Pyhittäjä Markus kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Kuuliaisuustehtävänään hän kaivoi omin käsin luoliin hautakomeroita veljestön hautaamista varten. Yksinkertaisessa työssään kilvoitellen hän kaikessa hiljaisuudessa kohosi hengelliseen täydellisyyteen. Hän työskenteli huomaamattomasti ja valvoi yötä päivää sekä nöyryytti ruumistaan paastoamalla ja kantamalla raskaita kahleita. Kuolettaakseen ruumistaan hän pidättyi jopa veden juomisesta. Tuntiessaan janoa hän joi vain sen verran vettä kuin hänen aina mukana kantamaansa vaskiseen ristiin mahtui. Markuksen hellittämätön kilvoittelu oli Jumalalle mieluista. Hän sai Herralta sellaisen ihmeiden tekemisen lahjan, että jopa kuolleet kuuntelivat hänen ääntään.

Kerran hautaa kaivaessaan Markus uupui niin, että jätti haudan liian ahtaaksi. Samana päivänä kuoli eräs munkki, eikä häntä varten löytynyt kunnollista hautaa. Tuolloin oli tapana haudata vainajat heti kuolinpäivänä. Veljet asettivat vainajan kapeaan hautaan, mutta eivät ylettyneet oikaisemaan hänen vaatteitaan eivätkä edes valelemaan öljyä hänen päälleen. He valittivat asiasta Markukselle, joka vastasi heille nöyrästi kumartaen: ”Antakaa minulle anteeksi, pyhät isät, en uupumukseltani saanut hautaa valmiiksi.” Mutta veljet vain moittivat häntä yhä enemmän. Silloin Markus kääntyi vainajan puoleen sanoen: ”Veli, paikka on ahdas, ota itse öljyä ja vuodata se päällesi.” Vainaja kohottautui, ojensi kätensä ja vuodatti öljyn ristinmuotoisesti rinnalleen ja kasvoilleen. Sitten hän asettui paikalleen ja nukkui pois. Pelko ja vavistus valtasi kaikki tämän ihmeen nähneet.

Toinen munkki kuoli sairastettuaan pitkään. Hänen munkkiveljensä pyyhki vainajan ruumiin sienellä ja tuli katsomaan hautapaikkaa, mutta Markus vastasi hänelle: ”Mene ja sano veljelle: odota huomiseen, kunnes hauta saadaan valmiiksi, sitten siirryt tästä elämästä lepoon.” Hautaa katsomaan tullut veli vastusteli ja sanoi jo pesseensä vainajan kuolleen ruumiin. Mutta Markus sanoi hänelle: ”Näethän, ettei paikka ole valmis. Mene vain ja sano kuolleelle: ’Syntinen Markus sanoo sinulle: elä vielä tämä päivä, huomenna saat siirtyä kaipaamasi Kristuksen, meidän Herramme luo. Kun saan paikan valmiiksi, lähetän hakemaan sinua.’” Munkki totteli Markusta ja palasi luostariin, jossa veljet olivat jo toimittamassa ruumiinsiunausta. Hän asettui kaikkien eteen ja sanoi vainajalle: ”Markus sanoo sinulle, että paikkasi ei vielä ole valmis, odota aamuun asti.” Kaikki hämmästyivät näitä sanoja, mutta vielä suurempi oli hämmästys, kun vainajan sielu palasi ruumiiseen. Hän avasi silmänsä ja valvoi koko yön, mutta ei puhunut mitään. Aamulla munkkiveli meni taas Markuksen luo, joka sanoi: ”Mene ja sano henkiin vironneelle: ’Markus sanoo sinulle: jätä tämä ajallinen elämä ja siirry iankaikkiseen, hautapaikkasi on valmis. Anna henkesi Jumalalle, ruumiisi saa leposijan luolasta pyhien isien kanssa’.” Kun veli vei Markuksen terveiset henkiin vironneelle munkille, tämä sulki heti silmänsä antaen henkensä Jumalalle.

Luolaluostarissa eli kaksi hengellistä veljeä, jotka olivat nuoresta pitäen kilvoitelleet yhdessä. Heidän pyynnöstään Markus valmisti heille yhteisen haudan. Pitkän ajan kuluttua heistä vanhempi Feofil meni luostarin ulkopuolelle toimittamaan jotakin tehtävää. Sillä välin nuorempi veli Johannes päätti Jumalalle otollisen elämänsä ja nukkui pois. Hänet haudattiin valmistettuun paikkaan. Muutaman päivän kuluttua Feofil palasi luostariin ja suri kovasti kuullessaan Johanneksen kuolemasta. Tullessaan katsomaan hautaa ja nähdessään, että nuorempi Johannes oli haudattu ensimmäiselle sijalle heidän yhteiseen hautaansa, hän vihastui Markukselle ja valitti tyytymättömänä: ”Miksi panit hänet tähän? Minä olen vanhempi ja sinä panit hänet minun paikalleni.” Markus kumarsi ja pyysi nöyrästi anteeksi. Sitten hän sanoi vainajalle: ”Veli, nouse ja luovuta paikka vielä elossa olevalle ja asetu itse toiselle, vähempiarvoiselle paikalle.” Samassa kuollut nousi ja vaihtoi paikkaa. Kauhu valtasi kaikki paikalla olleet. Feofil lankesi vavisten pyhittäjä Markuksen jalkoihin ja sanoi: ”Isä, tein syntiä, kun häiritsin veljeäni. Pyydän sinua: käske hänen siirtyä takaisin entiselle paikalleen.” Mutta autuas Markus vastasi nöyrästi: ”Herra on itse lopettanut vihan väliltämme. Hän teki ihmeen, ettet vihoissasi kantaisi minulle kaunaa ikuisesti. Eloton ruumis osoitti todellista rakkautta sinua kohtaan luovuttamalla sinulle vanhempana kuuluvan paikan. Haluaisin, että sinä nyt heti ottaisit tuon paikan ja asettuisit siihen, mutta koska et vielä ole valmis kuolemaan, niin mene huolehtimaan sielustasi. Muutaman päivän kuluttua sinut tuodaan tänne. Kuolleiden herättäminen on Jumalan asia; minä taas olen syntinen ihminen. Koska vain kaikkivoiva Jumala pystyy herättämään kuolleen, en voi itse käskeä häntä nousemaan ja asettumaan taas toiselle paikalle. Käske sinä nyt häntä, ehkä hän kuulee sinua kuten äsken?”

Tämän kuullessaan Feofil kauhistui ja arveli kaatuvansa heti kuolleena maahan. Keljaansa päästyään hän antautui lakkaamattomaan itkemiskilvoitukseen. Hän jakoi viimeistä paitaa myöten pois kaiken, minkä omisti, jättäen itselleen vain päällysviitan ja mantian ja odotti joka päivä kuolemaa. Joka aamu hän sanoi itselleen: ”En tiedä, elänkö iltaan asti.” Ja yön koittaessa hän huokaisi itkien: ”Mitä teen? Elänköhän enää aamunkoittoon asti?” Kyyneleitä vuodattaen hän anoi Herraa antamaan hänelle katumusaikaa. Hän paastosi, itki ja rukoili lakkaamatta. Näin kilvoitellen hän kuihdutti ruumiinsa muutamassa vuodessa niin, että kaikki hänen luunsa ja nivelensä olisi voinut laskea. Kaikki lohdutusyritykset saivat hänet vain itkemään entistä katkerammin. Lopulta lakkaamaton itkeminen vei häneltä näön.

Kun pyhittäjä Markus sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän kutsui Feofilin luokseen ja sanoi hänelle: ”Veli Feofil, anna anteeksi, että murehdutin sinut moneksi vuodeksi, ja rukoile puolestani, sillä lähden jo tästä maailmasta. Jos saan uskalluksen Korkeimman edessä, rukoilen puolestasi, että Herra antaisi meidän tavata siellä ja olla yhdessä isiemme Antonin ja Feodosin kanssa.” Feofil vastasi hänelle itkien: ”Isä Markus, miksi jätät minut? Joko ota minut mukaasi tai anna minun saada näköni.” ”Älä sure, veli”, Markus vastasi. ”Olet menettänyt ruumiillisen näkösi Jumalan tähden mutta olet saanut tilalle hengellisen näkökyvyn ja ymmärryksen. Olen syyllinen sokeuteesi, kun ennustin sinulle pikaista kuolemaa. Halusin kuitenkin hyödyttää sieluasi ja muuttaa ylimielisyytesi nöyryydeksi, sillä särkynyttä sydäntä ei Jumala hylkää.” (Ps. 51:19) Feofil vastasi hänelle: ”Tiedän, isäni, että minun olisi syntieni tähden pitänyt kaatua kuolleena eteesi silloin luolassa, kun herätit kuolleen veljeni. Mutta Herra säästi minua sinun rukoustesi tähden ja antoi minun elää, sillä Hän odotti katumustani. Nyt pyydän sinulta tätä: ota minut kanssasi Herran luo tai palauta näkö silmiini.” Pyhittäjä Markus vastusteli sanoen: ”Ei sinun tarvitse nähdä tätä lyhytaikaista valoa. Pyydä ennemmin Herraa, että Hän tekisi sinut otolliseksi näkemään kirkkautensa. Äläkä toivo kuolemaa; se tulee kyllä, vaikka et haluaisikaan. Tässä on sinulle ennusmerkki: kolme päivää ennen kuolemaa saat näkösi. Sitten siirryt Herran luo ja näet siellä loppumattoman valon ja sanoinkuvaamattoman kunnian.” Tämän sanottuaan pyhittäjä Markus nukkui kuolonuneen, ja hänen ruumiinsa asetettiin luolaan hänen itse kaivamaansa hautapaikkaan.

Surren eroa hengellisestä isästään ja opettajastaan Feofil itki entistä enemmän. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään. Ryhtyessään rukoilemaan hän asetti eteensä astian ja itki lohduttomasti ajatellessaan lähtöään tästä katoavasta maailmasta. Muutaman vuoden kuluttua astia täyttyi kyynelistä. Tuntien loppunsa lähenevän hän rukoili, että hänen kyyneleensä olisivat olleet Herralle mieluisat. Äkkiä Herran enkeli seisoi hänen edessään ja sanoi: ”Rukoilet hyvin, mutta miksi kerskut turhista kyynelistäsi keräten niitä astiaan?” Samalla enkeli otti toisen paljon suuremman astian, joka oli tulvillaan suitsuketta tai ikään kuin tuoksuvaa mirhaa ja sanoi: ”Nämä ovat myös rukouksessa vuodattamiasi kyyneliä, jotka pyyhit kädelläsi tai vaatteesi liepeillä tai jotka putoilivat maahan silmistäsi. Luojan käskystä olen kerännyt ne kaikki tähän astiaan. Nyt olen tullut ilmoittamaan sinulle ilon: saat siirtyä Hänen luokseen, joka on sanonut: ’Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.’” (Matt. 5:4)

Tämän sanottuaan enkeli asetti astian Feofilin eteen ja katosi näkyvistä. Feofil kutsui heti igumenin ja kertoi enkelin ilmestymisestä. Hän näytti igumenille molemmat astiat, joista toinen oli täynnä kyyneliä ja toinen tuoksuaineita pyytäen häntä vuodattamaan ne molemmat hautajaisissa ruumiinsa päälle.

Kolmen päivän kuluttua Feofil siirtyi rauhassa Herran luo. Hänen kunniakas ruumiinsa asetettiin luolaan samaan hautapaikkaan hänelle rakkaan veli Johanneksen kanssa lähelle pyhittäjä Markus Haudankaivajaa. Kaikki kolme kilvoittelijaa lepäävät läheisessä pyhittäjä Antonin luolassa. Kun Feofilin ruumis voideltiin enkelin tuomilla tuoksuaineilla, koko luola tuli täyteen hyvää tuoksua. Sitten hänen päälleen tyhjennettiin kyyneliä sisältävä astia, jotta ”kyynelin kylvänyt saisi riemuiten korjata työnsä hedelmät” (Vrt. Ps. 126:5–6). Venäjän kirkko on muinaisista ajoista lähtien viettänyt näiden kolmen pyhän kilvoittelijan muistoa.

Pyhittäjä Vasilisk, maallikkonimeltään Vasili, syntyi 1700-luvun alkupuolella Tverin läänissä ja sai kotonaan talonpoikaisperheessä ankaran uskonnollisen kasvatuksen. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta passiinsa merkityn rajoituksen takia häntä ei uskallettu ottaa yhteenkään luostariin. Lopulta hän sai eräältä igumenilta siunauksen erakkoelämään. Aluksi hän kilvoitteli yhdessä kahden erakon kanssa tšuvassien asuttamalla seudulla Volgan mutkan länsipuolella. Vanhusten kuoltua hän jatkoi kilvoittelua yksinään. Tšuvassit oppivat rakastamaan häntä ja toivat hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi. Tuomisensa he asettivat hänen keljansa kynnykselle, jotta eivät häiritsisi hänen rauhaansa.

Pyrkien rukoilemaan lakkaamatta Vasili kuritti ruumistaan, joka häiritsi hänen rukouskilvoitustaan. Hän karttoi paljoa syömistä, makeaa ruokaa, ylenpalttista juomista ja varsinkin unta. Juhlien edellä hän yritti olla kokonaan nukkumatta. Jos uni kuitenkin sai hänet valtaansa varsinkin pitkinä talviöinä, hän alkoi tehdä maahankumarruksia, meni ulos pakkaseen tai kantoi polttopuita. Luokseen tulevat vaeltajat ja munkit hän otti ystävällisesti vastaan, mutta ei suostunut ottamaan ketään kilvoittelemaan kanssaan vaan sanoi olevansa syntinen ihminen ja tehneensä lupauksen elää yksinäisyydessä. Jos pyytäjä ei hellittänyt vaan tahtoi jäädä hänen luokseen, hän sanoi nöyrästi: ”Jos sinä, veli, tahdot elää kaltaisenani erakkona, niin tässä on sinulle kelja. Minä siirryn muualle ja rakennan Jumalan avulla itselleni uuden.” Tällaisen vastauksen saatuaan pyytäjä jätti hänet rauhaan.

Kun Vasili kuuli, että Brjanskin metsissä elää oppilaineen viisas ja nöyrä pappismunkki Adrian, hänessä syttyi halu päästä kilvoittelemaan kuuliaisuudessa tämän alaisuuteen. Tavattuaan Adrianin hän vakuuttui heti kaiken kuulemansa todenperäisyydestä ja antautui elämään kuuliaisena tämän ohjauksessa. Pian vanhus vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Vasilisk. Samalla Vasilisk teki lupauksen kilvoitella koko elämänsä erakkona yksinäisyydessä. Adrian ei kuitenkaan vielä päästänyt häntä luotaan, ja Vasilisk jäi napisematta odottamaan Jumalan tahdon toteutumista.

Noin vuonna 1790 Adrian nimitettiin Konevitsan luostarin johtajaksi ja rakentajaksi. Hän suostutteli Vasiliskin tulemaan kanssaan Konevitsaan. Tietäen Vasiliskin rakkauden erakkoelämään Adrian lupasi rakennuttaa hänelle erillisen keljan luostarin ulkopuolelle. Halu pysyä kuuliaisena hengelliselle isälle sai Vasiliskin suostumaan muuttoon.

Konevitsassa Vasiliskin seuraan liittyi munkki Zosima (Zaharia Verhovski), joka oli syntynyt Smolenskin läänissä maaherran poikana vuonna 1767. Noin 19-vuotiaana hän jätti maailman ja tuli ensin vanhus Adrianin ja sitten Vasiliskin oppilaaksi. Konevitsassa Vasilisk ja Zosima kilvoittelivat Jeesuksen rukousta harjoittaen autiolla Käärmevuorella. Talvisin he punoivat koreja ja virsuja ja kesäisin keräsivät marjoja ja sieniä. Lauantaisin vigiliaan tullessaan he toivat työnsä tulokset luostariin, osallistuivat sunnuntaina liturgiaan ja palasivat aterian jälkeen erakkomajoilleen jatkamaan kilvoitustaan.

Zosima alkoi pian napista Vasiliskille, ettei erakkojen pitänyt rasittaa itseään keräämällä marjoja vaan heidän tulisi rukoilla enemmän. Vanhus ojensi häntä sanoen, ettei hänen pidä ylimielisesti luottaa vain omiin rukouksiinsa vaan myös munkkiveljien rukouksiin, kun he kiitollisina nauttivat heidän tuomiaan metsän antimia. Lopulta Zosima nöyrtyi ja pyysi anteeksi, jolloin rauha ja rakkaus vanhusta kohtaan palasivat heti hänen sydämeensä.

Konevitsan veljetkin mieltyivät pian Vasiliskiin ja alkoivat käydä hänen luonaan keskustelemassa sielunsa tilasta. Samoin tekivät luostarissa vierailevat pyhiinvaeltajat. Vasilisk piti itseään ansiottomana hänelle osoitettuun rakkauteen. Hän pyysi usein Adriania päästämään hänet ja Zosiman jonnekin tuntemattomalle seudulle, mielellään Athokselle tai Moldaviaan, mutta Adrian ei antanut tähän siunausta, ja kuuliaisuudesta häntä kohtaan Vasilisk jäi Konevitsaan.

Kymmenen vuoden kuluttua Adrian lähti Konevitsasta ja siirtyi Moskovaan Simonovin luostariin vihkiytyäkseen siellä suureen skeemaan. Hyvästellessään oppilaansa hän antoi heille siunauksen mennä Siperiaan, mutta Vasilisk ja Zosima halusivat itse lähteä Athokselle. Yritettyään kolme kertaa tuloksetta päästä lähtemään he ymmärsivät, ettei Jumala tahtonut heidän siirtyvän Athokselle, ja suuntasivat kohti Siperiaa. Tobolskin piispa Varlaam otti heidät ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen talven he asuivat maakuopassa, jonne eräs talonpoika toi heille ruokaa. Kevättalvella talonpojan lakattua käymästä he melkein kuolivat nälkään ja jaksoivat vain vaivoin kävellä 40 kilometrin matkan lähimpään kylään. Sitten he rakensivat metsään noin 50 kilometrin päähän Kuznetskista kummallekin oman keljan ja kilvoittelivat siellä täydessä yksinäisyydessä. Usein he eivät nähneet toisiaan moneen päivään. Elantonsa he hankkivat myymällä tekemiään saviastioita ja keräämällä metsän antimia. Pappi kävi kerran vuodessa tuomassa heille pyhän ehtoollisen. Näin he kilvoittelivat 24 vuotta kohottaen mielensä Jumalan puoleen ja kannustaen toisiaan lakkaamattomaan rukoukseen. Ajoittain heidän sydämensä täytti sanoinkuvaamattoman suloinen rakkaus Jumalaan, niin että he unohtivat kaiken maallisen ja uppoutuivat taivaallisten asioiden katseluun.

Lopulta Herra osoitti erakoille uuden tehtävän. Kuznetskin kaupungissa asuva porvarisnainen Anisia Kotohova kaipasi luostarielämää. Koska lähiseudulla ei kuitenkaan ollut luostareita, hän asettui erakkojen siunauksella kylään Tomajoen varrelle, jonne pian syntyi pieni yhteisö. Vasilisk toimi sisarten hengellisenä isänä Zosiman avustaessa häntä. Koska sisarten oli vaikea elää kylässä maallikoiden keskellä, Vasilisk ryhtyi etsimään heille sopivaa tyhjäksi jäänyttä luostaria. Piispan siunauksella he saivatkin käyttöönsä Turinskin kaupungin vanhan munkkiluostarin, ja Zosima matkusti Vasiliskin siunauksella Pietariin anomaan pyhältä synodilta luostarin muuttamista naisyhteisöksi. Sana erakkojen kilvoituksista oli kantautunut Pietariin, ja Vasiliskin tuohelle kirjoittama anomuskirje otettiin suopeasti vastaan.

Sisaret muuttivat Turinskin Pyhän Nikolaoksen luostariin. Sen johtajana toimi Zosima, ja vanhus Vasiliski asui erillisessä keljassa seitsemän kilometrin päässä luostarista.

Pian Paholainen kylvi valevehnää uuteen yhteisöön saaden aikaan erimielisyyksiä. Ulkopuoliset panettelivat Zosimaa ja syyttivät häntä yhteisön varojen väärinkäytöstä ja sisarten ahdistelusta. Lopulta Zosiman oli pakko jättää luostari. Hänen tilalleen tuli vanhus Vasilisk, joka jo tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa. Hän nukkui kuolonuneen luostarissa 29. joulukuuta 1824 lausuen Jeesuksen rukousta viimeiseen hengenvetoonsa asti oikean käden sormet ristinmerkkiin puristettuina.

Vasiliskin kuoleman jälkeen Zosima olisi tahtonut vetäytyä takaisin erakkoelämään, mutta luostarista oli lähtenyt parikymmentä hänelle uskollista sisarta, joilla ei ollut paikkaa minne mennä. Zosima muutti heidän kanssaan Moskovan alueelle, missä rikas leski antoi heidän käyttöönsä osan maatilastaan. Näin sai alkunsa Pyhän Kolminaisuuden yhteisö, joka tuli sittemmin tunnetuksi Zosiman luostarina (Zosimova Pustyn). Kolme vuotta Zosima teki väsymättä työtä yhteisön hyväksi. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän, erakkovanhus, touhuaa erilaisten asioiden parissa eikä harjoita vaikenemista, hän vastasi: ”Kaikella on aikansa. Parempi minun on kulkea maailmalla kuin Jumalalle omistautuneiden tyttösten.” Saatuaan luostarin sisäisen ja ulkoisen elämän järjestykseen hän alkoi taas viettää viisi päivää viikossa metsäkeljassa ja tuli luostariin vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vähän ennen kuolemaansa hän halusi lähteä jalkaisin pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin luvaten palata vuoden kuluttua. Sisarten lohduton suru sai hänet epäröimään ja kysymään neuvoa kokeneelta ohjaajavanhukselta. Tämä vastasi hänelle: ”Jumalan tähden, älä jätä sinulle uskottuja sieluja vaan palaa takaisin.” Ja nöyrästi Zosima palasi luostariin.

Vanhus Zosima nukkui kuolonuneen 67 vuoden ikäisenä 24. lokakuuta 1833. Tuntia ennen kuolemaansa hän sanoi: ”Kuolen toivossa.” Zosiman muistoa vietetään erikseen hänen kuolinpäivänään, mutta tässä näiden yhdessä kilvoitelleiden erakkojen elämäkerrat on liitetty yhteen.

F. M. Dostojevski oli 1850-luvulla karkotettuna Siperiassa samoilla seuduilla, jossa erakot Vasilisk ja Zosima olivat kilvoitelleet 30–40 vuotta aiemmin. Kirjallisuudentutkijat ovatkin arvelleet, että he olisivat olleet pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen lisäksi esikuvina Dostojevskin Karamazovin veljesten ohjaajavanhus Zosimalle.

Käytyään voittoisan sotaretken etiopialaisia vastaan keisari Maximianus Herculius (286–305) määräsi, että kaikkialla valtakunnassa oli uhrattava kiitosuhreja jumalille. Kun hän tuli Nikomedeian alueelle, hän määräsi kaikki alueen asukkaat koolle kunnioittamaan jumalia kuolemanrangaistuksen uhalla. Kristityt vastustivat määräystä, ja keisari ryhtyi toimiin heitä vastaan. Ensin hän surmautti muutamia tärkeitä henkilöitä, jotka työskentelivät paikallishallinnossa tai hovissa, ja sitten hän lähetti verenhimoiset miehensä kaupungin kaikkiin kortteleihin etsimään piiloutuneita kristittyjä.

Sotilaat surmasivat uskovia julmasti. Pyhien iäisille asuinsijoille siirtyneiden Kristuksen todistajien määrä kasvoi päivä päivältä. Joulun koittaessa keisarille kerrottiin, että kristittyjen vastarinnan johtomies piispa Anthimos (3.9.) oli koonnut suuren joukon kristittyjä kaupungin suurimpaan kirkkoon. Tätä tilaisuutta keisari Maximianus ei halunnut hukata. Samoihin aikoihin oli levinnyt huhu, jonka mukaan kristityt olisivat sytyttäneet Nikomedeian hovissa raivonneen tulipalon.

Maximianus määräsi joukkonsa saartamaan kirkon niin, että kukaan ei pääsisi pakoon. Rakennuksen ympärille kasattiin polttopuita. Ainoa ulospääsy jätettiin pääoven eteen ja siihen pystytettiin epäjumalien alttari. Sitten sisällä oleville kuulutettiin, että niiden, jotka tahtoivat pelastaa henkensä, oli tultava ulos ja uhrattava jumalille.

Ilmoituksen kaikuessa kirkossa diakoni Agapioksen valtasi jumalallinen innostus, joka oli maallisia liekkejä tulisempi. Hän alkoi puhua: ”Veljet, muistakaa, kuinka monta kertaa me olemme ylistäneet kolmea nuorukaista, jotka Babylonian pätsissä kutsuivat koko luomakuntaa laulamaan Jumalan kunniaksi. Silloin kaikenluova Sana tuli alas ruumiillisessa hahmossa auttamaan heitä ja ympäröi heidät raikkaalla tuulella. Nyt meille on koittanut aika tehdä samoin kuin he. Uhratkaamme itsemme väliaikaiseen kuolemaan rakkaudesta Herraamme, jotta saisimme hallita ikuisesti Hänen kanssaan!” Koko seurakunta vastasi huutaen yhteen ääneen: ”Me uskomme Kristukseen, Jumalaan, ja annamme elämämme Hänen puolestaan.”

Kun sotilaat alkoivat sytyttää puita, piispa Anthimos käski diakoniensa koota katekumeenit. Hän kastoi heidät ja voiteli heidät pyhällä mirhalla. Sitten hän jakoi kaikille Herran Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren. Jumalallisen voiman vahvistamina pyhät marttyyrit eivät tunteneet pelkoa nähdessään liekkien leviävän joka suunnalla ja paksun savun täyttävän kirkon. He lauloivat yhteen ääneen kolmen nuorukaisen veisua: ”Siunatkaa Herraa, kaikki Herran teot, laulakaa ylistystä Hänelle ja korkealle korottakaa Häntä iankaikkisesti.”

Nikomedeiaa kohdanneessa vainossa kuoli kaiken kaikkiaan 20 000 kristittyä. Piispa Anthimos pääsi pakenemaan palavasta kirkosta, mutta hänet kidutettiin kuoliaaksi myöhemmin.

Nikomedeian marttyyreista muistellaan nimeltä muutamia, jotka eivät kuolleet kirkon palossa vaan saivat voittoseppeleensä muilla tavoilla. Domna kuului alun perin Nikomedeian palatsin Kahdentoista jumalan temppelin papittariin. Kerran hän sai luettavakseen Apostolien teot ja Paavalin kirjeet. Ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että yön pimeydessä hän lähti salaa samanmielisen ystävänsä eunukki Indeksen kanssa tapaamaan piispa Kyrillosta, joka oli piispa Anthimoksen edeltäjä. He pyysivät Kyrillosta kastamaan heidät.

Kun Domna oli saanut pelastuksen armon osakseen, hän alkoi kilvoitella innokkaasti kohti täydellisyyttä. Jerusalemin ensimmäisten kristittyjen esimerkkiä seuraten hän jakoi pois omaisuutensa. Hän vietti yönsä ja päivänsä rukoillen ja mietiskellen pyhiä kirjoituksia yhdessä uskollisen ystävänsä Indeksen kanssa. He keskittyivät sisäisen elämänsä rakentamiseen eivätkä lainkaan huolehtineet siitä, mitä söisivät ja joisivat tai pukisivat päälleen. Eräänä yönä ylieunukki yllätti heidät, kun he olivat viemässä ruokaansa köyhille, ja teki heistä ilmiannon keisarille. Kotietsinnässä osoittautui, että he omistivat vain kaksi ohutta makuusijaa, ristin, Apostolien tekojen kirjan, savesta tehdyn suitsuttimen, öljylampun ja rasian pyhän ehtoollisen säilyttämistä varten.

Domna ja Indes suljettiin hämärään tyrmään, jossa heidän ravintonaan olivat pyhät kirjoitukset ja jumalallinen eukaristia, sillä he onnistuivat tuomaan Apostolien teot ja ehtoollisrasiansa mukanaan vankilaan. Maaherra oli varovainen heidän kanssaan, koska pelkäsi, että mikäli johtava papitar kuolisi hänen käsissään, hän saisi päälleen keisarin vihan. Lopulta maaherra päätti vapauttaa Domnan, kun tämä alkoi teeskennellä mielisairasta. Piispa Anthimos tunnettiin monista ihmeellisistä parantumisista, joten maaherra päästi Domnan hänen huostaansa. Kristittyjen yhteisö otti hänet ilolla vastaan. Piispa sijoitti hänet taloon, jossa kilvoitteli Jumalan palvelemiseen omistautuneita neitsyitä.

Kun keisari Maximianus saapui Nikomedeiaan voittojuhliaan varten, hän sai kuulla, että Artemiksen ja Athenan papitar oli tullut hulluksi ja oli kristittyjen luona. Maximianus lähetti välittömästi sotilaita hakemaan hänet. Domna onnistui kuitenkin harhauttamaan heidät pukeutumalla mieheksi ja pakeni vuorille. Turhautuneet sotilaat joutuivat raivon valtaan ja hajottivat sisariston asuintilat sekä pidättivät kaikki neitseet, jotka eivät päässeet karkuun. He veivät heidät mukanaan paikkaan, jossa pidettiin orgioita. Illan tullen Teofila-niminen neito onnistui pakenemaan. Kun hän tuli kristittyjen luokse iltapalvelukseen ja kertoi päässeensä Jumalan enkelin avulla pakoon, kaikki ylistivät Jumalaa.

Kirkon polttamisen jälkeen keisari määräsi kaikki loput Nikomedeian kristityt pidätettäväksi. Kun Domna kuuli pakopaikassaan, että kuolemaantuomittujen joukossa oli hänen uskollinen palvelijansa Indes, hän päätti itsekin antautua. Hän oli jo pitkään tottunut antamaan itsensä elävänä uhrina Jumalalle jokapäiväisessä marttyyrikilvoituksessa askeesin ja pitkien rukousten kautta. Hän lähti kulkemaan merenrantaa ja pysähtyi auttamaan eräitä kalastajia. Heidän verkoistaan löytyi kolmen kristityn ruumiit, jotka oli heitetty mereen. Domna tunnisti Indeksen, Gorgonioksen ja Pietarin. Heidät oli surmattu hukuttamalla.

Pelastuksen iloa tuntien Domna hautasi heidät kaupungin muurien lähelle. Sitten hän meni ilmoittautumaan Maximianuksen tuomioistuimeen. Niin hän sai täyttää hartaan toiveensa ja koristaa oman verensä purppuralla sen neitseellisen hunnun, jonka hän oli kyynelillään valkaissut. Pyhä Domna mestattiin. Sen jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin, jotta kukaan ei kunnioittaisi sitä millään tavoin.

Kun pakanat juhlivat tuhansien kristittyjen kuolemaa, muuan Zenon astui heidän keskelleen ja tuomitsi pelottomasti heidän verenhimonsa ja jumalattomuutensa. Hän ihmetteli, kuinka sokeita he olivat luomakunnan kauneudelle, joka julistaa Jumalan kunniaa. Keisari käski murskata Zenonin hampaat ja leuan kivenmurikoilla. Sen jälkeen pyhä marttyyri mestattiin kaupungin ulkopuolella.

Doroteos, Mardonios ja Migdonios olivat korkea-arvoisia hovin virkamiehiä. Kun keisarille kerrottiin, että hekin olivat kristittyjä, hänen vihallaan ei ollut mitään rajoja. Kolmikko tunnusti rohkeasti, että he olivat maailmankaikkeuden Mestarin ja Kuninkaan palvelijoita. He viskasivat arvomerkkinsä ja nauhansa halveksivasti päin keisaria. Heitä piestiin armottomasti illankoittoon saakka, mutta heidän huuliltaan ei päässyt minkäänlaista valitusta. Heidät surmattiin muutama päivä myöhemmin. Doroteos mestattiin, Mardonios poltettiin ja Migdonios haudattiin elävältä.

Saman vainon aikana pappi Glykerios ilmoitti keisarille rohkeasti, että kaikki kauheimmatkin kidutukset olivat kristityille pelkkiä ilon aiheita ja loppumattoman onnen lähteitä. Häntä piestiin niin kauan kunnes pieksijät eivät enää jaksaneet enempää. Sitten hänetkin poltettiin kaupungin ulkopuolella. Pyhän marttyyridiakoni Teofiloksen kieli revittiin ulos ja hänet kivitettiin kuoliaaksi.

Pyhittäjä Simonin syntymäaikaa ja kotitaustaa ei tiedetä. Hän saapui Jumalanäidin puutarhaan, Athoksen pyhälle vuorelle 1200-luvulla. Hän alkoi heti etsiä itselleen hengellistä ohjaajaa. Hän löysikin munkkivanhuksen, jolla oli vankka kokemus kilvoitteluelämästä. Nuori Simon antautui täydellisesti vanhuksensa ohjaukseen, vaikka tämä saattoi olla välillä hyvinkin ankara. Moitteet ja jopa lyönnitkin kuuluivat hänen kasvatusmenetelmiinsä.

Ehdottomassa kuuliaisuudessa Simon kohosi nopeasti korkealle hengelliselle tasolle, niin että muut Athoksen munkit ja jopa hänen oma vanhuksensakin alkoivat kunnioittaa häntä. Vanhus ei enää pitänyt häntä kuuliaisuusveljenään vaan kilvoittelutoverinaan. Yleinen kunnioitus ei kuitenkaan miellyttänyt Simonia, joka oli valinnut Kristuksen nöyryyden tien. Niinpä hän alkoi pyytää vanhukseltaan siunausta vetäytyä yksinäisyyteen. Vanhus antoi sen, vaikka tunsikin suurta surua joutuessaan eroamaan hänestä.

Pitkään etsittyään Simon löysi Athoksen länsipuolen jyrkiltä kalliorinteiltä luolan, joka sijaitsi noin 300 metrin korkeudessa. Kärsivällisesti hän pysyi siinä, vaikka joutui ajoittain taistelemaan kasvotusten itseään Saatanaa vastaan. Kerran se ilmestyi hänelle lohikäärmeenä, joka pieksi hänet verille pyrstöllään. Yhä enemmän munkkeja alkoi vierailla hänen luonaan saamassa hengellistä opetusta. Tämä ei miellyttänyt Simonia. Eräänä yönä kun hän oli viettänyt luolassaan jo useita vuosia, hän pohti siirtymistä jonnekin vielä paremmin kätkössä olevaan paikkaan. Silloin valo ja ihana tuoksu täyttivät luolan ja kuului lempeä ääni: ”Simon, Poikani uskollinen ystävä ja palvoja, älä lähde täältä, sillä olen asettanut sinut tänne valoksi, ja tämä paikka tulee sinun tähtesi nauttimaan suurta kunnioitusta.”

Simon pelkäsi, että kyseessä oli taas uusi Paholaisen juoni. Niinpä hän harkitsi edelleen muuttoa. Eräänä yönä vähän ennen joulua kun hän astui ulos luolastaan, hän näki hämmästyttävän näyn. Hänestä näytti kuin yksi tähti olisi eronnut muista ja laskeutunut vastapäätä hänen luolaansa olevalle kallionjyrkänteelle. Tähänkään Simon ei kiinnittänyt huomiota, vaikka sama ilmiö toistui useampana yönä. Jouluaattona kun tähti oli jälleen kallion yläpuolella, kuului taivaasta ääni: ”Tuohon paikkaan sinun, Simon, tulee perustaa luostarisi ja johtaa siellä sieluja pelastukseen. Varokin, ettet osoita epäuskoa kuten edellisellä kerralla. Minä olen sinun apunasi.” Ääni toisti samat sanat kolme kertaa. Myöhemmin Simon kertoi oppilailleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Betlehemissä yhdessä paimenten kanssa kuuntelemassa enkelten laulua ja tapaamassa Kristus-lasta. Hän ymmärsi, että hänen tehtäväkseen tulisi rakentaa Athokselle uusi luostari, jota hän alkoi kutsua ”Uudeksi Betlehemiksi”.

Jonkin ajan kuluttua kolme veljestä, rikkaiden vanhempien poikia jotka olivat kuulleet kerrottavan Simonin kilvoituksista, tuli hänen luokseen kuin kolme itämaan tietäjää ja tahtoi jäädä hänen oppilaikseen. Simon esteli heitä ensin ja vasta nähtyään heidän kestävyytensä suostui ottamaan heidät luokseen. Koetusajan jälkeen hän vihki heidät munkeiksi ja vasta vihkimispäivän iltana hän kertoi heille näystään ja otaksui, että Jumala oli lähettänyt heidät hänen luokseen sitä toteuttamaan.

Veljesten tuomilla varoilla palkattiin rakennusmiehiä, mutta kun Simon vei heidät tulevan luostarin paikalle, he sanoivat: ”Oletko tosissasi, isä? Tälle jyrkänteelle on mahdotonta rakentaa mitään. Siinä olisi vaarassa paitsi meidän henkemme myös kaikkien niiden, jotka joutuisivat asumaan noin vaarallisessa paikassa.” Juuri silloin yksi veljeksistä tuli tuomaan rakennusmiehille juotavaa. Hän liukastui ja putosi alas kohtisuoraa jyrkännettä. Kaikista oli ilman muuta selvää, että hän oli ruhjoutunut kuoliaaksi. Mutta puolen tunnin kuluttua nuori munkki kiipesi miesten suureksi ällistykseksi takaisin heidän luokseen. Munkilla oli toisessa kädessään viinikannu ja toisessa lasi: nekään eivät olleet menneet rikki hänen pudotessaan. Tämä oli liikaa rakennusmiehille – he ryhtyivät kaikki munkeiksi ja alkoivat innokkaasti rakentaa luostaria, josta tulisi heidänkin asuinpaikkansa. Monia muitakin ihmeitä tapahtui rakennustöiden yhteydessä. Kerran Simon nosti rukouksen voimalla paikoilleen kulmakiven, jota joukko miehiä ei ollut saanut liikahtamaankaan.

Kun Uuden Betlehemin luostari, jota nykyisin kutsutaan rakennuttajansa mukaan Simonos Petran (”kallio”) luostariksi, oli valmis, sen veljestö alkoi kasvaa tasaisesti. Kerran luostarin satamaan saapui arabimerirosvoja. Simon meni parin munkin kanssa heitä vastaan tarjoten lahjoja siinä toivossa, etteivät he ryöstäisi luostaria. Hän ei kuitenkaan saanut hillittyä heitä. He hyökkäsivät häntä kohti ja yksi jo kohotti miekkansa lyödäkseen sillä pyhittäjää. Mutta yhtäkkiä he kaikki sokeutuivat ja miekan kohottajan käsi halvaantui. Kauhuissaan he alkoivat huutaa Allahia ja pyysivät itkien pyhittäjää: ”Paranna meidät, abba, ja meistä kaikista tulee kristittyjä.” Heti pyhittäjä lähetti oppilaansa hakemaan öljyä Kristuksen ikonin edessä palavasta lampukasta. Kun hän voiteli heidät sillä, he tulivat terveiksi. He katuivat, ottivat kasteen ja jäivät luostariin munkeiksi.

Vuosien mittaan Jumalan suosio Simonia kohtaan näkyi hänen monissa ihmeteoissaan ja profetioissaan. Ennen kaikkea hän oli armoitettu hengellinen opettaja. Syvässä vanhuudessa hän nukkui pois vuonna 1287 munkkiensa ympäröimänä kehotettuaan heitä vielä viimeisen kerran säilyttämään hänen antamansa järjestyksen ja elämään keskinäisessä rakkaudessa ja ehdottomassa kuuliaisuudessa igumenilleen.

Pian Simonin reliikeistä alkoi vuotaa tuoksuvaa mirhaa, mistä johtuen häntä alettiin sanoa Mirhanvuodattajaksi. Noin sata vuotta pyhittäjän kuoleman jälkeen serbialaisen ruhtinaan Jovan Uglješin (k. 1371) riivattu tytär parantui, kun häntä voideltiin pyhän Simonin mirhalla. Kiitollinen isä auttoi runsaskätisesti pyhän Simonin perustamaa, tuohon aikaan vielä vaatimatonta luostaria.

Pyhän Simonin hauta ja reliikit ovat kadonneet luostaria kohdanneiden hävitysten aikana, mutta pyhittäjän hengellinen läsnäolo on koettu luostarissa usein. Hän on suojellut kuuliaisia veljiä ja toisaalta ilmestynyt moittimaan välinpitämättömiä ja röyhkeitä. Jotkut ovat hänen vuosittaisena juhlapäivänään nähneet valon hohtavan hänen luolastaan tai ympäröivän hänen ikoniaan kirkossa. Nykyisin Simonos Petran luostari on Athoksen tärkeimpiä. Se tunnetaan ainutlaatuisen sijaintinsa lisäksi laajasta kirjastostaan, tasokkaasta kirkkolaulustaan ja vieraanvaraisuudestaan.

Pyhittäjä Ignati lähti Valgetjärven (Belozerskin) luostarista, jossa hän oli kilvoitellut jonkin aikaa, ja asettui hiljaisuutta kaivaten entisen Lomskin (Lomin) kaupungin lähistölle perustaen sinne Vapahtajan erakkolan. Pian hän uskoi luostarin johdon oppilaalleen ja vetäytyi jälleen kaipaamaansa erakkoelämään Sarajokeen laskevan pikkujoen varrelle. Paikka oli metsässä yli viiden kilometrin päässä lähimmistä ihmisasumuksista. Erakkomajalle johti joenvartta myötäilevä polku. Sen varrelle Ignati jätti punomiaan virsuja. Jalkineita tarvitsevat matkamiehet ottivat ne itselleen ja jättivät vastineeksi leipää. Näin Ignati sai elantonsa. Sana hänen kilvoitteluelämästään levisi vähitellen ympäristöön, ja hänen luokseen tuli luostarielämää kaipaavia kilvoittelijoita. Paikalle rakennettiin Jumalanäidin suojeluksen kirkko ja vähitellen syntyi luostari. Pyhittäjä Ignati siirtyi Herransa luo saaden levon kaikista töistään vuonna 1591. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu Vapahtajalle pyhitettyyn Lomin seurakuntakirkkoon.

Pyhittäjä Kornili syntyi 1800-luvulla Pihkovan lähistöllä ja sai kasteessa nimen Luka eli Luukas. Kolmevuotiaasta lähtien hänellä oli selvänäkemisen lahja. Usein hän otti kantaakseen leikkitovereidensa rikkomuksia pelastaakseen heidät rangaistukselta. Pienestä pitäen hän rakasti kirkon jumalanpalveluksia. Joskus hän jätti hänelle uskottujen lehmien paimentamisen ja kiirehti kirkkoon, mutta ilman paimenta jäänyt lauma ei hajaantunut minnekään. ”Jumala itse kaitsi hänen lehmiään”, pihkovalainen houkka Matfei sanoi hänestä.

Kuusitoistavuotiaana Luka meni vanhaan Krypetskin Pyhän Johannes Teologin luostariin, joka sijaitsi soiden ja järvien keskellä 25 kilometrin päässä Pihkovasta. Yksinäisyyttä ja hiljaisuutta rakastaen hän kilvoitteli siellä koko elämänsä. Aikanaan hän sai munkkivihkimyksessä nimen Kornili.

Kornili toimi luostarissa erilaisissa kuuliaisuustehtävissä. Hän paimensi lehmiä, hoiti vierasmajaa ja kiersi keräämässä lahjoituksia luostarille. Hänen keräystapansa oli erikoinen: hänellä oli tapana istuutua jonkin mökin ikoninurkkaan ja rukoilla ääneen vainajien puolesta niin että ihmiset ihmettelivät, mistä hän tiesi kaikkien nimet. Kalastajat toivat hänelle osan saaliistaan kiitokseksi eikä hänen tarvinnut kiertää ympäriinsä. Näin hänen keräyksensä oli tuottoisampi kuin muiden. Luostarin veljet eivät pitäneet Kornilista vaan kadehtivat ja ahdistelivat häntä kaikin tavoin. Hänellä ei ollut edes omaa keljaa. Mutta yksinkertainen kansa tuli hänen luokseen. Hän kutsui tulijoita ”lapsukaisikseen” ja toisteli heille usein lempilausahdustaan: ”Mitä toivot toiselle, sen saat itsellesi.” Selvänäkemisen lahjansa hän kätki ja ikään kuin ohimennen varoitti ihmisiä tulevista koettelemuksista tarttuen heitä kädestä.

Houkan tapaan kilvoitellen Kornili kätki hyveensä, eivätkä edes munkkiveljet tienneet totuutta hänestä. Hän oli huono lukemaan, mutta tapasi sanoa: ”Mitä linnut puhuvat, sen minä tiedän”. Lisäksi hänellä oli luonnostaan heikko terveys ja hän oli puolisokea.

Kornili ennusti oman kuolemansa sekä sen, että hänet haudataan epäortodoksisesti kasvot pohjoiseen. Hän sanoi, että pian hänen kuolemansa jälkeen koittaa aika, jollaista ei ole vielä koskaan ollut Venäjällä. Tsaaria ei enää olisi ja kansa joutuisi kärsimään kolmen sukupolven ajan. ”Mutta kun minut haudataan uudelleen itään päin, koittaa pelastus”, hän ennusti.

Pyhittäjä Kornili kuoli neljäntenä joulupäivänä vuonna 1903. Veljet todella hautasivat hänet huolimattomasti pohjoiseen päin. Pian toteutui myös hänen ennustuksensa luostarin tuhosta ja veljestön hajottamisesta.

Heinäkuussa 1997 Kornilin hauta avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkon eteishuoneeseen. Vuonna 2000 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen apostolien tulenhehkuiset sanat sekä heidän tekemänsä ihmeet ja tunnusteot innoittivat Jerusalemissa monia uskomaan Kristukseen. Kun uskovat olivat tulleet Kristuksen ruumiin jäseniksi pyhän kasteen kautta, he myivät kaiken mitä heillä oli ja luovuttivat rahat apostolien haltuun. Sitten he kaikista maailmallisista siteistä vapaina elivät yhteiselämää ja heillä oli yksi sydän ja yksi mieli. Täytettyään lain vaatimukset temppelissä he kokoontuivat kodeissa kuuntelemaan apostolien opetusta, ylistämään Herraa Jeesusta Kristusta ja osallistumaan iloiten pyhään eukaristiaan, ikuisen elämän juhlaan, joka sinetöi sekä heidän yhteytensä Jumalaan että keskinäisen rakkautensa.

Uskovien määrän kasvaessa apostoleilla alkoi pian olla liian paljon asioita huolehdittavanaan. Lisäksi seurakunta koostui kahdesta ryhmästä, arameankielisistä traditionaalisemmista juutalaisista (kuten apostolit) ja kreikankielisistä hellenistijuutalaisista. Jälkimmäiset väittivät, että heidän leskiään syrjittiin seurakunnan avustustoiminnassa. Voidakseen omistautua opettamiseen ja rukouselämään apostolit päättivät valita seitsemän veljeä, jotka olivat kunnioitettuja viisautensa tähden ja täynnä Pyhää Henkeä, pitämään huolta yhteisön aineellisesta hyvinvoinnista ja yhteisestä ruokailusta sekä auttamaan leskiä ja puutteenalaisia. Nämä seitsemän diakonia eli ”palvelijaa” olivat Stefanos, Filippos, Prokoros, Nikanor, Timon, Parmenas ja Nikolaos. Heidät tuotiin apostolien eteen, ja apostolit panivat kätensä heidän päälleen ja rukoilivat. Ilmeisesti kaikki seitsemän olivat taustaltaan hellenistijuutalaisia.

Diakoneista ensimmäinen oli Stefanos. Hänen tehtäviinsä kuului uskovien aineellisesta hyvinvoinnista huolehtiminen, mutta hänkin oli ennen muuta hengellisen työn tekijä. Stefanos oli täynnä Pyhän Hengen armoa. Hän opetti totuuden tietä ja teki monenlaisia ihmeitä kansan keskuudessa. Kaikki kunnioittivat ja ihailivat häntä, ja tämä aiheutti kateutta. Kun kansan johtomiehet eivät kyenneet vastaamaan hänen viisauteensa, he veivät hänet suuren neuvoston eteen syyttäen häntä jumalanpilkasta ja lain kumoamisesta.

Stefanos, joka oli vielä nuorukainen, astui pelottomasti tuomareidensa eteen. Sen Hengen vahvistamana, jonka Kristus oli luvannut juuri tällaisiin tilanteisiin (Matt. 10:19), hän muistutti kivisydämisiä juutalaisia siitä rakkaudesta ja pitkämielisyydestä, jota Jumala oli osoittanut kansaansa kohtaan antaessaan patriarkoille lupauksen liitostaan ja auttaessaan aina tarpeen tullen omia valittujaan. Sitten hän nuhteli kovin sanoin juutalaisia siitä, että he eivät noudattaneet saamaansa lakia vaan surmasivat ensin Jumalan lähettämät profeetat ja lopulta itsensä Vanhurskaan (Ap.t. 7).

Jumalan armo täytti pyhän Stefanoksen sydämen, joka avartui taivaan kaltaiseksi. Armon vaikutuksesta sanat virtasivat hänen suustaan innoittuneesti, ja hänen kasvonsa loistivat jumalallista valoa niin kuin Vapahtajan kasvot Hänen kirkastumisensa päivänä (Matt. 17:2, Luuk. 9:29). Kaikki, jotka istuivat neuvostossa katselemassa häntä, näkivät hänen hahmonsa säteilevän kirkkautta enkelin tavoin.

Stefanoksen rohkea puhe ja säteilevä olemus saivat neuvoston raivon partaalle. Silloin Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja katseli Jumalan kirkkautta. Hän näki Jeesuksen, joka seisoi Isän oikealla puolella. Hän huudahti: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!” Tämä oli liikaa juutalaisille, jotka tukkivat korvansa ja ryntäsivät Stefanoksen kimppuun.

He veivät Stefanoksen kaupungin ulkopuolelle kivittääkseen hänet ja jättivät viittansa Saulin huostaan, joka vielä tuolloin piti Stefanoksen kivittämistä tarpeellisena ja oikeana tekona. Stefanos vietiin Jerusalemin itäpuolelle Jehošafatin ja Kidronin laakson rinteeseen. Jumalanäiti Maria ja apostoli Johannes seisoivat etäällä ja katselivat tapahtumia kukkulalta.

Stefanos täyttyi ilolla saadessaan kuolla Mestarinsa tapaan. Jokainen kivi oli hänelle kuin askelma portailla kohti Kristuksen kirkasta valtakuntaa, jonka hän oli jo saanut nähdä. Stefanos vaipui polvilleen ja lausui: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni. Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Sen sanottuaan hän nukkui pois. Hurskaat uskovat hautasivat pyhän Stefanoksen ruumiin kunniallisesti.

Pyhä marttyyri Stefanos sai kunnian olla ensimmäinen kulkija sillä taivaaseen vievällä tiellä, jonka Kristus avasi omalla kärsimyksellään. Näin Stefanos kaunisti koko kirkon hengellisen rakennuksen oman verensä kallisarvoisilla pisaroilla. Vapaaehtoinen kuolema totuuden tähden avasi hänelle paratiisin portit. Herransa tavoin hän käänsi molemmat poskensa ja siksi hän sai nähdä Jumalan kirkkauden. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen tuli hänessä täydelliseksi: hän pyysi anteeksiantamusta kivittäjilleen ja pääsi siksi Jumalan ystävien etummaisiin joukkoihin. Siksi marttyyreita rakastavat kristityt näkevät hänen hahmonsa säteilevän tänään kirkkaana yhdessä Betlehemin tähden kanssa ja voivat luottaa hänen esirukouksiinsa meidän puolestamme.

Pyhän ensimmäisen marttyyrin ja ylidiakonin Stefanoksen juhlaa alettiin viettää sekä idässä että lännessä viimeistään 300-luvulla. Hänen kunnioituksensa voimistui erityisesti vuoden 415 jälkeen, jolloin pappi Lukianos näkemänsä ilmestyksen jälkeen löysi hänen hautansa ja reliikkinsä Kafr Gamalasta (15.9). Oletetaan, että rabbi Gamaliel (k. 50), joka uskoi salaa Kristukseen, oli vienyt Stefanoksen ruumiin ja haudannut sen omalle maalleen Kafr Gamalaan. Löydetyt reliikit siirrettiin ensin Jerusalemiin, jonne valmistui kirkko pyhän Stefanoksen kunniaksi vuonna 423. Myöhemmin reliikkejä siirrettiin Konstantinopoliin (2.8.) ja lopulta suuri osa niistä päätyi Roomaan.

Pyhää Stefanosta on kunnioitettu diakonien suojelijana. Lännessä kirkko viettää hänen juhlaansa 26.12., joka tunnetaan Suomessakin Tapaninpäivänä.

Julistettuaan yleisen kristittyjen vainon keisari Maximianus (286–305) lähti kiertämään keisarikunnan provinsseja seuratakseen lukemattomien viattomien ihmisten surmaamista. Matkalla hän saapui Bitynian Apamean kaupunkiin. Siellä epäjumalien papit ilmiantoivat hänelle Maurikioksen ja tämän rykmenttiin kuuluneet 70 sotilasta ja syyttivät heitä siitä, että he olivat kristittyjä eivätkä osallistuneet kaikille sotilaille pakolliseen keisarinkulttiin.

Kaupungin ulkopuolelle pystytettiin väliaikainen tuomioistuin, ja syytetyt tuotiin keisarin eteen. Oikeudenkäyntiä seurasi joukko fanaattisia epäjumalien palvelijoita. Syytöksinä olivat kiittämättömyys valtakunnan jumalia ja keisaria itseään kohtaan, joka oli antanut heille runsaasti varallisuutta ja palkinnut heidät kunnianosoituksilla. Syytetyt vastasivat tähän, etteivät he tunne minkäänlaista kiitollisuutta pakanajumalia kohtaan, jotka ovat vain ihmisten himokkaan mielikuvituksen luomuksia. Pelottomasti he tunnustivat yhden Jumalan kolmessa persoonassa ja Kristuksen ihmiseksitulemisen. He torjuivat halveksivasti kaikki imartelut ja viekkaat lupaukset sanoen, ettei mikään uhkaus voi pelottaa heitä, koska he tietävät Jumalan antavan Häntä rakastaville kuolemaakin väkevämmän yliluonnollisen voiman.

Ennen kuin syytetyt luovutettiin kansan pilkattaviksi, heiltä riisuttiin sotilasvyöt, jotka Rooman valtakunnassa olivat sotilasarvon tunnuksia. He huudahtivat: ”Herra pukee meidät tulevassa elämässä ikuisen kunnian katoamattomaan viittaan!” Yhteen kahlehdittuina heidät heitettiin vankilaan. Siellä he rohkaisivat toisiaan ja rukoilivat yhdessä, että Herra antaisi heidän tunnustaa totuutta Pyhän Hengen voimalla ja jäljitellä kärsimyksissään Kristuksen kärsivällisyyttä.

Kolmen päivän kuluttua vangit tuotiin uudelleen keisarin eteen. He sanoivat hänelle, ettei tämä nykyinen elämä enää lainkaan viehätä heitä ja että hänen uhkaamansa kauhea kuolema on heidän ainoa toivonsa, koska siihen sisältyy ikuinen elämä. Heitä ruoskittiin julmasti häränjänteillä, heidät pantiin kuumalle ritilälle ja heidän kylkiään raadeltiin rautapiikeillä, mutta kaiken tämän marttyyrit kestivät rukoukseen syventyneinä aivan kuin se ei olisi heitä koskettanut.

Keisari huomasi marttyyrien joukossa hennon nuorukaisen, jonka hän uskoi voivansa voittaa puolelleen. Kävi ilmi, että kyseessä oli Maurikioksen poika Fotios, joka paloi halusta saada kärsiä Kristuksen tähden. Järkyttääkseen Maurikiosta ja pelotellakseen muita sotilaita keisari määräsi Fotioksen välittömästi mestattavaksi heidän silmiensä edessä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen: heidän intonsa päästä nuoren toverinsa luokse kasvoi entisestään.

Lopulta keisari päätti antaa vangeille erityisen julman kuoleman. Heidät vietiin kahden joen ja pienen järven keskellä olevalle suoalueelle, joka oli täynnä hyttysiä, paarmoja ja muita hyönteisiä. Siellä heidät riisuttiin, voideltiin hunajalla, sidottiin paaluihin ja jätettiin verenhimoisten hyönteisten syötäviksi. He kituivat suolla noin kymmenen päivää, kunnes antoivat henkensä Herran haltuun ja astuivat voittajina paratiisiin.

Neljännellä vuosisadalla elänyt Fabiola oli varakas roomalainen nainen. Hänen aviomiehensä oli uskoton ja hän otti tästä avioeron. Sen jälkeen Fabiola meni toiseen avioliittoon, mikä oli vastoin kirkon opetusta ja aiheutti kirkossa skandaalin. Tuolloisen käytännön mukaan Fabiola erotettiin ehtoollisyhteydestä. Toisen miehensä kuoltua Fabiola kuitenkin päätti ryhtyä elämään kristillisten periaatteiden mukaan. Hän meni kirkkoon ja ilmoittautui katuvaiseksi. Paavi Siricius otti hänet takaisin kirkon yhteyteen.

Fabiola hylkäsi kokonaan yläluokkaisen elämäntapansa ja alkoi käyttää omaisuuttaan hyvän tekemiseen. Hän antoi suuria rahasummia kirkoille ja luostariyhteisöille Italiassa ja lähialueilla. Pyhän Pammachiuksen auttamana hän perusti Roomaan sairaalan, jonne hän henkilökohtaisesti toi potilaita Rooman kaduilta ja kujilta. Tämä on ensimmäinen tunnettu kristillinen sairaala lännessä. Egyptissä pyhä Pakomios (15.5.) oli jo perustanut sairaalan, samoin Basileios Suuri (1.1.) Vähässä-Aasiassa.

Vuonna 395 Fabiola lähti pyhiinvaellukselle Betlehemiin, jossa hän asui pyhän Paulan (26.1.) luona ja ystävystyi pyhän Hieronymuksen kanssa, joka teki häneen syvän vaikutuksen. Kun Hieronymus ajautui Jerusalemin piispan kanssa kiistaan Origeneksen (k. 254) opetuksista, piispa yritti saada Fabiolankin puolelleen, mutta tämä pysyi uskollisena Hieronymukselle. Fabiola olisi halunnut jäädä Betlehemiin Kristuksen syntymäpaikan tuntumaan ja omistautua Jumalan palvelukseen. Hän oli kuitenkin hieman liian vilkas ja toimelias luonne nunnaluostarissa elämistä ajatellen. Hieronymus ylisti Fabiolan kilvoitusta ja uskoa, mutta kiusoitteli, että tämän mielestä hiljentyminen olisi onnistunut parhaiten, jos Betlehemin luola olisi ollut majatalon yhteydessä.

Kun hunnit uhkasivat Jerusalemia, Hieronymus siirtyi ystävineen rannikolle Jaffaan (nyk. Tel Aviv). Hieronymuksen mielestä Fabiolan oli parempi elää ja kilvoitella maailmassa kuin luostarissa. Lopulta Fabiola palasikin takaisin Roomaan. Seuraavat kolme vuotta hän vietti harjoittaen hyväntekeväisyyttä. Hän perusti Portoon ison sairaalan köyhiä ja sairaita pyhiinvaeltajia varten. Hieronymus sanoi, että Fabiolan aikaansaannokset tunnettiin jo Britanniasta Persiaan. Fabiola ikävöi kuitenkin koko ajan Pyhälle maalle ja suunnitteli lähtevänsä takaisin kohti Jaffaa. Tätä hän ei kuitenkaan enää ehtinyt toteuttaa. Pyhä Fabiola nukkui pois vuonna 399, ja koko Rooma osallistui hänen hautajaisiinsa veisaten hymnejä ja ylistäen hänen hyviä tekojaan.

Pyhä Hieronymus omisti Fabiolalle kaksi kuuluisaa hengellistä kirjoitelmaansa, joista ensimmäinen käsitteli Aaronin pappeutta ja toinen Israelin kansan erämaavaelluksen 42 etappia. Jälkimmäinen valmistui vasta Fabiolan kuoleman jälkeen; siinä Hieronymus vertasi valitun kansan vaellusta erämaassa Fabiolan elämään ja kuolemaan.