Pyhittäjät Paisi ja Merkuri elivät Kiovan luolaluostarissa keskinäisessä rakkaudessa ja yksimielisyydessä. He rukoilivat Jumalalta, ettei heidän tarvitsisi erota tässä eikä tulevassa elämässä, ja Herra kuuli heidän pyyntönsä. Luostarissa he asuivat samassa keljassa, kuoltuaan heidät haudattiin samaan hautaan ja nyt he iloitsevat taivaassa yhdessä Kristuksen kanssa. Pyhittäjät elivät 1300-luvulla. Pyhittäjä Paisin muistoa vietetään erikseen 19. heinäkuuta.

Pyhä Simon alkoi jo nuoruudessaan kilvoitella houkkana. Hän asui metsässä, piti vaatteenaan vain pitkää paitaa ja kulki pakkasillakin ilman kenkiä. Myötätuntoiset kyläläiset järjestivät hänet asumaan kyläpapin taloon, missä Simon teki kuuliaisesti monenlaisia töitä. Hän kävi ahkerasti kirkossa rukoilemassa, mutta sai yksinkertaisuutensa tähden osakseen pilkkaa ja loukkauksia.

Viidentoista vuoden kuluttua hän siirtyi Jurjevetsin kaupunkiin, missä hänellä ei ollut minkäänlaista turvapaikkaa. Ankara elämä ulkoilmassa tummensi hänen ihonsa ja jatkuva paastoaminen kuihdutti hänet niin, että hän oli pelkkää luuta ja nahkaa. Käydessään kovilla pakkasilla krouvissa lämmittelemässä hän sai osakseen karkeaa pilkkaa ja tönimistä. Jurjevetsissa Simon teki monia ihmeitä ja ennusti suuren tulipalon, joka kuitenkin sammui hänen rukouksensa voimasta. Vuonna 1584 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän meni uuden maaherran taloon. Tämä ei tuntenut Simonia ja käski piestä hänet. Pahoinpideltynä ja sairaana Simon pyysi kutsumaan papin. Tunnustettuaan syntinsä ja nautittuaan suurella hartaudella pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Kuultuaan autuaan kuolemasta maaherra itki ja katui tekoaan.

Koko kaupunki kokoontui pyhän Simonin hautajaisiin. Maaherra kunnioitti vainajan muistoa jakamalla avokätisesti almuja, mutta kotiin palattuaan hän huomasi, että hänellä oli saman verran rahaa kuin hautajaisiin lähtiessään. Liikuttuneena hän käsitti Jumalan kaitselmuksen ja kiitti Herraa ja autuasta Simonia. Tämän jälkeen Jurjevetsin asukkaat ovat monesti saaneet todistaa pyhän Simonin ihmeitä.

Kristittyjen suuren vainon 37. vuotena Persian kuningas Šapur II (309–379) antoi päämaageilleen vallan kiduttaa ja surmata kaikki kristityt, jotka eivät luopuneet uskostaan. Kristittyjä vihattiin, koska he eivät arvostaneet valtakunnan uskontoa vaan opettivat olemaan kunnioittamatta aurinkoa ja tulta, häpäisivät vedet¹, pitivät neitsyyttä arvokkaampana kuin lasten siittämistä ja käänsivät selkänsä kuninkaan vallalle.

Pakan piispa Akepsimas pidätettiin kotoaan. Hän oli kunnianarvoisa 80-vuotias vanhus, joka oli täynnä lempeyttä köyhiä ja muukalaisia kohtaan. Hän osoitti pakanoille elämän tien niin sanallaan kuin omalla esimerkillään. Paastotessaan ja rukoillessaan hän vuodatti kyyneleitä niin, että maa hänen polviensa alla kastui. Kun Akepsimasta lähdettiin viemään kahleissa ulos talostaan, hänen ystävänsä tarjoutuivat pitämään huolta hänen tavaroistaan, mutta hän sanoi: ”Tämä talo ei ole enää minun, nämä tavarat eivät enää kuulu minulle. Kristus on kaikki mitä minulla on. Hän on minun voittoni, millään muulla ei enää ole minulle merkitystä.”

Kun he saapuivat Arbeliin, maagien päämies kuulusteli piispa Akepsimasta. Pyhä mies ei edes yrittänyt kieltää häntä vastaan esitettyjä syytteitä vaan lausui: ”Kyllä, minä totisesti saarnaan yhtä ainoaa Jumalaa ja ihmisten ystävää, jotta ihmiset katuisivat, hylkäisivät tuhoon johtavat tiet ja ylistäisivät Jumalana Luojaa eikä Hänen luotujaan.” Akepsimasta ei säälitty hänen korkean ikänsä takia, vaan hänet ruoskittiin ja heitettiin pimeään tyrmään.

Pappi Joosef Bet Katobasta pidätettiin samoihin aikoihin. Hän oli noin 70-vuotias vanhus ja todellinen pappeuden esimerkki. Hän oli uskossaan yhtä innokas kuin kääntymyksensä alkuaikoina. Diakoni Aitalas Bet Nuhadresta puolestaan oli noin 60-vuotias, sanavalmis, mieleltään terävä, hengeltään palava ja ulkonäöltään vaikuttava. Hän paloi Jumalan rakkauden tulta ja rakasti Kristusta eikä kaivannut mitään muuta kuin saada kärsiä Hänen tähtensä ja elää Hänessä.

Joosef ja Aitalas tuotiin kahlehdittuina Arbeliin saman maagin eteen, joka oli uhannut heitä kuolemalla väittäen heidän pettävän kansaa noituuksillaan. ”Me emme ole noitia”, Joosef ja Aitalas ilmoittivat, ”vaan opetamme kansalle totuutta, jotta he hylkäisivät elottomat hahmot ja tunnustaisivat elävän Jumalan.” Maagi vastasi: ”Totuus on kuninkaan ja kaikkien korkea-arvoisten ja rikkaiden kanssa, ei köyhien ja surkeiden kristittyjen.” Joosef lausui: ”Jumala halveksii ylpeitä, tämän maailman loistoa ja rikkautta. Jos olemme köyhiä ja vailla mainetta, se on meidän oma valintamme. Sen mitä me työllämme hankimme, me annamme köyhille, kun te taas ryöstätte heitä. Rikkaus on katoavaa. Se katoaa tämän elämän mukana, emmekä me anna sydämemme kiintyä siihen, jotta voisimme näin osoittautua tulevan maailman kirkkauden arvoisiksi.”

Päämaagi raivostui Joosefin rohkeasta puheesta ja määräsi kymmenen miestä hakkaamaan häntä granaattiomenapuun piikikkäillä oksilla. Verinorojen värjätessä hänen koko ruumiinsa tummanpunaiseksi pyhä marttyyri kohotti katseensa taivaaseen ja lausui: ”Kiitän Sinua, Kristus, Jumalan Poika, että olet lukenut minut arvolliseksi saamaan tämän toisen kasteen, joka puhdistaa minut kaikista synneistäni.” He hakkasivat pyhää pappismarttyyria niin kauan, että hän oli täysin riekaleina ja hänen luitaan tuli näkyviin.

Seuraavaksi oli Aitalaksen vuoro. Päämaagi pyysi häntä palvomaan aurinkoa, juomaan verta, menemään naimisiin ja tottelemaan kuningasta sekä lupasi hänelle vastineeksi mahdollisuutta välttää kidutukset ja kuolema. ”Parempi on kuolla elääkseen kuin elää ikuista kuolemaa varten”, Aitalas vastasi. ”Mestarimme on opettanut meitä rakastamaan sitä elämää, jota te tietämättömyydessänne kutsutte kuolemaksi, ja vihaamaan sitä kuolemaa, jota te kutsutte elämäksi. Te palvotte aurinkoa, koska olette sokeita ettekä näe todellista valoa, joka on noussut koko maailman ylle ja jota on julistettu maan ääriin saakka.”

Pyhä Aitalas määrättiin välittömästi kidutettavaksi röyhkeytensä takia. Hänen jäseniään murskattiin ja häntä piestiin niin, että hänen nivelensä vaurioituivat. Lopuksi hänet heitettiin samaan tyrmään, jossa Akepsimas ja Joosef viruivat henkihieverissä.

Viiden päivän kuluttua kaikki kolme pyhää vanhusta tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi, mutta heidän vakaumustaan ei voitu horjuttaa. Marttyyrit sidottiin vyötäisiltään ja kainaloistaan kiinni omiin reisiinsä siten, että aina heidän liikahtaessaan köydet hiertyivät heihin syvemmälle. Teloittajat kiristivät köysiä niin, että vanhusten luut rusentuivat. Kidutus oli niin ankaraa, että kovasydämisetkin miehet alkoivat itkeä nähdessään heidän kauhean tilansa. Lopulta heidät heitettiin takaisin vankilaan, jossa he viruivat nälissään kolme kuukautta pimeässä, kylmässä ja kosteassa.

Persian kuninkaan saavuttua alueelle vangit tuotiin hänen eteensä uutta kuulustelua varten. Kuningas luovutti heidät koko maan uskonasioista vastaavan maagien päämiehen huostaan. Tämä sääli heidän tilaansa heidän korkean ikänsä tähden ja kehotti heitä tottelemaan kuningasta pelastuakseen kuolemalta. Mutta autuas Akepsimas lausui hänelle: ”Älä yritä muuttaa mieltäsi. Voit olla varma, että me emme tule koskaan tottelemaan kuningasta. Tee se, mitä sinun on määrä tehdä, olkoonpa se kidutus tai kuolema. Voit koetella meidän vanhuuttamme millä kidutuksilla haluat. Me pysymme järkkymättöminä Hänessä, joka meitä vahvistaa. Totuus, jota me julistamme, näkyy kaikkein selvimmin siinä, mitä me kärsimme. Ruumiimme ovat sinun, mutta sielumme ovat Jumalan, joten tee viivyttelemättä se, mitä sinun on tehtävä.” Maagien apumiehet alkoivat raivon vallassa hakata häntä ja kiskoa irti hänen jäseniään, mutta pyhä Akepsimas oli jo vieras omalle ruumiilleen. Hän katsoi taivaaseen päin, rukoili hiljaa mielessään ja antoi henkensä Jumalalle. Teloittajat eivät huomanneet hänen menehtyneen vaan hakkasivat hänen ruumistaan vielä kauan aikaa.

Seuraavaksi käsiteltäväksi otettiin autuas Joosef. Häntä kidutettiin, ja teloittajat heittivät pian hänen ruumiinsa pois luullen häntä kuolleeksi. Kun Aitalas tuotiin tuomittavaksi, hän oli vain vahvistunut tovereidensa kärsimysten näkemisestä. ”Minä pysyn totuudessa”, hän ilmoitti rauhallisesti, ”enkä kuuntele kuningasta, kaiken suuren ja kauniin vihollista. Teidän kidutuksenne eivät ole tarpeeksi pelottavia. Te pilkkaatte hyvää aivan turhaan. Jos teillä on levänneitä kiduttajia, tuokaa heidät sisään vahvistamaan sieluani ja virkistämään ruumistani.”

Kun maagien päämies näki, että kidutukset vain vahvistivat marttyyrien intoa ja kuolemakin merkitsi heille vapahdusta, hän päätti pitää pilkkanaan koko Kristuksen ruumista eli Hänen kirkkoaan heidän avullaan. Hän määräsi, että toisten kristittyjen olisi kivitettävä Joosef ja Aitalas kuoliaaksi. Kun kristittyjä miehiä ja naisia lähdettiin hakemaan, heitä pakeni joukoittain vuorille kauhuissaan viattoman veren vuodattamisesta.

Marttyyreille tehtiin viimeinen tarjous: he saisivat juoda veren sijasta punaista verigreippimehua ja syödä uhratun ruoan sijasta tavallista ruokaa, jotta näyttäisi ikään kuin he olisivat uhranneet. ”Jumala varjelkoon meitä häpäisemästä harmaita hiuksiamme salaamalla uskomme ja kätkemällä totuuden miellyttääksemme ulkokullattuja teeskentelijöitä! Me emme ikinä ota vastaan sitä elämää, jota te tarjoatte. Teillä on valta hajottaa ruumiimme, mutta te ette voi repiä sieluistamme tuhoutumatonta toivoamme ettekä meille luvattua ylösnousemusta, vaikka valmistattekin itsellenne ikuista itkua ja hammasten kiristelyä.” Heidän tuomarinsa kysyi, minkälaisen tuomion he hänelle antaisivat. ”Me rukoilemme, että sinä kääntyisit Jumalan puoleen, jotta Hän armahtaisi sinua.”

Marttyyrien ylevämielisyys raivostutti maagien päämiestä, joka määräsi heidät vielä kerran kidutettavaksi ennen kuin vangitut kristityt kivittäisivät heidät. Ensimmäisenä henkensä menetti Joosef, jonka aivot ja veri valuivat maahan kivien sataessa hänen päälleen. Hän hautautui kivien alle, ja lopuksi eräs sotilas kävi murskaamassa hänen kallonsa.

Muutama päivä tämän jälkeen Aitalas tuotiin omalle kotiseudulleen isoon kylään, johon oli koottu suuri joukko kristittyjä. Heidät pakotettiin kivittämään vanhus kuoliaaksi. Pyhän diakonimarttyyrin surmapaikalle kasvoi myrttipensas, joka paransi alueen asukkaiden sairauksia viiden vuoden ajan. Persian kristittyjen nelikymmenvuotinen suuri vaino, joka alkoi pyhän Simeonin (17.4.) marttyyrikuolemasta vuonna 339, päättyi pyhien Akepsimaksen, Joosefin ja Aitalaksen marttyyrikilvoitukseen vuonna 379.

Pyhä Winefride¹ eli Walesissa seitsemännen vuosisadan alkupuolella. Hänen isänsä oli alueen hallitsijan neuvonantaja. Äitinsä kautta hän oli sukua pyhälle Beunolle, joka toimi hänen hengellisenä ohjaajanaan. Winefride päätti omistaa itsensä taivaalliselle Sulhaselle Jeesukselle Kristukselle ja teki neitsyyslupauksen.

Caradoc-niminen ylimys rakastui palavasti Winefrideen ja tuli eräänä aamuna lihallisen himon valtaamana lähentelemään neitoa. Winefride yritti selittää hänelle vakaumustaan, mutta kun Caradoc ei suostunut kuuntelemaan, Winefride pyysi häntä odottamaan hetken ja poistui huoneesta. Aikansa odotettuaan Caradoc näki yhtäkkiä ikkunasta Winefriden juoksevan jo kaukana laaksossa. Huomattuaan tulleensa petetyksi Caradoc raivostui ja ratsasti neidon perään. Winefride yritti paeta kirkkoon, jossa hänen vanhempansa olivat, mutta Caradoc sai hänet kiinni kirkon edessä ja löi miekallaan hänen kaulansa poikki.

Paikalle puhkesi pyhä lähde (Treffynnon eli Holywell), josta tuli yksi Britannian tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita. Sen vesi vaikutti parantavasti, kun sitä nautittiin uskoen. Paikan kunnioittaminen on jatkunut vielä protestantismin aikanakin. Esimerkiksi vuonna 1629 pyhän Winefriden juhlassa kerrotaan olleen 14 000 pyhiinvaeltajaa. Pyhälle Winefridelle omistettiin Britanniassa keskiajalla kuusi kirkkoa.