkaa vain sen verran, että sai vaivoin muodostettua yksinkertaisia lauseita, mutta hänessä vaikutti sellainen armo, että hän saattoi kumota filosofienkin väitteet yksinkertaisella julistuksellaan, joka kosketti ihmisiä suoraan sydämeen. Hänen luokseen tuli sotilaita, käsityöläisiä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, jotka saivat hyötyä hänen sanoistaan ja pelkästä hänen näkemisestään. Monet tulivat tuntemaan Kristuksen hänen kauttaan.

Vuosikausiin Afrahat ei ottanut itselleen oppilaita vaan pysytteli itsekseen. Hän eli mahdollisimman vaatimattomasti eikä ottanut rahaa, vaatteita eikä ruokaa vastaan keneltäkään – ainoastaan päivittäisen leivän yhdeltä ystävältään. Vanhemmiten hän saattoi syödä myös hieman vihanneksia iltaisin.

Kun areiolainen keisari Valens karkotti Antiokian ortodoksiset piispat ja papit vuonna 372, Afrahat luopui yksinäisyydestään ja tuli kaupunkiin tukeakseen ortodoksista uskoa ja vastustaakseen areiolaisuuden leviämistä. Eräänä päivänä keisari pani merkille aukiolla puhuvan rähjäisen erakon ja kysyi, mitä hän teki ja miksi oli jättänyt hiljaisuutensa. Afrahat vastasi kysymällä: ”Jos olisin neito sulkeutuneena huoneeseeni omassa kodissani ja näkisin jonkun sytyttävän taloni tuleen, mitä neuvoisit minua tekemään? Istuisinko sisällä ja antaisin talon palaa? Mutta jos olet sitä mieltä, että olisi parempi ryhtyä sammuttamaan tulta niin pian kuin mahdollista, niin älä syytä minua, jos teen niin. Jos mielesi tekee syyttää minua hiljaisuuteni jättämisestä, niin syytä mieluummin itseäsi tulen sytyttämisestä Jumalan taloon kuin minua sen sammuttamisesta! Jumala on meidän Isämme enemmän kuin kukaan maan päällä. Näin ollen, keisari, me erakot emme tee mitään alkuperäisen kutsumuksemme vastaista, jos kokoamme hengellisiä sylilapsia ja jaamme heille jumalallista ravintoa.” Keisari ymmärsi ja vaikenemalla osoitti hyväksyntänsä erakon puheelle.

Eräs keisarin eunukeista sen sijaan raivostui Jumalan miehelle ja vaati hänelle kuolemanrangaistusta. Aina tilaisuuden tullen eunukki hyökkäsi Afrahatia vastaan. Muutaman päivän kuluttua eunukki meni yksin tarkastamaan keisarin kylpyvesiä. Syystä tai toisesta hän suistui altaaseen, jossa oli kiehuvaa vettä, eikä päässyt ylös vaan paloi kuoliaaksi. Tällöin monet alkoivat pelätä ja kunnioittaa Afrahatia ja keisari päätti, ettei karkottaisi tätä pyhää Jumalan miestä.

Afrahat julisti avoimesti kaduilla. Eräät ylimykset vastustivat häntä, mutta monet sanoutuivat irti areiolaisuudesta ja tunnustautuivat ortodokseiksi hänen innoittaminaan.

Noihin aikoihin Afrahat teki lukuisia ihmeitä. Kun keisarin suosikkihevonen sairastui eikä kyennyt enää juomaan eikä virtsaamaan, hevostallin hoitaja lähti pyytämään apua Afrahatilta. Jumalan mies siunasi kaivosta nostetun veden ristinmerkillä, ja hevonen joi sen. Sitten Afrahat siunasi öljyä ja voiteli hevosen vatsan. Hevonen alkoi välittömästi tervehtyä. Kun keisari näki hevosen illalla terveenä ja sai kuulla, miten kaikki oli tapahtunut, hän ihmetteli suuresti. Keisari tunnusti Afrahatin Jumalan mieheksi, mutta ei kuitenkaan luopunut areiolaisuudestaan. Jonkin ajan kuluttua keisari kärsi häpeällisen lopun ollessaan pakenemassa gootteja. Hän paloi kuoliaaksi pienessä mökissä 9.8.378.

Kerran eräs nuori nainen tuli itkien Afrahatin luo ja kertoi, että hänen aviomiehensä piti rakastajatarta ja suhtautui omaan vaimoonsa vihamielisesti. Afrahat sääli naista, rukoili ja siunasi naisen tuoman öljyn. Kun nainen oli voidellut itsensä siunatulla öljyllä, mies jätti rakastajattarensa ja palasi aviovuoteeseen.

Kerran alueen pelloille ilmestyi valtaisia heinäsirkkaparvia, jotka söivät kaikki eteensä osuneet kasvit. Eräs hurskas kristitty mies tuli pyytämään apua Afrahatilta valittaen, että hänellä oli perhekuntansa elättämistä ja verojen maksamista varten vain yksi pelto, jonka satoa hän tarvitsi välttämättä. Afrahat siunasi vettä anoen, että Jumala täyttäisi sen voimallaan, ja pyysi miestä pirskottelemaan siunatun veden peltonsa ja talonsa ympäri. Kun heinäsirkkaparvet tulivat, ne pysähtyivät pellon laitamille ja vetäytyivät pois aivan kuin olisivat pelänneet tulla edemmäksi.

Pyhä Afrahat nukkui pois vuoden 410 tienoilla. Hänen elämäkertansa kirjoitti piispa Teodoretos, joka oli nuoruudessaan tavannut Afrahatin henkilökohtaisesti. Afrahat oli keskustellut ja rukoillut hänen kanssaan sekä antanut hänelle siunauksensa. ”Uskon hänen elävän ja kuuluvan enkelten kuoroihin, ja uskon että hänellä on nyt vielä entistäkin suorempi pääsy Jumalan luokse”, Teodoretos kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Tänään muisteltavaa pyhää ei pidä sekoittaa toiseen Afrahat Persialaiseen, lisänimeltään ”Viisas”, joka tunnetaan Osoituksia-nimisen homiliakokoelman kirjoittajana. Nämä kauniit opetuspuheet on kirjoitettu 300-luvun puolivälissä ja ovat aikansa parasta syyriankielistä hengellistä opetuskirjallisuutta.

Pyhä Gildas syntyi vuoden 500 tienoilla Lounais-Skotlannissa. Hän oli perheensä nuorin lapsi. Yksi hänen sisarensa ja kolme veljeään lähti kilvoituselämään ennen häntä. Gildas kastettiin seitsemän vuoden ikäisenä. Eräiden tietojen mukaan hän meni naimisiin mutta jäi hyvin nuorena leskeksi. Gildas lähti joka tapauksessa opiskelemaan Llannilltud Fawrin luostarin kouluun Etelä-Walesiin. Luostarissa harjoitettiin innokkaasti hengellistä elämää ja askeesia sekä hankittiin monipuolinen sivistys. Gildas perehtyi sekä maallisiin tieteisiin että Uuteen testamenttiin monia pyhiä kilvoittelijoita ohjanneen pyhän Illtydin (6.11.) johdolla.

Opiskelunsa päätettyään Gildas keskittyi askeettiseen kilvoitteluun ja rukouselämään. Hän söi niukkoja aterioita vain kolmena päivänä viikossa. Gildas vihittiin papiksi nuorella iällä. Hän lähti tukemaan Pohjois-Englannin kirkkoa. Siellä kierreltyään hän siirtyi munkkien Cadon ja Davidin kanssa Irlantiin, jossa hän tapasi monia kuuluisia kilvoittelijoita. Gildas kulki heidän mukanaan opettamassa kansaa ja perustamassa luostareita. Irlannissa Gildas ystävystyi myös maan kuuluisimman naispyhän Brigidin kanssa. Gildas lahjoitti Brigidille reliikkirasian ja kellon. Vuonna 525 Gildas perusti Armaghiin luostarikoulun, josta tuli yksi Irlannin kuuluisimpia. Hänen julistuksensa, opetuksensa ja ihmetekojensa vaikutuksesta suuri määrä kelttejä kääntyi kristityiksi.

Gildas teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla. Paluumatkalla hän kulki Gallian läpi ja päätti jäädä erakoksi Armoricaan (Bretagne). Hän asettui Vannesin ja Belle-Islen välissä olleelle pienelle saarelle. Kaukana ihmisistä hän keskittyi rukouselämään ja pyhiin kirjoituksiin. Pyhän Hengen armo tuli ylenpalttisena hänen osakseen. Ensimmäisenä häneen kiinnittivät huomiota eräät kalastajat, jotka alkoivat levittää lähialueilla sanaa, että heidän lähettyvillään asui Jumalan mies. Pian pyhän erakon luokse alkoi hakeutua oppilaita, jotka tahtoivat päästä osallisiksi samasta enkelimäisestä elämäntavasta.

Lopulta oppilaita oli niin paljon, että Gildas perusti heille luostarin Rhuys’n alueelle. Eräs ylimys auttoi häntä kustannusten hoitamisessa ja käytännön asioiden järjestämisessä. Gildaksen luostarissa noudatettiin yhteiselämäluostarien periaatteita. Veljestön elämän perustana olivat evankeliumin mukainen köyhyys, katumus ja nöyryys. Luostarista tuli alueelle hengellinen keskus, josta kristinusko levisi ympärysalueille. Gildas itse vetäytyi erakkomajaan ja palasi ajoittain saarelleen. Jumala oli voimallisesti läsnä alueella pyhänsä kautta. Hänen opetuksensa ja ihmeensä vaikuttivat moniin. Ihmisiä parani sekä ruumiillisista että sielullisista vaivoista ja heikkouksista.

Pyhä Gildas kirjoitti 43-vuotiaana kuuluisan teoksen Britannian kukistuminen ja valtaaminen (De excidio et conquestu Britanniae), jota voidaan pitää ensimmäisenä englantilaisena historiankirjana. Siinä hän kritisoi ankarasti Britannian tuolloisten hallitsijoiden ja kirkonmiesten moraalista velttoutta, jonka tähden anglosaksit saattoivat vallata maan. Samalla hän murehti kansan kärsimyksiä ja kaunopuheisesti kehotti heitä kääntymykseen, jotta he pelastuisivat uhkaavilta onnettomuuksilta: sisällissodalta ja barbaarien valloituksilta. Teoksen ansiosta häntä alettiin kutsua lisänimellä Viisas. Kirjassa kritisoidut viisi kuningasta ja heidän tukijansa ja hännystelijänsä sen sijaan raivostuivat: he ottivat hänet kiinni ja heittivät mereen. Erinomaisena uimarina Gildas kykeni kuitenkin uimaan saarelleen asti ja pääsi luostarinsa turviin.

Vuonna 565 Gildas palasi Irlantiin kuningas Ainmirin kutsumana palauttaakseen järjestyksen erääseen luostariin ja auttaakseen valtakunnan rauhoittamisessa. Noihin aikoihin Gildas kirjoitti kokoelman kanoneita ja katumusohjeita kirkollisen järjestyksen säilyttämiseksi.

Kun pyhä Gildas palasi saarelleen, Herra ilmoitti hänellä olevan enää kahdeksan päivää elinaikaa maan päällä. Gildas jätti hengellisenä testamenttina munkeilleen runollisen laulun, jossa hän neuvoi miten sielunvihollisen juonia vastustetaan. Gildas määräsi, että hänen ruumiinsa olisi laitettava pieneen proomuun ja jätettävä vuoroveden armoille. Kun veljet olivat vastanneet hänelle ”aamen”, pyhä Gildas nukkui pois. Tämä tapahtui vuoden 570 tienoilla.

Munkit paastosivat ja rukoilivat kolme päivää toivoen löytävänsä pyhän isänsä reliikit. Sitten eräs heistä sai ilmestyksessä tietää proomun rantautuneen lähellä pientä Pyhän ristin kappelia, jonka Gildas itse oli rakentanut. Reliikit siirrettiin 11.5. Rhuys’hin, jossa hänen hautaansa yhä kunnioitetaan. Hänen nimensä on myös 800–1000-lukujen irlantilaisten ja anglosaksisten pyhien luetteloissa.

Pyhä Lavrenti aloitti munkkikilvoittelun Kiovan luolaluostarissa 1100-luvun alussa. Hän olisi halunnut sulkeutua keljaansa, mutta luostarin isät eivät antaneet aikeelle siunaustaan muistaen, mitä pyhälle Nikitalle (31.1.) oli tapahtunut. Silloin Lavrenti siirtyi Pyhän Demetrioksen luostariin kilvoitellakseen siellä keljaan sulkeutuneena. Herra antoi hänelle sairaiden parantamisen armolahjan, ja häntä kunnioitettiin ihmeidentekijänä. Kerran hänen luokseen tuotiin Kiovasta riivattu. Lavrenti ei kuitenkaan pystynyt parantamaan tätä, vaan käski viedä sairaan luolaluostariin, jossa tämä parani heti astuttuaan portista sisään.

Lavrenti vihittiin Turovin piispaksi kuuluisan hengellisen kirjailijan ja julistajan Kirilin (28.4.) kuoleman jälkeen. Lavrenti nukkui kuolonuneen vuonna 1194. Hänen reliikkinsä on siirretty Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Antonin luolaan

Pyhät Gerasim, Pitirim ja Joona olivat komien (syrjäänien) suuren valistajan pyhän Stefan Permiläisen (26.4.) seuraajia Permin piispanistuimella 1400-luvulla. Gerasim vihittiin piispaksi Stefanin ensimmäisen seuraajan Iisakin jälkeen. Hän johti uutta hiippakuntaa vaikeana aikana. Vasta kristinuskoon kääntyneet komit tarvitsivat piispansa jatkuvaa tukea säilyttääkseen uskonsa vielä pakanuudessa elävien suurten naapurikansojen ja varsinkin mansien (vogulien) puristuksessa. Pyhällä elämällään Gerasim juurrutti ortodoksista uskoa syvemmälle komien sydämeen. Kun komit pakenivat vihollistensa hyökkäyksiä metsiin, Gerasim kiersi vaivojaan ja terveyttään säästämättä Perminmaata ristiin rastiin rohkaisten ja vahvistaen uskovia. Hän julisti kristinuskoa myös manseille ja onnistui käännyttämään muutamia heistä. Hän kuoli kesken työnsä palatessaan eräältä matkaltaan. Mansi, jonka hän oli ottanut kasvatettavakseen tehdäkseen tästä kristinuskon julistajan kansansa pariin, kuristi hänet pakanallisen šamaanin yllytyksestä hänen omalla omoforillaan noin vuonna 1441.

Gerasimin seuraajaksi nimitettiin Tšudovin (Ylienkeli Mikaelin ihmeen) luostarin arkkimandriitta Pitirim Moskovasta. Hänen aikanaan Permin hiippakunta ja sen uskovat joutuivat aluksi kärsimään mansien hyökkäysten lisäksi myös Venäjän ruhtinaiden keskinäisestä vihanpidosta. Olot kuitenkin helpottuivat, kun novgorodilaisten vangikseen ottama mansipäällikkö Asyk lupasi vapauttamisensa vastineeksi jättää kristityt rauhaan. Kun piispa Pitirim vielä puolusti hiippakuntansa asioita Moskovassa vuoden 1448 kirkolliskokouksessa, Permin kristityille koitti rauhan aika. Pitirim antautui täysin voimin laumansa hengelliseen valistamiseen. Hän opetti kansaa kodeissa, kirkoissa ja taivasalla, missä vain tapasi heitä, selittäen uskon totuuksia ja kristillistä elämäntapaa. Hänen julistuksensa oli niin voimallista, että jopa muutamat komien lähellä asuvat mansit kääntyivät kristinuskoon. Pitirimin menestys herätti kuitenkin kateutta mansipäällikkö Asykissa, joka rikkoi lupauksensa hyökäten vuonna 1455 Perminmaahan. Pyhä Pitirim kärsi marttyyrikuoleman yhdessä monien muiden kristittyjen kanssa.

Pitirimin kuoltua Moskovan metropoliitta Joona nimitti Permin piispaksi kaimansa Joonan. Tämä saapui seudun pääkaupunkiin Ust-Vymiin jatkamaan työtä, jonka edestä hänen edeltäjänsä olivat vuodattaneet verensä. Joona olikin edeltäjiään onnekkaampi, sillä hänen aikanaan hiippakunnan olot rauhoittuivat. Moskovan suuriruhtinas lupasi Joonalle tukensa ja Novgorod velvoitettiin puolustamaan Permin aluetta pakanakansojen hyökkäyksiä vastaan. Näin Joona saattoi suunnata kaiken tarmonsa kirkon vahvistamiseen. Hän ponnisteli valistaakseen varsinkin jo kastettujen komien läheisyydessä elävät pakanalliset hantit ja mansit, jotka yhä palvoivat puusta veistettyjä jumalankuvia. Pyhän Stefan Permiläisen tavoin myös Joona sai kestää vainoja, vaaroja ja puutetta.

Vuonna 1462 pakanalliset tietäjät kutsuivat hänet väittelemään uskosta. Joona voitti tietäjät, ja hänen sanansa sytyttivät uskon valon mansipäällikön sydämeen, joka otti kasteen ja sai kristilliseksi nimekseen Mikael. Perimätiedon mukaan Mikaelin isä oli samainen Asyk, joka oli surmannut pyhän Pitirimin. Mikaelin avulla pyhä Joona alkoi hävittää pakanallisia epäjumalien patsaita ja käännyttää Permin alueen kansoja lopullisesti kristinuskoon. Hän perusti useita seurakuntia ja luostarin lähetystyön tueksi. Hänen menestyksekäs työnsä antoi hänelle hengellistä arvovaltaa koko Venäjän kirkossa.

Pyhä Joona johti Permin hiippakuntaa viisitoista vuotta. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän vieraili vielä hiippakuntansa kaukaisimmissakin kolkissa vahvistaakseen vastakääntyneitä opetuksillaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 6. päivänä vuonna 1470.

Permin kolmen esipaimenen Gerasimin, Pitirimin ja Joonan yhteistä juhlaa on vietetty vuodesta 1607 lähtien.

Demetrios syntyi hurskaaseen perheeseen Khioksen saarella vuonna 1780. Vartuttuaan hän meni töihin vanhemman veljensä liikkeeseen Konstantinopoliin. Jonkin ajan kuluttua hän meni kihloihin pyytämättä siihen ensin veljensä ja työnantajansa suostumusta, mistä nousi iso riita. Nämä suuttuivat niin, että karkottivat Demetrioksen talostaan ja työstään.

Kodittomana ja rahattomana Demetrios muisti, että eräs rikas turkkilainen, joka oli uskonnollinen johtaja, oli velkaa hänen veljelleen. Hän meni tämän luo perimään rahoja ikään kuin veljelleen, mutta hänen tarkoituksenaan oli käyttää ne omaan elatukseensa. Mies itse ei ollut kotona, ja Demetrioksen otti vastaan hänen kaunis tyttärensä. Tyttö oli aikaisemmin nähnyt Demetrioksen tämän asioidessa heillä ja oli ihastunut komeaan nuorukaiseen. Hän houkutteli Demetrioksen omaan huoneeseensa ja sai Demetrioksen pauloihinsa, niin että tämä oli jo valmis kääntymään islamiin saadakseen tytön puolisokseen. Itse asiassa hänellä ei juuri ollut valinnanvaraa, koska hän oli asiaa ymmärtämättä mennyt tytön yksityishuoneisiin, mikä tuon ajan käsityksen mukaan jo velvoitti avioliittoon.

Tapahtumien tultua julki tytön isä piti Demetriosta palatsissaan vankina pari kuukautta. Turkkilaiset näet havaitsivat hänen surullisen ilmeensä ja pelkäsivät hänen peruvan päätöksensä. Demetrioksen murhe johtui siitä, että hänen omatuntonsa oli herännyt ja hän katui katkerasti uskonsa kieltämistä. Ramadanin[1]aikana, kun koko talonväki nukkui sikeästi tukevan yöllisen aterian jälkeen, hän pakeni talosta.

Demetrios löysi turvapaikan kristittyjen ystäviensä kodista. Kuumia kyyneleitä vuodattaen hän kertoi häpeällisestä uskosta luopumisestaan. Hänen veljensä ja rippi-isänsä kutsuttiin paikalle. Hän selosti heille, mitä oli tapahtunut, ja sanoi haluavansa pyyhkiä pois luopumuksensa marttyyriverellään. Hän kirjoitti myös vanhemmilleen tunnustaen tekonsa ja pyytäen heiltä siunausta mennä turkkilaisen tuomioistuimen eteen perumaan luopumuksensa.

Rippi-isä pelkäsi, että Demetrios ei kestäisi kidutuksia. Koetellakseen hänen päätöksensä aitoutta hän sääti Demetriokselle koetusajan, johon kuului ankara paasto ja rukoussääntö varsinkin öisin. Demetrioksen into vain lisääntyi. Erityisesti häntä vahvisti kirkas valonäky, jossa hänelle luvattiin, että Herra pyhän Äitinsä esirukousten tähden antaisi hänelle voimaa tulevaan koitokseen. Tämän jälkeen rippi-isäkin antoi siunauksensa. Nautittuaan pyhän ehtoollisen Demetrios meni oikeusistuimen eteen. Hän heitti maahan muslimin turbaaninsa julistaen olevansa kristitty ja valmis kestämään mitä kidutuksia tahansa. Hänet vangittiin ja häntä pidettiin monta päivää kosteassa pimeässä sellissä, josta hänet vietiin ulos vain lyhyitä kuulusteluja varten. Näiden aikana hänet myös pieksettiin, mutta hän pysyi lujana.

Rakastunut turkkilaistyttö etsi Demetrioksen käsiinsä vankilasta ja yritti kaikin keinoin houkutella hänet palaamaan islamiin ja tulemaan aviomiehekseen. Pyhä marttyyri torjui kaikki viettelykset, sillä hänellä oli Jumalanäiti puhtautensa varjelijana. Konstantinopolin khioslaiset, jotka pelkäsivät, että heidän maanmiehensä lopulta kieltäisi Kristuksen joutuessaan kidutettavaksi, keräsivät keskuudestaan rahasumman hankkiakseen Demetriokselle vapautuksen sillä perusteella, ettei hän ollut täydessä ymmärryksessään. Demetrios kuitenkin suuttui kovasti tästä maanmiestensä hyväntahtoisesta yrityksestä estää hänen marttyyrikilvoituksensa. Hän välitti heille pyynnön, että he jakaisivat rahat kirkoille pyytäen pappeja ja uskovia toimittamaan hänen puolestaan rukouspalveluksia, jotta hän pysyisi lujana.

Viimeisen oikeudenkäynnin koittaessa tuomari näki Demetrioksen horjumattoman päätöksen pysyä kristittynä ja tuomitsi hänet islamilaisen lain perusteella kuolemaan. Demetrios vietiin välittömästi mestauspaikalle. Hän kieltäytyi silmien sitomisesta, polvistui tyynesti mestauspölkyn äärelle ja huusi kolme kertaa: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!” Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 29. päivänä 1802. Hän oli tuolloin 22-vuotias.

Mestausta seuranneet kristityt ryntäsivät kastamaan kangaspalasia marttyyrin vereen ja ottamaan itselleen jotain hänen vaatteistaan. He eivät lainkaan välittäneet turkkilaisten järjestysmiesten iskuista, kun nämä yrittivät pitää heidät pois paikalta. Pyövelin avustuksella kristityt saivat käsiinsä marttyyrin ruumiin, jonka he hautasivat salaa luostariin Proten pikkusaarella Konstantinopolin edustalla.

Pian kuolemansa jälkeen pyhä Demetrios ilmestyi erään toisen uusmarttyyrin kanssa naiselle, jonka aviomies oli tukenut häntä marttyyrikilvoituksen aikana. Hän kertoi tulleensa auttamaan miestä tämän työpajassa syttyneen tulipalon sammuttamisessa ja samalla kehotti vaimoa muistuttamaan miestään parannuksenteon tarpeellisuudesta. Mies näet oli erään palvelijattaren lumoissa. Demetrios neuvoi vielä sopivan rippi-isänkin, jonka luo miehen pitäisi mennä. Kuultuaan vaimoltaan tulipalon sammumisen jälkeen, mitä oli tapahtunut, mies totteli, meni synnintunnustukselle ja muutti elämänsä suunnan.

Yksi kirkon taivaan kirkkaimmista tähdistä syttyi kaukaisessa idässä, kun pyhä Efraim (syyr. Afrem) syntyi vuoden 306 tienoilla. Hänen kotikaupunkinsa Nisibis sijaitsi Rooman valtakunnan itäisimmässä kolkassa Persian rajan tuntumassa. Efraim kiinnostui kristinuskosta jo nuorena. Lapsuudessaan hän näki erikoisen ilmestyksen. Siinä hänen suustaan alkoi tulla ulos viiniköynnöstä, joka pursusi rypäleterttuja. Taivaan linnut tulivat ja söivät sen hedelmiä, mutta mitä enemmän ne söivät, sitä enemmän oksista puhkesi uusia terttuja.

Nuorukaisen lahjat huomattuaan piispa Jaakob Nisibisläinen (13.1.) otti hänet suojelukseensa. Jaakob opetti Efraimia rakastamaan hyveitä ja mietiskelemään lakkaamatta Jumalan sanaa. Raamatun kirjoitusten tutkiminen sytytti hänen sydämeensä sellaisen tulen, että hän ei enää pitänyt maailmaa ja sen anteja minkään arvoisena. Efraimin uskosta ja luottamuksesta Jumalaan tuli luja ja horjumaton kuin Siionin vuori. Ruumiiltaan ja sielultaan puhtaana hän omaksui kokonaisvaltaisen kilvoitustavan ja rukouksellisen asenteen, joka täytti hänen koko olemuksensa.

Efraim otti kasteen noin 20-vuotiaana. Hänestä tuli pian kaupungin kristittyjen opettaja. Eräs hurskas vanhus näki unen, jossa taivaasta laskeutui Jumalan lähettämiä enkeleitä. Yksi heistä piteli kädessään kirjakääröä, jonka molemmat puolet oli kirjoitettu täyteen. He kysyivät toisiltaan: ”Kenelle tämä olisi uskottava?” Joku ehdotti yhtä, toinen toista, mutta muut vastasivat aina: ”He ovat kyllä pyhiä ja vanhurskaita, mutta ei heistä ole vastaanottamaan tätä.” Monia pyhiä mainittuaan enkelit sanovat lopulta, että käärön voi vastaanottaa ainoastaan pyhä Efraim. Ja niin he antoivat käärön hänelle. Jonkin ajan kuluttua vanhus sai kuulla, kuinka ihmiset olivat alkaneet puhua Efraimista hämmästelevään sävyyn: ”Hänhän opettaa aivan kuin hänen suustaan pulppuaisi lähde.” Pyhän Hengen armo täytti Efraimin niin voimakkaasti, että hänen kielensä ei kyennyt lausumaan taivaallisia ajatuksia niin nopeasti kuin Jumala niitä hänessä nostatti. Tästä johtuu hänen epätavallinen rukouksensa: ”Herra, pidätä armosi virtaa.”

Efraim eli apostolien tavoin vailla omaisuutta ja rukoili vuodattaen kyyneleitä niin synninmurheesta kuin Jumalan ihmeellisten salaisuuksien paljastumisen ilosta. Hänen sanansa ja tekonsa olivat Kristuksen nöyryyden mukaisia.

Kaunisääninen Efraim palveli kirkkoa diakonina. Hänen vihkimyksensä tapahtui kreikkalaisen legendan mukaan seuraavasti. Efraim näki näyn, jossa Kesarean piispa Basileios Suuri näyttäytyi ikään kuin maan taivaaseen yhdistävänä tulipatsaana. Efraim lähti Kappadokiaan ja saapui Kesareaan teofaniajuhlan aikaan. Efraim ei osannut kreikkaa, mutta hän näki, kuinka piispan saarnatessa hänen olkapäälleen laskeutui valkoinen kyyhkynen, joka kuiskasi jumalallisia sanoja piispan korvaan. Sama kyyhkynen ilmaisi piispalle myös Efraimin läsnäolon, jolloin Basileios haki hänet alttariin, vihki hänet diakoniksi ja lähetti takaisin kotimaahansa.[1]

Kerrotaan, että Efraim tapasi kerran ilotytön, joka tarjosi hänelle palveluksiaan. Efraim teeskenteli suostuvansa ja lähti naisen mukaan, mutta hämärien sivukujien sijasta hän toikin naisen suoraan kaupungin keskusaukiolle. Nainen kysyi: ”Miksi tuot minut tänne? Eikö sinua hävetä, kun ihmiset katsovat?” ”Naisparka”, Efraim vastasi, ”sinä pelkäät toisten ihmisten katseita – miksi et pelkää Jumalan katsetta, joka näkee kaiken ja on viimeisenä päivänä tuomitseva niin tekomme kuin salaisimmat ajatuksemmekin?” Nainen tuli katumukseen, ja Efraim ohjasi hänet kirkon yhteyteen.

Rooma ja Persia kävivät alueella monia verisiä sotia vuosien 338–387 välillä. Tästä koitui Persian puolella eläneille kristityille suuria vaikeuksia erityisesti sen jälkeen kun kristinuskosta oli tullut Roomassa hyväksytty uskonto, sillä persialaiset alkoivat pitää kristittyjä Rooman liittolaisina. Nisibis oli Rooman viimeinen sillanpääasema alueella, ja Persia piiritti sitä useaan otteeseen. Pyhän Jaakobin ja Efraimin esirukousten turvin kaupunki varjeltui valtaukselta vuonna 338, jolloin persialaiset piirittivät kaupunkia pitkään.

Vuonna 363 Rooma ja Persia solmivat rauhansopimuksen, ja Nisibis luovutettiin Persialle, jossa kristittyjä vainottiin. Tästä kuullessaan kaupungin kristityt järkyttyivät ja päättivät lähteä evakkoon. He ottivat mukaansa esipaimenensa pyhän Jaakobin reliikit ja lähtivät vaeltamaan kohti länttä. Tässä joukossa kulki myös pyhä Efraim. He päätyivät syyriankielisten kristittyjen keskuspaikkaan Edessaan. Sitä kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”, sillä sen uskottiin olevan Kristuksen itsensä siunaama: perimätiedon mukaan kuningas Abgar oli saanut Kristukselta viestin, jossa luvattiin, ettei vihollinen koskaan valtaisi kaupunkia. Lisäksi kaupungissa oli muun muassa Kristuksen käsittätehty kuva ensimmäiseltä vuosisadalta, apostoli Tuomaan reliikit, marttyyrien hautoja, lukuisia kirkkoja sekä viisaita opettajia ja askeettisia kilvoittelijoita.

Edessassa Efraim eli askeettista erakkoelämää kaupungin tuntumassa ja kieltäytyi nöyrästi papin- ja piispanvihkimyksistä. Hän ei kuitenkaan sulkeutunut lopullisesti majaansa eikä jättänyt seurakuntaelämää. Pyhä Efraim ei kätkenyt saamaansa armoa vaan jakoi mietiskelynsä hedelmiä kaikille kirkon jäsenille. Sanoillaan Efraim koristeli kirkon, Kristuksen morsiamen, niin kuin kultainen kruunu koristellaan jalokivin. Edessassa viettämänsä kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana Efraim jatkoi monipuolista opetus- ja kirjoitustyötään. Hänen ympärilleen kerääntyi suuri joukko oppilaita. Ryhmää kutsuttiin Edessassa ”persialaisten kouluksi” ja muualla ”Edessan kouluksi”. Se saavutti suurimman kukoistuksensa seuraavan parin vuosisadan aikana.

Edessan vuosinaan Efraim laati suurimman osan kirjoituksistaan. Hän puki hengellisen kokemuksensa ja totuuden tuntemisensa runolliseen muotoon ennennäkemättömän kauniilla tavalla. Hänen sanotaan kirjoittaneen syyriankielistä runoutta yli kolme miljoonaa riviä. Näistä suuri osa käsittelee kristinuskon perusasioita kuten Kristuksen merkitystä ja kirkkovuoden juhlien teemoja. Efraimin runollisia tekstejä otettiin kirkossa liturgiseen käyttöön jo hänen elinaikanaan. Hän laati myös kommentaareja Raamatun kirjoihin, opetuksia harhaoppeja vastaan, eräitä filosofisempia kirjoitelmia sekä kirjeitä erakoille ja askeeteille.

Kun Edessan alueelle tuli nälänhätä, 66-vuotias Efraim jätti keljansa ja meni hyväosaisten puheille kysymään, miksi he eivät säälineet kärsivää kansaa vaan pitivät kaiken itsellään. Rikkaat vetosivat siihen, ettei heillä ollut sellaista luotettavaa tahoa, jonka kautta apu menisi varmasti perille. Efraim tarjoutui itse hoitamaan tehtävän, ja rikkaat suostuivat antamaan omastaan Efraimille, joka käynnisti avustusohjelman. Kokonaisen vuoden ajan hän järjesti sairaiden hoitoa, ruuan jakoa ja kuolleiden hautaamista sekä teki itsekin väsymättömästi työtä kärsivien hyväksi. Kun tilanne alkoi helpottaa, Efraim palasi keljaansa, jossa hän nukkui pois kuukauden kuluttua (373).

Efraimin tapauksessa askeesin tarkoituksena ei ollut vain oma hengellinen jalostuminen: pukeutumalla rääsyihin ja syömällä vain surkeinta ruokaa hän osoitti solidaarisuutta ja sympatiaa köyhiä kohtaan. Kuinka kristitty voisi herkutella ja elää ylellisesti, jos naapurustossa nähdään nälkää? Tälle periaatteelle Efraim pysyi uskollisena kirjaimellisesti kuolemaansa asti: hän pyysi, ettei hänen hautajaisissaan käytettäisi kukkia tai tuoksuaineita ja vaati tulla haudatuksi kaupungin huonomaineisimmalle hautausmaalle, köyhien ja rikollisten osastolle.

Efraimin hautajaisista muodostui valtaisa kansanjuhla, johon kerääntyi suuri joukko askeetteja ja pyhiä kilvoittelijoita Edessaa ympäröiviltä vuorilta. Tapahtuman merkitystä kuvaa, että siitä on maalattu oma ikonityyppinsä, Pyhän Efraimin kuolonuneen nukkuminen.

Efraim jätti perinnökseen suuren määrän käsikirjoituksia, joita hänen oppilaansa kopioivat ja joissain tapauksissa kenties myös viimeistelivät. Lisäksi he kirjoittivat usein omatkin työnsä Efraimin nimissä. He katsoivat ajatusmaailmansa hedelmien olevan Efraimin puusta versoneita eivätkä siksi halunneet ottaa niistä kunniaa itselleen. Efraimin aitojen kirjoitusten lukumäärää on siten vaikea arvioida. Satoja hymnejä on kadonnut, mutta aitoina pidettyjä hymnejä on säilynyt viitisensataa, homilioita kolmisenkymmentä ja proosateoksia kymmenkunta. Jälkimmäisistä tärkeimpiä ovat armeniankielisinä säilyneet evankeliumikommentaarit.

Armenian lisäksi Efraimia alettiin jo varhain kääntää kreikaksi, koptiksi, arabiaksi, etiopiaksi ja latinaksi. Käännösprosessissa runomuotoiset teokset jäivät varjoon, ja Efraimin nimiin alettiin sen sijaan laittaa yhä enemmän Syyrian alueelta peräisin olleita luostarihenkisiä kirjoituksia. Tästä syystä kreikankielinen Efraimin tekstien kokoelma on erittäin askeettinen ja luostarihenkinen, vaikka syyriankielisissä Efraimin teksteissä ei tällaisia painotuksia juuri ole. Efraimia on käännetty myös useille nykykielille kuten venäjäksi, nykykreikaksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi, ruotsiksi ja suomeksi[2].

Pyhää Efraim Syyrialaista kutsutaan muun muassa nimityksillä Pyhän Hengen harppu, koko maailman opettaja, Pyhän Hengen soitin, Syyrian leijona, ihmeiden säteitä loistava valo, hedelmällinen viinipuu, viisauden lähde, Kristuksen salaisuuksien astia, eläväksitekevien veisujen täyttämä virta, Kristuksen viisauden salaisuuksien aarreaitta ja kultaa vuodattava toinen Efrata.

Neljännellä vuosisadalla kilvoitellut Palladios oli pyhän Simeonin (26.1.) läheinen ystävä. Palladios sulkeutui keljaan Imma-nimisen kylän (nyk. Yemi Šekin) lähistöllä 30–40 kilometriä Antiokiasta itään.

Pyhä Palladios muistetaan erityisesti seuraavasta tapahtumasta, joka oli aikanaan suuri puheenaihe. Kerran muuan kauppias oli palaamassa markkinoilta suuren rahasumman kanssa, kun ryöväri surmasi hänet ja vei rahat. Rosvo jätti ruumiin Palladioksen keljan eteen lavastaakseen tämän syylliseksi. Seuraavana päivänä uutinen murhasta levisi, ja Palladioksen keljalle tuli vihainen väkijoukko, joka mursi oven ja syytti erakkoa murhasta.

Palladios kohotti katseensa taivasta kohti ja rukoili, että totuus tulisi julki. Rukoiltuaan hän tarttui ruumiin oikeaan käteen ja lausui: ”Nuori mies, kerro meille, kuka iski sinua. Näytä syyllinen.” Kaikkien järkytykseksi surmattu mies nousi istualleen, katsoi ympärillään ollutta väkijoukkoa ja osoitti murhaajaa sormellaan. Ihmiset huusivat suoraa huutoa sekä tapahtuneen ihmeen että rikoksen tekijän paljastumisen tähden. He tarttuivat mieheen ja löysivät tältä veitsen, jossa oli yhä verta. Tämän tapauksen jälkeen kaikki tunsivat pyhän Palladioksen ja hänen rukoustensa voiman.

Pyhä Johannes on yksi Länsi-Euroopan luostarien isähahmoja. Hän syntyi Gallian Langres’ssa vuoden 424 tienoilla ja sai hyvän kasvatuksen vanhemmiltaan, jotka olivat esimerkillisiä kristittyjä. 20-vuotiaana Johannes rakensi itselleen keljan, jossa oli pieni kappeli. Siellä hän rukoili ja mietiskeli minkään häiritsemättä. Pyhien kirjoitusten äärellä häneen teki erityisen vaikutuksen Johannes Kastajan elämäntapa ja apostolien into seurata Kristusta. Johannes päätti jättää kotiseutunsa ja vanhempansa ja lähteä seuraamaan Kristusta katsomatta taakseen. Hän asettui Reome-nimiselle asumattomalle alueelle ja alkoi viettää siellä hesykastista elämää samaan tapaan kuin idän erämaiden isät.

Johanneksen saama armo säteili hänestä niin, että vähitellen hänen ympärilleen alkoi kertyä oppilaita, jotka tahtoivat puhdistaa sisimpänsä hänen ohjauksessaan. Johannes kuitenkin epäili, oliko toisten ohjaaminen hänen kutsumuksensa. Kierreltyään tapaamassa eri luostareiden isiä hän tuli siihen lopputuloksen, että luostarin johtaminen ei ollut häntä varten. Johannes otti mukaansa kaksi lähintä oppilastaan ja vetäytyi Lerinsin luostariin, jossa hän kilvoitteli tuntemattomana munkkina puolentoista vuoden ajan. Lopulta eräs matkailija tunnisti hänet ja kertoi asiasta Langres’n piispalle, jonka alaisuuteen Reome kuului. Piispa kirjoitti heti luostariin ja vaati Johannesta palaamaan oman laumansa luokse. Palattuaan Reomeen Johannes otti yhteisössään käyttöön Lerinsissä noudatetun Pyhän Makarioksen säännön.

Jumala siunasi Johanneksen sielunpuhtauden ja voimakkaan rukouksen runsailla ihmeillä, jotka innoittivat ja lohduttivat sekä hänen oppilaitaan että alueen asukkaita. Hän karkotti riivaajia ja paransi sairauksia siunaamallaan leivällä tai vedellä. Kuninkaalliset ja ylimykset antoivat luostarille runsaita lahjoituksia. Kaiken keskellä Johannes kuitenkin pysyi nöyränä ja vaatimattomana. Hän opetti munkkejaan säilyttämään itsehillintänsä kaikissa tilanteissa ja välttämään kunnianhimoa, ahneutta ja maailmallisuutta.

Saavutettuaan yli sadan vuoden iän pyhä Johannes nukkui pois rauhassa omassa luostarissaan, joka tunnetaan nykyään nimellä Moûtier-Saint-Jean. Taiteessa hänet on kuvattu benediktiini-erakko-apottina lähteen reunalla yhdessä kahlitun lohikäärmeen kanssa. Häntä on kunnioitettu erityisesti Dijonin, Lerinsin ja Reomen alueilla.

Pyhä Jaakob kilvoitteli viisitoista vuotta erakkona luolassa Porfyrianessa nykyisen Haifan lähistöllä, ehkä kuudennella vuosisadalla. Hän oli innokas ja väsymätön rukoilija, ja Jumala antoi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Jaakob ei koskaan poistunut luolastaan, mutta hänen luonaan kävi paljon vierailijoita, ja varsinkin monet samarialaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Pyhän miehen arvovalta ärsytti erästä samarialaista, joka lähetti Jaakobin luokse nunnaksi pukeutuneen ilotytön tehtävänään johdattaa pyhä kilvoittelija lankeemukseen. Nainen kertoi luostarinsa igumenian lähettäneen hänet viemään jotain kylään, kun pimeys oli yllättänyt hänet, ja sanoi olevansa kovin peloissaan. Jaakob päästi hänet sisään. Nainen oli ensin hiljaa, mutta alkoi sitten itkeä ja voihkia valittaen ankaraa kipua sydämessään ja pyysi pyhää miestä voitelemaan hänen rintansa lampukan öljyllä. Kun Jaakob suostui, nainen pyysi häntä vielä hieromaan hänen rinnuksiaan. Pyhä Jaakob ei hämmentynyt eikä kieltäytynyt vaan teki niin kuin nainen tahtoi, mutta piti samalla koko ajan vasenta kättään tulessa estääkseen itseään joutumasta lihallisen kiusauksen valtaan. Palavan ihon hajun levitessä nainen tajusi erakon mieluummin polttavan itsensä kuin lankeavansa. Nainen järkyttyi ja tuli katumukseen. Hän tunnusti, miksi oli tullut. Jaakob siunasi naisen, opetti häntä ja lähetti hänet piispan luokse. Myöhemmin piispa ohjasi hänet luostariin.

Pyhän Jaakobin maine levisi ja vieraiden määrä kasvoi. Kerran hän paransi rukouksillaan tytön, jonka vanhemmat tarjosivat hänelle palkaksi kolmeasataa kultarahaa. Rahoilla olisi voinut rakentaa luostarin, mutta Jaakob kieltäytyi rahoista sanoen: ”Ei Jumalan armoa voi myydä tai ostaa.”

Lopulta Jaakob päätti siirtyä hiljaisempaan paikkaan. Hän löysi rauhallisen luolan joenvarrelta 60 kilometrin päästä. Miettiessään pitkää kilvoitustaan, voittamiaan kiusauksia ja tekemiään ihmeitä Jaakob alkoi uskoa päässeensä jo kokonaan kiusausten yläpuolelle. Näin hän ajautui vähitellen ylpeyden valtaan.

Eräänä päivänä muuan mies toi hänen luokseen tyttärensä, joka oli joutunut pahojen henkien valtaan. Jaakobin rukouksen ansiosta tyttö vapautui, mutta isä pelkäsi tämän tilan pahenevan jälleen ja pyysi, että tyttö saisi jäädä asumaan Jaakobin keljan viereen. Voittoisia kilvoituksiaan ajatellen Jaakob suostui pyyntöön. Jonkin ajan kuluttua Jaakob joutui kuitenkin sellaisen himon valtaan, että kävi tyttöön käsiksi ja häpäisi tämän. Tajuttuaan tekonsa hän järkyttyi niin, että hänen mielensä pimeni kokonaan: Jaakob häpesi tapahtunutta ja pelkäsi ihmisten tuomiota niin, että surmasi tytön ja heitti ruumiin jokeen.

Tekonsa hirveyttä ajatellessaan Jaakob heittäytyi täysin epätoivon valtaan. Hän päätteli, ettei voinut enää jatkaa kilvoituselämää ja päätti palata maailmaan. Matkalla hän pistäytyi eräässä luostarissa saadakseen hieman kerätä voimia, mutta trapesassa hän ei kyennyt syömään mitään. Igumeni näki Jaakobista, että tämä oli tehnyt jotain hirvittävää. Igumeni pyysi Jaakobin keljaansa ja puhui tälle kahden kesken. Igumeni kehotti lempeästi Jaakobia tunnustamaan mitä oli tehnyt ja luottamaan Jumalan armoon. Jaakob kertoi kaiken. Igumeni tunnisti sielunvihollisen toiminnan tapahtumien taustalla ja pyysi, ettei Jaakob heittäytyisi epätoivon valtaan vaan luottaisi Jumalaan ja katuisi ”kuin profeetta Daavid, jolla oli samat synnit tunnollaan”. Igumeni puhui Jaakobille pitkään Jumalan armahtavaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ja pyysi Jaakobia jäämään luostariin.

Jaakob päätti kuitenkin lähteä eteenpäin. Igumeni kulki hänen mukanaan parinkymmenen kilometrin matkan yrittäen valaa toivoa hänen synkistyneeseen mieleensä. Jaakob vaelsi eteenpäin päämäärättömästi, kunnes hän tuli vanhalle autiolle haudalle. Hän avasi sen kannen ja astui alas. Hauta oli suuri ja luolamainen. Jaakob siirsi luut nurkkaan, sulki kannen ja asettui hautaan. Hän heittäytyi polvilleen, hakkasi maata ja itki katkerasti.

Jaakob vietti haudassa kenenkään tietämättä kymmenen vuotta keskittyen ankaraan katumukseen. Hän tapasi nousta haudasta pari kertaa viikossa yön pimeydessä hakeakseen lähistöltä heinää, jota hän söi henkensä pitimiksi. Vähitellen katumuksen kyyneleet alkoivat lämmittää hänen sydäntään. Lopulta Jumala soi hänelle anteeksiantamuksen, sillä Hän ei tahdo syntisen kuolemaa vaan ”että hän kääntyy teiltään ja saa elää” (Hes. 33:11).

Kun lähikaupungin piispa sai tietää Jaakobin kilvoittelupaikan, hän tuli pyytämään erakon esirukouksia aluetta vaivanneen kuivuuden tähden. Jaakob ei vastannut päiväkausiin mitään. Lopulta Jaakob kuitenkin kohotti kätensä ja kasvonsa taivasta kohti ja rukoili. Jumala soi vielä Jaakobin kautta tapahtua ihmeen: pian alkoi sataa rankasti. Jaakob pysyi nöyränä, katuvana ja vuodatti kyyneliä päivä päivän jälkeen. Seuraavana vuonna Jaakob nukkui pois 75 vuoden ikäisenä. Haudalle, jossa hän oli kilvoitellut viimeiset vuotensa, rakennettiin kirkko