Abba Pior Sketisläinen luopui jo nuorena maailmasta ja vetäytyi syvälle autiomaahan Sketiksen lähelle Egyptissä. Löydettyään sieltä pahaenteisenä pidetyn aution paikan hän rakensi sinne majan. Maata kaivamalla hän löysi vettä, mutta se oli niin katkeraa, ettei kukaan muu voinut juoda sitä. Abba Pior sinnitteli siellä kuitenkin viisikymmentä vuotta.

Abba Pior söi kävellessään, koska ei halunnut nauttia ruoasta vaan piti sitä toisarvoisena. Hänen vanha sisarensa halusi nähdä hänet mutta ei pystynyt enää matkustamaan hänen luokseen vaan pyysi, että piispa käskisi Pioria tulemaan hänen luokseen. Abba Pior totteli ja meni sisarensa luokse seuralaisen kanssa, joka ilmoitti hänen tulostaan. Kun ovi avautui, abba Pior sulki silmänsä ja huusi: ”Minä olen Pior, sinun veljesi, minä se olen. Katso minua niin paljon kuin tahdot.” Hän kieltäytyi menemästä sisälle, ja rukoiltuaan talon kynnyksellä hän palasi autiomaahan.

Kerrotaan myös, että abba Pior meni kolmena peräkkäisenä kesänä auttamaan maatyöläisiä sadonkorjuutöissä mutta katosi aina ennen kuin hänelle ehdittiin maksaa palkkaa. Maanomistaja ei halunnut tehdä hänelle vääryyttä vaan lähti etsimään häntä autiomaan luostareista. Kun hän lopulta löysi abba Piorin, vanhus käski hänen lahjoittaa palkan kirkolle.

Eräänä päivänä Sketiksen isät kokoontuivat tuomitsemaan munkkiveljeä, joka oli langennut vakavaan syntiin. Abba Pior pysyi vaiti heidän keskustellessaan tapauksesta, otti sitten säkin, täytti sen hiekalla ja nosti sen hartioilleen. Sitten hän pani hiukan hiekkaa pieneen pussiin, jota hän piteli edessään. Kun häneltä kysyttiin, mitä tämä tarkoitti, hän sanoi: ”Tämä säkki, joka on täynnä hiekkaa, ovat minun monet syntini, jotka minä olen jättänyt taakseni, ja tässä pussissa ovat minun veljeni vähäiset synnit, jotka minä asetan eteeni tuomitakseni ne! Eikö olisi parempi tehdä päinvastoin?” Isät ottivat opikseen ja tajusivat, että abba Pior oli valinnut pelastuksen tien.

Abba Pior nukkui pois rauhassa Herran valitsemalla hetkellä. Hänen on täytynyt elää ennen 400-luvun puoltaväliä, koska kirkkohistorioitsija Sozomenos (k. n. 448) kertoo hänestä.

Hypatios syntyi kristittyyn perheeseen Fryygiassa vuonna 366 ja sai kristillisen kasvatuksen. Jo nuoresta pitäen hän tunsi halua vetäytyä kilvoituselämään. Hänen isänsä oli hyvin ankara. Kerran kun Hypatios oli jo kahdeksantoistavuotias, isä taas kerran pieksi hänet. Silloin hän lähti kotoaan. Vaellettuaan kaksi päivää hän meni kirkkoon, jossa hän kuuli Kristuksen sanat: ”Jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.”[1] Sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen ja muuttivat hänen pakomatkansa lennoksi kohti Jumalaa.

Hypatios kulkeutui joidenkin ihmisten mukana Traakiaan, jossa hän sai töitä lammaspaimenena. Kerran eräs pappi kuuli hänen laulavan kauniilla äänellä ja pyysi hänet laulajaksi kirkkoonsa.

Kaksi vuotta Hypatios vietti itsekseen harrasta ja vaatimatonta elämää. Sitten lähitienoille asettui kilvoittelemaan Joona-niminen armenialainen sotilas, joka oli luopunut maailmasta ja omistautunut rukouselämään. Hypatios kiinnostui hänestä ja muutamien muiden hurskaitten miesten kanssa alkoi käydä hänen luonaan. Lopulta hän jäi kilvoittelemaan yhdessä Joonan kanssa.

Joonan ja Hypatioksen luostariyhteisö kasvoi nopeasti, ja pian munkkeja oli jo 80. Hypatios rakennutti heille luostarin, joka tunnettiin nimellä Halmyrissa. He linnoittivat sen, jotteivät alueelle hyökkäilevät hunnit päässeet sitä tuhoamaan.

Hypatios oli luostarin ankarin kilvoittelija. Hän söi vain joka viides päivä, ja kerran hän lihallisten himojen häntä ahdistaessa oli syömättä viisikymmentä päivää. Kun veljet kertoivat tästä Joonalle, tämä kokeili hänen kuuliaisuuttaan pyytämällä häntä juomaan kupillisen viiniä kaikkien läsnä ollessa.

Kun Hypatiosta pyydettiin opettamaan veljiä, hän kieltäytyi sanoen, että oli luopunut maailmasta ollakseen kaikkien palvelija. Langeten igumenin jalkoihin hän pyysi tätä antamaan hänelle kuuliaisuustehtäväksi huolenpidon sairaista. Siunauksen saatuaan hän ei tyytynyt parantamaan vain luostarin veljiä, vaan kokosi kaukaakin sairaita ja toi heidät luostarin porttirakennukseen. Sijoitettuaan heidät luostarin sairaalaan hän sitoi heidän haavansa ja siunasi heitä ristinmerkillä niin, että monet paranivat.

Goottien valloitettua alueen suuri määrä paikallisia asukkaita pakeni luostarin turviin. Igumeni Joonan oli pakko lähteä Konstantinopoliin pyytämään heille ruokatarvikkeita. Pian tämän jälkeen Hypatios päätti lähteä pois luostarista kahden munkin Timoteoksen ja Mokhionin kanssa etsimään rauhallista paikkaa, jossa he voisivat omistautua kokonaan rukouselämälle. Heitä kiinnosti Konstantinopolin lähellä Bosporinsalmen Aasian puoleisella rannalla Khalkedonissa sijainnut Rufinoksen luostari, jota asuttaneet egyptiläiset munkit olivat poistuneet kymmenisen vuotta aikaisemmin jättäen rakennukset rappeutumaan. Hypatios asettui sinne hengellisten lastensa kanssa. He elivät hyvin köyhästi viljellen itse ruokatarvikkeensa. Vähitellen munkkeja tuli lisää ja olot kohentuivat.

Paholaisen vaikutuksesta Hypatioksen ja Timoteoksen välille kuitenkin puhkesi riita. Lopputuloksena Hypatios päätti luopua yhteisön johtamisesta ja palata Joonan luostariin. Siellä hän alkoi viettää hesykastista elämää muista erillään. Kerran Joona tuli asioimaan Konstantinopoliin, mutta sairastui siellä ja pyysi Hypatiosta tulemaan luokseen parantamaan hänet. Niin tapahtui, ja tervehdyttyään Joona kutsui paikalle myös Timoteoksen. Hän sai aikaan sovinnon Hypatioksen ja Timoteoksen välillä. Hypatios palasi takaisin Rufinoksen luostariin. Siellä olevat veljet valitsivat hänet ohjaajakseen. Tämä tapahtui vuonna 406.

Hypatios pyrki olemaan ”kaikkea kaikille” ja järjesti noin 50-päisen luostarin elämän pyhien isien säännösten mukaiseksi. Työ ja rukous vuorottelivat munkkien päiväohjelmassa. Jokaiselle annettiin viikoksi kerrallaan oma kuuliaisuustehtävä. Joka päivä he menivät seitsemän kertaa päivässä luostarin kappeliin, jossa he lauloivat yhteensä sata psalmia ja sata rukousta. Opetuspuheissaan Hypatios korosti heille Jumalan ja lähimmäisten rakastamisen merkitystä. Hän kehotti veljiä jäljittelemään enkeleitä, jotka seisovat Jumalan edessä ja ylistävät Häntä. Hän muistutti heille, että vastaukset kaikkiin kysymyksiin löytyvät pyhästä Raamatusta, ja sanoi itsekin hyötyvänsä niistä neuvoista, joita antoi toisille.

Luostariveljien lisäksi Hypatios toimi myös monen maallikon hengellisenä isänä. Hänestä tuli Jumalan viisauden täyttämä hengellinen lääkäri koko maalle. Hän oli Jobin tapaan ”sokealle silmä, rammalle sauva, köyhille isä”.[2] Kerran enkeli varoitti häntä tulevasta nälänhädästä. Hän täytti luostarin varastot ääriään myöten ruokatarvikkeilla, joita hän sitten nälänhädän aikana jakoi tarvitseville. Hänellä oli myös parantamisen armolahja, jonka hän yritti kätkeä laittamalla sairaiden päälle haudekääreitä, että he luulisivat niiden olevan paranemisen syynä.

Hypatios vihittiin papiksi ja hän palveli sunnuntaisin Pyhien apostolien kirkossa. Liturgiaa toimittaessaan hän korotti äänensä Jumalan puoleen tavalla, joka sai kaikki liikuttumaan. Pyhittäjä Isaakios (30.5.), Konstantinopolin munkkien isähahmo, kävi usein keskustelemassa Hypatioksen kanssa. Myös pyhä Johannes Krysostomos osoitti hänelle kiintymystään.

Hypatios itse poistui harvoin luostaristaan. Mutta kun hän kuuli, että joissakin paikoissa palvotaan vielä epäjumalia ja pyhiä puita, hän kiiruhti sinne heti oppilaidensa kanssa. He heittivät epäjumalanpatsaat menemään ja opettivat paikallisille evankeliumin totuutta.

Kun Nestorios valittiin Konstantinopolin patriarkaksi, Hypatios sai ennalta tietää, ettei Nestorios toimisi tehtävässään kolmea vuotta pitempään. Heti kun Nestorios alkoi opettaa vääristynyttä oppiaan, Hypatios poisti hänen nimensä Pyhien apostolien kirkon esirukouskirjasta.

Hypatioksen vaikutusvallasta ja tietystä kiihkomielisyydestä kertoo myös se, että vuonna 434 hän onnistui pysäyttämään suunnitelman aloittaa uudelleen olympiakisojen järjestäminen. Keisari Konstantinos Suuri oli lakkauttanut niiden pitämisen epäjumalien palvontarituaalien takia, mutta nyt kristitty keisari olisi ollut valmis aloittamaan epäjumalanpalveluksesta vapaat kisat, jotka olisi pidetty Khalkedonissa.

Ajan myötä Hypatioksen vaikutusvalta levisi kaikkialle. Pyhän Dalmatoksen (3.8.) kuoleman jälkeen keisari Teodosios II vieraili Hypatioksen luona kahdesti ja kirjoitti hänelle kirjeitä kuin omalle isälleen pyytäen hänen neuvojaan. Keisarin sisaret, kolme prinsessaa, tulivat myös pyytämään hänen siunaustaan ja kuulemaan hänen opetustaan. Hypatios suojeli rohkeasti vainottuja Jumalan miehiä. Niinpä hän esimerkiksi majoitti luostariinsa pyhän igumeni Aleksanterin (23.2.), joka tunnetaan lisänimellä ”Aina valvova”, ja tämän munkit, kun heidät oli epäoikeudenmukaisesti karkotettu omasta luostaristaan pääkaupungista. Hän piti heitä luonaan, kunnes he löysivät uuden paikan mihin asettua.

Kun Hypatios oli täyttänyt 80 vuotta, hän oli antanut Jumalan käsiin jo 80 oppilastaan, jotka olivat lähteneet tästä maailmasta ennen häntä. Viimeisten kolmen kuukautensa ajaksi hän keskittyi antamaan viimeisiä ohjeitaan veljestölleen. Hän ennusti, että suuret onnettomuudet tulevat hyvin pian kohtaamaan keisarikuntaa. Viisi päivää sairastettuaan hän kutsui veljet yhteen ja jakoi heille pyhän ehtoollisen veisaten psalminjaetta ”iloiten laulakaa Herralle” (Ps. 95:1). Sen jälkeen Hypatios siunasi heidät ja nukkui heti rauhassa kuolonuneen. Tämä tapahtui vuonna 446.

Pyhä Hypatios haudattiin luostarin kappeliin suuren itkevän väkijoukon saattaessa häntä. Hänen ennustuksiensa mukaisesti pian hänen lähtönsä jälkeen kovat raesateet tuhosivat sadon, maanjäristykset saivat aikaan paljon vahinkoa ja hunnit autioittivat yli 70 kaupunkia Traakiassa.

Pyhä Botulf syntyi Itä-Angliassa 600-luvun alkupuolella. Hän matkusti veljensä Adulfin kanssa Pohjois-Galliaan nykyisen Belgian alueelle oppimaan luostarielämää ja kristillistä täydellistymistä pyhien isien hengessä. Vuosisadan puolivälissä hän palasi kotisaarelleen ja sai kuninkaalta maata Icanhosta luostarin rakentamiseen. Botulfista tuli yksi tärkeimmistä kristinuskon levittäjistä tuon ajan Englannissa.

Kaikki rakastivat pyhää Botulfia, koska hän oli nöyrä ja hyväntahtoinen. Hän opetti hyveitä omalla käytännön esimerkillään. Hän kiitti Jumalaa kaikesta ja uskoi myös vastoinkäymisten vaikuttavan Jumalaa rakastavien parhaaksi.

Botulf nukkui pois vuonna 680. Tanskalaiset tuhosivat hänen perustamansa luostarin, mutta hänen reliikkinsä säilyivät ja niitä jaettiin useampiin kirkkoihin. Pyhälle Botulfille omistettiin keskiajan Englannissa noin 70 kirkkoa.

Pyhä Moling[1] syntyi 600-luvun alussa Kaakkois-Irlannin Wexfordissa. Hän kilvoitteli munkkina lähiseudulla Glendaloughin luostarissa ja myöhemmin perusti oman luostarinsa Barrowjoen varrelle. Sittemmin hänestä tuli Feirnsin piispa.

Moling oli arvostettu oikeamielisyytensä ja ihmisrakkautensa takia. Kun kansa kärsi kovasta verotuksesta, Moling puhui heidän puolestaan ja vetosi kuninkaaseen, joka suostui lieventämään alueen verotusta.

Moling tunnettiin viisaana ja henkevänä ajattelijana, joka tunsi tulevia tapahtumia etukäteen. Hän myös kirjoitti gaelinkielistä runoutta. On säilynyt 800-luvun evankeliumikirja,[2] joka on kopioitu pyhän Molingin tekemästä kopiosta.

Pyhä Moling on erityisen kuuluisa siitä, että eläimet söivät hänen kädestään. Hänellä oli lemmikkinä kettu. Kerran se vei luostarista kanan. Moling nuhteli kettuaan, joka tuli silminnähden surulliseksi siitä, että hänen isäntänsä oli hänelle vihainen. Kettu lähti lähistöllä olevaan nunnaluostariin, nappasi sieltä suuhunsa kanan ja toi sen elävänä Molingille. Tämä katsoi kettua hämmentyneenä ja sanoi hymyillen: ”No, nyt olet sovittanut varkautesi. Mutta vie kana nyt takaisin omistajilleen vahingoittumattomana, ja tästedes elät varastelematta, niin kuin muutkin eläimet!” Kettu kiikutti kanan takaisin nunnaluostariin kaikkien katsoessa ihmeissään.

Kerran veljestö toi Molingin luokse toisen ketun ja sanoi sen napanneen kirjan ja piilottaneen sen jonnekin; he olivat saaneet ketun kiinni, kun se oli jäänyt syömään hunajaa. Moling käski päästää irti ketusta ja sanoi tälle: ”Sinä pikku juonittelija, mene nyt ja tuo minulle se kirja, ja nopeasti.” Vähän ajan kuluttua kettu palasi kirja hampaissaan ja kävi nöyrästi pitkälleen Molingin eteen. ”Nouse ylös, älä pelkää”, pyhä mies sanoi, ”mutta älä enää ikinä koske kirjaan!” Kerrotaan, että sen jälkeen kettu pakeni heti kun sille vain näytettiin kirjaa.

Pyhä Moling nukkui pois vuonna 697. Hänen kunnioituksensa levisi nopeasti, ja hänen juhlapäivänsä sanottiin olevan ”kirkas aurinko kansalle”.

Pyhittäjä Ananias kilvoitteli Novgorodissa Pyhittäjä Antoni Roomalaisen luostarissa 1500-luvulla. Hän oli taitava ikonimaalari. 33 vuoteen hän ei kertaakaan astunut luostarin muurien ulkopuolelle. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1581.

Lyonin piispa Irenaios vihki pyhän Ferreoluksen papiksi ja pyhän Ferrution (Ferjeux) diakoniksi sekä lähetti heidät saarnaamaan evankeliumia Besançonissa ja lähiympäristössä. He olivat mahdollisesti kreikkalaista syntyperää tai kenties gallialaisia, jotka olivat opiskelleet idässä.

Kun Ferreolus ja Ferrutio olivat tehneet menestyksekkäästi lähetystyötä kolmisenkymmentä vuotta, heidät pidätettiin heidän uskonsa takia ja heitä kidutettiin monin tavoin. Lopulta heidät mestattiin noin vuonna 212 keisari Caracallan hallituskaudella.

Ferreoluksen ja Ferrution reliikit löydettiin vuonna 370 Besançonista, ja piispa Anianus siirrätti ne kunnioitettaviksi kirkkoon. Niitä tiedetään kunnioitetun Toursin piispa Gregoriuksen aikana 500-luvulla, jolloin Gregoriuksen lanko parani niiden ansiosta vakavasta sairaudesta. Tämä tapahtui niin, että Gregoriuksen sisar meni kirkkoon ja rukoili maahan kumartuneena, kun hänen kätensä osui lattialla yrtinlehteen. Kotona hän kastoi lehden veteen ja antoi veden miehelleen juotavaksi, jolloin tämä parantui.

Pyhä Tykhon syntyi 300-luvun lopulla vaatimattomaan kristittyyn perheeseen Amathuksen kaupungissa Kyproksen eteläosassa. Jo nuorena hänet vihittiin lukijaksi. Hänen isänsä oli leipuri. Kerran kun Tykhon oli vielä nuori poika, isä lähetti hänet myymään leipiä. Evankeliumin opetuksen innoittamana Tykhon jakoi ne ilmaiseksi kaupungin köyhille. Isä, jolla oli perhe elätettävänään, suuttui kovasti. Silloin poika sanoi hänelle, että hän oli ainoastaan lainannut leivät köyhille ja Herran lupauksen mukaan he tulisivat saamaan satakertaisen palkan. Kun isä sitten meni heidän viljavarastoonsa, se oli täpötäynnä vehnää.

Isänsä kuoleman jälkeen Tykhon luopui perinnöstään ja maallisista huolista ottaakseen päälleen Kristuksen keveän ikeen. Amathuksen piispa Mnemonios pani merkille hänen hurskaan elämänsä ja lahjakkuutensa ja vihki hänet diakoniksi. Tykhonin tehtäväksi tuli huolehtia kirkon omaisuuden kristillisestä käytöstä ja opettaa kansaa. Jumalan rakkauden siivittämillä sanoillaan Tykhon torjui helposti Kyproksella asuvien juutalaisten ja pakanoiden väitteet ja toi heitä suurin joukoin piispan luo kastettaviksi.

Mnemonioksen kuoleman jälkeen pyhä Epifanios (12.5.) vihki Tykhonin Amathuksen piispaksi. Siitä lähtien hän loisti kuin kirkas valo kirkon lampunjalassa. Toiset hän sai vakuuttuneiksi evankeliumin totuudesta puheenlahjoillaan ja toiset hän johti uskoon hämmästyttävillä ihmeteoillaan. Tykhon karkotti demoneja ja paransi sekä ruumiin että mielen sairauksia. Hän teki mahdottoman mahdolliseksi, koska Jumalan armo vaikutti voimakkaasti hänen kauttaan.

Kun jotkut tahtoivat itsepintaisesti pysyä epäjumalien palvelijoina, Tykhon tuli pakanatemppeliin ja heitti jumalpatsaat ulos. Ruoska kädessään hän ajoi temppelistä myös Artemis-jumalattaren papittaren Anthusan, joka oli syytänyt kirouksia häntä vastaan. Myöhemmin nainen ymmärsi, että Jumalan armo oli pyhän piispan kanssa, tunnusti Kristuksen ja otti kasteen saaden uudeksi nimekseen Euanthia.

Eräänä päivänä epäjumalanpalvelijat viettivät omaa juhlaansa, ja riettaan tanssimisen päätyttyä he alkoivat kantaa kulkueessa Kyproksen jumalattaren patsasta. Kun he kulkivat kirkon ohi, Tykhon tuli ulos ja löi patsaan rikki. Pakanoiden taikauskoiset käsitykset romahtivat, ja moni halusi kääntyä kristityksi.

Kerran kaksi epäjumalanpalvelijaa Kalykios ja Kleopatra nostivat syytteen Tykhonia vastaan, ja tämän oli tultava saaren käskynhaltijan eteen. Hän selitti tälle Jumalansa olevan ihmisten ystävä. Siksi hän itsekään ei voinut muuta tehdä kuin jäljitellä Jumalaansa ja sääliä kaikkia eksytyksen pimeydessä olevia tuomalla heille tietoa todellisesta Jumalasta. Hän lisäsi näkevänsä pakanat sairaina ihmisinä, joiden parantamisen Jumala oli antanut hänen vastuulleen. Tykhon totesi myös olevansa valmis kärsimään heidän herjauksiaan ja pahoinpitelyjään pienenä kiitollisuudenosoituksena niistä kärsimyksistä, jotka Herra itse oli kestänyt meidän pelastuksemme tähden. Pyhän piispan rauhallinen luottavaisuus teki käskynhaltijaan niin suuren vaikutuksen, että hän päästi tämän vapaaksi. Moni läsnäolija ilmaisi halunsa kääntyä kristityiksi.

Tykhonilla oli pelto, jonka hän oli istuttanut täyteen viiniköynnöksiä. Vähän ennen kuolemaansa hän meni katsomaan sitä ja seurasi, kuinka viininviljelijät karsivat pois kuivuneita versoja. Hän otti yhden irti leikatun verson ja nosti sen korkealle ikään kuin Kristuksen nähtäväksi pyytäen, että Hän tekisi sen eläväksi ja saisi sen tuottamaan etuajassa runsain määrin makeita rypäleitä. Sen jälkeen hän istutti verson ja vakuutti läsnäolijoille, että tämä ihme tulee jatkumaan ikuisesti ja on heille todisteena, että heidän paimenensa on läsnä ja rukoilee heidän puolestaan. Hänen kuolemansa jälkeen joka vuosi tapahtui, että rypäleet olivat raakoja vielä hänen muistojuhlansa aattona kesäkuun 15. päivänä, mutta öisen vigiliapalveluksen aikana ne kypsyivät tummiksi ja mehukkaiksi. Niiden mehua voitiin käyttää jo juhlapäivän liturgiassa ehtoollisviininä. Osan rypäleistä uskovat veivät koteihinsa omien viinitarhojensa siunaukseksi. Niitä käytettiin myös sairaiden parantamiseen.

Kun piispa Tykhon sai Jumalalta tietää lähestyvästä kuolemastaan, hän meni kaittaviensa luo näiden ollessa korjaamassa ohrasatoaan. Väki ryntäsi saamaan hänen siunauksensa, ja monet kuulivat taivaallisen äänen, joka kutsui Tykhonia taivasten valtakuntaan. Kolmen päivän kuluttua piispa, joka oli vuosien mittaan rukoillut niin monen sairaan puolesta, sairastui itse. Hän lohdutti itkevää äitiään muistuttaen tätä siitä, että maan päällä tulee elää ylösnousemuksen toivossa. Sitten hän kokosi paikalle hengelliset lapsensa, niin papit kuin maallikot. Hän puhui heille kristittyjen korkeasta arvosta, kuinka heistä on tullut Jumalan lapsia ja Kristuksen veljiä ja sisaria ja kuinka heidän tulee seurata Hänen jälkiään antamatta periksi tämän maailman houkutuksille.

Oltuaan vuoteenomana kolme päivää pyhä piispa vastaanotettiin taivaallisiin palatseihin, ja koko Kypros joutui surun valtaan. Hautajaisissa olivat mukana kaikki Kyproksen piispat ja valtava kansanpaljous. Vainajan ruumiista säteili kirkasta valoa ja huokui ihanaa tuoksua. Tämä tapahtui vuonna 425.

Lupauksensa mukaan pyhä Tykhon ei kuolemansa jälkeenkään lakannut huolehtimasta laumastaan. Hän paransi erään lepraa sairastavan naisen ja kuuromykän lapsen. Tämän vanhemmat rukoilivat pitkään lapsensa parantumisen puolesta Tykhonin hautakammiossa ja olivat jo allapäin lähdössä pois syyttäen itseään siitä, ettei heidän rukoustaan kuultu. Yhtäkkiä Tykhon ilmestyi heille papinpuvussa ja kehotti heitä jatkamaan rukoustaan. Silloin demoni alkoi höykyttää lasta ja lopulta syöksyi ulos hänestä huutaen: ”Tykhon, sinun luottamuksesi Jumalaan ajaa minut pois!” Tämän jälkeen lapsi alkoi puhua normaalisti.

Pyhä Aurelianus vihittiin Arlesin piispaksi vuonna 546 paavi Vigiliuksen aikana ja nimitettiin paavin vikaariksi Galliaan. Aurelianus perusti munkkiluostarin, johon hän toi monia reliikkejä ja jota varten hän laati luostarisäännön, ja lisäksi hän perusti nunnaluostarin. Puhtaan opin nimissä hän kirjoitti kirjeen paavi Vigiliukselle, joka oli silloin Konstantinopolissa, ja pyysi häneltä selitystä tämän ja keisari Justinianuksen välisestä kiistasta, joka liittyi Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiin. Aurelianus sai paavilta rauhoittavan ja ystävällisen joskin melko epämääräisen vastauksen. Pyhä Aurelianus kuoli vuonna 551 Lyonissa. Hänen hautansa ehti jo unohtua, kunnes se löydettiin vuonna 1308.

Pyhittäjä Tiihon eli 1400-luvulla. Hän oli kotoisin Kiovasta mutta vihkiytyi munkiksi Moskovassa, todennäköisesti Ylienkeli Mikaelin ihmeen (Tšudovin) luostarissa. Rakkaus hesykastiseen elämään sai hänet myöhemmin vetäytymään asumattomaan paikkaan noin 17 kilometrin päässä Kalugasta pienen Vepreikajoen varrelle. Lähistöllä on Medynin kaupunki, minkä johdosta Tiihonia kutsutaan myös Medynilaiseksi.

Tiihon asettui kilvoittelemaan suuren tammen onttoon runkoon. Hän käytti ravinnokseen villiyrttejä ja joi vettä lähteestä, jonka hän kaivoi Vepreikajoen alkulähteille. Se tunnetaan yhä pyhittäjä Tiihonin lähteenä. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita.

Ruhtinas Vasili, jolle alueen maat kuuluivat, löysi kerran metsästysretkellään Tiihonin asumuksen. Hän käski pyhittäjän poistua seudulta ja nosti kätensä huitaistakseen tätä ansalangalla, mutta samassa hänen kätensä jähmettyi paikoilleen. Ruhtinaan viha lauhtui ja hän pyysi Tiihonilta anteeksi. Pyhittäjä paransi hänet, minkä jälkeen ruhtinas pyysi Tiihonia jäämään ikuisiksi ajoiksi hänen mailleen ja rakentamaan sinne luostarin oppilaitaan varten. Hän myös lupasi antaa Tiihonille kaiken, mitä tämä tarvitsi luostaria varten. Luostarin ensimmäinen kirkko rakennettiin Tiihonin tammen lähelle ja pyhitettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Tiihonista tuli luostarin ensimmäinen igumeni ja hän johti sitä nöyrästi ja viisaasti vanhuuteensa saakka. Hän antoi henkensä Herralle vuonna 1492.

Luostari tuhoutui Venäjän sekasorron vuosien aikana 1600-luvun alussa, mutta se jälleenrakennettiin pian uudestaan. Pyhittäjä Tiihonin reliikit sijoitettiin uuteen suureen Kristuksen kirkastumisen kirkkoon, jossa niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Pyhittäjä Tiihonin kaivama parantava lähde on yhä tunnettu pyhiinvaelluspaikka.