Pyhä Bertulf

Pyhä Bertulf syntyi 600-luvun puolivälissä pakanalliseen perheeseen Saksassa. Nuorena hän muutti Flanderiin¹, jonka paikallinen kristillinen yhteisö teki häneen syvän vaikutuksen. Saatuaan opetusta hän otti kasteen. Bertulf toimi Wambert-nimisen kreivin taloudenhoitajana ja kävi tämän perheen mukana pyhiinvaelluksella Roomassa. Lopulta Bertulf sai periä Wambertin maatilan Rentyssä. Hän perusti sinne luostarin ja vietti siellä koko loppuelämänsä.

Pyhä Bertulf oli hurskas ja oikeamielinen, ja hänet tunnettiin avokätisyydestään köyhiä kohtaan. Hän nukkui pois vuoden 705 tienoilla. Pyhän Bertulfin haudan äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Jumalan armo vaikutti hänen pyhien jäännöstensä kautta aina siihen saakka, kunnes hugenotit hävittivät ne vuonna 1578. Taiteessa pyhä Bertulf on kuvattu munkkina jakamassa almuja tai kotkan siipien suojissa – tarinan mukaan kotka suojasi häntä kerran sateen yllättäessä.

¹ Nykykartalla Belgian länsipuoli ja Ranskan pohjoiskolkka sekä pieni osa Alankomaiden lounaiskulmasta.

Pyhä Polyeuktos, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Polyeuktos syntyi Konstantinopolissa 900-luvun alussa. Vanhemmat antoivat tehdä hänelle kastraation jo nuorena, koska toivoivat hänen näin pääsevän hyvään hovieunukin virkaan. Pojasta tuli kuitenkin munkki ja hän luopui kaikesta yksityisomaisuudesta. Hänet tunnettiin oppineisuudestaan ja arvokkaasta käytöksestään. Niinpä keisari Konstantinos VII Porfyrogennetos (912–951) yhdessä Konstantinopolin papiston kanssa valitsi hänet patriarkaksi vuonna 956.

Polyeuktosta alettiin kutsua uskonintonsa ja kaunopuheisuutensa ansiosta ”toiseksi Krysostomokseksi”. Vuonna 957 hän kastoi Venäjän suuriruhtinaan Olgan (11.7.), joka oli tullut Konstantinopoliin saadakseen opetusta kristinuskossa. Patriarkka lausui hänelle profeetalliset sanat: ”Siunattu olet sinä kaikkien Venäjän naisten joukossa, koska olet hylännyt pimeyden ja tahtonut päästä valoon. Venäjänmaan lapset tulevat siunaamaan sinua sukupolvesta sukupolveen!”

Patriarkkakautensa aikana Polyeuktos joutui käymään kiivasta taistelua edesmenneen keisari Romanos I:n sukulaisten ahneutta vastaan. Heidän juonittelujensa seurauksena keisari Konstantinos, joka oli itse Romanoksen vävy, päätti lopulta tuomita ja erottaa patriarkan. Keisari ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa, sillä Polyeuktos siirtyi Herran luo ennen tuomion täytäntöönpanoa vuonna 970.

Pyhä Adelaide Kölniläinen

Pyhä Adelaide (saks. Adelheid) syntyi Saksassa vuoden 960 tienoilla. Hänen isänsä, Guelderin kreivi Megengose perusti Kölnin seudulle kaksi luostaria, Vilichin luostarin Reininjoen varrelle ja Pyhän Marian luostarin Kölniin. Adelaide vihkiytyi nunnaksi ja toimi kummankin luostarin johtajana. Adelaide otti Vilichin luostarissa käyttöön pyhän Benedictuksen säännön vuoden 1000 tienoilla. Hän piti huolta siitä, että kaikki hänen nunnansa oppivat latinaa ja kykenivät näin seuraamaan ja ymmärtämään jumalanpalveluksia. Nälänhädän aikana Adelaide uurasti väsymättömästi järjestääkseen apua vähävaraisille. Kölnin arkkipiispa Heribert (16.3.) kunnioitti Adelaidea suuresti ja kysyi usein hänen neuvojaan kirkollisissa ja poliittisissa kysymyksissä.

Pyhä Adelaide kuoli Pyhän Marian luostarissa Kölnissä vuonna 1015. Hänet haudattiin Vilichiin, jossa häntä kunnioitetaan edelleen suuresti. Häntä on pyydetty avuksi erityisesti silmäsairauksissa. Parantumisia tapahtui pitkään hänen hautansa vieressä olleen lähteen veden välityksellä. Nykyään lähdettä ei enää ole. Taiteessa pyhä Adelaide on kuvattu pitelemässä kädellään joko pyhän Benedictuksen luostarisääntöä tai kirkkoa, josta kumpuaa parantavan veden virta.

Pyhä uusmarttyyri Antonios Ateenalainen

Pyhä Antonios oli ateenalainen ja lähtöisin köyhästä kristitystä perheestä. Jo 12-vuotiaana hän pestautui albanialaisten muslimien palvelukseen auttaakseen palkallaan perhettään. Vuonna 1770, kun Antonios oli 16-vuotias, hänen isäntänsä lähtivät kukistamaan Peloponnesoksella puhjennutta kristityn väestön kapinaa. Antonios seurasi heidän mukanaan.

Peloponnesoksella albaanit myivät Antonioksen turkkilaisille, jotka alkoivat heti käännyttää häntä islamiin mutta tuloksetta. Uudet isännät veivät hänet turkkilaisten armeijan luo Tonavan alueelle. Siellä hän vaihtoi omistajaa peräti viisi kertaa. Kaikki hänen isäntänsä olivat fanaattisia muslimeja, jotka tekivät kaikkensa houkutellakseen nuoren pojan omaan uskoonsa. Lopulta Antonioksen osti kristitty kupariseppä Konstantinopolista. Poika työskenteli hänen työpajassaan ja asui hänen perheessään. Vihdoin hän sai myös tilaisuuden käydä synnintunnustuksella ja osallistua pyhään ehtoolliseen. Hänen kiitollisuutensa kristittyä isäntäänsä kohtaan oli suuri.

Eräänä yönä Antonios näki merkillistä unta, jonka hän kertoi kuparisepän vaimolle. Hänelle ilmestyi kaunis nainen, joka lupasi antaa hänelle voimia kestää kaikki vaarat, kehotti häntä pysymään urheana ja lopulta peitti hänet vaatteellaan. Antonios päätteli tästä, että häntä odottaa marttyyrikuolema. Sepän vaimo sen sijaan kehotti häntä olemaan uskomatta uniin.

Aamulla Antonios meni isäntänsä työpajaan. Hänen siellä istuessaan hänen edellinen turkkilainen isäntänsä sattui kulkemaan siitä ohi ja tunnisti hänet. Heti hän alkoi huutaa, että Antonios oli lähtenyt hänen luotaan vastoin hänen tahtoaan ja että tämä oli ollut muslimi. Hän toi paikalle myös vääriä todistajia. Yhdessä he raahasivat Antonioksen Rumelian käskynhaltijan Muratin tuomittavaksi ja pahoinpitelivät häntä matkalla.

Oikeusistuimen edessä Antonios tunnusti rohkeasti uskonsa ja selitti, että oli kristittyjen vanhempien lapsi eikä ollut koskaan kieltänyt uskoaan. Hänen rohkea esiintymisensä herätti käskynhaltijassa ihailua ja tämä ymmärsi, että nuorukaista syytettiin väärin. Hän moitti syyttäjiä, jotka raivostuivat tästä entistäkin enemmän. Kahden kesken Murat pyysi Antoniosta nimellisesti kieltämään Kristuksen, jonka jälkeen hän pääsisi vapaaksi ja saisi taas palata omaan uskoonsa. Antonios muisti kuitenkin Herran sanat: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa” (Matt. 10:33). Hän ei suostunut kieltämään Kristusta edes nimellisesti. Silloin Murat kirjoitti Antoniokselle kuolemantuomion, koska pelkäsi, että muutoin asiasta syntyisi mellakka. Tuomio lähetettiin visiiri Mehmet Melekille, joka oli Muratin ystävä. Samalla Murat tiedotti tälle salaa, että päätös on väärä ja on annettu painostuksen alaisena.

Visiiri yritti hänkin suojella Antoniosta ja sulki tämän vankilaan ilmoittaen kuulustelevansa häntä uudelleen, mutta suunnitteli vapauttavansa hänet tilaisuuden tullen. Vankilassa Antonios kehotti muita kristittyjä vankeja olemaan kärsivällisiä ja pysymään lujina, varsinkin uskon kysymyksissä, ja jakoi heille rahojaan. Isännälleen hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi kaikilta kristityiltä. Pappeja hän pyysi rukoilemaan puolestaan, jotta hän kestäisi marttyyrikilvoituksensa. Hän pahoitteli sitä, että oli ehtinyt palvella vain vähän aikaa hyvää isäntäänsä, joka oli kalliilla rahalla ostanut hänet vapaaksi turkkilaisilta. Hän esitti myös toivomuksen, että hänelle toimitettaisiin tavanomaiset muistopalvelukset. Lopuksi Antonios pyysi vielä kirjeessään isäntäänsä ilmoittamaan Ateenaan hänen vanhemmilleen, kuinka hyvän lopun hän oli saanut.

Antonioksen syyttäjät eivät visiirin harmiksi rauhoittuneet vaan kävivät vähän väliä vaatimassa, että tämä tapettaisiin. Kun visiiri pitkitti asiaa, he kääntyivät syytöksineen itsensä sulttaanin puoleen. He syyttivät visiiriäkin ja väittivät tätä lahjotuksi. Valtakunta oli tuolloin heikkouden ja sekasorron tilassa, ja Venäjän ja Turkin sodan syttymistä pelättiin. Sulttaani Abdul ei tahtonut mellakoita ja antoi päätöksen: Antonioksen oli joko käännyttävä muslimiksi tai kuoltava.

Visiiri joutui luovuttamaan Antonioksen pyövelin käsiin. Iloiten tämä antoi sitoa kätensä selän taakse ja kiiruhti kuolemaan kuin olisi menossa juhlaan. Kumartaessaan päänsä mestauspölkylle hän sanoi: ”Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni.” Pyöveli löi häntä kevyesti niskaan kolme kertaa siinä toivossa, että kipu saisi hänet viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Kun näin ei käynyt, hän viimein katkaisi pyhän Antonioksen kaulan. Tämä tapahtui vuonna 1774. Kristityt ostivat Antonioksen ruumiin, kantoivat sen voittosaatossa Elävöittävän lähteen kirkolle ja hautasivat läheiseen hautausmaahan.

Pyhät marttyyrit Fileas, Thmuisin piispa, ja Filoromos, salakristitty

Pyhä Fileas oli sivistynyt, rikas ja jalosukuinen egyptiläinen, joka työskenteli valtionhallinnossa ja harrasti filosofiaa. Aikuisiällään hän kääntyi kristityksi, ja hänestä tuli Thmuisin piispa.

Keisari Diocletianuksen (284–305) suuren vainon aikana vuonna 303 Fileas pidätettiin ja vietiin vankilaan. Sieltä hän kirjoitti hiippakuntansa kristityille ylevän kirjeen, jossa hän kuvasi kristittyjen kidutuksia ja heidän kestävyyttään: ”Kristusta kantaen marttyyrit kestävät kaikki mahdolliset kärsimykset, mitä pahuus vain voi keksiä, eikä vain kerran, vaan joissain tapauksissa kahdestikin. Aseistetut vartijat eivät kilpaile ainoastaan keksimällä toinen toistaan hurjempia uhkauksia, vaan myös toteuttamalla ne. Mutta kristityt eivät horju, sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”

Pyhä Fileas vietiin prefekti Culcianuksen kuulusteltavaksi. Prefekti oli vaikuttunut Fileaksen suuresta maallisesta omaisuudesta eikä voinut ymmärtää, miksi tämä ei voinut uhrata keisarien kunniaksi ja elää rauhassa mukavaa elämää. Fileas kieltäytyi tyynesti uhraamasta eikä suostunut edes teeskentelemään uhraavansa. ”Ainoa Jumalalle sovelias uhri on puhdas sydän, vilpitön elämä ja nuhteeton puhe”, hän totesi. Fileas kertoi prefektille, että Kristus, todellinen Jumala, on kuollut syntiemme tähden ja noussut omalla voimallaan, ja Häneen yhdistymällä mekin voimme saavuttaa ikuisen elämän. Fileas ei lainkaan pelännyt kuolemaa vaan päinvastoin pyysi: ”Suo minulle suurin mahdollinen armo ja hoida oma velvollisuutesi viivyttelemättä.”

Fileaksen puolustusasianajaja, nuori vaimo, lapset ja muita sukulaisia heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja vaativat häntä muuttamaan mieltään, mutta hän pysyi horjumattomana kuin kallio aaltojen keskellä. Hän piti katseensa Jumalassa ja ilmoitti varsinaisen perheensä olevan apostolit ja marttyyrit.

Prefekti kysyi Fileakselta, oliko Kristus Jumala. Fileas vastasi: ”Kyllä. Mutta Hän ei puhunut itsestään Jumalana vaan osoitti sen ilmentämällä Jumalan voimaa. Hän toteutti käytännössä Jumalan tekoja voimallaan. Hän puhdisti lepraisia, sai sokeat näkemään, kuurot kuulemaan, rammat kävelemään, mykät puhumaan, paransi halvaantuneita, herätti kuolleita eloon.” Prefekti kysyi vielä, että eikö Jeesus ollut kuitenkin aivan tavallinen mies, jota ei voisi edes verrata todellisiin suurmiehiin kuten Platoniin? Fileas totesi, että Hän todella oli Platoniakin suurempi.

Fileas tuomittiin kuolemaan. Hänen veljensä yritti vielä väittää Fileaksen pyytäneen armahdusta, mutta Fileas kumosi tämän itse sanomalla Culcianukselle: ”Älä kuuntele tuota onnetonta miestä. En lainkaan halua kumota tuomiotani vaan olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa keisareille, sinulle ja koko hoville, sillä teidän avullanne minusta tulee Kristuksen kanssaperillinen ja saan vielä tänään omakseni Hänen valtakuntansa.”

Fileaksen kuulustelun aikana Filoromos-niminen virkamies, joka oli ollut salaa kristitty, ei enää malttanut pysyä hiljaa vaan huudahti Fileaksen sukulaisille: ”Miksi haluatte tämän uskovaisen miehen tulevan uskottomaksi Jumalalleen? Ettekö näe, että hänen silmänsä eivät enää näe teidän kyyneliänne? Maalliset kyyneleet eivät voi liikuttaa miestä, jonka silmät katselevat jo taivaan kirkkautta.” Tapahtumia seurannut väki raivostui näistä sanoista ja vaati prefektiä mestauttamaan molemmat välittömästi.

Pyhät marttyyrit Fileas ja Filoromos vietiin pois ja mestattiin. Heidän jalo kilvoituksensa tapahtui vuonna 306.

Pyhä marttyyri Abraham, Arbilin piispa

Abraham valittiin mesopotamialaisen Arbilin kaupungin piispaksi edeltäjänsä piispa Johanneksen (1.11.) kärsittyä vuonna 343 marttyyrikuoleman Persian kristittyjen vainossa. Abraham sai monia kääntymään kristityiksi, ja uusia seurakuntia perustettiin. Jo seuraavana vuonna Abraham kuitenkin pidätettiin ja vietiin maagien päämiehen Aderforan eteen.

Abraham ilmoitti persialaisille pelottomasti: ”Olen kristitty. Palvon todellista Jumalaa, ja palvon Häntä kuolemaani asti. Teidän on aivan turha yrittää saada minua palvomaan luotuja Luojan sijaan.” Pahoinpitelykään ei saanut Abrahamia suostumaan kumartamaan aurinkoa. Kun Abrahamia vaadittiin tottelemaan kuningas Šapur II:n määräyksiä, hän vastasi: ”Jumalatonta kuningastanne minä en pidä minkään arvoisena, ja hänen vääriä jumaliaan kohtaan tunnen vain sääliä. Mitä enemmän hän yrittää murskata meidät ja tuhota pyhän uskomme, sitä suurempi on se kirkkaus, jonka me saamme Jumalassa. Kuningas omistautuu pahalle turhan tähden.”

Pyhä Abraham osoittautui uskossaan järkähtämättömäksi. Kidutuksen jälkeen hänet surmattiin mestaamalla Thelamissa vuonna 344.

Pyhä Isidoros Pelusionilainen

Pyhä Isidoros syntyi Egyptissä 360-luvulla. Hän opiskeli Aleksandriassa sekä maallisia tieteitä että teologiaa. Hänestä tuli innokas pyhien isien opetusten seuraaja; erityisen rakas hänelle oli pyhä Johannes Krysostomos. Isidoros opetti jonkin aikaa retoriikkaa Pelusionissa, mutta hänen rakkautensa hengellisiin asioihin oli niin voimakas, että pian hän jätti opetustyön ja vetäytyi kilvoittelemaan Nitrian erämaahan.

Vuoden erämaassa kilvoiteltuaan Isidoros palasi Pelusioniin, jossa piispa Ammonios vihki hänet papiksi ja antoi hänen tehtäväkseen sekä katekumeenien että uskovien opettamisen. Pyhän Isidoroksen retoriset taidot, pyhien kirjoituksien syvällinen tunteminen ja erämaassa saavutettu sisäinen hiljaisuus olivat sellainen yhdistelmä, että hänestä tuli koko Egyptin tuntema opettaja. Monet pakanat ja juutalaiset kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan.

Pelusioniin tuli vuonna 413 uusi piispa, Eusebios, joka osoittautui niin hankalaksi, että Isidoros vetäytyi takaisin erämaahan. Eräiden tietojen mukaan hän lähti erämaahan, koska arkkipiispa Teofilos oli asettanut hänet toimituskieltoon. Monet mieleltään maailmalliset ihmiset inhosivat Isidorosta ja kadehtivat hänen viisauttaan, mainettaan ja vaikutusvaltaansa. Hän kilvoitteli loppuelämänsä erakkomunkkina, ainoana vaatteenaan karkea tunika ja ruokavalionaan pelkät kasvikset. Näin hän seurasi kirjaimellisesti pyhän Johannes Kastajan elämäntapaa.

Pyhä Isidoros kirjoitti Raamatun kommentaareja, filosofiaa ja teologiaa. Erämaakeljastaan hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänen kirjeitään on säilynyt yli kaksi tuhatta.¹ Niiden kieli on äärimmäisen kaunista ja hienostunutta, ja sisältö ilmentää sekä teologista oppineisuutta että nöyrää hengellisyyttä. Isidoros ratkoi monia Raamatun tulkintaan liittyviä ongelmia. Hän käsitteli Pyhän Kolminaisuuden ja inkarnaation salaisuuksia syvällisesti kumoten niin juutalaisten, areiolaisten, sabelliaanien kuin nestoriolaistenkin väitteet.

Isidoros ylisti pappeuden suuruutta mutta nuhteli niitä piispoja, pappeja, diakoneja ja munkkeja, joiden käytös ei ollut heidän kutsumuksensa arvoinen. Hän ei pelännyt maallisia mahtimiehiä ja lähetti tarvittaessa moitteita myös hallintovirkamiehille ja jopa keisari Teodosios II:lle muistuttaen heitä velvollisuuksistaan kansaa ja pyhää kirkkoa kohtaan. Hän pyrki aina innoittamaan kristittyjä rakastamaan hengellisyyttä ja hyväntekemistä. Koska Isidoros itse ei ollut maailmallinen, hän saattoi hengellisen auktoriteettinsa nojalla esittää puolueettomia mielipiteitä maailmallisiin kysymyksiin.

Tultuaan Aleksandrian patriarkaksi pyhä Kyrillos kieltäytyi muistelemasta Johannes Krysostomosta liturgian muistelurukouksissa. Pyhä Isidoros kirjoitti hänelle muistuttaen, että Jumala on kieltänyt tuomitsemasta kuulopuheiden ja panettelujen perusteella. Kirjeen jumalallinen viisaus ja kaukonäköisyys muuttivat kokonaan pyhän Kyrilloksen asenteen, ja hänestä tuli yksi pyhän Johanneksen hartaimmista kunnioittajista. Vuonna 433 Isidoros kirjoitti Kyrillokselle sovittelevaan sävyyn pyytäen tätä käyttämään maltillisempia äänenpainoja väitellessään Antiokian piispan kanssa: ”Pyydän sinua lopettamaan tämän eripuran, ettei hurskauden varjolla toimiminen johtaisi pysyvään skismaan.”

Isidoros oli profeetallinen hahmo, jota monet kuuntelivat ja kunnioittivat, mutta hänellä oli myös paljon kiivaita vastustajia. Pyhä Isidoros nukkui pois todennäköisesti vuonna 449.

¹ Isidoroksen koottuja kirjoituksia on julkaistu sarjassa Patrologia graeca, osa 78.

Pyhä Rabanus Maurus, Mainzin piispa

Rabanus syntyi vuoden 784 tienoilla, ilmeisesti Mainzissa. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti lukemista yli kaiken. Jo nuorena hän meni opiskelemaan Fuldan luostariin, jonka pyhä Bonifatius (5.6.) oli perustanut. Myöhemmin häntä opetti englantilainen Alcuin, joka oli Kaarle Suuren neuvonantaja. Alcuin alkoi kutsua häntä nimellä Maurus pyhän Bonifatiuksen oppilaan Mauruksen (15.1.) mukaan.

Rabanus oli askeetti, joka pidättyi viinistä ja lihasta ja noudatti tarkkaan luostarisääntöjä. Kaiken kilvoituksiltaan ja rukouksiltaan jääneen ajan hän käytti lukemiseen ja kirjoittamiseen. Hänen kuuliaisuustyönsä oli Fuldan luostarin kirjastossa, jonka Kaarle Suuri oli perustanut.

Rabanus rakasti Raamattua niin, että opetteli kreikkaa, hepreaa ja syyriaa voidakseen perehtyä pyhään kirjaan mahdollisimman syvällisesti. Laatimissaan kommentaareissa hän nojautui Origeneksen, Hesykhios Jerusalemilaisen ja muiden kirkkoisien ajatuksiin.

Rabanus oli ennen kaikkea hengellinen opettaja. Hän laati papistolle opetuskirjallisuutta, jossa hän keskittyi jumalanpalveluselämään. Usein hän korosti, että puhtaat tarkoitusperät ja sydämen hurskaus olivat oleellisempia kuin ylenpalttiset ulkoiset kilvoitukset, itsensä rääkkääminen tai pyhiinvaelluksen vaarat. Hän painotti katumuksen teologiaa, Jumalan kaipausta, mietiskelyä, Jumalan anteeksiantamusta, Vapahtajan voittoisaa kirkkautta ja tulevan maailman iloa. Rabanus ohjasi ja opetti myös maallikkoja syvempään hengellisyyteen, rukouselämään ja kohtuullisiin kilvoituksiin. Hän kehitti katumusharjoituksia, jotka sopivat myös kuninkaallisille.

Rabanus laati myös hymnejä ja runoja, joista monet perustuivat Psalmeihin. Osaa niistä käytetään roomalaiskatolisessa kirkossa vielä nykyäänkin. Kuuluisin on Veni, creator spiritus, ”Tule, Luoja-Henki”. Dogmaattisissa asioissa hän vastusti jyrkästi kaikenlaisia uudistuksia.

Toisinaan Rabanus joutui jättämään kirjojen maailman. Vuonna 805 puhkesi nälänhätä ja rutto, ja Rabanus uurasti kaikin voimin kärsiviä auttaakseen. Joskus apotti määräsi hänet työskentelemään rakennuksilla, kun luostariin tehtiin laajennuksia.

Rabanus vihittiin papiksi 30 vuoden iässä vuonna 815. Hänestä tuli pian luostarin koulun johtaja. Vuonna 822 hänet valittiin jo luostarin johtajaksi. Hänen johdollaan Fuldan luostarin laajennustyöt saatiin valmiiksi ja luostarin maille rakennettiin toinenkin luostari sekä kirkkoja.

56 vuoden ikäisenä pyhä Rabanus luopui apotin tehtävistä ja vetäytyi hiljaiseen erakkoelämään. Jumalalla oli kuitenkin hänelle vielä tehtävä. Vuonna 847 Rabanus valittiin Mainzin arkkipiispaksi 71 vuoden ikäisenä. Hän järjesti hetimiten kirkolliskokouksen, jossa hän vaati papistoa noudattamaan tinkimättömästi kirkon periaatteita ja sääntöjä. Tämä sai eräät papit niin raivoihinsa, että he alkoivat jo suunnitella hänen surmaamistaan. Juoni kuitenkin paljastui, ja pyhä Rabanus antoi vihamiehilleen anteeksi.

Korkeasta iästään huolimatta pyhä Rabanus kiersi hiippakunnassaan väsymättömästi, opetti kaikkia ja sovitteli kiistoja. Nälänhädän aikana hän ruokki omassa kodissaan 300 henkeä päivässä. Lopulta pyhän Rabanuksen terveys ei enää kestänyt. Rakennettuaan puolen vuosisadan ajan Kristuksen kirkkoa niin sanoin kuin teoin hän nukkui pois vuonna 856. Häntä on kunnioitettu erityisesti Saksassa.

Tunnustaja Nikolaos Studionilainen

Nikolaos syntyi Kreetalla vuonna 793. Kun hän oli 10-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät hänet Konstantinopoliin, missä hänen setänsä oli munkkina Studionin luostarissa. Siellä Nikolaoksesta tuli pyhän igumeni Teodoroksen (11.11.) elinikäinen oppilas. Igumenin ohjauksessa hän varttui hyveissä ja viisaudessa. Kun Nikolaos oli vihitty munkiksi, hänestä tuli igumeninsa avustaja. Hengellisessä isässään hän näki itsensä Kristuksen. Nikolaos oli aina sopeutuvainen ja nöyrä. Muut munkit ihmettelivät hänen paastoamistaan, valvomistaan, hiljaisuuttaan ja jatkuvaa rukoustaan. Kuuliaisuudesta hän suostui ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Noihin aikoihin pyhien kuvien raastajien harhaoppi tuotti suuria vaikeuksia ja kärsimyksiä kirkon elämälle. Varsinkin munkit joutuivat vainojen uhreiksi, koska he puolustivat pyhiä ikoneita. Myös Studionin luostari hajotettiin. Nikolaos seurasi igumeniaan tämän eri karkotuspaikkoihin, huolehti hänestä ja toimi hänen kirjurinaan. Yhdessä Teodoroksen kanssa häntä piestiin ja kidutettiin nälällä. Keisari Leon kuollessa vuonna 820 vaino taukosi joksikin aikaa, ja Teodoros ja Nikolaos vapautuivat vankilasta. Mutta myös uusi keisari Mikael II oli ikonien vastustaja eikä päästänyt heitä Konstantinopoliin. He asuivat jonkin aikaa Khalkedonissa Akrytaksen niemellä sijaitsevassa Pyhän Tryfonin luostarissa. Sieltä he siirtyivät Prinkipoksen saarelle, missä pyhittäjä Teodoros antoi henkensä Jumalan haltuun Nikolaoksen läsnäollessa marraskuun 11. päivänä vuonna 826. Igumeninsa kuoleman jälkeen uskollinen oppilas jäi asumaan hänen hautansa lähistölle.

Keisari Teofiloksen (829–842) aikana vaino ikonien kunnioittajia kohtaan alkoi uudestaan entistä julmempana. Nikolaos sai turvapaikan erään hurskaan ylhäisönaisen tilalta Konstantinopolin esikaupungista Firmopoliksesta. Myöhemmin nainen lahjoitti tilansa kokonaan Studionin luostarille.

Teofiloksen kuoleman jälkeen keisarinna Teodora ja patriarkka Methodios lopettivat vainon, ja ikonien tähden kärsineet uskontunnustajat pääsivät palaamaan takaisin luostareihinsa. Pyhän Naukratioksen (18.4.) johdolla Studionin luostari kohosi entiseen kukoistukseensa. Kun pyhittäjä Teodoroksen reliikit siirrettiin Studioniin (ks. 26.1.), myös Nikolaos palasi luostariin ja eli siellä yhteisön keskellä ankaraa ja eristäytynyttä kilvoitteluelämää.

Naukratioksen kuoltua veljestö keskeytti Nikolaoksen eristäytymiskilvoituksen vaatien häntä igumenikseen. Kolme vuotta Nikolaos toimi luostarin johtajana. Sen jälkeen rakkaus hiljaisuuteen voitti: hän nimitti seuraajakseen hyveistään tunnetun Sofronioksen ja siirtyi takaisin Firmopolikseen viettämään erakkoelämää. Muutaman vuoden kuluttua Sofronios kuitenkin kuoli, ja Nikolaoksen oli veljien vaatimuksesta palattava uudelleen igumeniksi.

Noihin aikoihin pyhä patriarkka Ignatios (23.10.), joka oli vastustanut keisari Mikael III:n enon Bardan kanonien vastaista avioliittoa, erotettiin virastaan. Patriarkan istuimelle nousi Fotios (6.2.), joka oli vielä valintahetkellä maallikko ja joka vihittiin nopeasti kaikkiin pappeuden asteisiin. Tämä merkitsi uusien kärsimysten alkua rauhaa rakastavalle Nikolaokselle. Hän asettui Ignatioksen puolelle ja vetäytyi Studionin luostarin sivuluostariin Prenetokseen Nikomedeian lahden rannalle. Siellä keisari vieraili hänen luonaan yrittäen turhaan voittaa hänen vastustuksensa.

Nikolaos karkotettiin Prenetoksestakin. Jo iäkkäänä ja raskaiden elämänkohtaloittensa heikentämänä hän joutui vaeltelemaan ympäriinsä, kunnes löysi turvapaikan erään Studionin luostarin rikkaan hyväntekijän luota, joka antoi hänen käyttöönsä talon Konstantinopolissa. Sielläkin Nikolaos joutui jatkuvan painostuksen alaiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut toimia vastoin omaatuntoaan hyväksymällä Fotioksen, vaan lähti kaupungista Prokonnesoksen saarelle. Sieltä hän siirtyi Mytileneen ja Khersokseen.

Seitsemän vuoden kuluttua Nikolaos tuotiin väkisin takaisin Studionin luostariin, jossa häntä kiusattiin ja ahdistettiin monin tavoin. Vasta kun Basileios Makedonialainen (867–886) nousi valtaan ja palautti Ignatioksen patriarkaksi, Nikolaoksen asema helpottui. Uusi keisari yritti suostutella häntä ryhtymään uudestaan Studionin igumeniksi. Vedoten korkeaan ikäänsä ja heikentyneeseen terveyteensä Nikolaos kieltäytyi. Vapaana maallisista huolista hän tahtoi jo ryhtyä valmistautumaan ikuiseen lepoon.

Askeettisilla kilvoituksillaan ja oman tahtonsa kieltämisellä Nikolaos voitti lihallisuuden hengen ja hänestä tuli armon välittäjä. Monia ihmeitä tapahtui hänen kauttaan jo hänen eläessään. Hän paransi keisari Basileioksen vaimon Eudoksian ja patriisi Manuelin vaimon Helenan ilmestymällä heille unessa. Hänen puheensa olivat usein profeetallisia, ja hän myös tiesi ennalta oman kuolinpäivänsä. Ennen sitä hän kutsui munkit ympärilleen ja tiedusteli, puuttuiko heiltä jotakin. ”Vehnää!” he vastasivat. Kuoleva isä sanoi silloin: ”Hän, joka lohdutti Israelia erämaassa, lähettää teille runsaasti vehnää kolmen päivän kuluessa.”

Pyhä tunnustaja Nikolaos Studionlainen nukkui pois 75 vuoden iässä helmikuun 4. päivänä 868. Kolme päivää myöhemmin luostarin satamaan purjehti keisari Basileioksen lähettämä viljalla lastattu laiva.

Hurskas Georgi, Vladimirin suuriruhtinas

Pyhä Georgi oli Vladimirin suuriruhtinaana 1200-luvun alussa, kun mongolit hyökkäsivät Venäjälle. Mongolit surmasivat kaikki hänen kolme poikaansa ja sytyttivät palamaan Vladimirin Jumalansynnyttäjän katedraalin, jonka suojiin monet kaupungin asukkaat olivat paenneet. Tulipalossa kuoli paljon ihmisiä, heidän joukossaan Georgin vaimo. Menetettyään näin perheensä Georgi rukoili Jumalaa ja toivoi, että saisi itsekin kärsiä ja kuolla kristinuskon tähden. Hänen rukouksensa kuultiin ja hän menehtyi vuonna 1238 toivottomassa taistelussa mongoleja vastaan, jotka löivät hänen päänsä irti.

Taistelun jälkeen Rostovin piispa Kiril löysi Georgin ruumiin, jonka hän tunnisti suuriruhtinaan vaatteista, ja vei sen haudattavaksi Rostoviin. Jonkin ajan kuluttua löytyi hänen päänsäkin ja se pantiin samaan arkkuun ruumiin kanssa. Seuraavana vuonna Georgin maalliset jäännökset siirrettiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Silloin nähtiin hämmästyttävä ihme: pyhän Georgin miekalla irtileikattu pää oli kasvanut kiinni ruumiiseen. Hänen reliikkinsä asetettiin katedraaliin hänen poikiensa viereen.