Keisari Diocletianuksen aikana Nikomedeiassa oli Tatianos-niminen prefekti, jonka poika Filetairos oli kääntynyt kristityksi. Kun kristittyjen vaino alkoi, Filetairos pidätettiin muiden kristittyjen kanssa ja tuotiin keisarillisen tuomioistuimen eteen. Filetairoksen sanottiin olevan niin kookas ja komea nuorukainen, että kun hänen kiharansa välkehtivät auringonloisteessa, häntä olisi saattanut luulla Olympoksen jumalaksi tai jonkun tarun sankariolennoksi. Keisarikin katseli häntä ihmetellen. Filetairos kuitenkin tunnustautui Kristus Vapahtajan oppilaaksi. Kun hänelle alettiin esittää uhkauksia ja pilkkaa, hän nosti katseensa kohti taivasta ja alkoi rukoilla. Nousi ankara ukkosmyrsky ja maa alkoi vavahdella. Kaikki kauhistuivat ja Filetairos vapautettiin.

Yli puoli vuosisataa Filetairos eli rauhassa pyhän kirkon hengelliseksi rakentumiseksi. Hän oli jo harmaahapsinen vanhus, kun hänet pidätettiin uudelleen Galerius Maximianuksen vainon aikana (305). Filetairos hakattiin puolikuoliaaksi, mutta kidutusten jälkeen petoeläimet eivät suostuneet koskemaan häneen. Filetairos karkotettiin Prokonnesoksen saarelle, jossa hänen rukoustensa välityksellä tapahtui monia ihmeitä. Pian Filetairos siirrettiin Nikeaan, jossa kuusi sotilasta ja paljon kansaa kääntyi hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Elämänsä lopun lähestyessä Filetairos tahtoi vielä tavata pyhän Eubiotoksen (18.12.), Kristuksen tunnustajan ja ihmeidentekijän, joka eli Sigrianionin vuorella Kyzikoksen alueella. Kun Filetairos nousi ystäviensä kanssa vuoren rinnettä, Eubiotos aavistaen heidän tulonsa lähti heitä vastaan. Eubiotos halasi heitä iloisena uskonveljiensä ja hengellisten taistelutovereidensa näkemisestä. Vietettyään seitsemän päivää Eubiotoksen keljassa pyhä Filetairos antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhä Egwin oli Mercian kuninkaan Ethelredin sukulainen. Hänet valittiin Worcesterin piispaksi vuonna 692. Hän oli innokas oikeudenmukaisuuden puolustaja ja pyrki korjaamaan väärinkäytöksiä. Tämä aiheutti erimielisyyksiä ja toi hänelle vihamiehiä, jotka juonittelivat häntä vastaan kuninkaan ja Canterburyn arkkipiispan edessä ja onnistuivat lopulta pakottamaan hänet eroamaan tehtävästään. Katumusharjoituksena Egwinille määrättiin pyhiinvaellus Roomaan. Kerrotaan, että todistaakseen syyttömyytensä hän matkaan lähtiessään laittoi jalkoihinsa kahleet ja heitti avaimen Avonjokeen. Kun hän Roomassa osti torilta kalan, avain löytyi sen sisältä. Havaittuaan Egwinin oikeamieliseksi paavi puhdisti Egwinin maineen ja palautti hänen asemansa.

Kun Egwin oli palannut Englantiin, Jumalanäiti ilmestyi Eof-nimiselle karjapaimenelle Avonjoen varrella ja myöhemmin piispa Egwinille. Ilmestymisten innoittamana paikalle päätettiin perustaa Eveshamin luostari. Kuningas Ethelred tuki projektia. Eräiden lähteiden mukaan Egwin teki vielä toisenkin pyhiinvaelluksen Roomaan Mercian kuninkaan Cenredin ja itäsaksien kuninkaan Offan kanssa ja sai paavi Konstantinukselta (708–715) Eveshamin luostarille huomattavia lahjoituksia.

Pyhä Egwin toimi piispana vuoteen 711 asti. Hän kuoli vuonna 717 Eveshamin luostarissa, jonne hänet myös haudattiin. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä. Vuosituhannen vaihteessa Evesham nousi uuteen kukoistukseen ja siitä tuli yksi Englannin tärkeimpiä luostareita. Lontoon piispa Elfward, entinen Eveshamin munkki, otti vuonna 1039 Egwinin reliikit näytteille kunnioittamista varten. Vuonna 1077 reliikkejä kuljetettiin ympäri lähialueita. Niitä kunnioittaneet kristityt antoivat lahjoituksia, joiden turvin luostarin kirkko jälleenrakennettiin. Normannivallan aikana (1066–1154) uudet valtiaat alkoivat kyseenalaistaa monia anglosaksisia pyhimyksiä, mutta Egwinin pyhyys kävi kiistattomaksi useiden tapahtuneiden ihmeiden ansiosta.

Pyhittäjä Teodora oli ylhäisen patriisin Teofiloksen ja hänen vaimonsa Teodoran tytär. He olivat pitkään olleet lapsettomia ja rukoilleet hartaasti pyhää Herran äidinäitiä Annaa suomaan heille lapsen. Herra antoikin heille tyttären, joka sai äitinsä mukaan nimekseen Teodora. He omistivat hänet Jumalalle, kuten olivat luvanneet, ja luovuttivat hänet jo lapsena kasvatettavaksi Rigidionin Pyhän Annan luostariin. Siellä Teodora eli minkään häiritsemättä opiskellen pyhiä kirjoituksia ja edistyen hyveissä igumenian viisaassa ohjauksessa.

Jonkin ajan kuluttua keisari Leo III (717–741) nimitti poikansa Kristoforoksen kanssahallitsijakseen ja ryhtyi etsimään hänelle puolisoa. Kirkon periaatteita halveksien hän haetutti Teodoran pois luostarista ja pakotti hänet tulemaan Konstantinopoliin. Häävalmistelut alkoivat ja hääkammiokin oli jo koristeltu. Mutta tapahtui sananlaskun mukaan: ”Ihminen päättää, Jumala säätää.” Skyytit hyökkäsivät yllättäen keisarikuntaa vastaan. Leo lähetti hyökkäystä torjumaan Kristoforoksen sotajoukkoineen, ja tämä kaatui heti ensimmäisessä yhteenotossa.

Kun Teodora kuuli uutisen, hän lähti salaa palatsista mukanaan saamiaan kultaa, hopeaa, jalokiviä ja kallisarvoisia kankaita. Hän palasi takaisin luostariinsa kiittäen ja ylistäen Jumalaa, joka oli sallinut hänen jatkaa rakastamaansa neitseellistä kilvoitteluelämää. Kun hänen lähtönsä havaittiin, Leon toinen poika lähti etsimään häntä luostarista. Tällä välin Teodora oli jo ehditty vihkiä nunnaksi ja hän käytti vaatimatonta nunnanpukua, eikä prinssi enää tahtonut painostaa häntä.

Ollessaan nyt vapaa kilvoittelemaan Teodora alkoi paastota ankarasti, niin että hän näytti olevan pelkkää luuta ja nahkaa. Hänellä oli vain yksi karhea puku, jota hän käytti kesät talvet. Suurimman osan yötä hän vietti rukoillen, ja sen vähän minkä hän nukkui, hän lepäsi kivenmuhkuroiden päällä. Hän käytti lihansa kukistamiseen myös rautakahleita, jotka hiersivät hänen ruumiiseensa löyhkääviä haavoja. Näin kilvoittelemalla ja kantaen joka päivä Kristuksen kuolemaa ruumiissaan Teodora eli luostarissa monia vuosia ja siirtyi sitten taivaallisen Kuninkaan palatsiin.

Pyhä Makari syntyi hurskaaseen perheeseen Moskovassa noin vuonna 1482 ja sai kasteessa nimen Mihail. Suku ei ollut kuuluisa, mutta sen parista oli tullut useita munkkeja ja nunnia. Mihailin isän kuoltua äiti uskoi pojan kasvatuksen Jumalan haltuun ja vihkiytyi nunnaksi saaden nimekseen Jefrosinia. Silloin myös nuori Mihail päätti jättää maailman omistautuakseen kokonaan Jumalan palvelemiseen. Hän meni kuuliaisuusveljeksi pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen (k.1477, muistopäivä 1.5.) perustamaan luostariin, joka tunnettiin ankaran askeettisesta elämästään. Siellä hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Makari pyhittäjä Makarios Egyptiläisen mukaan. Tuleva esipaimen aloitti kilvoittelunsa harjoittaen valvomista, rukousta, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Hän perehtyi hengelliseen kirjallisuuteen ja opetteli ikonimaalausta, jossa hän olikin hyvin lahjakas. Näin kului monta vuotta luostarin päivittäisissä töissä ja kilvoituksissa.

Jumalan kaitselmus kohotti nöyrän ja siveän Makarin korkeampaan palvelutehtävään vuonna 1523. Hänet vihittiin peräjälkeen lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi ja nimitettiin Ferapont Valgetjärveläisen (27.5.) perustaman Lužkin Jumalanäidin syntymän luostarin arkkimandriitaksi. Koko loppuelämänsä hän tunsi erityistä rakkautta tuota luostaria kohtaan. Ollessaan sittemmin Moskovan metropoliittana hän pyysi monta kertaa tsaaria päästämään hänet takaisin ”nöyrään elämään” jompaankumpaan nuoruutensa luostariin.

Vuonna 1526 Makari valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Tuon maineikkaan hiippakunnan piispanistuin oli ollut täyttämättä 17 vuotta, joten Makaria odotti laaja työsarka. Hän aloitti laajan valistustyön hiippakunnan pohjoisosissa asuvien kansojen keskuudessa lähettäen sinne lähetystyöntekijöitä ja pappeja. Heidän joukossaan olivat myös pyhittäjä Trifon Petsamolainen (15.12.), joka sai Makarilta siunauksen työhönsä sekä antiminssin, ehtoollisastioita ja kirjoja kirkkoa varten, sekä Feodorit Kuolalainen, jonka Makari vihki papiksi, jotta hän opettaisi saamelaisia heidän omalla kielellään. Pappismunkki Iljan Makari lähetti Vatjan viidennekseen¹ Karjalaan hävittämään pakanallisia uhripaikkoja ja kitkemään pakanallisia tapoja jo kristinuskoon kääntyneiden karjalaisten parista. Samalla Makari rakennutti uusia kirkkoja hiippakuntaansa ja kunnosti entisiä. Novgorodin Sofian katedraaliin hän hankki uusia ikoneita ja uudet kuninkaanovet. Taitavana ikonimaalarina hän kunnosti ja restauroi itse Novgorodin Jumalanäidin ennusmerkki -ikonin.

Erityisen ansiokasta työtä Makari teki kirjallisuuden alalla. Pyhien elämäkerroista oli hänen aikanaan lukemattomia erilaisia kopioita ja versioita. Vuonna 1529 hän aloitti valtavan työn ryhtymällä systematisoimaan ja keräämään elämäkertoja yhdeksi teokseksi. Kahdentoista vuoden työn tuloksena syntyi suuri venäläinen pyhien elämäkertakokoelma Suuri lukuminea (Velikije Tšetji-Minei). Makari kiinnitti huomiota myös paikallisesti kunnioitettujen pyhien elämäkertoihin antaen munkki Dosifeille tehtäväksi koota Volokolamskin luostarin Paterikonin sekä Novgorodin kronikan.

Makari huolehti laumastaan suhtautuen samalla tavoin niin rikkaisiin kuin köyhiinkin. Kun Novgorodia kohtasi rutto, kuivuus tai jokin muu onnettomuus, hän toimitti vedenpyhityksen pesemällä katedraalin pyhäinjäännökset ja antamalla vihmoa kaupungin tällä vedellä, minkä jälkeen rutto loppui. Tulipalon jälkeen arkkipiispa toimitti itse vankilassa kuoliaaksi palaneiden hautauspalveluksen. Hän keräsi kansalta rahaa lunastaakseen vapaaksi mongolien vangeiksi jääneitä. Näin eläen hän sai osakseen kaikkien rakkauden. Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen (30.8.), jonka luostari sijaitsi Novgorodin hiippakunnassa, sanoi kuollessaan oppilailleen: ”Siitä, jonka Jumala haluaa ja arkkipiispa Makari siunaa, tulkoon teille igumeni minun sijaani.”

Vuonna 1542 Makari Jumalan sallimuksesta valittiin Moskovan metropoliitaksi. Hän oli tuolloin noin 60 vuoden ikäinen. Moskovaan tultuaan hän halusi ensi töikseen vierailla Borovskin luostarissa, jossa hänet oli vihitty munkiksi, sekä Lužkin luostarissa, jonka igumeni hän oli ollut.

Viisi vuotta metropoliitaksi korottamisensa jälkeen Makari kruunasi Venäjän ensimmäisen tsaarin Iivana IV:n, joka myöhempien hirmutekojensa tähden sai lisänimen ”Julma”. Tsaarin lähtiessä sotaretkelle mongolien vielä hallitsemaa Kazania vastaan Makari sai ihmeellisesti tiedon tulevasta voitosta ja ennusti sen tsaarille. Mongolikaanin kukistuttua Makari lähetti Kazaniin erinomaisia kristinuskon julistajia nimittäen Kazanin piispaksi pyhän Gurin (ks. 4.10.).

Vuosina 1547 ja 1549 metropoliitta Makari kutsui Moskovaan kaksi kirkolliskokousta, joiden tehtävänä oli kanonisoida uusia pyhiä. Siihen asti pyhien kanonisoiminen oli tapahtunut hiippakunnan piispan siunauksella, minkä johdosta Venäjällä oli hyvin paljon paikallisesti kunnioitettuja pyhiä, jotka tunnettiin vain yhdessä hiippakunnassa. Kutsumalla koolle kirkolliskokoukset Makari halusi koko Venäjän kirkon osallistuvan pyhien kanonisointiin. Samalla hän otti vastuulleen uusien pyhien jumalanpalvelustekstien ja elämäkertojen kirjoittamisen ja tarvittavien jumalanpalvelusohjeiden laatimisen. Tämän kaiken hän teki Jumalan ja Hänen pyhiensä kunniaksi.

Kirkolliskokoukset saivat aikaan uuden nousun Venäjän yhteiskunnassa ja luostareissa. Kilvoittelijoiden määrä kasvoi varsinkin niissä luostareissa, joissa oli uusien pyhien hautoja.

Pyhä Makari piti yhteyttä moniin aikansa kilvoittelijoihin. Hän toimitti itse autuaan Vasili Moskovalaisen (2.8.) hautauspalveluksen ja nimitti pyhittäjä Makari Roomalaisen (19.1.) johtajaksi tämän perustamaan luostariin. Lisäksi hän oli yhteydessä pyhittäjä Aleksanteri Syväriläiseen, jota hän kunnioitti suurena kilvoittelijana. Kaksitoista vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen Makari kehotti igumeni Irodionia kirjoittamaan Aleksanterin elämäkerran, ja vuoden 1547 kirkolliskokouksessa Aleksanteri Syväriläinen julistettiin pyhäksi, vain neljätoista vuotta kuolemansa jälkeen. Vuonna 1560 metropoliitta Makari pyhitti Moskovassa Punaisen torin laidalla sijaitsevan Jumalanäidin suojeluksen kirkon (tunnetaan paremmin Autuaan Vasilin kirkkona) sivualttarin Aleksanteri Syväriläisen muistolle.

Vuonna 1547 Moskovan suuressa tulipalossa Makari pelastui täpärästi kuolemalta, mutta menetti näön toisesta silmästään. Loukkaantumisestaan huolimatta hän ryhtyi heti jälleenrakentamaan kirkkoja jatkaen myös ikonien maalaamista. Hänen suurimpana saavutuksenaan on pidettävä Stoglavin eli Satapäisen kirkolliskokouksen kutsumista Moskovaan vuonna 1551. Tämä kokous tuomitsi oman aikansa harhaopit, määritteli kristittyjen käytöstä ja koulutusta koskevia periaatteita ja antoi ohjeita ikonimaalausta ja kirkollista taidetta varten. Ensimmäiset kirjat painettiin Venäjällä Makarin aloitteesta vuonna 1553.

Kaikkien töidensä ohella Makari paastosi ja rukoili joka päivä. Hän oli nöyrä, sävyisä ja armelias kaikkia kohtaan eikä sietänyt ylpeyttä. Kerran yöllä rukoillessaan hän sai nähdä ennalta Iivana Julman erikoisjoukkojen (opritšinan) tulevat hirmutyöt. Hän anoi Herralta, etteivät kauheudet alkaisi hänen elinaikanaan, mikä myös toteutui.

Kun tsaari Iivana pyysi pyhältä Makarilta sielulle hyödyllistä kirjaa, Makari lähetti hänelle hautauspalveluksen tekstin. Tsaari vihastui, mutta Makari rauhoitteli häntä sanoen, että tuo kirja oli kaikkein hyödyllisin, sillä joka lukee sen tarkkaavaisesti, ei enää koskaan tee syntiä.

Syyskuun puolivälissä vuonna 1563 metropoliitta Makari sairastui. Marraskuun alussa hän kävi vielä katedraalissa rukoilemassa. Hän suuteli ikoneja, kumarsi pyhien edeltäjiensä metropoliittojen Pietarin ja Joonan reliikkejä ja rukoili kyyneliä vuodattaen Jumalanäidin Vladimirilaisen ikonin edessä tuntikausia. Lopuksi hän pyysi kaikilta anteeksi. Ennen kuolemaansa hän pyysi tsaarilta siunausta vetäytyä Borovskin luostariin, missä hänet oli vihitty munkiksi, mutta tsaari ei antanut lupaa. Niin pyhä Makari antoi sielunsa Jumalan käsiin Moskovassa joulukuun 31. päivänä vuonna 1563. Hautajaisten aikana hänen kasvonsa säteilivät puhtaan ja hyveellisen elämän valoa, mitä ihmetellen kaikki kiittivät Jumalaa. Makarin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen, ja pian maalattiin myös ensimmäiset ikonit. Hänet kanonisoitiin kuitenkin virallisesti vasta Venäjän kasteen 1000-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1988. Kanonisoinnin perusteeksi mainittiin hänen elämänsä pyhyys ja ansiokas työnsä kirkon hyväksi.

Pyhä Gideon syntyi 1700-luvun loppupuolella köyhään perheeseen Kapuran kylässä, joka sijaitsi Dimitriaksen hiippakunnassa lähellä nykyistä Voloksen kaupunkia Pohjois-Kreikassa. Kasteessa hän sai nimekseen Nikolaos. Hänen jälkeensä perheeseen syntyi vielä seitsemän lasta. Niinpä Nikolaos joutui jo 12-vuotiaana lähtemään Velestinokseen työskennelläkseen äitinsä serkun sekatavarakaupassa.

Kaupassa kävi usein turkkilainen Ali, joka alkoi pyydellä Nikolaoksen enolta, että tämä antaisi pojan hänelle vuodeksi palvelemaan hänen vaimojaan haaremissa. Eno sanoi, että asiaa on kysyttävä pojan vanhemmilta. Silloin Ali suuttui ja viikon kuluttua yksinkertaisesti vain tempasi Nikolaoksen mukaansa kaupasta. Poika palveli ahkerasti ja taitavasti haareminaisia kokonaisen vuoden. Kun hänen isänsä tuli Alin luo pyytämään tiukkaan sävyyn poikaansa takaisin, tämä vastasi: ”Kunhan oma poikani palaa sodasta, luovutan poikasi sinulle.”

Pian Alin poika palasikin ja nähtyään Nikolaoksen haaremissa alkoi puhua, kuinka sopimatonta on pitää siellä kristittyä poikaa. Silloin Ali alkoi houkutella Nikolaosta kääntymään islamiin. Nuorta poikaa oli helppo pettää ja hän suostui kieltämään Kristuksen ja ottamaan ympärileikkauksen. Hän sai islamilaiseksi nimekseen Ibram. Islamilainen vaihe Nikolaoksen elämässä kesti kuitenkin vain kaksi kuukautta. Tajuttuaan, mitä oli tehnyt, hän joutui vaikeisiin tunnontuskiin. Hän pakeni yöllä Alin talosta ja palasi kotiinsa. Sinne hän ei kuitenkaan voinut jäädä, sillä turkkilaiset tulisivat etsimään häntä. Niinpä isä vei hänet Keramidin kylään, jossa isän nunnaksi vihkiytynyt täti antoi hänet apupojaksi eräälle rakennustyömaalle.

Rakennuksen valmistuttua miehet siirtyivät työn hakuun Kreetalle ottaen myös Nikolaoksen mukaansa. Nikolaos joutui kärsimään paljon heidän luonaan. Pienestäkin rikkeestä häntä lyötiin armottomasti. Kerran hän ei enää kestänyt, vaan otti salaa työmiehiltä jauhopussin, meni metsään ja paistoi jauhoista kaksitoista rinkeliä. Sitten hän pysytteli piilossa metsässä ja söi rinkeleitä hengenpitimikseen. Niiden loputtua nälkä kuitenkin pakotti Nikolaoksen lähtemään ihmisten ilmoille etsimään apua.

Harhaillessaan poika saapui pieneen syrjäiseen kirkkoon, jossa pappi oli toimittamassa liturgiaa. Palveluksen jälkeen pappi nähdessään Nikolaoksen metsittyneen ulkonäön alkoi kysellä häneltä hänen elämästään. Saatuaan selville pojan surkean tilanteen hän sanoi säälin kyyneleet silmissään: ”Älä ole huolissasi. Minun ainoa poikani kuoli viisi päivää sitten. Jos haluat, voin adoptoida sinut saadakseni lohtua suruuni.” Nikolaos ilostui kovasti saatuaan hyväntahtoisen papin ottoisäkseen. Islamiin kääntymisestään hän ei kuitenkaan tahtonut kertoa edes tälle. Myös papin vaimo kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Nikolaos opetteli kutomaan ja antoi siten oman panoksensa perheen toimeentuloon. Pappi kuoli kuitenkin kolmen vuoden kuluttua. Samoihin aikoihin nälänhätä koetteli Kreetaa. Silloin papin leski, jolla oli kaksi tytärtä, joutui lähettämään Nikolaoksen pois, koska ruokatarvikkeet eivät riittäneet kaikille.

Murheissaan Nikolaos poistui papin talosta. Miettiessään mitä tekisi hän kohtasi toisen nuoren miehen. Yhdessä he alkoivat keskustella siitä, kuinka kumpikin halusi käydä Athosvuorella ja tutustua sen kilvoittelijoihin. He pääsivätkin laivaan, joka parin päivän merimatkan jälkeen laski Dafnin satamaan Athoksella. Siellä nuorukaiset erosivat toisistaan ja Nikolaos lähti kiertämään Athosta tutustuen kaikkiin 20 luostariin. Hän etsi hyvää rippi-isää voidakseen kertoa tälle lankeemuksestaan ja päästäkseen osallistumaan pyhään ehtoolliseen. Kreetalla hän ei ollut tunnustamattoman lankeemuksensa vuoksi uskaltautunut ehtoolliselle.

Lopulta Nikolaos saapui Karakalloksen Pyhien apostolien luostariin. Luostarin hartaus ja sen kaunis sijainti viehättivät häntä ja hän jäi sen veljestön jäseneksi. Siellä hän tunnusti lankeemuksensa ja hänet otettiin kirkollisten säädösten mukaisesti uudestaan kirkon yhteyteen. Suurella hartaudella ja murtunein sydämin hän osallistui vihdoin myös pyhistä ehtoollislahjoista.

Jo kuukauden kuluttua Nikolaos vihittiin munkiksi ja hän sai uudeksi nimekseen Gideon. Kuuliaisuustehtäväksi hänelle annettiin kirkosta huolehtiminen. Nöyrästi hän palveli kuuliaisena igumenille ja kaikille veljille. Yksin Jumala tietää, kuinka hän kilvoitteli paastoten, valvoen ja katumuskyyneleitä vuodattaen. Kerrotaan, että hänellä oli pihdit, joilla hän nipisteli irti pieniä paloja ihostaan. Ehkä hän harjoitti itseään tällä tavoin tulevaan marttyyrikilvoitukseensa. Vuonna 1797 Gideon lähetettiin luostarin entisen igumenin Gabrielin kanssa kuudeksi vuodeksi Karakalloksen luostarin omistamaan sivuluostariin Kreetalle. Sieltä hän palasi taas takaisin pääluostariin.

Välillä isä Gideon tunsi halua vetäytyä johonkin Athosvuoren skiittaan viettämään häiritsemätöntä erakkoelämää. Vuonna 1806 hän saikin vapautuskirjan luostarista ja luvan mennä mihin skiittaan tahtoisi. Loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan viihtynyt missään vaan palasi takaisin luostariinsa.

Vuosien vieriessä isä Gideonia alkoi yhä enemmän askarruttaa se tosiasia, että monet, jotka olivat hänen tavallaan kieltäneet Kristuksen, olivat omasta halustaan pyyhkineet syntinsä pois tunnustamalla Hänet rohkeasti uudelleen ja kärsimällä marttyyrikuoleman. Hän oli tosin ollut vasta lapsi siirtyessään islamiin, mutta se ei estänyt häntä päättämästä, että hänkin toimisi pyhien esikuvan mukaisesti. Saatuaan igumeninsa siunauksen ja munkkiveljiensä rukoukset tuekseen hän lähti luostarista Voloksen lähelle Zagoraan.

Siellä Gideon alkoi esittää Kristuksen tähden houkkaa. Suurena torstaina hän meni kukkaseppele päässään entisen isäntänsä turkkilaisen Alin talolle ja alkoi hakata kivillä talon ovea niin kovaa, että se olisi särkynyt, ellei palvelustyttö olisi sitä avannut. Ali ei tunnistanut tuota seppeleellä koristautunutta omalaatuista munkkia entiseksi palvelijakseen. Gideon ilmoitti kuitenkin, kuka hän oli, ja vaati suorin sanoin Alia tilille tapahtuneesta. Hän ilmoitti myös palanneensa kristityksi.

Silloin Ali juoksi heti oikeustaloon ja oikeudenpalvelijat tempasivat Gideonin mukaansa. Suurena perjantaina kukkaseppele päässään ja kaksi punaista kananmunaa käsissään Gideon astui tuomarin eteen tervehtien tätä sanoilla: ”Kristus nousi kuolleista, tuomari. Monia vuosia!” Tuomari piti häntä sekapäisenä ja käski tuoda hänelle kahvia. Samalla hän puhui Gideonille kauniita sanoja islamista koettaen hyvällä taivuttaa hänet palaamaan siihen. Gideon vastasi esittäen omia vastakkaisia mielipiteitään, ja kun kahvi tuotiin hänelle, hän heitti sen päin tuomarin kasvoja. Oikeudenpalvelijat työnsivät hänet potkien ja tönien ulos talosta. Mutta koska häntä pidettiin mielisairaana, ei häntä rangaistu sen enempää.

Marttyyrikuolemaa pakkomielteenomaisesti kaivannut Gideon oli niin epätoivoinen, että turvautui varsin kyseenalaiseen keinoon. Hän marssi kohti moskeijaa, josta oli tulossa ulos väkeä. Nähdessään turkkilaisen ylimysnaisen neljän palvelijattarensa kanssa Gideon hyökkäsi viattoman naisen kimppuun, herjasi häntä ja potki niin, että veri alkoi virrata naisen suusta. Suuri joukko turkkilaisia riensi hätiin ja alkoi hakata Gideonia kepeillä, veitsillä ja kivillä – mitä kukin käsiinsä sai. Vasta kun hän makasi puolikuolleena kadulla, he jättivät hänet ja menivät pois.

Kristityt veivät Gideonin Velestinon lähellä olevaan kylään, jossa hänen naimisissa oleva sisarensa asui. Siellä hän makasi sairaana kolme kuukautta. Tuona aikana eräitä ohi kulkevia turkkilaisia sotilaita yöpyi sisaren kodissa. Gideon käytti tilaisuutta heti hyväkseen ja alkoi haukkua islamia. Osoittaakseen kristinuskon voiman hän otti käteensä palavan hiilen ja puristi sitä niin kauan että koko käsi kärventyi. Sisarenpoika ei voinut katsella tätä vaan tempaisi lopulta hiilen pois. Rangaistukseksi munkki-eno läimäytti poikaa palaneella kädellään niin kovaa, että pojan nenästä alkoi vuotaa verta.

Sisarensa luota Gideon siirtyi ystävänsä Nikolaoksen luo Kanalia-nimiseen kylään. Nikolaos rohkaisi häntä marttyyrikilvoitukseen. Toisinaan Gideon vetäytyi erääseen luolaan rukoilemaan. Hän yritti uudelleen ärsyttää turkkilaisia, mutta vaikka he ensin suuttuivatkin, loppujen lopuksi he vain taputtelivat häntä, sillä vielä ei ollut tullut hänen aikansa kuolla.

Kun asiat eivät ottaneet edistyäkseen, Gideon päätti palata takaisin luostariinsa Athokselle, missä hän viipyi vielä vuoden. Hoitaessaan kerran tehtäviään kirkossa hän kuuli Kristus Kaikkivaltiaan ikonista äänen, joka sanoi: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Tämän jälkeen hän lähti välittömästi uudelleen Velestinoon ja tunnusti tuomarin edessä uskonsa Kristukseen. Taas häntä ruoskittiin ja sitten hänet lähetettiin pois. Kun marttyyrikuolema ei onnistunut Velestinossa, Gideon siirtyi Agrian kylään. Lopulta alueen hallitsija, Tirnavoksen pašša otti hänen asiansa käsittelyynsä ja käski pidättää hänet. Kun Gideonia lähdettiin viemään pois, kaupungin kristityt saattoivat häntä itkien, rohkaisten ja rukoillen.

Paššan edessä Gideon esiintyi rohkeasti ja puhui islamin uskosta tavalla, joka sai kuulijat raivoihinsa. He huusivat paššalle: ”Tapa hänet!” Pašša antoi määräyksen, että Gideonin hiukset oli ajeltava ja pään päälle asetettava lampaan mahalaukku. Tällä tavoin häväistynä häntä oli kuljetettava aasin selässä Tirnavon kaduilla. Gideon oli täynnä iloa ja piti tätä häväistystä suurena kunniana. Kaupungin kristityt asukkaat kulkivat kunniasaatossa hänen jäljessään.

Kun Gideon oli tuotu paššan palatsiin, tämä määräsi, että hänen kaikki raajansa olisi katkaistava kirveellä poikki. Hän nosti ensin vasemman jalkansa katkaistavaksi ja rohkaisi empivää pyöveliä toimimaan. Niin katkaistiin kaikki raajat, oikea käsi viimeisenä, kun hän oli sillä tehnyt vielä kerran ristinmerkin ruumiinsa yli. Gideon ei päästänyt valituksen sanaa eikä hänen ilmeensä muuttunut, niin että kaikki turkkilaisetkin ihmettelivät.

Kituva marttyyri jätettiin palatsin pihalle. Kylmän yön pimeydessä hänen luokseen tuli salaa hiljattain juutalaisuudesta kristityksi kääntynyt Konstantinos. Gideon lausui hänelle, että turkkilaisvallan tuho alkaisi vuoden kuluttua tämän paššan palatsista. Tämän sanottuaan pyhä Gideon menehtyi vammoihinsa. Hän antoi henkensä Jumalan haltuun joulukuun 30. päivänä 1818.

Monien vaikeuksien jälkeen kristittyjen onnistui saada haltuunsa pyhän marttyyrin ruumis. Larisan metropoliitan johdolla he valmistautuivat hautaamaan sen juhlallisesti. Silloin huomattiin yhtäkkiä, että vaikka kuolemasta oli kulunut jo 30 tuntia, ruumis alkoi vuotaa verta. Tätä kesti kaksi tuntia; kristityt kastoivat tuppoja vereen ja veivät ne koteihinsa siunaukseksi. Sen jälkeen pyhittäjämarttyyrin ruumis haudattiin Pyhien apostolien kirkon alttariosan taakse. Seuraavan vuoden maaliskuussa toteutui pyhän Gideonin profetia: sulttaani tuhosi sekä Velin että hänen isänsä Alin, Epeiroksen maaherran, perheineen.

Pyhän Gideonin pyhäinjäännökset olivat haudassa aina vuoteen 1837, jolloin hän ilmestyi Mitakos-nimiselle hurskaalle kristitylle ja käski tätä kaivamaan hänen luunsa pois maasta kreikkalaisen tavan mukaan. Mitakos kaivoi poikiensa kanssa luut esiin yön pimeydessä, pesi ne ja säilytti niitä laatikossa kotonaan sytyttäen usein lampukan niiden ylle. Toisinaan huone, jossa ne olivat, täyttyi niin kirkkaasta valonhohteesta, että perhe luuli tulipalon syttyneen.

Myöhemmin samana vuonna Karakalloksen luostari lähetti pappismunkki Gabrielin tutkimaan, mitä pyhittäjämarttyyrin jäännöksille oli tapahtunut. Hän löysi Mitakoksen, joka antoi hänelle osan luista vietäviksi luostariin. Luostarin isät ottivat ne vastaan suitsutusastioiden kanssa kirkkoveisuja laulaen ja kynttilät kädessään. Pyhän Gideonin reliikit ovat Karakalloksen luostarin suurimpia aarteita tänäkin päivänä.

Kuningas Herodes oli sopinut idän tietäjien kanssa, että nämä tulisivat kertomaan hänelle, kun ovat löytäneet lapsikuninkaan, jota olivat tulleet kumartamaan. Kun tietäjiä ei näkynyt eikä kuulunut, Herodes joutui raivon ja kauhun valtaan tajuttuaan joutuneensa petetyksi. Hän alkoi pelätä tuota uutta kuningasta, jonka syntymään liittyi salaperäisiä ennustuksia, ihmeitä ja itämaan ylimysten osoittamaa kunnioitusta. Hän päätti, että ei päästäisi lasta käsistään, vaikka se maksaisi kuinka monta viatonta henkeä tahansa. Herodes määräsi surmattavaksi kaikki poikalapset, jotka olivat syntyneet sen jälkeen, kun tietäjät olivat ensimmäisen kerran nähneet tähden.

Sotilaat surmasivat kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset Betlehemissä ja sen lähialueilla. Tuona synkkänä päivänä täyttyi profeetta Jeremiaan ennustus Benjaminin sukukunnan äideille. ”Kuulkaa! Ramasta kuuluu huuto, katkera itku ja valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.” (Jer. 31:15) Rama on Benjaminin sukukunnan aluetta, ja Raakelin hauta on Betlehemissä. Oli aivan kuin esiäiti Raakel olisi noussut vaikeroimaan niiden äitien kanssa, joiden lapset joutuivat hirmuvaltiaan mielivallan uhriksi.

Betlehemin lapsista tuli marttyyrien kunniallisen joukon esikoiskukkasia ja ensihedelmiä. He kuolivat Kristuksen tähden ja Hänen puolestaan, niin kuin kirkon marttyyrien koko pyhä saatto. Surmattuja lapsia oli paljon, mutta neljätoista tuhatta on ymmärrettävä symbolisena lukuna, ei kirjaimellisesti. Herodeksen verilöyly ei kuitenkaan voinut estää Jumalan suunnitelmaa toteutumasta. Joosef, Maria ja Jeesus olivat jo matkalla Egyptiin.

Herodeksen pahojen tekojen malja oli täyttymässä. Hän oli jo aiemmin surmauttanut useita omia sukulaisiaan: veljensä Joosefin, vaimonsa isoisän Hyrkanoksen, sisarensa miehen Joosefin, toisen vaimonsa Mariamnen, sisarensa toisen miehen Kostobarin ja omat poikansa Aleksanterin ja Aristobuloksen. Herodeksen viimeiseksi uhriksi jäi hänen poikansa Antipater. Heti tämän murhateon jälkeen Herodes joutui poikkeuksellisen tuskallisen sairauden valtaan. Kaikki pitivät tätä Jumalan rangaistuksena. Hänen sisälmyksensä turmeltuivat, ja madot alkoivat syödä häntä elävältä. Kidutettuaan ja surmattuaan vastustajiaan koko pahuutensa voimalla Herodes kuoli pian Kristuksen syntymän jälkeen. Betlehemin lasten muistoa on vietetty kirkossa 400-luvulta lähtien.

Roomasta lähetettiin keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana seitsemän piispaa auttamaan kristinuskon levittämisessä Galliaan. Yksi piispoista oli Trofimos, jonka osaksi tuli Etelä-Gallian pääkaupunki Arles. Tässä suuressa gallialais-roomalaisessa kaupungissa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, joista suuri osa oli kreikkalaisia tai muualta idästä tulleita. Kaupungissa oli ollut kristittyjä apostolien ajoista lähtien. Pyhä Trofimus vahvisti kristittyjen uskoa ja rohkaisi heitä pysymään lujina vainon aikana. Hän itse julisti evankeliumia rohkeasti elämänsä loppuun asti. Pyhän Trofimuksen elämästä ei tiedetä juuri mitään; hänet mainitaan paavi Zosimuksen kirjeessä vuodelta 417 ja Gregorius Toursilaisen kirjoituksessa seuraavalla vuosisadalla.

Pyhittäjä Benjamin eli 300-luvulla Nitrian erämaassa Egyptissä. Kun hän oli viettänyt 80 vuotta täydellisessä köyhyydessä, Jumala antoi hänelle voiman parantaa luokseen tulevien sairauksia panemalla kätensä heidän päälleen tai antamalla heille siunaamaansa öljyä. Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaansa Benjamin itse sairastui vesipöhöön ja hänen ruumiinsa paisui niin, että vierailijat pystyivät hädin tuskin katsomaan häntä. Horjumatta uskossaan Jumalaan Benjamin jatkoi toisten parantamista pyytämättä terveyttä itselleen. Hän sanoi vain: ”Rukoilkaa, ettei sieluni sairastuisi pöhöön.” Kuollessaan hän oli turvonnut niin, että hänen keljansa ovenpielet piti poistaa, jotta hänet saataisiin ulos.

Pyhä Markellos syntyi rikkaaseen perheeseen Syyrian Apameassa vuoden 400 tienoilla. Hän oli vielä nuori, kun hänen isänsä kuoli. Perinnön saatuaan Markellos muutti Antiokiaan ja alkoi opiskella kirjallisuutta ja maallisia tieteitä. Vähitellen hän alkoi pitää maailman viisautta turhuutena ja kaivata yhä enemmän pyhien kirjoitusten kuvaamia taivaallisia hyvyyksiä. Markellos antoi pois omaisuutensa, hylkäsi isänmaansa ja lähti vaeltamaan. Efesoksessa eräs hurskas aviopari palkkasi hänet kopioimaan heille kirjoja. Markelloksella oli työtoverinaan Promotos-niminen palvelija, joka tapasi jakaa ansionsa köyhille. Kun päivän työt oli tehty, he lähtivät yhdessä rukoilemaan kirkkoihin ja luostareiden yöpalveluksiin.

Maineikkaan kilvoittelijan Aleksanteri Unettoman (Akoimetos, muistopäivä 23.2.) johtama radikaali ”nukkumattomien” munkkien kilvoittelijayhteisö, joka oli noussut kuuluisuuteen Syyriassa, oli noihin aikoihin asettunut Konstantinopoliin ja piti Pyhän Menaksen kirkkoa tukikohtanaan. Heitä oli noin 30 ja he pyrkivät seuraamaan evankeliumia mahdollisimman kirjaimellisesti kieltäytyen muun muassa ruokavarastojen keräämisestä. Veljestö kilvoitteli täydellisessä köyhyydessä ja kieltäymyksessä ja ylisti Jumalaa kirjaimellisesti yötä päivää. Syyriassa heillä oli ollut 24 rukoushetkeä vuorokaudessa, ja Konstantinopolissa heidän tapansa oli vuorotella niin, että veljestön rukouspalvelus jatkui katkeamatta vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen.

Tämä ehdottomuus houkutteli heidän luokseen monia oppilaita. Näiden joukossa saapui myös Markellos. Hän oli lähtenyt matkaan kuultuaan kerrottavan Aleksanterin munkeista, jotka elivät maan päällä kuin aineettomat enkelit.

Aleksanterin köyhä ja koruton yhteisö herätti ärtymystä varakkaammissa luostareissa. Häntä alettiin syyttää harhaoppiseksi, ja lopulta hänen oli muutettava seuraajiensa kanssa Bitynian Gomonin asumattomille seuduille. Siellä Markellos vihittiin munkiksi ja hän sai enkelielämän viitan. Häneen hyveensä herättivät veljissä ihailua. Kun Markellos aavisti Aleksanterin kuoleman lähestyvän, hän alkoi pelätä veljestön valitsevan hänet seuraavaksi igumeniksi ja pakeni heidän luotaan.

Markellos kierteli jonkin aikaa eri luostareissa ja pyhillä paikoilla tutustuen moniin kuuluisiin kilvoittelijoihin, nauttien heidän opetuksestaan ja omaksuen kunkin parhaita hyveitä ja kilvoituksia. Kun Aleksanteri oli kuollut ja hänen seuraajakseen oli valittu munkki Johannes, Markellos palasi veljestöön ja otti iloiten vastaan alhaisimmat tehtävät. Hän esimerkiksi huolehti vanhasta aasista. Igumeni Johannes kuitenkin tunsi Markelloksen viisauden ja kokemuksen ja uskoi veljestön hengellisen ohjaamisen hänen tehtäväkseen kääntyen itsekin hänen puoleensa aina neuvoja tarvitessaan. Koko ajan kasvanut yhteisö muutti Markelloksen neuvosta helpommin saavutettavaan paikkaan Irenaioniin, Bosporin Euroopan puoleisella rannalla.

Ennen pitkää Johannes kuoli ja Markellos otti vastaan igumenin tehtävän. Markellos jatkoi yhteisön ehdottoman köyhyyden vaatimusta eikä hyväksynyt varastojen kokoamista tai minkäänlaisia omaisuusjärjestelyitä. Jos yhteisö sai mitä tahansa ruokatarpeita enemmän kuin muutaman päivän tarpeisiin, ne annettiin köyhille. Markellos kuitenkin muutti yhteisön elintapaa käskemällä jokaisen tehdä hiukan jotain ruumiillista työtä.

Markelloksen johdolla ”Aina valvovien luostarin” maine levisi kaikkialle Rooman valtakunnan alueelle. Veljien määrä ylitti jo kolmensadan. Veljestöön tultiin oppimaan enkelielämän periaatteita kaikkialta kristikunnasta. Näin lakkaamattoman Jumalan palvelemisen järjestys levisi niin itään kuin länteenkin. Veljestö jaettiin kolmeen osaan kielen perusteella niin, että luostariin muodostuivat kreikan-, latinan- ja syyriankieliset ryhmät, jotka ylistivät vuorotellen. Näin rukous ei vaiennut hetkeksikään, vaan jatkui päivästä toiseen katkeamatta. Tällä tavoin apostolin kehotus rukoilla lakkaamatta (1. Tess. 5:7) toteutui konkreettisesti. Kerran Markelloksen rukoillessa eräs igumeni Sergios, joka oli tullut Mesopotamiasta saakka, näki kuinka Markelloksen molemmilla puolilla oli enkeli tukemassa häntä.

Pyhää Markellosta pidettiin 400-luvun kirkossa niin suuressa arvossa, että usein kun haluttiin perustaa munkki- tai nunnaluostari tai pystyttää muita rakennuksia kilvoittelijoiden käyttöön tai perustaa jokin hyväntekeväisyyslaitos, hankkeelle mentiin ensin pyytämään hänen siunauksensa. ”Aina valvovia” munkkeja pyydettiin moniin luostareihin johtajiksi. Markellos vaikutti myös monien nunnaluostarien perustamiseen. Kuuluisin Markelloksen munkkien perustama luostari lienee Studion (463), joka nousi kukoistukseensa Teodoros Studionilaisen (11.11.) aikana 800-luvun alussa.

Markelloksen mainetta kasvattivat erityisesti ihmeet, joita hänen kauttaan tapahtui. Hän paransi monia sairaita, jotka pyysivät häneltä apua. Luostarin lähellä oli Pyhän Andreaksen kirkko, jonka diakonin vaimo oli menehtymäisillään vaikeaan synnytykseen. Diakoni juoksi luostarin kirkkoon, jossa Markellos oli rukoilemassa. Markellos siunasi leivän ja antoi sen diakonille sanoen: ”Mene ja aseta tämä sairaan naisen rinnan päälle.” Diakoni juoksi takaisin ja teki niin kuin Markellos oli käskenyt. Pian lapsi syntyi ja vaimon kuume alkoi laskea. Nainen kertoi myöhemmin nähneensä juuri ennen käänteen tapahtumista huoneessa harmaahapsisen munkin, joka siunasi hänet.

Pyhä Markellos piti omaisuutta kaikin puolin vastenmielisenä. Kun hän veljensä kuollessa peri perheensä omaisuuden, hän ei jättänyt omalle luostarilleen mitään vaan jakoi kaiken muille rahaa tarvitseville. Hän antoi almuja avokätisesti kaikille köyhille ja puutteenalaisille, joita tuli luostariin pyytämään apua, tai matkalle lähteville. Jumala siunasi hänen anteliaisuutensa kasvattamalla luostarin varoja entisestäänkin.

Jos luostariin tuli valtaapitävien vihan kohteeksi joutuneita tai epäoikeudenmukaisesti tuomittuja, Markellos antoi heille epäröimättä turvapaikan luostaristaan pelkäämättä valtiollisten tahojen vihaa. Jopa keisarit pitivät häntä isähahmonaan ja kuuntelivat hänen neuvojaan. Synnin painamille sieluille hän oli sävyisä ja säälivä lohduttaja ja erehtymätön välittäjähahmo. Hän otti iloiten vastaan munkit, jotka luostarin jätettyään tahtoivat palata sinne takaisin, eikä koskaan hylännyt langenneiden katumusta. Jumalalta sydämeensä saamansa rakkauden avulla hän oli kaikkea kaikille.

Aina valvovien luostarista muodostui hengellisen elämän keskus ja sitä kautta se kehittyi vähitellen merkittäväksi ortodoksisen kulttuurin edustajaksi. Luostariin rakennettiin uusi kirkko ja muita rakennuksia. Sen kirjasto kasvoi melkoiseksi, ja suuri joukko munkkeja kopioi ja koristeli siellä käsikirjoituksia, jotka levisivät muihin kirjastoihin ympäri valtakuntaa.

Markellos toimi myös harhaoppien kukistamiseksi. Hän oli yksi arkkimandriitoista, jotka allekirjoittivat Eutykheen ja hänen monofysitisminsä tuomion vuonna 448. Markellos myös tuki Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä. Kilvoiteltuaan 60 vuotta pyhä Markellos nukkui pois Kristuksen rauhassa vuonna 484.

Pyhä Taddeus oli skyyttalainen orja pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) vanhempien perheessä. Hän sai vapautensa, kun Teodoroksen isä Fotios alkoi koko perhekuntansa kanssa viettää luostarielämää perheen maatilalla. Taddeus tahtoi kuitenkin pitää Teodorosta hengellisenä isänään ja jäi hänen luokseen. Paastossa ja valvomisessa kilvoitellen hän edistyi nopeasti hyveissä. Täydellinen kuuliaisuus ja äärimmäinen omaisuudettomuus – hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään – vapauttivat hänet oman tahdon hirmuvallasta ja kaikesta omistamishalusta.

Ikonoklastisen keisari Leo V:n (813–820) hallitusajan alkupuolella pyhä Teodoros, joka oli tuolloin jo Studionin luostarin igumeni ja huomattava ikonien kunnioituksen puolustaja, ollessaan maanpaossa Metopassa kehotti munkkejaan hajaantumaan pieniksi ryhmiksi, jotta he voisivat helpommin välttää keisarilliset vainot. Eräänä päivänä Taddeus ja hänen seitsemän kilvoittelutoveriaan vangittiin ja heille annettiin määräys kirota kirkon tapa kunnioittaa ikoneita. Kerrotaan, että keisari heitti Kristuksen ikonin Taddeuksen jalkojen juureen ja tämä raahattiin väkivalloin seisomaan sen päälle. Keisari tahtoi hänen sen jälkeen tunnustavan osoittaneensa halveksuntaa ikonille. Pyhä tunnustaja moitti keisaria suorin sanoin ja ilmoitti olevansa valmis mieluummin kuolemaan kuin halventamaan pyhiä ikoneita. Keisaria loukkasi erityisesti se, että häntä vastusti noin rohkeasti ja vapain mielin alhaissyntyinen mies, joka oli entinen orja ja kaiken lisäksi skyytti.

Kidutusten pelosta kaksi Taddeuksen tovereista antoi periksi keisarille ja kielsi pyhät ikonit. Muut pysyivät lujina vakaumuksessaan ja joutuivat ruoskittaviksi. He saivat lujuutensa johdosta myöhemmin onnittelukirjeen igumeniltaan Teodorokselta. Taddeus sai 130 häränjänneruoskan iskua. Sen jälkeen hänen kiduttajansa raahasivat hänet ulos kuolemaan ja menivät itse peseytymään, koska katsoivat saastuneensa yhteydestä pyhien ikonien kunnioittajaan. Pyhä tunnustaja Taddeus kuoli haavoihinsa kahden päivän kuluttua.