Pyhä Pietari oli Damaskoksen piispa umaijadi-dynastian lopulla. Hän opetti avoimesti, että islamin opetus Raamatun tapahtumista oli erheellistä. Kalifi Walid (743–744) pidätytti Pietarin ja määräsi hänen kielensä katkaistavaksi. Tämän jälkeen hänet karkotettiin valtakunnan toiselle laidalle Etelä-Arabiaan, jossa hän menehtyi tuntemattomissa olosuhteissa.¹

Tänään vietetään toisenkin Pietari-nimisen damaskolaisen pyhän muistoa. Pietari eli 1100-luvulla ja hänet tunnetaan kirjoituksistaan, jotka ovat mukana Filokalian monissa versioissa, tosin eivät suomennoksessa. Hän painotti, että Jumalan tunteminen ja mystinen hengellinen tieto ovat kaikkien kristittyjen saavutettavissa, maallikkojenkin. Hän opetti myös lakkaamatonta rukousta ja korosti sen olevan mahdollista kaikissa tilanteissa. Pietarin elämästä ei tiedetä mitään, mutta hänen kirjoituksensa osoittavat hänet palavahenkiseksi kilvoittelijaksi, jolla oli perusteellinen omakohtainen kokemus voittoisasta taistelusta himoja vastaan.

Pyhittäjä Pankrati oli pappismunkki Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Palvellessaan Jumalaa pyhyydessä ja vanhurskaudessa hän sai ihmeiden tekemisen armolahjan. Hän käytti saamaansa lahjaa kaikkien apua tarvitsevien hyväksi. Hän paransi sairaita rukouksella, paastolla ja öljyvoitelulla. Hänet on haudattu luostarin etäisiin luoliin.

Pyhä Teodoros oli kotoisin pienestä Eukhaitan kaupungista, joka sijaitsi Pontoksessa lähellä Ameseiaa. Hän oli kuuluisa urheudestaan ja erinomaisesta puhetaidostaan. Keisari Licinius (308–324) määräsi hänet Pontoksen Herakleian kaupungin kuvernööriksi ja sotilasjohtajaksi tietämättä, että hän oli kristitty. Heti virkaansa astuttuaan Teodoros alkoi avoimesti esiintyä kristittynä, ja pakanoita kääntyi koko ajan kristinuskoon. Herakleia kristillistyi päivä päivältä.

Kuullessaan tästä Nikomedeiassa oleskeleva keisari huolestui kovasti ja kutsui Teodoroksen luokseen. Tämä kuitenkin pyysi, että keisari itse tulisi hänen luokseen tuoden mukanaan jumalien patsaita, niin että he voisivat yhdessä osoittaa niille sopivaa kunnioitusta. Teodoros tahtoi näet kärsiä marttyyrikuoleman kotiseudullaan ja vahvistaa siten hallintokaupunkinsa vastakääntyneitä kristittyjä uskossa. Keisari ilahtui kirjeestä, joka näytti osoittavan vääriksi huhut Teodoroksen kristinuskoon tunnustautumisesta. Hän lähti jumalien patsaat mukanaan Herakleiaan, missä Teodoros kaupunkilaisten kanssa oli järjestänyt hänelle loistavan vastaanoton.

Keisari kiitti kaupungin hyvää järjestystä ja kutsui kuvernöörin osoittamaan hurskautta uhraamalla jumalille. Teodoros, joka oli edellisenä yönä saanut näyssä tietää, että hänelle oli koittanut aika kärsiä marttyyrikuolema, oli suostuvinaan. Hän pyysi, että keisari antaisi jumalien patsaat hänen säilytettävikseen, jotta hän voisi myös yksityisesti osoittaa niille kunnioitusta. Keisari luovutti ne ilomielin, ja Teodoros vietti yönsä hakkaamalla ne kappaleiksi. Aamulla hän jakoi palaset köyhille.

Kahden päivän kuluttua keisari kutsui Teodoroksen uhrijuhlaan. Hän istui keisarin oikealla puolella, kun järkyttynyt sadanpäämies saapui keisarin luo sanoen: ”Teitä on petetty. Eilen näin erään köyhän kantavan käsissään Artemis-jumalattaren kultaista päätä. Teodoros on petturi!” Keisari järkyttyi niin, että meni sanattomaksi. Teodoros sanoi vain: ”Asia on, kuten sadanpäämies sanoo. Kristuksen avulla murskasin patsaat, ja hyvin tein, sillä eiväthän sinun jumalasi pystyneet puolustamaan edes itseään. Kuinka he voisivat auttaa muita?”

Keisari käski heti asettaa Teodoroksen laudalle ja antaa hänelle 700 raipaniskua häränjänteillä ja sitten lyödä häntä vielä niskaan lyijypaloin vahvistetulla ruoskalla. Lopulta häntä vielä kärvennettiin. Kidutusten aikana Teodoros toisteli: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala!” Lopulta hänet heitettiin vankilaan, missä hän oli viikon ilman ruokaa. Sen jälkeen hänet naulittiin ristiin. Sotilaat tökkivät pistimillään hänen ruumistaan ja lapset harjoittelivat jousiammuntaa pitäen häntä maalinaan. Nuolet puhkaisivat hänen silmänsä. Ristin lähettyvillä seisoi Teodoroksen sihteeri Varus, joka hänen pyynnöstään kirjoitti muistiin hänen kärsimyksensä.

Yöksi Teodoros jätettiin riippumaan ristille. Aamulla kaksi sotilasta tuli ottamaan pois hänen kuolleen ruumiinsa, mutta hämmästyksekseen he näkivät hänet elossa ja terveenä ristin juurella. Yöllä enkeli oli irrottanut hänet ristiltä ja parantanut hänen vammansa. Enkeli myös kehotti häntä rohkeasti käymään kilvoitustiensä loppuun. Sotilaihin tämä teki valtavan vaikutuksen ja he julistautuivat heti kristityiksi. He toivat paikalle koko sotilasosastonsa sekä ne sotilaat, jotka myöhemmin määrättiin rankaisemaan heitä.

Teodoroksen ihmeparantuminen sai koko kaupungin kuohuksiin, eikä kansannousu ollut kaukana. Nopeasti Licinius lähetti sotilaita tappamaan Teodoroksen. Jotkut kristityt tahtoivat taistella hänen puolestaan, mutta Teodoros esti sen. Hän tiesi, että hänelle oli koittanut aika sinetöidä liittonsa Kristuksen kanssa. Rauhallisesti hän astui telottajien eteen. Siunattuaan itsensä eläväksitekevän ristin merkillä hän painoi päänsä mestauspölkylle ja otti vastaan kuolettavan iskun.

Juhlakulkueessa kristityt kantoivat pyhän Teodoroksen ruumiin hänen kotikaupunkiinsa Eukhaitaan. Siellä hänen reliikkiensä äärellä tapahtui vuosisatojen kuluessa lukuisia ihmeitä, niin että kaupunkia alettiin kutsua hänen mukaansa Teodoropolikseksi. Reliikkien siirron muistoa vietetään 8.6.

Pyhä Paavali syntyi 500-luvun lopulla ja toimi nuoruudessaan viihdyttäjänä kuninkaiden ja ruhtinaiden hoveissa. Hän kuitenkin jätti maailmalliset huvitukset ja vetäytyi erakoksi Trierin lähistölle. Sieltä hän meni Tholeyn luostariin, jossa palveli ensin leipurina ja myöhemmin luostarin koulun opettajana. Vuonna 630 kuningas Dagobert I (k. 638) nimitti Paavalin Verdunin piispaksi ja lahjoitti hänelle lähistöltä maa-alueen.

Paavali oli merkittävä johtaja, lempeä sielunpaimen ja kyvykäs hallintomies. Hän kehitti jumalanpalveluselämää ja sai ihmiset pitämään sunnuntaita pyhäpäivänä. Paavali oli mukana tekemässä ja tukemassa lähetystyötä nykyisen Ranskan itärajan suunnalla. Hän nukkui pois vuoden 649 tienoilla. Taiteessa hänet on kuvattu kynttilä kädessään tai uunin kanssa leipuriaikojensa muistoksi.

Northumbrian kuninkaan Oswiun tytär, prinsessa Elfleda¹ syntyi vuonna 653. Käydessään sotaan Mercian pakanallista kuningasta Pendaa vastaan Oswiu lupasi antaa tyttärensä Jumalalle ja lahjoittaa maata kirkolle, mikäli voittaisi taistelun. Oswiun joukot voittivat ja hän antoi nuorimman tyttärensä, vain noin vuoden vanhan Elfledan pyhän Hildan (17.11.) kasvatettavaksi.

Vuonna 657 Hilda ja Elfleda siirtyivät Whitbyn uuteen kaksoisluostariin, josta tuli hengellisen elämän ja kirkollisen kulttuurin tärkeä keskus. Siellä esimerkiksi kirjoitettiin ensimmäinen Gregorius Suuren elämäkerta. Luostariin tuli myös Elfledan leskeksi jäänyt äiti, kuningatar Enfleda, joka valittiin abbedissaksi Hildan jälkeen vuonna 680. Enfledan jälkeen luostarin johtajaksi valittiin Elfleda. Hän oli arvostettu hahmo, joka toimi sovittelijana piispojen välisissä kiistoissa.

Pyhä Elfleda nukkui pois vuonna 713 tai 714. Tanskalaiset ryöstivät luostarin vuoden 800 tienoilla. Pyhän Elfledan reliikit löydettiin uudelleen vuonna 1125.