Pyhittäjä Tiihon syntyi Liettuan ruhtinaskunnassa ja palveli siellä sotilaana. Roomalaiskatolilaisten painostustoimiin väsyneenä hän siirtyi vuonna 1482 Liettuasta Moskovaan omistautuakseen Jumalan palvelemiseen kaikessa rauhassa. Hän jakoi omaisuutensa köyhille, vihkiytyi munkiksi ja vetäytyi Kostroman hiippakuntaan Luhajoen varrelle, maa-alueelle, jonka omisti hänen kanssaan Liettuasta paennut ruhtinas Feodor Belski.

Tiihon kilvoitteli ensin yksin, mutta sai pian seurakseen kaksi oppilasta Fotin ja Gerasimin. Kilvoittelijat viettivät ankaraa elämää. He harjoittivat mieltään ylistämällä lakkaamatta Jumalaa ja vaivasivat ruumistaan tekemällä työtä, jolla he hankkivat oman elantonsa. He eivät ottaneet keneltäkään vastaan elintarvikkeita. Jos he joutuivat äärimmäisessä puutteessa hankkimaan jotakin, he maksoivat sen käsitöillään tai Tiihonin kopioimilla kirjoilla. Pienellä yhteisöllä ei ollut hevosta. Kun maata piti kyntää, Tiihon sairauksistaan ja jalkavaivoistaan huolimatta antoi valjastaa itsensä ikeen alle ja käski oppilaidensa ohjata auraa. Nöyryydessään Tiihon ei koskaan suostunut ottamaan vastaan pappisvihkimystä.

Pyhittäjä Tiihon saavutti korkean iän ja nukkui pois rauhassa vuonna 1503. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kilvoituspaikalleen syntyi Pyhän Nikolaoksen luostari.

Georgialainen pyhittäjämarttyyri Kaikhosro vihittiin munkiksi Jerusalemissa 1500-luvulla. Hänestä tuli innokas georgialaisen luostarielämän kehittäjä. Hän rakennutti pyhän Nikolaoksen kirkon Kristuksen haudan lähelle ja osti Pyhän ristin luostarin takaisin turkkilaisilta, minkä vuoksi häntä pidetään sen uutena perustajana.

Kaikhosron elämäkerta on säilynyt historioitsija-kirjailija arkkipiispa Timote Gabašvilin (1703–1764) ansiosta. Kuvaillessaan Jerusalemin Pyhän ristin luostarin freskoja ja muistelukirjoja piispa Timote toteaa freskojen joukossa olleen Kaikhosro Georgialaista esittävä maalaus. Muistelukirjan mukaan šaahi Abbas I kidutti pyhittäjämarttyyri Kaikhosro Georgialaisen kuoliaaksi vuonna 1612, koska tämä kunnioitti hartaasti pyhiä ikoneita.

Pyhittäjä Moisei (Mooses) syntyi vuonna 1782 hurskaaseen Putilovin kauppiasperheeseen Borisoglebskin kaupungissa Jaroslavlin läänissä ja sai kasteessa nimen Timofei. Hänen isänsä Ivan oli hyvin kirkollinen mies. Hän noudatti tarkkaan paastoja, lauloi kirkkokuorossa ja tutki Raamattua, pyhien elämäkertoja ja kirkkohistoriaa. Lapsia hän ei antanut seurakuntakouluun peläten heidän saavan siellä huonoja vaikutteita, vaan opetti heidät itse lukemaan ja kirjoittamaan.

Timofei oli perheen kymmenestä lapsesta kolmanneksi vanhin ja sai perheen muiden lasten tavoin kotona lähes luostarimaisen kasvatuksen. Kun hän oli täyttänyt 18 vuotta, isä lähetti hänet nuoremman 14-vuotiaan Joona-veljen kanssa Moskovaan tutun tavaranvuokraajan palvelukseen.

Moskovassa Timofei hankki ja luki hengellisiä kirjoja. Veljekset tutustuivat Novospasskin luostarin vanhuksiin Aleksanteriin ja Filaretiin, jotka pitivät yhteyttä pyhittäjä Paisi Velitškovskiin (15.11.). Pyrkimys luostarielämään vahvistui lopullisesti heidän sydämessään.

Yhteisestä päätöksestä veljekset menivät Sarovin luostariin. Timofei oli tuolloin 22-vuotias ja Joona 18-vuotias. Peläten, ettei isä antaisi heille siunausta luostarielämään, he kirjoittivat hänelle kirjeen ja selittivät lähteneensä isäntänsä luota palvellakseen toista Isäntää, jonka palvelukseen he olivat luvanneet astua. Vasta Sarovista he kirjoittivat avoimesti aikomuksestaan. Isä kiivastui ja käski heidän heti palata kotiin, mutta veljekset eivät näyttäytyneet kahteen ja puoleen vuoteen. Timofei meni tapaamaan isäänsä vasta tämän sairastuttua, pyysi häneltä anteeksi ja sai siunauksen palata luostariin. Joonan isä päästi luotaan vasta vuoden kuluttua monien suostuttelujen jälkeen.

Sarovissa veljekset tapasivat pyhittäjä Serafim Sarovilaisen, joka kilvoitteli erakkona metsässä. He saivat hengellistä ohjausta pyhittäjältä ja luostarin muilta vanhuksilta. Timofeilla oli kuuliaisuustehtävä luostarin leipomossa, ja lisäksi hän hoiti sairasta rakentajavanhus Jesajaa. Kolmen vuoden kuluttua Joona päätti jäädä Saroviin. Hänestä tuli aikanaan Sarovin luostarin igumeni Jesaja. Timofei puolestaan siirtyi Svenskin luostariin Orjolin hiippakunnassa. Siellä häntä ilmeisesti viehätti läheinen Roslavlin metsä, jossa kilvoitteli useita erakkoja. Vuonna 1811 Timofei liittyi erakkojen joukkoon 29 vuoden ikäisenä.

Timofei kilvoitteli erakkojen seurassa kymmenen vuotta. Paisi Velitškovskin oppilas vanhus Afanasi vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Moisei pyhittäjä Mooses Etiopialaisen mukaan. Nimenvalintaan vaikutti Timofein suuri vieraanvaraisuus, jonka hän oli perinyt äidiltään. Pyhittäjä Mooseksen elämäkerrassa (28.8.) on vieraanvaraisuudesta kertova episodi.

Moisei kilvoitteli erakkojen seurassa metsässä pienen joen varrella. He toimittivat joka päivä täydet maallikkopalvelukset. Juhlapäivinä tuli pappi toimittamaan liturgian ja jakamaan pyhän ehtoollisen. Erakot rukoilivat, tekivät käsitöitä ja viljelivät naurismaata. Kesäisin he keräsivät marjoja ja sieniä hyväntekijöille, jotka joskus lähettivät heille leipää, ryynejä ja kasvisöljyä. Ruoasta oli usein puutetta. Moisei löysi itselleen mieluisan kirjoihin liittyvän tehtävän: hän alkoi kopioida Raamattua ja teki sen seisten, koska tunsi pyhää kirjaa kohtaan niin harrasta kunnioitusta.

Monet vaarat uhkasivat erakkoja. Talvisin ympärillä ulvoi susia, ja kerran rosvojoukko hyökkäsi heidän kimppuunsa. Poliisikin ahdisteli heitä joskus. Pelottavimpia olivat myrskyt, jotka kaatoivat ikimetsän puita. Kerran kaatuva puu miltei hajotti Moisein keljan.

Vuonna 1816 Moisein seuraan lyöttäytyi nuorempi veli Aleksander, joka neljän vuoden koeajan jälkeen vihittiin munkiksi nimellä Antoni. Hänet uskottiin vanhemman veljensä ohjaukseen, ja hän pysyi tälle kuuliaisena koko loppuelämänsä. Erakkoelämässä isä Moisei kypsyi hengellisesti. Hän saavutti keskittyneisyyden, vaikenemisen, tarkkaavaisuuden ja rukouksen lahjan sekä perehtyi perusteellisesti Kirkon opetukseen ja pyhien isien kirjoituksiin.

Kun Moisei oli elänyt erakkoyhteisössä kymmenen vuotta, hän poikkesi kerran ohikulkumatkalla Optinan luostariin. Hänet esiteltiin Kalugan piispa Filaretille, joka rakasti kilvoituselämää ja suunnitteli skiitan perustamista Optinan alaisuuteen luostaria ympäröivään mäntymetsään. Hän oli kuullut Roslavlin erakoista ja tutustuminen isä Moiseihin vakuutti hänet siitä, että asia oli uskottava heille.

Piispan kutsusta isä Moisei siirtyi veljensä Antonin ja kahden muun munkin kanssa Optinaan, jossa he asettuivat luostarin mehiläistarhaan. Suurella vaivalla he raivasivat alueen, kaatoivat vuosisataiset puut ja rakensivat niistä keljan ja kirkon pyhän Johannes Kastajan kunniaksi sekä aidan alueen ympärille. Kirkko vihittiin vuonna 1822. Piispa Filaretin vieraillessa Optinassa isä Moisei pyysi häneltä siunausta vihkiytyäkseen suureen skeemaan. Piispa ymmärsi kuitenkin, että Moiseilla oli kykyjä vaativiin tehtäviin ja tarjosi hänelle pappisvihkimystä. Moisei yritti kieltäytyä, mutta hänet taivutettiin suostumaan. Niin hänet 40 vuoden ikäisenä vihittiin pappismunkiksi ja määrättiin Optinan luostarin rippi-isäksi. Kolmen vuoden kuluttua hänet valittiin luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Moisei johti Optinan luostaria 37 vuotta. Tuona aikana Optina nousi kukoistukseen. Veljestön määrä kasvoi moninkertaiseksi. Luostariin perustettiin hedelmätarha ja karjahovi, koottiin suuri kirjasto ja laajennettiin pääkirkkoa. Lisäksi rakennettiin kaksi uutta kirkkoa, trapesakirkko, vierastalot pyhiinvaeltajille, uusia keljoja sekä Optinan kuulu valkoinen luostarimuuri. Tärkeimpänä kaikista luostarin hengellinen elämä koheni.

Isä Moisei toteutti suuria rakennushankkeita luostarin tarpeita ajatellen, mutta myös antaakseen köyhille tilaisuuden ansaita rahaa. Joskus hän osti tarpeettomia tavaroita kalliimmalla hinnalla kuin mitä niistä pyydettiin vain auttaakseen puutteessa olevaa myyjää, tai hankki mätiä elintarvikkeita ja söi niitä itse. Luostarin vierastalossa ei ollut kiinteätä maksua, vaan jokainen yöpyjä maksoi lippaaseen minkä verran halusi. Eräs rikas kauppias ihmetteli, eikö luostarin johtaja pelännyt kaikkien yöpyvän ilmaiseksi. Moisei vastasi hänelle: ”Jos yhdeksänkymmentäyhdeksän ei maksa mitään, Jumala lähettää sadannen, joka maksaa kaikkien edestä.” Kauppiaasta tuli tämän jälkeen luostarin tukija ja hyväntekijä.

Luostariin pyrkijöiltä Moisei ei vaatinut rahalahjoituksia. Hän otti veljestöön sairaitakin, jotka eivät pystyneet tekemään paljoakaan luostarin hyväksi. Kun hänen kuolemansa jälkeen avattiin laatikko, jossa hän säilytti rahoja, siinä oli vain yksi pohjan ja seinämän väliin juuttunut lantti. ”Varmaan hän ei huomannut sitä, muuten hän olisi käyttänyt senkin köyhien hyväksi”, hänen veljensä Antoni sanoi.

Moisei kulki samaa sisäisen hengellisen työskentelyn tietä kuin Optinan ohjaajavanhus Leo (11.10.). Näiden kahden kilvoittelijan välillä vallitsi keskinäinen ymmärrys ja yksimielisyys. Moisei asetti veljestön hengelliseksi ohjaajaksi Leon rinnalle tämän oppilaan pyhittäjä Makarin (7.9.), joka jatkoi Leon työtä tämän kuoleman jälkeen. Moisein igumenikautena Optinaan tuli kuuliaisuusveljeksi Amvrosi Optinalainen, tuleva suuri ohjaajavanhus (10.10.).

Vaikka Moisei oli itse ankara paastoaja ja kilvoittelija, hän oli täynnä rakkautta ihmisiä kohtaan ja suhtautui lempeästi heidän rikkeisiinsä. Lakkaamattomien ulkonaisten huolten ja toimien keskellä hän eli salattua elämää Jumalassa ja uhrasi kaikki voimansa lähimmäisten palvelemiseen. Moisei osasi pitää itsensä salassa ihmisiltä. Siksi monet, jotka eivät tunteneet häntä hyvin, pitivät häntä hyvänä mutta tavallisena ihmisenä. Vain hengelliset ihmiset huomasivat hänen hyveidensä tuoksun ja osasivat arvostaa häntä ohjaajavanhuksena. Pyhittäjä Moisein elämän suuri ihme on Optinan luostari, joka alkoi kukoistaa Venäjän hengellisenä keskuksena.

Vähän ennen kuolemaansa pyhittäjä Moisei vihittiin suureen skeemaan. Kun tieto vihkimyksestä ja vanhuksen lähestyvästä kuolemasta levisi, hänen vuoteensa ääreen kerääntyi joukoittain ihmisiä, niin munkkeja kuin maallikkoja, jotka halusivat saada häneltä viimeisen siunauksen. Selvänäköisyyden lahja, jonka hän oli pitänyt piilossa, tuli ilmi kuolinvuoteella.

Pyhittäjä Moisei nukkui kuolonuneen vuonna 1862. Muutaman vuoden kuluttua hänen veljeään igumeni Antonia haudattaessa todettiin, että Moisein ruumis oli säilynyt maassa turmeltumattomana. Pyhittäjä Moisei kanonisoitiin paikallisesti vuonna 1996, ja vuonna 2000 hänen nimensä liitettiin Venäjän kirkon yleiseen pyhäinkalenteriin.

Marttyyripiispa Jermogen, maallikkonimeltään Georgi Dolganov, syntyi vuonna 1858 Hersonin läänissä. Hänen isänsä oli sellaisen vanhauskoisen suuntauksen pappi, joka tunnusti Venäjän virallisen kirkon.[1] Georgi suoritti oikeustieteen tutkinnon Novorossijskin yliopistossa sekä lisäksi kursseja niin matemaattisessa kuin historiallis-filologisessa tiedekunnassa. Hän oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen ja kilvoituselämä veti häntä puoleensa jo varhain. Yliopisto-opintojen jälkeen hän siirtyi Pietarin hengelliseen akatemiaan, jossa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Jermogen. Vuonna 1892 hänet vihittiin pappismunkiksi. Seuraavana vuonna Jermogen valmistui akatemiasta ja sai nimityksen ensin Tiflisin hengellisen seminaarin apulaisjohtajaksi ja sitten rehtoriksi. Samalla hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon.

Jermogen pyrki vastustamaan aikansa kirkonvastaista ja materialistista henkeä ja ohjasi seminaarin elämää kirkolliseen suuntaan. Hänen hengellinen valistustyönsä ei rajoittunut vain seminaarin seinien sisään, vaan hän perusti kirkollisia kouluja ja järjesti lähetystyötä sen ulkopuolellakin. Vuonna 1901 hänet vihittiin Pietarissa Kazanin katedraalissa Saratovin hiippakunnan apulaispiispaksi. Parin vuoden kuluttua hänet korotettiin koko hiippakunnan esipaimeneksi ja kutsuttiin Venäjän kirkon hallintoelimen pyhän synodin jäseneksi.

Jermogenille oli ominaista hellittämätön hengen palavuus. Hän tehosti lähetystyötä, rakennutti kirkkoja, skiittoja ja tsasounia. Luostareissa alettiin toimittaa typikonin mukaiset jumalanpalvelukset lyhentämättöminä. Hengellisiä esitteitä ja vihkosia julkaistiin ja jaettiin ilmaiseksi kansalle. Lisäksi piispa Jermogen järjesti hengellisiä luento- ja keskustelutilaisuuksia, joiden ohjelman hän suunnitteli ja joita hän myös itse johti. Hän kiersi hiippakuntansa seurakuntia ja toimitti jumalanpalvelukset niin hartaasti, että monet itkivät hengellisestä ilosta ja liikutuksesta. Joka keskiviikkoilta hän toimitti ehtoopalveluksen ja akatistoksen Vapahtajalle. Palvelukset keräsivät joukoittain uskovia ja kaikki osallistuivat lauluun.

Vuoden 1905 vallankumouksellisen liikehdinnän aikana piispa Jermogen teki kaikkensa rauhoittaakseen levotonta kansaa. Hän toimitti jumalanpalvelukset lähes päivittäin ja piti innoittuneita opetuspuheita, joissa hän selitti tapahtumien sisältöä ja kehotti ihmisiä pitämään kiinni kristinuskosta ja ortodoksisesta kirkosta. Hän muistutti, että taivasten valtakuntaan ei mennä leveästä portista vaan kaitaa tietä jokainen omaa ristiään kantaen. Hän kehotti työläisiä kokoontumaan yhteen ratkomaan uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osallistui itse näihin kokouksiin. Eräässä kokouksessa päätettiin rakentaa uusi kirkko, joka kuuluisi työläisille.

Pyhä Johannes Kronstadtilainen suhtautui suurella rakkaudella ja kunnioituksella piispa Jermogeniin. Hän sanoi olevansa rauhallinen ortodoksisen uskon suhteen, kun piispat Jermogen ja Serafim (Tšitšagov, ks. 28.11.) olivat jatkamassa hänen työtään ja taistelemassa ortodoksisuuden puolesta. Hän myös ennusti Jermogenin marttyyrikuoleman toteamalla: ”Herra aukaisee taivaan niin kuin ylidiakoni Stefanokselle ja siunaa teidät.”

Kun maallinen henki levisi yhteiskunnassa, teattereissa alettiin esittää kirkkoa halventavia ja herjaavia näytelmiä. Näin tapahtui myös Saratovissa. Piispa Jermogen yritti vetoomuksillaan saada esitykset loppumaan, mutta turhaan. Hän piti aiheesta pyhän synodin istunnossa esitelmän, joka painettiin ja jaettiin vaikutusvaltaisille virkamiehille, mutta he eivät reagoineet asiaan.

Vuoden 1911 lopussa Jermogen asettui pyhän synodin istunnossa vastustamaan yliprokuraattori Sableria, kun synodissa käsiteltiin diakonissan virkaa ja toisuskoisten vainajien muistelua. Jermogen piti käsiteltäviä asioita kanonien vastaisina, mutta Sabler ja synodin virkamiehet pysyivät kannassaan piispojen hiljaisella tuella. Jermogen ei hellittänyt, vaan kirjoitti tsaari Nikolai II:lle sähkeen ilmaisten huolensa synodin työskentelystä. Sabler puolestaan jätti tsaarille oman selvityksensä tilanteesta ja vaati erottamaan Jermogenin synodin jäsenyydestä. Tammikuun alussa tsaari allekirjoitti Jermogenin erokirjan ja määräsi hänet palaamaan viikon sisällä omaan hiippakuntaansa. Jermogen oli kuitenkin sairaana ja pyysi Sablerilta kolmen päivän lisäaikaa, mihin tämä ei suostunut. Saatuaan kuulla, että Jermogen oli yhä Pietarissa, Sabler pyysi tsaaria erottamaan hänet hiippakunnan johdosta ja karkottamaan Žirovitsin luostariin, mihin tsaari suostui.

Žirovitsin luostarissa Jermogen eli kilvoittelijan elämää. Lähiseudun kansaa kokoontui hänen toimittamiinsa jumalanpalveluksiin. Muutaman vuoden kuluttua tsaari Nikolai II, joka oli viety vartioituna Tobolskiin Siperiaan, pyysi välittämään piispa Jermogenille maahankumarruksen ja anteeksipyynnön viraltapanon johdosta. Vastineeksi Jermogen lähetti tsaarille maahankumarruksen ja pyysi hänkin anteeksi.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Jermogen nimitettiin Tobolskin hiippakunnan piispaksi. Hänen puhtaan uskonsa valo alkoi heti loistaa kaikkien nähtävänä. Hän huolehti erityisesti rintamalta palaavista sotilaista, joiden mielen kommunistinen propaganda oli turmellut ja jotka vallanpitäjien silmissä sopivat yllytettäviksi mihin hyvänsä veritekoihin.

Tammikuussa 1918 julkaistiin asetus kirkon ja valtion erosta. Käytännössä se merkitsi uskovaisten jättämistä lainsuojattomiksi. Piispa Jermogen painatti lehtisiä, joissa hän vetosi kansaan: ”Kristityt veljet! Kohottakaa äänenne puolustamaan apostolista uskoa ja kirkon pyhiä aarteita. Varjelkaa sielunne aarretta, omantunnon vapauttanne. Mikään valta ei voi vaatia teiltä sellaista, mikä on vastoin uskoanne ja uskonnollista omaatuntoanne!” Tämän jälkeen bolševikit alkoivat valmistautua piispan pidättämiseen.

Jermogen määräsi suuren ristisaaton toimitettavaksi palmusunnuntaina 15.4.1918. Vigilian aikana hän piti puheen, jossa hän sanoi: ”En ole puuttunut, en puutu enkä tule puuttumaan politiikkaan. Väheksyn sitä, sillä pidän sitä suunnattoman paljon alempiarvoisena kuin Kristuksen korkeata opetusta. Pyydän vain, etteivät valtaapitävät koskisi Jumalan kirkkoon eivätkä rukoustilaisuuksiin.”

Myöhemmin samana iltana Jermogen sanoi eräälle ystävälleen: ”En odota heiltä armoa. He tappavat minut, eikä siinä kaikki, he kiduttavat minua, mutta minä olen valmis, olen valmis vaikka heti. En pelkää enkä murehdi omasta puolestani. Mutta suren kaupunkia, pelkään ihmisten puolesta: mitä he tekevät heille?” Tämän sanottuaan hän siunasi itsensä leveällä ristinmerkillä, meni ikkunan ääreen ja alkoi piispallisella siunauksella siunata kaupunkia ja sen asukkaita kaikkiin suuntiin − niin uskovia kuin vainoajia ja omia murhaajiaankin.

Ristisaattoon osallistui Jermogenin määräyksestä koko kaupungin papisto ja siihen kokoontui paljon kansaa. Puna-armeijan jalka- ja ratsuväkijoukot seurasivat saattoa koko matkan ajan. Ristisaaton palatessa keskustaan väki alkoi hajaantua. Silloin sotilaat hajottivat loppujoukon ja pidättivät piispa Jermogenin. Joidenkin onnistui nousta kellotorniin ja soittaa hälytyssoitto, mutta sotilaat avasivat tulen ja pakottivat soittajat laskeutumaan.

Jermogen vietiin Jekaterinburgin vankilaan. Vaikeista vankilaoloista huolimatta hän oli henkisesti reipas ja rukoili paljon. Erään vanhan vartijan kautta hän onnistui pitämään kirjeyhteyttä ulkomaailmaan. Paikallinen kansankomissaarien neuvosto vaati sadantuhannen ruplan takuusummaa hänen vapauttamisestaan, mutta huomattuaan, ettei sellaista summaa ollut mahdollista saada, pienensi sen kymmeneentuhanteen ruplaan. Eräs kauppias Polirušev lahjoitti tarvittavan summan. Kun papiston kolmen hengen delegaatio toi sen viranomaisille, heille annettiin kuitti, mutta Jermogenin vapauttamisen sijaan heidät itsensäkin vangittiin ja nähtävästi heidät surmattiin jo ennen Jermogeniä.

Toisena helluntaipäivänä eli Pyhän Hengen päivänä Jermogen sai luvan osallistua ehtoolliseen vankisellissään. Seuraavana päivänä hänet vietiin muutamien muiden vankien kanssa rautatieasemalle ja siirrettiin Tjumenin junaan. Juna saapui perille kesäkuun 13. päivän vastaisena yönä. Vangit siirrettiin höyrylaivaan. Seuraavana päivänä vangit piispa Jermogenia ja pappi Pietari Karelinia lukuun ottamatta ammuttiin rannalla. Heidät siirrettiin toiseen laivaan, johon astuessaan Jermogen kuiskasi luotsille: ”Viekää, hyvä kristitty, koko suureen maailmaan pyyntö rukoilla puolestani Jumalaa.” Laivassa vangit suljettiin likaiseen ja pimeään tyrmään. Keskiyöllä bolševikit veivät isä Pietarin kannelle ja heittivät hänet jokeen köytettyään häneen painoksi kaksi suurta graniittikiveä. Puolen tunnin kuluttua piispa Jermogenia odotti sama kohtalo. Viimeiseen hetkeen asti hän rukoili. Kun pyövelit köyttivät häntä kiveen, hän siunasi heidät. Sitten hänet heitettiin veteen. Villi hohotus kaikui veden loiskeen yllä.

Pyhän Jermogenin ruumis ajautui joen rantaan, josta Usolskojen kylän asukkaat löysivät sen heinäkuun 3. päivänä ja hautasivat löytöpaikalle. Heinäkuun loppupuolella puna-armeijan vetäydyttyä alueelta ruumis nostettiin haudasta. Se vietiin Tobolskiin, jossa toimitettiin juhlallinen hautauspalvelus ja pyhän piispan ruumis haudattiin kaupungin katedraaliin tehtyyn hautaholviin.

Pyhä profeetta Aamos on vanhin niistä profeetoista, joiden kirjoitukset on otettu Israelin pyhiin kirjoituksiin. Aikaisemmat profeetat kuten Elia ja Elisa tunnetaan paremmin teoistaan kuin kirjoituksistaan. Aamoksesta alkaa kirjoittavien profeettojen perinne. Heprealainen nimi Aamos merkitsee ”taakoitettua”.

Aamos eli Juudan kuninkaan Ussian (781–740 eKr.) ja Israelin kuninkaan Jerobeam II:n (784–744 eKr.) hallituskausilla. Israel oli noin 200 vuoden ajan jakautuneena pohjoiseen Israelin ja eteläiseen Juudan valtioon. Tällä verrattain rauhallisella kaudella Israelin väestöä siirtyi kaupankäynnin ansiosta runsaasti maaseudulta kaupunkeihin, ja varallisuuden lisääntyminen johti huonoon elämään ja Baalin palvontaan. Pakanallisissa juhlissa harjoitettiin juopottelua, väkivaltaa, epäjumalien palvontaa ja moraalittomuutta.

Aamos oli kirjansa mukaan ”Tekoan seudun karjankasvattajia”. Itsestään hän julistaa: ”En ole profeetta enkä profeetan oppilas, vaan karjankasvattaja ja metsäviikunoiden viljelijä. Herra otti minut laumojeni keskeltä ja sanoi minulle: ’Mene ja julista kansaani Israelia vastaan!’”[1] Tekoa sijaitsi Juudan kuningaskunnassa Betlehemin lähistöllä.

Aamoksen kirja on laadittu tyylillisesti hiotulla mutta kiihkeällä kielellä, jossa käytetään moninaisia tyylikeinoja ja runollisia ilmaisuja. Hänen profetiansa kertovat Juudan, Israelin ja naapurivaltioiden historian tarkasta tuntemuksesta. Luultavasti hän oli varakas ja sivistynyt mies, jonka Jumala kutsui profeetan tehtävään, vaikka hän ei ollut saanut profeetan koulutusta eikä kuulunut mihinkään profeettayhteisöön. Siten hän eroaa ammattimaisista profeetoista, jotka hankkivat elatuksensa tulevaisuuden ennustamisella ja ottivat usein lahjuksia kuninkaallisilta tukijoiltaan.

Saatuaan kutsun profeetaksi Aamos lähti Juudasta Israeliin, jonka asukkaat olivat luopuneet elävän Jumalan palvelemisesta kumartaakseen epäjumalia ja viettivät ylellistä ja irstasta elämää sekä riistivät köyhiä ottaen heiltä heidän vähäisenkin omaisuutensa. Siksi Jumala käski profeettansa julistaa heille, että rangaistus oli lähellä. Aamos ennusti ensin pakanallisten naapurivaltioiden Damaskoksen, Gazan (Filistea), Tyroksen (Foinikia), Edomin, Ammonin ja Moabin tuhon ja ilmoitti kullekin kansalle säädetyn rangaistuksen. Herran viha kohdistuisi myös eteläiseen Juudan kuningaskuntaan.

Suurin osa ennustuksista koskee kuitenkin Israelia, pohjoista kuningaskuntaa. ”Vain teidät minä olen ottanut omakseni kaikista maailman kansoista. Sen tähden minä vaadin teidät tilille kaikista vääryyksistänne.” ”Kuule, Israelin kansa. Minä laulan sinusta kuolinvirren! Kaatui, ei enää nouse neitsyt Israel.”

Profeetta Aamos kertoo viidestä tuomionäystä, joista ensimmäisessä heinäsirkat syövät maan lähes paljaaksi ja toisessa tuli nielee syvyyden vedet ja uhkaa niellä myös viljelysmaan. Vaikka profeetta julistaa tuomiota, hänen sydämensä liikuttuu myötätunnosta asukkaita kohtaan. Kummallakin kerralla profeetta puhuu Israelin puolesta, jolloin Herra katuu ja sanoo: ”Tämä ei tapahdu.” Kolmannessa näyssä Herra seisoo muurin harjalla luotilanka kädessään: ”Katso, minä tutkin luotilangalla kansani Israelin enkä enää kulje armahtaen sen ohitse.” Israelilaiset eivät katuneet tekojaan vaan pysyivät synneissään. Seuraa neljäs näky. ”Herra Jumala näytti minulle tämän näyn: oli korillinen loppukesän hedelmiä. Hän kysyi minulta: ’Mitä näet, Aamos?’ Minä vastasin: ’Korillisen loppukesän hedelmiä.’ Herra sanoi minulle: ’Loppu on tullut kansalleni Israelille. Enää en kulje armahtaen sen ohitse.’”[2]

Aamos välitti myös Herran sanat: ”Sinä päivänä minä annan auringon laskea puolenpäivän aikaan ja pimennän maan keskellä kirkasta päivää.”[3] Tässä kohdassa pyhät isät ovat nähneet enteen auringon pimentymisestä keskipäivällä, kun Kristus oli ristiinnaulittuna. Aamoksen viides näky kertoo pyhäkön tuhoamisesta.

Israelilaisten ylpeyden rangaistus olisi hirvittävä: ”Paljon on ruumiita, joka paikkaan viskattuja.” Kaikki, jotka eivät tuhoudu, valittaisivat ja surisivat. Nämä onnettomuudet merkitsisivät jakaantuneen Israelin valtakunnan loppua. Kaikkea toivoa ei kuitenkaan ole menetetty niiden osalta, jotka katuvat ja kääntyvät. Ne, jotka Jumalaa etsivät, saavat elää. ”Vihatkaa pahaa ja rakastakaa hyvää! Saattakaa kaupunginportissa oikeus voimaan. Ehkä Herra Jumala Sebaot silloin armahtaa Joosefin heimon jäännöstä.”

Profeetta toimi Betelissä, missä pappi Amasja syytti häntä kuninkaan edessä kapinan lietsomisesta ja kertoi Aamoksen ennustaneen kuningas Jerobeamin kuolevan miekkaan ja Israelin kansan joutuvan pakkosiirtolaisuuteen. Amasja kehotti Aamosta palaamaan Juudaan ja kielsi häntä profetoimasta Betelissä.

Aamos ylisti Jumalaa, joka ilmaisisi suuruutensa tuomion ja syntisten tuhoamisen kautta. Mutta Aamos ilmoitti myös, että lopulta Israelin kansan kohtalo kääntyisi ja perustettaisiin Messiaan valtakunta, jota kohti kaikki pakanavaltiot kiiruhtaisivat: ”Sinä päivänä minä rakennan jälleen Daavidin sortuneen majan. Minä muuraan umpeen sen halkeamat, korjaan sen luhistumat ja saatan sen entiseen loistoonsa. Minä käännän kansani Israelin kohtalon. He rakentavat jälleen hävitetyt kaupunkinsa.” Daavidin sortuneen majan on Kristus rakentanut uudelleen, ja universaali kirkko edustaa hänen valtakuntaansa.

Profeetta Aamos profetoi viisikymmentä vuotta, ja hänen ennustuksensa toteutuivat sukupolvea myöhemmin. Apokryfisen Profeettojen elämät[4] -nimisen kirjoituksen mukaan hänet surmasi pappi Amasjan poika, jota profeetta oli moittinut siitä, että juutalaiset kumarsivat ja palvoivat kahta kultaista vasikkaa. Kertomuksen mukaan Amasjan poika iski profeetta Aamosta sauvalla kuolettavasti päähän. Aamos vajosi maahan mutta onnistui vielä palaamaan kotimaahansa Juudaan, missä hän menehtyi vammoihinsa kahden päivän kuluttua. Hänet haudattiin isiensä viereen.

Kirkkohistorioitsija Eusebius (k. 339) ja pyhä Hieronymus (k. 420) mainitsevat, että heidän aikanaan pyhän profeetta Aamoksen hautakammiota näytettiin yhä Tekoassa, Betlehemin eteläpuolella. Ikoneissa profeetta Aamos kuvataan suippopartaisena vanhuksena.

Pyhät apostolit Stefanas, Fortunatus ja Akaikos kuuluvat Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Stefanas ja hänen perheensä olivat niitä harvoja, jotka apostoli Paavali kertoo itse kastaneensa, ja Paavali arvosti Stefanasta ja tämän työtä seurakunnan hyväksi: ”Minulla on teille pyyntö, veljet. Niin kuin tiedätte, Stefanas ja hänen perheväkensä ovat ensi hedelmä työstämme Akhaiassa, ja he ovat antautuneet palvelemaan pyhiä. Olkaa te puolestanne kuuliaisia heille ja kaikille, jotka työskentelevät ja näkevät vaivaa yhdessä heidän kanssaan.”[1]

Apostolit Stefanas, Fortunatus ja Akaikos kävivät Korintin seurakunnan edustajina tapaamassa apostoli Paavalia, joka kirjoittaa: ”Olen iloinen siitä, että Stefanas, Fortunatus ja Akaikos ovat tulleet tänne. He korvaavat minulle sen, että joudun olemaan erossa teistä. He ovat virkistäneet minua niin kuin teitäkin. Antakaa tunnustus tällaisille miehille!”[2] He kertoivat Paavalille Korintin seurakunnan ongelmista ja esittivät hänelle seurakunnassa syntyneitä kysymyksiä. Paavali vastasi niihin ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille, jonka apostolit veivät perille.

Kolmesta pyhästä apostolista Stefanas nukkui pois rauhassa, mutta toiset kuolivat marttyyreina: Fortunatus surmattiin miekalla ja Akaikos menehtyi nälkään ja janoon.

Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia kärsivät Kristuksen tähden keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Vitus syntyi Sisiliassa varakkaiden pakanoiden perheeseen, mutta opettajansa Modestuksen ja hoitajansa Crescentian ansiosta hänet kastettiin jo lapsena. Kaksitoistavuotiaana Vitus alkoi enkelien opettamana ja rohkaisemana viettää askeettista elämää. Kun Sisilian kuvernööri Valerianus sai tietää lapsen tekevän ihmeitä, hän määräsi, että isän oli pakotettava hänet luopumaan uskosta. Kun isä astui pojan huoneeseen, hän sokaistui nähdessään siellä kaksitoista kirkkaasti loistavaa enkeliä.

Taivaallinen enkeliolento johdatti Vituksen, Modestuksen ja Crescentian Etelä-Italian Lucanian alueelle[1] Silarisjoen varrelle, missä he saarnasivat evankeliumia ja tekivät ihmeitä. Roomassa Vitus paransi rukouksellaan keisari Diocletianuksen pojan, mutta kiittämätön keisari antoi kiduttaa heitä raa’asti. He olivat jo menehtymäisillään, kun enkeli vapautti heidät ja vei heidät takaisin Lucaniaan. Siellä pyhä marttyyri Vitus ja hänen toverinsa menehtyivät kärsimiinsä vammoihin ja antoivat henkensä Jumalan käsiin. Kolme päivää kuolemansa jälkeen Vitus ilmestyi Florentia-nimiselle naiselle ja ilmoitti, missä heidän ruumiinsa olivat.

Vitusta, Modestusta ja Crescentiaa tiedetään kunnioitetun pyhinä jo 400-luvulla, mutta elämäkerta on peräisin vasta 500- tai 600-luvulta. Erityisen kunnioitettuja he ovat olleet Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, jossa toimi pyhälle Vitukselle omistettu luostari. Hänen reliikkejään siirrettiin 700- ja 800-luvuilla Ranskaan ja Saksaan, joissa hän nousi kunnioitetuimpien marttyyrien joukkoon.

Pyhä Dulas polveutui tunnetusta suvusta Kilikian maakunnan Pretoriaksen kylästä. Jo lapsena hän sai kristillisen kasvatuksen. Diocletianuksen vainossa (293–305) Dulas vangittiin ja vietiin maaherra Maximinuksen eteen Zefyriokseen. Hän julisti olevansa kristitty eikä mikään voisi erottaa häntä Kristuksesta. Dulas pilkkasi pakanajumalia tehden pilaa Dafneen rakastuneesta Apollonista, joka ei takaa-ajosta huolimatta päässyt toteuttamaan halujaan.

Dulaksen puheet saivat maaherran raivoihinsa. Dulasta lyötiin raipoilla vatsaan ja hänet heitettiin tulikuuman halstarin päälle. Hänen päälaelleen pantiin hehkuvia hiiliä, kun hiukset oli ensin kasteltu öljyllä. Hänen selkäänsä viilleltiin ja haavoja hierottiin rosoisilla kivillä ja etikalla. Kurjassa tilassa Dulas vietiin lopulta vankilaan.

Kun Dulas tuotiin toisen kerran maaherran eteen, hän oli elpynyt ja oli valmis keskustelemaan maaherran kanssa kristinuskosta. Tämä kysyi Dulakselta, kuinka Kristusta voidaan pitää Jumalana, kun Hän oli kuitenkin joka suhteessa ihminen. Dulas selosti hänelle lyhyesti koko pelastuksen mysteerin.

Kolmannessa kuulustelussa Dulakselle syötettiin väkisin epäjumalille uhrattua ruokaa. Kun hän sylkäisi sen inhoten suustaan, häntä raastettiin niin pahasti, että luut ja suolet tulivat näkyviin. Tuossa tilassa hänen käskettiin lähteä kävelemään. Pyhä Dulas menehtyi uskoen henkensä Jumalan haltuun.

Pyhän Pakomioksen (15.5.) kuoleman jälkeen, noin vuonna 346, pyhittäjä Petronios (22.10.) nimitettiin Pakomioksen perustamien luostareiden johtoon, vaikka hän oli jo sairastunut samaan tappavaan kulkutautiin, johon Pakomios oli menehtynyt. Petronios ehti olla vastuussa luostareista vain muutaman päivän, kun tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän nimitti seuraajakseen munkki Orsisioksen sanoen: ”Minä en määrää sinua tähän tehtävään eikä kukaan muukaan ihminen, vaan Jumala ja edesmennyt isämme Pakomios.” Vähän aikaisemmin Pakomios oli nimittäessään Orsisioksen Khinoboskionin luostarin johtoon ylistänyt häntä ”kultaiseksi lampuksi, joka säihkyy Jumalan huoneessa”.

Kuultuaan Orsisioksen nimityksestä Aleksandrian arkkipiispa Athanasios ja pyhittäjä Antonios Suuri lähettivät Pakomioksen munkeille onnittelukirjeet ilmaisten tyytyväisyytensä nimitykseen. Antonios, joka oli nähnyt Orsisiosta koskevan ilmestyksen, lisäsi vielä: ”Älkää kutsuko häntä Orsisiokseksi vaan Israelilaiseksi, mikä tarkoittaa jumalannäkijää.”[1]

Orsisios, joka ryhtyi johtajan tehtävään vastoin omaa tahtoaan, alkoi vierailla Koinonia-yhteisön luostareissa. Hän vahvisti veljiä heidän kutsumuksessaan ja kehotti heitä noudattamaan kaikkea, mitä pyhä Pakomios oli heille säätänyt.

Orsisios ei ollut ehtinyt olla tehtävässään viittäkään vuotta, kun monet luostareista alkoivat Monkhosiksen luostarin igumenin Apollonioksen vaikutuksesta luisua väärään suuntaan kieltäen Orsisioksen auktoriteetin. Huolissaan ja syyttäen itseään siitä, että hänestä oli tullut epäjärjestyksen aiheuttaja, Orsisios turvautui rukoukseen. Pyhän Pakomioksen ilmestyttyä hänelle hän luopui Koinonian johtamisesta ja luovutti tehtävän pyhälle Teodorokselle. Itse hän vetäytyi hiljaisuuteen omaan Khinoboskionin luostariinsa.

Teodoros puolestaan piti itseään vain Orsisioksen avustajana. Hän sanoi, että heillä oli ”yksi ruumis, yksi sielu ja yksi sama henki kaikissa asioissa, jotka Jumala oli määrännyt” ja että hän ei koskaan tehnyt mitään kysymättä Orsisioksen neuvoa. Pyhä Antonios kutsui kirjeitse Orsisioksen luokseen, ja vierailun jälkeen tämä suostui Teodoroksen suureksi huojennukseksi siirtymään omasta luostaristaan Phboviin, joka oli Koinonian yhteisön pääluostari. Siellä hän kehotti veljiä säilyttämään Pakomioksen säätämän elämän yksinkertaisuuden.

Vaikka Orsisios oli rukoillut, että saisi kuolla ennen Teodorosta, niin ei käynyt. Teodoros kuoli nuorena ja Orsisios joutui uudestaan ottamaan Koinonian johtoonsa. Hän vieraili kaikissa luostareissa ja voittaen oman surunsa lohdutti veljiä ja kehotti heitä hengelliseen valppauteen.

Orsisios nukkui kuolonuneen vuoden 380 tienoilla. Hän jätti jälkeensä suurenmoisen ”Testamentiksi” kutsutun kirjoituksen, joka muodostuu sopivasti yhteen liitetyistä Raamatun opetuksista. Teos on ollut suurena apuna pyhän Pakomioksen kilvoittelutradition siirtämisessä tuleville sukupolville erityisesti lännessä. Pyhästä Orsisioksesta kerrotaan myös pyhittäjä Teodoroksen elämäkerrassa (16.5.).

Pyhittäjä Dulas oli pyhittäjä Bessarionin (20.2.) sävyisä, nöyrä ja kuuliainen oppilas egyptiläisessä luostarissa 300-luvun lopulla. Kaksikymmentä vuotta hän kesti munkkiveljiensä pilkkaa, solvauksia ja halveksuntaa. Aluksi hänen oli vaikeaa kestää nöyrästi loukkauksia, mutta lopulta hän saavutti sellaisen tunteiden hillinnän (apatheia) asteen, että hän sääli panettelijoitaan ja rukoili kaikesta sydämestään heidän puolestaan.

Kerran Dulas joutui vielä suurempaan koettelemukseen. Eräs munkki varasti kirkkoesineitä ja piilotti ne. Luostarin igumeni ja vanhimmat syyttivät Dulasta varkaudesta, koska hän ei ollut osallistunut sinä iltana vigiliaan, vaikka yleensä hän kävi kaikissa palveluksissa. Tuolloin hän oli kuitenkin ollut sairaana. Dulas vakuutti syyttömyyttään, mutta hänen vihollisensa panettelivat häntä ja väittivät nähneensä varkauden. Kun he eivät uskoneet häntä, hän ei väittänyt vastaan vaan sanoi: ”Antakaa minulle anteeksi, pyhät isät, minä olen syntinen.” Igumeni määräsi, että Dulakselta riisutaan munkin vaatteet ja hänet puetaan maallikon vaatteisiin. Dulas rukoili: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Sinun pyhän nimesi tähden minä pukeuduin munkinpukuun, mutta nyt se riisutaan minulta syntieni tähden.”

Taloudenhoitaja vaati Dulasta sanomaan, minne hän oli piilottanut kirkkoesineet, mutta viaton kärsimyksenkantaja toisti: ”Antakaa minulle anteeksi, olen tehnyt syntiä.” Hänet luovutettiin siviiliviranomaisille, häntä kidutettiin ja oikeuden päätöksen mukaan hänen molemmat kätensä oli katkaistava. Ennen tuomion täytäntöönpanoa kuvernööri lupasi, että Dulas pääsisi vapaaksi, jos hän ilmoittaisi, missä esineet olivat. Dulas vastasi: ”En voi tunnustaa sellaista, mitä en ole tehnyt.” Hänet vietiin tuomion täytäntöönpanopaikalle. Silloin todellinen varas alkoi katua tekoaan ja tunnusti igumenille, että hän oli syyllistynyt varkauteen.

Lopulta Dulas sai luvan palata luostariin. Munkit alkoivat pyydellä häneltä anteeksi tekoaan. Dulas ei kantanut heille kaunaa vaan oli jopa kiitollinen siitä, että he olivat antaneet hänelle tilaisuuden kestää syyttömänä kärsimystä. Hän pyysi Jumalaa antamaan syyttäjilleen anteeksi.

Kolmen päivän kuluttua he saivat todeta Dulaksen kuolleen polvistuneena rukoukseen. Hänen ruumiinsa vietiin katedraaliin ja ovi lukittiin. Hautaus oli määrä toimittaa sitten kun luostarin igumeni ja veljestö saapuisivat paikalle. Kun kaikki olivat koolla ja menivät kirkkoon, viattomasti kärsineen pyhittäjä Dulaksen ruumis ei ollutkaan katedraalissa. Vain hänen vaatteensa ja sandaalinsa löytyivät sieltä. Ne, jotka olivat syyttäneet pyhää kärsimyksenkantajaa Dulasta synnistä, jota hän ei ollut tehnyt, eivät olleet arvollisia hautaamaan hänen ruumistaan.