Pyhittäjä Sabbas Joanninalainen

Pyhä Sabbas oli ylhäistä syntyperää ja vaikutti Kreikan Joanninassa 1400-luvulla. Nuoruudessaan hän astui vapaaehtoisen köyhyyden tielle Kristusta seuraten ja vietti koko elämänsä erakkona Joanninan järven saarella Pyhän Johannes Kastajan luostarin alaisuudessa. Hänellä ei koskaan ollut uutta viittaa tai kahta kenkäparia. Kun hän näki köyhän tai sairaan, hän oli heti valmis antamaan tälle niin kenkänsä kuin vaatteensa.

Sabbaksen hengellisiä lapsia olivat pyhät veljekset Nektarios ja Teofanes, jotka perustivat Barlaamin luostarin Meteoran kallioille Thessaliaan. Hän toisti usein oppilailleen mielilausettaan: ”Hengellisen elämän peruskivi on nöyryys.” Veljekset todistivat, etteivät he koskaan nähneet ohjaajavanhuksensa menettävän malttiaan tai kuulleet hänen tuomitsevan ketään. Joka ilta Sabbas nousi rukoilemaan tunnin kuluttua auringonlaskusta ja jatkoi rukoilemistaan läpi yön ja aamupäivän lopettaen vasta puolenpäivän jälkeen. Hän ei koskaan syönyt ennen yhdeksättä hetkeä (klo 15). Hän ei milloinkaan pannut tippaakaan öljyä ruokaansa, joka muodostui pelkästä leivästä sekä vedessä keitetyistä palkokasveista ja vihanneksista.

Kuolinpäivänään Sabbas pyysi saada osallistua pyhään ehtoolliseen ja lähetti sen jälkeen oppilaansa toimittamaan tavanomaista jumalanpalvelusta jääden itse lepäämään. Seuraavana päivänä oppilaat löysivät hänet kuolleena vuoteeltaan skeemavaatteeseen pukeutuneena käsivarret ristissä rinnallaan. Hänen kasvoillaan väreili syvä rauha. Huoneen täyttävä hyvä tuoksu oli merkkinä siitä, että hänet oli otettu pyhien joukkoon.

Pyhät uusmarttyyrit Stamatios, Johannes ja Nikolaos

Stamatios ja Johannes olivat kotoisin Spetsain saarelta. Heidän isänsä kuoli, kun he olivat vielä pieniä, ja he kasvoivat veljiensä hoidossa. Aikuiseksi vartuttuaan he alkoivat harjoittaa pienimuotoista kaupankäyntiä kuten useimmat muutkin saarelaiset.

Vuonna 1822 Kreikan itsenäisyystaistelujen levottomina aikoina veljekset olivat purjehtimassa pienessä oliiviöljyllä lastatussa laivassa. Tuulet heittivät laivan Khioksen saarelle, joka oli turkkilaisten hallussa. Laivan seitsenhenkinen miehistö nousi maihin. He pyysivät paikallista kristittyä maksua vastaan hankkimaan heille välineitä, joilla korjata laivan kärsimät vauriot. Khioslainen ei kuitenkaan ollut luotettava ja kävi ilmoittamassa heidän tulostaan paikallisille turkkilaisille viranomaisille. Heitä tultiin heti pidättämään. Kaksi merimiehistä lähti pakoon ja heidät ammuttiin, toiset kaksi hyppäsivät mereen ja hukkuivat. Laivan kapteeni Nikolaos pidätettiin yhdessä Stamatioksen ja Johanneksen kanssa. Heidät vietiin Khioksen paššan eteen. Tämä määräsi Nikolaoksen mestattavaksi. Koko matkan mestauspaikalle häntä kehotettiin kääntymään islamiin. ”Nytkö aloittaisin uudenlaisen elämän?” hän vastasi. ”Olen syntynyt kristityksi ja kristittynä myös kuolen.” Perillä hänet mestattiin.

Stamatios ja Johannes heitettiin vankityrmään. Siellä kaksi muslimia teki paššan käskystä kaikkensa saadakseen heidät kääntymään islamiin. Pašša oli luvannut muslimeille suuria lahjoja, jos he onnistuisivat tehtävässään. Mutta mitkään uhkaukset tai lupaukset eivät saaneet nuorukaisia taipumaan. Muslimit pyysivät paššalta lupaa kiduttaa vankeja. Muiden uusmarttyyrien tapauksista viisastuneena pašša totesi vain, että jos nuo¹ saavat jotakin päähänsä, ei sitä saa sieltä millään pois. Parempi on olla haaskaamatta voimia kidutukseen ja katkaista heidän kaulansa hetimiten.

Vankilassa veljekset aavistivat loppunsa koittavan seuraavana päivänä. He saivat lähetetyksi Khioksen piispalle kirjallisen synnintunnustuksen ja pyysivät samalla häntä keksimään keinon, kuinka he saisivat pyhää ehtoollista. Erään kristityn vangin vaimolla oli lupa käydä vankilassa, ja tämän kautta piispa lähetti rohkaisun sanoja veljeksille ja käski heidän valmistautua ehtoolliseen. Koko yön veljet lauloivat rukouskanonia Jumalansynnyttäjälle ja muita ulkoa osaamiaan veisuja. Ennen muuta he pyysivät Jumalanäitiä rukoilemaan Poikaansa, että Hän antaisi heille voiman käydä pelkäämättä kuolemaan.

Varhain aamulla Stamatios ja Johannes hyvästelivät muut vangit ja jakoivat heille vaatteitaan ja osan rahoistaan. Pian samainen kristitty nainen toi heille piispan hänelle antamat ehtoollislahjat. Kyynelsilmin he nauttivat ehtoollisen kiittäen Herraa. Naisen mukana he lähettivät loput rahansa piispalle pyytäen tätä toimittamaan heille hautauspalveluksen ja muistopalveluksia.

Pian veljekset vietiin paššan eteen. Kun heitä kehotettiin kieltämään uskonsa, he huusivat olevansa kristittyjä ja pysyvänsä kristittyinä. ”Vaikka hakkaatte meidät palasiksi, me emme kiellä uskoamme”, he sanoivat. Heti heidät vietiin pois paššan palatsista tuomiopaikalle. Heidän edellään kuljetettiin pelotukseksi kahta terävää miekkaa. Johannes kalpeni hetkeksi miekat nähdessään, mutta Stamatios rohkaisi häntä ja kehotti: ”Pyydä Jumalanäitiä antamaan sinulle voimaa.” Mestauspaikalla molemmat huusivat kovalla äänellä: ”Kristuksen tähden menemme kuolemaan, olemme kristittyjä, kristittyjä, kristittyjä! Herra, muista meitä valtakunnassasi!” Heidät mestattiin välittömästi ja he saivat marttyyrikruunun.

Pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin mereen. Eräs kristitty nahkuri, joka oli työnsä vuoksi jatkuvasti meren rannalla, sai tehtäväkseen tarkkailla, painaisiko meri ruumiit rannalle. Neljän päivän kuluttua ne ajautuivatkin rantaan ja Khioksen kristityt hautasivat ne salaa eräälle pellolle.

¹ Turkkilaiset käyttivät kreikkalaisista, armenialaisista ja muista kristityistä nimitystä gavur, ”vääräuskoinen”.

Apostolienvertainen Nikolai, Japanin arkkipiispa ja valistaja

Japanin valistaja Nikolai, maallikkonimeltään Johannes Kasatkin, syntyi maalaiskylässä Smolenskin läänissä vuonna 1836. Diakonin poikana hän kävi koulunsa papiston lapsille tarkoitetussa ankeassa oppilaitoksessa. Älykäs ja iloinen Johannes suoriutui kuitenkin opinnoistaan niin hyvin, että pääsi vapaaoppilaaksi Pietarin hengelliseen akatemiaan. Neljännellä vuosikurssilla hänen silmiinsä osui ilmoitus, jossa haettiin pappia Venäjän konsulaatin kirkkoon Japanin Hakodateen. Samana iltana vigilian aikana hänelle kirkastui, että Jumala kutsui juuri häntä lähetystyöhön Japaniin. Päätettyään opintonsa hän vihkiytyi munkiksi nimellä Nikolai, ja jo saman viikon aikana hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi. Matkalla Siperian kautta Japaniin hän tapasi pyhän piispa Innokentin (tulevan Moskovan metropoliitan, ks. 31.3.), joka antoi hänelle siunauksensa ja hyödyllisiä neuvoja.

Kesäkuussa 1861 Nikolai saapui Hakodateen. Työsarka osoittautui kuitenkin aivan toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut. Japani oli vastikään avautunut ulkomaalaisille, ja näihin suhtauduttiin avoimen vihamielisesti. Heitä heiteltiin kivillä ja saatettiin tilaisuuden tullen sivaltaa sapelillakin. Kristinuskoa pidettiin ilkeämielisenä lahkona, ja sen tunnustaminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

Jumalan avulla Nikolai alkoi opetella japanin kieltä. Aikaa meni kahdeksan vuotta, mutta vaivan tuloksena hän oppi puhumaan kuin synnynnäinen japanilainen. Kielen lisäksi hän perehtyi maan historiaan ja kirjallisuuteen. Vähän kerrassaan hän alkoi myös kylvää kristinopin siemeniä piittaamatta viranomaisten uhkauksista. Yksi ensimmäisistä käännynnäisistä oli Savabe, joka kävi opettamassa miekkailua Venäjän konsulin pojalle. Hän kertoi kristinuskosta ystävälleen lääkäri Sakaille, ja Jumalan armo kosketti hänenkin sydäntään. Maan lainsäädäntö esti laajamittaisen käännytystyön, mutta käännynnäisten lukumäärän sijaan Nikolai pyrki kasvattamaan uskoon tulleista aitoja ja rohkeita kristittyjä. Savaben ja Sakain avulla hän kokosi yhteisön, johon kuului viisitoista japanilaista uskovaa.

Vasta vuonna 1873 Japanissa kumottiin vanhat kristinuskon vastaiset asetukset, ja maassa voitiin aloittaa vapaa kristinuskon julistaminen. Nikolai oli kuitenkin jo neljä vuotta aiemmin matkustanut Venäjälle anomaan lähetysaseman avaamista Japaniin ja lähetysasema oli avattu vuonna 1870. Heti lainsäädännön salliessa maassa käynnistyi julkinen ortodoksisen uskon julistus. Hakodatessa salaa perustettu nuori kirkko alkoi kasvaa ja vahvistua. Samalla toiminnan keskus siirtyi uuteen pääkaupunkiin Tokioon. Eri puolille maata rakennettiin kirkkoja, toimitettiin jumalanpalveluksia, järjestettiin luentotilaisuuksia ja avattiin kouluja. Ensimmäinen japanilainen pappi vihittiin vuonna 1875. Pyhä Synodi pani merkille Nikolain työn kantaman hedelmän ja kutsui hänet vuonna 1880 Venäjälle piispaksi vihkimistä varten. Tämä oli pyhän Nikolain toinen ja samalla viimeinen matka kotimaahansa. Viimeiset 32 vuottaan hän vietti Japanissa.

Japanilaisen papiston kouluttamista varten Nikolai perusti pappisseminaarin, jossa hän opetti itse. Elämänsä viimeisiin päiviin asti hän valvoi tarkkaan seminaarin toimintaa ja tunsi kaikki oppilaat nimeltä. Teologisten aineiden lisäksi seminaarissa opetettiin venäjää, japania ja kiinaa, minkä tarkoituksena oli turvata hengellisen kirjallisuuden kääntäminen paikallisille kielille. Vaikka Nikolai välitti Japanin nuorelle kirkolle venäläiset liturgiset tavat ja perinteet, hänen tarkoituksenaan oli alusta lähtien perustaa aito paikalliskirkko, jossa käytettiin japanin kieltä ja joka nousi Japanin kansan keskuudesta.

Nuori kristillinen seurakunta joutui kuitenkin vastatusten paitsi pakanuuden myös perinteisten japanilaisten kunniasääntöjen kanssa. Esimerkiksi käskyä rakastaa vihollista pidettiin lähinnä raukkamaisuutena.

Uskontotuuksien opettamista japanilaisille vaikeutti myös ortodoksisen kirjallisuuden täydellinen puuttuminen. Käännöksiä syntyi vain vähitellen. Kaiken muun työn ohella pyhä Nikolai uurastikin itse herkeämättä käännöstyön parissa. Vuosien saatossa hän käänsi japaniksi melkein koko Raamatun sekä keskeiset ortodoksiset jumalanpalveluskirjat kuten Oktoekhoksen, Triodionin, Pentekostarionin ja Mineat. Hänen ansiostaan ortodoksiset jumalanpalvelukset voidaan toimittaa japaniksi kaikessa rikkaudessaan. Lisäksi hänen johdollaan käännettiin parhaiden venäläisten teologien teoksia.

Taloudellisista vaikeuksista ja vihamielisistä hyökkäyksistä huolimatta Nikolai toteutti myös hartaan toiveensa ja rakennutti Tokioon suurenmoisen ortodoksisen katedraalin, jota kansa alkoi kutsua Nikolain taloksi. Kirkon yhteyteen sijoitettiin hiippakuntakeskuksen ja pappisseminaarin lisäksi naisopisto ja kirjapaino.

Perustamassaan Japanin ortodoksisessa kirkossa Nikolai toteutti ihanteita, jotka Venäjällä hyväksyttiin vuosien 1917–1918 kirkolliskokouksessa, mutta jotka vallankumouksen tähden jäivät siellä toteutumatta. Näitä ovat erityisesti yhteisöllisyyden ihanne sekä pappien valinta vaalilla. Nikolai itse yritti olla avoin ja kaikkien tavoitettavissa. Koko elämänsä ajan hän piti päiväkirjaa, jota kertyi kokonaista 30 nidettä ja joka vaikeina aikoina korvasi hänelle ystävän.

Venäjän ja Japanin välisen sodan syttyessä vuonna 1905 Nikolai osoitti samalla sekä suurta harkintaa että suurta rakkautta hengellistä laumaansa kohtaan. Hän kehotti japanilaisia pappeja täyttämään velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja rukoilemaan menestystä Japanin armeijalle, mutta katsoi, ettei itse voinut osallistua sodan aikana jumalanpalveluksiin, joissa hän olisi joutunut rukoilemaan omaa maataan vastaan. Tässäkään tilanteessa hän ei kuitenkaan palannut Venäjälle, vaan pysyi laumansa kanssa, vaikka jumalanpalveluksista pois jääminen oli hänelle suuri uhraus.

Elämänsä loppupuolella pyhä Nikolai sai osakseen koko Japanin, myös ei-kristittyjen, kunnioituksen ja maallisissa lehdissäkin hänestä kirjoitettiin ”pyhänä arkkipiispana”. Vasta kristinuskoon kääntyneille japanilaisille hän antoi omalla elämällään loistavan esimerkin ihmisestä, joka eli kokonaan evankeliumin hengessä.

Vuoden 1911 lopulla Nikolai sairastui. Tammikuussa hän joutui sairaalaan ja helmikuun 3. päivänä hän siirtyi pyhien sakramenttien saattelemana Herransa luo. Japanin ortodoksikristityt olivat jo hänen eläessään kunnioittaneet häntä omana apostolinaan ja hänen haudastaan tuli heti pyhiinvaelluskohde. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Nikolain jo neuvostovallan aikana vuonna 1970.

Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen temppeliintuominen

Mooseksen laki määrää synnyttäneen äidin puhdistautumisajaksi 40 päivää, Sen jälkeen vanhemmat uhrasivat Herralle vuoden vanhan karitsan tai kaksi kyyhkystä, toisen polttouhriksi ja toisen syntiuhriksi, ja pappi toimitti sovitusmenot, minkä jälkeen nainen oli taas rituaalisesti puhdas. Lisäksi jokainen esikoinen kuului lain mukaan Herralle ja sen kunniaksi hänet oli tuotava temppeliin.¹

Taivaan ja maan Herra, Israelin lainantaja ei tullut kumoamaan lakia vaan täyttämään sen (Matt. 5:17). Otettuaan itselleen meidän luontomme, joka oli ollut kuoleman alainen Aadamin tottelemattomuudesta alkaen, Hän ryhtyi eheyttämään sitä tottelemalla kuuliaisesti kaikkia lain määräyksiä. Kaiken rikkauden ja armon lähteenä Hän teki itsestään nöyrän ja köyhän. Hän oli kuuliainen laille, jonka oli itse antanut mutta jota ihmiset eivät noudattaneet. Näin Hän osoitti, että tie Jumalan yhteyteen alkaa kuuliaisuudesta. Hän ja Hänen viaton Äitinsä eivät olisi tarvinneet puhdistautumista, mutta he toimivat juutalaisen lain mukaan. Kahdeksantena päivänä Jeesus ympärileikattiin.² Sitten he odottivat Betlehemin luolassa ajan täyttymistä, ja lopulta Joosef ja Maria toivat Jeesus-lapsen Jerusalemin temppeliin.

Kristuslapsi tuli kunniansa temppeliin ruumiissa, jonka Hän oli ottanut itselleen tullakseen jumaluutensa täydelliseksi Temppeliksi. Saavuttamaton ja käsittämätön Jumala antoi tuoda itsensä temppeliin, ja kyyhkyset uhrattiin ikään kuin Hänen sijastaan symboleina siitä puhtaudesta, rauhasta ja viattomuudesta, jonka Hän oli tullut tuomaan ihmiselle.

Tuolloin paikalle tuli hurskas ja lakia tarkasti noudattava mies Simeon (3.2.). Hän oli vuosikausia odottanut täyttymystä Pyhän Hengen innoittamalle profetialle, jonka mukaan hän ei kuolisi ennen kuin olisi saanut nähdä Messiaan ja koskettaa Häntä. Simeon, jossa koko Israelin odotus kiteytyy, ojensi kätensä kuin kerubi-istuimeksi vastaanottaakseen Vapahtajan. Hän siunasi Jumalaa ja sanoi: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut; valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.” (Luuk. 2:29–31.)

Simeonin profeetallisissa sanoissa puhuu ensimmäinen liitto ja vanha laki: ne pyytävät lupaa vetäytyä syrjään, kun armon valo koittaa Messiaan ilmestymisen myötä. Tuo vanhus sai katsoa ja koskettaa Vapahtajaa, jota profeetat ja kaikki hurskaat olivat vuosisadasta toiseen odottaneet; hänen suullaan he pyysivät vapautumista kuolevaisuuden siteistä ja ikuisen nuoruuden valtakunnan koittamista. Simeonin sanat julistivat vertauskuvien ajan olevan ohi ja täyttymyksen olevan käsillä.

Simeonin sanomassa oli kuitenkin myös synkeä puolensa. Hän näet jatkoi: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä.” Sanat viittasivat Messiaan kärsimykseen ja siihen, kuinka ylösnousemus tulee jakamaan ihmisiä ja saa toiset kääntymään Häntä vastaan, kun Häneen uskovat nousevat yhdessä Hänen kanssaan. Miekalla Simeon viittasi tuskaan, jonka pyhä Jumalansynnyttäjä tunsi nähdessään Poikansa ristiinnaulittuna.

Naisprofeetta Hanna Asserin heimosta oli jäänyt nuorena leskeksi ja palvellut sen jälkeen Jumalaa paastoten ja rukoillen temppelissä yötä päivää. Hänkin tuli paikalle, ylisti Jumalaa ja alkoi puhua Hänestä kaikille, jotka odottivat Israelin lunastusta. Monet tunsivat Hannan ja tiesivät hänen odottaneen hartaasti Messiasta vuosikymmenestä toiseen. Hanna kiitti ja ylisti Jumalaa.

Apokryfisen tradition mukaan myös Johannes Kastajan isä ylipappi Sakaria tuli temppelissä Mariaa, Joosefia ja Jeesusta vastaan ja ohjasi Jumalanäidin siihen temppelin osaan, joka oli varattu neitseille. Monet fariseukset raivostuivat nähdessään tämän ja menivät kertomaan tapahtumista Herodekselle. Tämä ymmärsi lapsen olevan se uusi kuningas, josta tietäjät olivat hänelle puhuneet muutamaa viikkoa aiemmin. Enkelin johdattamana pyhä perhe pakeni Herodeksen aloittamaa vainoa Egyptiin. Sieltä he – erään tradition mukaan noin kahden ja puolen vuoden kuluttua – palasivat Pyhälle maalle ja siirtyivät Galilean Nasaretiin. Jumalallinen lapsi varttui Nasaretissa kaikessa hiljaisuudessa aina siihen saakka, kunnes Hänelle koitti aika aloittaa julkinen toiminta maailman elämäksi.

Herran temppeliintuomisen juhlaa on vietetty Jerusalemissa 300-luvulta alkaen. Konstantinopoliin se levisi keisari Justinianoksen myötävaikutuksesta vuonna 542 ja on sen jälkeen ollut yksi yleismaailmallisista Herran juhlista. Lännessä sitä kutsutaan myös ”Jumalanäidin puhdistautumisen päiväksi” ja kynttilänpäiväksi.

¹ 3. Moos. 12:2–4, 3. Moos. 12:8, 2. Moos. 13:1–2.

² Ks. Tammikuu, s. 21–24.

Pyhät marttyyrit Markinianos, Nikandros, Hyperekhios, Leonidas, Areios, Gorgios, Selianias, Pambo sekä naismarttyyrit Apollonia ja Irene

Pyhät marttyyrit Markinianos, Nikandros, Hyperekhios, Leonidas, Areios, Gorgios, Selianias, Pambo, Apollonia[1] ja Irene pidätettiin Aleksandriassa kristittyjen vainon aikana. Toisiaan rohkaisten he astuivat julmaksi ja säälimättömäksi tiedetyn maaherran eteen. Yhteen ääneen he ilmoittivat, etteivät välittäneet vähääkään maaherrojen vallasta ja uhkauksista, koska nämä eivät tunnustaneet Kristusta Herraksi.

Kristittyjen rohkeuden ärsyttämänä maaherra keksi uuden kidutuskeinon: hän jätti nämä kymmenen pyhää ihmistä päiväkausiksi ulos aidatulle alueelle Egyptin kuumaan aurinkoon ilman ruokaa ja vettä. Hän myös antoi käskyn, että jonkun piti joka päivä huutaa heille aitauksen toiselta puolelta: ”Raikasta vettä ja hyvää ruokaa niille, jotka uhraavat jumalille!” Mutta kristityt pysyivät lujina toivossaan ja tunnustivat Kristuksen ainoaksi Vapahtajakseen. Kärsiminen Hänen tähtensä merkitsi heille todelliseen vapauteen pääsemistä ja kuoleman voittamista. Tultakin polttavampi rakkaus Jumalaan sai heidät vähättelemään kuumuutta ja liikutuksen kyyneleet korvasivat heille veden. Näin he pysyivät rukouksessa ja lauloivat ylistyshymnejä aina kuolemaansa asti. Kun maaherra sai tietää, ettei kukaan heistä ollut antanut periksi, hän käski, että aitaus oli täytettävä maalla. Niin siitä tuli heidän hautansa.

[1] Joissain lähteissä: Apollonios.

Pyhä marttyyripiispa Doroteos Tyroslainen

Pyhä Doroteos toimi Tyroksen piispana Foinikiassa Diocletianuksen vainojen aikana 300-luvun alkuvuosina. Hän tunsi hyvin Uuden ja Vanhan testamentin samoin kuin apostolien ja profeettojen elämää koskevat perimätiedot. Doroteos pakeni vainoja Odyssopolikseen (nyk. Varna) Mustanmeren rannalle, jossa hän viipyi kunnes vainot päättyivät vuonna 320. Sen jälkeen hän palasi Tyrokseen ja kaitsi hiippakuntaansa rauhassa monta vuotta.

Kun Julianos Luopio alkoi vuonna 361 toteuttaa salakavalia suunnitelmiaan kristinuskon hävittämiseksi, tuolloin jo 107-vuotias piispa pakeni jälleen Odyssopolikseen. Keisarin lähettiläät kuitenkin löysivät hänet. Edes hänen korkea ikänsä ei herättänyt heissä kunnioitusta, vaan he antoivat kiduttaa häntä julmasti aina siihen saakka, kunnes hän kuoli. Näin piispa Doroteos siirtyi pyhien joukkoon.

Pyhä marttyyripiispa Bonifatius, Saksan apostoli

Pyhä marttyyripiispa Bonifatius, alkuperäiseltä nimeltään Winfrid, syntyi vuoden 673 tienoilla Englannin Creditonissa, Exeterin lähistöllä. Seitsenvuotiaana hän meni luostarikouluun Exeteriin ja myöhemmin Nurslingiin, missä hän oppi pyhiä kirjoituksia ja maallisia aineita.

Hyvästä oppilaasta tuli ennen pitkää luostarikoulun opettaja. Munkkina Winfrid oli innokas Jumalan sanan julistaja, joka toivoi pääsevänsä lähetystyöhön. Kun hänet oli vihitty papiksi (716), hän lähti kolmen muun Nurslingin luostarin munkin kanssa auttamaan Hollannin apostolia pyhää piispa Willibrordia (7.11.) lähetystyössä Friisinmaalla. Pakanat kuitenkin vastustivat heitä kiivaasti.

Lopulta munkkien oli palattava luostariinsa, jonka johtaja oli juuri kuollut, ja veljestö halusi valita Winfridin hänen seuraajakseen. Winchesterin piispan tuella Winfrid onnistui vapautumaan tästä velvollisuudesta ja valmistautui uuteen lähetysmatkaan käymällä pyhiinvaelluksella Roomassa vuonna 718. Paavi Gregorios II antoi hänelle uuden nimen Bonifatius ja valtuudet levittää evankeliumia Saksan pakanaheimojen keskuuteen.

Baijerin ja Thüringenin kautta Bonifatius palasi Friisinmaalle, missä piispa Willibrord oli onnistunut saamaan takaisin Utrechtin piispanistuimen. Kolmen vuoden ajan Bonifatius työskenteli jo iäkkään Willibrordin kanssa palauttaakseen kristinuskon Friisinmaalle. Kun Willibrord halusi vihkiä hänet piispaksi, hän vastasi, että hänen tehtäväkseen oli uskottu lähetystyö Saksan pakanoiden keskuudessa. Hessenissä hän perusti Amöneburgiin luostarin, josta tuli lähetystyön tukikohta.

Kun paavi sai tietää Bonifatiuksen menestyksestä, hän kutsui tämän Roomaan ja vihki hänet piispaksi ilman hiippakuntaa suoraan paavin alaisuuteen (722). Hessenissä Bonifatius voitti pakanat puolelleen erikoisella tavalla. Hän alkoi kaataa kirveellä tammea, jota pakanat pitivät Thor-jumalan pyhänä puuna. Kun pakanat kävivät hänen kimppuunsa, puu kaatui yhtäkkiä kuin näkymättömän käden halkaisemana Bonifatiuksen jalkoihin ja hajosi neljään osaan. Samaisen tammen puusta hän rakensi kirkon, jonka viereen hän perusti Fritzlarin luostarin.

Kun kristinuskoon kastettavien määrä vähitellen kasvoi, Bonifatius jätti oppilaansa jatkamaan työtä Hessenissä ja lähti itse Thüringeniin (724), missä hän aloitti lähetystyön perustamalla munkkiluostarin Ohrdrufiin Gothan lähelle ja useita nunnaluostareita. Näiden yhteisöjen tueksi hän kutsui Englannista munkkeja ja nunnia, jotka levittivät esimerkillään kristillistä elämäntapaa ja samalla myös sivilisaation valoa.

Saatuaan arkkipiispan arvon paavi Gregorios III:lta vuonna 731 väsymätön apostoli suuntasi tarmokkaan lähetystyönsä Baijeriin, jossa ei ollut vielä vakiintunutta kirkollista organisaatiota, vaikka tienoolla oli tehty lähetystyötä jo pitkään. Hän vihki piispat Salzburgiin, Freisingiin, Ratisboniin ja Passauhun. Palattuaan uudelta pyhiinvaellukselta Roomasta paavin antamien reliikkien ja suosituskirjeiden kanssa hän vihki piispat Hesseniin ja Thüringeniin, missä käännytystyö oli vielä vaikeampaa kuin Baijerissa. Kahdenkymmenen vuoden tiiviin työn tuloksena hän pystyi kuitenkin esittelemään uudelle paavi Sakariaalle kirkon järjestäytyneenä ja toimivana. Työnsä kruunuksi hän perusti keskelle vaikutusaluettaan – Friisinmaa, Hessen, Thüringen ja Baijeri – oppilaansa Strumin avulla Fuldan suuren munkkiluostarin. Bonifatius vetäytyi sinne vuosittain lepäämään ja opettamaan yhteisölle luostariperinnettä. Luostari kasvoi jo hänen elinaikanaan neljäsataapäiseksi.

Bonifatius osallistui vuonna 743 suureen saksalaiseen kirkolliskokoukseen Austrasiassa, frankkien valtakunnan koillisosassa, jossa pyrittiin ratkaisemaan frankkilaisen kirkon ongelmia. Kirkon organisaation epäjärjestys oli jättänyt tilaa pakanuuden uudelle voimistumiselle. Kokouksessa piispojen auktoriteetti vahvistettiin. Myös Bonifatiuksen hallintoalueella piispat saivat tehtäväksi valvoa papistoa, pyhän tradition noudattamista ja taistelua taikauskoa vastaan. Joitakin aatelisten hallussa olleita kirkon maita palautettiin kirkolle ja kelvottomia pappeja erotettiin. Uudistukset levisivät koko frankkilaiseen kirkkoon ja Soissonsin kirkolliskokous vahvisti ne vuonna 744.

Bonifatius yritti saada frankkilaisen kirkon yhdistymisen päätökseen ja siirsi piispanistuimen Kölniin, mutta kun jotkut papiston edustajat ja frankkilaiset ruhtinaat estivät sen toteutumisen, hän asettui Mainziin vuonna 747. Alsace, Alemania ja Trierin alue olivat edelleenkin vähemmän riippuvaisia Roomasta, kun taas Saksi piti itsepintaisesti kiinni barbaarisista tavoistaan. Kun Austrasian major domus Karloman luopui vallasta mennäkseen luostariin, Bonifatius vihki Soissonsissa hallitsijaksi hänen veljensä Pipin III Pienen, josta alkoi karoliininen dynastia (751).

Bonifatius toivoi yhä voivansa tehdä lähetystyötä uppiniskaisessa Friisinmaassa. Hän luovutti Mainzin hiippakunnan oppilaalleen Lullille ja ottaen enteellisesti käärinliinan matkatavaroihinsa lähti talveksi Utrechtiin oppilaansa johtamaan luostariin, josta käsin hän keväällä aloitti lähetystyön Friisinmaan pohjoisosissa.

Lähetystyöntekijät kastoivat suuren joukon pakanoita, mutta 5. kesäkuuta 754, kun piispa Bonifatiuksen oli määrä toimittaa heidän mirhallavoitelunsa, heidän leiriinsä hyökkäsi aseistettu joukko. Palvelijat ja seuralaiset yrittivät tehdä aseellista vastarintaa, mutta Bonifatius asettui heidän keskelleen ja kielsi miehiä kostamasta pahaa pahalla. ”Kauan kaivattu päivä on koittanut. Meidän pelastuksemme aika on tullut. Hyväksykäämme Herran päätös ja kiittäkäämme häntä. Luottakaa Häneen, sillä Hän on jo pelastanut teidän sielunne!” Barbaarit raivostuivat kahta enemmän. Yksi heistä iski miekallaan kaikin voimin Bonifatiusta päähän, niin että tämä menehtyi saman tien. He surmasivat 52 hänen tovereistaan ja tuhosivat miekoilla ja kirveillä lähetystyöntekijöiden ainoat aarteet, reliikkilippaat ja kirjat.

Kristityt hakivat myöhemmin heidän ruumiinsa, ja Bonifatiuksen jäännökset vietiin hänen toivomuksensa mukaisesti Fuldaan, josta tuli pyhiinvaelluskeskus ja Saksan kirkkojen yhtenäisyyden symboli. Fuldassa säilytetään myös kirjaa, jota hän oli ollut lukemassa ja jossa näkyy miekanjälkiä ja pyhän vuodattamaa verta. On sanottu, että pyhällä marttyyripiispalla ja Saksan apostolilla Bonifatiuksella oli Euroopan historiaan suurempi vaikutus kuin kenelläkään muulla englantilaisella, sillä hän oli keskeinen hahmo saksalaisten kristillistymisessä.

Pyhä marttyyri Sancho

Pyhä marttyyri Sancho[1] syntyi Albissa Ranskan eteläosassa. Kun hän oli vielä alaikäinen, muslimit hyökkäsivät hänen kotialueelleen. Maurit ottivat poikasen kiinni ja veivät hänet sotavankina Cordobaan. Siellä hän joutui nuorten alokkaiden joukkoon, joille opetettiin sotataitoja. Sancho ilmoitti olevansa kristitty ja torjuvansa jyrkästi profeetta Muhammadin. Oikeudenkäynnissä vuonna 851 hänet tuomittiin kuolemaan. Useita muita kristittyjä teloitettiin samaan aikaan samasta syystä, mutta ilmeisesti ketään muuta ei kidutettu samalla tavalla. Sancho syöstiin maahan ja lävistettiin elävältä seipäällä varoitukseksi toisille kristityille. Hänen ruumiinsa asetettiin useiksi päiviksi näytteille, minkä jälkeen ruumis poltettiin ja tuhka heitettiin jokeen.

[1] Sancho on joko vanha iberialainen nimi tai kansanomainen muoto latinalaisesta nimestä Sanctius, joka tulee sanasta sanctus, ”pyhä”.

Pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen

Pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen syntyi Trapezuntassa (nyk. Turkin Trabzon). Nuorukaisena hän pakeni vanhempiensa järjestämää avioliittoa Amisokseen hiljattain perustettuun Kristuksen syntymän luostariin. Sen igumeni Johanneksella oli erottelukyvyn lahja, joten hän pystyi näkemään nuoren miehen loistavan tulevaisuuden ja vihki hänet munkiksi.

Doroteos kilvoitteli innokkaasti ja oli kuuliainen paitsi luostarin johtajalle myös munkkiveljilleen pitäen itseään kelvottomana palvelijana, joka ei ansainnut edes saada heiltä siunausta. Vuosia myöhemmin hänet vihittiin papiksi, mistä lähtien hän toimitti jumalallisen liturgian joka päivä 62 vuoden ajan. Hän eli kokonaan Jumalalle ja kostutti keljan lattian kyynelillään. Kerran hänen kasvonsa loistivat liturgian aikana kirkastuneina kuin Mooseksella tämän palatessa alas Siinain vuorelta.

Doroteos näki näyn, jossa häntä kehotettiin rakentamaan läheiselle Khiliokomoksen kukkulalle Pyhälle Kolminaisuudelle omistettu kirkko ja perustamaan sen ympärille luostari. Hän meni pyytämään kyynelsilmin hengelliseltä isältään Johannekselta, ettei tämä siunaisi hänen lähtöään, sillä hän pelkäsi menettävänsä kuuliaisuuden siunauksen. Johannes käski hänen kuitenkin totella Jumalaa ja antoi hänen mukaansa yhden munkeista. He rakensivat kirkon lähiseudun asukkaiden avulla.

Doroteoksen pyhyyden ansiosta hänen lavraansa kerääntyi pian joukko oppilaita, jotka asuivat kukin omassa keljassaan, elivät kättensä työllä ja kokoontuivat päivittäisiin jumalanpalveluksiin kirkkoon. Jumala siunasi Doroteosta armolla ja ihmeillä yhteisön hyväksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen pyysi anteeksi jokaiselta veljestön jäseneltä ja antoi sitten yksinäisyydessä ja rauhassa sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui 1040-luvulla.

Pyhä Igor, Kiovan ja Tšernigovin suuriruhtinas

1100-luvun puolivälissä Venäjällä käytiin valtataistelua Kiovan ruhtinuudesta. Suuriruhtinaana hallitsi Vsevolod Olgovitš (Oleginpoika), josta kansa ei pitänyt, mutta joka nokkeluutensa avulla onnistui pysyttelemään vallassa. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1146 suuriruhtinaskunnan johto siirtyi hänen nuoremmalle veljelleen Igor Oleginpojalle. Kiovalaiset eivät kuitenkaan halunneet enää Olegin jälkeläistä ruhtinaakseen. Jo kahden viikon kuluttua he liittoutuivat ruhtinas Izjaslav Mstislavitšin kanssa ja nousivat Igoria vastaan. Igor vangittiin, vietiin Perejaslavliin ja teljettiin umpinaiseen, ovettomaan ja ikkunattomaan hirsityrmään, jossa hän sairastui. Nääntyneenä hän pyysi, että saisi jättää maailman ja vihkiytyä munkiksi. Perejaslavlin piispa Eufimi täytti hänen toiveensa ja antoi hänelle munkkivihkimyksessä nimen Gabriel. Kun Igor oli toipunut vankeuden rasituksesta, hänet siirrettiin Kiovaan Pyhän Teodoroksen luostariin, jossa hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Ignati.

Seuraavana vuonna valtataistelu ruhtinassuvun eri haarojen välillä puhkesi uudelleen avoimeksi yhteenotoksi. Kansa päätti raivata tieltään kaikki Olegin jälkeläiset, mukaan lukien Igorin − siis skeemamunkki Ignatin. Valtaa pitävä ruhtinas Izjaslav ja hänen veljensä Vladimir yrittivät pelastaa hänet, mutta eivät onnistuneet. Metropoliitta Klimentin varoituksista huolimatta kiihtynyt väkijoukko tunkeutui luostariin ja raahasi kirkossa Jumalanäidin ikonin edessä rukoilleen Igorin pihalle. Häntä pahoinpideltiin ja hänet surmattiin julmasti syyskuun 19. päivänä vuonna 1147.

Kolmen vuoden kuluttua, 5. kesäkuuta 1150, Igorin veli Tšernigovin ruhtinas Svjatoslav siirrätti hänen reliikkinsä Tšernigoviin Kristus Vapahtajan katedraaliin, jossa niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Jumalansynnyttäjän ikonia, jonka edessä pyhä Igor rukoili juuri ennen kuolemaansa, alettiin nimittää ruhtinas Igorin (Igorevin) Jumalanäidiksi. Ikonia säilytettiin Kiovan luolaluostarissa ja se tunnettiin ihmeitä tekevänä. Ikonin juhlaa vietetään samana päivänä pyhän Igorin muiston kanssa.