Pyhä Savva II oli Serbian kuninkaan Stefanin poika ja pyhän Savvan, Serbian ensimmäisen arkkipiispan (12.1.), veljenpoika. Setänsä jälkiä seuraten hän meni munkiksi Athosvuorelle Hilandarin luostariin ja omistautui innokkaasti askeettisille kilvoituksille.

Serbian arkkipiispan pyhän Arsenin (28.10.) kuoltua vuonna 1266 Savva valittiin hänen seuraajakseen. Hän johti kirkkoa suurella antaumuksella ja Jumalan rakkaudella, kunnes nukkui pois vuonna 1269 (tai 1271). Hänen reliikkinsä ovat Pechin luostarissa.

Italialaissyntyinen ylimys Audactus nimettiin 200-luvun lopussa Fryygian alueen talousministeriksi. Hän hoiti tehtävää yrittämättäkään salata olevansa kristitty. Hänet pidätettiin vuoden 305 tienoilla, keisari Maximianuksen vainon aikana. Audactus tunnusti Kristuksen Herrakseen ja hänet surmattiin. Hänen marttyyrikuolemansa jälkeen vaino ulotettiin kaikkiin kristittyihin. Sotilaat saartoivat mahdollisimman suuren joukon miehiä, naisia ja lapsia ja käskivät heidän uhrata jumalille. Kun he eivät suostuneet, sotilaat sytyttivät koko alueen tuleen ja kristityt paloivat kuoliaaksi.

Pyhä Parthenios eli Hellespontoksen Melitopoliksessa 300-luvun alkupuolella. Hänen isänsä oli Kristodulos-niminen diakoni. Parthenios oli yksinkertainen kalastaja, joka ei osannut lukea, mutta hän kuunteli tarkasti pyhien kirjoitusten luentaa kirkossa ja pyrki aina toteuttamaan opetukset myös käytännössä. Hän antoi ansionsa köyhille pitämättä mitään itsellään. Parthenioksen hyveiden maine kantautui kaupungin piispan korviin, ja tämä päätti vihkiä Parthenioksen papiksi.

Saatuaan Parthenioksen suostumaan pappeuteen piispa antoi hänen tehtäväkseen kulkea ympäri hiippakuntaa vierailemassa kristittyjen kotona. Jumalan armo oli Parthenioksen mukana ja kantoi runsasta hedelmää. Kerran hän kohtasi miehen, jota härkä oli puskenut sarvillaan suoraan silmään niin, että silmä oli repeytynyt irti. Parthenios asetti silmän takaisin kuoppaansa, voiteli miehen pyhällä öljyllä ja kolmen päivän kuluttua silmä oli Jumalan armosta parantunut ennalleen.

Kerran Parthenioksen luokse tuli nainen, jolla oli tuskallinen syöpäkasvain rinnassaan, ja tätä hävetti näyttää vaivaansa lääkärille. Parthenios paransi naisen siunaamalla hänet ristinmerkillä.

Näistä ihmeistä kuultuaan Kyzikoksen metropoliitta Askalos vihki Parthenioksen Lampsakoksen piispaksi. Lampsakoksen kaupunki oli vielä epäjumalienpalveluksen vallassa. Parthenios rukoili, paastosi ja puhui Jumalan Hengen innoittamana. Hänen evankeliumin mukaisen elämänsä esimerkin innoittamana koko kaupunki muuttui vähitellen kristilliseksi.

Pyhä Parthenios vieraili Konstantinos Suuren hovissa kertomassa kirkon menestyksestä kaupungissaan. Hän sai luvan purkaa Lampsakoksen pakanalliset temppelit, ja hänelle annettiin varoja kirkon rakentamiseen. Kun kirkko oli jo melkein valmis, tapahtui onnettomuus. Parthenios oli löytänyt suuren marmorilaatan, joka oli sopiva alttaripöydäksi. Kun sitä tuotiin paikalle, vetohärkä villiintyi niin, että ajomies putosi maahan ja murskaantui kuoliaaksi vaunujen pyörän alle. Pyhä Parthenios tunnisti tämän vihollisen teoksi ja rukoili palavasti: ”Herra Jeesus Kristus, elämän ja kuoleman Valtias! Virvoita kuollut, sillä Sinä olet kaikkien elämä ja ylösnousemus.” Näiden sanojen jälkeen ajomies avasi silmänsä, ja marmorilaatta asetettiin paikoilleen.

Tämän ihmeen jälkeen Parthenioksen luokse alkoi virrata väkeä, joka pyysi häntä parantamaan erilaisia vaivoja. Monet parantuivat hänen rukoustensa kautta. Heidän joukossaan oli muun muassa Smyrnan prefektin Dionysioksen tytär Dafne, Azanios-niminen halvaantunut sotilas, mielisairas mies nimeltä Thalassios, halvaantunut mies nimeltä Kallistos, persialainen nainen Zoila ja lukuisia muita naisia. Ihmeidentekijä Parthenios oli kaupunkinsa turva ja rakastava isä kaikille.

Kerran Parthenios meni Traakian pääkaupunkiin Herakleiaan, jonka piispa oli vakavasti sairaana ja pyysi häneltä apua. Jumala ilmoitti Partheniokselle, että sairauden todellinen syy oli piispan ahneus. Parthenios ilmoitti hänelle: ”Sinä et kärsi ruumiillisesta sairaudesta vaan hengellisestä. Sinä teet vääryyttä köyhille. Palauta heille, mitä olet heiltä ottanut, niin saat parantua niin ruumiillisesti kuin sielullisestikin.” Piispa tunnusti syntinsä ja pyysi taloudenhoitajaansa ja apulaisiaan keräämään pois kaiken hänen kultansa ja hopeansa. Hän sanoi, että Parthenios saisi tehdä niillä mitä halusi. Parthenios kieltäytyi ottamasta mitään ja pyysi piispaa jakamaan ne köyhille omin käsin. Piispa antoi kantaa itsensä kaupungin suojelijan Pyhän Glykerian kirkkoon, jossa hän jakoi omaisuutensa köyhille. Tämän jälkeen hän tervehtyi täydellisesti.

Samalla matkalla Herakleian kirkon ylidiakoni Hypatianos pyysi Partheniosta siunaamaan hänen vasta kylvetyt peltonsa. Pian Parthenioksen rukoiltua puhkesi sade ja hän jäi yöksi ylidiakonin kotiin. Aamulla hän lausui tälle: ”Veljeni, pidä varasi, ettet tee syntiä niin kuin piispasi. Viime yönä sain tietää, että muutaman päivän kuluttua sinusta tulee piispa. Neuvoni sinulle on: rakasta köyhiä.” Parthenios kävi ilmoittamassa tämän myös piispalle ja purjehti takaisin Lampsakokseen.

Pyhä Parthenios nukkui pois rauhassa. Lukuisia piispoja kokoontui hänen hautajaisiinsa, jotka pidettiin hänen rakennuttamassaan kirkossa. Erityisen liikuttuneena hänen poislähtöään suri Hypatianos, joka oli tällä välin vihitty Herakleian piispaksi. Pyhän Parthenioksen elämäkerran kirjoitti Krispinos-niminen maallikko.

Pyhä Mastridia oli kaunis neito, joka kilvoitteli nunnana Jerusalemissa 500-luvulla. Hän oli sävyisä, lempeä ja tunsi rakkautta kaikkia kohtaan. Muuan häpeämätön mies ihastui häneen ja alkoi häiritä hänen kilvoitteluaan. Varjellakseen kumpaakin synniltä Mastridia päätti jättää kaiken. Hän otti mukaansa ainoastaan korillisen papuja ja kilvoitteli seitsemäntoista vuotta erakkona avoimen taivaan alla. Noiden vuosien aikana hänen sisäinen silmänsä terävöityi ja mielensä kirkastui. Pyhän maan kumpuilevilla kukkuloilla ja erämaissa hän katseli taivaallisen Ylkänsä kauneutta.

Voittoisasti kilvoiteltuaan pyhä Mastridia nukkui pois rauhassa vuoden 580 tienoilla. Hän siirtyi enkelten kuoroon jumalallista armoa säteillen, koko olemukseltaan puhdistuneena.

Pyhittäjä Luukkaan isovanhemmat olivat kotoisin Eginan saarelta mutta muuttivat Kreikan mantereelle, koska muslimimerirosvot tekivät jatkuvasti hyökkäyksiä heidän kotisaarelleen. He asettuivat Salonan eli nykyisen Amfissan kaupungin lähellä sijaitsevaan Kastorionin kylään. Siellä Luukas syntyi vuonna 890 kolmantena poikana seitsenlapsiseen perheeseen. Jo lapsena hän oli sisäänpäin kääntynyt ja askeettinen. Hänen ravintonaan oli kauraleipä ja vihannekset. Vanhemmat yrittivät houkutella häntä syömään lihaa mutta turhaan. Keskiviikkoisin ja perjantaisin hän paastosi auringonlaskuun asti. Tähän kaikkeen hänellä ei ollut ketään esikuvaa, vaan se oli hänelle ikään kuin luontaista.

Toinen jo lapsena Luukkaassa ilmennyt piirre oli rakkaus köyhiä kohtaan. Hänen oma perheensä oli hyvin toimeentuleva ja heillä oli lampaita, joita Luukaskin joutui paimentamaan. Jos hän kohtasi jonkun köyhän, hän antoi tälle eväänsä. Toisinaan hän palasi kotiinsa vailla vaatteitaan annettuaan ne jollekin tarvitsevalle. Vanhempien moitteet ja selkäsaunat eivät muuttaneet hänen elämänasennettaan.

Isänsä kuoleman jälkeen nuori Luukas omistautui täysin hengelliselle elämälle. Hän antautui kokonaan rukoukseen ja pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Hänen äitinsä tahtoi nähdä, mitä poika tekee öisin ulkona, ja piiloutui jonnekin lähistölle. Hän näki pojan rukoilevan hyvin keskittyneesti, eivätkä tämän jalat koskettaneet maata, vaan poika seisoi parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella ikään kuin kohoamassa ylöspäin. Äiti näki tämän kolmena yönä seuratessaan poikansa kilvoitusta.

Sopivan tilaisuuden tarjouduttua Luukas lähti kotiseudultaan Thessaliaan pyrkiäkseen siellä johonkin luostariin. Matkalla sotilaat ottivat hänet kiinni luullen häntä paenneeksi orjaksi ja ruoskivat häntä. Hän sanoi olevansa Kristuksen orja. Vapauduttuaan hän palasi kotiinsa, missä hän joutui kuulemaan sukulaistensa moitteita ja valitusvirsiä. Jumala puuttui kuitenkin asioihin. Luukkaan kotiseudulle tuli kaksi roomalaista munkkia, jotka olivat matkalla Pyhälle maalle. 14-vuotias Luukas lähti salaa heidän mukaansa väittäen heille olevansa orpo, jota kukaan ei etsisi. Kun he saapuivat Ateenaan, munkit jättivät Luukkaan sinne erääseen luostariin. Igumeni kysyi häneltä moneen kertaan hänen kotipaikkaansa ja sukuaan, mutta poika ei suostunut vastaamaan. Lopulta igumeni vihki hänet pieneen skeemaan.

Tällä välin Luukkaan hurskas äiti itki ja valitti Jumalan edessä poikansa menetystä. Se tuntui hänestä hyvin raskaalta, koska hän oli itsekin suonut pojalleen mahdollisuudet omistautua Jumalan palvelemiseen vapaana maallisista tehtävistä. Äidin rukoukset hellyttivät Jumalan, ja luostarin igumeni näki kolmena yönä unessa murheellisen naisen syyttävän häntä lapsensa ryöstämisestä. Hän kutsui Luukkaan luokseen, moitti tätä kavaluudesta, koska hän oli valehdellut taustastaan, ja karkotti hänet luostarista käskien hänen poistua koko Ateenan alueelta. Luukkaan kyyneleet saivat igumenin vähän lauhtumaan. Hän lohdutti Luukasta, että tämä löytää kyllä myöhemmin jostakin muualta kilvoittelupaikan, ja lähetti tämän kotimatkalle.

Kun Luukas astui sisään kotiovesta, hänen surusta laihtunut äitinsä puhkesi ylistysveisuihin. Poika palveli äitiään neljä kuukautta osoittaen hänelle kaikkea kunnioitusta. Sen jälkeen hän asettui äitinsä siunauksesta läheiselle Joannitran vuorelle, minne hän rakensi erakkomajan Pyhien Kosmaksen ja Damianoksen pikkukirkon lähelle. Yösijakseen hän kaivoi majan maalattiaan hautasyvennyksen, jossa hän nukkui vähät unensa. Luukas rukoili yökaudet tehden maahankumarruksia ja huutaen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” Kun hän ei enää jaksanut tehdä maahankumarruksia, hän lankesi kasvoilleen maahan ja kohottaen käsiään huusi: ”Herra, armahda!” Näin kertoi hänen oppilaansa, joka oli salaa seurannut hänen rukousohjelmaansa. Luukkaalla oli oma puutarha, jota hän viljeli rasittaakseen ruumistaan ja ruokkiakseen vieraitaan. Hän kuljetti sen satoa myös läheisiin kyliin, missä köyhät saivat nauttia hänen kättensä työstä. Hän oli myös hyvä eläimille, pelasti kauriin metsästäjien käsistä ja ruokki lintuja. Kerran hän ruokki kahta käärmettäkin.

Ankarasta kilvoittelustaan huolimatta Luukas oli aina iloinen ja valoisa ja säteili rakkautta ympärilleen. Iloisena hän tarjosi sekä ruumiin että hengen ravintoa luokseen tuleville, niin että kaikki tulivat varmasti kylläisiksi. Hänen ainoa murheensa oli se, ettei häntä ollut vihitty suureen skeemaan. Jumala järjesti tämän asian. Sattui, että hänen luonaan poikkesi kaksi iäkästä ja harrasta munkkia, jotka olivat matkalla Roomaan. Kuullessaan Luukkaan huolen ja nähdessään 18-vuotiaassa askeetissa täydellisen munkin he vihkivät hänet suureen skeemaan. Sen jälkeen Luukas eristäytyi vielä enemmän ja lisäsi kilvoituksiaan. Jumala soi hänelle ihmeiden tekemisen ja profetoimisen armolahjat. Luukas varoitti etukäteen bulgaarien hyökkäyksestä, joka toteutui vuonna 917. Monet alkoivat käydä hänen luonaan, ja hän ohjasi kaikkia sovintoon Jumalan kanssa. Kerran hän paljasti yhdellä silmäyksellä erään miehen tekemän murhan ja sai tämän tunnustamaan tekonsa ja katumaan sitä.

Viivyttyään Joannitran vuorella seitsemän vuotta pyhittäjä Luukas joutui muutamien oppilaidensa kanssa pakenemaan bulgaarien hyökkäyksiä läheiselle saarelle. Kun bulgaarit tulivat laivoillaan sinnekin, hän joutui pakenemaan uimalla. Seuraavaksi hän hankki laivan ja keräten siihen sukulaisensa ja tuttavansa vei heidät kaikki Korinttiin. Siellä hän päätti mennä kouluun oppiakseen lukemaan pyhiä kirjoituksia, sillä hän oli lukutaidoton. Muiden oppilaiden kurittomuudet häiritsivät häntä kuitenkin niin paljon, että hän päätti pysyä mieluummin vähätietoisena kuin oppia ilkeyksiä.

Noihin aikoihin Korintin lähellä eli pylväskilvoittelija, joka pyysi häntä oppilaakseen. Luukas oli iloinen tilaisuudesta saada kilvoitella kuuliaisuusveljenä. Hän huolehti kilvoittelijasta, toi tälle vettä ja puita, kalasti ja valmisti ruokaa. Hän oli hyvin kiintynyt vanhukseensa ja puolusti tätä arvostelijoita vastaan. Näin jatkui kymmenisen vuotta.

Kun bulgaarien kanssa solmittiin rauha vuonna 927, Luukas pääsi palaamaan erakkomajaansa Joannitran vuorelle. Siellä hän jatkoi askeettisia kilvoituksiaan ja vaeltajista huolehtimista. Kerran Korintin arkkipiispa kulki sitä kautta ja pyhittäjä tarjosi hänelle vihanneksia puutarhastaan. Arkkipiispa tahtoi vierailla hänen keljassaan. Sen äärimmäinen vaatimattomuus teki häneen vaikutuksen ja hän halusi jättää pyhittäjälle rahaa. Tämä ei kuitenkaan tahtonut ottaa sitä, vaan ilmoitti tarvitsevansa ennemmin rukousta ja opetusta. Mutta kun piispa sanoi hänen tuolla tavoin halveksuvan armeliaisuuden hyvettä ja käski hänen antaa rahat muille, jollei itse niitä tarvinnut, hän suostui ottamaan ne. Luukkaalla oli vakava ongelma. Nöyrästi hän kysyi arkkipiispalta: ”Kuinka me, jotka syntiemme tähden elämme vuorilla ja erämaissa, voimme osallistua pyhään ehtoolliseen?” Piispa siunasi hänet hankkimaan keljamajaansa pyhitetyt ehtoollislahjat, säilyttämään niitä huolellisesti ja nauttimaan ehtoollista niistä.

Kerran kun pyhittäjä Luukas oli käymässä luostarissa Theben lähellä, kaupunginjohtaja tuli hänen luokseen pyytämään, että hän rukoilisi hänen kuolemansairaan poikansa vuoteen ääressä. Ensin Luukas ei ollut halukas lähtemään ja totesi vain, että Jumala yksin pystyy parantamaan. Luostarin igumeni sai hänet kuitenkin suostutelluksi. Seuraavana aamuna nuorukainen oli niin terve, että hyppäsi hevosen selkään ja meni kylpylään.

Luukkaan maine kasvoi ja yhä enemmän ihmisiä alkoi tulla hänen luokseen. Säilyttääkseen hiljaisuutensa hän päätti kuuluisan hengellisen ohjaajan Teofylaktoksen neuvosta siirtyä rauhalliseen ja ilmastoltaan suotuisaan Kalamionin pieneen satamakylään. Siellä hän sai elää rauhassa kolme vuotta, kunnes unkarilaisten hyökkäys pakotti hänet muuttamaan kuivalle ja vedettömälle Ampelonin saarelle. Hän haki veneellä vettä mantereelta, ja hänen nunnaksi vihitty sisarensa toi hänelle aika ajoin leipää. Saarelle oli paennut muitakin ja hän jakoi kaiken saamansa heidän kanssaan. Paha ihottuma alkoi vaivata Luukasta. Vaikka hän sai näyssä tiedon parantavasta lääkeyrtistä, hän kesti mieluummin sairauden odottaen Jumalalta parannusta, mikä aikanaan tulikin.

Lopulta olot rauhoittuvat, ja saarella olleet pakolaiset palasivat koteihinsa mantereelle. He tahtoivat saada Luukkaan asumaan lähelleen. He veivät hänet katsomaan kotiseutuaan, ja häntä miellytti suuresti paikan kauneus ja rauhallisuus. Kun siellä vielä oli paljon lähteitä ja hyvä ilmasto, hän päätti asettua sinne. Hän raivasi paikan lähteen ympäriltä Steirionin vuorelta, istutti puita ja teki siitä kauniin puutarhan. Keljansa hän rakensi vähän kauemmaksi. Tuolla paikalla hän tahtoi viettää loppuelämänsä yhdessä lähimpien oppilaidensa kanssa piilossa maailman silmiltä.

Luukkaan toive hiljaisesta elämästä ei kuitenkaan toteutunut, sillä maan johtohenkilöt kilpailivat keskenään hänen ystävyydestään. Hän kertoi heille ennalta heidän uransa vaiheet ja profetoi 20 vuotta etukäteen, että arabien valloittama Kreeta saataisiin takaisin. Tämä toteutui Nikeforos Fokaksen liittäessä Kreetan takaisin Bysantin alueisiin vuonna 961. Monta kertaa pyhittäjä varoitti hyvissä ajoin ihmisiä merirosvojen ja muiden rosvojoukkojen hyökkäyksistä, niin että he ehtivät piiloutua. Taivaallinen ääni antoi hänelle etukäteen tiedon vaaroista.

Viivyttyään Steirionissa lähes seitsemän vuotta pyhä Luukas sairastui. Hän tiesi loppunsa lähenevän, vaikka ei puhunutkaan asiasta kenellekään. Hän alkoi tehdä ystäviensä ja naapureidensa luo vierailuja, joiden lopuksi hän hyvästeli jokaisen sydämellisesti sanoen: ”Rukoilkaa puolestani, veljet, sillä kukapa tietää näemmekö enää.” Palattuaan keljaansa hän eli vielä kolme kuukautta.

Kun kävi ilmeiseksi, että pyhittäjä on kuolemaisillaan, lähiseudun asukkaat kiirehtivät hänen kuolinvuoteensa ääreen katselemaan hänen valoisia kasvojaan ja kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan. Edes lumisade ei pystynyt estämään heitä. Kun Luukkaan oppilas Gregorios kysyi, minne hänet pitää haudata, hän suostui lopulta sanomaan, että hauta on kaivettava keljan lattian alle. Hän ennusti, että paikalle rakennetaan kirkko Jumalan kunniaksi. Se tulee säilymään aina maailman loppuun asti ja suuri määrä kristittyjä ylistää siellä Jumalaa. Viimeisinä sanoinaan pyhä Luukas lausui: ”Sinun käsiisi, Herra, annan henkeni.”

1100-luvun alussa paikalle nousi pyhittäjä Luukkaalle omistettu kahdeksankulmainen kirkko, joka lienee suurin ja kaunein nykyaikaan saakka säilynyt kyseisellä tyylillä rakennettu kirkko. Sen suurenmoiset mosaiikit tunnetaan laajalti. Pyhittäjä Luukkaan hauta on kirkon perustuksissa pyhälle Barbaralle omistetussa kappelissa. Kirkko on nykyisin suojeltu muistomerkki, jota paikallinen luostari kuitenkin saa käyttää. Paikalla on tapahtunut useita parantumisihmeitä, ja siellä käy niin pyhiinvaeltajia kuin turistejakin.