Pyhä Julianos oli kotoisin Kilikiasta, nykyisen Agaclin tienoilta.[1] Hänen isänsä oli senaattori ja epäjumalien palvelija, mutta kristityltä äidiltään Asklepiodoralta Julianos sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Julianos alkoi jo nuorena tutkia Raamattua ja sai siitä innoitusta.

Diocletianuksen vainon aikana, 300-luvun alkuvuosina Julianos ilmiannettiin julmuudestaan tunnetulle maaherra Markinianokselle, joka oli tuolloin Flaviaksen kaupungissa. Kun Julianos kieltäytyi uhraamasta epäjumalille, maaherra antoi hänet ruoskittavaksi ja uhkaili vielä pahemmilla kidutuksilla. Pyhä vastasi: ”En pelkää kidutuksia eikä mikään saa minua kieltämään jo lapsena minulle opetettua Jumalan lakia. Vaikka polttaisit minut, minun Kristukseni vahvistaa minua ja Hänelle minä kannan uhriksi jatkuvaa ylistystä.”

Maaherra antoi työntää Julianoksen kurkkuun epäjumalille uhrattua ruokaa, mutta tämä sanoi, ettei mitään pakottamalla aikaansaatua voida pitää uhraamisena. Ruoskitettuaan Julianoksen vielä kertaalleen Markianos otti hänet mukaansa naapurikaupunkiin Anazarbokseen.[2] Matkalla sotilaat löivät häntä jatkuvasti.

Anazarboksessa Julianos vietiin tuomioistuimen eteen, jolloin hän osoitti samanlaista rohkeutta ja päättäväisyyttä kuin aikaisemminkin. Hänet pakotettiin juomaan uhriviiniä ja hänen kämmenelleen kaadettiin palavaa suitsuketta. Sieltä hänet siirrettiin Aigaiaan (Ayas) Issikoksen lahden rannalle. Kaupunki oli kuuluisa Asklepioksen temppelistään. Siellä Julianokselle ilmoitettiin, että hänet oli keisarin määräyksestä poltettava. Julianos totesi vain: ”Mikäpä estää teitä tekemästä sitä?”

Julianoksen luokse kutsuttiin hänen äitinsä Asklepiodora, joka oli seurannut häntä karkotukseen. Hän sai luvan viettää kolme päivää vankilassa poikansa kanssa, koska hänen uskottiin suostuttelevan poikansa pelastamaan henkensä. Äiti päinvastoin rohkaisi poikaansa pysymään lujana uskossaan Kristukseen, kuoleman Voittajaan: ”Sinä tiedät, mikä on todellinen hyväsi, sillä minä olen opettanut sen sinulle. Toimi sen mukaan ja anna kunnia ainoalle todelliselle Jumalalle!”

Kun päivät olivat tulleet täyteen, Markianos joutui toteamaan, että äiti ja poika olivat huijanneet häntä. Vihoissaan hän määräsi Julianokselle erikoisen rangaistuksen. Säkki täytettiin käärmeillä, skorpioneilla ja muilla myrkyllisillä eliöillä, minkä jälkeen Julianos pantiin säkkiin ja säkki heitettiin mereen. Marttyyrin ruumis vajosi merenpohjaan pimeyteen, mutta hänen sielunsa nousi taivaan kirkkauteen ja liittyi esikoisten juhlajoukkoon.

Myöhemmin pyhän Julianoksen reliikit löytyivät, ja ne siirrettiin Antiokian lähettyville kolmen kilometrin päähän Dafneen menevästä tiestä. Paikalle rakennettiin hänen kunniakseen kappeli, jossa tapahtui paljon paranemisia erityisesti demonien valtaan joutuneille. Kappeli poltettiin persialaisten hyökkäyksen yhteydessä vuonna 537.

lähti sen johtajan, sukulaisensa Samsonin kanssa Ranskan Bretagneen lähetystyöhön. Myöhemmin hän perusti lahjoituksena saamalleen maalle Brocelianden metsään luostarin, josta tuli merkittävä lähetystyön keskus. Samainen metsä tunnetaan myös kuningas Arthurin taruista. Myöhemmin Mevennus perusti Gaelin Paimpontiin toisen luostarin, josta kehittyi vähitellen suuri Pyhän Mevennuksen luostari (St. Méen).

Mevennuksen oppilaiden joukossa oli hänen kummipoikansa Austol, joka oli hyvin kiintynyt häneen. Tämä lohdutti kuolevaa Austolia sanoen, että he joutuisivat eroamaan vain viikoksi. Pyhittäjä Mevennus nukkui pois rauhassa vuonna 617.

Ranskassa on Gaelin lähellä Bretagnessa Saint-Méen-le-Grandin kunta, missä pyhän Mevennuksen reliikkejä yhä kunnioitetaan, ja useita muita hänen mukaansa nimettyjä paikkoja. Tuhannet ihmiset ovat saaneet ihosairauksiinsa avun lähteestä, jonka Mevennus sai pulppuamaan parantavaa vettä.

Pyhä marttyyri Artšil oli Georgiassa apostolienvertaisena pyhänä kunnioitetun kuningas Mirian III:n (k. 342) suora jälkeläinen. 730-luvulla Georgiaan hyökkäsi arabijoukkoja, joiden raakaotteinen johtaja Marwan tunnettiin Georgiassa nimellä Murvana-Krun, ”Villi”. Kun arabit kylvivät tuhoa kaikkialla, Kakhetin[1] ruhtinas Artšil II ja hänen veljensä ruhtinas Miri rukoilivat epätoivoisessa tilanteessa apua kaikkeinpyhimmältä Jumalansynnyttäjältä, joka osoittikin heille armoaan. Georgialaisten armeija voitti huomattavasti vahvemmat arabijoukot. Miri kuitenkin menehtyi taisteluissa.

Tämän jälkeen Artšil II keskittyi Georgian jälleenrakennukseen, rakennutti raunioituneita kirkkoja uudelleen ja levitti kristinuskoa vuoristoheimojen keskuudessa. Pian Georgia joutui arabiarmeijan uuden hyökkäyksen kohteeksi. Nämä olivat jo vallanneet Armenian alueet aiheuttaen paljon tuhoa. Pelastaakseen Georgian uudelta hävitykseltä ja ehkäistäkseen islamin leviämistä alueellaan Artšil katsoi parhaaksi alistaa itsenäisen Georgian arabien vallan alle vapaaehtoisesti ja pyytää rauhaa. Hän pani kaiken toivonsa Jumalan armoon ja oli valmis uhraamaan henkensä pyhän uskon ja kansansa puolesta.

Arabien johtaja Khuzaima ibn Khazim, jota georgialaiset kutsuivat nimellä Džidžum-Asim, otti ruhtinas Artšilin vieraanvaraisesti vastaan ja lupasi Georgialle vasallivaltion aseman mutta vaati islamin omaksumista. Georgialaisen kronikan mukaan kuningas Artšil vastasi: ”Minä en luovu Kristuksesta, todellisesta Jumalasta, joka meidän pelastuksemme tähden tuli lihaksi. Jos tottelen sinua, kuolen hengellisen kuoleman ja joudun ikuisiin kärsimyksiin. Jos sinä surmaat minut vakaumukseni tähden, nousen kuolleista niin kuin minun Herrani, ja menen Hänen luokseen.”

Džidžum-Asim käski viedä tunnustajan vankilaan, mutta kidutukset ja lupaukset eivät saaneet 80-vuotiasta kuningasta luopumaan uskostaan. Maaliskuun 20. päivänä 786 kuningas Artšil II mestattiin. Georgian kristityt veivät hänen ruumiinsa salaa Kakhetin Ertsoon ja hautasivat sen Notkorin kirkkoon, jonka pyhä marttyyri Artšil oli itse rakennuttanut. Muistopäiväksi Georgian kirkossa vakiintui 21.6.

Pyhä Anna oli Bysantin keisari Romanos IV:n (1168−1191) tytär. Hänet annettiin puolisoksi Serbian suuriruhtinaalle Stefan Nemanjalle (13.2.). Anna synnytti kolme poikaa Vukanin, Stefanin ja Rastkon, josta tuli Serbian arkkipiispa pyhä Savva (12.1.). Kun Annan puoliso suuriruhtinas Stefan luopui vanhuudenpäivinään vallasta ja vihkiytyi munkiksi ottaen nimekseen Simeon, myös Anna vetäytyi luostariin. Nunnaksi vihittäessä hän sai nimen Anastasia. Hän eli luostarissa pyhää elämää ja antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 21. päivänä vuonna 1200. Hänen reliikkinsä ovat Studenitsan luostarissa.

Pyhä ruhtinas Feodor Starodubilainen kärsi marttyyrikuoleman Ordassa tataarikaani Uzbekin aikana vuonna 1300. Perimätiedon mukaan tataarit hakkasivat hänen ruumiinsa palasiksi. Kaikkien hämmästykseksi linnut eivät kokoontuneet nokkimaan hänen jäännöksiään. Ne vietiin hänen läänitysmailleen Aleksinon kylään ja haudattiin Neitsyt Marian syntymän kirkkoon. Haudalla tapahtui sairaiden parantumisia.

Kun turkkilaisten armeija hyökkäsi Georgiaan kuusi vuotta myöhemmin, nuori kuningas vietti taistelua edeltävän yön 14 000 georgialaisen kanssa rukoillen. Pyhän liturgian ja ehtoollisen jälkeen he kävivät sankarillisen puolustustaistelun saaden vihollisen 60 000 sotilaan armeijan perääntymään.

Myös Persian šaahi Abbas I hyökkäili suuren armeijan kanssa Georgiaan tuhoten kirkoistaan ja luostareistaan tunnettua Kakhetin aluetta Itä-Georgiassa, Šaahi uhkasi tuhota Kartlin ja vaati Luarsabia tulemaan rauhanneuvotteluihin. Kuningas Luarsab halusi säästää Kartlin kirkot tuholta ja lähti šaahin luokse sanoen: ”Panen kaiken toivoni Kristukseen, ja odottipa minua elämä tai kuolema, siunattu olkoon Herra Jumala!” Abbas ottikin hänet ystävällisesti vastaan, mutta kun Luarsab, joka nuoruudestaan asti oli aina paastonnut tunnollisesti, kieltäytyi syömästä kalaa suuren paaston aikana, šaahi vaati häntä kääntymään islamiin ja lupasi antaa hänelle kalliita aarteita vietäväksi Kartliin, jos hän suostuisi, mutta uhkasi kuolemantuomiolla, jos hän kieltäytyisi.

Kuningas Luarsab II torjui epäröimättä kaikki ehdotukset. Silloin hänet pidätettiin ja heitettiin vankilaan Shirazin lähellä ja pantiin kahleisiin. Kuningasta painostettiin jatkuvasti kääntymään islamiin, mutta hän pysyi uskollisena Kristuksen pyhälle kirkolle. Seitsemän vuoden vankeuden ja jatkuvien kidutusten jälkeen hänet kuristettiin sellissään šaahi Abbas I:n käskystä yhdessä kahden kannattajansa kanssa. Hän voitti marttyyrin kruunun 35 vuoden iässä vuonna 1622. Yöllä pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin ulos vankilasta ilman hautaamista, mutta seuraavana päivänä kristityt hautasivat heidät. Pian sen jälkeen heidän hautansa yläpuolelle ilmestyi taivaallinen valo.

Pyhä uusmarttyyri Niketas oli arvossa pidetyn miehen poika pieneltä Nisyroksen saarelta, joka sijaitsee Kosin ja Rodoksen välissä. Erään oikeudenkäynnin aikana 1700-luvun alkuvuosina hänen isänsä kielsi Kristuksen ja kääntyi muslimiksi pelastaakseen henkensä. Turkkilaiset pidättivät myös vaimon ja lapset käännyttääkseen kaikki islamiin. Niketas oli vielä pieni eikä ymmärtänyt mitä tapahtui, ja niin hän vietti lapsuutensa uudella nimellä Mehmed, ja hänestä kasvoi innokas muslimi. Kerran eräs nainen, joka tunsi perheen tarinan, käytti Mehmedistä sanaa, joka tarkoitti kristittyä. Kun loukkaantunut Mehmed kysyi siitä äidiltään, tämä kertoi, että he olivat olleet kristittyjä ja hänen oikea nimensä oli Niketas.

Niketas alkoi miettiä asiaa, ja lopulta hän omantuntonsa pakottamana jätti perheensä ja meni Nea Monin luostariin Khioksella. Siellä hän tunnusti syntinsä, ja hänet palautettiin mirhavoitelun kautta kirkon helmaan. Niketas osoitti luostarissa niin innokasta hartautta, että jotkut epäilivät hänen olevan häiriintynyt. Etsiessään suurempia kilvoituksia hän lähti luostarin pyhien perustajien (20.5.) luolaan, missä hän kertoi erakko Anthimokselle halustaan uhrata itsensä marttyyrina. Palatessaan luostariin hän pyysi sen isiltä lupaa toteuttaa suunnitelmansa, ja toimitettuaan Paraklesis-palveluksen Jumalanäidille he antoivat hänelle siunauksensa.

Niketas lähti Khioksen pääkaupunkiin Khoraan, missä hänet heti pidätettiin, jotta hän maksaisi veron, joka vaadittiin matkustavilta kristityiltä. Hänen odottaessaan toisten kristittyjen kanssa vankilaan viemistä, hänen tuntemansa pappi nimeltä Daniel puhutteli häntä nimellä Mehmed ja kysyi, miten oli mahdollista, että nuori muslimi oli pidätetty kristittyjen veron maksamisen takia. Vartijat kuulivat pojan vastaavan olevansa nyt kristitty ja veivät hänet heti agan, turkkilaisen upseerin, eteen.

Niketas ilmoitti rohkeasti palanneensa kristinuskoon. Häntä kidutettiin kymmenen päivää, ja aina kun hänet vietiin vankilaan, hän kieltäytyi syömästä. Hänet vietiin talliin, jotta hevoset polkisivat hänet jalkoihinsa, mutta Jumalan armo varjeli häntä, ja kun he sulkivat hänet pimeään selliin, yliluonnollinen valo valaisi sen.

Kidutusten jälkeen Niketas luovutettiin raivostuneelle kansanjoukolle, joka raahasi hänet kaupungin rajalle. Kun häntä taas kerran painostettiin palaamaan islamiin, hän vastasi: ”Olen kristitty, nimeni on Niketas, ja Niketaksena minä haluan kuolla!” He painoivat hänet useita kertoja polvilleen mestausasentoon, toivoen murtavansa hänen tahtonsa, mutta hän huusi: ”Miksi te viivyttelette? Surmatkaa minut nopeasti, jotta minä pääsen nauttimaan paratiisista!” Hänen teloittajansa iski häntä useita kertoja niskaan, jotta hän kärsisi kauemmin. Näin pyhä marttyyri Niketas Nisyroslainen sai voitonkruunun 15 vuoden iässä kesäkuun 21. päivänä vuonna 1732. Eräät sokeat voitelivat itsensä marttyyrin verellä ja saivat näkönsä takaisin. Turkkilaiset kaatoivat likaista mutaa hänen ruumiinsa päälle, jotta kristityt eivät enää ottaisi siitä reliikkejä, mutta kun tämä ei auttanut, he heittivät sen mereen.

Pyhä Methodios, jonka hänen vanhempansa omistivat Jumalalle jo varhain, sai hyvän koulutuksen ja hänestä tuli tunnettu filosofi. 200-luvun jälkipuoliskolla hänet vihittiin Lyykian Olympoksen piispaksi. Kun Patarassa järjestettiin keskustelu Kristuksen ylösnousemuksesta, Methodios matkusti Miletoksesta Pataraan osallistuakseen siihen. Kuuluisan dialogimuotoisen teoksensa Ylösnousemuksesta hän kirjoitti juuri Patarassa. Sieltä käsin hän myös vieraili Lyykian ja Pamfylian tärkeimmissä kaupungeissa puolustamassa kristinuskoa pakanafilosofeja vastaan. Pataran merkitys hänen elämässään oli niin suuri, että hänet on usein tunnettu enemmänkin pataralaisena kuin oman hiippakuntansa mukaan Olymposlaisena.

Antiikin filosofi Platon on kirjoittanut erosta eli eroottissävyistä rakkautta koskevan ylistyksen: hänen käsityksensä oli, että eros voi kohota ihmisruumiiseen kohdistuvasta rakkaudesta rakkaudeksi henkisiin realiteetteihin. Vastaukseksi Methodios sepitti ylevän neitseellisyyden ja kristillisen hyveellisen elämän puolustuspuheen nimeltä ”Kymmenen neitseen pidot”. Hän muovaili esityksensä Platonin tapaan keskusteluksi, joka tapahtuu rouva Hyveen, Filosofian sisaren, puutarhassa järjestetyissä pidoissa. Puutarha on istutettu itään samoin kuin Edenin paratiisi. Jokainen kymmenestä neitseestä käyttää puheenvuoron.

Ensimmäisenä puhuu Markella. Hän ylistää neitsyyttä hyveenä, joka maan päällä harjoitettuna kohottaa sielun vaunun taivaaseen ja johtaa turmeltumattomuuteen. Se tekee ihmisen Jumalan kaltaiseksi, koska neitseellinen ihminen jäljittelee Kristusta, joka oli aivan erityisellä tavalla neitseellinen. Neitsyys paljastaa Jumalan kasvatuksen päämäärän. Jumala on käyttänyt sitä johtaakseen ihmiskunnan kohti täydellisyyttä. Ensin Hän salli sukurutsaukseen perustuvat liitot, sitten moniavioisuuden, joka sittemmin väistyi ja johti siveyteen yksiavioisessa liitossa ja lopulta neitseellisyyteen.

Toinen neitsyt Teofilia puuttuu puheeseen tehdäkseen selväksi, että avioliittoa ei pidä väheksyä neitseyden kustannuksella: ”Jos hunaja on makeampaa kuin muu ravinto, se ei tarkoita, että muut ruoat olisivat kitkeriä. Kirkko on kuin puutarha, jossa kasvaa monenlaisia kukkia. Jotkut ovat neitseellisyyden, toiset ihmissuvun jatkamisen ja toiset siveyden kukkia.” Kun hän päättää puheenvuoronsa, kaikki neitseet taputtavat käsiään ilmaisten näin arvostuksensa avioliittoa kohtaan.

Thaleia on kolmas puhuja. Ensin hän puhuu miehen ja naisen liitosta Kristuksen ja Hänen kirkkonsa liiton symbolina. Sitten hän jatkaa, että tästä näkökulmasta neitsyys on hengellinen avioliitto, jossa toteutuu tuo suuri mysteeri eli sielun yhdistyminen Ylkään. Jos siis kerran avioliitto annettiin ihmisille jonkinlaisena myönnytyksenä synnin tähden, neitsyys on tullut Jumalan lahjana.

Teopatra kehittää edelleen tätä ajatusta todeten, ettei mistään ole enempää apua paratiisin elämän entiselleen palauttamisessa ja sovinnon saavuttamisessa Jumalan kanssa kuin puhtaasta ja siveästä elämästä. Thalassia puolestaan toteaa, että ollakseen nimensä vertaisia neitseiden tulee säilyttää itsensä täysin puhtaina omistamalla Jumalalle kaikki ruumiin ja sielun liikkeet. Ruumiilliseen puhtauteen tulee lisätä myös suun, silmien, korvien, hajuaistin, kosketuksen ja ennen kaikkea sydämen puhtaus. Se tarkoittaa, että sydämen ei pidä enää välittää mistään maallisesta eikä olla vihan tai turhuuden vaikutuksen alaisena.

Agathe käyttää vertausta kymmenestä neitsyestä[1] osoittamaan, että neitsyyttä tulee valppaasti varjella turmeluksen hyökkäyksiltä. Sen jälkeen puheenvuoron saa Prokilla, joka palaa aiheen teologiseen puoleen todeten, että Kristuksen lihallinen olemus oli ensimmäinen morsian, jonka Sana otti itselleen. Hän asetti sen kuin kuningattaren Isän oikealle puolelle, ja siten kaikista neitseistä tulee sen seuraajia. Prokilla ylistää neitseellisyyttä marttyyrikilvoitustakin arvokkaammaksi. Neitsyydessä ei näet kohdata koetusta vain lyhyen hetken verran, vaan joudutaan kestämään himon hyökkäyksiä koko elämän ajan.

Tämän jälkeen tulee Teklan vuoro, jota muut ihailevat hänen sekä maallisen että teologisen filosofian tuntemuksensa takia. Hänen puheensa onkin kaikkia muita pitempi. Hän ylistää neitsyyttä myös keksimällä etymologian, jonka mukaan kreikan kielen neitsyyttä ilmaiseva sana parthenia juontuisi ilmaisusta para Theon, ”Jumalan vieressä”. Tämä ajatus antaa sielulle siivet viettää jo maan päällä samanlaista elämää kuin enkelit taivaassa.

Keskustelu päättyy Dysianan ja Domninan allegorisiin Vanhan testamentin tulkintoihin. Lopuksi rouva Hyve käyttää viimeisen puheenvuoron sanoen, että neitsyys ei tarkoita vain seksuaalista pidättymistä. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista kaikkien hengen ja aistien liikkeiden omistamista Jumalalle. Tämän sanottuaan hän ojentaa Teklalle seppeleen. Sitten hän alkaa viritellä hymniä neitseyden kunniaksi. Muut neidot muodostavat tanssivan kuoron ja toistavat kertosäettä: ”Minä pidän itseni puhtaana Sinulle, oi Ylkäni, ja kohtaan Sinut palava soihtu kädessäni.”

Julistusmatkoillaan pyhä Methodios vastusti gnostilaisia ja muita harhaoppisia, jotka pitivät ruumista ja aistein havaittavaa luomakuntaa vastenmielisinä. Hän osoitti, että Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Methodios oli myös ensimmäinen, joka tunnisti Origeneen opetuksissa piilevät erheet. Hän alkoi vastustaa Origeneen kehittelemää ajatusta sielun pre-eksistenssistä ja kumosi myös hänen näkemyksensä, jonka mukaan sielu suistuu ruumiiseen kuin vankilaan. Tämä johtaisi ruumiin ylösnousemuksen kieltämiseen.

Suoritettuaan elämäntyönsä totuuden säilyttämiseksi pyhä Methodios sai kärsiä marttyyrikuoleman. Hänet mestattiin Syyrian Khalkiksessa vuoden 311 tienoilla keisari Liciniuksen vainon aikana. Methodios on tunnettu myös hänen nimiinsä myöhemmin liitetyistä ennustuksista, jotka koskevat Seitsemän kukkulan kaupunkia eli Konstantinopolia lopun aikoina.

Rooman paavi, pyhä marttyyri Silverius oli paavi Hormisdasin laillinen poika, joka syntyi ennen tämän pappisvihkimystä. Silverius oli vasta alidiakoni, kun hänet Italian kuninkaan painostuksesta vihittiin Rooman piispanistuimelle paavi Agapitus I:n kuoltua vuonna 536.

Keisarinna Teodora pyysi Silveriusta tunnustamaan Konstantinopolin patriarkaksi Anthimuksen ja Antiokian patriarkaksi Severuksen, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin tunnustusta. Silverius kieltäytyi kohteliaasti vaikka tiesikin siten allekirjoittavansa oman tuomionsa. Theodoralla oli kuitenkin varaa odottaa. Silverius lavastettiin syylliseksi maanpetokselliseen salajuoneen ja hänet vietiin Lyykian Pataraan Vähään-Aasiaan. Hänen tilalleen paaviksi tuli Teodoran suosikki diakoni Vigilius. Keisari Justinianus puolestaan lähetti Silveriuksen takaisin Roomaan oikeudenkäyntiä varten, mutta Vigiliuksen kannattajat veivät hänet Palmarolan saarelle Napolin edustalla, missä hänet surmattiin vuonna 537.