Pyhä marttyyripiispa Eskil Södermanlantilainen oli protestantismin tuloon asti yksi Pohjoismaiden tunnetuimmista marttyyreista. Hän oli englantilainen ja pyhän Sigfridin, Ruotsin apostolin (15.2.), heimolainen, joka tuli Ruotsiin käännyttämään uudelleen ruotsalaisia, jotka olivat vajonneet melkein kokonaan takaisin pakanuuteen sen jälkeen, kun Ruotsin valistaja pyhä Anskar (3.2.) oli kuollut 800-luvulla.

Eskil vihittiin piispaksi Strängnäsissä, mutta hänen lähetystyönsä tukikohta oli Tuna, nykyinen Eskilstuna. Hän teki menestyksellistä lähetystyötä Södermanlannissa ja käännytti monia pakanoita. Kun Strängnäsissä järjestettiin vuonna 1080 suuret pakanalliset juhlat, joihin osallistui monia kristinuskoa tunnustavia, Eskil kiiruhti paikalle ja kehotti heitä luopumaan pakanallisista menoista. Kun he eivät halunneet kuulla häntä, hän rukoili Jumalaa antamaan näkyvän merkin siitä, että Hän yksin on todellinen Jumala. Heti paikalla nousi raju myrsky, joka tuhosi pakanallisen alttarin ja uhrit. Pakanat pitivät tätä ihmettä taikuutena ja kivittivät kuninkaan määräyksestä pyhän marttyyripiispa Eskilin. Hänen pyhät reliikkinsä sijoitettiin vuonna 1082 Eskilstunaan

Pyhittäjä Arseni syntyi Suur-Novgorodissa 1300-luvulla. Hän sai kotonaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Opittuaan kuparisepän ammatin hän auttoi palkallaan kotiväen lisäksi myös köyhiä, sillä hän oli hyvin laupias. Hänen palava rakkautensa Kristukseen sai hänet lopulta jättämään maailman ja etsimään hiljaista hesykastista elämää. Vuonna 1379 hänet vihittiin munkiksi Novgorodin lähellä sijaitsevassa Jumalansynnyttäjän Lisja Goran luostarissa. Hän kilvoitteli siellä yksitoista vuotta niin hyveellisesti, että veljet pitivät häntä munkkielämän esimerkkinä.

Lisja Goran luostarilla oli yhteyksiä Athosvuorelle. Pyhittäjä Arseni, joka pyrki yhä suurempiin hengellisiin kilvoituksiin, kaipasi päästä Athokselle. Lopulta hän liittyi igumenin siunauksella athoslaisten munkkien seuraan ja matkusti heidän mukanaan Pyhälle vuorelle. Siellä hän asettui todennäköisesti Hilandarin luostariin. Igumeni Johannes otti hänet rakkaudella vastaan. Alkukoetuksen jälkeen Arsenille annettiin tehtäväksi valmistaa kupariastioita, minkä taidon hän osasi hyvin. Hän teki työtä kaiket päivät. Ruumiillisesti vahvana ja sitkeänä hän antautui öisin valvomis- ja rukouskilvoitukseen. Hän myös kiersi Pyhän vuoren muissa luostareissa valmistamassa kupariastioita etsien samalla itselleen hengellistä hyötyä.

Kilvoiteltuaan Athoksella kolme vuotta Arseni päätti palata Venäjälle perustaakseen sinne Jumalansynnyttäjälle omistetun luostarin. Igumeni Johannes siunasi hänen aikeensa ja antoi hänelle Jumalanäidin ikonin sekä luostarin ohjesäännön.

Pyhittäjä Arseni palasi Novgorodiin, mutta jatkoi sieltä pian matkaansa Laatokalle. Hän purjehti vuonna 1393 Laatokan luoteisosan asumattomien saarten suuntaan ja rukoili Jumalaa osoittamaan sopivan paikan luostaria varten.[1] Pian nousi myrsky, joka painoi hänen veneensä Konevitsan saaren rantaan. Sinne hän pystytti ristin, rakensi pienen tsasounan ja keljan itselleen. Ennen hänen tuloaan rannikon asukkaat olivat käyttäneet saarta hevosten ja karjan laitumena. He olivat uhranneet graniittisella siirtolohkareella vuosittain hevosen, jotta karja varjeltuisi pahoilta hengiltä. Lohkare tunnettiin nimellä Hevoskivi (ven. Kon’-kamen), josta myös Konevitsan saari oli saanut nimensä. Pyhittäjä Arseni sai tietää paikallisten asukkaiden pakanallisesta taikauskosta Filip-nimiseltä kalastajalta. Heti saarelle asetuttuaan hän vihmoi Hevoskiven pyhitetyllä vedellä, jolloin pahat henget pakenivat sen ympäriltä mustan korppiparven hahmossa.

Elämä erämaan hiljaisuudessa miellytti Arsenia. Kun Valamon munkki Lavrenti tuli igumeni Silaksen lähettämänä Konevitsaan ja pyysi Arsenia tulemaan Valamoon, tämä kieltäytyi lähtemästä. Aluksi pyhittäjä Arseni kilvoitteli yksin. Mutta jo kolmen vuoden kuluttua hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, jotka alkoivat rakentaa yhteiselämäluostaria. Jumalansynnyttäjän syntymälle pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1398.

Novgorodin arkkipiispa Simeonin aikana (1416−1421) pyhittäjä Arseni matkusti toistamiseen Athosvuorelle pyytämään esirukouksia ja siunausta luostarilleen. Hänen poissa ollessaan luostarissa tuli puute elintarvikkeista. Veljet joutuivat hämmennyksiin ja olivat jo aikeissa lähteä luostarista. Arsenin läheisin oppilas Joakim vetäytyi murheissaan metsäiselle kukkulalle rukoilemaan, että Jumalanäiti auttaisi heitä suuressa hädässä. Vaivuttuaan kevyeen uneen hän näki ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän, joka ilmoitti pyhittäjä Arsenin palaavan pian. Jo seuraavana päivänä Arseni todella palasi saarelle kahdella laivalla, jotka olivat täynnä elintarvikkeita. Kiitolliset munkit pystyttivät Jumalansynnyttäjän ilmestymispaikalle ristin ja ikonikatoksen. Kukkulaa alettiin kutsua ”pyhäksi vuoreksi” ja myöhemmin sinne rakennettiin skiitta.

Luostari toimi alkuperäisellä paikallaan niin sanotussa Piispanlahdessa 25 vuotta. Vuonna 1421 Laatokka kuitenkin tulvi niin, että osa luostarin rakennuksista joutui veden valtaan. Silloin pyhittäjä Arseni siirsi luostarin uudelle korkeammalle paikalle, jossa se yhä sijaitsee. Sinne rakennettiin kivikirkko, jota ympäröivät puiset keljat ja aita. Novgorodin pyhä arkkipiispa Eufimi (11.3.), joka ennen piispaksi vihkimistään oli johtanut Lisja Goran luostaria, jossa Arsenikin oli kilvoitellut, tuki Arsenia luostarin rakentamisessa. Hän myös vieraili Konevitsassa ja lahjoitti pyhittäjä Arsenille hengellisen ystävyyden merkiksi vanhan valkoisen klobukkinsa. Hänen käyntinsä jälkeen Konevitsan saaren lahtea, jossa luostari oli ensin sijainnut, alettiin kutsua Piispanlahdeksi.

Pyhittäjä Arseni saavutti korkean iän. Kilvoiteltuaan munkkina 65 vuotta, joista 51 vuotta Konevitsassa, hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Arseni kutsui luokseen seuraajansa igumeni Johanneksen ja veljestön. Uskottuaan luostarin Jumalansynnyttäjän huostaan hän lupasi pysyä hengessään aina veljestön kanssa. Hän nautti pyhän ehtoollisen ja antoi henkensä rauhassa Herralle 12. kesäkuuta vuonna 1447 (myöhempien lähteiden mukaan v. 1444). Hänen varhaisin elämäkertansa on peräisin 1500-luvulta.

Pyhä apostoli Bartolomeus, jota kutsutaan myös Natanaeliksi, oli kotoisin Galilean Kaanasta. Bartolomeus, ”israelilainen vailla vilppiä”, oli ensimmäisenä tunnustamassa Kristuksen Jumalan Pojaksi: ”Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin kuningas!”[1] Hän oli yksi kahdestatoista apostolista, jotka seurasivat Kristusta Hänen kärsimykseensä asti ja todistivat Hänen ylösnousemuksestaan.

Helluntain jälkeen apostolit arpoivat kullekin alueen, missä julistaa evankeliumia, ja Bartolomeuksen osalle lankesi itäisiä alueita. Erään tradition mukaan hän sai arvonnassa nykyisen Pohjois-Jemenin alueen, mutta melkein kaikki tunnetut perimätiedot sijoittuvat kokonaan toisaalle. Bartolomeus lähti ensin yhdessä apostoli Filippuksen (14.11.) ja tämän sisaren, apostolienvertaisen Mariamnen (17.2.), kanssa evankelioimaan Lyydian ja Myysian alueita Vähässä-Aasiassa. Fryygian Hierapoliksessa heidät pidätettiin vuonna 71, ja Filippus surmattiin naulaamalla hänet pää alaspäin ristiin. Samalla myös Bartolomeus kiinnitettiin ristille temppelin seinää vasten, mutta Filippuksen kuollessa maa alkoi järistä, ja niin Bartolomeus otettiin viime hetkellä irti ja päästettiin alas.

Bartolomeus asetti Stakhyksen (31.10.) Hierapoliksen kaupungin piispaksi ja jatkoi matkaansa. Kärsien jatkuvasti nälkää, kylmää, vaaroja, vainoja ja vankeuksia hän levitti totuuden valoa suurille kansanjoukoille Arabiassa ja Persiassa ja joidenkin tietojen mukaan jopa Intiassa, jonne hän jätti arameankielisen Matteuksen evankeliumin.

Sitten Bartolomeus lähti Armenian ydinalueille (nykyisen Turkin ja Iranin rajaseudulle). Pahat henget, jotka olivat asettuneet kivipatsaisiin ja puhuivat niiden kautta, vaikenivat heti kun Kristuksen apostoli tuli lähistölle. Henget kaikkosivat sitä mukaa, kun Bartolomeus niitä lähestyi.

Alueen kuninkaalla oli tytär, jota vaivasi riivaaja ja jota jouduttiin pitämään kahleissa, ettei hän purisi itseään tai toisia. Kuultuaan Bartolomeuksesta kuningas kutsui hänet katsomaan tytärtään. Kun Bartolomeus lähestyi tyttöä, paha henki pakeni kaikessa hiljaisuudessa ja apostoli sanoi: ”Päästäkää hänet irti.” Palvelijat sanoivat: ”Hyvä jos saamme pidettyä hänet kurissa silloin kun hän on kahleissa. Ja sinäkö pyydät meitä päästämään hänet vapaaksi?” Apostoli vastasi: ”Hänen vihollisensa on sidottu. Miksi pelkäätte häntä? Menkää ja päästäkää hänet. Kun hän on syönyt, antakaa hänen levätä. Aikaisin aamulla voitte tuoda hänet luokseni.” He tekivät niin kuin apostoli oli sanonut, ja kaikki palatsissa tulivat tietämään, että paha henki ei enää vaivannut tyttöä.

Seuraavana päivänä kuningas tarjosi Bartolomeukselle kultaa, hopeaa ja jalokiviä, jotka oli jo lastattu valmiiksi kamelien selkään. Apostoli ei kuitenkaan halunnut mitään vaan palautti ne kuninkaalle sanoen: ”En tavoittele tuollaisia asioita vaan ihmisten sieluja. Jos saan haltuuni sieluja ja tuon ne perille taivaan asuinsijoihin, olen Herran silmissä suuri kauppias.” Sanat tekivät vaikutuksen kuninkaaseen, joka alkoi kuunnella apostolin opetusta.

Bartolomeus kertoi neitseestäsyntymisestä ja lihaksitulemisesta, Kristuksen elämästä ihmisten keskuudessa, samoin kuin Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Lopulta kuningas otti kasteen yhdessä vaimonsa, kahden poikansa ja parantuneen tyttärensä kanssa. Myös ylimyksiä ja kansaa kastettiin.

Vanhojen uskontojen papisto vihastui nähdessään ihmisten jättävän heidän temppelinsä, joista he saivat elantonsa. He kääntyivät kuninkaan veljen Astragin puoleen, joka raivostui ja lähetti sotilaita ottamaan Bartolomeuksen kiinni. Hänet pidätettiin Arevbanosin[2] kaupungissa ja vietiin Astragin eteen, joka alkoi kuulustella häntä:

– Oletko sinä se, joka on eksyttänyt veljeni pois jumalien luota?

– En ole eksyttänyt häntä. Hän itse on kääntynyt Jumalan puoleen.

– Oletko sinä se, joka on saanut jumalamme hajoamaan palasiksi?

– Kristukseni ansiosta pahat henget on voitettu. Kristus itse on saanut heidät hajottamaan mykät ja hengettömät jumalpatsaat palasiksi. Siksi kaikki täällä ovat alkaneet uskoa elävään Jumalaan.

– Sinä olet saanut veljeni kieltämään jumalansa ja uskomaan sinun Jumalaasi; niinpä minä panen sinut hylkäämään Jumalasi ja uskomaan minun jumaliini.

– Kristukseni nimessä olen sitonut jumaluuden, jota sinun veljesi palvoi, ja käskenyt epäjumalien murskaantua. Jos kykenet tekemään saman minun Jumalalleni, saat minut uhraamaan sinun jumalillesi. Mutta jos et voi mitään minun Jumalalleni, murskaan kaikki sinun jumaluutesi. Saat vielä uskoa minun Jumalaani.

Kun Astrag kuuli, että hänen omakin jumalansa oli palasina, hän repi purppuranpunaisen viittansa. Papit vaativat häntä tekemään lopun Bartolomeuksesta ja kostamaan jumalien nöyryytyksen.

Astrag antoi ruoskia Bartolomeuksen, minkä jälkeen apostoli ristiinnaulittiin pää alaspäin. Pyhä apostoli iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen tähden. Vielä ristilläkin hän julisti Jumalan sanaa kehottaen kaikkia tuntemaan totuuden ja kääntymään pimeydestä Kristuksen valoon.

Astrag ei halunnut kuunnella ja käski ruoskia Bartolomeosta. Mutta vaikka apostoli oli ristiinnaulittavana ja ruoskittavana, hän ylisti Jumalaa. Silloin Astrag käski hakata hänen päänsä poikki. Niin pyhä apostoli vaikeni. Hän jäi ristille jalat ylöspäin, ikään kuin taivaita osoittaen.

Uskovat ottivat pyhän apostolin kallisarvoisen ruumiin ristiltä, samoin hänen päänsä ja ihonriekaleet, asettivat ne lyijyarkkuun ja hautasivat ne. Paikalla alkoi tapahtua ihmeellisiä paranemisia.

Myöhemmin haudan ympärille rakennettiin jättimäinen pyhän Bartolomeuksen armenialainen luostari, joka pysyi läpi keskiajan tärkeänä pyhiinvaelluskohteena. Vuoden 1915 kansanmurhan yhteydessä luostari ja sen asukkaat tuhottiin, mutta rauniot ovat vielä olemassa.

Pyhän apostolin reliikeistä osa siirrettiin 500-luvulla länteen ja niitä kulkeutui monien vaiheiden kautta Liparin saarelle Sisiliaan, missä pyhien reliikkien kautta tapahtui monia ihmeitä.

* * *

Toinen tänään muisteltava apostoli, Barnabas, syntyi Kyproksella ja oli alun perin Joosef-niminen leeviläinen. Hän oli nuorena rabbi Gamalielin opetettavana. Barnabasta muistellaan myös 70 pyhän ja kunniakkaan apostolin muistopäivänä 4.1.

Barnabas asui alkukirkon muodostumisen aikoihin Jerusalemissa. Nähdessään, kuinka apostolien ympärille kokoontuvilla uskovilla oli yksi sydän ja yksi sielu eikä kukaan pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä, hän myi omistamansa pellon ja toi rahat apostolien jaettavaksi.[3] Siitä alkaen Barnabas eli kättensä työllä. Hän oli hyvä mies, täynnä Pyhää Henkeä ja uskoa. Hänellä oli taito puhua lohdun, kehotuksen ja rohkaisun sanoja. Niinpä apostolit muuttivat hänen nimensä Barnabakseksi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”profetian poikaa” ja viittaa siihen, että Pyhän Hengen eli Lohduttajan antama sanoma on lohduttava ja rohkaiseva.

Kolme vuotta kääntymyksensä jälkeen apostoli Paavali saapui Jerusalemiin päästyään pakenemaan Damaskoksesta. Kristityt pelkäsivät häntä, koska epäilivät hänen uskonsa aitoutta, olihan Paavali aiemmin vainonnut Herran opetuslapsia. Silloin Barnabas vei hänet apostolien luokse ja kertoi, kuinka Kristus oli ilmestynyt Paavalille ja kuinka rohkeasti tämä oli saarnannut Damaskoksessa, vaikka juutalaiset yrittivät tappaa hänet.[4]

Paavalista ja Barnabaasta tuli ystäviä ja työtovereita hyvän sanoman julistamisessa. Kun Paavali lähti Tarsokseen ja apostolit saivat kuulla, että suuri joukko pakanoita oli kääntynyt Antiokiassa, he lähettivät Barnabaksen sinne. Hän ilahtui nähdessään, mitä Jumalan armo oli saanut aikaan, ja kehotti kaikkia pysymään uskossa Herraan. Sitten hän kävi noutamassa Paavalin Tarsoksesta, ja yhdessä he opettivat uskovia Antiokiassa, missä heistä ensimmäistä kertaa alettiin käyttää nimeä ”kristitty”.

Kun Jerusalemista tuli joitakin kristittyjä, joilla oli profetoimisen lahja ja jotka ilmoittivat, että pian alkaisi suuri nälänhätä, Antiokian kristityt keräsivät varoja ja pyysivät Barnabasta ja Paavalia viemään ne Juudean seurakunnalle. Sen jälkeen nämä palasivat Antiokiaan tuoden mukanaan Barnabaksen serkun Johanneksen, jota kutsuttiin Markukseksi.

Kun he olivat toimittamassa palvelusta ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: ”Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut.”[5] Barnabas mainitaan tässä ennen Paavalia. Pyhän Hengen johdattamina he lähtivät yhdessä Markuksen kanssa Seleukiaan ja sieltä Kyprokseen, missä he julistivat Jumalan sanaa pääkaupungin Salamiksen synagogissa. Saaren toisessa päässä Pafoksessa asui roomalainen käskynhaltija Sergius Paulus, joka halusi kuulla Jumalan sanaa. Juutalainen noita nimeltä Barjesus yritti estää heitä saarnaamasta käskynhaltijalle, mutta Paavalin moitteiden jälkeen Barjesus sokeutui. Tämän ihmeen ansiosta käskynhaltija uskoi Kristukseen.

Pisidian Antiokiassa he menivät sapattina synagogaan, jossa Barnabas antoi Paavalin saarnata, ja tämä puhuikin niin menestyksekkäästi, että pakanat pyysivät heitä saarnaamaan myös seuraavana sapattina, jolloin melkein koko kaupunki kokoontui kuuntelemaan Herran sanaa. Mutta kun kateelliset juutalaiset herjaten kiistivät Paavalin opetuksen, Paavali ja Barnabas sanoivat heille suorat sanat: ”Kaikkein ensimmäiseksi Jumalan sana oli julistettava teille. Mutta koska te torjutte sen ettekä pidä itseänne iankaikkisen elämän arvoisina, me käännymme pakanoiden puoleen.”[6]

Pakanat iloitsivat tämän kuullessaan, ja Jumalan sana levisi koko alueelle, mutta juutalaiset alkoivat vainota apostoleita ja karkottivat heidät siltä seudulta. Ikonionissa suuri joukko juutalaisia ja pakanoita tuli uskoon, mutta sielläkin juutalaiset yllyttivät heitä vastaan kaupunkilaisia, jotka uhkasivat kivittää heidät. He onnistuivat kuitenkin pakenemaan Lykaoniaan ja julistivat evankeliumia Lystrassa ja Derbessä. Lystrassa Paavali paransi miehen, joka oli syntymästään asti ollut rampa eikä ollut koskaan kyennyt kävelemään. Silloin ihmiset luulivat heitä jumaliksi – Barnabasta Zeukseksi ja Paavalia Hermekseksi – ja aikoivat uhrata heille. He saivat sen estetyksi, mutta Antiokiasta ja Ikonionista tuli juutalaisia, jotka taivuttivat kansan puolelleen. Paavalia kivitettiin kunnes hänen luultiin kuolleen, mutta kun opetuslapset kerääntyivät hänen ympärilleen, hän nousi ja lähti Barnabaksen kanssa Derbeen.

Julistettuaan ja opetettuaan Derbessä Paavali ja Barnabas palasivat vaaroista piittaamatta Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan rohkaistakseen uusia kristittyjä kestämään koetuksia. He nimittivät vanhimpia kunkin seurakunnan johtoon ja järjestivät kirkollista elämää. Palattuaan Antiokiaan he kertoivat siitä, kuinka Jumala oli heidän kauttaan tehnyt suuria tekoja ja avannut uskon oven muillekin kuin juutalaisille.

Sitten Paavali ja Barnabas matkustivat Jerusalemiin keskustellakseen apostolien kanssa kuumasta kiistakysymyksestä: oliko kristinuskoon kääntyneet pakanat pakotettava ympärileikkauttamaan itsensä? He kertoivat Jerusalemin seurakunnalle siitä, mitä ihmeitä ja tunnustekoja Jumala oli tehnyt pakanoiden keskuudessa. Apostolien ja vanhimpien kokous, jota johti pyhä apostoli Jaakob Herran veli, päätti, ettei pakanuudesta kääntyneiden tarvinnut noudattaa kaikkia Vanhan testamentin lakeja vaan ainoastaan sitä, mikä oli voimassa jo ennen Abrahamia: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin.”[7] Tällainen kirje annettiin Paavalin ja Barnabaksen mukaan, kun he lähtivät yhdessä Juudaksen ja Silaksen kanssa Antiokiaan, missä kirjeen rohkaisevat sanat ilahduttivat kaikkia. Paavali ja Barnabas jäivät sinne opettamaan seurakuntalaisia.

Noin kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 51, Paavali ehdotti Barnabakselle, että he lähtisivät taas kaikkiin niihin kaupunkeihin, joissa he olivat julistaneet Herran sanaa, mutta ei halunnut ottaa mukaan Johannes Markusta, koska Markus oli Pamfyliassa luopunut heistä. Tästä sukeutui riita, ja Paavali lähti Silaksen kanssa omille teilleen. Barnabas otti Markuksen mukaansa ja purjehti Kyprokseen.

Barnabas jatkoi Salamiksessa innokkaasti saarnaamistaan ja käännytti monia kristinuskoon, kunnes Syyriasta saapuneet juutalaiset alkoivat levittää huhuja, että Barnabaksen puheet olivat valhetta. Apostoli sai tietää heidän suunnitelmistaan, ja toimitettuaan pyhän liturgian hän kertoi Markukselle tulevasta kuolemastaan ja antoi ohjeet, minne hänet tuli haudata, sekä pyysi Markusta viemään sanan tästä Paavalille. Sitten hän meni synagogaan ja julisti, että Jeesus on elävän Jumalan poika. Syyrian juutalaiset sulkivat hänet vankityrmään ja raahasivat hänet samana iltana kaupungin ulkopuolelle, missä he kivittivät hänet ja polttivat hänen ruumiinsa. Jumalan armosta ruumis säilyi kuitenkin vahingoittumattomana, ja Markus hautasi sen kunniallisesti. Sitten Markus lähti Efesokseen, missä hän kertoi Paavalille Barnabaksen marttyyrikuolemasta.

Keisari Zenonin hallituskaudella vuonna 488 pyhä apostoli Barnabas ilmestyi Salamiksen piispa Anthemiokselle ja ilmoitti, minne hänet oli haudattu. Piispa meni heti pyhän mainitsemaan luolaan ja löysi arkusta maatumattomat reliikit, joiden rinnalla oli Barnabaksen omin käsin kreikaksi kopioima Matteuksen evankeliumi. Tämä ihme todisti Kyproksen kirkon apostolisen alkuperän, minkä ansiosta keisari myönsi sille Antiokian kirkosta riippumattoman aseman.

Pyhittäjä Barnabas Bassalainen kuului kolmensadan munkin joukkoon, joka saapui 1200-luvun tienoilla Kyprokselle ja pyhitti monia paikkoja askeettisella elämäntavallaan. Barnabas asettui asumaan luolaan Bassassa Lemesoksen (Limassolin) hiippakunnan länsiosassa ja vietti siellä enkelielämää levittäen laajalle ihmeittensä armoa seudulla asuvien lohdutukseksi. Hänet tultiin tuntemaan ihmeidentekijänä.

Jonkin matkan päässä Karieksesta, Athosvuoren pääkaupungista, eli 900-luvun lopulla harras pappismunkki nuoren oppilaansa kanssa. Eräänä lauantai-iltana vanha munkki lähti tapansa mukaan kokoöiseen vigiliaan Protatoksen kirkkoon, ja hänen oppilaansa jäi yksin kotiin. Illan tultua ovelle koputti tuntematon munkki ja nuori munkki otti hänet yöksi sisään. Aamulla he menivät toimittamaan aamupalvelusta keljamajan kappeliin. Kun palvelus oli edennyt yhdeksännen oodin kohdalle, nuori veli alkoi virittää hymniä: ”Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi…” Jumalansynnyttäjän ikonin edessä. Hymnin oli laatinut pyhä Kosmas Hymnirunoilija 700-luvulla. Mutta vieras munkki aloittikin sen toisin: ”Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme äiti” ja jatkoi sitten totutulla tavalla: ”Me ylistämme Sinua…”

Kun nuori veli kuuli sen, hän sanoi vieraalleen: ”Me aloitamme tämän hymnin toisin kuin sinä. En minä eivätkä edeltäjäni ole koskaan kuulleet aloitettavan sitä tuolla tavoin. Mutta ole hyvä ja kirjoita se minulle, niin että voisin tästä lähtien itsekin laulaa sen kuten sinä.” Veljellä ei kuitenkaan ollut antaa sen enempää mustetta kuin paperiakaan. ”Ei se mitään”, hänen vieraansa sanoi, ”tuo minulle kivitaulu.” Sen saatuaan hän kirjoitti siihen sormella laulamansa sanat. Kirjaimet piirtyivät kovaan tauluun aivan kuin se olisi ollut vahaa. Sitten hän sanoi: ”Tästä lähtien niin te kuin kaikki muutkin ortodoksit tulette laulamaan Jumalanäidin hymniä tällä tavoin.” Tämän sanottuaan vieras munkki katosi.

Kun vanhus palattuaan kuuli oppilaaltaan, mitä oli tapahtunut, hän tajusi, että vieras oli ollut itse ylienkeli Gabriel munkin hahmossa. Vanhus ja oppilas menivät yhdessä kertomaan tapahtuneesta Athosvuoren protokselle[1] ja muille isille. Jumalaa ylistäen ja Jumalanäitiä kiittäen nämä lähettivät kivilaatan Konstantinopoliin patriarkan ja keisarin nähtäväksi ja samalla selittivät kirjeessä, mitä oli tapahtunut.

Jumalanäidin ikoni, jonka edessä ihme tapahtui, siirrettiin Karieksessa sijaitsevaan Protatoksen kirkkoon, missä se on ollut siitä lähtien Pyhän Vuoren Valtiattarena, Igumeniana ja Suojelijana. Vain hyvin harvoin se viedään Athosvuoren ulkopuolelle kumarrettavaksi. Viimeksi näin tapahtui syksyllä vuonna 2012, jolloin se vieraili Tessalonikassa. Tämä nimellä Aksion estin tunnettu ikoni on Portaitissa-ikonin ohella Athosvuoren kunnioitetuin ihmeitätekevä ikoni.

Kun Aleksandrian kuvernööri Maksimos vainosi kristittyjä, viisaudestaan tunnetun Neaniskoksen ilmiantoi hänen oma palvelijattarensa. Neaniskosta kuulusteltiin ja kidutettiin seitsemän päivää, mutta hän pysyi järkähtämättömästi Kristuksen tunnustajana, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Matkalla teloituspaikalle hän huomasi ihmisjoukossa palvelijattarensa ja viittasi tätä tulemaan luokseen. Hän antoi naiselle sormestaan kultasormuksen ja sanoi: ”Kiitän sinua, koska sinun petoksesi on tuottanut minulle suuren siunauksen!” Sitten hän jättäytyi hyvillä mielin mestattavaksi.