Runoilija Venatius Honorius Clementianus Fortunatus syntyi 530-luvun alussa Trevisossa, Venetsian pohjoispuolella. Hän opiskeli Ravennassa logiikkaa, retoriikkaa ja lakitiedettä. Fortunatus ei ollut vielä kolmeakymmentäkään, kun silmäsairaus uhkasi tehdä hänet sokeaksi. Hän meni Ravennan kirkkoon, otti öljyä pyhän Martinuksen (11.11.) patsaan edessä palaneesta lampukasta ja hieroi sitä silmiinsä. Silmät alkoivat heti parantua, ja Fortunatus päätti lähteä pyhiinvaellukselle Toursiin pyhän Martinuksen haudalle.

Matkallaan Venatius Fortunatus viipyi piispojen, luostarien johtajien ja ruhtinaiden luona. Kiitokseksi saamastaan vieraanvaraisuudesta hän kirjoitti isännilleen runoja, joissa hän ylisti kauniisti heidän hyveitään. Nämä runot tekivät Fortunatuksesta suositun hahmon yläluokan keskuudessa. Frankkien hovissa hän osallistui kuningas Sigebertin häihin ja laati nuorelleparille häärunoelman. Fortunatus jäi kahdeksi vuodeksi tuohon hieman barbaariseen hoviin, jonne hän toi klassisen sivistyksen tuulahduksen.

Venatius Fortunatus kävi pyhiinvaelluksella Toursissa, mutta ei enää koskaan palannut Italiaan. Kierreltyään maailmaa aikansa hän tahtoi omistautua elämään ja työskentelemään Jumalan kunniaksi ja kirkon hyväksi. Fortunatus päätyi Poitiers’hön, Pyhän Ristin nunnaluostariin, johon kuningatar Radegund oli paennut julmaa miestään Clothar I:stä. Luostarin nunnat arvostivat Fortunatuksen lahjoja ja abbedissa Agnes alkoi painostaa Fortunatusta ottamaan vastaan papiksivihkimyksen. Fortunatus jätti pyhiinvaeltajan sauvansa ja asettui asumaan luostarin tuntumaan. Hänestä tuli luostarin rippi-isä, taloudenhoitaja, neuvonantaja ja sihteeri. Nunnat lähettivät luostarin lähistöllä asuneelle Fortunatukselle ruoka-annoksia, ja hän vastasi lähettämällä Agnesille ja nunna Radegundille runoja, joissa kutsui heitä äidikseen ja sisarekseen. Aina kun luostaria uhkasi jokin vaara sotivien hallitsijoiden tai vaikealuonteisten piispojen takia, Fortunatus käytti suhteitaan, jotta luostari sai jatkaa rauhallista elämäänsä. Elämässään ja kirjoituksissaan Fortunatus osoitti erityisen syvää myötätuntoa ja ymmärtämystä naisten kokemia vaikeuksia kohtaan. Hän itse oli luonteeltaan valoisa, antelias, nöyrä ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan.

Vuonna 569 keisari Justinos II (565–578) lähetti luostarille lahjaksi pyhän ristin kappaleen. Haltioitunut Fortunatus kirjoitti reliikin saapumis- ja paikalleenasettamisjuhlallisuuksia varten ristiä ylistävän hymnin Vexilla regis proudent, ”Kuninkaalliset liput käykööt edellä”. Se on yksi Fortunatuksen mahtavimpia runollisia tekstejä, ja se vakiintui liturgiseen käyttöön suuren viikon ja erityisesti suuren perjantain jumalanpalveluksissa. Fortunatus kirjoitti myös pääsiäisen ja ylösnousemuksen kunniaksi kuuluisia liturgisia hymnejä kuten Pange lingua gloriosi (”Laula kieleni, kunniaa”) ja Salve festa dies (”Oi juhlapäivä”). Hymnissään In laudem Mariae hän ylistää Mariaa taivaan kuningattarena ja kunnioittavan rakkauden kohteena. Muun muassa Toursin piispa Gregorius rohkaisi Fortunatusta kirjoittamaan ja julkaisemaan yhä lisää runoutta.

Venatius Fortunatus kirjoitti useiden läntisten pyhien, kuten Poitiers’n piispa Hilarionin (13.1.), Germanus Pariisilaisen (28.5.) ja pyhän Radegundin (13.8.) elämäkerrat. Parantajansa pyhän Martinuksen ja pyhän Medardin (8.6.) elämäkerrat hän laati runomuodossa. Kirjoituksissaan Venatius Fortunatus kehitti klassista latinaa kristillisen hengellisyyden ilmaisukanavaksi tavalla, joka jätti hänelle pysyvän sijan latinankielisen kirjallisuuden historiassa.

Kaikkien rakastama Venatius Fortunatus valittiin Poitiers’n piispaksi 600-luvun alussa, kun hän oli 69 vuoden ikäinen. Hän omistautui tehtäviinsä antaumuksellisesti, mutta hänen työtahtinsa oli ehkä liiankin tiukka, sillä hän kuoli jo vuoden kuluttua.

Pyhittäjä Daniel syntyi köyhään moldavialaisperheeseen vuoden 1408 tienoilla. Kuudentoista vuoden ikäisenä hän meni Pyhän Nikolaoksen luostariin ja sai munkiksi vihittäessä nimen David. Lapsesta lähtien köyhyyteen ja kuuliaisuuteen tottuneena hän antautui luostarissa kokonaan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Hän paastosi usein viisi päivää syömättä mitään ja valvoi läpi yön lukien Psalttaria ulkomuistista. Hänen hurskautensa, vaikenemisensa ja sävyisyytensä vaikuttivat ylentävästi koko veljestöön. Hänet vihittiin papiksi ja hän tuli pian kautta maan tunnetuksi Pyhän Hengen valittuna astiana, jolla oli ihmeiden tekemisen ja selvänäkemisen lahja. Ihmiskunniaa paetakseen hän siirtyi Pyhän Laurentiuksen luostariin, mutta uskovat seurasivat häntä sinne päästäkseen hänen avullaan vapaaksi pahoista hengistä ja kaikenlaisesta hädästä.

David vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uuden nimen Daniel. Sen jälkeen hän vetäytyi metsään viettämään enkelimäistä erakkoelämää. Putnan laaksosta Pohjois-Moldaviasta löytämäänsä kallioon hän louhi pienen keljan ja kirkon. Siellä hän vietti päivät ja yöt lakkaamattomaan Jeesuksen rukoukseen uppoutuneena. Vain sunnuntaisin hän lähti toimittamaan liturgian. Hän taisteli hellittämättä Paholaista vastaan, ja Jumala palkitsi hänet yltäkylläisesti kyynelten ja ihmeiden tekemisen armolahjoilla. Moldavian ruhtinaasta Stefan Suuresta tuli hänen uskollinen hengellinen lapsensa. Ruhtinas kysyi erakolta neuvoa ennen jokaista sotaretkeään turkkilaisia vastaan ja kuuliaisesti rakennutti saamiensa voittojen kunniaksi peräti 48 kirkkoa. Vuonna 1470 hän perusti Putnan luostarin, mutta Daniel ei halunnut ryhtyä sen johtajaksi.

Daniel oli hyvä hengellinen ohjaaja ja munkkikilvoituksen esikuva kaikille Moldavian munkeille. Hänellä oli toistatuhatta rippilasta eri luostareissa ja noin sata Jeesuksen rukoukseen perehtynyttä hesykastioppilasta vuorilla ja metsissä. Pyhiinvaeltajien virta Putnan luostariin sai Danielin kuitenkin lopulta jättämään erakkolansa, jossa hän oli kilvoitellut noin 20 vuotta, ja siirtymään Voronetsin luostarin lähistölle. Sinnekin hän louhi itselleen keljan kallioon. Hän veti puoleensa suuren joukon seuraajia, jotka rakastivat sydämen rukousta ja askeettista elämää. Kansan parissa hän teki lukemattomia ihmeitä. Ohjaajansa tavoin monet hänen oppilaistaan saivat Pyhän Hengen armon. Heistä tuli vuorostaan rippi-isiä ja ihmeidentekijöitä, joistain vihittiin piispoja.

Stefan Suuri piti Danielille antamansa lupauksen ja rakennutti Voronetsin luostariin suurenmoisen uuden kirkon. Kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä Daniel suostui tulemaan luostarin johtajaksi. Hän eli vielä lähes kymmenen vuotta koko Moldavian kunnioittamana pyhänä ja nosti luostarinsa kukoistukseen. Pyhä Daniel kuoli rauhassa vuonna 1496 ja hänet haudattiin luostarin kirkkoon, jossa häntä on kunnioitettu tähän päivään asti. Hänet kuvattiin pyhien joukossa ensimmäisen kerran vuonna 1547 Voronetsin luostarin eteläseinän maalauksissa. Maine hänen ihmeteoistaan kiiri Puolaan ja Kiovaan asti, ja häntä alettiin kutsua myös Daniel Uudeksi ja ihmeidentekijäksi.

Pyhä Ilarion syntyi Nižni Novgorodissa vuonna 1631. Hänen hurskas ja oppinut isänsä palveli pappina eräässä nunnaluostarissa. Ilarion oli poikkeuksellisen lahjakas lapsi. Hän oppi nopeasti lukemaan ja jo viisivuotiaana hän toimi kirkossa lukijana ja kanonarkkina.

Jäätyään leskeksi Ilarionin isä vihkiytyi munkiksi ja otti nuorimman poikansa mukaansa luostariin. Pappismunkkina hän oli jopa ehdolla Venäjän patriarkan virkaan, mutta hävisi vaalin arkkipiispa Nikonille.

Ilarionin nuoruus kului luostarin hiljaisuudessa, missä elämää siivittivät rukous, paasto ja kirkon jumalanpalvelukset. Munkkiveljet eivät kuitenkaan olleet myötämielisiä hänen askeettisille pyrkimyksilleen ja suostuttelivat hänet menemään naimisiin. Avioliito oli onnellinen mutta jäi lyhyeksi, kun hänen vaimonsa kuoli.

Leskeksi jäätyään Ilarion palasi munkkikilvoituksen tielle. Hän päätti asettua Florištševon erakkolaan, jossa oli vain neljä munkkia. Omaiset kuitenkin kehottivat häntä menemään mieluummin uudelleen naimisiin. Ilarionin kutsumus alkoi taas horjua, mutta odottamatta hän sokeutui. Tämä toistui kolme kertaa. Aina kun hän alkoi horjua luostarikutsumuksessaan, Herra ojensi häntä sokeudella.

Masentunut Ilarion matkusti Pyhän Kolminaisuuden luostariin rukoilemaan apua pyhittäjä Sergei Radonežilaiselta. Tämä ilmestyi hänelle, kannusti kilvoitukseen ja lupasi auttaa. Ilarion sai näkönsä ja palasi intoa hehkuen Florištševon erakkolaan. Siellä hengellisesti kokeneet vanhukset hämmästelivät hänen kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt tehden tuhansia maahankumarruksia, söi vain joka toinen päivä ja paastoaikoina ainoastaan viikonloppuisin näännyttäen samalla ruumistaan raskaalla työllä. Lyhyet lepohetket hän käytti hengelliseen lukemiseen.

Paikalle kerääntyi pian 15 hengen veljestö, ja Ilarionista tuli sen johtaja. Hän joutui kestämään monia ulkoisia vaikeuksia mutta myös sisäisiä kiusauksia. Hekumalliset ja alakuloiset ajatukset piinasivat häntä kolmen vuoden ajan, mutta Jumalanäiti ja pyhät ihmiset tukivat häntä tässäkin taistelussa. Kerran hän päätti likaisten ajatustensa ja uniensa tähden olla toimittamatta jumalallista liturgiaa, mutta pyhä Nikolaos (6.12.) ilmestyi hänelle kehottaen häntä toimittamaan liturgian pahan hengen ilmestyksistä välittämättä. Kun sen enempää ankara paasto kuin raskas työkään eivät tyrehdyttäneet hänen mieltään piinaavia ajatuksia, niin että hän oli jo aivan masentunut, puhtain Neitsyt itse ilmestyi unessa vahvistamaan häntä.

Pyhän Ilarionin raskain koettelemus liittyi kuitenkin patriarkka Nikonin (1652–1666) toimeenpanemiin uudistuksiin ja oli vähällä johtaa hänet eroon ortodoksisesta kirkosta. Patriarkka Nikonin johdolla Venäjän kirkon käyttämät jumalanpalveluskirjat korjattiin tuolloisten kreikkalaisten esikuvien mukaisiksi. Uudet korjatut tekstit lähetettiin kaikkiin kirkkoihin ja luostareihin. Ilarionin sielua repi yhtäältä epäilys tehtyjä korjauksia kohtaan ja toisaalta halu olla kuuliainen patriarkalle. Hän aloitti ankaran paaston ja rukoili kyynelsilmin Herraa osoittamaan, missä on totuus. Rukoukseen vastattiin. Kerran nautittuaan liturgiassa pyhät ehtoollislahjat loppuun Ilarion näki ehtoollismaljassa verta ja kuuli äänen sanovan: ”Toimitettiinpa tämä palvelus vanhojen tai korjattujen kirjojen mukaan, sakramentin voima pysyy samana.” Tuolla hetkellä Ilarionin epäilykset katosivat ja hän alistui vastustelematta patriarkan tahtoon.

Pyhä Ilarion johti luostariaan viisaasti ja sai Herralta sävyisyytensä ja nöyryytensä tähden selvänäkemisen lahjan sekä vallan karkottaa pahoja henkiä. Vuonna 1682 Ilarion valittiin Suzdalin metropoliitaksi. Piispana hän rakennutti omilla varoillaan hiippakuntaansa uusia kirkkoja sekä kunnosti ja kaunisti vanhoja. Pelkästään Suzdaliin rakennettiin hänen varoillaan viisi uutta kirkkoa. Hän piti usein opetuspuheita ja huolehti köyhistä. Hänen omasta köyhyyden ihanteestaan kertoo se, että kuoleman jälkeen häneltä löydettiin vain kolme neljänneskopeekan rahaa.

Pyhä Ilarion johti Suzdalin hiippakuntaa 25 vuotta. Vähän ennen kuolemaansa hän menetti näkönsä paljon hengellisen itkemisen tähden mutta jatkoi jumalanpalvelusten toimittamista. Hän antoi sielunsa Herralle joulukuun 14. päivänä 1707. Hänen haudallaan Suzdalin katedraalissa tapahtui paljon ihmeitä, joista lähes 30 on tallennettu hänen ensimmäiseen elämäkertaansa, jonka hänen omat oppilaansa kirjoittivat. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1868.

Neitsytmarttyyri Lucia oli kotoisin Sisilian Syrakusasta. Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana hän lähti sairaan äitinsä kanssa rukoilemaan pyhän Agathan (5.2.) haudalle Cataniaan. Rukoiltuaan marttyyrin apua palavasti Lucia vaipui uneen, ja Agatha ilmestyi hänelle sanoen: ”Sisareni Lucia, miksi pyydät minulta sellaista, jonka voit saada omalla uskollasi? Äitisi paranee, ja sinusta tulee pian Syrakusan kunnia, niin kuin minä olen Catanian ylpeys.”

Kotiinsa palattuaan Lucia päätti omistaa elämänsä ja neitsyytensä Herralle, minkä myös hänen äitinsä hyväksyi. Lucia purki kihlauksensa ylhäissukuisen nuorukaisen kanssa ja myi myötäjäisensä, maaomaisuutensa ja jalokivensä jakaakseen rahat köyhille. Tämä sai hänen kosijansa raivon valtaan, ja hän ilmiantoi Lucian kristittynä Syrakusan maaherralle Paschasiukselle.

Tuomioistuimen edessä Lucia pysyi horjumattomana. Odottaen vain pääsevänsä Herransa luokse hän lausui: ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa kuin uhrata itseni elävänä uhrina kaikkivaltiaalle Jumalalle. Sinä kidutat meitä miellyttääksesi keisaria, mutta sinun ansiostasi me saamme ikuisen ilon.” Maaherra määräsi hänet vietäväksi ilotaloon, ja sotilaat yrittivät raiskata hänet, mutta Jumalan varjeluksesta hän säilyi koskemattomana. Sotilaat katkaisivat hänen päänsä miekalla.

Marttyyri Lucian muistopäivää alettiin viettää pian hänen kuolemansa jälkeen, ensin hänen kotiseudullaan ja sittemmin Roomassa, Napolissa ja ympäri kristillistä maailmaa. Hänen kunniakseen on rakennettu kirkkoja muun muassa Roomaan, Napoliin, Venetsiaan ja Englantiin. Luciaan ja hänen elämäkertaansa on liitetty monenlaisia legendoja, mutta hänen historiallisuudestaan ei ole epäilystä. Koska Lucian nimi viittaa ”valoon”, hänen silmiinsä ja niiden puhtaaseen kirkkauteen liittyy monia tarinoita. Erään mukaan hän torjui ahdistelijansa, jotka ihailivat hänen kauniita silmiään, repimällä silmänsä päästään ja antamalla ne heille. Ruotsissa Lucian juhlapäivää vietetään valon juhlana, jossa nuoria neitoja puetaan valkoisiin ja kruunataan kynttilöin. Tämä traditio on levinnyt myös Suomeen.

Keisari Diocletianuksen (284–305) julma vaino ulottui keisarikunnan kaukaisimpiinkin kolkkiin. Missä tahansa kristityt elivät ja mitä säätyä olivatkaan, heidän oli valittava marttyyrikilvoituksen tai uskosta luopumisen välillä. Armenian Satalan kaupungissa eli ylhäinen kristitty mies nimeltä Eustratios, joka oli kaupungin vanhempi keisarillinen notaari. Hän oli tähän saakka pitänyt uskonsa salassa, mutta uskontunnustajien voittoisat taistelut nähdessään hänkin alkoi haluta marttyyrikruunua. Hän kuitenkin pelkäsi, ettei kestäisi kidutuksia, ja siksi hän asetti itselleen merkin. Hän riisui vyönsä, antoi sen orjalleen ja käski viedä sen kirkon alttariin. Sitten orjan piti odottaa taustalla ja tarkata, tulisiko kunnioitettu pappi isä Auksentios ensimmäisenä alttariin ja ottaisi sen. Kun juuri näin tapahtui, Eustratios sai siitä rohkeutta eikä enää pelännyt niitä, jotka ”voivat tappaa ainoastaan ruumiin” (Matt. 10:28).

Eustratios järjesti kotiinsa pidot. Kotiväki ja vieraat ihmettelivät hänen säteilevää olemustaan. Eustratios selitti ilonsa syyksi sen, että saisi seuraavana päivänä katoamattoman aarteen. Hän oli näet saanut tietoonsa, että kidutusvälineet oli jo tuotu paikalle kristittyjen kuulustelua varten.

Seuraavana päivänä maaherra Lysias istuutui tuomarinistuimelle kaupungin keskustaan ja käski tuoda paikalle vangitut kristityt. Eustratios meni vankilaan ja kehotti kristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan puolestaan, koska tuona päivänä hän itse liittyisi taisteluun yhdessä heidän kanssaan. Rukoiltuaan vangit seurasivat Eustratiosta, joka vei heidät oikeusistuimeen. Maaherran eteen saavuttuaan Eustratios moitti tätä rohkeasti kristittyjen vainoamisesta. Hetken aikaa ihmeteltyään Lysias ymmärsi Eustratioksen olevan tosissaan ja antoi riisua häneltä hänen virka-asunsa sekä luovutti hänet ruoskittavaksi. Sitten hänet ripustettiin köysistä hehkuvien hiilien yläpuolelle ja ruoskittiin uudelleen. Eustratios kesti kaiken kuin olisi ollut vieraassa ruumissa ja vieläpä kiitti maaherraa ilosta, jonka tämä hänelle soi. Hän sanoi: ”Nyt tiedän, että olen Jumalan temppeli ja Pyhä Henki asuu minussa.” Vaikka hänen haavoihinsa hierottiin suolaa ja etikkaa, ne parantuivat ihmeellisesti yöllä.

Kun eräs Eustratioksen alaisista nimeltä Eugenios näki, kuinka Jumalan armo auttoi hänen esimiestään, hän kiiruhti itse tuomarin luo ja vaati saada kilvoitella yhdessä Eustratioksen ja muiden uskontunnustajien kanssa.

Aikaisin aamulla marttyyrit tuotiin tyrmästä ja pakotettiin marssimaan Lysiaksen ja tämän sotilaiden perässä paljain jaloin Armenian Nikopolikseen. Eustratiokselle pantiin jalkaan kengät, joiden pohjiin oli isketty pystyyn nauloja. Kaksi päivää marssittuaan he saapuivat näännyksissä Eustratioksen kotikaupunkiin Araurakaan.

Araurakassa oli Mardarios-niminen mies, joka oli rakentamassa kattoa taloonsa. Hän tunnisti Eustratiokssen ja sanoi ihaillen vaimolleen: ”Näetkö tuon miehen, joka ei pitänyt omaisuuttaan ja ylhäistä asemaansa minkään arvoisena voittaakseen omakseen taivaan valtakunnan?” Vaimo vastasi: ”Mikä estää sinua, rakas elämäntoverini, seuraamasta hänen esimerkkiään ja tulemaan meidän pienokaistemme ja koko sukumme taivaalliseksi suojelijaksi?” Heti Mardarios syleili kahta lastaan, kääntyi itään, lankesi polvilleen ja rukoili: ”Herra Jumala, Isä Kaikkivaltias, Herra Jeesus Kristus ja Pyhä Henki, yksi jumaluus, yksi voima, armahda minua syntistä ja niillä vaiheilla, jotka itse parhaiten tiedät, pelasta minut sinun kelvoton palvelijasi, sillä siunattu olet Sinä iankaikkisesta iankaikkiseen.”¹ Tämän jälkeen hän hyvästeli vaimonsa ja kiiruhti alueen päällikön luo, joka myös oli kristitty, ja pyysi tätä huolehtimaan perheestään. Sitten hän liittyi vankisaattueeseen ja julisti olevansa kristitty.

Nikopoliksessa Lysias kuulusteli edellä mainittua pappi Auksentiosta, joka oli vangittujen joukossa. Hänet vietiin metsään ja mestattiin siellä. Hänen ruumiinsa jätettiin metsään petojen syötäväksi, mutta kristityt löysivät sen samoin kuin hänen tiheikköön kätketyn päänsä, jonka varis osoitti heille.

Seuraavaksi kuulusteltavaksi tuotiin Mardarios. Tämä oli pyytänyt Eustratiosta rukoilemaan puolestaan ja vastasi Lysiaksen jokaiseen kysymykseen vain: ”Minä olen kristitty!” Lysias määräsi, että hänen nilkkansa piti lävistää ja hänet ripustaa roikkumaan pää alaspäin. Siinä asennossa hänet lyötiin kuoliaaksi tulikuumilla rautatangoilla. Ennen kuolemaansa hän kiitti Jumalaa ja rukoili, että Herra ottaisi hänen sielunsa vastaan.

Eugenioksen osaksi tuli kielen repiminen, käsien irti hakkaaminen ja muiden jäsenten murskaaminen puunuijilla. Näiden hirveiden kidutusten keskellä urhea Kristuksen tunnustaja antoi henkensä Herransa käsiin.

Tämän jälkeen maaherra meni tavanomaiseen tapaansa kentälle harjoittamaan sotilaitaan. Hänen huomionsa kiintyi komeaan ja vahvaan Orestes-nimiseen sotamieheen. Tämän heittäessä keihästä Lysias näki kuitenkin hänen kaulassaan kimaltelevan pienen kultaristin. Orestes tunnusti epäröimättä olevansa kristitty.

Lysias päätti lähettää Oresteksen yhdessä Eustratioksen kanssa Sebasteiaan kristittyjen julmana vainoojana tunnetun maaherra Agrikolaksen luo, sillä hän pelkäsi Nikopoliksen suuren kristillisen yhteisön reaktioita. Matka kesti viisi päivää. Agrikolaksen edessä Eustratios selitti lyhyesti Jumalan pelastussuunnitelmaa ja osoitti epäjumalanpalveluksen naurettavuuden. Agrikolas ei pystynyt väittelemään hänen kanssaan ja niinpä hän vain muistutti, että keisarin käskyjä pitää totella. Hän ei kuitenkaan heti luovuttanut Eustratiosta kidutettavaksi vaan määräsi Oresteksen tuotavaksi kuulusteluun. Nähdessään tulikuuman rautalevyn, jonka päälle hänet pantaisiin makaamaan, nuorukainen ensin säikähti. Silloin Eustratios rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää. Se vain näyttää kauhealta, mutta et tule tuntemaan mitään, sillä Jumala auttaa meitä.” Silloin Orestes hyppäsi tuliselle vuoteelle ja kävi sille pitkäkseen. Hän lausui: ”Herra, Sinun käteesi annan henkeni”, ja Eustratios vastasi: ”Aamen”. Tällä tavoin Orestes siirtyi Herransa luo.

Seuraavana yönä Eustratios kirjoitti testamenttinsa, jossa hän velvoitti kristittyjä hautaamaan hänet yhdessä neljän marttyyritoverinsa kanssa kotikaupunkiinsa Araurakaan. Lahjottuaan vanginvartijat Sebasteian piispa Blasios pääsi vierailemaan Eustratioksen luona ja tämä uskoi hänelle testamenttinsa toimeenpanon. He rukoilivat ja keskustelivat koko yön. Lopuksi piispa toimitti vankilassa liturgian. Kun Eustratios osallistui pyhästä ehtoollisesta, selli tuli valoisaksi ja ääni puhutteli häntä: ”Olet taistellut hyvän taistelun, tule nyt saamaan voitonseppele.”

Aamulla Agrikolas pyysi vielä Eustratiosta kumartamaan jumalia vaikka vain näön vuoksi, sillä hän oli omaksikin hämmästyksekseen alkanut sääliä tätä. Kätkien kasvonsa käsiinsä tuo julma mies alkoi itkeä siksi, että lain mukaan hänen oli pakko rankaista Eustratiosta kuolemalla. Lopulta lähes koko kaupunki oli surun vallassa. Eustratios lohdutteli heitä ja kehotti maaherraa ryhtymään toimiin. Tämä määräsi hänet poltettavaksi. Ristinmerkin tehtyään Eustratios astui laulaen tuliseen uuniin ja antoi sielunsa Jumalan haltuun joulukuun 13. päivänä vuonna 296.

Kautta vuosisatojen nämä viisi pyhää marttyyria ovat auttaneet uskovia ja tehneet ihmeitä reliikkiensä ja ikoniensa kautta sekä suoranaisesti avuksi tullen. Khios-saarella, Nea Monin luostarin sivuluostarissa on heille omistettu kirkko. Kerran pyhien muistopäivänä oli poikkeuksellisen kylmää ja satoi niin paljon lunta, ettei kukaan päässyt juhlapäivänä luostariin. Siellä asunut pappismunkki ryhtyi toimittamaan aamupalvelusta yksin. Yhtäkkiä hän näki kirkossa viisi miestä, joiden kasvot muistuttivat juhlittavien marttyyrien ikoneita. He ryhtyivät laulajina ja lukijoina auttamaan palveluksen toimittamisessa. Kauniilla äänellä he lauloivat juhlan hymnejä. Kun tultiin siihen kohtaan, jolloin marttyyrikertomus piti lukea, nuorin heistä, joka muistutti pyhää Orestesta, vei kirjan keskelle kirkkoa ja alkoi lukea. Kun hän tuli kohtaan, jossa sanotaan Oresteksen pelänneen tulisen vuoteen nähdessään, hän muutti vähän tekstiä sanoen, että hän ”hymyili” (kreikan kielessä ”hymyillä” ja ”pelätä” muistuttavat äänteellisesti toisiaan). Silloin Eustratioksen näköinen mies keskeytti hänet ja sanoi vakavasti: ”Lue se niin kuin se todella tapahtui!” Orestes punastui ja luki tekstistä uudelleen: ”hän pelkäsi”. Aamupalveluksen päätyttyä miehet sulkivat jumalanpalveluskirjat, sammuttivat kynttilät – ja katosivat. Kävi ilmeiseksi, että pyhät itse olivat tulleet palvelemaan omaan juhlaansa. Kun ihmisiä myöhemmin aamulla kahlasi lumessa liturgiapalvelukseen, pappi kertoi heille hämmästyttävästä vierailusta.

Alsacen Hohenburgissa, Strasburgin länsipuolella eli 600-luvulla Adalric-niminen frankkilainen ylimys, joka odotti kovasti saavansa pojan. Pitkän odotuksen jälkeen hänen vaimonsa kuitenkin synnytti heille tyttären, joka oli sokea. Raivostunut isä olisi halunnut tappaa lapsen, mutta vaimo piti tapahtunutta Jumalan tahtona ja sai miehensä luopumaan aikeestaan. Adalric jätti lapsen eloon vain sillä ehdolla, että se lähetettäisiin pois ja sen syntyperä pidettäisiin salassa.

Lapsi annettiin maalaisnaiselle, joka ei kuitenkaan pitänyt sitä itsellään vaan vei pienokaisen luostariin. Nunnat kasvattivat ja opettivat tyttöä, kunnes tämä oli 12-vuotias, mutta eivät kastattaneet häntä. Regensburgin piispa Erhard (8.1.) näki unen, jossa hänen oli määrä mennä Besanconin lähellä sijaitsevaan luostariin kastamaan sokea tyttö. Pian hän lähtikin matkaan veljensä Hidulfin (11.7.) kanssa. Luostarissa Erhard kastoi tytön upottamalla ja Hidulf nosti hänet vedestä. Erhard voiteli tytön pään ja silmät lausuen: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä, saakoot ruumiisi ja sielusi silmät valon.” Tytön silmät avautuivat, ja hän sai nimekseen Odilia, ”valon tytär”.

Myöhemmin Hidulf kertoi ihmeestä Adalricille, joka käsitti pian kenestä oli kysymys. Adalric lähetti luostarille lahjoituksen, mutta ei kuitenkaan halunnut tavata tytärtään, koska häpesi omaa menettelyään. Adalricille oli syntynyt jo neljä poikaa, ja he alkoivat pitää yhteyttä Odiliaan. Yksi heistä haki Odilian kotiin vastoin isänsä käskyä. Kiivasluonteinen Adalric julmistui pojalleen niin, että oli tappaa tämän, mutta pääsi sovintoon tyttärensä kanssa.

Odilia asui perheensä luona, kunnes Adalric alkoi järjestää hänelle avioliittoa saksalaisen ruhtinaan kanssa. Silloin Odilia karkasi ja lähetti isälleen sanan, että palaisi Hohenburgin linnaan vain jos se muutettaisiin luostariksi. Yllättäen hänen isänsä innostui ajatuksesta, ja linnasta tehtiin luostari.

Odiliasta tuli johtaja luostariin, jossa elettiin varsin ankaran säännön mukaan. Odilia eli pelkällä leivällä, vihanneksilla ja vedellä, rukoili öisin ja nukkui mahdollisimman vähän. Sisaristo harjoitti laupeudentöitä ja piti huolta sairaista ja vammaisista. Hohenburgin linnaluostarissa alkoi käydä paljon pyhiinvaeltajia. Sairailla ja heikoilla oli kuitenkin vaikeuksia päästä perille, sillä linna sijaitsi jyrkän vuorenrinteen huipulla. Siksi rinteen alaosaan rakennettiin toinen luostari, Neidermünster, ja sen yhteyteen sairaala. Odilia auttoi sairaiden hoitamisessa.

Pyhä Odilia eli hyvin vanhaksi. Elämänsä loppuun asti hän rukoili ja teki ankaria katumusharjoituksia vanhempiensa, erityisesti isänsä puolesta. Lopulta Odilia ilmoitti sisarilleen aikansa täyttyneen ja sanoi odottavansa innolla pääsemistä Jumalan lasten vapauteen, kun hänen sielunsa jättäisi ruumiin. Tämä tapahtui vuoden 720 tienoilla. Kukkula on sittemmin tunnettu nimellä Mont-Sainte-Odile, ja se on säilyttänyt asemansa pyhiinvaelluskohteena halki vuosisatojen.

Pyhittäjä Arkadi oli sävyisä, terävä-älyinen ja siveä nuorukainen, joka oli kotoisin Vjazman kaupungista. Hän kilvoitteli houkkana Kristuksen tähden, mikä oli Venäjällä vielä 1000-luvulla harvinainen kilvoitusmuoto. Hän eli almuilla ja nukkui missä sattui, usein metsässä tai kirkon eteisessä. Autuas huolettomuus ja luonnonläheisyys tekivät hänen olemuksensa henkeväksi ja irrottivat hänet maallisesta turhuudesta. Kirkossa hän rukoukseen vajonneena vuodatti usein heltymyksen ja hengellisen ilon kyyneliä. Hänen neuvonsa olivat täsmällisiä, ennustuksensa toteutuivat ja nuhteensa saivat ihmiset parantamaan tapansa.

Kokenut hengellinen ohjaaja, pyhittäjä Jefrem Novotoržokilainen (28.1.) auttoi nuorta kilvoittelijaa välttämään hengelliset vaarat vaikeassa houkkakilvoituksessa. Kun Arkadin rukousten kautta oli tapahtunut muutamia ihmeitä, hän pakeni ihmiskunniaa Tvertsajoen yläjuoksulle, missä hän auttoi pyhittäjä Jefremiä kirkon ja luostarin rakentamisessa nykyisen Toržokin kaupungin paikalle. Siellä Arkadi vihkiytyi munkiksi kilvoitellen täydessä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen pyhittäjä Jefremille. Ohjaajansa kuoltua hän jatkoi kilvoitustaan tämän ohjeiden mukaan. Muutaman vuoden kuluttua (eräiden tietojen mukaan vuonna 1077) hänkin siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhittäjä Mardari kilvoitteli Kiovan luolaluostarin kaukaisemmissa luolissa 1200-luvulla. Hän pyrki täydellisyyteen paastossa, rukouksessa, kuuliaisuudessa ja muissa hyveissä, aivan erityisesti omistamattomuudessa ja köyhyydessä. Hänellä ei ollut keljassaan ainoatakaan esinettä, vaatteitaan lukuun ottamatta. Kilvoitustensa päätteeksi hän sulkeutui luolaan ja eli siellä Jumalalle otollisesti kuolemaansa asti.

Pećin piispa ja Serbian kirkon johtava hierarkki Gabriel sai turkkilaisilta viranomaisilta luvan lähteä Venäjälle ja Valakiaan, nykyisen Romanian eteläosaan keräämään avustusta kirkkonsa tarpeisiin. Palatessaan takaisin hän löysi istuimeltaan bulgarialaisen Maksimin. Tämä oli käyttänyt hänen poissaoloaan hyväkseen ja anastanut itselleen arkkipiispan aseman. Kun Gabriel vaati istuintaan takaisin, Maksim meni visiirin luo Prusaan (nyk. Bursa), missä tämä oleskeli yhdessä sulttaanin kanssa, ja syytti Gabrielia salaliitosta sulttaania vastaan. Gabrielkin kutsuttiin paikalle, ja vaikka visiiri tätä kuultuaan ymmärsi hyvin, mistä oli kysymys ja että Gabriel oli panettelun uhri, hän alkoi vaatia tätä kääntymään muslimiksi. Muussa tapauksessa Gabriel hirtettäisiin maanpetturina.

Piispa Gabrielia kauhistutti pelkkä ajatuskin Kristuksen kieltämisestä. Hän sanoi olevansa valmis ennemmin kestämään vaikka minkälaisia kärsimyksiä. Niinpä häntä alettiin kiduttaa monin eri tavoin. Kun hän kuitenkin pysyi lujana tunnustuksessaan, hänet lopulta hirtettiin. Tämä tapahtui vuonna 1659.

Pyhä Aristobulos eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hän kuuluu Herran seitsemänkymmenen opetuslapsen joukkoon ja pyhä apostoli Paavali mainitsee hänet kirjeessään roomalaisille (16:10). Joidenkin tietojen mukaan Aristobulos olisi ollut sama henkilö kuin pyhien apostolien Johanneksen ja Jaakobin isä Sebedeus.

Pyhää Aristobulosta kunnioitetaan Britannian apostolina. Tradition mukaan Aristobuloksen Britanniaan lähetti apostoli Paavali. Sikäläisiä asukkaita pidettiin raakalaisina, mutta enimmäkseen he antoivat Aristobuloksen toimia rauhassa. Muutaman kerran he tosin kohtelivat kaltoin pyhää apostolia, joka raahattiin julkiselle aukiolle ja kansanjoukkojen pilkattavaksi. Aristobulos kesti kuitenkin kaikki vaikeudet. Hän vaelsi ympäri Britanniaa, opetti kansaa ja perusti kirkkoja, joihin hän vihki pappeja ja diakoneja. Aristobulos sai ilmeisesti nukkua kuolonuneen rauhassa, joskin eräiden lähteiden mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhää Aristobulosta muistellaan myös 31.10. eräiden toisten apostoli Paavalin mainitsemien opetuslasten kanssa sekä 4.1. Herran seitsemänkymmenen apostolin joukossa.