Pyhä Sofia oli kotoisin Traakian Ainoksesta. Hänen hurskaat vanhempansa olivat kaupungin johtohenkilöitä. Kun Sofia varttui, vanhemmat antoivat hänet avioon ja hän synnytti kuusi lasta. Näin hän eli tavallista maallisten huolten täyttämää elämää. Sofia osoitti kuitenkin käytännössä, että jos joku tahtoo elää Jumalalle otollisesti, huolet eivät voi sitoa häntä. Kaikissa olosuhteissa on aina mahdollista täyttää Herran käskyt ja harjoittaa Jumalalle otollisia tekoja ja hyveitä. Sofia kävi kirkossa kaikissa jumalanpalveluksissa, ja lisäksi hän rukoili kotonaan öisin.

Sofian kaikki lapset kuolivat nuorina. Sen jälkeen hänestä tuli orpojen äiti ja leskien tukija. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja alkoi harjoittaa ankaraa paastoa syöden vain kuivaa leipää ja juoden pelkkää vettä. Kyynel kimmelsi aina hänen silmäkulmassaan ja psalmit olivat jatkuvasti hänen huulillaan. Sofialle oli ominaista pohjaton nöyryys, jota hän osoitti kaikkein alhaisimmillekin. Hän antoi kaikille luokseen tuleville köyhille mielellään runsaita almuja. Autuas Sofia kärsi mieluummin itse puutetta kuin lähetti köyhän pois tyhjin käsin.

Kaikesta tästä Jumala palkitsi Sofian ihmeellisellä tavalla. Sofialla oli köyhien tarpeita varten suuri viiniruukku täynnä viiniä. Hän jakoi sitä heille omin käsin ja havaitsi ihmeekseen, että mitä enemmän viiniä hän siitä ammensi, sitä täydempi ruukku oli. Niin kauan kuin hän ei kertonut ihmeestä kenellekään, se jatkui eikä viini vähentynyt. Mutta kun hän kertoi siitä eräälle sukulaiselleen, ihme lakkasi ja ruukku alkoi tyhjetä. Tämä suretti suuresti Sofiaa. Arvellen, että ihme päättyi hänen arvottomuutensa tähden, Sofia kiristi tämän jälkeen askeettista kilvoitteluaan äärimmäisyyksiin. Hänen koko ruumiinsa kuivettui eikä hän pystynyt enää edes kunnolla hengittämään.

Tällä tavoin kilvoitellen autuas Sofia vietti kaikkiaan 34 vuotta. Koko hänen elinaikansa oli noin 52 vuotta. Vasta vähän ennen kuolemaansa Sofia otti vastaan nunnaksi vihkimyksen.

Pyhittäjä Mefodi tuli nuorena pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luo ja alkoi kilvoitella hänen ohjauksessaan pyhittäjän ensimmäisten oppilaiden joukossa. Hiljaisuutta kaivaten Mefodi siirtyi aikanaan ohjaajansa siunauksella Jahromajoen takaiseen tammimetsään noin 25 kilometrin päähän Dmitrovin kaupungista. Sinne hän rakensi itselleen keljan suon ympäröimälle mäelle ja antautui ankaraan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Hänen sielunsa irtaantui yhä enemmän kaikesta maallisesta ja pyrki kiihkeästi kohti taivaallisia. Mutta niin kuin nuotion valo metsässä ei voi pysyä piilossa, niin ei Mefodin kilvoituselämä pysynyt piilossa soiden keskelläkään. Kun hänen luokseen alkoi kerääntyä oppilaita, pyhittäjä Sergei kehotti häntä muuttamaan terveellisempään paikkaan ja perustamaan sinne luostarin. Mefodi seurasi ohjaajansa neuvoa ja perusti luostarin pienen Pešnošajoen varrelle.

Veljestö vietti työteliästä elämää. Mefodi oli heille kaikessa hyvä esikuva. Hän oli ankara itseään kohtaan, mutta suhtautui lempeästi veljiin. Ajoittain hän vetäytyi muutaman kilometrin päähän luostarista rukoillakseen metsän yksinäisyydessä. Joskus pyhittäjä Sergei tuli tapaamaan häntä hengellistä keskustelua varten.

Pyhittäjä Mefodi antoi henkensä Jumalalle luostarissaan vuonna 1392. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon kansaa, vanhuksia, orpoja ja leskiä, jotka surivat hänen lähtöään. Hänen kunnioituksensa pyhänä alkoi Pešnošan luostarissa ja sen ympäristössä heti hänen kuolemansa jälkeen. Pyhittäjä Mefodin kuolinpäivästä on kahdenlaista tietoa; sen tähden hänen muistoaan on vietetty kahtena eri päivänä, kesäkuun 4. ja 14. päivänä.

Pyhittäjät Jeleazar, Nazari ja Jevmeni perustivat Ääniselle Murma-nimiselle saarelle Pyhän Johannes Kastajan luostarin. Vanhoissa pyhien luetteloissa heitä sanotaan kreikkalaisiksi, minkä vuoksi heitä on pidetty Konstantinopolista pohjoiseen tulleen pyhittäjä Lazari Muromalaisen (8.3.) oppilaina. Heidän elinajastaan ei ole tarkempaa tietoa.

Keisari Aurelianuksen aikana (270–275) Nikomedeian maaherralle Silvanukselle kanneltiin, että niiden kansalaisten määrä, jotka luopuivat Zeuksen ja Hermeksen palvonnasta ja ottivat vastaan kristinuskon, oli hälyttävästi kasvamassa. Syynä tähän arveltiin olevan, että Zeuksen temppelin pappi Lukillianos oli pari vuotta aikaisemmin kääntynyt kristinuskoon eikä enää uhrannut jumalille valtakunnan menestyksen hyväksi.

Raivostunut Silvanus määräsi, että temppelissä oli tehtävä tarpeelliset valmistelut uhraamista varten, ja lupasi arvokkaimman aseman hallintopalatsissaan sille, joka luovuttaisi Lukillianoksen hänen käsiinsä. Juutalaissyntyinen Simeon paljasti suurta summaa vastaan parin kilometrin päässä kaupungista paikan, missä Lukillianoksen ja muiden uskovien oli tapana kokoontua. Vahva sotilasosasto lähetettiin sinne vangitsemaan Lukillianosta.

Seuraavana aamuna Lukillianos, joka oli erotettu kumppaneistaan, tuotiin Silvanuksen eteen. Maaherra käski häntä ankarasti ja julmilla kidutuksilla uhkaillen kieltämään Ristiinnaulitun ja uhraamaan taas jumalille. Pyhä vastasi: ”En koskaan tule luopumaan toivosta, jonka olen löytänyt Kristuksessa, uhratakseni kuolleille kiville ja epäpuhtaille demoneille. Olen jo menettänyt tarpeeksi monta vuotta elämästäni niitä turhaan palvellessani. Anna minulle mikä rangaistus tahansa ja niin nopeasti kuin mahdollista. Mikään ei saa minua muuttamaan mieltäni!” Maaherran käskystä sotamiehet raastoivat hänen kasvojaan, sitoivat hänet neljään paaluun ja pieksivät häntä kaksi tuntia. Sen jälkeen he käänsivät hänet ylösalaisin pää maata kohden. Lukillianos oli kuin kidutukset eivät olisi ollenkaan koskettaneet häntä. Maaherraa hän piti Saatanan kätyrinä ja Jumalan vihollisena.

Filosofi Crispus suositteli Silvanukselle, ettei tämä tarpeettomasti pitkittäisi kidutuksia, vaan lähettäisi Lukillianoksen nopeasti vankilaan. Hän näet pelkäsi, että marttyyrin lujuus saisi lisää ihmisiä kääntymään kristityiksi. Lukillianos pantiin selliin, jossa ennestään oli jo neljä lasta: Klaudios, Hypatios, Paavali ja Dionysios. Heidätkin oli vangittu siksi, että he olivat kristittyjä. Nähdessään Lukillianoksen pojat lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen häntä rukoilemaan, että hekin saisivat katoamattoman marttyyriseppeleen.

Seuraavana aamuna kaikki viisi vietiin sodanjumalan Marsin temppeliin. Silvanus istui jo siellä ja määräsi heidät uhraamaan jumalille tai muussa tapauksessa heidät heitettäisiin tuleen. Pyhä Lukillianos tunnusti taas palavasti uskonsa ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää lyhytaikaisessa tulessa, kun taas Silvanus joutuisi ikuiseen tuleen. Lapset toistivat hänen sanojaan ja julistivat rukoilevansa vain Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Silvanuksen raivo kasvoi, kun hän näki, että lapsetkin vastustivat häntä rohkeasti. Hän määräsi, että heidät kaikki oli heitettävä tuleen. Mutta marttyyrien rukoillessa taivaalta tuli rankka sadekuuro, joka sammutti tulen. Aivan kuin kolme nuorukaista Babylonin pätsissä hekin seisoivat vahingoittumattomina sammuneiden liekkien keskellä Jumalaa ylistäen.

Tämän jälkeen Silvanus vei heidät Khalkedoniin saadakseen heidät siellä uhraamaan Zeukselle. Lapsille hän lupasi runsaita lahjoja ja ylellisiä vaatteita. He vastasivat yhteen ääneen: ”Menkööt lahjasi kadotukseen sinun kanssasi!” Silloin Silvanus siirsi heidät Byzantionin kaupunkiin, jossa lapset mestattiin ja pyhä Lukillianos ristiinnaulittiin autiolla paikalla. Hänen päähänsä, rintaansa, polviinsa ja sukupuolielimiinsä lyötiin nauloja.

Kristitty neito nimeltä Paula, jolle oli uskottu tehtäväksi huolehtia pidätetyistä kristityistä, oli pelottomasti seurannut marttyyreja ja hoitanut heidän haavojaan. Uhkailuista välittämättä hän kokosi marttyyrien pyhät jäännökset. Paula pidätettiin Nikomedeiassa ja ilmiannettiin Silvanukselle. Tuomioistuimen edessä hän ilmoitti, että Lukillianos oli johtanut hänet uskoon. Kun Paula ei suostunut uhraamaan epäjumalille, hänet riisuttiin alasti ja häntä lyötiin ensin nahkaremmeillä ja sitten kepeillä. Lyöntien keskellä hän lauloi psalmien säkeitä: ”Koko päivän minua kuritetaan, mutta Sinä, Herra, olet minun vahva turvani.” Lopulta häntä hakattiin ryhmysauvoilla, niin että hänen kaikki raajansa murtuivat. Mutta hänen rukoillessaan enkeli saapui hänen luokseen ja paransi hänet. Enkeli ilmoitti Paulalle pyhän Lukillianoksen ja neljän lapsimarttyyrin rukoilevan koko ajan hänen puolestaan, että hän pysyisi lujana uskossa.

Paula vietiin uudelleen Silvanuksen eteen elinvoimaa säteilevän näköisenä. Hän vakuutti kuulustelijalleen, että hänellä oli kiire saada marttyyrin voitonmerkit. Tämän kuultuaan Silvanus löi häneltä leuan murskaksi ja heitti hänet takaisin vankilaan. Kolmannen kuulustelukerran lopuksi Paula heitettiin tuleen, mutta enkeli suojeli häntä ja hän kesti tulen liekin. Lopulta Paula vietiin Byzantionin kaupungin liepeille, missä hänet mestattiin samalla paikalla, jolla pyhä Lukillianoskin oli kärsinyt marttyyrikuoleman.

Kristittyjä vainottiin julmasti 200-luvun puolivälissä, kun keisari Decius pääsi valtaan ja päätti kitkeä kristinuskon kokonaan. Arezzossa, Italian Toscanassa marttyyrikuoleman kärsineiden uhrien joukossa olivat veljekset Pergentinus ja Laurentinus. He olivat nuoria opiskelijoita, kun heidät pidätettiin ja vietiin konsuli Tiburtiuksen eteen syytettyinä kristinuskon harjoittamisesta ja pakanoiden käännyttämisestä. Pergentinus ja Laurentinus tunnustivat syyllisyytensä, mutta tuomari vapautti heidät heidän ylhäisen sukuperänsä ja ehkä myös heidän nuoruutensa takia. Tuomari käski heidän luopua uskostaan ja uhkasi antaa heidät kidutettaviksi, jos heitä vastaan nostettaisiin uusia kanteita. Nuorukaiset eivät suinkaan antaneet periksi vaan kilvoittelivat entistä innokkaammin saaden monia kääntymään kristinuskoon.

Pyhät veljesmarttyyrit Pergentinus ja Laurentinus pidätettiin uudelleen, ja kun he kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät mestattiin vuonna 251. Heitä kunnioitetaan yhä Arezzon suojeluspyhinä.

Pyhä Akhillas vihittiin vuonna 311 Aleksandrian piispaksi, kun edellinen piispa Pietari oli surmattu kristittyjen vainoissa. Akhillas oli kahdeksastoista piispa apostoli Markuksen istuimella.

Akhillas oli korkeasti oppinut ja alkoi johtaa kaupungin katekeettista koulua. Myöhemmin Athanasios Suuri käytti hänestä kunnioittavaa nimitystä ”Akhillas Suuri”. Hänen kautensa jäi kuitenkin vain kahden vuoden mittaiseksi, sillä hän nukkui pois vuonna 313.