Munkki Laurentius lähetettiin Roomasta 500-luvun lopulla Englantiin auttamaan pyhää Augustinus Canterburylaista (26.5.) lähetystyön tekemisessä. He saapuivat keväällä 597 Kentiin, joka oli Rooman kirkon lähetystyön keskus alueella. Työ eteni suotuisasti ja noin neljän vuoden kuluttua he kastoivat alueen kuninkaan Ethelbertin. Laurentius lähetettiin Roomaan raportoimaan työn tuloksista ja kysymään lisäohjeita paavi Gregorius Suurelta (12.3.). Augustinuksen kuoltua vuonna 604 Laurentius nimitettiin Canterburyn seuraavaksi piispaksi.

Piispa Laurentius omistautui työlleen innokkaasti. Hän rohkaisi ja innoitti kaikkia alaisiaan ja teki parhaansa kasvattaakseen kirkkoa, jonka perustuksia oli ollut laskemassa, kohti täydellisyyttä. Hän yritti saada kelttiläiset kristityt noudattamaan roomalaista käytäntöä pääsiäisen ajankohdan määrittämisessä, mutta tämä ei toteutunut vielä hänen aikanaan.

Laurentius joutui vaikeuksiin, kun kuninkaaksi tuli vuonna 616 Ethelbertin poika Edbald. Tämä kieltäytyi kristinuskosta ja meni naimisiin isänsä lesken kanssa, minkä Laurentius tuomitsi jyrkästi. Nuoren kirkon asema oli yhtäkkiä vakavasti uhattuna. Kaksi Laurentiuksen pitkäaikaista työtoveria, munkit Mellitus ja Justus pakenivat Galliaan vedoten siihen, että siellä he saisivat palvella Jumalaa vapaasti. Laurentiuskin oli peloissaan ja oli jo tekemässä lähtöä, kun asiat saivat yllättävän käänteen. Hän päätti viettää viimeisen yönsä Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkossa, jossa hän rukoili hartaasti ja lopulta nukahti. Apostoli Pietari ilmestyi Laurentiukselle vihaisena iskien tätä paksulla ruoskalla. Pietari kysyi, miksi hän oli hylkäämässä hänelle uskotun lauman ja jättämässä sen susille. Apostoli muistutti, kuinka hänkin oli kärsinyt kahleita, lyöntejä, vankeutta, kipua ja lopulta ristiinnaulitsemisen saadakseen tulla kruunatuksi yhdessä Kristuksen kanssa.

Havahduttuaan Laurentius huomasi, että häneen ihoonsa oli jäänyt ruoskan jälkiä. Seuraavana aamuna Laurentius täynnä rohkeutta meni kuninkaan luokse ja näytti jäljet. Kuningas ihmetteli, kuka oli rohjennut ruoskia kunniallista vanhusta. Laurentius ilmoitti, että Kristus oli lähettänyt ylimmän apostolinsa hänen luokseen kuninkaan pelastuksen tähden. Tämän kuuleminen ja ihmeellisten jälkien näkeminen teki kuninkaaseen sellaisen vaikutuksen, että hän muutti kokonaan asenteensa ja toimintatapansa. Edbald hylkäsi laittoman vaimonsa ja otti kasteen. Hänestä tuli innokas kirkon tukija.

Pyhä Laurentius kuoli helmikuun 2. päivänä vuonna 619. Hänet haudattiin pyhän Augustinuksen viereen Canterburyn Pietarin ja Paavalin kirkkoon, joka myöhemmin nimettiin Pyhän Augustinuksen kirkoksi. Laurentiuksen reliikit päätettiin siirtää vuonna 1091 juhlavampaan paikkaan. Kun hauta avattiin, voimakas suloinen tuoksu täytti koko kirkon. Eräissä vanhoissa irlantilaisissa kalentereissa pyhän Laurentiuksen muistopäivä oli 3.2., mikä usein mainitaan erheellisesti myös hänen kuolinpäiväkseen.

Pyhittäjät Vassian ja Joona olivat Solovetskin luostarin munkkeja ja igumeni Filipin (myöhemmin Moskovan metropoliitta, ks. 9.1.) oppilaita. Kun luostariin rakennettiin uutta pääkirkkoa, heidät lähetettiin vuonna 1561 mantereelle hakemaan kalkkia. Paluumatkalla laiva joutui Vienanjoen suulla myrskyyn ja upposi. Aallot heittivät Vassianin ja Joonan ruumiit Unalahden itärannalle, josta talonpojat löysivät ja hautasivat ne. Pian Vassian ja Joona ilmestyivät unessa Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin munkki Mamantille, joka johti luostarin suolankeittämöitä Unan kauppalassa. Hän rakennutti pyhittäjien haudalle tsasounan vuonna 1599.

Vassianin ja Joonan haudalla alkoi tapahtua sairaiden paranemisia. Vuonna 1623 pappismunkki Jakov perusti paikalle luostarin, joka tultiin tuntemaan Pertominskin luostarina. Tsaarin lahjoitusten avulla luostariin rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkko.

Kesäkuun 5. päivänä muistellaan pyhittäjien Vassianin ja Joonan reliikkien löytymistä. Lisäksi heitä muistellaan kesäkuun 12. päivänä, joka oletettavasti on heidän kuolinpäivänsä.

Pyhä Jordanes oli kupariseppä, joka oli kotoisin Trapezuksesta (nyk. Trabzon) ja oli avioliiton myötä muuttanut Konstantinopoliin. Jumalanäidin temppeliin tuomisen juhlapäivänä (21.11.) vuonna 1649 hän huvitteli Trapezuksesta kotoisin olevien turkkilaisten ammattitoveriensa kanssa pelaamalla lautapeliä työpajassaan. Silloin joku turkkilaisista leikin varjolla pyysi apua pyhältä Nikolaokselta, että tämä auttaisi häntä. Mies käytti rumaa ilmaisua pyhästä ja Jordanes vastasi samalla mitalla pilaillen Muhammedin kustannuksella. Syntyi kiusallinen tilanne. Peli jäi kesken ja peliseurue hajaantui koteihinsa.

Seuraavana päivänä Jordanes sai kuulla turkkilaisten kuuluttaneen, että jokainen heidän profeettaansa pilkkaava tuomitaan kuolemaan. Jordanes piiloutui erään vaikutusvaltaisen turkkilaisen ystävänsä kotiin. Seuraavaksi julkaistiin määräys, että myös jokainen Muhammedia herjannutta kristittyä piilotteleva saisi ankaran rangaistuksen. Sen vuoksi Jordaneksen ystävä joutui luovuttamaan hänet viranomaisille.

Jordanekselle jäi nyt vain kaksi vaihtoehtoa: joko kääntyä islamiin tai kuolla. Visiirin houkutuksista välittämättä hän valitsi jälkimmäisen. Hän pyysi vain lupaa saada järjestää asiansa. Hän meni työpajaansa, maksoi laskunsa ja jakoi loput omaisuudestaan kirkoille, luostareille ja orpolapsille. Sitten hän riensi mestauspaikalle niin iloisen näköisenä, että kaikki hämmästyivät. Kun hän oli jo asettunut mestauspölkyn eteen, hänen luokseen kiiruhti vielä oikeudenpalvelija, joka kuiskasi: ”Visiiri käski sanoa sinulle: Säästä elämäsi, sano vain näennäisesti, että otat vastaan islamin. Sen jälkeen olet vapaa menemään minne tahdot ja elämään siellä kristittynä.” Jordanes vastasi: ”Kiitän visiiriä, mutta en ikinä tule sanomaan mitään sellaista.” Hän kumarsi päänsä pölkylle ja pyöveli löi sen poikki.

Pyhä Jordanes mestattiin 40 vuoden ikäisenä helmikuun 2. päivänä vuonna 1650. Jordaneksen omaiset ja ystävät saivat lahjomalla haltuunsa hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Begiologlu-nimiseen paikkaan.

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin kilvoittelijoista monet olivat kotoisin Pohjois-Venäjän kuvernementeista. Näin myös Ivan Aleksejevitš Aleksejev, joka myöhemmin tultiin tuntemaan skeemaigumeni Johanneksena. Hän syntyi Tverin läänissä 14. helmikuuta vuonna 1873 pienessä Gubka-nimisessä kylässä. Alueen keskukseen Lihoslavlin kaupunkiin oli kotoa muutaman kymmenen kilometrin matka, kun taas läheisin, Jumalanäidin Znamenie-ikonille omistettu kirkko oli parin kilometrin päässä Iljinskojen kylässä. Se oli tulevan luostarivanhuksen lapsuuden ja nuoruuden pyhäkkö, keskeinen johdattaja uskon maailmaan. Kirkon pihassa seisoo edelleen kivinen matala rakennus, entinen seurakuntakoulu, jossa myös tuleva luostarivanhus sai kirkon välittämät opin alkeet.

Ivan-pojan kotitalo sijaitsi kylän toisten talojen rintamassa päätyikkunat tilavalle keskusaukiolle päin. Se oli tavanomainen pieni venäläinen kylä, elämältään ja hengeltään samankaltainen kuin lukemattomat muut pikkukylät. Aleksejevien perhe oli patriarkaalinen, työteliäs ja harras. Uskonelämä oli osa jokapäiväistä elämän kulkua.
Ivanin tie Valamon Kristuksen kirkastumisen luostariin kulki kahden portin kautta, joista toinen oli Pyhän Nil Stolobnojelaisen (7.12.) luostari ja toinen Pietarin kaupunki. Sadanviidenkymmenen kilometrin päässä Tveristä luoteeseen sijaitsee luonnonihanalla Seliger-järven saarella pyhän Nilin 1500-luvun alussa perustama luostari. Tähän luostariin nuori Ivan teki kolme pyhiinvaellusmatkaa, mutta Nilin erakkolasta ei kuitenkaan tullut hänen kilvoituspaikkaansa. Nuorukaisen tie johti kohti pohjoista, keisarikunnan pääkaupunkia Pietaria.

Isä Johanneksen veli oli muuttanut kotikylästä Pietariin ja avannut siellä kapakan. Ivan sai sieltä työpaikan muutamaksi vuodeksi. Lapsuuskodin rauhaisa elämä samoin kuin jumalanpalvelukset kotikirkossa ja pyhiinvaellukset Nilin erakkolaan olivat nyt pelkkiä muistoja. Elämän täyttivät pitkät työpäivät veljen kapakassa. Esirippu maailman näyttämölle iloineen ja suruineen oli avoin. Sitten etsijän tie kulki yhä pohjoisemmaksi.

Kristuksen kirkastumisen luostari Valamon saaressa oli Pietarissa monille tuttu ja maantieteellisestikin lähellä. Luostarilla oli kaupungissa kaksi edustustoa kirkkoineen ja taloineen. Ivan lienee vieraillut niissä, ja niin hänessä syntyi kiinnostus luostarielämään. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Kristuksen kirkastumisen luostariin ja viipyikin siellä pari vuotta, mutta vielä oli edessä paluu maailmaan. Nelivuotinen armeijapalveluskin oli suoritettava. Tämän jälkeen seurasi pari vuotta kotielämää Gubkassa ja sitten vuonna 1901 lopullinen siirtyminen Kristuksen kirkastumisen luostariin.

Valamon luostari eli 1900-luvun alussa ulkoisen suuruuden aikaa. Luostarin asukkaiden väkiluku munkkeineen, noviiseineen ja harrastajineen nousi peräti tuhanteen neljäänsataan. Tähän suureen perheeseen liittyi myös Ivan Aleksejev. Hän kävi läpi luostarielämän eri asteet noviisista alkaen. Kesäkuussa 1910 hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf, joka merkitsee jalokiveä. Luostarikäytännön mukaan hän suoritti kuuliaisuustehtäviä alkuun pääluostarissa ja Pietarin edustustossa ja sitten eri skiitoissa.

Venäjän vuoden 1917 vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen sulkivat rajan itään, ja samalla loppuivat kaikki yhteydet Venäjän kirkkoon. Valamon luostari jäi yksin kamppailemaan saarelleen, mutta Venäjän luostareista poiketen sitä ei suljettu eikä vainottu.

Uusi valtapoliittinen tilanne merkitsi muutoksia myös valtakunnan pohjoisosassa. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen liitettiin pyhän Trifonin (15.12.) 1500-luvulla perustama Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari. Tähän Jäämeren rannan luostariin tarvittiin uutta johtajaa. Munkki Iakinf suostui hänelle yllättäen esitettyyn pyyntöön. Kanssakilvoittelijat varoittivat tulevan tehtävän vaaroista, vaikeuksista ja rististä. Hän vastasi: ”Emme me tiedä, milloin ja missä muodossa Herra antaa ristin.” Iakinf vihittiin loppuvuonna 1921 papiksi ja igumeniksi, ja hän sai mukaansa pohjoiseen kaksi nuorta pappismunkkia.

Isä Johannes tunnusti olevansa luonteeltaan arka ja halusi pysyä asioista päätettäessä mieluummin syrjässä. Hän ei halunnut hallita eikä määräillä, vaan kaikki käskeminen ja komentaminen oli hänelle tuskallista. Nyt hän oli kuitenkin luostarin johtaja, jonka käskyvaltaan ja valvontaan kaikkien oli määrä alistua. Petsamon veljestö oli tottunut työntekoon, mutta kirkossa käyminen, hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja muu hengellisyyden harrastaminen oli vähäisempää. Uusi johtaja muistutti muutoksen tarpeellisuudesta, ja eräät ottivatkin neuvosta vaarin.

Sitten tuli muita vaikeuksia. Kun johtajan ote luostarin arkielämässä ei tuntunut tarpeeksi lujalta, ottivat muut johtajuuden käsiinsä. Johtokunnan ja veljestön puolella esiintyi igumenin mielipahaksi omavaltaisuutta, ja isä Iakinf alkoi pohtia paluuta rakkaalle Valamon saarelle. Isä Johannes muisteli tapahtunutta: ”Ihmissuvun vihollinen on hyvin viekas taistelussa. Sodassa viisaan sotilaan tavoin se tietää, että tärkeintä on ensin saada johtaja hämmennyksiin ja sitten onkin helppo saattaa joukko sekasortoon. Vihollinen hämmensi mieleni ja sydämeni murheella, alakuloisuudella ja ikävällä Valamoon. Ajattelin, että siellä on hengellisiä vanhuksia, joiden kanssa on hyvä jakaa surunsa vaikeina hetkinä.” Suruissaan hän yritti lievittää murhettaan jopa viinalla. Isä Johannes muisteli, kuinka hän pelastui tuskan tilasta huutamalla Jumalan puoleen ja tunnustamalla täydellisesti oman heikkoutensa ja voimattomuutensa. ”Olin rukoillut aikaisemminkin, mutta nähtävästi en kyllin vilpittömästi, ja olin luottanut enemmän omiin voimiini kuin Jumalan apuun. Niinpä Herra sitten antoi minulle ymmärrystä muistaa hänen sanansa: ’Ilman minua ette voi tehdä mitään.’” Isä Iakinf pysyi Petsamon luostarissa ja palasi Valamon saarelle vasta vuonna 1932.

Kristuksen kirkastumisen luostarissa igumeni Iakinf vihittiin suureen skeemaan ja sai uudelleen kastenimensä Johannes. Hänen asuinpaikakseen tuli yksinäinen Johannes Kastajan skiitta, erakkojen saari. Hän muisteli: ”Elin yksinäni pienessä mökissä Johannes Kastajan skiitassa. Valmistin itse ruokani, kasvatin vihanneksia ja leivän hain luostarista tai silloin tällöin paistoin itse. Yöt valvoin mielelläni, kävin nukkumaan aina vasta kahdentoista jälkeen; kahdelta tai kolmelta nousin jalkeille. Tietenkin nukuin sitten päivällä sen verran minkä luonto vaati.”

Vanhus nautti hiljaisuudesta, rauhasta ja luonnon ihanuudesta. Skiittaelämä tarjosi asukkaalleen mahdollisuuden uppoutua kilvoittelijaisien opetusten maailmaan. ”Rakastan lukea pyhiä isiä, sillä he ovat tiennäyttäjiä taivaan valtakuntaan. Luen, hämmästelen ja ihastelen heidän opetustaan. Yksinkertaisesti en osaa irrottautua heidän kirjoituksistaan.”

Kolmekymmenluvun loppuvuosina isä Johannes vietti talvet pääluostarissa. Hänet oli määrätty rippi-isän apulaiseksi. Luostarissa vieraili runsaasti pyhiinvaeltajia ulkomaita myöten. Sitten kaikki muuttui. Talvisodan aikana helmikuun alussa ankarien ilmapommitusten jälkeen Valamon veljestö evakuoitiin saarelta. ”Jumalan armosta olen säilynyt hengissä. Vaikka nukunkin lavitsalla, olen hengessä levollinen enkä edes ajattele Valamoa – aivan kuin en olisi siellä elänytkään. – – – Jätin Valamon rauhallisesti ja Valamon pommituksenkin kestin hätääntymättä. Hälytyksen aikana en juossut pommisuojaan, vaikka meillä oli sellaisena pääkirkko, vaan istuin keljassani ja luin pyhää Evankeliumia. Pommien pudotessa rakennus vapisi, ikkunalasit menivät pirstaleiksi, ovet paiskautuivat auki, mutta minulla oli eräänlainen sisäinen varmuus siitä, että jään henkiin.”

Veljestön väliaikaiseksi sijoituspaikaksi tuli Kannonkosken pitäjä Keski-Suomessa. Sieltä nyt alle pariin sataan kutistunut vanhusten veljestö muutti kesällä 1940 Heinävedelle, josta ostettu Papinniemen kartano nimettiin Uudeksi Valamoksi. Se oli myös isä Johanneksen loppuvuosien koti.

Vaikka Uusi Valamo oli vain häivähdys menetetystä luostarista, mieltyi isä Johannes paikkaan, sen luonnonkauneuteen ja erityisesti rauhaan. Laajan vesistön kiertämä niemi metsien keskellä muistutti hänen mielestään Laatokan Valamon skiittaa. Vanhuksen kelja sijaitsi veljestön ulomman kasarmimaisen asuinrakennuksen toisessa kerroksessa, jonka ikkunasta avautui näkymä niitylle, pitkälle niemeen ja järven selälle. Tähän huoneeseen saapuivat myös vanhuksen rippilapset hengellisiin keskusteluihin. Skeemapappismunkki Jefremin kuoltua skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarissa kävijän hengellinen opastaja. Useimmat heistä olivat Venäjän emigrantteja, ympäri maailmaa hajaantuneita pakolaisia. Vanhus neuvoi ja opasti heitä kirjeitse hengellisissä kysymyksissä.

Aika Uudessa Valamossa muodostui isä Johanneksen kultakaudeksi. Hänestä tuli laajalti arvostettu hengellinen ohjaaja eli starets. Opetuksensa hän ammensi Raamatusta ja pyhien isien teksteistä. Pitkä ja monivaiheinen kilvoitus auttoi ymmärtämään ihmiselämän monimutkaisia ja usein sekavia tilanteita. Rippilapsien kirjo oli laaja – pappeja ja maallikoita, keisarillisen hovin piirissä eläneitä, taidemaailman edustajia ja kansanihmisiä – kaikki he kaipasivat kuuntelijaa ja lohduttajaa, neuvoja ja opastusta. Sitä he saivat vanhuksen luona käydessään ja vielä useammin kirjeitse.

Henkisen lohdutuksen lisäksi skeemaigumenin puoleen käännyttiin myös konkreettisissa kysymyksissä. Hän teki pitkiä matkoja sairaiden luo, ja tällöin hänen kauttaan tapahtui todistettuja Jumalan ihmetekoja. Esimerkiksi Marina Latschinoff kertoi kuinka hänen alun perin pietarilainen, nyt Helsingissä asunut mummonsa Natalia Vasilievna Karhu halvaantui. Hänen tyttärensä Klavdia matkusti Heinäveden Valamoon ja toi mukanaan Helsinkiin isä Johanneksen, jonka useamman viikon rukousten jälkeen mummo tuli terveeksi. Isä Johannes oli jo aiemmin ohjauksellaan hoitanut terveeksi Marinan tämän ollessa pienenä vammautunut.

Isä Johanneksen rukouselämä oli syvällistä ja rajoja ylittävää. Kirjailija Tito Colliander muisteli 1960-luvulla pojalleen, kuinka skeemaigumeni Johannes erään kerran saattoi häntä Uudesta Valamosta valtatien varteen. Yhtäkkiä isä Johannes pysähtyi ja sanoi: ”On kuin joku rukoilisi täällä lähellä.” Noin sadan metrin päässä heidän takanaan tuli nainen ja miehet pysähtyivät odottamaan häntä. Skeemaigumeni puhutteli naista, joka ei puhunut venäjää. Colliander käänsi suomeksi Johanneksen kysymyksen: ”Rukoilitteko juuri?” Nainen silminnähden hämmästyi ja totesi: ”Niin, katso, minä juuri luin Jeesuksen rukousta, kävelin ja toistelin sitä.” Skeemaigumeni Johannes sanoi yksinkertaisesti: ”Juuri niin minä ajattelinkin.”

Skeemaigumeni Johanneksen muisto on säilynyt myös hänen synnyinseuduillaan Keski-Venäjällä tähän päivään asti. Siten isä Johannes yhdistää myös alueen ortodoksisia kirkkoja ja on niiden yhteinen esirukoilija.

Pyhittäjä Johanneksen venäjänkielinen kirjekokoelma ilmestyi jo hänen eläessään. Seuraavina vuosikymmeninä teos julkaistiin englanniksi, suomeksi ja kreikaksi. Nykyään Valamon vanhuksen kirjeet tunnetaan erikielisinä laitoksina ympäri maailmaa ja niiden kautta pyhittäjä Johannes on tullut monille rakkaaksi ja läheiseksi. Kirjeissään pyhittäjä Johannes opettaa kärsivällisyydestä: ”Kirjoitat, että tunnet sielusi raskaaksi. Tiedä kuitenkin, ettet ole ainoa, joka saa kärsiä tällaista raskasta olotilaa. Koko ihmiskunta painiskelee Adamin ikeen alla tottelemattomuuden takia. Näihin olotiloihin on vain yksi keino: kärsivällisyys ja rukous. Ja usko, että tulee muutos parempaan, sillä kuten säässä on muutoksia, niin on myös meidän elämässämme.”

Toisten tuomitsemisesta pyhittäjä Johannes kirjoitti: ”Kun alat penkoa omaa sydäntäsi, löydät sieltä satapäisen käärmeen. Älä kuitenkaan säiky äläkä arkaile: Jumalan avulla olet murskaava siltä päitä. Kun valvot elämääsi, alat huomata olevasi kovin huono ja heikko etkä enää tuomitse toisia, vaan alat pitää heitä hyvinä, et enää edes kiinnitä huomiota toisten ihmisten heikkouksiin ja koet sydämessäsi hiljaisuutta ja rauhaa; ajoittain tulevat osaksesi lohduttavat kyyneleet.”

Syntiin lankeamisesta pyhittäjä Johannes opetti lohdullisesti: ”Lankeemusten tarkoitus on meille hämärä asia, eikä kenenkään ymmärrys pysty sitä käsittämään. Pyhittäjä Johannes Klimakos kirjoittaa tästä: ’Älä kauhistu, vaikka joka päivä lankeaisit; älä erkane Jumalan tiestä, vaan seiso sillä miehuullisesti, ja enkeli, suojelijasi, antaa arvon kestävyydellesi.’”

Lakihenkisyydestä pyhittäjä Johannes opetti: ”Kirjoitin, että kirjain kuolettaa hengen, mutta näitten sanojen tarkoitus pitää käsittää oikein: kirjain kuolettaa silloin, kun siihen pysähtyy ja pitää sitä lopullisena hyvänä eikä vain keinona hyvän saavuttamiseen; hedelmää ei tietenkään tule ilman lehtiä, mutta toisaalta viinipuu kuivettui, kun se ei tuottanut hedelmää.”

Rukouksesta pyhittäjä Johannes kirjoitti paljon. ”Rukouksessa kuuluu meidän osallemme vaivannäkö, siinä menestyminen taas riippuu armovoimasta. Mitään enempää älä etsi, äläkä intoile. Hengellisessä elämässä ei ole sijaa hyppäyksillä, se on vähittäistä kehitystä, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä.”

Pyhittäjä Johannes kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet kätkettiin veljestön rivihautaan salmen takaiseen kalmistoon. Rippilapset hankkivat haudalle tammipuisen ristin. Pyhittäjän ohjaamien ihmisten joukko alkoi harventua, mutta hänen opetuskirjeensä tulivat yhä useamman tietoisuuteen.

Neuvostovallan romahdus, rajan aukeneminen itään ja kirkon elämän elpyminen siellä avasivat isä Johanneksen opetuksille tien myös hänen kotimaahansa. Samoin hänen lukijoilleen ja ystävilleen avautui pyhiinvaellustie myös pyhittäjän kotikylään Gubkaan sekä lapsuuden Iljinskojen kyläkirkkoon. Venäläiset pyhiinvaeltajat ovat puolestaan löytäneet tien isä Johanneksen haudalle Uuteen Valamoon. Tammiristi pyhittäjän haudalla on vaihtunut kiitollisten opetuslasten pystyttämään graniittiristiin; siinä ovat Kristuksen kasvot mosaiikki-ikonissa ja liekki uskon ja toivon vertauskuvana.

Ekumeeninen patriarkaatti vahvisti pyhittäjä Johannes Valamolaisen pyhyyden 29.11.2018. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta.

Pyhä Markos syntyi 1700-luvun puolivälissä Smyrnassa kristittyyn perheeseen. Vartuttuaan Markus meni Uuden Efesoksen kaupunkiin, jossa hänen veljensä pappismunkki Paisios toimi kanttorina, ja perusti sinne pienen yrityksen. Sieltä hän siirtyi Khioksen saarelle, jossa hän solmi avioliiton. Veljensä kehotuksesta hän kuitenkin siirtyi takaisin Uuteen Efesokseen. Siellä hän lankesi aviorikokseen naimisissa olevan kristityn naisen Marian kanssa. Asia tuli kaupungin turkkilaisjohtajan eli agan tietoon, ja eräänä yönä hän pidätytti laittoman pariskunnan.

Seuraavana aamuna sekä Markos että Maria kuolemanrangaistusta peläten ilmoittivat tuomioistuimen edessä kääntyvänsä islamiin. Markos ympärileikattiin ja Marian aga otti omaan haaremiinsa. Hänet päästettiin kuitenkin vapaaksi neljän kuukauden kuluttua, ja pariskunta liittyi jälleen yhteen. Markos alkoi saada palkkaa agalta, joka kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Ulkonaisesti hän käyttäytyi vihaisesti kristittyjä kohtaan, mutta hänen sisimmässään omatunto soimasi häntä raskaasti.

Lopulta Markos meni salaa erään rippi-isän luo ja tunnusti hänelle kyyneleitä vuodattaen syntinsä. Hän kertoi halustaan päästä pakenemaan kristityille alueille, missä hän voisi tulla jälleen kristityksi. Maria oli samaa mieltä, ja he molemmat pitivät huolta siitä, ettei Marian poikaa, joka hänellä oli edellisestä avioliitostaan, ympärileikattu. Rippi-isä keksikin keinon, millä he pääsisivät pakenemaan. Hän neuvoi Mariaa teeskentelemään sairasta. Aga lähetti hänen luokseen hyvän lääkärin, joka oli kristitty ja rippi-isän hyvä ystävä. Tämä ilmoitti agalle, että sairaus on niin paha, että apua löytyisi vain Smyrnasta. Näin he saivat luvan lähteä matkaan.

Aga alkoi kuitenkin epäillä, että kyseessä saattoi sittenkin olla pakoyritys, ja lähetti Smyrnan ylituomarille kirjeen pyytäen tätä vangitsemaan heidät. Markos oli jo aivan Smyrnan edustalla, kun hän huomasi agan lähetin ja alkoi epäillä, että tämä oli lähetetty heidän takiaan. Niinpä he lähtivät saman tien laivalla kreikkalaisten asuttamille Joonian saarille, jotka tuohon aikaan kuuluivat Venetsialle. Siellä heidät otettiin mirhallavoitelun sakramentilla takaisin kirkon yhteyteen. Samalla heidät myös vihittiin avioliittoon.

Tämän jälkeen Markos ja Maria asuivat useilla eri paikkakunnilla ja päätyivät aina Venäjän laita-alueille saakka. Markoksen omantunnontuskat eivät kuitenkaan hellittäneet. Yhä enemmän häntä alkoi kiehtoa ajatus, että hän tunnustaisi muslimien edessä kääntyneensä takaisin kristinuskoon ja sovittaisi siten kieltämisensä marttyyrikuolemalla. Niinpä hän palasi takaisin Turkin vallan alla oleville seuduille. Hän puhui monien piispojen ja muiden kirkonmiesten kanssa aikeistaan. Kaikki kuitenkin varoittivat häntä uhkarohkeudesta ja muistuttivat apostoli Pietarinkin saaneen pelkästään katumuksensa tähden anteeksi sen, että oli kolmasti kieltänyt Kristuksen.

Markoksen sydämessä loimunnut rakkaus Kristukseen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Hän palasi Uuteen Efesokseen, jossa hänen kääntymisensä islamiin oli tapahtunut. Siellä hän kohtasi ensimmäisen rippi-isänsä. Tämä kielsi kuitenkin häntä ryhtymästä mihinkään, koska kaupunkiin oli saatu turkkilaisilta johtomiehiltä lupa rakentaa uusi kirkko. Monet muslimit olivat siitä kuohuksissaan, koska sellaisia lupia ei yleensä annettu. Lisäksi oli kulunut vain vähän aikaa pyhän Georgioksen (6.4.) marttyyrikilvoituksesta. Uusi marttyyri ärsyttäisi muslimit koko kristittyä väestönosaa vastaan.

Markos palasi pettyneenä Khioksen saarelle. Siellä kaksi hänen tuttavapappiaan yritti vakuuttaa hänelle, että koska hänen marttyyrikilvoituksensa jäi toteutumatta hänestä itsestään riippumattomista syistä, Jumala ei kiellä häneltä marttyyrikruunua, vaan pitää häntä ”aikomukseltaan marttyyrina”, kuten sanonta kuului. Hänelle riittäisi, jos hän lähtisi viettämään askeettista elämää Athokselle. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Markosta. Hän vietti yönsä rukouksessa ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Heti aamulla hän meni saaren turkkilaisen tuomioistuimen eteen, heitti turbaaninsa maahan ja pantuaan päähänsä athosvuorelaisen munkinmyssyn julisti risti kädessään kääntyneensä takaisin kristityksi. Tuomari kysyi häneltä, oliko hän tullut hulluksi vai oliko hän juovuksissa. Markos vastasi kirkkaalla äänellä olevansa täysin kunnossa ja julisti olevansa valmis vuodattamaan verensä rakkaudesta Kristukseen.

Markos heitettiin vankilaan ja pantiin jalkapuuhun. Hän alkoi sisäisen ilon vallassa laulaa kauniilla äänellään kirkkolauluja ja psalmeja. Tämä ärsytti vanginvartijoiden päällikköä, joka oli fanaattinen muslimi. Hän ryntäsi Markoksen kimppuun ja potki häntä kolmisenkymmentä kertaa eri puolille ruumista, kuten vankilaan tulleet kristityt myöhemmin kertoivat. Kun Markos sanoi vartijalle olevansa kristitty luopio, tämä raivostui vielä enemmän ja pahoinpiteli häntä niin, että hän sylki verta. Seuraavana yönä pyhälle Markokselle ilmestyi kolme uusmarttyyria, jotka kutsuivat häntä liittymään joukkoonsa mahdollisimman nopeasti.

Toisena päivänä iltapäivällä Markos vietiin uudelleen kuulusteltavaksi. Hän vahvisti aikaisemman todistuksensa ja tuomitsi voimallisesti islaminuskon. Läsnäolijat alkoivat hakata häntä armottomasti yhdessä vanginvartijoiden kanssa. Hän huudahti: ”Jos tietäisitte, minne olen menossa, heittäisitte menemään nuo ryhmysauvanne ja seuraisitte minua!”

Heti Markoksen kilvoituksen alettua Khioksen kristityt alkoivat paastota ja kerääntyivät kirkkoihin rukoilemaan hänelle voimaa. Hänelle onnistuttiin viemään pyhä ehtoollinen joka päivä. Kolmannen kuulustelun jälkeen kesäkuun 5. päivänä 1801 tuomari tuomitsi Markoksen mestattavaksi. Valoisin kasvoin Markos kiirehti mestauspaikalle, jonne oli kokoontunut valtava ihmisjoukko. Hän laski päänsä mestauspölkylle ja sanoi pyövelille: ”Lyö hyvin!” Mutta hämmennyksissään tämä epäonnistui ja joutui iskemään kuusi kertaa ennen kuin Markoksen pää putosi maahan. Kristityt riemuitsivat nähdessään marttyyrin saattaneen loppuun voittoisan taistelunsa. Suurin joukoin he ryntäsivät keräämään pyhäinjäännöksiksi hänen verisiä vaatekappaleitaan, kun taas jotkut menivät kirkkoihin laulamaan kiitosveisuja Jumalalle, joka oli vahvistanut marttyyria loppuun asti.

Pyhän Markoksen vaatteista ja verestä lähti ihana tuoksu, ja niiden kautta alkoi heti tapahtua ihmeitä. Erään ikonimaalarin muodottomiksi turvonneet jalat parantuivat heti, kun niihin hierottiin pyhän marttyyrin verta. Yksi nainen parani keuhkojen verensyöksyistä, joita hänellä oli ollut pari kertaa viikossa. Pyhä Markos ilmestyi lapsettomalle naiselle ja lupasi, että tämä saa lapsen, mikä toteutui.

Ihmeitä tapahtui niin paljon, että saaren turkkilaisetkin hämmästelivät. Erästä fanaattista turkkilaista eivät tällaiset puheenaiheet miellyttäneet. Hän lähti pyhän Markoksen mestauspaikalle ja siellä heitti halveksivasti piippunsa ja takkinsa muurille, jonka vieressä mestaus oli tapahtunut. Mutta kuten hän itse myöhemmin kertoi, tuskin hän oli sen tehnyt, kun paikalle ilmaantui kaksi valkopukuista miestä. He tarttuivat häneen ja heittivät hänet muurin takana olevaan ojaan. Herjaaja menetti tajuntansa ja jäi ojaan koko sateiseksi yöksi. Aamulla hän ryömi nelinkontin ihmisten ilmoille. Vasta monta päivää myöhemmin hän pystyi kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä koskaan täysin toipunut kokemastaan.

Pyhä Gabriel syntyi 1600-luvun alkupuolella Prinssisaarilla. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi. Kun hän oli jonkin aikaa kilvoitellut luostarihyveissä, hänen mielessään syttyi halu päästä kärsimään marttyyrikuolema. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin, jossa hänestä tuli patriarkaatin ”huutaja”. Hänen tehtävänään oli ilmoittaa kristityille jumalanpalvelusten alkaminen islamilaiseen tapaan huutamalla. Osmanien valtakunnassa kirkonkellojen soitto oli islamilaisen lain perusteella kielletty, eikä pääkaupungissa saanut soittaa edes puisia talandoja eli lautoja, joita lyödään puuvasaralla, eikä vastaavanlaisia metallisia simandroja, jotka toimittivat kirkonkellojen virkaa osmanien valtakunnan muilla alueilla.

Kerran kun Gabriel käveli kaupungilla, eräs turkkilainen tyrkkäsi hänet kadulla pois tieltään. Gabriel tyrkkäsi miestä takaisin ja puhkesi riita, jossa hän tuli herjanneeksi Muhammedia. Paikalla olleet muslimit hyökkäsivät heti hänen kimppuunsa ja veivät hänet tuomarin eteen, joka käski panna hänet vankilaan.

Sulttaani ja visiiri, jolle asia muuten olisi kuulunut, olivat poissa kaupungista, joten Gabriel vietiin aamulla käskynhaltijan eteen. Tämä alkoi houkutella Gabrielia kääntymään islamiin vetoamalla muun muassa islamin ulkonaiseen menestykseen: ”Etkö näe, minkä kunnian ja valtakunnan Muhammedin usko on meille antanut?” Mikään ei kuitenkaan saanut marttyyria horjumaan ja hän jatkoi uskonsa tunnustamista ja ärsyttävien huomautusten lausumista Muhammedista vielä käskynhaltijan edessäkin. Tämä epäili, että Gabriel oli tullut hulluksi tai oli juovuksissa. Kun Gabriel vakuutti olevansa täysin kunnossa, käskynhaltija luovutti hänet mestattavaksi. Hän kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1676.

Kristityt eivät saaneet kokoon niin paljon rahaa, että olisivat voineet ostaa marttyyrin ruumiin itselleen. Kolmen päivän kuluttua mestauksesta turkkilaiset heittivät sen mereen.