Paschalus Bonoso syntyi Roomassa ja opiskeli lateraanikoulussa. Paavi Leo III (795–816) vihki hänet papiksi, ja Paschaluksesta tuli Vatikaanin lähellä sijainneen Pyhän Stefanoksen luostarin johtaja.

Paavi Stefanuksen kuoltua Paschalus valittiin hänen seuraajakseen jo samana päivänä (24.1.817) ja vihittiin piispaksi seuraavana päivänä. Näin kirkko käytti hyväkseen vastikään saamaansa mahdollisuutta valita johtajansa kuulematta keisaria. Paschaluksen aikakaudelle oli muutenkin tyypillistä kirkon irtaantuminen valtiollisista riippuvuussuhteista. Tämä toteutettiin ystävällismielisessä yhteistyössä frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan (814–840) kanssa.

Paschalus siunasi Tanskassa tehtävän lähetystyön eikä pyrkinyt kontrolloimaan sitä liian tiukasti. Ikonoklasmin puhjetessa idässä Paschalus lähetti vastalauseensa Konstantinopolin keisarille ja otti vastaan vainoa paenneita kreikkalaisia munkkeja.

Roomassa Paschalus rakennutti lukuisia kirkkoja, muun muassa Pyhän Cecilian kirkon Trastevereen ja laajensi Pyhän Praxedeksen (Santa Prassede) kirkon nykyiseen muotoonsa. Jälkimmäisessä säilytetään muun muassa Jerusalemista tuotua Kristuksen ruoskimisen pilaria. Paschalus siirrätti suuren määrän marttyyrien jäännöksiä katakombeista kirkkojen alttareihin. Pyhän Cecilian reliikit löytyivät erikoisella tavalla: paavi Paschalus vaipui uneen jumalanpalveluksen aikana Pyhän Pietarin kirkossa ja näki unen, jonka perusteella reliikit löydettiin.

Paschaluksen määrätietoinen johtamistyyli toi hänelle paljon vihollisia ja monet juonittelivat häntä vastaan. Pyhä Paschalus nukkui pois vuonna 824.

Pyhä Teodora oli kotoisin ylhäisestä perheestä Pontoksen Paflagoniasta, jossa hän syntyi 800-luvulla ikonikiistojen vaikeina vuosina. Hänen vanhempansa Marinos ja Teoktiste puolustivat ikonien kunnioittamista, ja monet pyhien ikonien tähden vainotut löysivät turvapaikan heidän luonaan. Teodorasta kasvoi kaunis ja hurskas neito. Kun nuorelle keisari Teofilokselle etsittiin puolisoa, Teodora sai vuonna 830 kutsun pääkaupunkiin. Matkalla hän kävi Nikomedeian torniin sulkeutuneen kuuluisan erakon Jesajan luona. Tämä profetoi, että Teodorasta tulee keisarinna. Konstantinopoliin kutsuttujen neitojen joukossa oli myös tuleva kuuluisa hymnirunoilija Kassiane (7.9.), mutta Teodorasta tuli keisarin valittu.

Keisari Teofilos (830–842) omaksui edeltäjänsä Konstantinos V Kopronymoksen ikonien vastaisen politiikan. Teodora täytti suurenmoisesti velvollisuutensa valtakunnan ensimmäisenä naisena, mutta suri puolisonsa asennoitumista kirkollisiin asioihin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut suoranaisesti puuttua tämän näkemyksiin. Lempeästi ja kärsivällisesti hän yritti kuitenkin lieventää keisarin julmia otteita ikonien kunnioittajia vastaan. Itse hän rukoili omassa kammiossaan salaa ikonien edessä ja osoitti niille kunnioitusta. Viiden tyttärensä kanssa Teodora vieraili usein äitinsä Teoktisten luona, joka oli miehensä kuoleman jälkeen mennyt nunnaksi itse perustamaansa luostariin ja kritisoi avoimesti vävynsä asenteita. Vaikka keisaripari muuten sopikin hyvin yhteen, erimielisyys ikonikysymyksessä viilensi heidän välejään.

Teofiloksen viidentenä hallitusvuotena turkkilaiset valloittivat hänen kotikaupunkinsa Amorioksen tappaen suuret määrät kristittyjä. He saivat myös aikaan suurta tuhoa Aigeian meren saarilla, Kreetalla ja Sisiliassa. Samaan aikaan tuli poikkeuksellisen kylmä talvi, alkoi nälänhätä, oli tuhoisia myrskyjä ja jatkuvia maanjäristyksiä. Vitsaukset eivät kuitenkaan saaneet Teofilosta muuttamaan mieltään, vaan hän jatkoi ikonien kunnioittajien julmia vainoja.

Hallittuaan kaksitoista vuotta Teofilos sairastui punatautiin. Viimeisillä hetkillään hän kärsi kovasti Teodoran itkiessä hänen vierellään. Käännellen päätään puoleen ja toiseen Teofilos toisteli: ”Voi minua kurjaa! Ikonien tähden minua lyödään ja kuritetaan!” Paikalla oli myös Teofiloksen suuresti arvostama kansleri Teoktistos, joka keisarilta salaa oli pyhien ikonien kunnioittaja. Kun hän kumartui keisarin puoleen, tämä näki hänen viittansa neulassa Kristuksen kuvan. Heti hän alkoi viittoillen kutsua Teoktistosta lähemmäksi. Tämä pakeni peläten kuvan suututtavan keisarin. Muut kuitenkin työnsivät hänet keisarin vuoteen ääreen. Kaikkien hämmästykseksi keisari tarttui neulaan ja vei ikonin huulilleen. Samalla hänen koriseva hengityksensä rauhoittui ja hänen ulkoinen olemuksensa sai takaisin arvokkuutensa. Hän eli vielä pari päivää ja siirtyi rauhallisesti pois tästä elämästä tammikuussa 842.

Koska kruununperillinen Mikael III oli vasta viisivuotias, Teodorasta tuli poikansa sijaishallitsija. Yhdessä kansleri Teoktistoksen kanssa hän kutsui vainotut ikonien puolustajat takaisin maanpaosta. Maaliskuussa 843 Teodora kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka erotti harhaoppisen patriarkka Johannes VII:n ja nimitti hänen sijalleen tunnustaja Methodioksen (14.6.). Harhaoppiset julistettiin kirkonkiroukseen ja vuoden 787 seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen päätökset vahvistettiin. Suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina kokouksen isät ja heidän kanssaan oikean uskon tunnustajat, joiden ruhjeet olivat vainojen jäljiltä vielä tuoreita, kokoontuivat yhteen eri puolilta valtakuntaa. Pitkässä ristisaatossa he kulkivat ikoneiden kanssa näyttävästi halki kaupungin julistaen virallisesti ikonien kunnioituksen palautetuksi. Tätä juhlaa on siitä saakka vietetty suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina ortodoksisuuden voittojuhlana kaikista harhaopeista.

Teodora oli pystyvä hallitsija ja kunnostautui erityisesti valtakunnan talouden elvyttämisessä. Hänen aloitteestaan ryhdyttiin evankelioimaan Määriä ja Bulgariaa.¹ Monien hallintotehtäviensä keskellä keisarinna ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittää tarpeeksi huomiota poikansa Mikaelin kasvatukseen, jonka hän oli uskonut veljelleen. Veli Bardas oli etevä mutta moraaliton mies ja oli kohonnut valtaan sisarensa aseman perusteella. Hänen vaikutuksensa sisarenpoikaansa oli vahingollinen. Enonsa yllytyksestä Mikael III julistautui keisariksi ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Vuonna 858 hän pakotti äitinsä ja neljä sisartaan menemään Gastrian luostariin. Kolme sisarta Teklan, Anastasian ja Annan hän vihitytti nunniksi ja siirsi heidät toiseen luostariin. Teodora ja vanhin tytär Pulkheria jäivät ilman vihkimystä asumaan Gastriaan.

Luostarissa Teodora omistautui rukoilemaan ja paastoamaan. Hän harjoitti myös hyväntekeväisyyttä, vieraili sairaaloissa ja vankiloissa, ruokki ja vaatetti köyhiä. Ennen kuolemaansa hän antoi viimeiset neuvonsa lapsilleen. Myös keisari puolisoineen oli läsnä äitinsä kuolinvuoteella. Pyhä keisarinna Teodora nukkui rauhassa kuolonuneen helmikuun 11. päivänä vuonna 867.

Vsevolod tuli jo nuorena isänsä jälkeen Novgorodin ruhtinaaksi. Kasteessa hän sai kirkollisen nimen Gabriel. Vuonna 1119 hän rakennutti igumeni Kiriakin kanssa kolmen kilometrin päähän kaupungista Pyhä Georgioksen kirkon ja perusti sen yhteyteen luostarin, joka tunnetaan nykyäänkin Jurjevin eli Georgioksen luostarina. Pohjoisen ruhtinaskunnan hallitsijana hän kävi sotaretkiä virolaisia vastaan. Kiovan suuriruhtinaana hallinneen isänsä kuoltua Vsevolodista tuli ruhtinaiden välisten juonittelujen ja vallanhimon uhri. Hän joutui jättämään Novgorodin, mutta pihkovalaiset, jotka arvostivat häntä hyvänä ja oikeamielisenä hallitsijana, kutsuivat hänet ruhtinaakseen.

Pihkovassa Vsevolod huolehti ennen kaikkea kaupungin sisäisestä elämästä ja hyvinvoinnista sekä kunnostautui kirkonrakentajana. Pitäen jokaista päivää elämänsä viimeisenä hän valmistautui iäisyysmatkalle. Hallittuaan Pihkovaa vain vuoden hän sairastui ja nukkui pois rauhassa helmikuun 11. päivänä vuonna 1138 osallistuttuaan ennen kuolemaansa pyhään ehtoolliseen. Hänen pyhien reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhittäjä Dimitri syntyi 1300-luvun alussa Perejaslavl Zalesskissa Moskovan pohjoispuolella. Jo nuorena hän jätti vauraan lapsuudenkotinsa ja sisäistä kutsumustaan seuraten vihkiytyi munkiksi Goritsin luostarissa, joka sijaitsi hänen kotikaupungissaan. Dimitrin hyveellinen elämä herätti ihmetystä veljestössä ja hänet katsottiin arvolliseksi saamaan pappisvihkimys.

Ajan myötä Dimitrin mielessä kypsyi päätös perustaa kaupungin laidalle oma yhteiselämäluostari, joka omistettiin pyhän Nikolaoksen muistolle. Igumenina hän johti nuorta yhteisöä. Hän otti kaikki tulijat vastaan rakkaudella ja opetti heitä ennen kaikkea oman hyveellisen elämänsä esimerkillä. Hänessä ilmenevä Jumalan armovoiman vaikutus lisäsi sitä kunnioitusta, jota niin munkit kuin maallikotkin tunsivat häntä kohtaan.

Pyhittäjä Dimitri oli harvinaisen kaunispiirteinen, ja ankarat ruumiilliset ja hengelliset kilvoitukset olivat kirkastaneet hänen kasvonsa erityisen henkeviksi. Kiusauksia välttääkseen hän tavallisesti veti munkinpäähineensä eli kukulin kasvoilleen jopa luostarin miesvieraiden kanssa keskustellessaan. Naisia hän tapasi vain harvoin. Koska luostari oli kaupungissa, sinne tuli sunnuntaisin ja juhlapäivinä paljon ihmisiä. Eräs ylhäisönainen halusi silkasta uteliaisuudesta päästä näkemään Dimitrin kasvot ja hiipi kurkistamaan ikkunasta, kun tämä oli valmistautumassa pyhään liturgiaan. Murheellisena Dimitri katsahti naiseen, joka kaatui voimattomana maahan. Dimitri nuhteli häntä sanoen: ”Miksi sinä, järjetön, halusit katsoa syntistä, joka on jo kuollut tälle maailmalle?” Opetettuaan naista hengellisessä elämässä Dimitri lähetti hänet pois sielullisesti parantuneena.

Pyhän Nikolaoksen luostarista käsin Dimitri solmi lämpimän hengellisen ystävyyssuhteen Pohjois-Venäjän munkkilaisuuden isään pyhittäjä Sergei Radonežilaiseen (25.9.), joka kilvoitteli 60 kilometrin päässä Perejaslavlista. Dimitri kävi usein pyhittäjä Sergein luona, joka omaan kokemukseensa perustuen opetti hänelle sielun puhdistamisen tiedettä.

Sana pyhän Dimitrin kilvoituksista kantautui suuriruhtinas Dimitri Donskoin (19.5.) korviin, joka kutsui hänet vieraakseen Moskovaan. Pyhittäjä Dimitrille tämänkaltaiset kunniaosoitukset ja ihmisten jatkuva virta Pyhän Nikolaoksen luostariin olivat kuitenkin raskas taakka. Lopulta hän jätti kotikaupunkinsa ja -luostarinsa ja vetäytyi läheisimmän oppilaansa Pahomin kanssa pohjoiseen. Ensin he asettuivat metsään noin 20 kilometrin päähän Vologdasta, mutta paikallisten asukkaiden vastustus pakotti heidät siirtymään vuonna 1371 lähemmäs kaupunkia. Vologdajoen mutkaan he perustivat luostarin, joka tultiin tuntemaan Prilukan¹ luostarina. Se oli Vologdan alueen ensimmäinen varsinainen yhteiselämäluostari. Sinne tuli kilvoituselämää etsiviä niin lähiympäristöstä kuin Dimitrin Perejaslavliin perustamasta luostarista.

Igumenina Dimitri oli ensimmäisenä kiiruhtamassa niin työhön kuin jumalanpalveluksiin. Kirkkoon alttarin vasemmalle puolelle hän rakennutti itselleen lauta-aidalla erotetun rukouspaikan, jossa hän saattoi kenenkään häiritsemättä vuodattaa sielunsa Jumalalle palavassa rukouksessa. Hän paastosi pitkiä aikoja äärimmäisen ankarasti nauttien ruoaksi vain vähän kirkkoleipää ja vettä. Vaatetuksena hänellä oli kesät talvet sama karkea lampaannahkaviitta.

Dimitri oli puutetta kärsivien ystävä. Hän auttoi köyhiä, antoi ruokaa nälkäisille, osoitti vieraanvaraisuutta matkustaville, lohdutti murheellisia ja puolusti sorrettuja. Eräs luostarin vakituisista hyväntekijöistä lähetti kerran ruoka-avustusta luostariin, mutta Dimitri ei ottanut lahjaa vastaan vaan sanoi: ”Vie nämä ruokatarpeet omaan taloosi ja anna ne palvelusväelle, etteivät he näkisi nälkää. Jos jotain jää tähteeksi, tuo se luostariin, niin silloin lahjasi on otollinen Jumalalle.”

Elämänsä loppupuolella Dimitri sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Hänen oma veljensä velkaantui kauppa-asioissaan ja tuli Prilukan luostariin pyytämään Dimitriltä siunauksen lähteä kauppamatkalle pakanoiden pariin. Kauppa sujuikin hyvin, ja kahden matkan jälkeen hän sai velkansa maksetuksi ja kokosi uuden omaisuuden. Rahanhimo sai hänet valtaansa ja hän tuli kolmannen kerran pyytämään siunausta samanlaiselle kauppamatkalle. Silloin Dimitri sanoi hänelle: ”Riittää jo, veli. Älä lähde enää, ettet saisi surmaasi pakanoiden luona.” Veli ei kuitenkaan ottanut varoituksesta vaarin vaan lähti matkaan palaamatta koskaan takaisin.

Keväällä 1389 Dimitri oli rakentamassa kirkkoa yhdessä munkkiveljien kanssa, kun hän odottamatta liikuttui ja lausui: ”Me täällä rakennamme katoavaisia asioita, mutta suuriruhtinas Dimitri ei enää huolehdi kanssamme tästä turhanpäiväisestä elämästä.” Samalla hän alkoi rukoilla edesmenneen puolesta. Veljet oudoksuivat hänen sanojaan, sillä suuriruhtinas oli terve ja parhaassa iässään. Vasta muutaman päivän kuluttua luostariin tuli tieto, että suuriruhtinas oli todellakin kuollut juuri tuona samana päivänä.

Pyhittäjä Dimitri saavutti korkean iän. Ennen kuolemaansa hän nimitti seuraajakseen oppilaansa Pahomin. Helmikuun 11. päivän vastaisena yönä 1392 munkit tunsivat hienon suitsukkeen tuoksun leviävän koko luostariin. He kiiruhtivat pyhittäjän keljaan ja löysivät hänen elottoman ruumiinsa, jonka sielu oli jo jättänyt. Kelja oli täynnä taivaallista tuoksua ja Dimitrin kasvot loistivat ylimaallista valoa. Munkit hautasivat hänet luostarin kirkkoon. Seitsemän ja puolen kuukauden kuluttua kuoli myös Dimitrin hengellinen ystävä pyhittäjä Sergei Radonežilainen.

Pyhittäjä Dimitrin reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Ihmiset paranivat kulkutaudeista, kirkkoon tunkeutuneet hyökkääjät kääntyivät pakoon ja riivatut rauhoittuivat. Joillekin pyhittäjä Dimitri ilmestyi unessa. Häntä alettiin Vologdassa kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen, ja sata vuotta kuoleman jälkeen häntä juhlittiin jo koko Venäjän kirkossa.

Pyhä Haralampos vaikutti Magnesian kaupungissa Vähässä-Aasiassa lähellä Efesosta. Keisari Septimus Severuksen aikana (194–211) hän oli jo yli satavuotias ja oli ehtinyt palvella kirkkoa pappina useita vuosikymmeniä. Alueen maaherra Lukianos sai kuulla, että Haralampos halveksi perinteisiä jumalia, ja vangitsi hänet. Kun Haralampokselta kysyttiin, miksi hän ei tottele keisarin määräyksiä ja kumarra jumalia, hän vastasi palvelevansa taivaallista hallitsijaa Kristusta ja tottelevansa vain Häntä. Kidutuksilla peloteltaessa hän totesi: ”Jollemme kärsi täällä ajassa, emme peri ikuisia hyvyyksiä.”

Tämän jälkeen vanhusta alettiin kiduttaa epäinhimillisesti. Hänen koko ruumistaan päästä jalkoihin raastettiin rautakynsillä. Tuskiensa keskellä hän sai sanotuksi: ”Kiitän teitä, veljet, koska kiduttamalla ruumistani tuotatte minulle ikuisen autuuden.” Tämä ärsytti paikallista johtomiestä, joka tempasi rautapiikit oikeudenpalvelijoilta ja alkoi omin käsin raastaa pyhän ruumista. Legendan mukaan miehen kädet irtosivat kyynärpäistä ja jäivät kiinni pyhän vanhuksen ruumiiseen: silloin maaherra Lukianos sylkäisi Haralamposta kasvoille, jolloin maaherran pää jumittui niin, että kasvot kääntyivät taaksepäin. Heitä ympäröivä kansa säikähti ja alkoi pyytää syntejään anteeksi. Maaherra ja johtomies pyysivät Haralamposta rukoilemaan ja palauttamaan heidät entiselleen, minkä tämä tekikin. Johtomies otti heti kasteen. Maaherra lopetti vainot, kunnes kertoisi keisarille tapahtuneesta.

Koko Magnesian kaupunki kerääntyi Haralampoksen ympärille. Asukkaat tunnustivat syntinsä ja tulivat suurin joukoin kasteelle. Tapahtui paljon ihmeitä, ja jopa kuollut heräsi henkiin. Kun keisari Severus sai tästä kuulla, hän huolestui ja lähetti 300 sotilasta hakemaan Haralampoksen Pisidian Antiokiaan, missä hän itse tuolloin oleskeli. Sotilaat kohtelivat Haralamposta julmasti iskien nauloja hänen selkäänsä. Legendan mukaan hevonen, jonka selkään he istuttivat pyhän miehen, puhkesi puhumaan moittien sotilaiden julmuutta, ja loppumatkan Haralampos sai matkustaa vaunuissa.

Heti Haralampoksen saavuttua Antiokiaan keisari heitti hänet leimuavaan uuniin lävistettyään ensin hänen rintansa vartaalla. Tuli ei kuitenkaan vahingoittanut vanhusta. Nuorekkain loistavin kasvoin hän seisoi liekkien keskellä ”Mikä on vahingoittumattomuutesi salaisuus?” keisari tivasi. ”Kristuksen voima!” pyhä vastasi. Keisari tahtoi kokeilla hänen kykyjään ja toi hänen eteensä 30 vuotta riivattuna olleen miehen. Pyhä kysyi miehessä olevalta pahalta hengeltä, kuinka se oli mennyt mieheen. ”Hän ryösti naapurinsa ja tappoi tämän perillisen, ja niin sain tilaisuuden asettua häneen”, paha henki vastasi, minkä jälkeen Haralampos ajoi sen ulos. Tämän jälkeen Haralampos vielä rukoili hartaasti, ja äskettäin menehtynyt nuorukainen heräsi kuolleista keisarin nähden. Prefekti Karpos huomautti tällöin keisarille: ”Tapa tuo ihminen. Hän tekee tällaista noitakeinoin.”

Jo suopeaksi käyneen keisarin asenne muuttui, ja hän alkoi taas vaatia Haralamposta uhraamaan epäjumalille. Kiduttamista jatkettiin. Häntä lyötiin kivellä suuhun ja kärvennettiin soihduilla. Tuli kuitenkin hyppäsi marttyyrin yli ja poltti lähellä seisovia. Keisari joutui tästä niin raivon valtaan, että alkoi ampua nuolia kohti taivasta ja huusi: ”Tule alas, Kristus, taistelemaan kanssani. Muuten minä nousen ylös, hajotan taivaankannen ja sammutan auringon!” Vastauksena näihin hurjiin sanoihin tapahtui suuri maanjäristys ja puhkesi rajuilma. Keisari Severus ja prefekti Krispos kohosivat ilmaan pääsemättä alas. Paikalla oli myös Severuksen tytär prinsessa Galene, joka tunnettiin filosofisista harrastuksistaan. Hän oli alkanut uskoa Kristukseen ja pyysi Haralamposta päästämään isänsä alas. Tämä rukoili ja miehet laskeutuivat maanpinnalle.

Kolme päivää keisari mietti näitä ihmeellisiä tapahtumia palatsissaan. Galene puolestaan näki näyssä ihanan puutarhan ja asumuksen sen keskellä. Hänen isänsä oli myös paikalla, mutta vartija ei päästänyt tätä sisään puutarhaan. ”Tämä on sinua varten”, vartija sanoi Galenelle. Tämän jälkeen Galene alkoi esiintyä avoimesti kristittynä, mikä suututti hänen isäänsä. Keisari lähetti tyttärensä epäjumalantemppeliin. Temppelissä Galene kuitenkin hajotti jumalien patsaat.

Keisarin kunnioitus Haralamposta ja tämän kautta tapahtuneita Jumalan ihmeitä kohtaan ei kestänyt kuukautta kauempaa. Hän kutsui Haralampoksen jälleen eteensä ja alkoi uudestaan painostaa häntä uhraamaan perinteisille jumalille. Kun tämä kieltäytyi, keisari lähetti hänet erään kevytmielisen lesken luo pilatakseen näin vanhuksen maineen. Sielläkin pyhä teki ihmeitä, ja suuri joukko ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Silloin keisari antoi lopullisen päätöksen hänen mestauksestaan.

Pyövelien kuljettaessa Haralamposta mestauspaikalle tämä lauloi psalmia 92: ”Hyvä on kiittää Herraa ja laulaa ylistystä Sinun nimellesi, Korkein.” Ennen kuin pyövelit ehtivät käydä häneen käsiksi, hän kohotti kätensä ja silmänsä taivaaseen kiittäen Jumalaa. Taivaat avautuivat ja hän näki itsensä Kristuksen enkeleineen tulevan hakemaan häntä. Ennen lähtöään marttyyri tahtoi vielä pyytää armonosoituksia niille, jotka tutustuvat hänen marttyyrikilvoitukseensa ja kutsuvat avukseen hänen esirukouksiaan. Hän pyysi Jumalaa pelastamaan heidät ja heidän kotieläimensä erilaisilta kulkutaudeilta. Sen jälkeen hän kallisti päänsä ja antoi henkensä Herransa käsiin. Prinsessa Galene hautasi hänet kultaiseen arkkuun.

Pyhän Haralampoksen elämäkerta sisältää runsaasti legendaarista aineistoa, mutta pohjautuu tosiasioihin. Hänestä on aikojen saatossa tullut kuuluisa ja suuresti kunnioitettu pyhä, jonka reliikkien kautta on tapahtunut runsaasti ihmeitä.

Pyhän Haralampoksen kallo päätyi Valahian valtakunnan hallitsijasuvulle nykyiseen Romaniaan, jonne sen ilmeisesti lahjoitti Bysantin keisari. Tataarit ahdistelivat valtakuntaa 1300-luvun loppuvuosina. Silloisella ruhtinaalla oli palveluksessaan pappismunkki Meteoran Pyhän Stefanoksen luostarista Kreikan Thessaliasta. Kun tataarit vetäytyivät pois, kiitollinen ruhtinas lahjoitti vuonna 1412 pyhän Haralampoksen kallon Pyhän Stefanoksen luostarille, missä sitä edelleen säilytetään kallisarvoisena reliikkinä.

Pyhän Haralampoksen esirukoukset ovat saaneet aikaan paljon ihmeitä. 1700-luvun alussa hän ilmestyi eräälle munkille, paransi hänet ja lopetti Konstantinopolissa raivonneen ruton. Samoin hän teki lopun myös Epeiroksessa ihmishenkiä niittäneestä kulkutaudista vuonna 1812. Kun tuhoisa espanjantautina tunnettu influenssa rantautui Athosvuorelle vuonna 1918, munkit hakivat pyhän Haralampoksen kallon Meteorasta Athokselle ja toimittivat rukoushetken sen edessä. Epidemia Athoksella laantui hetimiten. Monia muita yksittäisille ihmisille tapahtuneita parantumisihmeitä on aikojen kuluessa kirjattu muistiin aina nykyaikoihin saakka.

Rooman valtakunnassa alkoi vuonna 308 uusi kristittyjen vaino. Sen toisena vuonna Palestiinan Kesarean maaherra Firmilinus määräsi pidätettäväksi ryhmän gazalaisia kristittyjä. Heidät tuotiin Kesareaan. Toiset heistä tuomittiin pakkotyöhön, kun heidän vasemman kätensä jänteet oli ensin katkaistu ja oikea silmänsä sokaistu.

Toiset joutuivat kärsimään vielä ankarampia kidutuksia. Heidän joukossaan oli neitsyt Ennatha, joka aiottiin pakottaa prostituoiduksi. Ennatha ei pelästynyt uhkausta, vaan alkoi sättiä keisaria näin brutaaleista määräyksistä. Hänet luovutettiin ruoskittavaksi ja hänen kylkiään raastettiin säälimättömästi. Tämän nähdessään kesarealainen Valentina ryntäsi esiin huutaen: ”Kuinka kauan aiotte kiduttaa tällä kauhealla tavalla minun sisartani?” Vartijat ottivat hänetkin kiinni ja veivät tuomioistuimen eteen. Kristuksen nimeen turvaten Valentina kieltäytyi ehdottomasti uhraamasta epäjumalille. Hänet vietiin lähelle rakennetun pienen alttarin eteen. Hän potkaisi alttaria niin, että se kaatui ja sen edessä palanut tuli sammui. Tämän jälkeen vainooja antoi raastaa hänen kylkensä riekaleiksi. Lopuksi hänet ja Ennatha poltettiin kuoliaiksi. Näin heistä tuli todellisia sisaria kärsimysyhteydessään Kristukseen.

Pyhä Paavali, joka oli myös pidätetty Gazassa, tuomittiin kuolemaan samana päivänä. Juuri ennen mestausta Paavali pyysi saada sanoa jotain. Luvan saatuaan hän rukoili kirkkaalla äänellä Jumalaa vapauttamaan kristityt vainoista, suomaan samarialaisille ja juutalaisille uskon ja valaisemaan pakanuuden pimeydessä olevat Kristuksen valolla. Sitten hän rukoili vielä hänet tuominneen tuomarin ja keisarien sekä pyövelinsä puolesta. Lopuksi hän paljasti niskansa ja painoi päänsä mestauspölkylle katselijoiden seuratessa liikuttuneina. Näin pyhä marttyyri Paavali sai syntyä uuteen elämään.

Pyhä Zenon oli kotoisin Kappadokian Kesareasta (nyk. Kayseri Keski-Turkissa), jossa hän sai nuoruudessaan usein kuulla pyhän Basileios Suuren (1.1.) opetusta. Basileioksen kylvämä opetus puhkesi Zenonissa kauniiseen kukkaan. Keisari Valensin kuoleman (378) jälkeen Zenon jätti ylimyssukunsa ja työnsä keisarillisena viestinviejänä ja vaihtoi palatsin hautaluolaan Antiokian lähistöllä.

Pyhä Zenon kilvoitteli haudassa vuosikausia yksinään, rääsyihin pukeutuneena. Hän haki itselleen vettä lähteestä pitkän matkan takaa, ja eräs hyväntekijä toi hänelle leipää joka toinen päivä. Rukous ja kilvoitus puhdistivat Zenonin sisäiset silmät niin, että hän saattoi kohottaa sielunsa taivaallisiin, nauttia Jumalan näkemisestä ja levätä Jumalassa.

Kerran eräs vieras näki Zenonin tulevan lähteeltä kahden raskaan vesiruukun kanssa ja meni auttamaan häntä. Keljansa suuaukolle päästessään Zenon kuitenkin odotti hetken, kaatoi veden pois ja palasi lähteelle hakemaan uutta kantamusta. Hänen periaatteenaan ja sääntönään näet oli olla ottamatta minkäänlaista hyötyä itselleen toisten vaivannäöstä.

Sunnuntaisin Zenon lähti seurakuntakirkkoon, jossa hän osallistui pyhiin salaisuuksiin. Ehtoollisen jälkeen hän palasi luolalleen. Koska hän ei omistanut mitään, hänen ei tarvinnut pelätä varkaita. Siksi hän ei edes yrittänyt sulkea luolansa suuta mitenkään. Hän sai kuitenkin huomattavan perinnön. Osan siitä hän jakoi itse puutteenalaisille ja loput hän jätti Antiokian piispan Aleksanterin huostaan pyytäen tätä jakamaan varat köyhille.

Eräänä yönä vuorelle tuli isaurilaisjoukko, joka surmasi lukuisia munkkeja ja nunnia. Kun he lähestyivät Zenonin keljaa, tämä oli rukoilemassa ja näki kolme enkeliä keljansa suulla. Isaurilaiset kulkivat aivan Zenonin keljan sisäänkäynnin vierestä, mutta eivät huomanneet sitä.

Yli neljäkymmentä vuotta kilvoiteltuaan pyhittäjä Zenon nukkui pois rauhassa vuoden 416 tienoilla.