Pyhittäjä Kiril Uusjärveläinen

Pyhittäjä Kiril syntyi 1400-luvun loppupuolella hurskaaseen ja vauraaseen perheeseen. Viidentoista vuoden ikäisenä hän karkasi kotoaan mennäkseen pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) luostariin, jonne oli matkaa noin 80 kilometriä. Viisitoista kilometriä kuljettuaan hän tapasi harmaahapsisen munkkivanhuksen, joka siunasi hänen hyvän aikeensa ja saattoi hänet aina Komelin luostariin asti. Kun he saivat luostarin näköpiiriinsä, vanhus katosi, ja Kiril ymmärsi hänen olleen Jumalan lähettämä saattaja.

Luostarissa Kiril lankesi pyhittäjä Kornilin jalkoihin pyytäen päästä veljestöön. Selvänäköinen Kornili tunsi heti, että nöyrästä nuorukaisesta tulisi oikea kilvoittelija, ja vihki hänet munkiksi käskien hänen palvella muita munkkiveljiä nöyrästi, kuuliaisesti ja kärsivällisesti. Kiril heittäytyi kilvoituksiin koko innollaan. Päivisin hän toimitti hänelle annettuja palvelutehtäviä ja öisin hän rukoili ja ylisti Jumalaa. Hänen puhdas hengellinen elämänsä elähdytti koko veljestöä.

Seitsemän vuoden kuluttua Kirilin isä sai tietää poikansa olevan Komelin luostarissa ja tuli tapaamaan häntä. Sen sijaan, että olisi taivutellut Kiriliä palaamaan maailmaan, hän odottamatta ilmoitti haluavansa itsekin vihkiytyä munkiksi ja elää poikansa kanssa samassa luostarissa. Pyhittäjä Kornili täytti isän pyynnön ja antoi tälle vihkimyksessä nimen Varsonofi. Kirilin äiti seurasi miehensä hyvää esimerkkiä vihkiytyen nunnaksi läheisessä naisluostarissa, jossa hän antoi sielunsa Jumalalle vain viikko vihkimyksen jälkeen. Kirilin isä eli vielä kolme vuotta. Hänen kuoltuaan Kiril totesi: ”Minäkin olen kuolevainen” ja enensi entisestään kilvoituksiaan. Jumala palkitsi hänen uhrautuvaisuutensa työssä ja rukouksessa antamalla hänelle kyynelten lahjan.

Elettyään luostarissa noin kymmenen vuotta Kiril sai pyhittäjä Kornililta siunauksen vetäytyä erämaahan. Hän meni ensin pohjoiseen ja vaelsi Vienanmeren rannikolla eläen sienillä, petulla ja yrttikasveilla. Sieltä hän suuntasi kulkunsa Novgorodin ja Pihkovan seuduille, kävi luostareissa ja pyhillä paikoilla, mutta ei koskaan yöpynyt maallikkojen luona eikä ottanut vastaan lahjoituksia lukuun ottamatta pientä määrää leipää. Vaelleltuaan näin seitsemän vuotta hän rukoili Herraa ja Jumalanäitiä osoittamaan hänelle vakituisen kilvoituspaikan. Silloin hän kuuli taivaasta äänen, joka kehotti häntä menemään itään Valgetjärvelle (venäjäksi Beloozero). Vähän myöhemmin Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja antoi saman ohjeen.

Saavuttuaan Uusjärvelle (Novoozero) Valgetjärven piirikuntaan Kiril asettui vuonna 1517 Kaunissaareen ja alkoi heti rakentaa pientä erakkolaa, johon tuli kaksi kirkkoa, toinen Kristuksen ylösnousemuksen ja toinen Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikonin kunniaksi. Pian kirkkojen valmistuttua Kiril vihittiin papiksi. Hänen hyveidensä tuoksu veti puoleensa kasvavan joukon oppilaita, joita hän ohjasi viisaudella ja rakkaudella. Hän ei koskaan menettänyt sisäistä rauhaansa ja pysytteli Jumalan avulla kaikkien kiusausten yläpuolella. Hengellisten kilvoitusten ohella hän uurasti myös ruumiillisessa työssä ollen kaikille hyvän kilvoittelijan esikuvana.

Kirilin hyveellisen elämän maine toi hänen luokseen vierailijoita, jotka hän otti aina iloiten vastaan. Heti Kirilin asetuttua Uusjärvelle pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen lähetti vanhus Nikiforin (9.2.) käymään hänen luonaan hengellisen rakkauden ja yhteyden osoitukseksi.

Kerran luostarista varastettiin kirkonkellot. Varkaat kuitenkin eksyivät ja harhailtuaan aikansa luostarin ympärillä jäivät kiinni. Pyhittäjä Kiril nuhteli heitä lempeästi sanoen: ”Lapseni, ei kukaan ole koskaan rikastunut varastamalla, mutta monet ovat menettäneet sen mitä itse omistivat.” Käskettyään antaa varkaille syötävää hän päästi heidät menemään.

Pyhittäjä Kiril paransi monia sairaita, varsinkin sokeita. Jumalan armo oli näkyvällä tavalla hänen kanssaan. Kerran suurena torstaina Kirilin oppilas Dionisi näki hänen palvelevan liturgiassa salaperäisen diakonin kanssa. Palveluksen päätyttyä diakoni katosi ja Dionisin tiedustellessa hänestä Kirililtä tämä sanoi vain: ”Dionisi, älä utele Jumalan asioita äläkä ennen kuolemaani kerro kenellekään, mitä Herra on sinulle ilmoittanut.”

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Kiril kutsui munkkiveljet luokseen ja kehotti heitä elämään keskinäisessä rakkaudessa ja kuuliaisuudessa ankarasti kilvoitellen. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen helmikuun 4. päivänä vuonna 1532 hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja antoi henkensä Jumalalle lausuen viimeisiksi sanoikseen: ”Kunnia Jumalalle kaikesta.” Samalla hänen kasvonsa loistivat ihmeellistä valoa. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhä uusmarttyyri Josef Aleppolainen

Aleppossa vuonna 1686 eräät pahansuopaiset muslimit alkoivat levittää tietoa, että Josef-niminen kristitty oli luvannut kääntyä muslimiksi. Väkijoukko otti Josefin kiinni, ja kun hän totesi, ettei ollut koskaan harkinnutkaan sellaista, he pahoinpitelivät hänet ja veivät sitten turkkilaisen tuomarin tuomittavaksi.

Tuomari sanoi Josefille: ”Tule muslimiksi. Erottaudu väärästä uskosta ja ota vastaan totuus. Minä voin ottaa sinut palvelukseeni ja teen sinusta mahtimiehen.” Tämän kuullessaan Josef vastasi säälivänsä heidän uskontoaan: ”Kuinka huono-onnisia te olettekaan! Mistä te olette löytäneet tuollaisen uskon ja pidätte sitä oikeana?” Josef sanoi, että koko maailma nauroi heidän paastolleen, jossa ”kaikki makaavat koko päivän kuin kuolleet haudoissaan odottamassa, milloin nousta ylös jatkamaan mässäilyä”. Tämän kuullessaan muslimit joutuivat silmittömän raivon valtaan ja lähtivät saman tien viemään Josefia mestattavaksi. Teloituspaikalle päästyään pyhä marttyyri Josef polvistui ja otti vastaan marttyyrien kruunun.

Uusmarttyyri pappi Nikolai (Kandaurov)

Nikolai Kandaurov syntyi Kubanin alueella vuonna 1880. Koko suku isän puolelta kuului sotilassäätyyn, äidin puolella taas oli monia pappeja. Nikolain isä kuoli satunnaisen terrori-iskun uhrina vuonna 1898. Terrorismin ohella ajalle oli ominaista uskonnonvastainen propaganda. Se muokkasi yleistä ilmapiiriä niin, että monet pappisperheiden pojat eivät halunneet seurata isiensä jälkiä. Nikolai, joka oli saanut kotonaan hyvin uskonnollisen kasvatuksen, päätti kulkea vastavirtaan ajan aatteiden kanssa. ”Täytyyhän jonkun ryhtyä papiksikin”, hän sanoi äidilleen päätettyään lähteä pappisseminaariin. Opiskeluaikanaan hän meni naimisiin. Perheeseen syntyi myöhemmin kolme poikaa ja kolme tytärtä.

Pappisvihkimyksen jälkeen Nikolai palveli Pohjois-Kaukasiassa. Kansalaissodan aikana hän nimitti saarnoissaan kansalaissotaa kansan itsemurhaksi välittämättä siitä, sijaitsiko seurakunta valkoisten vai punaisten joukkojen hallitsemalla alueella. Joskus valkoisia upseereja tuli jumalanpalveluksen jälkeen pyytämään, ettei hän pitäisi sellaisia saarnoja.

Neuvostovallan vakiinnutettua asemansa Pohjois-Kaukasiassa alkoivat uskovien vainot. Paikalliset viranomaiset suhtautuivat kuitenkin myönteisesti isä Nikolaihin ja neuvoivat häntä pakenemaan tulevaa pidätystä, mutta hän pysyi paikallaan. Vuonna 1930 hänet pidätettiin ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Sillä välin hänen vaimonsa kuoli nälkään. Nälänhätä oli alueella niin kova, että jos kadulla kuoli hevonen, siitä ei parin tunnin kuluttua ollut jäljellä edes kavioita. Kissat ja koiratkin katosivat kaduilta.

Vapauduttuaan isä Nikolai palveli jonkin aikaa Valko-Venäjällä ja sitten eräässä Moskovan alueen kylässä. Hänen sisarensa, joka toimi laulunopettajana ja tunsi veljensä musiikkikorvan, neuvoi häntä useasti jättämään pappeuden: ”Sinun täytyy pelastaa itsesi, ajattele perhettäsi. Siirry laulajaksi teatteriin, niin sinulla tulee olemaan kaikkea, niin mainetta kuin rahaakin.” Näihin ehdotuksiin isä Nikolai vastasi, että hän oli jo ottanut ristinsä ja kantaisi sen loppuun saakka.

Tammikuussa 1938 isä Nikolaita tultiin pidättämään hänen ollessaan lastensa kanssa kotona iltaa viettämässä. Hän hyvästeli kaikki lämpimästi mutta vakavasti. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Hänet haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan. Venäjän kirkko kanonisoi hänet lukemattomien muiden Venäjän uusmarttyyrien kanssa vuonna 2000.

Pyhä profeetta Asarja

Profeetta Asarja, Obedin poika eli 900-luvulla eKr. Jumalan Hengen innoittamana hän lähti Juudan kuninkaan Asan luokse ja puhui hänelle ja kaikille paikalla olleille innoittavasti ja rohkaisevasti: ”Herra on teidän kanssanne, jos te olette Hänen kanssaan. Jos etsitte Häntä, löydätte Hänet, mutta jos hylkäätte Hänet, Hän hylkää teidät. – – Mutta olkaa te vahvoja älkääkä menettäkö rohkeuttanne. Te saatte teoistanne palkan.” (2. Aik. 15:2–7.)

Asarjan sanat kuultuaan Asa rohkaistui poistamaan kaikki epäjumalankuvat hallitsemaltaan alueelta. Asa myös kunnosti Herran alttarin temppelin eteishallin edessä ja kutsui Jerusalemiin koolle suuren kokouksen, jossa eri sukukuntien jäsenet uhrasivat Herralle 700 härkää ja 7000 lammasta luvaten palvella Herraa, isiensä Jumalaa koko sydämestään.

Vanhurskas Simeon, Herran vastaanottaja, ja naisprofeetta Hanna

Herran temppeliintuomisen juhlan jälkeisenä päivänä ortodoksinen kirkko muistelee hänet tunnistaneita ja vastaanottaneita pyhiä Simeonia ja Hannaa. Kun Kristus tuotiin Jerusalemin temppeliin, Pyhä Henki ilmoitti vanhus Simeonille, että lupauksen täyttymys on nyt koittanut. Hän riensi lasta vastaan, otti hänet syliinsä ja lausui koko sydämestään: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.” (Luuk. 2:29.)

Simeonin taustasta on erilaisia tarinoita. Luotettavimman mukaan hän oli tavallinen oikeamielinen ja hurskas mies, joka ei ollut pappi eikä farisealainen ja joka Jeesuksen nähdessään oli jo 112 vuoden ikäinen. Toisen tradition mukaan hän oli kuuluisan juutalaisen oppineen Hillelin (70 eKr.–10 jKr.) poika ja Paavalin oppi-isän Gamalielin isä, mutta tämä on tuskin mahdollista.

On olemassa myös legenda, jonka mukaan Simeon oli yksi seitsemästäkymmenestä oppineesta juutalaisesta, jotka valittiin kääntämään Raamattua hepreasta kreikkaan (Septuaginta) faarao Ptolemaios Filadelfoksen (285–246 eKr.) aikana. Simeonin kääntäessä Jesajan kirjaa hän saapui jakeeseen ”neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan” (Jes. 7:14). Ajatus hämmensi häntä niin, että hän aikoi jo kääntää sanan ’neidoksi’. Silloin Jumalan enkeli ilmestyi ja esti häntä muuttamasta pyhän tekstin ajatusta. Enkeli sanoi, että tuo ihmiselle mahdoton asia oli profetia Jumalan Pojan tulosta maailmaan. Tämän vahvistukseksi enkeli lupasi, ettei Simeon näe kuolemaa ennen kuin on nähnyt ja koskettanut neitseestä syntynyttä Messiasta. Jos tämä tarina olisi totta, Simeon olisi ollut lähes 300-vuotias nähdessään Jeesuksen.

Vanhurskas Simeon ymmärretään myös koko muinaisen Israelin ja vanhan liiton edustajana, joka aikansa Jumalan lähettämää lunastusta odotettuaan väistyi evankeliumin valon ja totuuden tieltä.

Pyhän ja vanhurskaan Simeonin reliikit tuotiin Pyhältä maalta Konstantinopoliin, jossa niitä kunnioitettiin keisari Justinianoksen (527–565) aikana rakennetussa Herran veljen Jaakobin kirkossa lähellä Hagia Sofiaa.

Naisprofeetta Hanna, Penuelin tytär, oli ollut leskenä peräti 84 vuotta menetettyään miehensä hyvin nuorena. Seitsemän avioliittovuoden jälkeen hän oli palvellut Jumalaa paastoten ja rukoillen temppelissä yötä päivää. Hanna on esikuva kaikille pyhille leskille, neitseille ja munkeille, jotka ovat vapautuneet maailmallisista huolista voidakseen asua aina temppelissä uhraten Jumalalle paastoa, rukouksia ja ylistyslauluja Herran odotuksessa.

Simeonin ja Hannan esiintymistä on tulkittu eri tavoin. Kirkkoveisuissa he rinnastuvat uhrattaviin kyyhkysiin, sillä he uhraavat rukouksia ja vuodattavat profeetallista Henkeä omasta sisimmästään. Linnut ovat siis esikuva siitä hengellisestä elämästä, jonka toteutumista Simeon ja Hanna edustivat käytännössä. Gregorios Nyssalaisen tulkinnan mukaan Simeonissa ja Hannassa Kristus-lasta tulivat vastaanottamaan laki ja armo. Simeonin nimi näet viittaa tottelemiseen ja Hannan armahtamiseen.

Englantilainen kirkkoisä Bede puolestaan kiinnitti huomiota tekstissä oleviin lukuihin ja tulkitsi Hannan olevan kirkon esikuva. Seitsemän on täyteyden ja luomispäivien luku, ja siksi Hannan seitsemän avioliittovuotta symboloivat vanhaa liittoa ja Kristusta edeltänyttä aikakautta. Leskenä eletyt 84 vuotta symboloivat aikaa, jonka kirkko on maailmassa yksin ilman Ylkäänsä. Luku 84 saadaan näet kertomalla apostolisuuden luku (12) ja aikojen täyttymisen luku (7).

Pyhät Simeon ja Hanna ovat myös hengellisen elämän esikuvia. Heidän esimerkkiään seuraten voimme nähdä Kristuksen sisäisillä silmillämme ja koskettaa Häntä hengellisillä aisteillamme. Silloin voimme julistaa iloiten ja täydellä luottamuksella, että maailmaan on tullut Vapahtaja – ”valo, joka koittaa pakanakansoille, kirkkaus, joka loistaa kansallesi Israelille” (Luuk. 2:32).

Pyhät marttyyrit Adrianos ja Eubulos

Keisari Diocletianuksen (284–305) aloittaman suuren vainon kuudentena vuonna (310) Palestiinan Kesarea virtasi marttyyrien verta. Kaupunkiin tuli pohjoisesta kaksi kristittyä, Adrianos ja Eubulos, jotka ihailivat suuresti marttyyreja ja tahtoivat nähdä omin silmin kuolemaan tuomittuja kristittyjä. Kesarean kaupungin porteilla sotilaat pysäyttivät heidät ja kysyivät heidän määränpäätään ja matkansa tarkoitusta. Adrianos ja Eubulos sanoivat vilpittömästi tahtovansa palvella Kristuksen seuraajia. Heidät vietiin saman tien kuvernööri Firmilianuksen luokse. Tämä antoi raastaa heidän kylkiään rautapiikeillä ja tuomitsi molemmat heitettäviksi pedoille. Adrianos heitettiin leijonille, mutta ne eivät tappaneet häntä, joten hänet mestattiin.

Seuraavana päivänä Eubulokselle tarjottiin vielä mahdollisuutta kieltää uskonsa ja päästä vapaaksi, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta. Niin hänetkin heitettiin leijonille, mutta pedot olivat taas haluttomia koskemaan Kristuksen marttyyriin. Pyhä Eubulos surmattiin mestaamalla. He olivat Palestiinan Kesarean viimeiset marttyyrit.

Pyhä Werburga

Mercian kuningaskunnan¹ kuninkaan tytär Werburga syntyi vuonna 650. Hänen sukunsa oli erittäin hurskas; siinä oli ollut lukuisia nunnia, luostarien johtajia ja pyhiä. Werburga hylkäsi useiden ruhtinaiden kosinnan sanoen jo lupautuneensa Herralleen Jeesukselle Kristukselle. Hän aloitti kilvoitteluelämän 25-vuotiaana Elyn luostarissa. Myöhemmin Werburgan setä kuningas Ethelred kutsui hänet Keski-Englannissa olleiden hengellisten naisyhteisöjen valvojaksi. Werburga muutti osan niistä luostareiksi.

Pyhä Werburga kuoli Lincolnshiren Threckinghamissa vuoden 700 tienoilla. Hänet haudattiin Hanburyyn, mutta joskus 800-luvun lopussa hänen reliikkinsä siirrettiin tanskalaisten uhan alta Chesteriin. Siellä ne siirrettiin vuonna 1095 katedraaliin, jossa Werburgan hautapyhäkkö oli suosittu pyhiinvaelluskohde aina protestantismin tuloon asti. Reliikkien siirrolla on oma juhlapäivänsä 21.6. Englannissa on kaksitoista pyhälle Werburgalle omistettua vanhaa kirkkoa.

¹ Mercian kuningaskunta kukoisti Keski-Englannissa kolme vuosisataa 500-luvun lopulta lähtien, ennen anglosaksisen Englannin kuningaskunnan syntyä. Mercian ydinalueella sijaitsevat nykyään mm. Birmingham ja Nottingham.

Pyhä Anskar, Tanskan suojelija ja Ruotsin valistaja

Tanskan suojelija ja Ruotsin valistaja pyhä Anskar (Ansgarius) syntyi Pohjois-Ranskassa vuoden 801 tienoilla. Hän opiskeli Corbien benediktiiniluostarin koulussa, jossa hänet myös vihittiin munkiksi. Sieltä hän siirtyi Pohjois-Saksaan Weserjoen rantamille, jonne corbielaiset perustivat vuonna 822 ”Uutena Corbiena” tunnetun luostarin. Sen apotti Warin Walan erityinen sydämenasia oli Skandinavian suuntaan tehtävä lähetystyö.

Munkki Anskar tunnettiin sekä taitavana sananjulistajana että köyhien auttajana. Hän otti evankeliumin käskyt kirjaimellisesti. Hän pesi köyhien jalkoja ja tarjosi heille aterioita. Anskar kilvoitteli kaikessa hiljaisuudessa pitämällä karkeajouhista aluspaitaa ja eli pelkällä vedellä ja leivällä niin kauan kuin hänen terveytensä salli. Psalmeja lukiessaan hänellä oli tapanaan lisätä jokaisen psalmin loppuun pieni rukous; tämä tapa levisi vähitellen laajalle.

Paavi Paschalis I (817–824) antoi vuonna 822 siunauksen käynnistää lähetystyö Skandinaviassa. Työtä johti arkkipiispa Ebo, jolla oli läheiset suhteet frankkien hoviin. Hän perusti Tanskaan seurakuntia ja rakennutti kirkkoja. Tanskan kuningas Harald Klak kastettiin vuonna 826 Saksan keisarin Ingelheimin linnassa. Tuolloin päätettiin, että nuori munkki Anskar ryhtyisi jatkamaan Ebon aloittamaa työtä. Anskar lähti Haraldin kanssa Tanskaan kuninkaan ohjaajaksi ja tanskalaisten hengelliseksi opettajaksi.

Anskarin työ eteni hyvin. Hän säilytti luostarissa omaksumansa askeettisen elämäntavan ja kurinalaisuuden myös lähetysmatkoillaan. Hän ei ryhtynyt mihinkään puhumatta asiasta ensin Jumalan edessä. Lukuisia tanskalaisia kastettiin ja muutamia heistä lähetettiin Saksan luostareihin opiskelemaan. Paavi Eugenius II (824–827) ylisti Anskarin saavutuksia. Tilanne vaikeutui kuitenkin vuonna 827, kun Harald syöstiin vallasta ja kirkon toimintaedellytyksiä rajoitettiin.

Vuonna 829 Ruotsin kuningas Björn lähetti frankeille pyynnön lähettää heidän maahansa kristittyjä lähetyssaarnaajia. Anskar seuralaisineen lähti Ruotsiin, jossa heidän määränpäänsä oli Upplannin keskus Birka, Mälarjärven rantamilla (Tukholman lähistöllä). Merellä viikingit hyökkäsivät heidän laivansa kimppuun, ja seurue menetti muun muassa kaikki mukanaan olleet pyhät kirjansa. Anskar ja hänen miehensä saapuivat Birkaan jalkapatikassa.

Anskar otettiin ystävällisesti vastaan. Hän viipyi maassa puolitoista vuotta. Seudulla oli useita kristittyjä vankeja, jotka iloitsivat päästessään taas osallistumaan ehtoolliseen. Kansa kuunteli mielellään evankeliumin opetuksia, mutta vain harvoja kastettiin. Huomattavin heistä oli Birkan päämies Herigar, yksi kuninkaan neuvonantajista. Herigar ja Anskar rakensivat Ruotsin ensimmäisen kirkon.

Palattuaan Pohjois-Saksaan Anskar nimettiin Hampurin piispaksi. Hän teki vuosina 831–832 matkan Roomaan, jossa hän ystävystyi paavi Gregorius IV:n (827–844) kanssa. Paavi korotti vuonna 834 Hampurin hiippakunnan arkkihiippakunnaksi ja antoi Anskarille paavillisen valtuutuksen toimia ”ruotsalaisten, tanskalaisten, slaavilaisten sekä muiden pohjoisten alueiden kansojen keskuudessa”.

Anskar vastusti viikinkien harjoittamaa orjakauppaa. Hän osti mahdollisuuksien mukaan vapaaksi tanskalaisia ja slaavilaisia vankeja ja tarjosi heille mahdollisuutta kouluttautua luostareissa Jumalan palvelukseen. Hän perusti Tanskaan lähetyskoulun, johon tuli toistakymmentä poikaa.

Pyhä Anskar oli kolmetoista vuotta Hampurin arkkipiispana. Hänen saarnansa innoittivat ja rohkaisivat. Hän rakennutti useita kirkkoja ja perusti kirjaston ja sairaaloita sekä järjesti köyhäinapua. Anskar organisoi myös useita lähetysmatkoja Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan. Katedraalinsa yhteyteen Hampurissa hän perusti luostarin, jossa koulutettiin lähetystyöntekijöitä.

Frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan kuoleman (840) jälkeen ajat muuttuivat vaikeammiksi myös Ruotsissa. Birkassa puhkesi levottomuuksia ja tuolloinen piispa Gazbert joutui lähtemään sieltä. Viikingit hyökkäsivät Hampuriin vuonna 845, ja Anskarinkin oli paettava. Kristinuskoa suosinut Tanskan kuningas Horik kuoli vuonna 854, ja lähetystyö joutui vaikeuksiin myös Tanskassa. Anskar siirtyi Bremeniin, ja tapahtumien lopputuloksena Hampurin arkkihiippakunta yhdistettiin Bremenin hiippakuntaan, ja paavi Nikolaus I (858–867) nimitti Anskarin sen johtajaksi.

Anskar kävi elämänsä loppupuolella vielä toisen kerran Birkassa elvyttääkseen kirkon elämän alueella. Ruotsin kuningas Olavi otti hänet ystävällisesti vastaan ja osoittautui halukkaaksi kristillisen lähetystyön tukijaksi. Toisin kuin Keski-Euroopassa, kuninkaan tahto ei kuitenkaan ollut asiassa ratkaiseva vaan oli selvitettävä kansan tahto. Järjestetty kansankokous hyväksyi kirkon lähetystyön jatkamisen alueella.

Pyhä Anskar nukkui pois vuonna 865. Hänet haudattiin Bremeniin. Pyhän Anskarin elämäkerran kirjoitti hänen oppilaansa Rimbert, joka lähetettiin 850-luvulla Bremenistä ruotsalaisten luo.

Pyhää Anskaria kunnioitetaan Tanskan suojelijana, sillä hänen työnsä hedelmät osoittautuivat pysyvimmiksi juuri Tanskassa sekä Pohjois-Saksassa. Seuraavalla vuosisadalla tanskalaiset alkoivat kristillistyä suuremmassa mittakaavassa. Ruotsissa pyhän Anskarin kylvämät kristinuskon siemenet puhkesivat täyteen kukoistukseen vasta 1000-luvulla, jolloin kristinusko levisi uudestaan ruotsalaisten keskuuteen.

Pyhä Roman, Uglitšin ruhtinas

Uglitšin nuori ruhtinas Roman oli kuuliaisuutensa ja hartautensa tähden vanhempiensa ilo ja silmäterä. Isänsä Vladimirin ja vanhemman veljensä kuoltua hänestä tuli 26-vuotiaana Uglitšin ruhtinas. Oman kassansa kartuttamisen sijaan hän huolehti koko ruhtinaskunnan hyvinvoinnista rakennuttaen sairaaloita, vaivaistaloja, julkisia rakennuksia sekä useita kirkkoja. Vaimonsa kuoltua lapseton Roman omistautui kokonaan paasto- ja rukouskilvoituksille sekä hyväntekeväisyydelle. Hän nukkui kuolonuneen 50-vuotiaana vuonna 1285. Pyhän Romanin reliikit löydettiin maatumattomina kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta vuonna 1605 ne tuhoutuivat tulipalossa sekasorron aikana ja vain osia niistä säästyi tuholta.

Pyhä Simeon, Tverin piispa

Pyhä Simeon oli ensin piispana Polotskissa. Vuonna 1263 liettualaisten hyökkäys pakotti hänet siirtymään Tveriin, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Simeonista tuli Tverin ensimmäinen piispa. Kirkkaalla älyllään ja korkealla moraalillaan hän sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hän suhtautui isällisesti kaikkiin, oli helposti lähestyttävä ja piti erityistä huolta köyhistä ja hyljeksityistä. Hän osasi myös käsitellä ja ojentaa niitä, jotka olivat taipuvaisia sortamaan toisia. Hänen aikanaan Tverissä oli kaksi suurta tulipaloa. Pyhä Simeon teki kaikkensa lohduttaakseen ja auttaakseen tulipaloista kärsineitä ja näki paljon vaivaa kaupungin ja sen kirkkojen jälleenrakentamiseksi. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1289.