Walesissa oli 500-luvulla Powys-niminen kuningaskunta, jonka hallitsija kuningas Brochwel antoi pojalleen nimen Tyssilio (Suliau, Tyssel, Tysilio) eli ”sunnuntailapsukainen”. Kuningas tahtoi pojastaan sotilasjohtajaa, mutta Tyssilio tahtoi jättää maailman ja lähti Meifodin luostariin Montgomeryshireen. Raivostunut isä meni sotilaidensa kanssa hakemaan häntä takaisin, mutta he eivät saaneet Tyssiloa luopumaan kutsumuksestaan. Tyssilio opiskeli Gwyddfarch-nimisen erakon johdolla ja pian hänet vihittiin munkiksi.

Vietettyään seitsemän vuotta erakkona pienellä saarella Tyssilio palasi takaisin Meifodin luostariin ja hänestä tuli oppi-isänsä Gwyddfarchin seuraaja luostarin johtajana. Tyssilio jälleenrakensi luostarin kirkon ja rakennutti Walesiin useita muita kirkkoja. Hänen luostaristaan tuli Powyksen kuninkaiden hautapaikka. Pyhä Tyssilio nukkui pois rauhassa vuoden 640 tienoilla. Llandysilion kaupunki kantaa yhä hänen nimeään.

Pyhittäjä-äiti Eufrosyne Uusi¹ syntyi lasta kauan toivoneiden vanhempiensa hartaiden rukousten hedelmänä Peloponnesoksen Kalabrytassa (nykyinen Kalavrita) 800-luvun puolivälissä. Jo pikkulapsena hänessä oli jotain erityisen puoleensa vetävää. Eufrosynen lähestyessä teini-ikää hänen varakkaat ja vaikutusvaltaiset vanhempansa antoivat hänet kasvatettavaksi erääseen luostariin. Jo ennen hänen syntymäänsä he olivat luvanneet omistaa hänet Jumalalle. Eufrosyne innostui luostarielämästä. Hän oli nöyrä ja hiljainen ja voitti paastoinnossa jopa vanhat nunnatkin.

Vanhemmat tahtoivat sijoittaa Eufrosynen lopullisesti johonkin Konstantinopolin kuuluisista luostareista. He lähettivät hänet sitä varten hänen siellä asuvan setänsä perheeseen. Setä päätti kuitenkin huolehtia veljentyttärensä tulevaisuudesta tavanomaiseen tapaan ja kihlasi hänet pääkaupungin johtaviin sukuihin kuuluneelle miehelle. Järjestettiin loistavat häät.

Hääpäivän iltana morsian katosi. Hän oli lähtenyt salaa talosta ja piiloutunut lähistöllä olevaan rappeutuneeseen mökkiin. Siellä hän piileskeli kolme kuukautta syöden mukaansa ottamia leipäpaloja. Kun ruoka alkoi loppua, mökin omistanut mylläri alkoi unessa saada kehotuksia kutsua luokseen Eufrosyne-niminen neito. Hänen vaimonsa löysikin Eufrosynen tämän ollessa rukoilemassa. He pyysivät häntä tulemaan mukaansa, mutta Eufrosyne kieltäytyi, koska pelkäsi sukulaistensa löytävän hänet, ja pakeni salaa mökistä. Hän meni satamaan, jossa astui Mustallemerelle menossa olevaan laivaan.

Laivan poiketessa satamaan Mustanmeren suulla Eufrosyne poistui laivasta ja pukeutui miesten vaatteisiin. Hän muutti nimensä Johannekseksi. Hän alkoi kierrellä eri luostareissa ja erakkoloissa Mustanmeren rannikkoalueella ottaakseen oppia niissä asuvista kilvoittelijoista. Lopulta hän asettui pysyvästi erääseen luostariin, joka sijaitsi vuorenhuipulla ja jonka munkit kilvoittelivat erityisen innokkaasti.

Luostarissa Johannes-Eufrosyne teki kuuliaisesti monenlaista työtä: ammensi vettä kaivosta, kasteli kasvimaita, hakkasi halkoja ja kantoi niitä keittiöön. Rauhallisena ja hiljaisena hän puuhaili tehtävissään pitäen sydän aina Jumalassa. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että tuo askeesissa muut veljet jopa ylittänyt kilvoittelija olikin nainen. Näin hän eli luostarissa viisitoista vuotta.

Sitten luostarin igumeni kuoli. Munkit, jotka olivat oppineet kunnioittamaan ”veli Johannesta”, päättivät valita hänet uudeksi igumenikseen. Kun Eufrosyne kuuli tästä, hän ymmärsi, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta välttyä tehtävältä kuin poistua luostarista. Keskiyöllä hän kenenkään huomaamatta hiipi ulos luostarin portista ja käveli niin kauas erämaahan kuin jaksoi. Uudella paikkakunnalla hän kierteli ensin eri luostareissa, kunnes tapasi vuorella luolassa munkkivanhuksen, joka oli viettänyt kilvoituksissa lähes koko elämänsä. Eufrosyne tunsi heti, että hän oli kohdannut kaipaamansa hengellisen ohjaajan, ja pyysi saada jäädä tämän luokse. ”Paikka on vaikea, vesi kaukana eikä täällä kasva syötäviä yrttejäkään”, vanhus esteli, mutta suostui lopulta ottamaan ”Johanneksen” kuuliaisuusveljekseen.

Eufrosyne alkoi heti noudattaa samanlaista kilvoitusohjelmaa kuin ohjaajansakin ja palveli tätä käytännön puuhissa. Vesi piti kantaa luolalle neljän kilometrin päästä. Hän keräsi myös pensaita ja varpuja polttoaineeksi tuolla puuttomalla alueella.

Näin kului kymmenen vuotta. Eräänä päivänä kun vanhus oli luolassa ja Eufrosyne puhdisti ulkona tikun avulla täitä viitastaan, hän havahtui yhtäkkiä jonkun tullessa paikalle. Kohottaessaan katseensa hän näki yhden vanhempiensa palvelijoista. Tämä ei tietenkään tuntenut mieheksi pukeutunutta ja vuosien ja kilvoituksen muuttamaa Eufrosyneä. Mies kertoi Eufrosynelle tämän oman tarinan ja sanoi hänen isänsä lähettäneen palvelijoitaan eri suuntiin etsimään tytärtään. ”Ehkä sinä, kunnianarvoisa isä, olet jossakin tavannut jonkun Eufrosyne-nimisen naisen?” hän kysyi ja huokasi: ”Hänen vanhempansa kärsivät kauheasti tyttärensä menetyksestä.” Ensin Eufrosyne vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan kenestäkään sen nimisestä. Kuultuaan omaistensa tuskasta kipu lävisti kuitenkin hänen sydämensä ja hän vetäytyi syrjään itkemään. Lopulta hän alkoi lohduttaa palvelijaa: ”Jumala, joka huolehtii kaikista, kyllä näyttää hänet sinulle. Sano omaisille, että tytär on varmaan elossa ja vaeltaa Jumalan tietä. Luulen, että ne heistä, jotka vielä silloin elävät, saavat joskus nähdä hänet.” Sitten hän siunasi miehen ja päästi tämän lähtemään.

Tämän jälkeen erakkomajalla alkoi tapahtua erikoisia asioita. Paha henki oli raivostunut, kun palvelijan vierailu ei ollut saanut Eufrosynea horjumaan kilvoituksissaan. Vuorilta vyöryi kivisateita luolan päälle. Kuului ääniä ja huutoja. Munkkivanhus erotti niistä nimen ”Eufrosyne” ja alkoi ihmetellä: ”Miksi pahat henget ahdistelevat meitä näin kovasti? Mitä oikein on tapahtunut? Ja kuka on tuo Eufrosyne, jonka nimeä ne mainitsevat?” Eufrosyne puhui vain jotain epämääräistä pahan hengen juonista. Heti aamulla hän otti leilin mennäkseen muka hakemaan vettä, mutta lähti saman tien pois ja meni Mustanmeren rannikolle. Siellä hän luopui jonkin ajan kuluttua miehen vaatteista ja alkoi taas esiintyä naisena.

Lopulta Eufrosyne palasi kaikessa hiljaisuudessa Konstantinopoliin. Siellä hän asettui Lähteen Jumalanäidin naisluostariin. Muut nunnat huomasivat pian, että kyseessä oli kokenut kilvoittelija, joka eli jollain korkeammalla tasolla. Paasto, lakkaamaton rukous ja keljaan sulkeutuminen sekä ennen kaikkea Eufrosynestä säteilevä rauha ja rakkaus näyttivät kohottavan hänet ihmisluonnon yläpuolelle. Hän kaivoi itselleen keljaksi maanalaisen asumuksen pystyäkseen paremmin piiloutumaan ihmisiltä.

Hämmästyttävän kilvoittelijan maine levisi kuitenkin nopeasti, ja ihmisiä kokoontui hänen asumuksensa ympärille saamaan hänen siunauksensa tai vain nähdäkseen hänet. Keisari Leo Viisas (886–911) sai kuulla hänestä ja tuli häntä tapaamaan. Eufrosynen Jumalan innoittama viisas puhe miellytti keisaria niin, että hän alkoi käydä usein keskustelemassa Eufrosynen kanssa ja kysymässä hänen mielipidettään erilaisiin ongelmiin. Keisarin suurin murhe oli, ettei hänellä ollut lasta. Eufrosyne lupasi rukoilla asian puolesta.

Eräänä yönä Eufrosyne rukoili jälleen hartaasti lasta keisariparille kädet kohotettuina. Rukouksen jälkeen hän nukahti kevyesti ja tunsi valon laskeutuvan päälleen. Valkopukuinen enkeli seisoi hänen vierellään ja sanoi: ”Eufrosyne, enää sinun ei tarvitse nähdä vaivaa tämän asian edestä. Tiedä, että keisarille syntyy poika, joka tulee istumaan isänsä valtaistuimella.” Heti aamulla Eufrosyne lähetti keisarille kirjeen, jossa kertoi saamastaan sanomasta. Kun lapsi – tuleva keisari Konstantinos – sitten syntyi, keisaripari toi hänet heti Eufrosynen siunattavaksi ja vaatimalla vaati tätä ryhtymään pienokaisen kummiksi. Tapahtuma vaikutti suuresti keisarinna Zoeen, joka tämän jälkeen alkoi karttaa ylellistä palatsielämää ja hakeutui milloin vain mahdollista Eufrosynen köyhään majaan ja palveli häntä siellä omin käsin.

Kuuluisuus alkoi kuitenkin häiritä Eufrosyneä yhä pahemmin. Niinpä hän vielä kerran vaihtoi asuinpaikkaa ja siirtyi salaa Elävöittävän lähteen kirkon lähellä sijainneeseen hylättyyn pieneen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Hän korjautti kirkkoa ja antoi kaivaa sen alle pienen maakuopan, johon hän asettui asumaan. Sitten hän valitsi kaksitoista samanmielistä naista, jotka perustivat pienen luostarin kirkon ympärille.

Piiloutuminen ei kuitenkaan Eufrosyneltä onnistunut. Keisaripari huolestui kovasti hänen katoamisestaan eikä jättänyt kiveäkään kääntämättä hänet löytääkseen. Ennen pitkää hänet löydettiinkin. Keisari halusi tehdä uudelle luostarille suuria lahjoituksia, mutta Eufrosyne ei siihen suostunut. Hän hyväksyi vain pienen vuotuisen valtionavustuksen, jota luostari siitä lähtien nautti.

Eufrosynen luona kävi myös Bysantin laivaston amiraali Romanos. Kun hän oli lähdössä pois, Eufrosyne tarttui häntä takin liepeestä ja sanoi: ”Mene rauhaan, lapseni, ja valmistaudu korkeampiin asemiin. Kuningasten Kuningas tahtoo sinun vielä palvelevan ihmisten hallitsijana. Älä kuitenkaan kiiruhda ottamaan valtaa ennen kuin se aika koittaa.” Romanos valittiinkin keisariksi Leon kuoltua, koska Leon poika oli vielä alaikäinen.

Skyytit ahdistivat noihin aikoihin Konstantinopolia ja olivat saapuneet aivan sen muureille saakka. Bysantin armeija kuitenkin torjui heidät. Eufrosynen luostari sijaitsi aivan kaupungin muurien vierellä ja sotatoimet häiritsivät sen elämää. Siksi Eufrosyne valitsi viimeiseksi asuinpaikakseen Jumalanäidin suojeluksen luostarin. Sielläkin hän eli maanalaisessa keljassa, jossa hän alkoi jo odottaa siirtymistä tulevaan elämään. Häneen iski jokin ankara tauti, joka halvaannutti hänet kokonaan. Vain puhekyky säilyi. Paljon ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista tuli hyvästelemään suurta kilvoittelijaa. Kun lähdön hetki sitten koitti, hänen kasvonsa kirkastuivat niin, etteivät läsnäolijat pystyneet katsomaan niitä. Kuollessaan Eufrosyne oli 69-vuotias.

Keisarinna Teodora valmisti Eufrosynen omin käsin hautausta varten. Kaikkialta tuli ihmisiä, jotka tahtoivat koskettaa hänen ruumistaan, ja tapahtui paljon sairaiden parantumisia. Myöhemminkin etenkin lapsettomat naiset kävivät pyhittäjä Eufrosynen pyhäinjäännösten ääressä rukoilemassa itselleen lasta, samoin monet kuurot parantuivat hänen taivaallisten esirukoustensa ansiosta.

Pyhä Hieron oli kotoisin Kappadokian Tyanasta. Hän vietti rauhallista elämää sokean leskiäitinsä kanssa peltojaan viljellen. Noin vuonna 290 valloitushaluiset keisarit Diocletianus ja Maximianus panivat toimeen sotaväenoton. Hieron oli kuuluisa ruumiinvoimistaan, ja niin maaherra Lysias lähetti kaksi sotilasta hakemaan hänet armeijaan.

Hieron oli työssä pellollaan sotilaiden tullessa, eikä hänellä ollut mitään halua kirjoittautua armeijaan, jossa kaiken muun lisäksi olisi uhrattava keisarille kuin Jumalalle ja siten kiellettävä uskonsa Kristukseen. Hän ajoi sotilaat pakoon lapionvarrella ja piiloutui muutamien sukulaistensa kanssa erääseen luolaan. Sotilaat hakivat kuitenkin lisäjoukkoja ja alkoivat piirittää luolaa. Hieronin veli Kyriakos lähetettiin välittäjäksi ja hän saikin Hieronin antautumaan. Tämä kävi hyvästelemässä äitinsä ja saamassa hänen siunauksensa. Sitten sotilaat lähtivät viemään häntä Melitineen. Yöllä hänelle ilmestyi enkeli, joka vakuutti, että hän ei ole matkalla maalliseen vaan taivaalliseen taisteluun, ja sen kautta taivaan valtakunnan portit avautuvat hänelle. Aamulla Hieron kertoi iloissaan näystään kanssaan pidätetyille sukulaisilleen.

Melitinessä Hieron pantiin vankilaan yhdessä 33 muun kristityn kanssa. Hän vahvisti heitä uskossa ja rohkaisi heitä antamaan itsensä uhriksi Jumalalle. Häntä syytettiin keisarin käskyn uhmakkaasta vastustamisesta. Kun maaherra sai kuulla, että hän oli karkottanut aseistetut sotilaat pelkällä lapionvarrella, hän sen sijaan että olisi ihmetellyt hänen urheuttaan, käski katkaista hänen oikean kätensä. Hieron kesti tämän kidutuksen iloiten. Sen jälkeen hänet vietiin takaisin vankilaan odottamaan uutta kuulustelua.

Hieronin kanssa vankilassa oli hänen sukulaisensa Victor. Tämä lupasi antaa vanginvartijalle omistamansa pellon, jos pääsisi vapaaksi. Vartija suostui ja laski hänet salaa yöllä vapauteen. Hieron murehti kovasti, että hänen sukulaisensa oli kieltäytynyt taivaan valtakunnan ilosta ja kunniasta lyhytaikaisen maallisen hyvinvoinnin tähden. Jotkut Hieronin sukulaiset olivat seuraamassa hänen oikeudenkäyntiään. He vierailivat hänen luonaan vankilassa, ja hän esitti heille viimeiset toiveensa. Katkaistun kätensä ja pääosan omaisuuttaan hän pyysi antamaan lohduksi sokealle äidilleen, jonka lempilapsi hän oli. Sisarelleen Teotimialle hän jätti osan omaisuuttaan ja pyynnön, että tämä juhlisi joka vuosi hänen marttyyrikilvoituksensa muistopäivää.

Neljäntenä päivänä Hieron ja hänen toverinsa vietiin taas kuulusteltaviksi. Kun maaherra tajusi, ettei saa heitä mitenkään luopumaan Kristuksesta, hän mestautti Hieronin ja hänen 32 toveriaan kaupungin ulkopuolella. Näiden pyhien nimet ovat Amonitos, Aniketos, Athanasios, Barakhios, Castricius, Claudinus, Diodotos, Doroteos, Dulcitius, Epifanios, Eugenios, Eutykhios, Gigantios, Hilarion, Kallimakhos, Kallinikos, Ksanthias, Longinus, Mamas, Maximianus, Nikandros, Nikon, Ostrykhios, Teagenes, Teodokhos, Teodoros, Teodotos, Teodulos, Teofilos, Themelios ja Valerius.

Hieronin sukulaiset pyysivät maaherralta hänen kunniakasta päätään. Tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja vaati siitä maksuksi sen painon verran kultaa. Miehillä ei ollut niin paljon rahaa, mutta heille tuli avuksi Khrysafios-niminen rikas senaattori, joka oli itsekin kristitty. Hän antoi maaherralle tämän vaatimat rahat ja enemmänkin, niin että sai jopa luvan rakentaa kirkon marttyyrien mestauspaikalle.

Pyhä marttyyri Melasippos, hänen vaimonsa Kassina (Carina) ja heidän poikansa Antonios surmattiin Ankyrassa (nyk. Ankara) keisari Julianus Luopion (361–363) aikana. Antonios vietiin vankilaan, mutta Melasippos ja Kassina ripustettiin roikkumaan tyhjän päälle, heidän nahkaansa raastettiin ja heitä poltettiin tulella. Hieman myöhemmin Kassinan rinnat leikattiin irti ja Melasippoksen jalat hakattiin polvien kohdalta poikki. Pian he antoivat henkensä Jumalan haltuun poikansa Antonioksen nähden.

Nähdessään vanhempiensa kohtalon Antonios tunsi ylpeyttä ja iloa heidän puolestaan mutta inhoa kiduttajien julmuutta kohtaan. Kun Antonios tuotiin keisarin eteen, hän sylki hallitsijaa päin kasvoja. Antonios joutui julmasti kidutettavaksi. Hänet lävistettiin nilkoista ja roikutettiin raskaiden painojen kanssa. Hänet pantiin istumaan tulipunaiseksi kuumennetulle rautatuolille. Antonioksen pää ajeltiin, hänen kaulansa ympärille pantiin kivi ja häntä kuljetettiin pilkattavana ympäri kaupunkia. Lopulta hänet asetettiin kuumennetulle laverille hakattavaksi ja hänen kaulansa katkaistiin. Näin aina muistettava Antonios sai marttyyrien seppeleen.

Irlannissa syntynyt munkki Florentius jätti kotimaansa patriarkka Abrahamin tavoin vastatakseen Jumalan kutsuun jättää kotinsa ja lähteä Jumalan osoittamaan maahan. Hän purjehti mantereelle ja asettui Koillis-Ranskan Alsaceen, jonne hän perusti luostarin. Florentius teki alueella lähetystyötä, kunnes hänet valittiin vuonna 678 pyhän Arbogastin seuraajaksi Strasbourgin piispaksi. Florentius perusti Strasbourgiin Pyhän Tuomaksen luostarin, johon tuli hänen maamiehiään Irlannista. Pyhä Florentius nukkui pois vuonna 693. Taiteessa hänet on kuvattu villieläinten kanssa, paimentamassa karhun kanssa laumaansa tai valonsäteen alla.

Pyhä Willibrord syntyi Yorkshiressa, Northumbrian kuningaskunnassa, Brittein saarilla vuonna 658. Vaikka hänen nimensä onkin pakanallinen, hänen vanhempansa olivat kristittyjä sakseja, joilla oli läheiset suhteet hoviin. Hänen äitinsä näki ihmeellisen valonäyn ennen Willibrordin syntymää. Hänen isänsä puolestaan rakennutti omalla kustannuksellaan pienen luostarin, jonne vetäytyi myöhemmin itsekin.

Seitsemänvuotiaana Willibrord lähetettiin Riponin luostariin saamaan opetusta. Hänen opettajanaan oli luostarin apotti pyhä Wilfrid (12.10.). Willibrord oli täynnä intoa kilvoitteluelämään, ja hänellä oli kyltymätön opinjano. Willibrordia kuvataan varreltaan lyhyeksi ja luonteeltaan iloiseksi, sanavalmiiksi ja seikkailunhaluiseksi. 20-vuotiaana hän lähti Irlantiin, jossa hän sai kilvoitella ja opiskella lisää muun muassa Rath Melsigissä pyhien Egbertin (24.4.) ja Wigbertin johdolla. Willibrord vihittiin papiksi 30 vuoden iän saavutettuaan. Kaiken kaikkiaan hän viipyi Irlannissa kaksitoista vuotta.

Pyhän Egbertin haave oli lähettää lähetyssaarnaajia mantereelle Friisiaan, pakanallisten germaanien luokse. Ensimmäiset yritykset alueella olivat epäonnistuneet, mutta alueen siirryttyä frankkien haltuun aika oli kypsä lähetystyölle. Egbert valitsi kaksitoista munkkia ja Willibrordin heidän johtajakseen. Syksyllä 690 he saapuivat Reininjoen suulle ja kulkivat Alankomaiden alueen lävitse frankkien kuninkaan Klodvig II:n paikallisen edustajan Pipin II:n luokse. Saatuaan häneltä luvan lähetystyön tekemiseen Willibrord matkasi Roomaan pyytämään työlle paavi Sergius I:n siunausta. Sen jälkeen Willibrord levitti evankeliumia Hollannissa ja Sjellannissa. Monet ihmeet seurasivat hänen julistustaan, ja tämä osoitti kaikille, että Jumalan armo oli hänen kanssaan.

Vuonna 695 Pipin II lähetti Willibrordin toisen kerran Roomaan, jossa paavi Sergius vihki hänet Utrechtin arkkipiispaksi Pyhän marttyyri Cecilian kirkossa tämän juhlapäivänä (22.11.). Sergius antoi Willibrordille nimeksi Clemens, mutta Willibrord ei koskaan käyttänyt tätä nimeä muuten kuin latinalaisissa yhteyksissä. Sergius antoi uudelle piispalle myös reliikkejä ja määräsi hänen tehtäväkseen järjestää friisien keskuuteen vakiintunut kirkollinen elämä samaan tapaan kuin pyhä Augustinus Canterburylainen oli tehnyt Englannissa.

Piispanistuin oli Utrechtin katedraalissa, mutta Willibrord pysyi koko ajan liikkeellä ja kulki saarnaajamunkkiensa tavoin kylästä kylään. Vähä vähältä seurakuntia syntyi ja jumalanpalveluselämää virisi. Willibrord osasi hyödyntää frankeilta saamaansa suojelua. Hän voitti puolelleen monia maanomistajia ja sai heiltä maata kirkon käyttöön ja kokonaisten kylien rakentamiseen. Willibrord alkoi rakennuttaa kirkkoja ja benediktiinisääntöä noudattavia luostareita sekä vihkiä avukseen piispoja¹. Suurimman luostarinsa hän rakennutti vuonna 698 Echternachtiin, nykyisen Luxemburgin alueelle.

Willibrord teki evankelioimismatkojaan Tanskaan asti, mutta siellä hallitsi julma Ongend ja ihmisten sydämet olivat kivikovia. Hän onnistui tuomaan mukanaan 30 vapauttamaansa lapsiorjaa, jotka hän kastoi ja koulutti. Heligolandissa ja Walcherenissa, jossa pakanauskonnon pappi yritti surmata hänet, Willibrord kastoi muutamia asukkaita ja lopetti pyhien lehmien kunnioittamisen antamalla ne kristittyjen syötäväksi. Myös Friisian pakanallinen ruhtinas Radbod vastusti sitkeästi Willibrordin työtä ja vuonna 714 hän tuhosi Utrechtin kirkkoja ja surmautti papistoa. Samana vuonna Willibrord kastoi tulevan hallitsijan Pipin Pienen.

Pyhä Willibrord toivoi työnsä jatkajaksi pyhää Bonifatiusta, joka teki työtä yhdessä hänen kanssaan vuosina 719–722, kunnes lähti syvemmälle Saksan metsiin. Toimittuaan piispana 44 vuotta pyhä Willibrord vetäytyi perustamaansa Echternachin luostariin ja kuoli siellä rauhassa 7.11.739 saavuttaen palavasti halajamansa taivaallisen palkinnon. Hänen heiveröinen ruumiinsa asetettiin kiviseen sarkofagiin, jossa se on siitä lähtien ollut kunnioitettavana. Hänen pyhistä jäännöksistään huokui taivaallista tuoksua, ja haudasta tuli tärkeä pyhiinvaelluskohde. Helluntaiviikon tiistaina Luxemburgin Echternachissa järjestetään suuri ja riemullinen kulkue Utrechtin ensimmäisen piispan ja Hollannin apostolin kunniaksi.