Ethilwald oli pyhän Cuthbertin (20.3.) oppilaana ja apulaisjohtajana luostarissa, jonka tämä oli perustanut Skotlannin itärannikolle. Kun Lindisfarnen evankeliumikirjan – monien mielestä maailman kaunein käsikirjoitus – tekijä piispa Edfrith (4.6.) nukkui pois vuonna 721, Ethilwald valittiin hänen seuraajakseen. Pyhän saaren Lindisfarnen piispana Ethilwald teetätti edeltäjänsä tekemille evankeliumin lehdille näyttävän sidonnan, jossa käytettiin kultaa, hopeaa ja jalokiviä. Nämä ovat sittemmin kadonneet, mutta itse lehdet ovat Lontoossa British Libraryssa.

Ethilwald johti hiippakuntaansa lähes 20 vuotta. Hän saavutti laajan maineen ja arvostuksen, ja kun hän nukkui pois vuonna 740, häntä alettiin heti kunnioittaa pyhänä. Hänen reliikkejään siirrettiin lukuisia kertoja suojaan viikinkien hyökkäyksiltä, kunnes niille löytyi pysyvä sija Durhamista vuonna 995. Myöhemmin ne siirrettiin Westminsteriin.

Benedictus oli syntyjään (751) länsigootti ja alkuperäiseltä nimeltään Witiza. Nuorukaisena hän työskenteli kuningas Pipin Pienen ja tämän pojan Kaarle Suuren hovissa ja kuningatar Bertradan juomanlaskijana. 20-vuotiaana hän koki voimakkaan kääntymyksen, mutta jatkoi vielä elämää maailmassa. Palveltuaan armeijassa, kunnostauduttuaan taisteluissa ja oltuaan lähellä kuolemaa hän päätti jättää maailman taakseen ja omistautua kokonaan Jumalalle. Widmar-nimisen erakon rohkaisemana hän vihkiytyi munkiksi Dijonin lähistöllä vuonna 780.

Munkkina Benedictus omaksui ankaran elämäntavan. Hän seurasi Pakomioksen ja Basileios Suuren sääntöjä. Noin kolmen vuoden kuluttua häntä pyydettiin luostarin johtajaksi, mutta hän kieltäytyi tietäen, etteivät toiset munkit kykenisi kilvoittelemaan hänen elämäntapansa mukaan.

Benedictus vetäytyi perintömailleen Languedocin Anianeen ja ryhtyi erakoksi. Hän sai oppilaita, jotka viettivät hänen johdollaan yksinkertaista elämää rukoillen, paastoten, kopioiden käsikirjoituksia ja tehden käsitöitä. Sunnuntaita ja juhlapäiviä lukuun ottamatta yhteisössä syötiin pelkkää leipää ja vettä. Jumalanpalveluksetkin Benedictus toimitti käyttäen mahdollisimman yksinkertaisia ja vaatimattomia astioita ja välineitä.

Ennen pitkää kilvoittelijoita oli niin paljon, että he joutuivat siirtymään sopivammalle alueelle ja rakentamaan varsinaisen luostarin. Sen kirkossa Benedictus salli myös arvokkaampien astioiden ja koristeiden käytön. Benedictuksesta tuli hengellinen johtohahmo, joka nimettiin Etelä-Ranskan luostarien valvojaksi. Hän ohjasi niin uusia kuin vanhojakin luostareita toteuttamaan alkuperäisiä ihanteitaan. Benedictuksella oli myös Kaarle Suuren (771–814) tuki toimilleen. Benedictus oli läheisissä väleissä seuraavankin frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan (814–840) kanssa. Tämä määräsi Benedictuksen muuttamaan kauas pohjoiseen, ensin Alsaceen ja sitten Aachenin kaakkoispuolelle, saadakseen hänet lähemmäksi itseään ja hoviaan.

Aachenissa Benedictus oli Ludvigin läheisimpiä neuvonantajia. Hän johti luostaria, jonka vieressä toimi koulu, ja ohjaili koko valtakunnan luostarielämää. Luostarien elämää sekoitti suuresti se, että niiden rakennuttajat ja tukijat olivat yleensä yksityisiä, jotka eivät malttaneet pysyä erossa luostarin asioista.

Benedictuksen päämääränä oli ohjata munkit ”uskosta näkemiseen” syvemmän rukouselämän, mietiskelyn ja tekstien tutkiskelun avulla. Keinona tähän hän piti köyhyyttä ja kuuliaisuutta pyhän Benedictuksen (k. n. 550) säännön hengessä.

Aachenin kirkolliskokouksessa vuonna 816 Benedictus johti keskustelua, joka johti benediktiinisäännön käyttöönottamiseen koko valtakunnassa. Samalla ulkonaisia seikkoja kuten munkkien viittoja pyrittiin yhdenmukaistamaan. Tämä yhtenäisti kirjavia käytäntöjä, mutta samalla monia vanhoja roomalaisia, kelttiläisiä ja erinäisiä paikallistapoja, kuten taukoamattomien jumalanpalvelusten perinne, alkoi vaipua unohduksiin. Askeesi, hiljentyminen ja eristäytyminen palautettiin kunniaansa; maallikot ohjattiin pois asumasta luostarien sisäpuolella. Munkkeja vaadittiin tekemään käsitöitä ja hoitamaan kaikki hetkipalvelukset. Heitä rohkaistiin lukemaan ja tutkimaan isien kirjoituksia ja olemaan käyttämättä kaikkia voimavarojaan koulujen ylläpitämiseen. Ruoan ja juoman määrällekin asetettiin rajoja. Uudistukset otettiin käyttöön syksyllä 817. Kaikkiin 300-luvun erämaiden tapoihin ei kuitenkaan ollut paluuta: Benedictuksen oli tunnustettava, että koska munkit olivat 800-luvulla enimmäkseen pappeja, käsityö sai jäädä opetustyön varjoon. Muutenkaan uudistukset eivät toteutuneet kaikin osin täydellisesti, mutta kyseessä oli kuitenkin suuri murros lännen luostarien historiassa.

Vietettyään viimeiset vuotensa tuskallisten sairauksien kourissa pyhä Benedictus nukkui pois vuonna 821.

Pyhän Antonioksen¹ vanhemmat muuttivat Fryygiasta Konstantinopoliin paeten ikonien kunnioittajiin kohdistunutta vainoa. 800-luvun alussa syntyneen Antonioksen äiti kuoli varhain ja hän jäi isänsä kasvatettavaksi. Jo lapsena hän leikki pappia ja osoitti suurta kiinnostusta kirkkoa kohtaan. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi ja kilvoitteli innokkaasti rukouksessa ja askeesissa. Paastoilla ja valvomisilla hän kuoletti lihansa, ja pian hän tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen.

Myöhemmin Antonios valittiin vastoin omaa tahtoaan luostarinsa igumeniksi. Hän taivutti isänsäkin tulemaan munkiksi samaan luostariin. Erityisen ominaista Antoniokselle oli suuri armeliaisuus. Hän kierteli Konstantinopolin syrjäkujilla etsien puutteessa olevia ja jakoi heille auliisti avustusta. Kerran kun hän oli taas kiertelemässä kaupunkia, tuntematon mies ojensi hänelle ison kukkaron täynnä kultarahoja sanoen: ”Jaa nämä köyhille!” Sen jälkeen mies katosi.

Patriarkan istuimen vapauduttua vuonna 893 keisari ja pyhä synodi valitsivat yksimielisesti Antonioksen uudeksi patriarkaksi hänen armeliaan sydämensä tähden. Patriarkkanakin Antonios jatkoi ankaraa kilvoitusohjelmaansa, vaikka alkoi olla jo iäkäs. Nyt hänellä oli entistäkin paremmat edellytykset osoittaa rakkauttaan puutteessa oleville kirkonpalvelijoille ja maallikoille. Pyhän Hengen vahvistamana hän riensi kuin siivillä kirkosta toiseen, toimitti jumalanpalveluksia, rukoili kansan puolesta sekä jakoi rahaa ja avustuksia köyhille, jotka aina hänet nähdessään ryntäsivät hänen luokseen.

Kahtena patriarkkavuotenaan Antonios yritti toimia rauhantekijänä kirkossa, jonka pyhän Ignatioksen (23.10.) ja pyhän Fotioksen (6.2.) fanaattiset kannattajat olivat jakaneet kahtia. Hän huolehti myös rappeutuneiden kirkkojen kunnostamisesta ja rakennutti luostarin, jossa häntä myöhemmin muisteltiin vuosittain. Viimeisen sairautensa aikanakin hän jatkoi rukouksiaan uskovan kansan puolesta.

Pyhä Antonios nukkui pois vuonna 901. Eräs nainen, joka oli vajonnut köyhyyteen, koska ei voinut tehdä työtä vammautuneen jalkansa takia, pyysi pyhän Antonioksen esirukouksia heti tämän kuoleman jälkeen. Jalka parani naisen nukkuessa.

Pyhä Aleksi syntyi aikana, jolloin Venäjä oli tataarien vallan alla. Hänen vanhempansa olivat Tšernigovin ruhtinaskunnan kuuluisaa pajarisukua. He pakenivat tataarien hyökkäyksiä Moskovaan, jossa heille vuoden 1300 tienoilla syntyi poika Elefteri, tuleva esipaimen Aleksi. Kun poika kerran kaksitoistavuotiaana oli virittämässä linnunpyydysverkkoja, hän huomaamatta torkahti ja kuuli äkkiä äänen sanovan: ”Aleksi, miksi näet turhaan vaivaa? Sinä tulet pyydystämään ihmisiä.” Uusi nimi kummastutti poikaa eikä hän käsittänyt, mitä sanat tarkoittivat, mutta siitä lähtien into hengellisten kirjojen lukemiseen ja rukoukseen kasvoi hänessä vuosi vuodelta, kunnes hänen sydämessään syttyi palava halu mennä luostariin ja omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Vuonna 1320 hän toteutti toiveensa menemällä moskovalaiseen Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostariin, jossa hänet vihittiin heti munkiksi.

Aleksi kilvoitteli luostarissa kaksikymmentä vuotta näännyttäen itseään paastolla ja valvomisella, rukouksilla ja kyynelillä, tutkien pyhiä kirjoituksia ja edistyen hengellisessä elämässä. Ohjaajana hänellä oli hengelliseen elämään perehtynyt vanhus Geronti ja hengellisenä veljenä pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) veli Stefan, joka tuli kilvoittelemaan samaan luostariin. Kreikkalaissyntyinen metropoliitta Teognostos (14.3.) rakasti Stefania, Gerontia ja Aleksia ja kutsui heidät aika ajoin luokseen hengellisiin keskusteluihin. Myöhemmin hän nimitti Stefanin luostarin igumeniksi. Aleksille hän uskoi kirkollisten tuomioistuinten johtamisen, sillä hän arvosti suuresti hänen hyveellisyyttään ja lahjakkuuttaan. Aleksi hoiti uutta tehtävää kaksitoista vuotta opetellen samalla kreikkaa ja oppien tuntemaan ihmisluontoa ja sen heikkouksia. Tuohon aikaan kirkollisissa tuomioistuimissa ratkottiin papiston johdolla kaikenlaisia riita-asioita. Suuriruhtinas ja pajarit kunnioittivat Aleksia ja arvostivat hänen viisaita neuvojaan, eikä ainoastaan hengellisissä vaan myös maallisissa asioissa.

Vuonna 1352 (tai 1350) metropoliitta Teognostos vihki Aleksin Vladimirin piispaksi. Yhdessä suuriruhtinas Johannes (Iivana) II:n (1326–1359) kanssa metropoliitta päätti, että Aleksista oli tuleva hänen seuraajansa, ja ilmoitti Konstantinopolin patriarkalle, ettei Venäjän metropoliitaksi saisi nimittää ketään muuta. Teognostoksen kuoltua Aleksi matkusti nimittämistä varten Konstantinopoliin, jossa hän vietti noin vuoden. Patriarkka Filotheoksen antamassa nimityskirjassa vuodelta 1354 todetaan, että ei-kreikkalaisena Aleksi nimitetään metropoliitaksi poikkeuksellisesti suuren hyveellisyytensä ja hengellisyytensä tähden.

Venäjää repivät tuohon aikaan monet sisäiset riidat. Kiovan metropoliittakuntaa hallitsivat idässä venäläiset, lännessä puolalaiset ja liettualaiset ruhtinaat. Läntisten alueiden ortodoksiset ruhtinaat halusivat oman metropoliitan. Ruhtinas Olgerdin tukemana Aleksille ilmestyi kilpailija Roman, joka sai Konstantinopolin uudelta patriarkalta Kallistokselta nimityksen Liettuan metropoliitaksi. Kahden metropoliitan nimitys aiheutti kansassa hämmennystä, ja Aleksi joutui matkustamaan uudelleen Konstantinopoliin. Siellä patriarkka Kallistos vahvisti hänen asemansa Venäjän johtavana piispana, jonka alaisuuteen kuului Moskovan ohella Kiovan hiippakunta.

Paluumatkalla Konstantinopolista merellä nousi kova myrsky ja laivaa uhkasi haaksirikko. Aleksi rukoili hartaasti luvaten rakennuttaa kirkon sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä laiva pääsisi satamaan. Herra kuuli rukouksen: myrsky tyyntyi ja laiva rantautui elokuun 16. päivänä, jolloin vietettiin Kristuksen käsittätehdyn ikonin juhlaa. Näin Aleksi jäi velkaa itselleen Vapahtajalle.

Moskovassa Aleksi otettiin vastaan iloiten, ja hän alkoi johtaa kirkkoa väsymättömällä innolla. Muutamat hiippakunnat olivat menettäneet esipaimenensa ruttoepidemiassa. Aleksi vihki heidän tilalleen uusia piispoja. Hän perusti yhteiselämäluostareita pitäen esikuvana pyhittäjä Sergein perustamaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria sekä sovitteli ruhtinaiden välisiä sisällissotia ja hoiti suhteita tataarikaaneihin.

Kaanin vaimo Taidula sairastui vaikeasti ja sokeutui. Kun mitkään hoidot eivät auttaneet, hän päätti pyytää apua Aleksilta, jonka oli kuullut olevan pyhä mies. Kaanin lähettiläs toi Aleksille kehotuksen lähteä Kultaiseen Ordaan¹, muussa tapauksessa kaani joukkoineen hyökkäisi Venäjälle. Pakon edessä Aleksi suostui kutsuun, vaikka tunsi, että tehtävä ylitti hänen voimansa. Nöyrästi Jumalaan turvautuen hän totesi: ”Uskon, ettei Hän, joka antoi sokealle näön, ylenkatso uskon rukousta.” Ennen matkalle lähtöä vuonna 1357 katedraalissa toimitettiin rukouspalvelukset Jumalanäidin ikonin ja pyhän metropoliitta Pietarin (21.12.) reliikkien edessä. Palveluksen aikana tuohus syttyi itsestään palamaan pyhän Pietarin haudalla, mikä vahvisti Aleksin uskoa. Ordaan saavuttuaan hän toimitti taas rukouspalveluksen ja vihmoi Taidulan pyhitetyllä vedellä, jolloin tämä sai näkönsä. Kiitollinen kaani lahjoitti Aleksille sormuksen ja päästi hänet palaamaan Moskovaan.

Pian kaanin poika Berdibek nousi isäänsä vastaan. Surmattuaan kaanin ja veljensä hän anasti vallan ja alkoi periä Venäjän ruhtinailta suuria veroja sekä vaati heitä tulemaan Ordaan. Aleksia pyydettiin välittäjäksi. Hän matkusti uudelleen Ordaan lepyttämään kaania. Perillä hän sai kestää monenlaista ahdinkoa, mutta Jumalan avulla hän voitti kaanin suosion, niin että tämä suostui vahvistamaan Venäjän entiset oikeudet. Asioiden suotuisaan käänteeseen vaikutti myös Taidula, joka ei ollut unohtanut hyväntekijäänsä.

Tammikuussa 1359 Aleksi matkusti Kiovaan varmistuakseen Etelä-Venäjän ruhtinaiden tuesta Moskovalle smolenskilaisten ja liettualaisten ruhtinaiden sotaretkien aikana. Ruhtinas Olgerd sai hänet vangiksi ja uhkasi jo hänen henkeäänkin, mutta Aleksi pääsi pakenemaan ja palasi Moskovaan. Moskovan suuriruhtinas Johannes II oli kuollut hänen poissa ollessaan, ja metropoliitta Aleksi otti holhoukseensa alaikäisen ruhtinas Dimitrin, joka tultiin myöhemmin tuntemaan Dimitri Donskoina (19.5.). Muutaman vuoden ajan Aleksi oli Venäjän niin maallinen kuin hengellinenkin johtaja. Kirkkaan älynsä ja oppineisuutensa, luonteenlujuutensa ja hurskautensa ansiosta hän sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hän sovitteli ruhtinaiden välisiä kiistoja vahvistaen samalla Moskovan suuriruhtinaan valtaa. Juuri pyhän Aleksin, pyhittäjä Sergei Radonežilaisen ja Dimitri Donskoin yhteiset ponnistelut yhdistivät Venäjän ruhtinaat Moskovan ympärille, mikä puolestaan loi perustan tataarien kukistamiselle Kulikovon taistelussa vuonna 1380.

Pyhä Aleksi rakennutti useita luostareita, muun muassa Kristuksen käsittätehdyn ikonin luostarin aikanaan Mustallamerellä myrskyssä tekemänsä lupauksen mukaan. Hän pyysi pyhittäjä Sergeiltä tämän oppilaan Andronikin (13.6.) uuden luostarin johtajaksi. Luostari tunnetaan nykyään ensimmäisen igumeninsa mukaan Andronikin luostarina. Vuonna 1362 Aleksi perusti Serpuhovin lähelle Neitsyt Marian temppeliinkäymisen luostarin, jonka johtajaksi hän nimitti oppilaansa Varlaamin (5.5.), ja vuonna 1365 Moskovan Kremliin Ylienkeli Mikaelin ihmeelle pyhitetyn luostarin, joka tunnetaan paremmin venäläisellä nimellä Tšudovin luostari. Sinne pyhä Aleksi itsekin vetäytyi mielellään harjoittamaan paasto- ja rukouskilvoituksia.

Aleksi vieraili usein pyhittäjä Sergein luona keskustelemassa kirkkoa koskevista asioista. Vanhuksen viisaat neuvot ja pyhä enkelimäinen elämä saivat metropoliitan suunnittelemaan hänestä itselleen seuraajaa. Tuntiessaan elämänvoimansa vähenevän hän kutsuikin pyhittäjä Sergein luokseen Moskovaan. Keskustellessaan hänen kanssaan hän käski odottamatta tuoda kallisarvoisen jalokiviristin ja ripusti sen omin käsin pyhittäjä Sergein kaulaan merkiksi tulevasta piispuudesta. Odottamaton ehdotus sai nöyrän Sergein hämmennyksiin. Murheellisin mielin hän kieltäytyi tarjotusta kunniasta eikä taipunut metropoliitan suostutteluihin. Lopulta tämä ymmärsi, että painostus vain saisi pyhittäjän jättämään luostarinsa ja vetäytymään tiettömään erämaahan, ja katsoi parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta. Lohdutettuaan Sergeitä hän päästi tämän palaamaan rauhassa luostariinsa.

Pyhä Aleksi eli 78-vuotiaaksi ja oli metropoliittana 24 vuotta. Tuona aikana hän vihki Venäjän kirkkoon 21 uutta piispaa. Häneltä jäi jälkeen hänen omakätisesti kopioimansa evankeliumikirja, jota säilytettiin aarteena Tšudovin luostarissa. Konstantinopolissa ollessaan hän oli tutkinut kreikkalaisia evankeliumitekstejä, tehnyt niiden pohjalta korjauksia slaavilaiseen käännökseen ja jäljentänyt omakätisesti slaavinkielisen tekstin. Lisäksi häneltä on säilynyt Nižni Novgorodin kristityille osoitettu paimenkirje, jossa hän muun muassa kirjoittaa: ”Vallitkoon kristittyjen kesken rauha, rakkaus ja totuus, ei vain sanoissa ja kielellä vaan myös puhtaassa sydämessä ja suorassa sielussa.”

Pyhä Aleksi päätti maallisen vaelluksensa 12. helmikuuta 1378. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Tšudovin luostariin. Viidenkymmenen vuoden kuluttua puisen Ylienkeli Mikaelin kirkon holvi luhistui ja sen tilalle päätettiin rakentaa uusi kivikirkko. Perustuksia kaivettaessa toukokuun 20. päivänä 1431 pyhän Aleksin pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina. Siitä lähtien kirkko on kunnioittanut häntä pyhien joukossa.

Tšudovin luostarikompleksi Kremlissä tuhottiin neuvostovallan aikana vuonna 1929 ja pyhän Aleksin reliikit siirrettiin museoon. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947 ne palautettiin Venäjän kirkolle patriarkka Aleksi I:n (1945–1970) pyynnöstä ja sijoitettiin Teofanian katedraaliin, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Kirkko viettää pyhän Aleksin, Moskovan metropoliitan, muistoa kahdesti vuodessa, helmikuun 12. päivänä hänen kuolemansa ja toukokuun 20. päivänä pyhäinjäännösten löytymisen johdosta.

Pyhittäjä Vassian oli pyhittäjä Paisi Uglitšilaisen (6.6.) oppilas. Hän oli ruhtinassukua, mutta jätti maailman ja meni 33-vuotiaana Jumalanäidin suojeluksen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän toimitti palvelutehtäviä napisematta ja harjoitti ankaraa kieltäymystä.

Kilvoiteltuaan luostarissa kaksikymmentä vuotta Vassian pyysi siunauksen vetäytyä hiljaisuuteen. Pyhittäjä Paisi siunasi hänet sanoen: ”Mene, lapseni, kantaen Herran hyvää iestä ja elä Hänelle otollisesti. Pian olet itsekin perustava luostarin ja keräävä sinne munkkien joukon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.” Vuonna 1492 Vassian lähti erämaahan noin 30 kilometrin päähän Uglitšista etelään. Paikalliset asukkaat löysivät pian hänen yksinäisen asumuksensa ja alkoivat käydä hänen luonaan kuulemassa hengellistä opetusta.

Vassian rakennutti saamalleen lahjoitusmaalle Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja perusti luostarin. Hän säilytti yhteyden hengelliseen opettajaansa pyhittäjä Paisiin aina tämän kuolemaan saakka. Hän itse nukkui pois helmikuun 12. päivänä vuonna 1509 kilvoiteltuaan perustamassaan luostarissa seitsemäntoista vuotta.

Pyhä Khrestos oli kotoisin Albaniasta ja eli 1700-luvun alkupuolella. Hän oli 40-vuotias muuttaessaan Konstantinopoliin, missä hän toimi puutarhurina. Ollessaan kerran myymässä omenoita torilla hänelle tuli turkkilaisen ostajan kanssa riitaa hinnasta. Kostoksi turkkilainen alkoi väittää, että Khrestos oli sanonut siirtyvänsä islamiin, ja vei hänet tuomioistuimen eteen. Siellä turkkilainen sai avukseen kaksi väärää todistajaa, jotka vakuuttivat kuulleensa Khrestoksen lupauksen. Khrestos itse vastasi rohkeasti, ettei hän ole koskaan sanonut mitään sellaista eikä missään tapauksessa luovu ortodoksisesta kristillisestä uskostaan.

Silloin tuomari käski ruoskia Khrestosta jalkapohjiin. Sen jälkeen hänet sidottiin, häntä lyötiin päähän, niin että veri virtasi, ja hänet heitettiin vankilaan, missä hänen jalkansa kiristettiin jalkapuuhun. Samaan aikaan vankilassa oli poliittisista syistä vangittuna tunnettu runoilija ja oppinut Caesar Daponte (1713–1784), josta myöhemmin tuli Athosvuoren munkki. Hän sai vartijat höllentämään Khrestoksen kiristävää jalkapuuta, ja Daponte tarjosi hänelle ruokaa. Khrestos vastasi kuitenkin: ”Miksi söisin? Enhän minä kuitenkaan jää eloon. Parempi minun on kuolla Kristuksen tähden janoisena ja nälkäisenä.” Sitten hän veti taskustaan kovasimen ja antoi sen Dapontelle. Hän pyysi, että tämä vapauduttuaan myisi sen ja toimituttaisi rahoilla muutamia muistoliturgioita hänen puolestaan.

Jo samana päivänä Khrestos vietiin vankilasta mestattavaksi. Hän sai marttyyrien kruunun helmikuun 12. päivänä 1748. Daponte kirjoitti muistiin hänen marttyyrikertomuksensa.

Pyhä Meleti, maallikkonimeltään Mihail Ivanovitš Leontjevitš, syntyi Poltavan läänissä vuonna 1784. Hän opiskeli Jekaterinoslavin hengellisessä seminaarissa, josta arkkipiispa Platon lähetti hänet parhaana oppilaana suorittamaan jatko-opintoja Pietarin hengelliseen akatemiaan. Valmistuttuaan teologian maisteriksi Mihail jäi akatemiaan kreikan kielen opettajaksi. Pyhän Meletios Antiokialaisen päivän aattona 11. helmikuuta 1820 hänet vihittiin munkiksi Kiovan Bratskin luostarissa. Nimen hän sai pyhän Meletioksen mukaan. Munkkivihkimystä seurasi nopea eteneminen kirkollisessa hierarkiassa. Jo kuuden vuoden kuluttua lahjakas Meleti vihittiin Kiovan hiippakunnan apulaispiispaksi, ja pian seurasi nimitys ensin Permin ja sitten Irkutskin hiippakunnan esipaimeneksi.

Meleti kiersi laajaa hiippakuntaansa Jäämeren rantoja ja Alaskaa myöten. Tyynen valtameren rannoilla ja Siperiassa hän tapasi usein laamalais-buddhalaisia ja koetti nöyrästi opettaen saada heidät luopumaan eksytyksestään. Hän rakennutti kirkkoja ja näki paljon vaivaa Siperian pienten kansojen kuten tunguusien ja burjattien valistamiseksi evankeliumin valolla. Siperian ankara ilmasto kuitenkin koetteli hänen terveyttään. Vuonna 1835 hänet siirrettiin omasta pyynnöstään takaisin Ukrainaan Harkovin hiippakunnan arkkipiispaksi.

Harkovissa pyhä Meleti kiinnitti huomiota pappiskoulutukseen. Hän perusti uudelleen luostareita ja hengellisiä kouluja, jotka oli lakkautettu keisarinna Katariina II:n aikana. Opiskelevia nuoria hän kohteli aina määrätietoisesti mutta huolehtivasti. Pappeja kohtaan hän oli vaativa. Hän kuulusteli paikkaa hakevilta tarkkaan jumalanpalvelusjärjestyksen tuntemusta ja teki kaikkensa kitkeäkseen lahjusten ottamisen kirkon elämästä. Lahjojen suhteen hän oli itse omantunnontarkka. Kun eräs piirivalvoja toi hänelle lahjaksi kalan, hän sanoi, että saattoi ostaa kalaa milloin vain kaupungin torilta, ja käski valvojaa viemään kalan jollekulle köyhälle kirkonpalvelijalle tai ponomarille.

Henkilökohtaisessa elämässään pyhä Meleti noudatti kaikessa hämmästyttävää pidättyväisyyttä. Hän paastosi ankarasti, rukoili öisin tuntikausia ja harjoitti Jeesuksen rukousta. Opetuspuheita hän piti vain harvoin, sillä hänellä oli heikko ääni, mutta henkilökohtaisissa keskusteluissa hän lausui usein kirkkaita henkeviä ajatuksia. Kansa rakasti häntä hänen hurskaan elämänsä, oikeudentajunsa, armeliaisuutensa ja nöyryytensä tähden.

Meletin nöyryydestä ja sielun puhtaudesta kertoo se, millä tavoin hän osallistui katumuksen sakramenttiin kuukausittain. Synnintunnustus oli yksityiskohtainen, ja vaikka tunnustetut synnit olivat viattomia kuin lasten synnit, Meleti katui niitä vilpittömästi itkien. Synninpäästön jälkeen hänen kasvonsa loistivat ylimaallista iloa.

Vähän ennen kuolemaa Meletiä syytettiin hiippakunnan asioiden hitaasta hoitamisesta, mikä johtui hänen heikosta terveydestään. Hän itsekin myönsi, että kirjallisten asioiden hoitaminen oli hänestä raskasta, mutta jumalanpalveluksissa hän tunsi lepäävänsä.

Pyhä Meleti sai etukäteen tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Helmikuun 29. päivän vastaisena yönä vuonna 1840 hän kutsui luokseen papin ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Lausuttuaan rukouksen ”Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä” hän siunasi itsensä ristinmerkillä, pyysi läsnäolijoilta anteeksi ja jätti henkensä Herralle. Henkilökohtaista omaisuutta häneltä jäi vain kahdeksan ruplaa. Hautajaiskustannusten kattamiseksi toimeenpantiin keräys.

Pyhän Meletin kuolemasta lähtien ihmiset ovat luottaneet hänen esirukoustensa voimaan Jumalan edessä. Moni on parantunut sairauksistaan ja saanut lohdutusta murheissa ja apua vaikeuksissa. Harkovin asukkaat luottivat pyhän Meletin suojelukseen erityisesti toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen vuonna 1948 hänen reliikkiarkkunsa siirrettiin hautakryptasta kaupungin katedraaliin, jossa se on nykyäänkin. Vuonna 1977 hänen kunniakseen laadittiin jumalanpalvelustekstit ja kirjoitettiin akatistos, mistä lähtien häntä on virallisesti kunnioitettu pyhänä.

Pyhä Aleksios (lat. Alexius) syntyi Roomassa keisari Arkadiuksen hallintokaudella (395–408). Hänen isänsä oli jalosukuinen senaattori Eufemianus, ja hänen äitinsä nimi oli Aglais. Eufemianus ja Aglais olivat hurskaita kristittyjä, jotka olivat jo kauan rukoilleet Jumalalta lasta, kun heille vihdoin syntyi poika. He olivat kiitollisia Jumalalle pojastaan, kastoivat tämän ja antoivat tälle nimeksi Aleksios.

Aleksios oppi lukemaan kuusivuotiaana. Hän luki kaikenlaista kirjallisuutta, mutta erityisellä mielenkiinnolla pyhää Raamattua. Vartuttuaan hän sai aikansa parhaan koulutuksen. Hän opiskeli kielioppia ja historiaa sekä muita aineita. Elämäntavassaan Aleksios jäljitteli vanhempiaan: hän paastosi kovasti ja jakoi almuja. Niinpä hänestä kasvoi viisas ja hurskas nuori mies.

Kun Aleksioksesta tuli täysi-ikäinen, hänen vanhempansa järjestivät hänelle avioliiton roomalaisen ylhäisötytön kanssa. Neito oli kaunis ja hurskas. Aleksioksessa oli kuitenkin syttynyt halu jättää maailma ja palvella ainoastaan Jumalaa. ”Mikä tämä maailma on?”, hän kyseli itseltään, ”Tällainen elämä on aivan turhaa. Parempi osa on niillä, jotka palvelevat Jumalaa.”

Aleksios oli haluton menemään naimisiin, mutta ei uskaltanut vastustaa vanhempiaan. Häät sovittiin ja ensimmäinen päivä ehdittiin jo juhlia. Samana iltana Aleksios kuitenkin päätti lähteä. Hän ei koskenut morsiameensa, vaan ojensi tälle vihkisormuksensa sekä arvokkaan vyönsä. Hän pyysi nuorta vaimoaan pitämään ne. ”Olkoon Jumala kanssamme”, Aleksios sanoi. Sitten hän lähti satamaan ja nousi laivaan, joka oli juuri lähdössä Syyriaan.

Syyriaan saavuttuaan Aleksios myi kalliit vaatteensa ja loput sormuksensa. Rahat hän jakoi köyhille ja pukeutui ryysyihin. Luottaen jumalalliseen kaitselmukseen Aleksios päätti lähteä vaeltamaan kohti itää. Syyrian Laodikeasta hän matkasi kauppakaravaanin kanssa Pohjois-Mesopotamiaan Edessan kaupunkiin, joka oli alueen kristittyjen keskuspaikka.

Edessassa Aleksios ei kertonut nimeään eikä taustaansa. Näin hän sai pysytellä tuntemattomana. Seitsemäntoista vuoden ajan hän eli Edessassa kerjäläisenä. Hän vietti kaikki päivänsä kirkossa ja marttyyrien hautakappelissa.¹Päiväsaikaan hän ei koskaan syönyt mitään eikä pyytänyt keneltäkään mitään. Illan tultua hän asettui seisomaan kirkon ovelle ja ojensi kätensä. Jumalan mies seisoi käsi ojennettuna ja laski kätensä, kun oli saanut tarpeeksi jokapäiväistä leipäänsä varten. Hän söi joka ilta saman annoksen: leivän ja vihanneksia. Jos hän sai joskus rahaa enemmän, hän antoi ne saman tien toisille kerjäläisille.

Jumalan mies pukeutui rääsyihin ja pysytteli toisten kerjäläisten kanssa. Yön tultua hän kuitenkin nousi salaa ja jätti kerjäläiset. Hän asettui pimeässä nojaamaan muuria tai pylvästä vasten ja ojensi kätensä suorana sivuille. Näin hän rukoili kuin ristiinnaulittuna. Aamulla kun kirkko avattiin, hän tuli sisään ensimmäisten joukossa ja jatkoi rukousta kaikessa hiljaisuudessa. Aleksios rakasti Jumalaa ja sen vuoksi tämä raskas kilvoitus tuntui hänestä kevyeltä. Hän osallistui usein pyhään ehtoolliseen.

Roomassa Aleksioksen vanhemmilla oli kova huoli pojastaan. Äiti oli pukeutunut säkkikankaaseen ja suri poikaansa lohduttomana. Aleksioksen morsiankin odotti turhaan uutisia sulhasestaan. Isä onnistui saamaan selville, että Aleksios oli noussut Syyriaan lähteneeseen laivaan. Hän lähetti palvelijoitaan Lähi-itään etsimään Aleksiosta.

Ennen pitkää perheen palvelijoita saapui Edessaan. He puhuivat kaupungin piispan Rabbulan (412–436) kanssa ja kertoivat tälle, mitä Roomassa oli tapahtunut. Piispa ihmetteli heidän kertomustaan, mutta ei osannut auttaa. Kun palvelijat kävivät kirkossa, Aleksios tunnisti heidät, mutta ei sanonut mitään. Illan tullen palvelijat kulkivat Aleksioksen ohi ja antoivat tälle almuja. He eivät tunnistaneet Aleksiosta jalosukuiseksi isännäkseen, koska tämä oli rääsyissä ja ulkonäkökin oli muuttunut raskaan kilvoittelun takia. Palvelijat lähtivät kaupungista tyhjin käsin.

Eräs kirkonpalvelija, joka meni kirkkoon varhain valmistelemaan liturgian toimittamista, huomasi kerran aamuyön hämärässä, kuinka muiden nukkuessa Jumalan mies rukoili ulkona kuin ristinnaulittuna. Kirkonpalvelija kiinnostui asiasta ja alkoi tarkkailla häntä. Hän huomasi, että Aleksios rukoili samaan tapaan joka yö. Eräänä yönä hän meni Aleksioksen luokse ja alkoi kysellä tältä, kuka tämä oli ja mistä oli tullut. Aleksios vastasi vain: ”Miksi kuulustelet minua? Kysele noilta muilta, he kyllä kertovat sinulle mikä minä olen ja mistä.” Kirkonpalvelija sanoi asettavansa itsensä kirouksen alle, ellei saisi vastauksia. Aleksios säikähti tällaista uhkausta ja uskoutui hänelle. Hän kertoi taustansa ja sanoi tunnistaneensa omat palvelijansa näiden käydessä kaupungissa. Kirkonpalvelija innostui suuresti ja alkoi itsekin rukoilla samaan tapaan kuin pyhä Aleksios.

Jonkin ajan kuluttua Aleksios sairastui. Kirkonpalvelija olisi halunnut järjestää hänelle hoitoa, mutta Aleksios ei suostunut ottamaan vastaan mitään sellaista, mitä ei suotu kaikille kerjäläisille. Hänet vietiin hoitokotiin, joka oli köyhiä ja muukalaisia varten. Pian tämän jälkeen kirkonpalvelija sai kuulla, että Aleksios oli kuollut. Hän juoksi piispa Rabbulan luokse ja kertoi tälle koko tarinan. Piispa Rabbula tahtoi nähdä pyhän miehen ruumiin ja kunnioittaa sitä, joten he menivät yhdessä hautapaikalle. Piispa määräsi hautaluolan avattavaksi, mutta heidän suureksi hämmästyksekseen haudassa ei ollut Aleksioksen ruumista, ainoastaan tämän rääsyt. Järkyttynyt piispa lupasi omistaa loppuelämänsä köyhien ja muukalaisten asioiden ajamiseen. Näille rakennettiinkin Edessaan useita majapaikkoja ja hoitokoteja.

Jumalan miehen vanhimmat syyrian- ja kreikankieliset elämäkerrat päättyvät tähän. Myöhemmissä versioissa sen sijaan kerrotaan myös Aleksioksen myöhemmistä vaiheista. Niiden perusteella hän oli päättänyt paeta Edessasta. Syy oli se, että Jumalanäiti oli ilmestynyt kirkon papille ylistäen ”Jumalan miestä”. Pappi ja monet muut olivat alkaneet osoittaa Aleksiokselle kunnioitusta ja tämä ymmärsi, että hänen oli parasta paeta, jos hän aikoi jatkaa salaista kilvoitustaan ilman ihmisten kunnioitusta.

Näin ollen pyhä Aleksios lavasti kuolemansa ja lähti Edessasta salaa. Hän vaelsi rannikolle ja astui Tarsokseen menevään laivaan. Jumalallisesta johdatuksesta tuulet kuitenkin kuljettivat laivan Roomaan. Pyhä Aleksios ymmärsi tämän Jumalan tahdoksi ja suuntasi askeleensa kohti vanhempiensa kotia. Saavuttuaan vanhempiensa luo pyhä Aleksios pyysi isältään almuja kuin kerjäläinen. Eufemianus ei tunnistanut poikaansa. Hänestä oli kuitenkin tullut poikansa menettämisen jälkeen entistä anteliaampi, joten hän määräsi palvelijansa antamaan kerjäläiselle suojan. Eufemianus määräsi, että kerjäläiselle tuli antaa tähteitä hänen pöydästään niin kauan kuin tämä halusi asua hänen pihallaan.

Pyhä Aleksios Jumalan mies vietti vuosikausia vanhempiensa kodin edustalla. Entiseen tapaansa hän paastosi päivät ja vietti yöt rukouksessa. Kaiken ylimääräisen hän jakoi toisille köyhille. Palvelijoiden pilkan pyhä Aleksios otti vastaan tyytyväisenä, sanomatta sanaakaan. Kerrotaan, että Aleksioksen kelja oli vastapäätä hänen vaimonsa ikkunaa ja hän kärsi suuresti kuullessaan vaimonsa itkevän hänen menettämistään, mutta rakkaus Jumalaan auttoi häntä kestämään tuskan.

Kun Aleksios tunsi, että hänen kuolemansa lähestyi, hän pyysi paperia ja mustetta ja ryhtyi kirjoittamaan elämäntarinansa. Siinä hän myös pyysi vanhemmiltaan ja vaimoltaan anteeksi sitä tuskaa, jonka oli heille aiheuttanut. Pyhä Aleksios nukkui kuolonuneen kirjoittaessaan tätä kirjettä, kynä ja paperi kädessään.

Samana päivänä Rooman piispa oli toimittamassa liturgiaa Pyhän Pietarin kirkossa. Paikalla oli keisari Honorius (395–423) sekä paljon kirkkokansaa. Silloin alttarista kuultiin ääni: ”Etsikää Jumalan miestä. Hän rukoilee kaupungin ja kaikkien teidän puolesta. Hän on jo jättämässä ruumistaan!” Kirkkokansan rukoillessa ääni kuultiin uudestaan, ja se ilmaisi Jumalan miehen löytyvän Eufemianuksen talosta.

Kirkkokansa kiirehti Eufemianuksen talolle. He löysivät pyhän Aleksioksen majastaan. Hän oli jo antanut sielunsa Herran käsiin, ja hänen kasvonsa loistivat. Kädessään Aleksios piti paperia. Kun se luettiin, pyhän Aleksioksen vanhemmat ja hänen vaimonsa heittäytyivät itkien suutelemaan hänen ruumistaan. Nähdessään Aleksioksen vanhempien surunkyyneleet keisari ja paavi kehottivat heitä ennemmin iloitsemaan: he olivat synnyttäneet pyhän miehen, joka nyt oli Kristuksen kanssa iankaikkisuudessa.

Pyhän Aleksioksen reliikit asetettiin kaupungin keskelle. Monet kuurot saivat kuulonsa, sokeat näkönsä ja mykät puhekykynsä, kun he koskettivat pyhän ruumista. Keisari ja paavi kantoivat pyhän ruumiin kirkkoon. Ruumis oli kirkossa viikon ajan, kunnes se asetettiin kryptaan. Reliikeistä alkoi virrata mirhaa, joka paransi sairaat. Aleksios Jumalan miehen ruumis haudattiin Pyhän Bonifatiuksen kirkkoon.

Pyhän Aleksios Jumalan miehen elämäkerta on ollut suosittua lukemistoa eri puolilla kristikuntaa. Vanhimmassa, syyriankielisessä versiossa puhutaan vain ”Jumalan miehestä”. Elämäkerran kreikankielisessä versiossa Jumalan miehen nimeksi täsmennettiin Aleksios.² Paluu Roomaan kerrotaan vasta elämäkerran myöhemmissä versioissa. Kertomuksen lopussa on kosolti legendaarisia piirteitä, jotka saattavat olla peräisin Johannes Kojussa-asujan (15.1.) elämäkerrasta. Tarinasta tunnetaan myös sellainen versio, jossa Aleksios menehtyy, kun hänet työnnetään alas kotitalonsa portailta. Pyhän Aleksioksen elämäkerta on ollut erityisen suosittu Venäjällä. 1000-luvulla hänestä kirjoitettiin pitkä eeppinen runoelma.

Pyhän Bonifatiuksen kirkko rakennettiin uuteen formaattiin 1200-luvun alussa, ja samalla se uudelleenvihittiin Pyhän Aleksioksen kunniaksi. Tämä Sant’Alession kirkko on nykyäänkin Rooman keskeisiä nähtävyyksiä. Kirkossa on myös kuuluisa Jumalanäidin ikoni, joka tuotiin Roomaan Bysantista 900-luvulla. Pyhän Aleksioksen reliikeistä kuuluisin on hänen päänsä, joka Bysantin keisari lahjoitti Athoksen Suurelle lavralle vuonna 1398.

Pyhä Patrik syntyi vuoden 385 tienoilla luultavasti Bannavem Taberniae-nimisessä kylässä Walesissa.¹ Hänen isänsä oli roomalainen veronkerääjä Calpurnius ja isoisänsä pappi. Kun Patrik oli noin 16-vuotias, hänen kotiseudulleen tuli merirosvoja. He ottivat vankeja, joista Patrik oli yksi. Hänet tuotiin Irlantiin ja myytiin orjaksi.

Patrikin isäntä laittoi nuorukaisen paimeneksi. Kotimaassaan Patrik oli ollut hyvin tietoinen korkeasta asemastaan yhteiskunnassa, joten orjuus oli hänelle erittäin nöyryyttävää. Patrik ei kuitenkaan katkeroitunut. Ollessaan yksin paimenessa vuorilla hän alkoi rukoilla. Vähitellen hänestä tuli rukouksen mestari. Hän kertoo, ettei hän pakkanen, lumi tai sade ei haitannut häntä lainkaan, kunhan vain pääsi rukoilemaan. Aiemmin hän ei ollut juurikaan välittänyt kristillisestä elämästä. Orjuutensa aikana Patrik oppi myös paikallisen iirin kielen.

Kului kuusi vuotta. Tänä aikana Patrik näki unessa kaksi näkyä. Ensimmäinen uninäky paljasti, että Patrik palaisi kotiinsa. Toisessa ilmoitettiin, että Patrikin laiva oli valmis. Niinpä 22-vuotias Patrik karkasi isännältään ja lähti kohti rannikkoa. Hän patikoi halki Irlannin yli 300 kilometrin matkan. Lopulta hän saapui rannikolle, missä hänen onnistui päästä laivaan.

Laiva purjehti merellä kolmen päivän ajan ja rantautui sitten tuntemattomaan paikkaan Galliassa, ilmeisesti Bretagneen. Kapteeni ja laivanmiehistö sekä Patrik etsivät alueelta viikkojen ajan ihmisasutusta, mutta ketään ei näkynyt. Koska heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, kapteeni haastoi kristityn Patrikin hankkimaan heille ruokaa. Patrik vastasi kapteenille: ”Käänny uskoen Herran Jumalan puoleen. Hänelle mikään ei ole mahdotonta.” Hieman tämän jälkeen ryhmä näki lauman villisikoja, jotka he tappoivat ja söivät villihunajan kanssa. Myöhemmin Patrik tunnusti, että olisi halunnut jäädä paikalle ja etsiä käsiinsä gallialaisia kristittyjä. Hän kuitenkin palasi vanhempiensa luokse Walesiin.

Myöhemmin Patrik palasi Galliaan ja alkoi opiskella Auxerressa pappeutta varten. Siellä hänen opettajanaan toimi pyhä Germanus Manilainen. Patrik vietti Auxerressa noin viisitoista vuotta ja hänet vihittiin papiksi luultavasti vuoden 417 tienoilla. Piispaksi pyhä Patrik vihittiin noin vuonna 432.

Omaelämänkerrallisessa teoksessaan Tunnustus pyhä Patrik kertoo monista vaikeuksistaan ja koettelemuksistaan. Yksi sellainen liittyy hänen piispanvihkimykseensä. Hän oli kerran uskoutunut ystävälleen ja kertonut tälle, kuinka hän oli huolissaan eräästä synnistä, jonka oli tehnyt alle 15-vuotiaana. Hänen ystävänsä oli vakuuttanut hänelle, että Jumala on armollinen. Ystävä myös tuki Patrikin valintaa piispaksi. Kuitenkin myöhemmin ystävä kääntyi Patrikia vastaan: hän kertoi kaikille, mitä Patrik oli tehnyt, ja yritti näin estää Patrikin piispanvihkimyksen. Vielä monia vuosia myöhemmin Patrik suri ystävänsä petollisuutta.

Kristinusko oli levinnyt Irlantiin viimeistään 300-luvulla, mutta varhaisimmista vaiheista ei ole säilynyt tarkkoja tietoja. Roomasta lähetettiin vuonna 430/431 Irlannin piispaksi Palladius, joka ehti kuitenkin olla maassa vain vuoden ennen kuolemaansa. Patrik päätettiin lähettää jatkamaan Palladiuksen työtä. Kun Patrik saapui maahan vuonna 435, hän ei ollut ainoa evankeliumin julistaja Irlannissa. Erityisesti kaakkoisrannikolla toimi lukuisia kristittyjä, jotka levittivät evankeliumin sanomaa ja kristillistä elämää.

Patrikista tuli nopeasti tunnetuin ja menestyvin kristinuskon levittäjä. Aina kun hän saapui johonkin kylään, ihmisjoukko kokoontui kuuntelemaan häntä. Piispa kertoi heille todellisesta ja elävästä Jumalasta. Hän käytti apilanlehteä esimerkkinä, jolla hän valaisi oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Apilan kolme lehteä, jotka kasvavat yhdestä varresta, ovat kuva yhdestä Jumalasta kolmessa Persoonassa. Usein tapahtui, että Patrikia kuunneltuaan kaikki halusivat tulla kristityiksi, ja sitten kaikki siirtyivät lähimmän vesipaikan luo, jotta voisivat saada kasteen. Kerrotaan, että pyhä Patrik kastoi usein jopa satoja ihmisiä samana päivänä.

Munsterin hallitsija Aenguksen kääntymyksestä on olemassa kuuluisa tarina. Hallitsija oli kuuntelemassa pyhän Patrikin puhetta. Kun pyhä lopetti opetuksensa, Aengus kertoi hänelle halustaan tulla kristityksi. Ihmisjoukko piiritti heitä uteliaina. Patrik otti esiin kirjansa ja etsiskeli paikkaa, jossa voisi toimittaa kasteen. Päästyään veden äärelle hän aloitti toimituksen. Hänen piispansauvansa oli tiellä ja hän halusi sen pois käsistään. Sauvan päässä oli piikki, ja Patrik päätti iskeä sen maahan pystyyn. Vahingossa hän iski piispansauvansa Aenguksen jalan läpi. Patrik jatkoi kasteen toimittamista huomaamatta mitä oli tapahtunut. Aengus ei valittanut, hän ainoastaan meni aivan kalpeaksi. Pyhä Patrik kaatoi vettä hänen päänsä yli ja lausui kastesanat. Kun kaste oli suoritettu, Patrik tarttui piispansauvaansa ja kauhistui huomatessaan, että se oli läväissyt hallitsijan jalan. ”Miksi et sanonut mitään? Tämähän on kauheaa! Sinun jalkasi vuotaa verta ja sinusta tulee rampa!” Patrik huudahti järkyttyneenä. Aengus vastasi hiljaisella äänellä luulleensa, että jalan lävistäminen kuului kastetoimitukseen. Sitten hän jatkoi: ”Kristus vuodatti verensä minun puolestani ja minä olen iloinen, että sain kärsiä hieman kipua kasteessa ollakseni kuten meidän Herramme.”

Toisen kuuluisan tarinan mukaan pyhä Patrik karkotti Irlannista käärmeet, jotka luikertelivat mereen hänen käskystään. Tarinasta on kerrottu vuosisatojen varrella erilaisia versioita. Ne päättyvät usein toteamukseen, että Irlannissa ei ole käärmeitä tänäkään päivänä.

Huolimatta menestyksestään Irlannin valistajana Patrik pysyi aina nöyränä ja antoi kaikesta kunnian Jumalalle, joka oli valinnut hänet. Tämäkin näkyy hänen omissa teksteissään, joissa hän saattoi kirjoittaa: ”Minä, Patrik, syntinen, olen kaikista tietämättömin ja kaikista vähäisin uskovien joukossa, monien halveksima. Vain Jumalan armosta niin monet ihmiset ovat syntyneet uudelleen Hänessä minun kauttani.” Toisaalla hän kirjoitti, että edes hänen tulonsa pakanallisten irlantilaisten luo saarnaamaan evankeliumia ei ollut hänen oma aikaansaannoksensa, vaan hänen osakseen tullutta Jumalan armoa.

Patrikin sanat itsestään ”monien halveksimana” eivät olleet vailla perustaa. Lähetystyö irlantilaisten parissa ei ollut helppoa. Pyhä Patrik kohtasi usein vihamielisyyttä ja loukkauksia. Häntä pilkattiin entiseksi orjaksi ja vierasmaalaiseksi. Tunnustuksessaan pyhä Patrik kirjoittaa Kristuksen tulleen köyhäksi ihmisten tähden ja jatkaa: ”Minä, köyhä ja kurja odotan joka päivä, että minut murhataan, otetaan kiinni tai tehdään orjaksi.” Patrik kuitenkin toteaa, ettei pelkää. ”Asetan itseni kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, joka on valinnut minut tähän tehtävään.”

Monista vaikeuksista ja vaaroista huolimatta pyhä Patrik pysyi uskollisena kutsumukselleen irlantilaisten valistajana. Ihmisten opettamisen ja kastamisen ohella hän perusti monia kirkkoja ja luostareja ympäri Irlantia.

Vuoden 444 tienoilla pyhä Patrik siirsi piispanistuimensa Armaghiin. Tuolloin hänellä oli jo muita piispoja apulaisinaan. Useita irlantilaisia oli myös vihitty papeiksi ja diakoneiksi. Pyhä Patrik järjesti kirkon olot ottaen huomioon irlantilaisten erityisluonteen. Irlannin kelttiläinen kulttuuri oli luonnonläheistä: keltit eivät pitäneet kaupungeista. Niinpä Irlannin piispojen istuimetkaan eivät sijainneet kaupungeissa vaan luostareissa.

Jumala paljasti pyhälle Patrikille etukäteen hänen kuolinhetkensä. Ennen kuolemaansa pyhä piispa lähti vielä viimeiselle matkalleen tarkastamaan seurakuntien tilaa. Tarinan mukaan Patrik kohtasi matkallaan yllättävän näyn. Jumalannäkijä Mooseksen tavoin Patrik huomasi tien vieressä pensaan, joka paloi, mutta ei kulunut tulessa. Pyhä piispa meni pensaan luo ja silloin enkeli ilmoitti hänelle, että viimeisenä päivänä hän tulisi toimimaan tuomarina irlantilaisille.

Pyhä Patrik kuoli 17. maaliskuuta vuonna 461.² Hänen hautapaikkaansa ei aluksi tiedetty, mutta pyhä Columba Ionalainen (9.6.) sanoi Pyhän Hengen ilmoittaneen sen hänelle. Pyhä Patrik oli haudattu Sauliin ensimmäisen kirkkonsa lähistölle. Jumalallinen armo, joka pyhän Patrikin välityksellä valaisi koko Irlannin, tuotti myöhemminkin yhä uusia pyhiä kilvoittelijoita. Irlantia onkin kutsuttu ”Pyhien saareksi.” Kuvataiteessa pyhän Patrikin tunnusmerkkejä ovat erityisesti apila ja käärmeet, jotka hän karkotti sauvallaan. Hänet on kuvattu usein myös kynän ja kirjan kanssa. Pyhää Patrikia kunnioitetaan erityisesti muun muassa Nigeriassa, jonne katolinen kirkko levisi irlantilaisen papiston välityksellä.

Pyhä Marinos oli kristitty sotilas Palestiinan Kesareassa 200-luvun puolivälissä. Tiedot hänestä perustuvat Eusebiuksen Kirkkohistoriaan (7:15). Marinos oli jalosukuinen ja saanut sotilaallisia kunniamerkkejä. Häntä oltiin ylentämässä sadanpäälliköksi, kun eräs hänen kadehtijansa alkoi syyttää häntä kristityksi, joka ei uhraa keisarille. Kuulusteltavaksi jouduttuaan Marinos ilmoitti olevansa kristitty. Hän sai kolme tuntia aikaa miettiä, luopuisiko hän uskostaan vai elämästään.

Marinos lähti kävelemään. Hän kohtasi kadulla piispa Teoteknoksen, joka tarttui hänen käteensä ja vei hänet kirkkoon. Piispa ohjasi Marinoksen pyhän pöydän äärelle ja siirsi hänen viittaansa sen verran, että miekka tuli näkyviin. Sitten piispa otti evankeliumikirjan ja käski hänen valita näistä kahdesta kumman halusi. Marinos otti epäröimättä vastaan evankeliumikirjan. Teoteknos kehotti häntä pitämään kiinni Jumalasta ja saavuttamaan valitsemansa osan Hänen vahvistamanaan. ”Mene rauhaan”, piispa hyvästeli Marinoksen.

Airut kutsui pyhän Marinoksen tuomioistuimen eteen. Marinos ilmoitti tuomarin edessä olevansa kristitty. Hänet vietiin saman tien surmattavaksi, ja näin pyhä Marinos liittyi marttyyrien joukkoon. Lännessä häntä on muisteltu 3.3.