Pyhä Job syntyi noin vuonna 1530 hurskaaseen perheeseen Staritsan kaupungissa lähellä Tveriä. Hän sai opetusta kaupungin luostarissa, jossa hän mieltyi kilvoituselämään. Kun hänen vanhempansa päättivät järjestää hänelle avioliiton, hän pakeni luostariin arkkimandriitta Hermanin suojiin, joka vihki hänet munkiksi. Job eli Staritsan luostarissa yli viisitoista vuotta osoittaen esimerkillistä kilvoitusintoa. Hän rakasti Raamatun lukemista ja osasi hyvän muistinsa ansiosta monia rukouksia ja raamatuntekstejä ulkoa. Hänet valittiin luostarin johtajaksi, missä asemassa hän innoitti veljestöä niin sanoillaan kuin esimerkillään hengelliseen työskentelyyn.

Vuonna 1571 Job kutsuttiin johtamaan Simonovon luostaria Moskovassa ja vähän myöhemmin hänet valittiin Novospasskin (Vapahtajan) luostarin johtajaksi. Aikansa tärkeimpien luostareiden johtajana hän osallistui kirkolliskokouksiin, joissa päätettiin koko Venäjän kirkkoa koskevista asioista.

Job valittiin Kolomnan piispaksi vuonna 1581. Viiden vuoden kuluttua hänet siirrettiin johtamaan Rostovin hiippakuntaa ja joulukuun 11. päivänä 1587 hänet asetettiin Moskovan ja koko Venäjän metropoliitaksi.

Venäjän hallitsija Iivana IV Julma (1530−1584) oli muutamia vuosikymmeniä aiemmin ottanut käyttöön tsaarin eli ”keisarin” arvonimen, mikä korosti Venäjän ja Moskovan asemaa ”kolmantena Roomana” ja idän kirkkojen tukijana ”toisen Rooman” eli Konstantinopolin kukistuttua osmanien hyökkäyksessä vuonna 1453. Niinpä Venäjällä heräsi myös toive omasta patriarkasta. Konstantinopolin patriarkka Jeremia II matkusti Venäjälle. Boris Godunovin johdolla käytyjen neuvottelujen päätteeksi patriarkka Jeremia asetti Jobin Venäjän patriarkaksi Moskovan Kremlissä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa 26.1.1589. Virkaanasettamisseremoniassa patriarkka asetti Jobin pään päälle evankeliumin rukoillen, että hänestä tulisi uskon sammumaton valo. Yhdessä he toimittivat liturgian. Venäjän kirkon kanoninen riippumattomuus Konstantinopolista vahvistettiin idän kirkon kirkolliskokouksessa vuonna 1590. Samalla Venäjän patriarkalle määriteltiin arvojärjestyksessä viides sija Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin jälkeen.

Heti virkakautensa alussa Job korotti neljän suuren kaupungin piispat metropoliitoiksi. Hän pyrki vahvistamaan kirkon hengellistä elämää ja tehostamaan kansanvalistusta. Hän vertaili ja korjaili liturgisia käsikirjoituksia ja ryhtyi ensimmäistä kertaa painattamaan niitä laajassa mitassa, sillä liturgisista kirjoista oli puutetta kaikkialla, erityisesti uusilla kristityillä alueilla Kazanissa, Astrahanissa ja Siperiassa. Patriarkka Job kehitti lähetystyötä ja vahvisti ortodoksisuutta valtakunnan äärialueilla. Hänen aikanaan perustettiin Pihkovan, Astrahanin ja Karjalan hiippakunnat. Syrjäseuduille rakennettiin kirkkoja ja luostareita ja sinne lähetettiin lähetystyötä tekeviä pappeja.

Jobin aikana kanonisoitiin muutamia venäläisiä pyhiä, mm. autuas Vasili ja pyhittäjä Joosef Volokolamskilainen. Job vaali venäläisten pyhien muistoa ja kunnioitusta ja jatkoi siten Moskovan metropoliitta Makarin (30.12.) aloittamaa työtä.

Henkilökohtaiset varansa ja tsaarilta saamansa lahjoitukset patriarkka Job käytti hyväntekeväisyyteen ja kirkkojen rakentamiseen. Kahdeksan vuoden aikana hän rakennutti pelkästään Moskovaan 12 kirkkoa. Myös luostareita rakennettiin niin pääkaupunkiin kuin kauas Siperiaan.

Tsaari Feodorin kuoleman jälkeen (1598) Venäjällä alkoi vaikea sekasorron aika. Patriarkka Job tuki Boris Godunovin valintaa hallitsijaksi ja teki kaikkensa saadakseen vale-Dimitrin vaikutuspiiriin luisuneet eteläiset ruhtinaskunnat liittymään muuhun Venäjään. Boriksen kuoleman jälkeen vuonna 1605 vale-Dimitri valtasi Moskovan. Patriarkka Job arvosteli rohkeasti vallananastajia ja järjestyksen rikkojia. Suurimman osan ajastaan hän vietti rukoillen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Kerran hänen toimittaessaan liturgiaa vale-Dimitrin miehet tunkeutuivat kirkkoon. He tönivät pyhää esipaimenta ja repivät hänen vaatteitaan. Raahattuaan hänet ulos kirkosta he kuljettivat häntä häpeällisesti pitkin katuja ja lopulta karkottivat hänet yksinkertaisessa munkinviitassa Staritsan luostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoituksensa.

Pyhä Job eli luostarissa kaksi vuotta. Hän heikkeni ja menetti näkönsä, mutta vietti kaiken aikansa rukouksessa. Kapinoitsijat yrittivät painostaa hänet hyväksymään katolilaismielisen arkkipiispa Ignatin valitsemisen hänen sijalleen, mutta pyhä Job kieltäytyi siitä ehdottomasti.

Vale-Dimitrin kukistumisen jälkeen Venäjän piispainkokous pyysi Jobia palaamaan patriarkanistuimelle. Hän kieltäytyi tehtävästä ja antoi siunauksensa pyhälle Jermogenille (17.2.), joka asetettiin patriarkaksi. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat. Tsaari ja uusi patriarkka halusivat antaa kansalle tilaisuuden katua ja kutsuivat pyhän Jobin Moskovaan. Pyhä vanhus asettui tavallisessa munkinviitassa kansan eteen ja antoi kaikille synninpäästön. Neljän kuukauden kuluttua kesäkuun 19. päivänä vuonna 1607 hän nukkui pois rauhassa Staritsan luostarissa. Kun hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin vuonna 1652 Moskovaan, ne levittivät ympärilleen taivaallista tuoksua ja saivat aikaan parantumisia.

Pyhittäjä Paisi syntyi vuonna 1722 Samokovon kaupungissa Lounais-Bulgariassa. 23 vuoden ikäisenä hänestä tuli munkki Athosvuorella Hilandarin luostarissa, jossa hänen veljensä Lavrenti oli igumenina. Paisi vietti Jumalalle otollista elämää. Kansansa surkuteltavasta hengellisestä tilasta ja kulttuurillisesta tietoisuudesta huolestuneena hän myös kokosi aineistoa Bulgarian historiaa varten. Papiksi vihittynä hän toimi luostarin johtotehtävissä. Kun munkkien parissa syntyi erimielisyyttä verojen maksamisesta turkkilaisille, Paisi päätti lähteä Hilandarista.

Paisi asettui bulgarialaiseen Zografoksen luostariin, jossa hän jatkoi tutkimustyötään ja kirjoitti vuonna 1762 Bulgarian kuninkaiden ja pyhien historian. Heikosta terveydestään huolimatta hän matkusteli monien vuosien ajan Balkanilla vieraillen Athosvuoren luostareiden sivuluostareissa. Samalla hän ohjasi osmanivallan alla kilvoittelevaa kansaa ja kokosi aineistoa historiankirjaansa varten. Vuonna 1765 hän vieraili Kotelin kaupungissa Bulgariassa ja tapasi pyhän Sofronin (22.9.), jolle hän näytti kirjansa käsikirjoituksen. Sofroni luki sen innostuneena, kopioi käsikirjoituksen ja kehotti monia lukemaan sen. Kirjalla oli suuri vaikutus ortodoksisen kansallistunteen heräämiseen Bulgariassa.

Päätettyään apostolisen työnsä pyhittäjä Paisi nukkui rauhassa kuolonuneen Zografoksen luostarissa mahdollisesti vuonna 1773 (toisten lähteiden mukaan vuonna 1798). Hänen kunnioitukseensa Bulgariassa on ajoittain liittynyt voimakkaita etnisiä ja poliittisia painotuksia. Bulgarian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1962.

Pyhä Leontios oli kotoisin Kreikan alueelta. Hän palveli Rooman valtakunnan armeijassa keisari Vespasianuksen aikana (n. 69–79) ja tuli kuuluisaksi urhoollisuudestaan. Kun armeija oleili Foinikian Tripolissa, Leontios antoi sen ruokavarastoista apua myös köyhille, sillä kristittynä hän ei kestänyt nähdä heidän kurjuuttaan. Foinikian maaherra Adrianokselle kanneltiin tästä. Hän lähetti tribuuni Hypatioksen kahden sotilaan kanssa pidättämään Leontioksen siihen saakka, kunnes itse saapuisi kaupunkiin. Matkalla Hypatios kuitenkin sairastui korkeaan kuumeeseen. Yöllä enkeli ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Jos tahdot parantua, kutsu kolme kertaa avuksesi Leontioksen Jumalan nimeä.” Hypatios teki niin ja parani heti.

Kun Hypatios seuralaisineen saapui seuraavana päivänä Leontioksen luo, tämä otti heidät ystävällisesti vastaan esittäen ensin olevansa sen miehen ystävä, jota he etsivät. Hän kutsui heidät kotiinsa ja osoitti heille suurta vieraanvaraisuutta. Aterian jälkeen Hypatios näytteli hänkin ystävyyttä ja pyysi kesti-isäntäänsä esittelemään hänelle Leontioksen, jota hän kutsui ystäväkseen ja jumalien ystäväksi. Silloin Leontios heidän hämmästyksekseen totesi itse olevansa heidän etsimänsä mies. Hän sanoi olevansa Kristuksen sotilas, joka ei tahdo olla missään tekemisissä inhottavien epäjumalien kanssa. Tämän kuultuaan Hypatios ja toinen sotamiehistä nimeltä Teodulos lankesivat heti hänen jalkoihinsa ja pyysivät häntä vapauttamaan heidät epäjumalten palvelemisen saastasta sekä yhdistämään heidätkin Kristukseen. Kun Leontios rukoili heidän puolestaan, taivaalta alkoi sataa vettä. Sitä tarvittiin, jotta kaste saatiin järjestettyä.

Kasteen jälkeen Hypatios ja Teodulos kulkivat valkoisissa kastepuvuissaan kynttilät kädessä kaupungin keskustaan. Pakanat tuijottivat heitä vihamielisesti. Kun maaherra Adrianos saapui seuraavana päivänä kaupunkiin, hän vangitutti heidät kaikki kolme. Leontios rohkaisi kumppaneitaan kestämään iloiten koettelemukset, jotka johtaisivat heidät ikuiseen elämään. Yöllä he rukoilivat ja lauloivat yhdessä psalmeja.

Aamulla heidät vietiin maaherra Adrianoksen eteen. Leontios ilmoitti olevansa todellisen voittamattoman Valon lapsi ja Kristuksen sotilas. Vimmastunut maaherra määräsi, että hänen luunsa oli rikottava raipaniskuilla. Lyönneistä huolimatta pyhä Leontios pysyi horjumattomana ja lopulta hänet vietiin takaisin vankilaan. Sen jälkeen tuomioistuimen eteen saapuivat Hypatios ja Teodulos. Maaherra kysyi heiltä, miksi he olivat pettäneet keisarin. He vastasivat olevansa vastedes taivasten Valtiaan sotajoukoissa eikä mikään maailmassa saisi heitä enää palaamaan epäjumalten palvelijoiksi. Hypatios sidottiin kuulustelun jälkeen halstariin, jossa hänet poltettiin elävältä, ja Teodulosta iskettiin toistuvasti miekalla. Kidutusten aikana ei kummankaan suusta päässyt muuta huutoa kuin: ”Herra armahda!” Lopuksi maaherra määräsi heidät mestattaviksi.

Seuraavassa kuulustelussa maaherra uhkaili Leontiosta samoilla kidutuksilla, jotka olivat tulleet hänen seuralaistensa osaksi. Tähän Leontios vastasi, että kidutukset olivat heidän kruununsa ja takasivat heille iankaikkisen voiton. Hänet levitettiin pitkälleen maahan ja neljä sotilasta sai tehtäväksi lyödä häntä kepeillä. Kun kuuluttaja julisti: ”Näin rangaistaan niitä, jotka nousevat keisaria ja jumaliamme vastaan”, Leontios huusi: ”Te voitte tuhota minun ruumiini, mutta ette onnistu voittamaan minun sieluani!” Häntä kärvennettiin, mutta hän pysyi hiljaa rukouksessa silmät kohotettuina kohti taivasta. Sitten hänet ripustettiin maaherran määräyksestä ruoskittavaksi pää alaspäin ja iso kivi sidottiin hänen kaulaansa. Lopulta hänet vietiin takaisin vankilaan. Kun hän yöllä kiitti Jumalaa, enkeli saapui lohduttamaan ja rohkaisemaan häntä, jotta hän taistelisi hyvän taiston aina loppuun saakka.

Seuraavana päivänä Leontios oli yhtä päättäväinen kuin ennen kidutuksiaankin. Maaherra määräsi, että hänet oli sidottava käsistä ja jaloista neljään paaluun ja hakattava kuoliaaksi. Niin Leontios antoi sielunsa Jumalalle ylistäen Häntä iskujen keskellä. Uskovat hautasivat hänen ruumiinsa Tripolin sataman lähettyville, johon myöhemmin rakennettiin suuri basilika hänen kunniakseen. Siitä tuli pyhiinvaelluspaikka, jonne virtasi väkeä eri puolilta kristittyä maailmaa kunnioittamaan pyhän Leontioksen hautaa. Hänestä tuli Foinikian kunnioitetuin marttyyri ja yksi idän rakastetuimmista marttyyreista.[1]

Pyhä Filoneides oli Kurionin piispa Kyproksen eteläosassa. Diocletianuksen vainojen aikana hänet pidätettiin ja heitettiin vankilaan yhdessä pappi Aristokleen, diakoni Demetrianoksen ja lukija Athanasioksen (23.6.) kanssa heidän tunnustettuaan uskonsa Kristukseen.

Kun hänen toverinsa oli teloitettu, Filoneides sai tietää, että Diocletianus oli antanut eräille turmeltuneille pakanoille käskyn tehdä mitä häpeällisimpiä tekoja kristityille ennen kuin heidät surmataan. Silloin Filoneides kiipesi vaikeroiden korkealle paikalle, rukoili pää viitallaan peitettynä pitkän aikaa ja hyppäsi sitten syvyyteen ja antoi sielunsa Herran käsiin.

Pakanat hakivat heti Filoneideksen ruumiin, sulloivat sen säkkiin ja heittivät mereen, jotta kristityt eivät voisi kunnioittaa hänen jäännöksiään. Filoneides ilmestyi kahdelle kristitylle maantiellä kaukana kaupungista. Alastomana, kruunu päässään ja sauva kädessään hän juoksi heidän edellään jättäen miellyttävän tuoksun jälkeensä ja sanoi: ”Kiitän Sinua, oi Kristukseni, sillä Sinussa minä olen ollut voitokas ja saavuttanut taivaan portit!” Kun he lähestyivät kaupunkia, Filoneides katosi ja miehet löysivät hänen ruumiinsa, joka oli ajautunut rantaan. He hautasivat pyhän Filoneideksen kunniallisesti. Tämä tapahtui 300-luvun alkuvuosina.

Pyhät veljekset Manuel, Sabel ja Ismael olivat ylhäisen persialaisperheen poikia. Heidän äitinsä oli kristitty ja heidän opettajanaan oli toiminut kristitty pappi. Persialaisten hallitsija kuningas Alamundar[1] arvosti nuorukaisia, ja kun Bysantin keisari Julianos Luopio (361–363) tahtoi solmia rauhan Persian kanssa, Alamundar lähetti heidät edustajikseen rauhanneuvotteluihin.

Neuvottelijat otettiin vastaan Konstantinopolissa suurella kunnioituksella, ja Julianos kutsui heidät loisteliaaseen juhlaan, jonka aikana hän uhrasi jumalille. Koko Julianoksen hoviväki osallistui uhrimenoihin. Nuoret persialaiset kääntyivät kuitenkin inhoten poispäin ja vetäytyivät nurkkaan rukoilemaan Herraa valaisemaan tiedon valolla harhaan joutuneet. Kun heitä tultiin hakemaan uhrimenoihin, he ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli solmia rauhansopimus valtakuntien välille eikä mukautua luopiohallitsijan tahtoon kieltämällä kristillisen uskonsa.

Kun keisari Julianos kuuli tästä, hän vangitutti veljekset heti huolimatta siitä, että he olivat vieraan maan lähettiläitä. Seuraavana päivänä heidät tuotiin hänen eteensä. Keisari ylisti heille persialaisten uskontoon kuuluvaa tulen ja auringon palvontaa. Mutta nuoret lähettiläät vastasivat hänelle tulkin välityksellä, että he olivat Jeesuksen Kristuksen seuraajia eikä mikään mahti maailmassa saisi heitä palaamaan esi-isiensä mielettömiin kulttimenoihin. Ikinä he eivät suostuisi palvomaan luotua Luojan sijaan.

Tämän kuultuaan keisari antoi kiduttaa heitä piittaamatta heidän asemastaan diplomaatteina. Neljä sotilasta ruoski heitä ja heidän kätensä naulattiin paaluun. Heidän ihoaan raastettiin rautanauloilla. Kristuksen kärsimyksiin keskittyen pyhät marttyyrit rukoilivat, että Herra auttaisi heitä kestämään kidutukset. Silloin Herran enkeli ilmestyi heille ja paransi heidän haavansa, ja heidän voimansa uudistuivat. Kun heidät vietiin uudelleen Julianoksen eteen, he julistivat olevansa ilomielin valmiita kestämään lisää kidutuksia.

Keisari Julianos otti Sabelin ja Ismaelin erilleen ja yritti saada heidät horjumaan syyttämällä heidän veljeään. Mutta kun sekään ei onnistunut, hän määräsi lisää kidutuksia. Heidän kylkiään kärvennettiin soihduilla, mutta he eivät tunteneet tuskaa, sillä niin suuri oli heidän ilonsa siitä, että he saivat osallistua Kristuksen kärsimyksiin. Kovalla äänellä he julistivat Kristuksen voimaa. Keisari lähestyi Manuelia, mutta tämäkään ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen panetteluihinsa vaan sanoi: ”Miksi vaivaudut, mieletön? On aivan turha yrittää erottaa meitä kolmea. Me olemme uskossa yhdistyneet Pyhään Kolminaisuuteen, ja mitä yksi meistä sanoo, se on myös toisten kahden varma vakaumus. Mikään ei saa meitä muuttamaan mieltämme. Me emme vaihda ikuisia hyvyyksiä turhiin ja ohimeneviin!”

Keisari ymmärsi, ettei mitään ollut tehtävissä. Päinvastoin veljesten kestävyys voisi saada vielä muitakin kääntymään kristinuskoon. Niinpä hän määräsi, että heidän päähänsä ja olkapäihinsä oli iskettävä nauloja ja heitä oli kärvennettävä tulella ja ammuttava nuolilla.

Kaiken tämän jälkeen henkitoreissaan olevat marttyyrit vietiin jyrkälle rinteelle Konstantinopolin itämuurin ulkopuolelle, missä heidät mestattiin. Sitä ennen he jaksoivat kuitenkin vielä kiittää Herraansa ja saivat kuulla Hänen äänensä. Heti kun he olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä, maahan repesi halkeama, joka suojeli heidän ruumiitaan kaksi päivää, niin etteivät pakanat löytäneet niitä. Sen jälkeen ruumiit tulivat näkyville, ja kristityt pystyivät hautaamaan ne. Myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko, jossa pyhät marttyyriveljekset tekivät paljon ihmeitä.