Kun Rooman ensimmäinen keisari Augustus (30 eKr.–14 jKr.) oli alistanut valtaansa koko Välimeren seudun, hän päätti järjestää Rooman valtakunnassa väestönlaskun. Tietämättään hän osallistui Jumalan suunnitelman toteutumiseen. Se, että kaikki alueen kansat erilaisine kielineen ja kulttuureineen tulivat yhden vallan alaisuuteen, valmisti tietä evankeliumin leviämiselle, jotta jumalallinen lupaus ”saat kansat perinnöksesi” (Ps. 2:8) voisi toteutua. Tässä mielessä Rooman väestönlaskua voi pitää profeetallisena ennuskuvana elämänkirjasta, jossa pelastuvien nimet ovat ja joka avataan aikojen lopussa (Ilm. 21:27).

Keisarin asetusta väestönlaskun suorittamisesta alettiin toteuttaa Palestiinassa, kun Quirinius¹ oli Syyrian maaherrana. Joosef ja Maria lähtivät Galilean Nasaretista kohti Betlehemiä. Näin profetia, jonka mukaan Messiaan oli määrä syntyä Betlehemissä, kävi mahdolliseksi toteutua. Väkeä oli kuitenkin liikkeellä niin paljon, ettei Joosefille ja Marialle ollut tilaa majatalossa. He vetäytyivät karjasuojan perällä olleeseen luolaan. Marian tuntiessa synnyttämisensä hetken koittavan Joosef asetti hänet oljille ja lähti etsimään lapsenpäästäjää. Marian seuraksi jäi härkä ja aasi.²

Matkalla Joosef tunsi, kuinka koko luonto muuttui yhtäkkiä hiljaiseksi ikään kuin se olisi joutunut ihmetyksen valtaan. Linnut näyttivät olevan ilmassa liikkumatta, ihmisten ja eläinten askeleet pysähtyivät, vesi ei virrannut. Koko syntymästä kuolemaan johtava, turhuudelta tuntuva liike vaimeni, sillä tuolloin Ikuinen astui aikaan. Ennen ikuisuutta ollut Jumala tuli vastasyntyneeksi lapseksi. Aika ja historia astuivat uuteen aikakauteen.

Ja samalla asiat jatkoivat taas tavanomaista kulkuaan. Joosef löysi lapsenpäästäjän ja kertoi tälle Marian tilanteesta. Mutta kun he pääsivät takaisin karjasuojalle, luolaa ympäröi tiheä pilvi aivan kuin Siinain vuorta silloin kun Jumala ilmestyi Moosekselle (2. Moos 19:16). Nainen lankesi maahan ja huudahti: ”Siunattu on minun sieluni tänä päivänä, sillä minun silmäni ovat nähneet ihmeen: Israelille on syntynyt Vapahtaja.” Pilvi hälveni ja antoi sijaa säteilevälle valolle, jonka himmettyä he pääsivät astumaan luolaan. Silloin he saivat nähdä kaikkeinpyhimmän Valtiattaren, joka oli jo synnyttänyt ja istui seimen vierellä. Lapsen hän oli käärinyt kapaloihin ja asettanut seimeen. Joosef lähestyi lasta ajatellen hänen alkuperäänsä, jonka enkeli oli ilmoittanut hänelle. Joosef ihaili mykistyneenä Messiasta, jota hänen esi-isänsä olivat odottaneet ja edeltä kuvanneet sukupolvesta toiseen. Nyt tuo Israelin Pelastaja oli hänen silmiensä edessä. Mikä voisi olla ihmeellisempää kuin tämä näky? Kuinka sanat voisivat kuvata sen?

Kaikkivaltias Jumala ja kaiken Luoja oli tullut alhaiseksi ja heikoksi, osaksi luomakuntaa, mitättömäksi kodittomaksi kulkijaksi jumaluuttaan silti menettämättä. Jumalan Sana otti itselleen lihan ja pukeutui meidän ihmisyyteemme kuin kuninkaalliseen viittaan. Hän, joka istuu järkähtämättömänä taivaallisella valtaistuimellaan taivaallisten joukkojen ympäröimänä ja alati ylistämänä – Hän oli nyt hämärässä, ahtaassa luolassa kaikkien hyljeksimänä ja ylenkatsomana. Hän, joka on jumalallista luontoa, nöyryytti ja tyhjensi itsensä, otti palvelijan hahmon ja syntyi ihmisten kaltaiseksi. (Fil. 2:7) Hän, jota ei voi koskettaa, antoi kääriä itsensä kapaloihin vapauttaakseen meidät synneistämme ja peittääkseen jumalallisella kirkkaudella kaikki häpeään joutuneet. Jumalan ainoa Poika, joka on Isän sylissä kaikesta ikuisuudesta saakka, tuli Ihmisen pojaksi ja neitseen pojaksi lakkaamatta olemasta Jumala. Hänestä tuli ”esikoinen suuressa veljesjoukossa” (Room. 8:29) antaakseen siten ihmisille Jumalan lasten arvon. Hänet laskettiin seimeen härän ja aasin katseltavaksi, ja näin täyttyi profetia: ”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen”.³ Hän, joka ravitsee huolenpidollaan kaiken elävän, asetettiin järjettömien eläinten syömäkaukaloon, jotta hän parantaisi ihmiskunnan sen järjettömyydestä ja sovittaisi kaikki kaukana olevat uhraamalla itsensä kaikkien ravinnoksi todellisena elämän leipänä. (Joh. 6:51)

Tapahtunutta mietiskellessään kirkon isät ovat nähneet seimen symboloivan ehtoollismaljaa, joka pitää sisällään Hänet, joka on tänä päivänä tullut lihaksi antaakseen itsensä maailman elämän edestä. Neitsyt on Hänen valtaistuimensa ja uhrialttarinsa, luola temppelinsä. Enkelit, Joosef ja paimenet ovat Hänen diakonejaan ja avustajiaan, ja Herra itse on tämän jumalallisen liturgian ylimmäinen pappi.

Betlehemin luolan ihme on Israelin profeettojen saamien ilmestysten täyttymys, johon ihmiskuntaa oli valmistettu vuosisadasta toiseen Daavidista, Abrahamista, Nooasta ja aina Aadamista alkaen. Aikakausien lopulla Jumala lähetti ainoan Poikansa, jonka kautta kaikki aikakaudet on luotu. Hän paljasti maailmalle pelastuksemme suuren salaisuuden, joka oli kiedottu hiljaisuuteen ja säilytetty kätkettynä Jumalassa, Pyhän Kolminaisuuden persoonien sanoinkuvaamattomassa neuvonpidossa maailman luomisesta saakka.⁴ Tämä on päivä, jonka näkemistä varten aurinko, taivaankaari, maa ja kaikki elävät olennot luotiin.

Sanan lihaksituleminen ja asuminen meidän keskellämme on ihmisymmärryksen ylittävä salaisuus, jota edes enkelien käsityskyky ei kykene luotaamaan. Hän, joka on luonnoltaan Jumala, ottaa ylleen meidän ihmisyytemme ja omaksuu sen Neitseen kohdussa pukeutuen siihen ikään kuin vaatteeseen, jotta me voisimme osallistua Hänen jumaluuteensa. Hän on Jumala ja ihminen, yksi persoona Jeesus Kristus, ja Hänet ”tunnetaan kahdessa luonnossa, jotka ovat yhdistyneet Hänessä sekoittumatta, jakaantumatta ja erkanematta”.⁵ Tänään Jumala tulee ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi.

Jumalan päämäärä ja tarkoitus, jota varten Hän saattoi koko luomakunnan olemattomuudesta olemiseen, oli Pyhän Kolminaisuuden toisen persoonan tuleminen alas meidän luoksemme. Hän tuli ottamaan itselleen meidän ihmisyytemme, jonka synti oli vääristänyt ja vanhentanut. Hän tuli parantamaan meidän haavamme oman kärsimyksensä kautta, puhdistamaan meissä olevan kuvansa, uudistamaan meidät itsessään, pelastamaan meidät kuoleman syövereistä ja tuomaan meidät ylös taivaan korkeuksiin, kaikkien taivaallisten voimien yläpuolelle, jotta me saisimme nousta valtaistuimelle yhdessä Hänen kanssaan.⁶

Vapahtaja Jeesus Kristus, Immanuel, ”Jumala kanssamme”, on tänään syntynyt pieneksi lapsukaiseksi, jota enkelit katsovat peläten. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen, on sarastanut vaatimattoman karjasuojan pimeydessä. Kuoleman ja turmeluksen aika on päättymässä. Salomo ei enää sano: ”Ei ole mitään uutta auringon alla”, sillä tämä pienokainen on toinen Aadam, jossa on tullut ilmi uusi luomus, uusi ihminen.⁷ Tästä lähtien ihmiskunta on kutsuttu kuolemattomuuteen Kristuksen seuraamisen, Hänen käskyjensä noudattamisen ja Hänen kanssaan kärsimisen kautta.

Kun Sana tuli lihaksi, Hän otti ylleen meidän sairautemme, ja vaikka Hän ei ollutkaan osallinen meidän rikkomuksiimme, Hän sääli meidän heikkouttamme. Lihaan synnyttyään Hänellä oli ruumis ja sielu ja Hän oli meidän langenneen maailmamme olosuhteiden alainen: Hän näki nälkää, tunsi janoa, kasvoi, nukkui, oppi tietoa – mutta tekemättä syntiä. Hän yksin on synnitön. Hän otti itselleen ruumiin, jonka osa on vaipua hautaan, ja verhosi sen kirkkaudella ja valolla tekemällä sen osalliseksi omasta kuolemattomuudestaan. Sana tuli asumaan synnin ja kuoleman alaiseen ruumiiseen, jotta liha voisi tulla Sanaksi.⁸ Jumaluuden koko täyteys asuu Hänessä ruumiillisesti, ja siksi ne, jotka seuraavat Häntä uskossa, osallistuvat tähän täyteyteen koko olemuksessaan: hengessään, sielussaan ja ruumissaan.

Viettäessämme tänään Sanan lihaksitulemisen, Jumalan ihmisten luokse tulemisen juhlaa me julistamme pelastuksemme salaisuutta: Kristus on syntynyt, ja ihmisestä tulee Hänen kirkkautensa perillinen. Kun katsomme pientä lapsukaista Betlehemin luolan seimessä, näemme koko luomakunnan salaisuuden täyttymyksen.

Pelastushistoriassa joulu ja pääsiäinen, juhlien juhla, nivoutuvat yhteen ja muodostavat yhden suuren kokonaisuuden. Betlehemin luola kuvaa ennalta hautaa, kapalot ilmentävät hautaliinoja. Jouluna Kristus ilmestyy maailmaan jättäen äitinsä neitseellisen kohdun koskemattomaksi, pääsiäisenä Hän voittaa kuoleman ja astuu ulos haudasta sen sinettejä murtamatta. Betlehemissä enkeli lähetettiin paimenten luokse, Jerusalemissa säteilevä enkeli ilmoittaa ylösnousemuksen mirhantuojanaisille. Aina ja kaikkialla toimii yksi ja sama Kristus, joka on tullut meidän kaltaiseksemme aina kuolemaan saakka. Sillä Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus (1. Tim. 2:5).

Kaikki olennot taivaassa ja maan päällä kumartavat tänä päivänä Jeesusta Herrana ja Jumalana ja iloitsevat riemuiten tultuaan sovitetuiksi Jumalan kanssa Hänen Poikansa kautta Hänen ruumiissaan, pyhässä kirkossa. Tämä on kaikki kaikissa täyttävän Jumalan täyteyttä.

Yönä, jolloin maailmankaikkeuden suurin mysteeri toteutui, Betlehemin reunamilla Juudean kumpuilevassa erämaassa oli paimenia vartioimassa laumaansa. He olivat köyhää väkeä eikä heitä tai heidän työtään pidetty suuressa arvossa. He valvoivat vuorotellen voidakseen pitää laumaansa silmällä läpi yön. Yhtäkkiä heille ilmestyi enkeli ja Jumalan kirkkauden säteily peitti heidät. Paimenet olivat kauhun vallassa, mutta enkeli ilmoitti heille, että he saisivat nähdä seimessä Messiaan, hyvän paimenen joka oli tullut kokoamaan hajaantuneen laumansa. Kirkkauden Herra oli tullut maan päälle etsimään kadonneita lampaitaan.

Kun enkeli oli kertonut, miten he tunnistaisivat lapsen, häneen liittyi suuri joukko taivaallisia joukkoja, jotka lauloivat Jumalan ylistystä ja kutsuivat niin ihmisiä kuin toisia enkelijoukkoja ylistämään: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Siksi koko luomakunta laulaa tänään ylistystä ja riemulaulua yhdessä enkelien kanssa. Korkeimmassa taivaassa, maan päällä ja maan allakin kaikki kumartavat kunnioittaen ja jokainen kieli tunnustaa Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra (Fil. 2:10-11).

Enkelien poistuttua paimenet lähtivät heti rientämään kohti karjasuojaa. He ottivat mukaansa vaatimattomia lahjoja, jotka he antoivat koko sydämestään Herralleen. Pyhä Efraim Syyrialainen kertoo heidän lahjojensa olleen makeaa maitoa, tuoretta lihaa ja suun ylistystä. Maidon he antoivat Marialle, lihan Joosefille, ylistyksen Pojalle. Lisäksi he toivat imettävän lampaan: sen antaessaan he antoivat karitsan pääsiäiskaritsalle, esikoisen esikoiselle, uhrattavan uhrattavalle, ajallisen karitsan todelliselle Karitsalle.¹

Paimenet kertoivat kaiken, mitä olivat nähneet ja kuulleet enkelien sanovan. Maria ihmetteli suuresti heidän sanojaan ja tutkisteli niitä sydämessään. Kirkon hymnografit ovat kirjoittaneet aiheesta lukemattomia veisuja. Pyhä Romanos Melodos kysyy hymnissään: ”Miksi olet täynnä ihmetystä, oi Maria? Miksi olet hämmästynyt siitä mitä sinussa on tapahtunut? – Koska olen synnyttänyt ajattoman Pojan aikaan, mutta saamatta ymmärtää, kuinka syntynyt on minussa siinnyt. En ole miestä tuntenut: kuinka voin Pojan synnyttää? Kuka on koskaan nähnyt syntymää ilman siementä? Kerro minulle, lapseni, kuinka siemen on kylvetty minuun ja kuinka se on kasvanut minussa? Minä katselen Sinua, oi armollinen, ja olen ihmeissäni, kuinka minä avioon käymätön olen voinut kantaa Sinua! Vaikka näen sinut kapaloissa, näen myös neitsyyteni koskemattomana, sillä Sinä olet varjellut sen. Ja Sinä olet suostunut syntymään pieneksi lapseksi, joka on iankaikkinen Jumala.” Hymnografi Joosefin kirjoittamassa veisussa Maria kysyy: ”Mikä on tämä suuri ja outo ihme? Kuinka pitelen sylissäni Sinua, joka ylläpidät koko maailmaa sanallasi? Oi aluton Poikani, Sinun Syntymäsi on kaiken puheen toisella puolen!”

Lähdettyään paimenet kertoivat näkemästään vielä monille muille. Herran ihmeiden julistajina he saivat olla pyhien apostolien edelläkävijöitä.

Niihin aikoihin idästä saapui Jerusalemiin persialaisia maageja eli tietäjiä loisteliaan saattojoukon kanssa¹ kunnioittamaan vastasyntynyttä Kuningasta. He tulivat juutalais-raamatullisen tradition ulkopuolelta, sillä he olivat pakanallisen uskonnon pappeja ja auringon ja tähtien palvojia. He olivat vanhurskaita ja viisaita miehiä, jotka tarkkailivat taivaan merkkejä oppiakseen tuntemaan Jumalan johdatuksen ja kaitselmuksen. He tutkivat luonnon salaisuuksia päästäkseen perille totuudesta. Pyrkiessään kohti hyvää oman viisaustraditionsa pohjalta he löysivät taivaalle nousseen tähden, joka loisti matalalla niin kirkasta valoa, että sen saattoi nähdä päivälläkin. He tulkitsivat sen merkitsevän suuren kuninkaan syntymää. Tähti toteutti muinaisen ennustuksen, jonka oli lausunut mesopotamialainen näkijä Balaam, kun Moabin kuningas Balak oli pyytänyt tältä apua: ”Minä näen tämän, mutta se ei tapahdu vielä, minä katselen tätä, mutta se ei ole lähellä. Tähti nousee Jaakobin keskeltä, valtiaan sauva Israelista.” (4. Moos. 24:17) Tietäjät tunsivat tämän tai muita samanlaisia ennustuksia. He päättelivät, että nyt oli koittamassa se hetki, jolloin syntyy kaikki kansat alistava Kuningas, Israelin Messias, ja lähtivät matkaan.

Tietäjät saivat kunnian olla pakanakansojen ensihedelmiä. Tullessaan kumartamaan syntynyttä Kristusta he olivat samalla esikuva kansoista, jotka kääntyisivät Hänen puoleensa. Ikoneissa heidät kuvataan usein parrattomaksi nuorukaiseksi, tummahipiäiseksi keski-ikäiseksi ja harmaapartaiseksi vanhukseksi. Läntisen tradition mukaan vanhuksen nimi oli Melkior, tumman Baltasar ja nuorimmaisen Gaspar. Näin heissä kuvastuu se koko maailman kansojen kirjo, joka tulee Kristuksen kasvojen eteen. (Vrt. Jes. 60:6)

Kuinka tietäjät saattoivat löytää seimelle asti tähden avulla? Ortodoksisessa traditiossa tähti on tulkittu enkeliksi, joka otti tähden muodon mukautuakseen tietäjien ymmärrykseen, olivathan he tottuneet tutkimaan tähtiä löytääkseen viitteitä Jumalan tuntemiseen. Tähdet näyttivät yleensä liikkuvan idästä länteen, mutta tämä tähti kulki heidän edellään Pohjois-Persiasta kohti Jerusalemia ja loisti kirkkaasti keskellä päivää. Näin ollen tähti on hengellisen maailman symboli. Jumala puhui tähtientutkijoille tähden kautta, niin kuin Hän puhui kalastaja Pietarille kalansaaliin kautta.

Voidaan myös ajatella, että tietäjät löysivät Jerusalemiin asti ”tavallisen” tähden avulla, mutta sen jälkeen heitä johdatti enkeli tähden hahmossa. Jerusalemin tienoilla he näet kadottivat tähden joksikin aikaa näkyvistään. Epätietoisina oikeasta suunnasta he menivät Juudean kuninkaan Herodes Suuren (37–4 eKr.) palatsiin. Herodes oli julma ja turmeltunut mies, joka ei empinyt hankkiutua eroon niistä, joiden otaksui uhkaavan valtaansa. Kuullessaan tietäjien puhuvan syntyneestä Kuninkaasta, hän kokosi välittömästi kirjanoppineet ja lain tulkitsijat selvittääkseen, millaista kuningasta profeettojen kirjoitusten perusteella odotettiin ja missä tämä syntyisi. Juutalaiset laintuntijat vakuuttivat hänelle, että Messias, Israelin Vapahtaja syntyisi Betlehemissä, kuningas Daavidin kaupungissa. Herodes kutsui tietäjät salaa luokseen ja pyysi heitä menemään Betlehemiin etsimään lasta ja ilmoittamaan hänelle, kun löytäisivät Hänet, jotta kuningaskin voisi tulla ”kumartamaan lasta”.

Tähti johti tietäjät Betlehemiin ja asettui lopulta sen paikan ylle, jossa syntynyt Messias lepäsi. Tähti-enkeli näytti tietä tietäjille samalla tavalla kuin tulipatsas oli näyttänyt tietä Israelin kansalle erämaassa. (2. Moos. 13:21) Se asettui niin alas, että tietäjät näkivät sen valossa Vapahtajan luolan. Nämä ihmeelliset tapahtumat, jotka ylittivät astrologian mahdollisuudet, saivat tietäjät kumartamaan tähtien sijaan Vanhurskauden aurinkoa (Mal. 4:2), joka oli tullut maailmaan antamaan ihmiskunnalle Jumalan todellisen tuntemisen valon. Tietäjät astuivat ilon ja pyhän pelon täyttäminä vaatimattomaan luolaan niin kuin kuningasten Kuninkaan palatsiin. Nuo rikkaat ja ylhäiset kaukaiset matkalaiset heittäytyivät maahan seimen eteen kuin se olisi ollut kuninkaan valtaistuin ja kunnioittivat syntynyttä pienokaista. Sydämensä aarrearkut avaten he ihailivat ja ylistivät näkemäänsä. Sitten he antoivat Kristukselle kaikkein arvokkaimpia lahjoja. Melkior ojensi kultaa, Gaspar suitsuketta ja Baltasar mirhaa. Kullalla he kunnioittivat Häntä kuninkaana, suitsuke oli sopivaa Jumalalle ja mirha – tuoksuöljy, jota käytettiin hautaamisessa – kuolemattomalle, joka olisi kuoleva meidän pelastuksemme tähden. Samalla lahjat symboloivat uskoa, toivoa ja rakkautta, joita jokainen uskova voi tuoda lahjanaan Kristukselle. Gregorios Suuren mukaan kulta symboloi viisautta, suitsuke rukousta ja mirha lihan kuolettamista.

Kun tietäjät menivät lepäämään, heitä varoitettiin unessa Herodeksen suunnitelmasta. Niin he palasivat omaan maahansa toista tietä. Tällä he opettavat symbolisesti kaikille Kristuksen yhteyteen päässeille, että taivaallista kotimaataan kohti vaeltavien ei tule enää palata niille poluille, jotka he ovat jo kerran jättäneet etsiessään jotain parempaa.

Kunnia olkoon Herrallemme ja Vapahtajallemme Jeesukselle Kristukselle nyt ja aina ja iankaikkisesti. Aamen.

¹ Tietäjistä on kirkon historiassa esitetty monenlaisia teorioita. Läntisen tradition mukaan tietäjiä oli kolme, varhaisen syyrialaisen perimätiedon mukaan kaksitoista ja heidän nimensä ovat tuon ajan persialaisia nimiä. Joidenkin mukaan he tulivat Jerusalemiin jo Kristuksen syntymäpäivänä, toisten mukaan 13 päivän kuluttua tai jopa pari vuotta myöhemmin. On myös esitetty, että he olivat profeetta Danielin perustaman pappi-hallintovirkamies -tradition viimeisiä edustajia.

Kristuksen kirkko valmistautuu tänään viettämään Herransa ja Vapahtajansa syntymäjuhlaa, joka on Hänen ihmiseksi tulemisensa ja luomakuntaan ilmestymisensä juhla.

Kristuksen syntymän tarkka ajankohta ja päivämäärä eivät kuitenkaan ole tiedossa. Alkukirkossa juhlittiin lähinnä pääsiäistä. Kristuksen ilmestymistä (epifania) juhlittiin varhaiskirkossa Hänen kasteensa juhlan yhteydessä tammikuun 6. päivänä. Eräät harhaoppiset kuitenkin opettivat Jumalan ilmestyneen maan päälle vasta Kristuksen kasteessa, jolloin jumalallinen luonto olisi yhtynyt Kristuksen maanpäälliseen luontoon tietyksi ajaksi. Torjuakseen tämän kirkko korosti, että Kristuksen ihmiseksi syntyminen oli jo todellinen Jumalan ilmestyminen (teofania). Kristuksen syntymisen juhlaa alettiin viettää erillisenä juhlana joulukuun 25. päivänä, joka roomalaisessa kalenterissa oli ”voittamattoman auringon” (sol invictus) juhla. Todellisen voittamattoman vanhurskauden auringon, Kristuksen syntymäjuhlan ajankohta vakiintui joulukuun 25. päiväksi Roomassa 330-luvulla, Konstantinopolissa vuonna 379, Antiokiassa viimeistään vuonna 386 ja Egyptissä vuonna 431 sekä Jerusalemissa ja Palestiinassa 500-luvun puolivälissä.

Kunniakas marttyyri Eugenia syntyi roomalaiseen senaattoriperheeseen keisari Commoduksen aikana (180–192). Perheessä oli ennestään jo kaksi poikaa. Eugenian isä Filippus, joka oli hyvä ja oikeudenmukainen mies, sai keisarilta nimityksen Aleksandrian prefektiksi. Perhe muutti Egyptiin ja isä etsi sieltä Eugenialle parhaat opettajat. Filippus suhtautui myönteisesti kristittyihin, joiden hän näki olevan hyviä ja rauhaa rakastavia ihmisiä, vaikka keisari olikin tuolloin kieltänyt heitä asumasta kaupungin muurien sisäpuolella. Opintojen yhteydessä Eugenian käsiin osui apostoli Paavalin kirjeitä. Hän luki: ”Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei ole omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. […] Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi.” (1. Kor. 1:20-25). Tämä voimallinen opetus sai Eugenian epäilemään tämän maailman hedelmätöntä filosofiaa ja turhia maailmallisia pyrintöjä.

Kerran Eugenia lähti häntä lapsuudesta asti palvelleiden eunukkiensa Protaksen ja Hyakinthoksen kanssa vaunuilla kaupungin ulkopuolelle. Siellä he osuivat kristittyjen kokoukseen, jossa laulettiin ja luettiin psalmeja. Juuri silloin veisattiin psalminjaetta: ”Kaikki pakanakansojen jumalat ovat demoneja, mutta Herra on taivaitten luoja.”¹ Eugenia alkoi puhua eunukeilleen, että hän haluaisi tulla kristityksi. Nämä olivat samaa mieltä, ja siitä lähtien Eugenia ei enää pitänyt heitä orjinaan vaan veljinään, sillä heillä kaikilla oli Kristus yhteisenä Herranaan.

Kun vaunut illan suussa lähtivät kohti kaupunkia, Eugenia ja eunukit laskeutuivat niistä pois muiden orjien huomaamatta. Eugenia päätti hakeutua yhdessä eunukkiensa kanssa selibaatissa elävien miesten kilvoitteluyhteisöön, jollaisia toimi Egyptissä jo ennen kuin varsinaisia luostareita oli olemassa. Eugenian entiset palvelijat leikkasivat hänen hiuksensa ja hän pukeutui miesten vaatteisiin. He palasivat kristittyjen luo, ja Eugenia muutti nimensä maskuliinimuotoon Eugenios alkaen esiintyä eunukkina.

Eugenian kotona vallitsi maansuru, kun Eugenian ja palvelijoiden katoaminen huomattiin. Filippus lähetti orjiaan kaikkialle etsimään tytärtään. Kun tätä ei löytynyt, epäjumalien papit lohduttivat vanhempia sanomalla, että jumalat olivat himoinneet Eugenian kauneutta, temmanneet hänet taivaaseen ja tehneet hänestä jumalattaren. Tämä lohdutti isää, joka teetti itselleen Eugenian näköisen kultaisen kuvapatsaan. Niinpä Eugeniaa alettiin kumartaa uutena jumalattarena ja hänelle jopa kannettiin uhreja.

Kristittyjä johti pyhä piispa Helenos. Hän oli nähnyt merkillisen unen, josta hän ymmärsi, että kristittyjen miesten yhteisöön pyrkineistä eunukeista yksi olikin nainen. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta vastaan kaikkia kolmea. Hän kastoi heidät ja luovutti heidät yhteisön johtajan Eutropioksen ohjaukseen.

Kaikista heistä tuli hyviä kilvoittelijoita, mutta Eugenia kunnostautui muita enemmän. Kun Eutropios kolmen vuoden kuluttua kuoli, veljet pyysivät Eugeniaa johtajakseen. Tämä ei tiennyt mitä tekisi, ja niin hän avasi evankeliumin. Hänen silmiinsä sattuivat sanat: ”Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija.” (Mark. 9:35) Niin Eugenia suostui veljien pyyntöön, mutta vaikka hän oli kilvoittelijoiden isä ja johtaja, hän ei karttanut tavallisia työtehtäviä, vaan kantoi vettä, siivosi ja pilkkoi polttopuita. Hänen keljansa oli pienin ja köyhin kaikista ja sijaitsi yhteisön portinpielessä.

Aleksandrialainen ylhäisönainen Melanthia oli kärsinyt monta vuotta malariasta. Kuultuaan abba Eugenioksen monista hyveistä ja ihmeteoista hän tuli veljestön luo ja pyysi tältä parantumista. Eugenia sääli häntä ja voiteli hänet öljyllä, minkä jälkeen hän parantui. Palattuaan yhteisön lähellä sijainneelle maatilalleen Melanthia lähetti Eugenialle kiitokseksi kolme hopeamukia täynnä kultarahoja. Eugenia kuitenkin palautti ne hänelle kehottaen antamaan rahat köyhille.

Tästä lähtien Melanthia alkoi käydä usein yhteisössä, ja vähitellen hänen harras kunnioituksensa Eugeniaa kohtaan, jota hän kaikkien muiden tavoin piti miehenä, alkoi saada maallisempia piirteitä. Niinpä hän teeskenteli sairastuneensa uudelleen ja pyysi Eugeniaa tulemaan luokseen maatilalleen. Siellä hän alkoi houkutella tätä syntiin. Eugenian torjuttua jyrkästi tällaiset ehdotukset Melanthian rakkaus kääntyi vihaksi.

Melanthia palasi närkästyneenä Aleksandriaan ja meni kaupungin prefektin eli Eugenian isän Filippuksen luokse, jonka edessä hän alkoi syyttää abba Eugeniosta, että tämä oli tullut hänen taloonsa häpäisemään hänet. Prefekti ei osannut epäillä ylhäisönaisen sanoja ja käski tuoda abba Eugenioksen kahlehdittuna luokseen. Hän antoi vangita myös yhteisön muut noin kolmesataa veljeä antaakseen heille kaikille kuolemantuomion.

Oikeudenkäyntiin Melanthia toi vääräksi todistajaksi yhden orjattarensa, joka kiihdytti prefektin vihaa. Huomatessaan kaikkien uskovan Melanthian syytöksiä Eugenia päätti paljastaa totuuden, ettei kristinusko joutuisi häväistyksi ja hänen kilvoittelukumppaninsa surmatuiksi. Hän repäisi pukunsa etuosan auki, niin että kaikki näkivät hänen olevan nainen. Sitten hän sanoi Filippukselle: ”Minä olen tyttäresi Eugenia ja nämä tässä ovat palvelijani Hyakinthos ja Protas, joiden kanssa yhdessä olen luopunut tämän maailman kunniasta ja nautinnoista.”

Valtaisa ilo valtasi Filippuksen, Eugenian äidin Claudian ja hänen veljensä, kun heidän kaivattu tyttärensä ja sisarensa oli jälleen löytynyt. Koko Aleksandrian kaupunki juhli tapausta heidän kanssaan. Melanthian häpeä oli sanoin kuvaamaton. Koko Eugenian perhe kääntyi kristinuskoon. Kasteen saatuaan prefekti antoi määräyksen, että kristityt saisivat asua kaupungin muurien sisäpuolella, mikä oli heille suuri ilonaihe. Hän sai valtakunnan itä- ja länsiosien keisarit suostumaan tähän järjestelyyn esittämällä, kuinka suuri etu valtiolle koituisi kristittyjen maksamista veroista.

Filippuksen kääntyminen kristinuskoon tuli kuitenkin Roomassa keisarin tietoon ja häntä uhattiin erottamisella. Hän teeskenteli sairastuneensa saadakseen tilaisuuden myydä pois koko omaisuutensa, ettei se hänen tuomionsa jälkeen joutuisi valtiolle. Saamansa rahat hän jakoi kirkolle ja köyhille. Aleksandrian kristityt valitsivat Filippuksen yksimielisesti piispakseen. Pian keisari kuitenkin lähetti kaupunkiin uuden prefektin nimeltä Terentius, jolle hän oli antanut käskyn murhata Filippus salaa, jottei kaupungissa syntyisi levottomuuksia. Terentius värväsi tehtävään miehiä, jotka teeskentelivät olevansa kristittyjä. Nämä menivät kirkkoon, missä Filippus oli rukoilemassa, ja iskivät häntä veitsellä. Filippus eli vielä kolme päivää rukoillen Jumalaa vahvistamaan vastakääntyneitä uskossa. Piispana hän ehti olla vuoden ja kolme kuukautta. Hänet haudattiin kaupunkiin hänen itsensä rakennuttamaan kirkkoon. Hänen vaimonsa Claudia perusti paikalle majatalon ja hoitokodin.

Järjestettyään asiansa Aleksandriassa Claudia lähti Eugenian ja poikiensa kanssa takaisin kotikaupunkiinsa Roomaan. Pojat nimitettiin heti korkea-arvoisiin virkoihin, toinen Karthagoon ja toinen muualle Afrikkaan. Claudia, Eugenia, Protas ja Hyakinthos viettivät rauhallista kristillistä elämää talossaan Roomassa rukoillen ja paastoten. Heidän luonaan kävi ylhäisöperheiden tyttäriä, joita Eugenia opetuksillaan ohjasi pelastukseen.

Roomassa oli nuori kihlattu neito nimeltä Basilla, jota hänen isänsä piti kotiarestissa, koska hän tahtoi kääntyä kristityksi. Hän onnistui orjansa välityksellä pääsemään yhteyteen Eugenian kanssa. Tämä lähetti Basillalle orjiksi omat eunukkinsa Protaksen ja Hyakinthoksen, jotta nämä voisivat suullisesti opettaa hänelle kristinuskon totuuksia. Neito otti heidät vastaan kuin Kristuksen apostolit. Rooman piispa Cornelius tuli eräänä yönä salaa kastamaan Basillan.

Noihin aikoihin keisareiksi tulivat Valerianus (253–260) ja Gallenius (253–258), jotka aloittivat kristittyjen vainon. Piispa Cornelius piiloutui ja kävi salaa antamassa ehtoollista Eugenialle ja Basillalle. Naiset onnistuivat tapaamaan toisensa, ja Eugenia ilmoitti profeetallisesti Basillalle, että tämä tulee pian kärsimään marttyyrikuoleman. Pian eräs Basillan orjatar meni kertomaan hänen sulhaselleen Pompeiukselle, että tämän morsiamesta oli tullut kristitty. Samalla hän kertoi myös Protaksen ja Hyankinthoksen toiminnasta Basillan luona. Pompeius vaati Basillaa solmimaan heti avioliiton kanssaan, mutta kun tämä vastasi tahtovansa pysyä koko elämänsä neitseenä, sulhanen raivostui ja luovutti hänet keisarin käsiin. Heti kun Basilla oli tunnustanut Kristuksen tuomioistuimen edessä, hänet mestattiin.

Seuraavaksi vangittiin Protas ja Hyakinthos. Heidät määrättiin mestattaviksi.

Eugenia, joka oli yli 60-vuotias, jätettiin vankilaan nääntymään nälkään, mutta enkelit pitivät hänestä huolta. Lopulta itse Kristus ilmestyi hänelle ja lupasi hänelle suuria lahjoja taivasten valtakunnassa. Pian tämän jälkeen vankilaan tuli pyöveli, joka mestasi Eugenian joulukuun 25. päivänä todennäköisesti vuonna 253. Kun tätä päivää alettiin juhlia Kristuksen syntymäpäivänä, Eugenian muistopäivä siirrettiin joulukuun 24. päiväksi.

Eugenian iäkäs äiti Claudia istui monta päivää itkien tyttärensä haudalla, kunnes Eugenia ilmestyi hänelle suuressa kirkkaudessa yhdessä toisten neitseiden kanssa. Hän pyysi äitiään vahvistamaan veljiään uskossa Kristukseen, kertoi olevansa taivaassa yhdessä isänsä marttyyripiispa Filippuksen kanssa ja lupasi, että äitikin pääsisi kohta heidän luokseen. Ilahtunut äiti kiitti Jumalaa tästä näystä ja alkoi valmistautua omaan kuolemaansa jakamalla omaisuutensa köyhille. Pian hänkin siirtyi pyhien joukkoon.

Abba Bitimios oli Egyptin erämaaisiä ja kilvoitteli Sketiksen erämaassa. Hänet muistetaan seuraavista tapahtumista. Veljille tuotiin joka vuosi oliivisadon korjaamisen jälkeen sinetöity pullollinen oliiviöljyä vuoden tarpeeseen. Mikäli öljyä jäisi käyttämättä, seuraavan vuoden sadonkorjuun aikaan sen voisi tuoda kirkkoon. Abba Bitimios luuli kilvoitelleensa ylivertaisesti tehtyään korkkiin hiuksenhienon reiän ja käytettyään öljyä vain tipan. Mutta kun hän näki toisten veljien tuovan pullonsa sinetöityinä ja avaamattomina, hän joutui suuren häpeän valtaan, aivan kuin olisi jäänyt kiinni huorinteosta.

Kerran Bitimiokselle annettiin omenoita jaettavaksi Sketiksen isille. Hän meni ja kolkutti abba Akillaksen ovea. Keljasta kuului ääni: ”Veli, juuri nyt en haluaisi sinun kolkuttavan ovellani, vaikka olisit tuomassa taivaallista mannaa. Äläkä mene muidenkaan isien oville.” Bitimios totteli ja vei omenat kirkkoon. Sitten hän palasi omaan keljaansa.

Pyhä Antiokos syntyi Vähässä-Aasiassa, Ankyran lähistöllä 500-luvun loppupuolella. Hänen maallikkonimensä oli Strategos. Elettyään jonkin aikaa erakkona hän siirtyi Palestiinaan maineikkaaseen Pyhän Sabbaksen luostariin, jossa hänestä tuli munkki ja hänen uudeksi nimekseen tuli Antiokos. Myöhemmin hänet valittiin igumeniksi.

Antiokos joutui todistamaan omin silmin, miten persialaiset valloittivat Palestiinan ja Pyhän kaupungin vuonna 614. Tuhansia kristittyjä surmattiin, heidän joukossaan runsaasti lapsia, vanhuksia, pappeja, munkkeja ja nunnia. Suurin osa Jerusalemin kirkoista ja luostareista poltettiin. Kirkon tärkein pyhä esine, Kristuksen kunniallinen ja eläväksitekevä risti vietiin Persiaan, ja sen mukana myös patriarkka Sakarias lähti pakkosiirtolaisuuteen. Antiokos kirjoitti tapahtuneen johdosta koskettavia runoelmia, joissa hän vaikeroi Jerusalemin kohtaloa vanhan liiton profeettojen tapaan ja anoi jumalallista armoa parantamaan kaupungin sairauden. Antiokoksen kirjoitukset ovat tärkein lähde valottamaan tätä koko kristikuntaa järkyttänyttä suurta onnettomuutta. Myös Pyhän Sabbaksen luostari joutui murhenäytelmän kohteeksi. Beduiinit surmasivat 44 Antiokoksen kanssakilvoittelijaa.

Persialaisten sotaretket ulottuivat myös Antiokoksen kotiseudulle, joka vallattiin vuonna 619. Atalinan luostarin munkit joutuivat jättämään luostarinsa ja vaeltelemaan paikasta paikkaan. Kirjastonsa menettäneen veljestön igumeni Eusthatios kirjoitti ystävälleen Antiokokselle ja pyysi tätä kokoamaan tiivistelmän Raamatun opetuksista heidän käyttöönsä sekä lyhyen kuvauksen Pyhän Sabbaksen luostarin munkkien marttyyrikuolemasta.

Antiokoksen Eusthatiokselle lähettämä kirjoitus tunnetaan nimellä Pandektes. Se koostuu 130 luvusta, joista jokainen käsittelee tiettyä hyvettä tai pahetta Raamatun opetuksen valossa. Antiokos osoittaa loisteliasta raamatuntuntemusta viittaamalla teoksessa noin 2500 raamatunkohtaan. Raamatun lisäksi Antiokos viittaa lukuisten pyhien isien kuten Ignatios Antiokialaisen, Polykarpos Smyrnalaisen, Klemens Aleksandrialaisen ja Diadokhos Fotikelaisen ajatuksiin. Eräät lainaukset ovat peräisin teoksista, jotka ovat sittemmin kadonneet. Antiokos hyödyntää myös kiistanalaisen Euagrios Pontoslaisen (k. 399) ajatuksia, mutta ei mainitse hänen nimeään. ”Pyhän kirjoituksen Pandektes”, kuten kirjaa myös kutsutaan, jätti pysyvän vaikutuksen Bysantin hengelliseen elämään tulevina vuosisatoina. Se käännettiin myös latinaksi. Suomennos ilmestyi vuonna 2002.¹

Teostensa lisäksi Antiokos tunnetaan myös rukouksesta ”Valtias, anna meille nukkuessamme sielun ja ruumiin lepo”, joka kuuluu ehtoonjälkeiseen palvelukseen. On myös arveltu, että hän olisi laatinut jokaiseen hetkipalvelukseen kuuluvan ylevän rukouksen ”Kristus Jumala, jota kaikkina aikoina ja joka hetki taivaassa sekä maan päällä kumarretaan ja kunnioitetaan”.

Persialaisten hallinta-aika pyhässä kaupungissa kesti vain neljätoista vuotta. Antiokoksen toive Jerusalemin vapauttamisesta toteutui vuonna 628, jolloin Bysantti valloitti kaupungin takaisin keisari Herakleioksen johdolla. Pyhä risti palautettiin ja piispa Sakarias pääsi takaisin kaupunkiinsa. Pyhä Antiokos nukkui pois rauhassa vuonna 635, pari vuotta ennen kuin muslimit valtasivat Jerusalemin.

Nikolaos oli Bysantin armeijan sotilas keisari Nikeforoksen (802–811) hallituskaudella. Bulgarian sodan aikana hän yöpyi kerran eräässä majatalossa ollessaan palaamassa rykmenttiinsä. Keskellä yötä majatalon pitäjän tytär hiipi huoneeseen ja alkoi houkutella häntä syntiin. Nikeforos torjui ehdotukset ja yritti puhua tytölle järkeä. Tämä poistuikin, mutta tuli vielä kaksi kertaa samana yönä ja samoissa aikeissa Nikolaoksen huoneeseen. Kummallakin kerralla Nikolaos lähetti hänet pois. Sitten hän nousi aikaisin, rukoili aamurukouksensa ja jatkoi matkaansa.

Seuraavana yönä Nikolaos näki näyssä Herran tuomarina. Tämä näytti hänelle ensin taistelun, jossa Bysantin joukot saivat loistavan voiton, ja käski hänen sitten katsoa toiselle puolelle. Siellä näkyi, kuinka bulgarialaiset tappoivat bysanttilaisia sotilaita. Keskellä hävitystä ja verta Nikolaos näki pienen vihreän ja kukin koristetun alueen, jossa oli vuode yhtä henkilöä varten. ”Kenelle arvelet tuon vuoteen kuuluvan?” Tuomari kysyi. ”Mistäpä tietäisin, enhän ole edes koulua käynyt”, Nikolaos vastasi nöyrästi. ”Se on sinulle ja sinä saat levätä siinä surmattujen taistelutoveriesi vieressä”, Tuomari vastasi. ”Tämän armon saat sen vuoksi, että viime yönä torjuit tuon naisen, joka yritti kolme kertaa houkutella sinua häpeälliseen syntiin.”

Keisari Nikeforos joukkoineen sai keväällä 811 näyn mukaisen loistavan voiton bulgaarikaani Krumista ja tämän joukoista. Keisari ja hänen joukkonsa ylpistyivät kuitenkin tästä ja heittäytyivät välinpitämättömiksi. Niinpä bulgarialaiset yllättivät heidät vuorilla saman vuoden heinäkuussa ja hyökkäsivät yöllä heidän leiriinsä. He tappoivat niin keisari Nikeforoksen itsensä kuin sotilaatkin lähes viimeiseen mieheen. Nikolaos kuitenkin pelastui kuin ihmeen kautta. Palattuaan kotiseudulleen hän meni luostariin. Siellä hänestä kehittyi viisas ja asioita oikein arvioiva hengellinen isä. Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen hän nukkui pois rauhassa.

Pappismarttyyri Sergei Metšov syntyi Moskovassa vuonna 1892. Hänen isänsä oli kuuluisa pappi Aleksi Metšov (9.6.), joka palveli Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkkoherrana Maroseikakadulla. Isä Aleksi rakasti erityisesti poikaansa Sergeitä ja toivoi tästä itselleen seuraajaa, mutta ei halunnut painostaa Sergeitä vaan antoi tämän hankkia maallisen koulutuksen. Sergei aloitti opintonsa lääketieteellisessä tiedekunnassa mutta siirtyi pian historiallis-filologiseen tiedekuntaan. Yliopisto-opintojen ohella Sergei toimi piispa Arsenin (Žadanovski) perustamassa opiskelijoiden teologisessa kerhossa. Kokoontumisissa pidettiin esitelmiä ja keskusteltiin erilaisista teologisista teemoista.

Ensimmäisen maailmansodan alussa, vuonna 1914 Sergei palveli sairaanhoitajana länsirintaman sairaalajunassa. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa, joka myös oli sairaanhoitajana junassa.

Vuonna 1917 keisarin syrjäyttänyt ns. väliaikaishallitus perusti komitean käsittelemään valtiovallan ja ortodoksisen kirkon välisiä suhteita uudessa poliittisessa tilanteessa. Sen jäseneksi valittiin myös Sergei. Tässä tehtävässään hän joutui käymään usein patriarkka Tiihonin luona, joka mieltyi häneen.

Sergein päätös papiksi vihkiytymisestä liittyi hänen vuonna 1918 tekemäänsä matkaan Optinan luostariin. Siellä hän sai siunauksen pappeuteen ohjaajavanhuksilta Anatolilta (30.7.) ja Nektarilta (29.4.). Vihkiminen toimitettiin Moskovassa vuonna 1919.

Sergei palveli isänsä rinnalla Maroseikakadun kirkossa. Seurakuntaa kutsuttiin ”maalliseksi luostariksi”. Sillä ei tarkoitettu ulkonaista luostarimaisuutta vaan seurakuntaperhettä, jota yhdisti keskinäinen rakkaus ja sama hengellinen ohjaus. Kuuliaisuus rippi-isälle, omantunnon puhdistaminen katumuksen sakramentissa, säännöllinen osallistuminen ehtoolliseen ja päivittäiset kirkkosääntöjen mukaiset jumalanpalvelukset tekivät mahdolliseksi viettää aitoa hengellistä elämää. Liturgia alkoi kirkossa päivittäin kello kuudelta aamulla, joten seurakuntalaiset ehtivät sieltä ajoissa töihin. ”Kristinusko ei ole oppia vaan elämää”, isä Sergei tapasi sanoa.

Isänsä Aleksin kuoltua vuonna 1923 Sergei alkoi pastoraalisesti huolehtia ”katuvasta jumalanpalvelusperheestä”, kuten hänellä oli tapana kutsua seurakuntaansa, ja ohjasi sitä hengellisesti marttyyrikuolemaansa asti. ”Te olette minun tieni Kristuksen luo, miten voisin kulkea ilman teitä”, hän kirjoitti vuonna 1930 rippilapsilleen.

Isä Sergein jumalanpalvelukset erosivat isä Aleksin toimittamista. Niissä ei ollut samanlaista rakkauteen sulautumista eikä katumuksellista itkua, mutta ne olivat toisella tavalla suurenmoisia: voimakkaita, sujuvia ja keskittyneitä. Saarnoissaan hän korosti tahdon osuutta. Niitä kuunnellessa oli mahdotonta jäädä vain kuulijaksi vaan syntyi halu myös toimia. Rippilapsia veti puoleensa hänen persoonallisuutensa, palava usko, vaativa, herkkä ja lahjomaton omatunto, ennakkoluulojen puuttuminen, perehtyneisyys hengelliseen kirjallisuuteen sekä tietenkin hyvyys ja myötätuntoisuus.

Nähden ennalta isä Sergein marttyyrikuoleman Optinan luostarin ohjaajavanhus Nektari sanoi hänestä eräälle rippilapselleen: ”Tunsitko isä Aleksin? Hänethän tunsi koko Moskova. Isä Sergein tuntee toistaiseksi vain puoli Moskovaa, ja kuitenkin hänestä tulee isäänsä suurempi.”

Kirkon uudistusmielisen siiven vallattua valtion myötävaikutuksella Moskovan kirkot 1920-luvulla vain muutamat yksittäiset seurakunnat pysyivät uskollisina patriarkka Tiihonille. Näihin uskollisiin kuului Maroseikakadun kirkko. Isä Sergei taisteli puhtaan uskon puolesta minkäänlaisia kompromisseja tekemättä. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt jumalankieltäjien ja kirkon vainoojien puolesta kirkossa kannettuja rukouksia. Vuonna 1929 hänet pidätettiin ja karkotettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Maroseikakadun kirkko suljettiin.

Isä Sergei karkotettiin ensin pohjoiseen, Vologdan alueelle. Muutaman vuoden kuluttua hänet tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja määrättiin metsänhakkuuseen. Vuonna 1935 seurasi siirto Syvärin leireille Lotinapeltoon ja sieltä Rybinskiin rakentamaan patoa. Vankileireillä hän näki nälkää ja rikolliset ryöstivät hänet toistuvasti. Vierailulle tulleet rippilapset huomasivat, että hänestä oli äärimmäisen heikkouden ja uupumuksen myötä kadonnut kaikki ärtymys. Hän oli muuttunut hyvin pehmeäksi eikä lausunut moitteen sanaa.

Vuonna 1937 isä Sergei vapautui leiriltä. Hän asettui asumaan Kalininin (Tverin) kaupungin lähistölle ja kävi töissä poliklinikalla. Kotona hän toimitti salaa liturgioita. Hänen luonaan kävi jatkuvasti rippilapsia ja hän kirjoitti heille kirjeitä. ”Rukoilkaa Herraa ja pyytäkää Häntä ottamaan pois kaikki ahdasmielisyys ja itseenne käpertyminen, jotta saisitte avaran sydämen”, hän opetti heitä.

Tuohon aikaan isä Sergein kanssa samanmieliset piispat olivat vankileireillä tai karkotuksessa. Kaivaten piispallista huolenpitoa hän paljasti eräälle esipaimenelle kirkolliset mielipiteensä ja yhteisönsä laittoman aseman. Pian piispa vangittiin. Tämä ei kestänyt kidutusta ja painostusta, vaan petti isä Sergein kertomalla tuomarille mitä hänelle oli piispana uskottu luottamuksellisessa keskustelussa. Isä Sergeitä neuvottiin pakenemaan ja piiloutumaan Keski-Aasiaan, mutta hän kieltäytyi jättämästä rippilapsiaan. Vuoden ajan hän vaelsi paikasta toiseen olematta kirjoilla missään.

Kesällä 1941 isä Sergei asui muutamien rippilastensa kanssa salaa Tutajevin kaupungin lähistöllä olevassa kylässä. Joka päivä hän toimitti liturgian. Sodan alkamisesta johtuva yleinen epäluuloisuus sai paikalliset asukkaat ilmiantamaan heidät saksalaisina vakoojina. Isä Sergei pidätettiin. Neljä kuukautta kestäneissä kuulusteluissa ja kidutuksissa hän käyttäytyi urhoollisesti yrittäen olla paljastamatta ketään yhteisön jäsenistä. Jouluaaton vastaisena yönä hänet ammuttiin Jaroslavlin vankilassa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Keisari Deciuksen (249–251) hallituskaudella Kreetan kuvernöörinä toimi hänen kaimansa Decius, joka alkoi innokkaasti toteuttaa keisarin määräystä kristittyjen pakottamisesta uhraamaan. Hän pyrki löytämään kaikki saarella asuvat kristityt. Näiden joukossa oli kymmenen miestä, jotka olivat kotoisin eri puolilta Kreetaa. Saaren pääkaupungista Gortynesta oli viisi miestä: Teodulos, Saturninus, Euporos, Gelasios ja Eunikianos. Zotikos oli kotoisin Knossoksesta ja Agathopus Panormoksen satamasta (nyk. Milopotamoksen Kastelli), Pompius Ledan satamasta, Basileides Kydoniasta ja Euarestos Herakleionista (nyk. Iraklion). Kaikilla heillä oli sama päämäärä, taivaallinen kaupunki.

Kun nämä kymmenen marttyyria tuotiin maaherran eteen, he osoittivat suurta urheutta sekä sanoissaan että teoissaan. Kolmenkymmenen päivän ajan heitä ruoskittiin, runneltiin ja raahattiin pitkin maata kansan pilkatessa heitä. Kuka tahansa sai vapaasti sylkeä heitä ja heittää heitä kivillä. Tämä kaikki oli heille kuitenkin vain harjoitusta suurempiin taistoihin.

Kun kuukausi oli kulunut, marttyyreja kuulusteltiin uudelleen. Maaherra Decius itse oli innokas perinteisen uskonnon kannattaja ja yritti taivuttaa marttyyreita uhraamaan Zeukselle ja Heralle vedoten siihen, että kansanjohtajat ja viisaat miehet tekevät niin. Marttyyrit osoittivat hänelle kuitenkin, kuinka paljon jumalien valheita, petoksia ja siveettömyyksiä jumaltarustoon sisältyi, ja siksi kyse ei voinut olla oikeista jumalista. Kokoontunut kansa, joka kuuli jumaliaan halveksittavan, tahtoi uskonnollisessa kiihkossaan repiä marttyyrit kappaleiksi omin käsin. Decius esti kuitenkin sen tahtoen antaa heille julmemman kuoleman. Heitä raastettiin rautapiikeillä, mukiloitiin seipäillä ja terävillä kivillä. Kaiken tämän he kestivät kärsivällisesti iloiten haavoistaan.

Kidutuksia seuranneet kristityt vahvistuivat uskossaan, mutta pakanat kiihdyttivät huudoillaan kiduttajia entistä suurempaan raivoon. Välillä uhreille huudettiin: ”Säälikää elämäänne, totelkaa vallanpitäjiä, uhratkaa jumalille!” Tähän he vastasivat vakain mielin: ”Olemme kristittyjä, Kristuksen uhrilampaita. Olemme valmiita kuolemaan vaikka tuhansia kertoja Kristuksemme rakkauden tähden.”

Lopulta Decius antoi määräyksen mestata marttyyrit. Heidät vietiin Alonion-nimiseen paikkaan. Siellä he alkoivat kilpailla keskenään, kuka pääsisi ensimmäisenä mestattavaksi. Teodulos huomautti, että viimeinen olisi urhoollisin, koska hän ei pelkää, vaikka on nähnyt muiden kuolevan. Kun teloittamisen hetki koitti, he rukoilivat, että Herra vapauttaisi heidän kotisaarensa tietämättömyyden pimeydestä ja johdattaisi sen asukkaat iankaikkiseen valoonsa. Sitten he taivuttivat päänsä pyövelin miekan alle ja heidät mestattiin yksi kerrallaan.

Pyövelien poistuttua paikalta kristityt tulivat ja hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset. Kun kristittyjen vainot päättyivät ja kristinusko oli hyväksytty koko valtakunnassa, patriarkka Paavali tuli 340-luvulla Konstantinopolista suuren seurueen kanssa Kreetalle. Hän määräsi marttyyrien haudan avattavaksi ja vei heidän pyhäinjäännöksensä Konstantinopoliin. Siellä ne sijoitettiin samaan paikkaan, jonne oli jo aikaisemmin haudattu osa Betlehemin lastenmurhan uhreista.