Pyhittäjä Teosteriktos, jonka nimi merkitsee ”Jumalan tukemaa”, syntyi Vähän-Aasian Trigliassa 700-luvun alussa. Hän meni jo nuorena kotiseudullaan sijainneeseen Peleketeksen Pyhän Johannes Teologin luostariin. Luostari sijaitsi korkealla vuorella, ja sen nimi merkitsee kallioon hakattua. Myöhemmin hänestä tuli luostarin igumeni. Kun keisari Konstantinos Kopronymoksen käskystä (741–775) alkoi ankara pyhien ikonien kunnioittajien vaino, Aasian maaherra Mikael Lakhanodrakon, jota hänen julmuutensa tähden kutsuttiin nimellä Mekhanodrakon eli ”Juonittelijalohikäärme”, tunkeutui sotilaineen luostariin suurena torstaina liturgian aikana vuonna 763 (tai 764). Hän pidätti 38 huomattavinta munkkia. Kidutettuaan heitä eri tavoin hän vei heidät Efesokseen ja sulki heidät hylättyyn kylpylään, jonka oviaukon hän käski muurata umpeen. Monet kuolivat siellä nälkään ja haavoihinsa. Luostariin jääneitä munkkeja Lakhanodragon ruoskitutti ja antoi kidutettavaksi. Heidän nenänsä leikattiin pois, heidän partansa siveltiin tervalla ja sytytettiin tuleen. Luostari kirkkoineen poltettiin.

Tämän jälkeen igumeni Teosteriktos, jonka nenä oli leikattu ja parta poltettu, vietiin Konstantinopoliin, missä häntä pidettiin vangittuna oikeuspalatsin tyrmässä yhdessä pyhittäjä Stefanos Uuden (28.11.) ja 342 muun pyhien ikonien kunnioittajan kanssa.

Kun vaino päättyi, Teosteriktos palasi takaisin luostarinsa raunioille ja alkoi jälleenrakentaa sitä pyhän Niketaksen (3.4.) kanssa, joka oli lähellä sijaitsevan Medikioksen luostarin igumeni. Niketas oli hänen hengellinen isänsä, jonka elämäkerran hän myöhemmin kirjoitti. Pyhä Teosteriktos kuoli korkealla iällä kärsimysten seppelöimänä oikean uskon tunnustajana.

Konstantinos Kopronymoksen 760-luvulla aloittamassa ikonien kunnioittajien vainossa kärsi marttyyrikuoleman myös munkki Paavali. Hän oli kreetalainen, ja hänet vangitutti Kreetan kenraali Teofanes Lardarytis. Tämä näytti hänelle toisaalta ristiinnaulitun Kristuksen ikonin ja toisaalta hirveitä kidutusvälineitä. Paavalia pyydettiin valitsemaan, polkisiko hän ikonin jalkoihinsa vai suostuiko kidutettavaksi. Vastaukseksi pyhä kumartui ja suuteli ikonia. Heti sotilaat naulasivat hänet katapultille kahden laudan väliin, sitten he työnsivät rautoja koko hänen ruumiiseensa ja ripustivat hänet ilmaan pää alaspäin. Lopuksi he sytyttivät tulen hänen alleen. Näin autuas Paavali sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui 17. maaliskuuta vuonna 765.

Pyhittäjä Makari, maallikkonimeltään Matteus, syntyi vuonna 1400 Kašinin kaupungin lähellä Tverin läänissä. Hänen isänsä palveli pajarina ruhtinaan hovissa, mutta Matteus halusi ennemmin olla taivaallisen Kuninkaan palvelija. Vanhemmat kuitenkin halusivat hänen menevän naimisiin ja Matteus joutui taipumaan isänsä tahtoon. ”Tapahtukoon Herran tahto; tehkää minulle, mitä haluatte”, hän sanoi. Vanhemmat etsivät morsiamen ja Matteus vihittiin avioliittoon. Vuoden kuluttua hänen vanhempansa kuolivat ja kolmen vuoden kuluttua kuoli myös vaimo Helena. Heitä kaikkia Matteus sitten muisti rukouksissaan läpi elämänsä.

Vapaana kaikista maallisista siteistä Matteus meni Klobukovin Pyhän Nikolaoksen luostariin ja sai siellä munkkivihkimyksessä nimen Makari. Hän pyrki jäljittelemään lapsuudestaan asti rakastamiensa pyhien kilvoittelijoiden elämää ja alistui kuuliaisesti paitsi igumenin myös muiden veljien, niin vanhojen kuin nuortenkin tahtoon. Yöt hän vietti rukoillen ja psalmeja laulaen, ja päivisin luki kuuliaisuustehtävien jälkeen pyhien elämäkertoja.

Sielussaan Makari kaipasi päästä kaupunkiluostarista erämaan hiljaisuuteen. Hän vetäytyi seitsemän munkin kanssa noin 18 kilometrin päähän Kašinista kahden järven väliselle kannakselle lähelle Volgaa ja perusti sinne pienen erakkolan. Maa-alue kuului pajari Ivan Koljagalle, joka alkoi pelätä erakkolan laajentuvan suureksi luostariksi laajoine viljelyksineen. Hänen sydämessään leimahti sellainen viha Makaria kohtaan, että hän päätti surmata tämän. Odottamaton sairaus herätti hänet kuitenkin katumukseen. Hän käski kantaa itsensä Makarin luo, tunnusti pahat aikeensa ja pyysi anteeksi. Haluten pyyhkiä kokonaan pois syntinsä hän lahjoitti erakkolalle maata. Munkit rakensivat kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Tieto pajari Ivanin kääntymyksestä levisi kansan parissa ja toi Makarin luo monia pelastustaan etsiviä.

Koitti aika valita luostarille johtaja. Makari piti itseään ansiottomana niin korkeaan tehtävään ja pyysi vuorollaan jokaista mukanaan erakkolaan tullutta munkkia ottamaan vastaan pappeuden ja igumenin arvon. Vain veljestön yhteinen toivomus sai hänet taipumaan ja ryhtymään itse luostarin johtajaksi. Ensimmäiseen alttaripalvelukseensa hän valmistautui rukoillen pitkään yksinäisyydessä.

Igumenina Makari ahkeroi luostarin töissä yhdessä veljestön kanssa. Lisäksi hän opetti veljestöä ja luostarissa vierailevia. Nähdessään hänen paikatun ja kuluneen viitansa jotkut nauroivat hänelle, mutta Makari oli tyytyväisempi kuullessaan pilkkaa kuin ylistystä. Hänelle tuotti iloa ja lohdutusta kulkea yksin luonnon hiljaisuudessa. Joskus villieläimet tulivat syömään hänen kädestään.

Hengellinen elämä kukoisti pyhittäjä Makarin luostarissa. Joosef Volokolamskilainen (ks. 9.9.), joka vieraili siellä vuonna 1478, vertasi sitä Athosvuoren luostareihin. Hän sanoi, että on turha lähteä Athokselle asti, sillä Kaljazinin luostarissa voi pelastua yhtä hyvin.

Pyhittäjä Makari ei muuttanut rukoussääntöään koko sinä aikana, jonka hän kilvoitteli erakkolassaan. Astuttuaan ankaran kilvoittelun tielle hän pysyi sillä aina hautaan asti. Herra soi Makarille selvänäköisyyden ja ihmeiden tekemisen lahjan, niin että tämä paransi useita halvaantuneita ja riivattuja.

Puhdistettuaan kyyneliä vuodattamalla sielunsa pyhä Makari antoi henkensä Herralle 83 vuoden ikäisenä vuonna 1483. Hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden kuluttua ja ne levittivät ympärilleen hyvää tuoksua.

Pyhä Gabriel oli merkittävä hahmo 1700-luvun Georgiassa. Tiedetään, että hän sai hyvän koulutuksen. Hänellä oli pieni ompelimo Tiflisissä. Hän pyrki pysymään syrjässä maailman turhuuksista, ja suurimman osan puotinsa tuotoista hän jakoi köyhille. Lopulta Gabriel hylkäsi puotinsa ja suuntasi Davit-Garejin erämaahan, jonka luostarissa hänet vihittiin munkiksi.

Veljestön keskuudessa Gabriel tunnettiin halustaan auttaa toisia sekä suuresta rakkaudellisuudestaan. Hän auttoi kaikkia, huolehti kaikista ja rohkaisi kaikkia. Gabriel kirjoitti paljon, ja hänen teoksillaan oli sittemmin suuri vaikutus Georgian hengelliseen kirjallisuuteen. Omien teologisten kirjoitustensa lisäksi hän laati patrististen tekstien kokoomateoksia. Hänen omia kirjoituksiaan ovat esimerkiksi Hierarkkisen liturgian selitys, jossa kuvataan ja tulkitaan pyhä liturgiapalvelus kohta kohdalta, Kunnioitettavan skeemamunkki Onisforen elämä ja työt ja Lyhyt kertomus Porfirista. Hän myös laati kirjoituksia, jotka koskivat kanonista lakia.

Suuren paaston aikaan vuonna 1802 eräs ylidiakoni saapui Tiflisistä Davit-Garejin luostariin, koska kaipasi askeettista elämää. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi kuitenkin ikävöidä perhettään ja päätti palata kotiinsa. Pyhä Gabriel lähti saattamaan häntä matkalle kohti Tiflistä. Matkalla heidän kimppuunsa hyökkäsi aivan yllättäen joukko dagestanilaisia muslimeja, jotka tappoivat pyhän Gabrielin. Luostarin veljet kantoivat pyhän Gabrielin ruumiin takaisin luostariin ja hautasivat hänet.

Pyhittäjä Parfeni, maallikkonimeltään Pjotr Krasnopevtsev, syntyi köyhän kirkonpalvelijan perheeseen Tulan läänissä Simonovon kylässä vuonna 1790. Perheen työntäyteinen elämä opetti hänelle jo lapsena kärsivällisyyttä, totutti hänet tyytymään vähään ja turvautumaan kaikessa Jumalaan. Nuorena seminaariopiskelijana hän yöpyi kerran kirkkaana yönä taivasalla. Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa ja katsahtaessaan ylös näki päänsä päällä valkoisen kyyhkysen. Se ei lentänyt, vaan leijui hänen yllään vuoroin kohoten ja laskeutuen. Pjotr ei voinut irrottaa katsettaan linnusta ja seurasi sitä aamunkoittoon asti. Taivaallisen maailman kaipuu ja ihanuus täytti hänen sydämensä. Mikään maallinen ei enää houkutellut häntä.

Pjotr alkoi tilaisuuden tullen vetäytyä pois ihmisten seurasta metsän hiljaisuuteen ja vietti siellä tuntikausia antautuen rukoukseen ja sisäiseen katseluun. Kerran hän näki ilmestyksessä munkin, joka sanoi hänelle: ”Munkki on muukalainen ja elää maan päällä kuolleena kaikelle.” Hän tulkitsi sanat kutsuksi luostarielämään ja ajatteli siitä eteenpäin lakkaamatta munkiksi ryhtymistä. Kiintymys vanhempiin esti häntä kuitenkin heti toteuttamasta aiettaan, sillä hän oli heidän tukensa, jolta he kysyivät neuvoa kaikissa vaikeissa tilanteissa.

Vuonna 1814 Pjotr teki pyhiinvaellusmatkan Kiovan luolaluostariin, jossa rakkaus luostarielämään kasvoi entisestään hänen sielussaan. Viiden vuoden kuluttua hän irrottautui lopullisesti perheestään ja meni kuuliaisuusveljeksi Kiovan luolaluostariin. Siellä hänet määrättiin kirkkoleipien leipojaksi.

Myöhemmin vanhus kertoi: ”En ollenkaan pohtinut luostarikilvoituksia enkä sitä, että omaksuisin itselleni tietyn rukoussäännön tai elämänjärjestyksen. Ajattelin vain, miten voisin rukoilla, rukoilla lakkaamatta ja tehdä työtä voimieni mukaan, olla kaikessa kuuliainen esimiehelle kuin Jumalalle ja olla loukkaamatta ja tuomitsematta ketään. Näin minulla ei ollut aikaa seurata toisten tekemisiä; tunsin vain itseni.” Tällä tavoin hän Pyhän Hengen ohjaamana hankki itselleen jo aloittelijana hyveitä, jotka tavallisesti ovat vasta pitkällisen kilvoituksen hedelmiä.

Pjotrin ankara elämä, vastaansanomaton kuuliaisuus ja nöyryys eivät jääneet huomaamatta igumeni Antonilta[1], joka teki hänestä heti samana vuonna kirkkoleipäleipomon johtajan. Tuossa tehtävässä hän kilvoitteli kaksitoista vuotta. Hän rukoili hellittämättä ja oli täynnä rakkautta lähimmäisiään kohtaan. Hänellä ei ollut mitään ylimääräistä omaisuutta ja kuitenkin hän oli aina valmis luopumaan omastaan puutteessa olevien hyväksi. Kerran talvipakkasilla häneltä vietiin turkki. Varas saatiin kiinni ja tuotiin hänen luokseen, mutta hän ei ainoastaan antanut tämän pitää turkkia, vaan lahjoitti vielä rahaakin ruokaa varten.

Vuonna 1824 Pjotr vihittiin munkiksi nimellä Pafnuti. Hän lisäsi kilvoituksiaan, vietti yöt läpeensä rukouksessa ja syventyi jäljentämään pyhien elämäkertoja ja Iisak Syyrialaisen kirjoituksia. Hän tuli otolliseksi näkemään hengellisiä näkyjä, joissa Jumalanäiti ja pyhät ihmiset ilmestyivät hänelle.

Pian pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 1830 Pafnuti määrättiin luolaluostarin veljestön rippi-isäksi. Toisten syntien kuuleminen herätti hänen sielussaan syvää murhetta ja säälintunnetta. ”Ihmisparat! Jospa he tietäisivät, millaiset hyvyydet he vaihtavat synnin löyhkään. Jospa he tietäisivät, miten heidän syntinsä loukkaavat Jumalan laupeutta ja suuruutta”, hän tapasi sanoa.

Pafnuti vihittiin omasta pyynnöstään suureen skeemaan vain 48 vuoden iässä. Vihkimyksessä hän sai nimen Parfeni pyhän Parthenioksen (7.2.), Lampsakoksen piispan mukaan, joka oli ilmestynyt hänelle ilmoittaen, että luostarin vanhintenneuvosto soisi hänelle skeemavihkimyksen hänen nuoresta iästään huolimatta. Vihkimyksen myötä hän omistautui lakkaamattomalle rukoukselle, joka täytti hänen sielunsa suurella autuudella ja ilolla. Hän suhtautui syvällä kunnioituksella ja lapsenomaisella rakkaudella Jumalanäitiin, jonka hän sai nähdä ilmestyksissä useita kertoja. Muutamia vuosia hän asui pienessä keljassa; hän peitti sen ikkunan Jumalanäidin ikonilla, jonka edessä paloi lampukka, ja sanoi: ”Mihin minä tarvitsen aistein havaittavaa valoa? Kaikkeinpuhtain on silmieni ja sieluni valo!” Eräässä ilmestyksessä Jumalanäiti ilmoitti hänelle suuren skeeman merkityksen: se on omistautumista rukoukselle koko maailman puolesta.

Välillä kun pyhiinvaeltajat tungeksivat Parfenin luokse saamaan hengellistä ohjausta, hän suunnitteli sulkeutuvansa kokonaan keljaansa, mutta ymmärsi, ettei se ollut Jumalan tahto. Hengellisiä lapsiaan hän kehotti taistelemaan himoja vastaan, rukoilemaan lakkaamatta Pyhän Hengen saamiseksi ja lukemaan päivittäin evankeliumia ja psalttaria.

Skeemavihkimyksen jälkeen elämänsä viimeisten 17 vuoden ajan Parfeni toimitti joka päivä liturgian ja sai siitä suurta hengellistä lohtua ja iloa. Herra vahvisti häntä lähettämällä ihmeellisiä ilmestyksiä. Kerran kerubiveisun aikaan hän näki Kristuksen laskeutuvan taivaasta alttaripöydälle, Isän Jumalan siunaavan laskeutumisen ja Pyhän Hengen olevan Kristuksen yllä. Toisen kerran toistaessaan rukousta ”Jeesus, asu minussa” hän kuuli hiljaisen äänen sanovan: ”Joka syö minun ruumiini ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Kiovan metropoliitta Filaret (Amfiteatrov) kunnioitti isä Parfenia. Tämä toimitti tavallisesti jokapäiväisen liturgian metropoliitan kotikirkossa ja oli hänen rippi-isänään. Kun Parfeni vanhetessaan ei enää jaksanut mennä kirkkoon, hänen keljansa viereiseen huoneeseen sisustettiin kotikirkko, jossa hän toimitti liturgian. Kukaan ei voinut olla läsnä palveluksissa tuntematta erityistä heltymystä, sillä rukouksen henki välittyi Parfenin sielusta läsnäolijoiden sydämeen. Kirkko olikin usein aivan täynnä rukoilijoita. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää kyennyt toimittamaan palveluksia itse, mutta oli aina paikalla ja osallistui päivittäin pyhään ehtoolliseen.

Keväällä 1855 vanhus Parfeni alkoi silminnähden heiketä. Suurena torstaina liturgian jälkeen hän kutsui keljaansa luostarin johtajan ja läheisimmät pappismunkit, joiden kummina hän oli ollut munkiksi vihittäessä. Hän hyvästeli heidät ja antoi kullekin viimeisen opetuksen ja siunaukseksi ikonin, evankeliumin tai jonkin muun pyhän esineen pyytäen heitä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Seuraavana päivänä, suurena perjantaina, joka osui tuona vuonna maaliskuun 25. päiväksi eli Neitsyt Marian ilmestysjuhlaksi, hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Ukrainan kirkko viettää pyhittäjä Parfenin muistoa maaliskuun 17. päivänä, jotta se ei jäisi ilmestysjuhlan varjoon.

Pyhittäjä Parfeni kirjoitti laajalle levinneen päivittäiseen käyttöön tarkoitetun rukouksen, jossa hän sanoo: ”Herra, päästä minut aikaa tuhoavasta joutilaisuuden hengestä ja turhista ajatuksista, jotka estävät Sinun läsnäolosi ja hajottavat tarkkaavaisuuteni rukouksen aikana. Jos ajatukseni rukoillessani kääntyvät pois Sinusta, auta minua, etten tekisi sitä tieten tahtoen ja etten kääntäessäni mieltäni pois Sinusta, samalla kääntäisi Sinusta sydäntänikin.”

Pyhä Zoticus syntyi Roomassa maineikkaaseen kristittyyn perheeseen. Hän sai opetusta parhailta mestareilta ja edistyi nopeasti hyveissä. Kun kristinusko sai valtiollisen aseman, hallinnossa tarvittiin kristittyjä, jotka kykenivät soveltamaan varhaiskirkon periaatteita ja toimintatapoja uusissa olosuhteissa. Zoticus oli vielä nuorukainen, kun keisari Konstantinus Suuri valitsi hänet avustajakseen ryhtyessään vaihtamaan pääkaupunkia. Zoticus seurasi hänen mukanaan Roomasta Byzantionin kaupunkiin, joka vihittiin toukokuussa 330 pääkaupungiksi uudella nimellään Konstantinopoli. Tämä ”Uusi Rooma” oli nouseva kaikkia muita kaupunkeja kauniimmaksi.

Alku ei kuitenkaan ollut helppo. Kaupungissa oli niin paljon lepraisia, että keisari määräsi kaikki sairastuneet, olipa heidän asemansa mikä tahansa, poistumaan kaupungista tai heidät hukutettaisiin. Täynnä sääliä näitä kovaosaisia kohtaan Zoticus meni Konstantinuksen palatsiin ja pyysi häneltä kultaa ostaakseen helmiä ja jalokiviä keisarillisen kunnian kirkastamiseksi entistäkin mahtavammaksi. ”Kuten teidän majesteettinne tietää”, hän sanoi, ”olen hyvin perillä näistä asioista.” Saatuaan haluamansa määrän kultaa Zoticus riensi hankkimaan todellisia ikuisia jalokiviä: hän kulki kaupungin läpi ja aina nähdessään jonkun, jota vietiin karkotettavaksi tai hukutettavaksi, hän osti tämän vapaaksi. Zoticus vei heidät Bosporin salmen toiselle rannalle eräälle kukkulalle, jonne hän järjesti telttoja ja pieniä katoksia. Hän hoiti sairaita lievittäen heidän kärsimyksiään ja lohduttaen heitä. Zoticus perusti Konstantinopoliin suojakodin orvoille ja sairaalan köyhille. Tämä oli yksi ensimmäisiä kristillisiä sairaaloita.

Kun areiolaismielinen Konstantius nousi valtaistuimelle isänsä kuoleman jälkeen vuonna 337, hän alkoi painostaa ortodokseja. Zoticuksen saamia etuoikeuksia kadehtineet hovimiehet panettelivat häntä keisarille arvostellen sekä hänen mielipiteitään että julkisten varojen tuhlaamista lepraisten hoitoon. Heidän juonittelunsa kiihtyivät entisestään, kun kaupunkia alkoi uhata nälänhätä, josta he syyttivät Zoticusta. Odottamatta Konstantiuksen kantaa pyhä Zoticus saapui arkailematta hoviin ja tarjoutui näyttämään keisarille ne jalokivet, jotka oli ostanut tälle.

Kun he lähestyivät kukkulaa, Konstantius hämmästyi nähdessään sairaiden suuren joukon tulevan häntä vastaan järjestäytyneessä kulkueessa. Heillä oli soihtuja käsissään, ja ryhmää johti keisarin oma tytär, jonka Zoticus oli pelastanut hukuttamiselta tämän sairastuttua lepraan. Zoticus lausui ihmettelevälle keisarille: ”Nämä ovat kallisarvoisia jalokiviä ja loistavia helmiä, jotka välkehtivät taivaallisen valtakunnan kruunussa, ja sen olet saava heidän rukouksiensa kautta. Päätin ostaa heidät sinun sielusi pelastuksen tähden.”

Julma valtias ei tuntenut edes isällistä kiintymystä vaan raivostui ja määräsi sotilaansa pidättämään Zoticuksen ja kiskomaan häntä villien muulien perässä, kunnes hänen ruumiinsa olisi ruhjoutunut palasiksi. Sotilaitten usuttamina muulit ryntäsivät alamäkeen kiskoen pyhää Zoticusta yli kivien ja läpi piikkipensaiden. Sitten muulit kääntyivät takaisin ja rynnistivät kukkulan huipulle ja pysähtyivät ikään kuin kunnioittaakseen pyhän ruumista. Sotilaat eivät enää saaneet niitä liikkeelle.

Legendan mukaan Zoticuksen silmä olisi pudonnut Pyhän Panteleimonin kirkon eteen, jonne puhkesi välittömästi lähde. Kukkulalla muulit alkoivat puhua ilmoittaen, että pyhä oli haudattava juuri siihen mihin ne olivat pysähtyneet. Keisari alkoi katua tekoaan ja antoi haudata pyhän Zoticuksen ruumiin kukkulalle asianmukaisin menoin. Samalle paikalle hän määräsi rakennettavaksi sairaalan lepraisille. Sen yhteydessä toimi myöhemmin myös vanhainkoti ja majatalo. Sairaala toimi vuosisatojen ajan tarjoten parasta hoitoa mitä ihmisvoimin oli annettavissa. Monet paranivat myös pyhän Zoticuksen rukousten kautta. Häntä kunnioitetaan ”kaupunkien kuningattaren” kaikkien hyväntekeväisyyslaitosten isähahmona. Slaavilaisissa kalentereissa hänen muistopäivänsä on yleensä 30.12.

Anysios nousi Tessalonikan piispanistuimelle oppi-isänsä Akholioksen kuoltua vuonna 383. Hän oli oletettavasti saanut nimensä pyhän Anysian (30.12.) mukaan. Pyhä Ambrosius (7.12.) ylisti Anysioksen intoa ja uskoi hänen piispuudestaan tulevan menestyksekkään. Paavi Damasus (11.12.) teki hänestä Illyrian vikaarin. Alueen kirkollisesta hallinnosta muodostui myöhemmin Rooman ja Konstantinopolin välinen riidanaihe. Anysioksen aikana Tessalonikassa tapahtuivat ne veriteot, joita keisari Teodosius joutui katumaan pyhän Ambrosiuksen edessä.

Pyhä Anysios oli mukana vuoden 391 paikallisessa kirkolliskokouksessa, joka asettui puolustamaan Jumalanäidin neitsyyttä Sardeksen piispa Bonosoksen väitteitä vastaan. Anysios tuki Johannes Krysostomosta tämän jouduttua vainon kohteeksi. Vuonna 404 hän vetosi viidentoista muun makedonialaisen piispan kanssa paavi Innocentukseen Krysostomoksen puolesta. Johannes lähetti Anysiokselle myöhemmin kiitoskirjeen kehottaen tätä taistelemaan kirkon eheyttämiseksi. Pyhä Anysios kuoli pian tämän jälkeen vuosien 405–410 tienoilla.

Kun kirkko oli saanut tunnustetun aseman Rooman valtakunnassa, useat naiset Rooman aristokraattisista perheistä innostuivat Egyptin erakkojen kilvoituksia kuvaavista kertomuksista ja pyhän Hieronymuksen (15.6.) palavista opetuspuheista siinä määrin, että päättivät luopua maailman turhuuksista ja lähteä vaeltamaan taivasten valtakuntaan johtavaa kapeaa tietä. Heitä olivat pyhät Asella (6.12.), Fabiola (27.12.), Paula ja hänen tyttärensä Eustochium (26.1.) sekä Melania Vanhempi, jolla ei ole virallista muistopäivää, ja hänen lapsenlapsensa, tänään muisteltava Melania Nuorempi. He kaikki luopuivat rikkaudesta, kunniasta ja helposta elämästä ja omistautuivat laupeudentöille ja askeettisiin kilvoituksiin joko kotikaupungissaan Roomassa tai Pyhässä maassa.

Valeria Melania syntyi vuonna 383. Hänet annettiin vastoin tahtoaan jo 14-vuotiaana vaimoksi 17-vuotiaalle Pinianus-nimiselle sukulaiselleen. Melania ehdotti puolisolleen häiden jälkeen, että he omistautuisivat salaa neitseelliseen elämään. Pinianus sen sijaan esitti, että he hankkisivat ensin kaksi lasta sukua jatkamaan ja antautuisivat kilvoitteluelämään sen jälkeen. Heille syntyikin tytär, jonka he omistivat Herralle. Melania alkoi jo käyttää karkeita vaatteita silkkipukunsa alla ja kilvoitteli salaa, mutta Pinianus tahtoi ehdottomasti vielä toisen lapsen. Vuonna 403 Melania synnyttikin pojan. Lapsi syntyi ennen aikojaan ja kuoli pian. Melania oli itsekin kuolla synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin. Pinianus lupasi, että tästedes he eläisivät neitseellisesti, ja Melania alkoi tervehtyä. Hänen isoäitinsä Melania Vanhempi, joka oli 37 vuoden oleskelun jälkeen palannut Roomaan Pyhältä maalta, rohkaisi heitä tässä pyhässä päätöksessä. Pian myös perheen tytär kuoli, samoin Pinianuksen isä.

Vapaina kaikista maallisista velvoituksista 20-vuotias Melania ja 23-vuotias Pinianus vetäytyivät Rooman lähettyvillä olleille tiluksilleen alkaen huolehtia matkustavaisista ja auttaa sairaita ja vankeja. Melania ompeli omin käsin Pinianukselle karkean jouhipuvun ja kasvatti tätä kilvoituselämään. Noihin aikoihin he molemmat näkivät unessa korkean muurin, jonka yli heidän piti kiivetä, ennen kuin pääsisivät ahtaan portin kautta taivasten valtakuntaan. He ymmärsivät hyvin unen merkityksen ja alkoivat vähitellen luopua suuresta omaisuudestaan. Tämä ei kuitenkaan ollut yksinkertainen tehtävä, sillä kummallakin oli omistuksessaan maita aina Brittein saarilta Afrikkaan saakka. Näillä tiloilla oli niin mahtavia rakennuksia, että ainoastaan keisari olisi pystynyt ostamaan niitä. Tällaisten suurten omaisuuksien hajottamisella olisi ollut seurauksia koko keisarikunnan taloudelle, ja siksi jotkut heidän sukulaisensa senaattorit yrittivät kaikin keinoin estää heidän aikeensa. Melania sai kuitenkin suunnitelmalleen keisarinnan tuen.

Ensiksi Melania vapautti 8 000 orjaansa antaen jokaiselle uuden elämän alkupääomaksi kolme kultarahaa. Sitten hän pani välittäjänsä ohjaamaan kultavirrat valtakunnan itäosaan, jossa rakennettiin tuolloin paljon kirkkoja ja luostareita. Kulta, jalokivet ja kallisarvoiset maljat ja silkkikankaat omistettiin näille Jumalan temppeleille. Melania ja Pinianus luovuttivat kokonaisia alueita kirkolle tai jakoivat niiden myynnistä saamansa rahat almuina köyhille.

Kun gootit Alarikin johdolla valtasivat Rooman vuonna 410 ja aiheuttivat pakokauhua koko Italiassa, Melania ja Pinianus siirtyivät Sisiliaan mukanaan 60 neitsyttä ja 30 munkkia. Sieltä he purjehtivat Pohjois-Afrikkaan, missä he saattoivat päätökseen omaisuutensa myynnin. Saamillaan rahoilla he avustivat goottien hyökkäyksen uhreja ja auttoivat uusien luostarien perustamisessa.

Saatuaan suuren tehtävänsä loppuun Melania antautui maallisista huolista vapautuneena askeettiseen kilvoitteluun. Vaikka hän oli tuskin 30-vuotias, jumalallinen rakkaus paloi hänen sydämessään sellaisella liekillä, että hän omaksui ankarimpien erämaakilvoittelijoiden elämäntavan tekemättä mitään myönnytyksiä entisille hienostuneille tottumuksilleen. Vähitellen hän totutti itsensä paastomaan täydellisesti viisi arkipäivää ja syömään vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Hänen äitinsä Albina, joka seurasi häntä kaikkialle, onnistui suostuttelemaan hänet lisäämään pääsiäisviikon kolmena ensimmäisenä päivänä hiukan öljyä ravintoonsa, joka oli yleensä veteen keitettyä. Melanian suurin ilo oli pyhän Raamatun tutkiskelu ja pyhien elämäkerrat, joita hän pystyi lukemaan paitsi latinaksi myös kreikaksi.

Öisin Melania lepäsi kaksi tuntia ja vietti loppuyön valvoen ja rukoillen. Hän opetti kanssaan asuville neitseille, että neitsyyteen pitää yhdistää tarkkaavaisuus ja palava Yljän tulemisen odotus. Vaikka Melania olisikin halunnut omistautua kokonaan rukouskilvoitukseen, se ei ollut mahdollista hänen monien velvollisuuksiensa vuoksi. Niinpä hän vietti päivät harjoittaen laupeudentekoja, mutta sulkeutui öisin ahtaaseen komeroon, missä hänellä ei ollut tilaa edes käydä pitkäkseen. Ylpeyteen houkuttelevat ajatukset hän torjui halveksivalla itseironialla ja oli niin lempeä yhteydessään ihmisiin, että saattoi kuolinvuoteellaan sanoa, ettei koskaan ollut mennyt illalla levolle vihoissaan kenellekään.

Vietettyään seitsemän vuotta Pohjois-Afrikassa Melania lähti yhdessä äitinsä ja entisen miehensä, nykyisen hengellisen veljensä Pinianuksen kanssa Pohjois-Afrikasta kohti Pyhää maata. Matkalla he pysähtyivät Aleksandriassa tavatakseen patriarkka Kyrilloksen. Jerusalemiin saavuttuaan Melania vietti kaikki päivänsä Pyhän haudan kirkossa, ja öisin, kun kirkon ovet suljettiin, hän jäi Golgatalle rukoilemaan aamuun asti.

Sitten Melania lähti Pinianuksen kanssa Egyptiin tutustuakseen Nitrian erämaan kilvoittelijoihin. Hänen äitinsä jäi Jerusalemiin rakennuttamaan Melanialle keljaa Öljymäelle. Melania viipyi Nitriassa puoli vuotta ja keskusteli monien erämaaisien kanssa, joista kuuluisimpia ovat abbat Pambo, Serapion ja Pafnutios. Melania jakoi erakoille myös avustusta, mutta jotkut heistä eivät tahtoneet ottaa vastaan pienintäkään rahasummaa.

Palattuaan Jerusalemiin Melania asettui keljaansa Öljymäelle, missä hän eli neljätoista vuotta (417–431). Joka vuosi teofaniasta (loppiainen) pääsiäiseen saakka hän eli täysin eristäytyneenä istuen tuhkakasan päällä rukoilemassa jouhipaita yllään. Tuona aikana hän suostui tapaamaan vain äitiään, Pinianosta ja nuorta serkkuaan Paulaa, joka oli pyhän Paulan tytär.

Vaikka Melania elikin ankarasti ja eristäytyneenä, hän seurasi tarkoin kirkon elämää. Hän oli innokas oikean opin kannattaja ja vastusti Pelagiusta, joka korosti ihmisen vapaan tahdon merkitystä niin, ettei Jumalan armolle näyttänyt jäävän sijaa. Melanian oppi-isiä olivat pyhä Hieronymus, jonka hän kohtasi Betlehemissä, ja pyhä Augustinus, joka kunnioitti häntä suuresti ja omisti hänelle vuonna 418 kirjoittamansa teoksen Kristuksen armosta ja perisynnistä.

Äitinsä kuoltua vuonna 431 Melania luopui eristäytyneisyydestään ja perusti Pinianuksen kanssa Öljymäelle luostarin, joka noudatti roomalaista jumalanpalvelusjärjestystä. Pian sinne kerääntyi 90 nunnaa. Nöyryydessään Melania ei suostunut ryhtymään luostarin johtajaksi, vaan antoi johtoaseman toiselle sisarelle. Hän otti kuitenkin omaksi tehtäväkseen hengellisen ohjauksen, jota hän ei antanut ainoastaan sanoillaan vaan myös oman elämänsä esimerkillä. Hänestä tuli kaikkien palvelija. Hän kävi salaa hoitamassa sairaita sisaria ja otti suorittaakseen luostarin epämiellyttävimmät tehtävät. Melania opetti sisarille sielun ja ruumiin neitseellisyyttä ja neuvoi heitä käyttämän itseään kohtaan Herran suosittelemaa siunattua ”väkivaltaa” (Matt. 11:12) luopuakseen omasta tahdostaan. Hyveiden rakennelma on vakaa, kun se pystytetään kuuliaisuuden perustalle. Ottaen esimerkkejä kilvoittelijoiden elämästä hän kehotti sisaria olemaan kestäviä hengellisessä taistelussa, tunnistamaan Paholaisen juonet ja keskittymään rukoukseen.

Kun Pinianus kuoli vuona 432, Melania hautasi hänet äitinsä haudan luo lähelle paikkaa, jossa Kristus oli puhunut Jerusalemin hävityksestä. Tämän jälkeen Melania sulkeutui vuodeksi keljaansa täydelliseen eristäytyneisyyteen. Sitten hän antoi pappi Gerontiokselle, joka oli hänen oppilaansa ja hänen elämäkertansa kirjoittaja, tehtäväksi perustaa paikalle munkkiluostarin, jonka hengellisestä ohjauksesta hän itse vastasi.

Melanian tarkoitus oli jatkaa hiljaista kilvoituselämäänsä kuolemaansa asti, mutta eräänä päivänä hänelle tuli kirje Konstantinopolista, jossa hänen setänsä Rooman maaherra Vulusius oli käymässä. Kirjeessä häntä pyydettiin tulemaan tervehtimään setäänsä. Setä oli vielä epäjumalanpalvelija, mutta hänet oli valittu maaherraksi lähinnä sotilaallisten ansioittensa johdosta. Melania ei ollut varma, oliko Jumalan tahto, että hän jättäisi kilvoituselämän edes vähäksi aikaa mennäkseen itäiseen pääkaupunkiin. Hän tiedusteli hengellisten isiensä mielipidettä asiasta, ja he olivat sitä mieltä, että hänen oli mentävä, sillä siitä koituisi suurta hyötyä.

Niinpä Melania vuoden 436 loppupuolella saapui Konstantinopoliin ja tapasi siellä setänsä vakavasti sairaana. Setä hämmästeli hänen askeesin muuttamaa ulkonäköään. Tästä Melania sai aiheen todistaa Kristuksesta, jonka voimasta niin monet ylhäiset ja rikkaat olivat hylännet kaikki maalliset ja ajalliset nautinnot löydettyään niiden sijaan jotain parempaa. Melanian sanat ja koko persoonallisuus saivat aikaan sen, mitä monet viisaat miehet, kuten pyhä Augustinus, olivat turhaan yrittäneet: Vulusius alkoi katua ja päätti ottaa vastaan kristinuskon. Patriarkka Proklos kastoi hänet vähän ennen hänen kuolemaansa. Samalla matkalla Melania tutustui keisarinna Eudokiaan (n. 400–460), jolle hän suositteli lämpimästi pyhiinvaellusta Jerusalemiin. Noihin aikoihin Konstantinopoli oli sekasorron vallassa Nestorioksen harhaopin takia. Melania puolusti siellä vielä ortodoksista uskoa ennen kuin palasi luostariinsa Öljymäelle.

Seuraavana vuonna keisarinna Eudokia teki pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle. Melanian yhteisö teki keisarinnaan vaikutuksen ja hän myös hyötyi keskusteluista tämän kanssa. Hän käytti Melaniaa neuvonantajanaan päättäessään, mihin kirkkoihin ja luostareihin luovuttaisi tuomansa runsaat lahjat.

Jumala antoi Melanialle sairauksien parantamisen armolahjan. Välttyäkseen omahyväisyydeltä Melania tapasi antaa esirukouksia pyytäville öljyä marttyyrien haudoilla olleista öljylampuista tai jotain jollekulle pyhälle ihmiselle kuulunutta. Näin hän pyrki salaamaan oman osuutensa parantumiseen.

Melanian kilvoitustie alkoi lähestyä loppuaan. Hänen ainoana toiveenaan olikin enää päästä lähtemään tästä maailmasta ja olla Kristuksen kanssa. Hän sairastui vuonna 439 viettäessään joulua Betlehemissä. Palattuaan Jerusalemiin hän kokosi luostarinsa nunnat ympärilleen antaakseen heille hengellisen testamenttinsa. Hän vakuutti olevansa aina näkymättömästi heidän kanssaan ja huolehtivansa heidän tarpeistaan, jos he vain noudattaisivat uskollisesti hänen ohjeitaan ja pitäisivät viisaiden morsiusneitojen tavoin lamppunsa palamassa (Matt. 25:1-13). Sairastettuaan kuusi päivää hän antoi viimeiset ohjeensa myös munkeille ja nimitti Gerontioksen molempien luostareiden johtajaksi ja hengelliseksi isäksi. Sen jälkeen hän vaipui lempeästi kuolonuneen lausuen viimeisiksi sanoikseen: ”Niin kuin Herra tahtoo, niin tapahtukoon.”

Tieto Melanian kuolemasta levisi nopeasti, ja munkkeja ja erakoita riensi eri puolelta Palestiinaa Jerusalemiin hänen hautajaisiinsa. Toimitettiin kokoöinen vigilia. Kun Melania aamun sarastaessa haudattiin, munkit peittivät hänet pyhille kilvoittelijoille kuuluneilla vaatteilla, vöillä ja kaavuilla välittäen näin hänelle heidän siunauksensa.

Idässä Melaniaa alettiin kunnioittaa pyhänä ja hänen elämäkertansa laadittiin heti hänen kuolemansa jälkeen. Lännen kirkossa hän kuitenkin tuli laajemmin tunnetuksi vasta vuonna 1905 kardinaali Rampollan löydettyä ja julkaistua Melanian elämäkerran. Pyhän Melanian luostari tuhoutui monien muiden pyhien paikkojen tavoin vuonna 614 persialaisten hyökätessä Pyhään maahan.

Pyhä Anysia oli upporikkaan ylimysperheen tytär 200-luvun Tessalonikassa. Hänen kristityiksi kääntyneet vanhempansa istuttivat häneen jo lapsuudessa rakkauden hyveisiin ja jumalalliseen viisauteen. He molemmat kuolivat Anysian ollessa teini-ikäinen. Maalliset ilot eivät houkutelleet rikasta tyttöä, jonka sielussa paloi rakkaus Kristukseen. Päinvastoin hän pyrki vapautumaan kaikesta, mikä sitoi häntä maallisiin asioihin, päästäkseen pian kohtaamaan taivaallisen Ylkänsä. Hän vapautti lukuisat orjansa ja antoi heille rahaa elämisen alkupääomaksi. Hän jakoi pois maatiloja, peltoja, karjalaumoja ja koko perintönsä kuin evankeliumin viisas kauppias, joka kallisarvoisen helmen löydettyään myi kaiken saadakseen sen omakseen. Luovuttuaan jalokivistä ja ylellisestä vaatetuksesta hän kiersi kaupunkia pukeutuneena vaatimattomaan asuun käyden katsomassa orpoja ja viemässä apua leskille sekä ruokkien ja vaatettaen puutteenalaisia.

Erityisesti Anysia huolehti vainoissa vankilaan heitetyistä kristityistä, jotka joutuivat kärsimään nälkää, janoa ja pahoinpitelyä Kristuksen rakkauden tähden. Vaarasta välittämättä hän kävi heidän luonaan ja suuteli heidän haavojaan ja ruhjeitaan kuin ne olisivat olleet Vapahtajamme pelastavaisen kärsimyksen jälkiä.

Ilman omaisuutta, kuolevainen ruumiinsa ainoana yhdyssiteenään tähän maailmaan Anysia toivoi hartaasti, että hänkin saisi täydellistää kilvoituksensa kuolemalla Kristuksen tähden. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt etsimään marttyyrikuolemaa vaan jätti asian Jumalan päätettäväksi. Hän vetäytyi ahtaaseen keljaan omistautuakseen kokonaan kyynelrukoukseen ja paastoamiseen. Nähdessään Anysian innokkaan kilvoittelun Paholainen yritti kaikin keinoin saada hänet luopumaan hurskaasta elämäntavastaan ja lähtemään pois keljastaan. Sielunvihollinen ampui häntä kyllästymisen, alakuloisuuden, ruumiillisen heikkouden ja sairauden nuolilla, mutta Anysia voitti kaiken rukouksen avulla.

Keisari Maximianuksen (286–305) aloitettua kristittyjen vainon Anysia uskalsi pyytää Kristukselta, että hänkin pääsisi osalliseksi Hänen elämää tuottavasta kuolemastaan. Anysia oli jo täydellistynyt kristillisissä hyveissä ja hänen rukoukseensa vastattiin. Kun hän oli eräänä päivänä matkalla jumalanpalvelukseen, eräs keisarillinen tallimestari pysäytti hänet tylysti ja alkoi udella hänen vakaumustaan. Kun Anysia julisti epäröimättä olevansa kristitty, mies raahasi hänet epäjumalantemppeliin vaatien häntä uhraamaan. Vastaukseksi Anysia sylkäisi häntä kasvoihin. Raivoissaan mies veti miekkansa tupesta ja lävisti sillä Anysian. Näin Anysia antoi sielunsa Herran haltuun. Kristityt hautasivat hänet kaupungin ulkopuolelle. Vainojen päätyttyä paikalle rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.