Neokesarean piispa Paavali oli tunnettu hyveistään ja isällisestä viisaudestaan. Kun valtakunnan itäosaa vuosina 308–324 hallinnut keisari Licinius kuuli Paavalista, hän antoi tuoda tämän Nikomedeiaan tuomioistuimensa eteen. Licinius yritti ensin pelotella häntä uhkauksin ja määräsi hänet sitten piestäväksi, mutta pyhä piispa pysyi rauhallisena ja osoitti vainoojiaan kohtaan pelkkää myötätuntoa, mikä ihmetytti kaikkia häntä seuranneita. Tämä ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta Liciniukseen, joka määräsi sepän sulattamaan metallia ja kaatamaan sitä piispan kämmenille, ensin hitaasti toiselle ja sitten toiselle. Sen jälkeen metallin annettiin jäähtyä. Operaatio kesti kauan, ja kärsivän piispan lihan käry täytti ilman. Hänen molemmat kätensä jäivät elottomiksi ja halvaantuneiksi. Sitten hänet karkotettiin kaukaiseen rajalinnoitukseen Eufratin rannalle.

Keisari Konstantinus Suuri otti valtakunnan itäosan hallinnan Liciniukselta vuonna 323, jolloin kristittyjen vaino päättyi lopullisesti myös idässä. Vankilassa olleet pääsivät vapaiksi ja karkotettujen annettiin palata. Myös pyhä Paavali saattoi matkata takaisin kotiseudulleen. Näin Neokesarean kirkon kynttilänjalka sai taas loistaa piispansa läsnäolon kirkasta valoa. Pian hänet kutsuttiin muiden piispojen kanssa ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeaan (325). Paikalle tulleiden 318 piispan joukossa oli monia, jotka kantoivat ruumiissaan Kristuksen kärsimyksen merkkejä. He esittelivät niitä toisilleen arvokkaimpina koristuksinaan ja kunnianimityksinään. Joltain oli silvottu nenä, toiselta korvat, kolmannen silmät oli kaivettu ulos. Joiltain oli tuskallisesti katkaistu ruumiinjäseniä ja joitain oli kärvennetty polttamalla, kuten piispa Paavalia. Hänellä oli kehossaan myös ruhjeita, jotka hän oli saanut ollessaan pakanoiden hakattavana. Tällä tavoin pyhät piispat todistivat ruumiissaan rakkautensa Vapahtajaan.

Kirkolliskokouksen aikana keisari Konstantinus tarttui Paavalin vammautuneisiin käsiin, asetti ne omien silmiensä päälle ja suuteli niitä kunnioittavasti pyhinä reliikkeinä sanoen: ”En koskaan väsy suutelemaan näitä käsiä, jotka ovat menettäneet elämänsä Kristukseni tähden.” Kun kokous oli tuominnut Areioksen harhaopin, pyhä Paavali palasi piispanistuimelleen. Muutamia vuosia palveltuaan hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Pyhittäjä Nahum (Naum) oli syntyperältään slaavi. Hänestä tuli yksi slaavien valistajien Kyrilloksen ja Methodioksen (11.5.) lähimmistä oppilaista ja kilvoittelutovereista. Vuodesta 863 lähtien hän seurasi heitä Määriin ja Pannoniaan julistaen vuosikausien ajan Jumalan sanaa slaavilaisille kansoille heidän omalla kielellään. Hän opetti slaaveille luku- ja kirjoitustaitoa ja levitti Kyrilloksen ja Methodioksen kreikasta slaaviksi kääntämiä jumalanpalvelustekstejä. Aluksi he joutuivat kestämään monenlaisia koettelemuksia ja vastustusta, mutta vähitellen nämä paikallisen kielen hallinneet sananjulistajat alkoivat saavuttaa menestystä. Vuonna 868 he matkustivat Roomaan, jossa paavi Hadrianus II antoi tukensa heidän työlleen. Kyrilloksen ja Methodioksen tekemiä käännöksiä verrattiin kreikkalaiseen alkutekstiin ja ne hyväksyttiin slaavien parissa tehtävään lähetystyöhön. Paavin siunauksella Rooman kirkoissa toimitettiin slaavinkielinen liturgia. Paavi vihki Nahumin diakoniksi ja sittemmin papiksi.

Kyrilloksen kuoltua vuonna 869 Methodios palasi oppilaineen Määriin, jossa slaavinkieliseen valistustyöhön vihamielisesti suhtautuvien germaanisten lähetystyöntekijöiden vaikutus voimistui koko ajan. Raskaimmat koettelemukset odottivatkin Methodioksen oppilaita Gorazdia, Savvaa, Klimentia, Angelaria ja Nahumia (27.7.) sen jälkeen kun Methodios oli kuollut vuonna 885. Heitä kohdeltiin tunkeilijoina ja lopulta heidät teljettiin kahlittuina vankilaan. Heidän rukoustensa voimasta Herra kuitenkin teki ihmeen ja vankilan ovet avautuivat. Tämän nähdessään kansa uskoi kilvoittelijoiden pyhyyteen, mutta germaanissyntyinen piispa piti tapahtunutta Paholaisen aikaansaannoksena ja karkotti pyhittäjä Nahumin ja tämän kilvoittelutoverit Määristä.

Jumalan kaitselmuksen johdattamina kilvoittelijat kulkivat Tonavalle tehden matkalla monia ihmeitä. Siellä he jakautuivat kahteen ryhmään. Nahum lähti yhdessä Klimentin ja Angelarin kanssa Bulgariaan. Kaani Boris otti heidät iloiten vastaan ja antoi heidän tehtäväkseen kansan valistamisen ja slaavinkielisten jumalanpalveluskirjojen levittämisen. Vuodesta 894 Nahum johti valistustyötä Ohridin hiippakunnassa Velitsan piispaksi valitun Klimentin sijasta. Lähetysmatkojensa aikana pyhittäjä Nahum perusti Ohridjärven rannalle Pyhän ylienkeli Mikaelin ja kaikkien taivaallisten voimien luostarin, jossa hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 910. Hänet haudattiin luostariin, joka tuli kansan parissa tunnetuksi Pyhän Nahumin luostarina.

Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostarin nöyrä igumeni Feoktist valittiin Novgorodin arkkipiispaksi vuonna 1300. Hänen aikanaan Novgorodiin rakennettiin useita kirkkoja. Elettiin sekavaa aikaa: Moskovan ruhtinas kiisteli Tverin suuriruhtinas Mikaelin kanssa Novgorodin hallinnasta ja novgorodilaisilla oli kiistoja pihkovalaisten kanssa. Kaikki tämä murehdutti Feoktistia. Johdettuaan hiippakuntaansa kahdeksan vuotta hän vetäytyi heikentyneen terveytensä takia Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostariin antautuen vaikenemiskilvoitukseen vapaana ihmisten tuottamista huolista. Kolmen vuoden kuluttua hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen sielunsa kohosi taivaaseen ja kasvot loistivat valoa. Hänen haudallaan tapahtui lukuisia ihmeitä. Vuonna 1786 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin lakkautetusta Jumalansynnyttäjän luostarista Pyhän Georgioksen (Jurjevin) luostariin Novgorodin liepeille.

Pyhä Anastasia, jonka nimi merkitsee ylösnousemusta, oli varakkaasta ja ylhäisestä roomalaisperheestä. Hänen isänsä Praetextatus oli epäjumalanpalvelija, mutta hänen äitinsä Fausta oli kristitty ja juuri hän istutti ensimmäiset kristinuskon siemenet tyttärensä sydämeen. Äiti oli valinnut tyttärelleen opettajaksi kristityn Khrysogonoksen, joka oli viisas ja oppinut mies ja syvällisesti perehtynyt kristittyjen pyhiin kirjoituksiin.

Isä antoi Anastasian vaimoksi vastoin tämän omaa tahtoa Publiukselle, joka oli hillitön ja aistillisuuteen taipuva mies. Anastasia tunsi suurta vastenmielisyyttä miestään kohtaan ja erilaisiin sairauksiin vedoten vältteli avioyhteyttä tämän kanssa. Hänen sielunsa paloi rakkaudesta Kristukseen ja neitseelliseen enkelimäiseen elämään.

Tuohon aikaan olivat meneillään Diocletianuksen (284–305) käynnistämät kristittyjen vainot. Öisin Anastasian oli tapana pukeutua kansannaisen vaatteisiin, jottei häntä tunnettaisi, ja vierailla orjattarensa kanssa vankiloissa Kristuksen tunnustajien luona. Hän lahjoi vanginvartijat, niin että he päästivät hänet sisään. Hän hoiti kristiveljiensä ja -sisartensa kidutuksissa saamia haavoja suudellen niitä hartain mielin ja palveli heitä tuomalla heille ruokaa ja vaatteita. Samalla hän rohkaisi heitä edessä oleviin koitoksiin.

Publius sai kuitenkin tietää vaimonsa yöllisistä harrastuksista. Hän raivostui, koska ymmärsi vaimonsa sairauksien olevan teeskentelyä. Hän ei myöskään voinut sietää, että tämä alentui olemaan yhteydessä halveksittujen kristittyjen kanssa. Hän lukitsi vaimonsa huoneeseen eikä sallinut tämän pitää yhteyttä keneenkään. Anastasia suri erityisesti sitä, ettei päässyt tapaamaan opettajaansa Khrysogonosta, joka oli myös vangittu uskonsa tähden. Erään iäkkään kristityn naisen välityksellä hän onnistui kuitenkin olemaan kirjeenvaihdossa opettajansa kanssa. Khrysogonos lohdutti entistä oppilastaan muistuttaen hänelle, että vankeus, vainot ja kärsimykset ovat Ristiinnaulitun seuraajien osa tässä maailmassa, ja kehotti häntä kärsivällisyyteen. Anastasia sai uutta rohkeutta eikä lannistunut, vaikka Publius kiristi hänen arestiaan ja jätti hänet ilman ruokaa. Khrysogonos myös ennusti hänelle, että Publius kuolisi pian ja Anastasia saisi täyden vapauden jatkaa palvelustaan vangittujen kristittyjen parissa. Näin tapahtui noin kolmen kuukauden kuluttua, jolloin Publius matkalla sotaan Persiaa vastaan hukkui haaksirikossa.

Miehensä kuoltua Anastasia lähti Khrysogonoksen luo ja sai tältä siunauksen jakaa omaisuutensa tarvitseville ja pitää huolta vangituista kristityistä. Rooman vankilat olivat tuohon aikaan täynnä kristittyjä. Diocletianus, joka oleskeli tuolloin Nikeassa – toisten tietojen mukaan Aquileiassa –, sai siellä kuulla, että Rooman kristityt eivät kidutuksista huolimatta suostuneet kumartamaan epäjumalia vaan pysyivät lujina uskossaan. Heidän opettajakseen ja innostajakseen mainittiin Khrysogonos. Keisari käski hakea hänet luokseen. Keisarin yritykset saada vanhus uhraamaan epäjumalille kilpistyivät tämän ehdottomaan kieltäytymiseen. Niinpä Khrysogonos määrättiin mestattavaksi. Mestaus tapahtui autiolla paikalla järven rannalla ja hänen ruumiinsa heitettiin järveen. Kristityt löysivät reliikit, ja lähellä asunut pyhittäjä Zoilos sekä kolme Tessalonikasta kotoisin olevaa sisarta Agape, Khionia ja Irene (16.4.) hautasivat hänet.

Tällä välin Anastasia jatkoi väsymättömästi huolenpitoaan tovereistaan ja kaikista Kristuksen tunnustajista. Kukaan ei kääntynyt turhaan hänen puoleensa. Hän antoi ruokaa ja rahaa ja koetti samalla kaikin tavoin rohkaista vankeja pysymään lujina kilvoituksessaan. Ja kun he kärsivät marttyyrikuoleman, hän huolehti, että heidän ruumiinsa haudattiin arvokkaasti niin kuin marttyyreille kuului.

Lopulta koitti päivä, jolloin Diocletianus antoi määräyksen, että kaikki Roomassa vangittuina olevat kristityt oli tapettava. Samana yönä heidät kaikki joko mestattiin, hukutettiin, poltettiin tai surmattiin miekalla. Kun Anastasia tuli seuraavana päivänä tapansa mukaan vankilaan, hän oli kauhuissaan nähdessään, että kaikki hänen veljensä ja sisarensa olivat poissa. Itkien hän vaipui vankilan portille. Jotkut ohikulkijat yrittivät lohduttaa häntä, mutta hän ei enää välittänyt salata olevansa kristitty vaan itki veljiensä ja sisartensa menetystä.

Anastasia pidätettiin ja vietiin Illyrian prefektin Floruksen eteen. Kun tämä kuuli, että Anastasia oli roomalainen ylhäisönainen, hän ei uskaltanut luovuttaa tätä kidutettavaksi vaan koetti puheillaan taivutella häntä. Seuraavana päivänä Anastasia vietiin Dionysioksen palatsiin uudelleen kuulusteltavaksi. Sielläkin hän kaikilla vastauksillaan osoitti, että hän ei välittänyt vähääkään mistään maallisesta ja vain odotti pääsyä taivasten valtakuntaan tovereittensa luo. Lopulta Florus antoi Anastasian Capitoliumin pääpapin Ulpianuksen huostaan. Tämä pani Anastasian toiselle puolelle kasapäin jalokiviä, kauniita vaatteita ja ylellisyystavaroita ja toiselle erilaisia kauheita kidutusvälineitä. Hän lupasi ottaa Anastasian vaimokseen ja antaa hänelle kaikki nuo tavarat, jos tämä suostuisi uhraamaan jumalille. Muussa tapauksessa hän joutuisi kidutettavaksi. Anastasia vastasi tähän: ”Älä haaskaa aikaasi, Ulpianus. Minä kumarran yhtä Jumalaa ja Hänen tähtensä olen ilomielin valmis kuolemaan. Sinun jumaliasi ja keisarin laittomia säädöksiä minä halveksin.”

Ulpianus luovutti Anastasian kolmen julman naisen piinattavaksi. He tekivät kaikkensa saadakseen hänet perääntymään, mutta syömättä ja nukkumatta hän pysyi kokonaan keskittyneenä rukoukseen. Ulpianus meni vankilaan raiskatakseen Anastasian, mutta yhtäkkiä häneen iski jokin tuskallinen sairaus ja hän menetti näkönsä. Hänet jouduttiin kantamaan kotiinsa. Kivut eivät hellittäneet, ja hän pyysi, että hänet vietäisiin johonkin epäjumalantemppeliin. Siellä hän kuoli tuskiinsa.

Ulpianuksen kuoltua Anastasia pääsi vapaaksi. Hän lähti Nikeaan ja tapasi siellä hurskaan lesken Teodoten, joka oli hänen laillaan omistautunut vangittujen kristittyjen auttamiseen. Diocletianus oli pakottanut Teodoten uuteen avioliittoon Bitynian käskynhaltijan Leukadioksen kanssa vieroittaakseen hänet kristinuskosta maallisilla nautinnoilla. Miehensä ollessa matkoilla Teodote käytti aikansa vankiloissa viruneiden Kristuksen sotureiden auttamiseen. Hänen ensimmäisestä avioliitostaan saamansa kolme poikaa auttoivat häntä.

Palattuaan Nikeaan Leukidios sai kuulla vaimonsa puuhista. Raivostuneena hän luovutti tämän Nikean prokonsulin rangaistavaksi. Teodote ja hänen poikansa valmistautuivat marttyyrikuolemaan. Kun vanhin poika Euodos näki kidutusvälineet, hän sanoi prokonsulille: ”Voit nähdä meidän päättäväisyydestämme kohdata kuolema, vaikka olemme vielä näin nuoria, että Kristus itse on antanut meille siihen jumalallisen voiman.” Poika ruoskittiin kuoliaaksi äidin rohkaistessa häntä loppuun saakka. Sen jälkeen Teodote ja hänen kaksi muuta lastaan heitettiin tuliseen uuniin, ja niin he perivät yhdessä taivasten valtakunnan.

Anastasia oli myös vangittu ja hän joutui Illyrian uuden prefektin Lukianoksen tuomittavaksi. Tämä oli ahne mies ja lupasi, että jos Anastasia luovuttaa omaisuutensa hänelle, tämä saa hänen puolestaan vapaasti kumartaa omaa Jumalaansa. Anastasia sanoi, että armeliaisuutta on osoitettava köyhille eikä rikkaille, kuten Lukianokselle, ja lisäsi: ”Mutta jos jonakin päivänä köyhdyt ja näen sinut nälkäisenä, ruokin sinut mielelläni.” Lukianos määräsi hänet heitettäväksi vankilaan. Anastasialle sai antaa syötävää ainoastaan rajoitetusti auringonlaskun jälkeen, mutta siihenkään hän ei suostunut koskemaan. Teodoten ilmestymiset olivat hänen lohtunaan ja vahvistivat häntä tuleviin koitoksiin. Kun hän kysyi Teodotelta, miksi tämä vieraili hänen luonaan kuoleman jälkeen, tämä vastasi: ”Jumala antaa marttyyreille tämän armon, että he voivat ilmestyä ystävilleen, keskustella ja iloita yhdessä heidän kanssaan.”

Kun Lukianos lähetti kuukauden kuluttua hakemaan Anastasiaa vankilasta, hän kuvitteli kohtaavansa tämän sairaana ja heikkona ja hämmästyi kovasti, kun hän tuli esiin säteilevänä ja täynnä sisäistä voimaa. Prefekti jätti hänet vielä toiseksi kuukaudeksi entistä julmempien vartijoiden huostaan ja määräsi hänet sitten tapettavaksi.

Yhdessä noin 130 rikollisen kanssa Anastasia ja eräs toinen kristitty nimeltä Eutykhianos pantiin laivaan, jota seurasi toinen, sotilaita kuljettava laiva. Ulkomerellä sotilaat puhkaisivat vankien laivan kyljet, niin että se alkoi vajota. Mutta juuri ennen sen uppoamista Teodote ilmestyi ruoriin ja ohjasi laivan Palmarian saarelle, missä eli paljon maanpaossa olleita kristittyjä. Laivassa olleet rikolliset hämmästelivät tätä ihmettä ja langeten Anastasian ja Eutykhianoksen jalkoihin pyysivät näitä opettamaan heille kristinuskoa. Kaikki alkoivat uskoa Kristukseen.

Kun Lukianos sai kuulla vankien pelastumisesta, hän lähetti saarelle sotilaita, jotka mestasivat noin 200 kristittyä. Anastasia sidottiin paaluun, jonka ympärille sytytettiin tuli. Tällä tavoin hänet kärvennettiin kuoliaaksi ja hän sai lopulta itsekin sen marttyyriseppeleen, jonka hankkimisessa hän oli avustanut niin monia muita kristittyjä.

Ylimysnainen nimeltä Apollonia sai prefektin vaimon välityksellä haltuunsa pyhän Anastasian reliikit. Vainojen päätyttyä hän rakennutti komean kirkon pyhän marttyyrin kunniaksi ja juhli vuosittain hänen kuolinpäiväänsä. Pyhän patriarkka Gennadioksen aikana, vuoden 470 tienoilla, reliikit siirrettiin Konstantinopoliin, missä ne sijoitettiin pyhän Anastasian nimeä kantavaan kirkkoon ja niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Anastasian lisänimi ”myrkytyksestä vapauttaja” johtuu juuri hänen reliikkiensä äärellä tapahtuneista parantumisista.

Marttyyri Themistokles oli yksinkertainen, puhdassydäminen maalaismies, joka paimensi lampaita Lyykian Myrraa ympäröivillä kukkuloilla. Keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250 hänen luokseen ryntäsi kaupungista päin Dioskorides-niminen kristitty, joka pyysi apua maaherra Asklepioksen lähettämän ryhmän ajaessa häntä takaa. Pian takaa-ajajat tulivat ja kysyivät paimenelta, oliko hän nähnyt ketään pakenevaa. Themistokles luuli kaikkien muiden olevan yhtä hyväntahtoisia ja sääliviä kuin hän itse oli ja alkoi vedota heihin: ”Antakaa hänen mennä, veljet. Antakaa hänen paeta kuolemaa. Älkää viekö häntä tuomarin luokse, niin annatte hänelle elämän lahjan. Vaikka hän on kristitty niin kuin minäkin, hän on ihminen niin kuin tekin.” Sotilaat vastasivat vihaisesti: ”Ellet kerro missä hän on, me otamme sinut hänen sijaansa.”

Themistokles sanoi: ”Tein ehdotukseni teidän itsenne takia, mutta koska ette hyväksy sitä, minut saa kaikin mokomin pidättää hänen asemastaan. Minulle sillä ei ole väliä. Me molemmat olemme Kristuksen palvelijoita ja saman ruumiin jäseniä.” Sotilaat eivät olleet varmoja, oliko hän tosissaan vai ei, mutta päättivät pidättää hänet.

Themistokles vietiin Myrraan, ja niin hän astui Asklepioksen tuomioistuimen eteen vuoristolaispaimenen yksinkertaisessa lampaannahkaisessa asussa ja paimensauva kädessään. Mutta kun hän avasi suunsa, kaikki yllättyivät hänen viisaista vastauksistaan, jotka olivat kuin elävää vettä pyhien kirjoitusten syvästä kaivosta. ”Mihin olet kätkenyt takaa-ajetun kristityn?” maaherra kysyi. ”Kerro totuus, niin pelastat henkesi.” ”Minun elämäni on toinen kuin tämä elämä”, Themistokles lausui. ”Ja ainoa totuus, jonka tunnen, on Kristus, joka on sanonut: Minä olen totuus ja elämä.” (Joh. 14:6)

Kun Themistokles ei alistunut palvomaan epäjumalia vaan suhtautui niihin täysin ylimielisesti pitäen niitä pelkkinä ihmiskunnan himojen naamioina, hänet vietiin kidutettavaksi. Themistokles puhui rohkeasti: ”Te siis haluatte kiduttaa minua. Siitä vain! Kuolema Kristuksen tähden on pelkkä ilo, sillä minä saan tarjota uhrin Valtiaani kunniaksi, omaksi pelastuksekseni ja Jumalan palvelijan Dioskorideksen  puolesta. Ja te saatte tietää, että minä kestän kaiken Kristuksen avulla, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13)

Themistokleen jäseniä revittiin sijoiltaan ja häntä hakattiin vatsaan, kunnes hänen sisälmyksensä tulivat näkyviin. Sitten hänet sidottiin paaluun ja hänen ihoaan raastettiin villan karstaamiseen tarkoitetuilla rautakammoilla. Kärsimystensä keskellä hänen hengellinen ilonsa kasvoi, ja puupaalussa roikkuessaan hän sanoi maaherralle: ”Etkö tiedä, että elämä on ilmestynyt meille puun kautta ja että me olemme pelastuneet puun kautta? Etkö tiedä, että puun kautta vihollinen on kukistettu, maailma on pelastettu, ja koko maailmankaikkeus ylistää Kristusta Herraksi?” Huomatessaan marttyyrin ilon maaherra käski ottaa hänet alas ja viedä kaupungin ulkopuolelle ja kiskoa häntä piikkikasvien läpi, kunnes hän kuolisi. Hänet sidottiin jaloistaan ja häntä alettiin raahata pitkin ryteikköä.

Tällä tavoin pyhä Themistokles menehtyi. Hänen jalon marttyyrikilvoituksensa jälkeen kristityt hautasivat hänet kunniallisesti. Haudalle he asettivat hänen paimensauvansa. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että sauva oli juurtunut. Siitä kasvoi mantelipuu, jonka hedelmät vaikuttivat parantavasti niitä uskossa nauttineisiin.

Pyhä Juliana oli ylhäisen perheen tytär Nikomedeiasta ja eli keisari Maximianuksen aikana (268–305). Hänen isänsä oli innokas epäjumalanpalvelija; hänen äitinsä oli tutustunut kristinuskoon, mutta ei ollut tehnyt päätöstä kääntyä kristityksi. He kihlasivat tyttärensä ajan tavan mukaan jo 9-vuotiaana ylhäissukuiselle Eleusiokselle. Kun Juliana oli vähän varttunut, Eleusios rakastui häneen niin palavasti, että vaati häät pidettäviksi mahdollisimman nopeasti. Mutta Juliana oli jo ehtinyt antaa sydämensä kokonaan Herralle Jeesukselle. Päästäkseen eroon Eleusioksesta Juliana sanoi, ettei missään tapauksessa suostu menemään naimisiin hänen kanssaan, jollei Eleusioksesta ensin tule kaupunginjohtajaa.

Rakkautensa kiihkossa Eleusios alkoi heti pyrkiä kaupunginjohtajan asemaan kylväen ympärilleen runsaasti rahaa. Jonkin ajan kuluttua hän oli todellakin onnistunut saamaan puolelleen niin paljon vaikutusvaltaisia henkilöitä, että hänet valittiin Nikomedeian prefektiksi. Nyt hän alkoi uudelleen puhua häistä. Silloin Julianan ei auttanut muu kuin paljastaa totuus sanomalla: ”Jos et lakkaa palvelemasta epäjumalia ja ota vastaan kristinuskoa, en koskaan mene naimisiin kanssasi.” Eleusios suuttui kovasti, olihan kristinusko kielletty ja valtiovallan vainoama, ja alkoi uhkailla pahoinpitelevänsä Julianan isän, jos tämä ei saisi tytärtään muuttamaan mieltään.

Isä sulki Julianan pimeään kellariin ja hakkasi häntä siellä, mutta tuloksetta. Niinpä hän luovutti tytön tämän kihlatulle. Eleusios koetti lempeästi taivuttaa Julianan puolelleen, mutta tämä pysyi lujana vakaumuksessaan: hän ei voisi ottaa Eleusiosta miehekseen niin kauan kuin tämä ei ollut kristitty. ”Tule Jumalani luo ja usko, muussa tapauksessa voit tappaa minut, heittää tuleen, ruoskia minua ja pilkkoa minut palasiksi, mutta vaimoksesi en ryhdy!” hän sanoi lujasti.

Viha voitti nyt intohimon Eleusioksen sydämessä ja prefektinä hän luovutti Julianan hirveisiin kidutuksiin. Neito ruoskittiin ensin häränjänteillä puolikuoliaaksi ja sitten hänen ruumiiseensa sidottiin eri puolille tulikuumia rautalevyjä. Tässä kurjassa tilassa hänet heitettiin vankilaan. Siellä paholainen alkoi kiusata häntä ilmestymällä hänelle enkelin muodossa ja ehdottomalla, että hän uhraisi epäjumalille, mutta Juliana ymmärsi mistä ajatus oli peräisin eikä antanut periksi.

Kun Eleusios näki, että yhä useampien katsojien sympatia oli nuoren marttyyrin puolella, hän antoi määräyksen, että Juliana oli vietävä mestattavaksi. Iloiten marttyyri kulki teloituspaikalle tietäen pääsevänsä rakastamansa Kristuksen luo. Juliana oli 18-vuotias sinetöidessään marttyyrikuolemallaan kihlauksensa Kristuksen kanssa.

Nikomedeiassa oli noina päivinä käymässä rikas ja vaikutusvaltainen roomalainen nainen nimeltä Sofia. Hän otti Julianan pyhäinjäännökset ja vei ne mukanaan Roomaan. Siellä hän rakennutti pyhän Julianan kunniaksi kauniin kirkon, jonne reliikit sijoitettiin.

Metropoliitta Pietari syntyi 1200-luvulla ja oli kotoisin Galitsian-Volynian alueelta. Jo ennen hänen syntymäänsä hänen äitinsä näki ihmeellisen näyn, joka kuvasi ennalta lapsen tulevia hengellisiä lahjoja. Seitsemän vuoden ikäisenä Pietari alkoi opetella lukemaan, mikä ei kuitenkaan ottanut sujuakseen. Yöllä hän näki piispalliseen asuun pukeutuneen miehen, joka kehotti häntä avaamaan suunsa. Pyhä esipaimen kosketti hänen kieltään ja Pietari tunsi suussaan makean maun. Tuosta hetkestä lähtien hän osoitti sellaista lahjakkuutta, että ohitti pian kaikki ikätoverinsa.

Kaksitoistavuotiaana Pietari meni kotiseutunsa luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Hän luopui kokonaan omasta tahdostaan ja alkoi elää täydellisen kuuliaisena ohjaajavanhukselleen. Hän teki väsymättä työtä luostarin keittiössä, kantoi vettä ja puita sekä pesi veljestön paitoja. Työ ei kuitenkaan estänyt häntä tulemasta aina jumalanpalvelukseen heti kirkonkellojen soidessa ja lähtemästä pois viimeisenä. Hänet vihittiin ensin diakoniksi ja sitten papiksi, mutta hän pysyi yhä samanlaisena nöyränä munkkina palvellen veljiä niin kuin ennenkin.

Ohjaajavanhuksensa siunauksella Pietari alkoi maalata ikoneita. Herramme Jeesuksen Kristuksen, Hänen puhtaimman äitinsä ja pyhien ihmisten kuvia maalatessaan hänen ajatuksensa kohosivat maasta kohti taivasta ja hän alkoi pyrkiä yhä korkeampaan täydellisyyteen.

Jonkin ajan kuluttua Pietari lähti ohjaajansa siunauksella luostarista ja asettui viettämään yksinäistä munkkielämää Ratjoen varrelle. Sinne hän rakensi keljan ja kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Hänen ympärilleen kokoontui veljestö, jota hän johti isällisesti. Hän ei esiintynyt määräilevänä johtajana vaan ylitti kaikki nöyryydessä ja opasti rikkomuksen tehneitä rauhan ja rakkauden sanoilla. Köyhille hän oli hyvin antelias. Jos hänellä ei ollut heille muuta annettavaa, hän luovutti paidan päältään tai lahjoitti yhden maalaamistaan ikoneista. Kiovan metropoliitta Maksimin (6.12.) vieraillessa luostarissa Pietari lahjoitti hänelle maalaamansa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonin.

Metropoliitta Maksimin kuoltua vuonna 1305 igumeni Geronti alkoi omavaltaisesti pyrkiä hänen seuraajakseen. Venäjän metropoliitan istuin sijaitsi tuolloin Vladimirissa, sillä vanha pääkaupunki Kiova oli tuhottu mongolien hyökkäyksissä. Otettuaan Vladimirista mukaansa piispan puvun, sauvan ja Pietarin maalaaman ikonin Geronti lähti Konstantinopoliin saadakseen piispanvihkimyksen. Monet olivat tyytymättömiä hänen menettelyynsä, ja Volynian ruhtinas alkoi suostutella Pietaria lähtemään niin ikään Konstantinopoliin vihittäväksi. Pietari vastusteli pitkään mutta joutui lopulta antamaan periksi monien pyyntöjen edessä.

Igumeni Gerontin matkanteko vaikeutui hänen joutuessaan myrskyyn Mustallamerellä. Pietari taas nousi laivaan toisessa satamassa ja suorastaan lensi myötätuulessa Konstantinopoliin. Sillä välin Geronti näki merellä näyssä Pietarin maalaaman Jumalansynnyttäjän ikonin ja kuuli äänen sanovan, että hän tavoitteli turhaan piispan vihkimystä, sillä ikonimaalari Pietarista tulisi Kiovan metropoliittakunnan kaunistus ja kansan hyvä paimen.

Pietarin astuessa patriarkka Athanasioksen luo huoneen täytti hyvä tuoksu. Patriarkka otti hänet iloiten vastaan ja kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka valitsi Pietarin Kiovan metropoliitaksi vuonna 1308. Kun liturgiassa toimitettiin piispaksi vihkiminen, Pietarin kasvot kirkastuivat ja loistivat kuin aurinko. Gerontin saavuttua Konstantinopoliin ja kerrottua näkemästään ilmestyksestä patriarkka otti häneltä piispallisen puvun, sauvan ja ikonin ja ojensi ne Pietarille lausuen: ”Ikoni on profetoinut sinusta.”

Venäjälle palattuaan metropoliitta Pietari alkoi vahvistaa uskon totuuksia ja kristillisyyttä mongolivallan ikeestä kärsivän kansan parissa. Kaikki eivät kuitenkaan tunnustaneet hänen asemaansa maan hengellisenä johtajana. Kun Tverin piispa Andrei oli lähettänyt Konstantinopoliin panettelukirjeen Pietaria vastaan, Perejaslavliin kutsuttiin kirkolliskokous käsittelemään esitettyjä syytteitä. Pietari esiintyi nöyrästi. Piispa Andrein vihamielisyys ja valheelliset syytökset sen sijaan olivat niin silminnähtävät, että kaikki paheksuivat hänen menettelyään. Vain Pietari sanoi hänelle ystävällisesti: ”Rauha sinulle. Et sinä vaan ihmiskunnan vanha vihollinen Paholainen nostatti tämän myrskyn. Ole vastedes varovainen. Menneet Jumala antaa anteeksi.”

Vuonna 1313 Pietari joutui kaani Uzbekin vaatimuksesta matkustamaan Ordaan, jossa hän puolusti kirkon ja papiston asemaa. Kaani otti hänet suosiollisesti vastaan ja päästi palaamaan rauhassa takaisin. Venäjän ruhtinaiden välisissä riidoissa ja sotaisuuksissa Pietari toimi usein sovittelijana. Laumansa hengelliseksi opetukseksi hän kirjoitti useita kirjeitä, joista kaksi on säilynyt. Niistä toisessa, papistolle osoittamassaan kirjeessä hän kirjoittaa: ”Lapset, olkaa Jumalan huoneessa kuin hedelmällinen oliivipuu, kantakaa hengellistä hedelmää, pyhyyttä. Jumalan valittuina pukeutukaa valon aseisiin eli hurskauteen. Silloin pystytte opettamaan myös hengellisiä lapsianne.”

Paimenmatkojensa aikana Pietari kuitenkin pysähtyi usein Moskovassa, joka oli tuolloin vielä pikkukaupunki, viipyen siellä pitempään kuin muissa kaupungeissa. Hän kehotti Moskovan hurskasta ruhtinasta Ivan Kalitaa (1328–1340) rakennuttamaan Moskovaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon. Ruhtinas ryhtyi toimeen, ja Pietari ehti vielä ennen kuolemaansa muurata tuon Moskovan ensimmäisen kivikirkon peruskiven.¹

Saatuaan Jumalalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan Pietari rakensi itselleen omin käsin kivisen haudan rakenteilla olevan kirkon uhripöydän lähelle. Pian hän sai enkeliltä tarkan tiedon kuolinpäivästään. Täynnä hengellistä iloa hän toimitti liturgian kantaen esirukouksia ruhtinaan ja kaikkien Venäjänmaan elossa olevien ja edesmenneiden kristittyjen puolesta. Lähtiessään kirkosta hän antoi papistolle viimeiset ohjeensa. Sitten hän kutsui luokseen köyhät ja oman palveluskuntansa ja antoi heille almunsa. Illalla hän aloitti ehtoopalveluksen. Kesken rukouksen hän kääntyi seuraajakseen valitsemansa arkkimandriitta Feodorin puoleen lausuen: ”Rauha sinulle, poikani, minä kuolen.” Kohotettuaan kätensä hän antoi henkensä Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1326.

Hautajaisten aikana eräs epäuskoinen näki metropoliitta Pietarin istuvan vuoteella, jolla häntä kannettiin, ja siunaavan kansaa. Samalla kolme sairasta parani taudistaan. Ihmeet jatkuivat hautajaisten jälkeen haudan äärellä. Niistä tiedotettiin Konstantinopolin patriarkka Johannekselle, joka kiitti Jumalaa ja antoi vuonna 1339 määräyksen viettää jumalanpalveluksin ja ylistysveisuin pyhän metropoliitta Pietarin muistoa. Metropoliitta Pietarin pyhäinjäännökset ovat yhä Moskovan Kremlissä Uspenjen katedraalissa.

Pyhä Juliana oli Vjazman ruhtinaan Simeonin puoliso. Hänen koristuksenaan olivat hyveet, siveellinen elämä ja ulkonainen kauneus. Smolenskin ruhtinas Georgi, jonka vasalli Simeon oli, rakastui mielettömästi Julianaan ja yritti taivuttaa häntä tekemään syntiä kanssaan. Juliana esteli häntä sanoen: ”Mistä olet saanut päähäsi tuollaisen pahan? Muista, että minulla on mies. Ennemmin kuolen kuin suostun tuollaiseen.” Paholaisen yllyttämänä Georgi järjesti kotonaan Toržokissa juhlat ja surmasi siellä omin käsin Julianan miehen, vaikka tämä oli uskollisesti palvellut häntä vuosikausia. Sitten hän halusi heti tyydyttää himonsa, mutta Juliana pakeni hänen käsistään pihalle. Georgi syöksyi raivoissaan hänen peräänsä, löi hänet miekalla kuoliaaksi ja antoi heittää elottoman ruumiin Tvertsajokeen. Autuas Juliana kuoli vuonna 1406.

Keväällä puoliksi halvaantunut talonpoika löysi joesta pyhän Julianan ruumiin ja kuuli äänen, joka kehotti häntä ilmoittamaan löydöstä papeille ja hautaamaan ruumiin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon. Samalla hetkellä talonpoika tunsi olevansa terve. Juhlallisessa saatossa pyhän Julianan maalliset jäännökset kannettiin kirkkoon. Niitä haudattaessa monet sairaat paranivat.

Autuas Prokopi syntyi hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Hlynovin, nykyisen Vjatkan kaupungin lähistöllä vuonna 1578. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän kesken peltotöiden putosi ukkosenjyrähdystä säikähtäneen hevosen selästä ja menetti tajuntansa. Virottuaan hän oli kokonaan poissa tolaltaan, repi vaatteet päältään ja kulki alastomana. Vanhemmat veivät hänet Vjatkan luostariin pyhittäjä Trifonin (8.10.) luo, joka toimitettuaan rukouspalveluksen vihmoi Prokopin pyhällä vedellä, jolloin tämä parani. Tämän jälkeen Prokopi eli vanhempiensa kodissa kuten ennenkin ollen heille kaikessa kuuliainen.

Jonkin ajan kuluttua Prokopi muutti vanhempiensa siunauksella Slobodskin kaupunkiin pappi Ilarionin luo ja palveli tätä kuuliaisesti kolme vuotta. Kun Prokopi täytti 20 vuotta, vanhemmat alkoivat suunnitella hänen avioliittoaan, mutta hän itse ei tuntenut minkäänlaista halua avioelämään. Vanhempiensa tietämättä hän meni Vjatkaan ja alkoi kilvoitella Kristuksen tähden houkkana. Hän repi vaatteet päältään ja kulki alastomana ja paljasjaloin pitkin katuja. Rakastaen koko sydämestään Jumalaa hän hylkäsi kaiken maallisen omaisuuden ja maallisen kunnian. Hän aloitti vaikenemiskilvoituksen, niin että tuskin kukaan kuuli hänen sanovan sanaakaan. Monet pitivät häntä mielipuolena ja pilkkasivat ja löivätkin häntä, mutta hän ei vastannut heille sanallakaan vaan rukoili loukkaajiensa puolesta. Kärsivällisesti hän kesti talven kylmyyden ja kesän kuumuuden antaen hyttysten ja mäkäräisten pistellä ruumistaan. Öisin hän rukoili katumuskyyneleitä vuodattaen. Kukaan ei tiennyt hänen rukouskilvoituksestaan eikä äärettömästä nöyryydestään.

Prokopilla ei ollut vakituista asuntoa. Hän nukkui siellä, missä sattui olemaan yön yllättäessä: kirkon eteisessä, kadulla, kurassa tai lantakasan päällä. Hänellä ei ollut patjaa eikä päänalusta. Maa oli hänen vuoteenaan ja taivas peittonaan.

Palkaksi kilvoituksistaan Prokopi sai Herralta selvänäkemisen lahjan. Jos hän näki, että sairas paranisi, hän nosti tämän vuoteesta iloiten ja riemuiten. Jos taas sairas ei voinut toipua, hän suuteli tätä itkien, asetti tämän kädet rinnalle ja antoi elekielellä ymmärtää, että oli syytä valmistautua hautajaisiin. Monta kertaa hän ennusti kaupunkia uhkaavan tulipalon soittamalla ennen palon syttymistä hälytyssoiton kirkonkelloilla.

Vjatkan ruhtinas Aleksanteri ja hänen puolisonsa Natalia kunnioittivat Prokopia ja kutsuivat hänet usein kotiinsa. Ruhtinatar pesi hänet puhtaaksi, puki uuteen paitaan ja vei mukanaan kirkkoon. Pidettyään paitaa jonkin aikaa Prokopi repi sen taas päältään ja sotki itsensä kieriskelemällä maassa kunnes oli yhtä musta kuin ennenkin.

Prokopi kävi usein rukoilemassa Kristuksen taivaaseenastumisen kirkossa, jonka pappi Johannes oli hänen rippi-isänsä. Synnintunnustuksella hän keskusteli rippi-isänsä kanssa täysin järkevästi ja osallistui joka sunnuntai pyhään ehtoolliseen. Valalla vannottaen hän kielsi rippi-isäänsä kertomasta kenellekään heidän keskusteluistaan, sillä hän ei halunnut kenenkään tietävän vapaaehtoisesta kilvoituksestaan ennen kuolemaansa.

Prokopi ennusti sanoitta elekieltä käyttäen monia tulevia tapahtumia. Kerran nostettuaan syliinsä erään papin pienen pojan hän asettui pitkäkseen maahan asettaen kädet rinnalleen. Pian poika kuoli. Johannes Kastajan kirkossa hän tarttui kliirossilla laulanutta nuorukaista kädestä, johdatti hänet pyhän oven eteen ja tönäisi sisälle alttariin. Kuuden vuoden kuluttua nuorukainen vihittiin papiksi ja myöhemmin leskeksi jäätyään hänestä tuli igumeni.

Kilvoiteltuaan näin 30 vuotta Prokopi sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Lähdettyään kirkosta jumalanpalveluksen päätyttyä hän meni kaupungin tornin juurelle, kääntyi itään päin, rukoili hartaasti ja antoi rauhassa henkensä Herralle joulukuun 21. päivänä 1627. Hänet haudattiin Trifon Vjatkalaisen luostariin.