Pyhä leski Emma (Hemma) Gurkilainen syntyi vuosien 995 ja 1000 välillä. Kun hänen miehensä Wilhelm, Friesachin kreivi ja Sanngaun maakreivi, ja heidän poikansa Wilhelm ja Hartwig kuolivat, Emmasta tuli isoäitinsä ja miehensä perintöjen ansiosta yksi aikansa rikkaimmista naisista, jolla oli laajoja maaomistuksia. Hänet tunnettiin hurskaudestaan ja oikeudenmukaisuudestaan.

Emma halusi perustaa kaksi luostaria, joista toinen, Admontin luostari ‒ joka toimii yhä ‒ perustettiin vasta vuonna 1074 hänen aikanaan Salzburgin arkkipiispalle Baldwinille lahjoittamillaan varoilla. Emma itse perusti vuonna 1043 Gurkiin Itävallan Kärnteniin nunnaluostarin, jonka alkuperäinen kirkko säilyi 1800-luvulle asti. Mahdollisesti Emma kuului tämän luostarin sisaristoon. Hän rakennutti ainakin yhdeksän muuta kirkkoa, mikä on merkittävä määrä, sillä Kärntenissä oli ennen Emman aikaa vain 20 kirkkoa.

Pyhä leski Emma Gurkilainen nukkui pois rauhassa 29.6.1045 Gurkissa. Hänen reliikkinsä siirrettiin vuonna 1174 Gurkin tuomiokirkon kryptaan, missä niitä yhä kunnioitetaan. Hänelle omistettuja kirkkoja on Itävallassa ja Sloveniassa.

Pyhä Paavali oli kotoisin Korintista ja vaikutti 600-luvulla. Opiskeltuaan lääkäriksi hän meni luostariin. Siellä haureuden henki alkoi ahdistaa häntä ankarasti, mutta Jumalan avulla hän karkotti sen paastolla, rukouksella ja ristinmerkillä.

Paavalin voittoisasta kilvoittelusta ärsyyntynyt paha henki istutti erään huonomaineisen naisen mieleen ajatuksen syyttää vastasyntyneen lapsensa isäksi munkki Paavalia. Naisen syytökset kuultuaan kaupungin harhaoppiset, jotka vastustivat luostarielämää, tulivat heti paikalle. He työnsivät lapsen munkki Paavalin syliin ja kuljettivat häntä pilkaten ympäri kaupunkia. He kehottivat vastaantulijoita sylkemään häntä ja kiroamaan koko munkkilaisuuden. Pyhä Paavali rukoili palavasti Jumalaa ja sanoi syyttäjilleen: ”Antakaa lapsen kertoa teille, kuka hänen isänsä on!” Silloin lapsi kohotti pienen kätensä ja osoittaen erästä seppää väkijoukossa sanoi: ”Tuo mies on minun isäni!” Näin pyhän miehen syyttäjät joutuivat häpeään ja katuivat.

Myöhemmin Jumala antoi pyhälle Paavalille niin suuren parantavan voiman, että sairaat parantuivat heti, kun hän pani kätensä heidän päälleen. Pyhä Paavali eli pitkän elämän. Hän nukkui kuolonuneen 600-luvun lopulla.

Pyhä Paavali I tuli Rooman paaviksi nuoremman veljensä Stefanuksen (752–757) jälkeen. He olivat käyneet yhdessä lateraanikoulua, heidät vihittiin samaan aikaan diakoneiksi, ja Paavali hoiti Stefanusta tämän sairauden aikana ja tultuaan paaviksi vuonna 757 jatkoi hänen linjaansa.

Aikalaiset ihailivat Paavalin ystävällisyyttä, laupeutta ja jalomielisyyttä. Hän oli aina valmis auttamaan hädässä olevia eikä koskaan vastannut pahaan pahalla. Hän kävi katsomassa sairaita ja vankeja ja maksoi köyhien velkoja. Paavalin kymmenvuotinen paavius oli poliittisessa mielessä suhteellisen rauhallista aikaa. Hän piti yllä hyviä suhteita Italian kuninkaan Pippinin (751–768) kanssa, jonka hallintotapa oli ankara, ja jatkuva diplomatia oli tarpeen.

Roomassa Paavali siirsi monien pyhien reliikit barbaarien tuhoamista tai muuten luhistuneista katakombeista kaupungin kirkkoihin. Hän rakennutti tai jälleenrakennutti pyhien Pietarin ja Paavalin kirkot, ja Pietarinkirkkoon hän vihki kappelin Jumalansynnyttäjälle. Paavin palatsista hän teki luostarin ottamalla sinne kreikkalaisia munkkeja, jotka olivat paenneet ikonoklastisia vainoja. Hän jälleenrakennutti heitä varten palatsin viereen kirkon, joka tunnetaan nimellä San Silvestro in Capite. Siellä alettiin säilyttää pyhän Johannes Edelläkävijän päätä, jonka munkit olivat tuoneet mukanaan idästä.

Kesällä 767 pyhä paavi Paavali I sairastui kovaan kuumeeseen. Hän menehtyi 28. kesäkuuta ollessaan Pyhän Paavalin basilikassa muurien ulkopuolella.

Sergios Magistros oli kotoisin Mustanmeren rannikolta, Amastriksen läheltä Niketiasta. Hän oli ylhäistä sukua ja menestyi hyvin opinnoissaan. Keisari Teofiloksen puoliso keisarinna Teodora (11.2.) oli hänen sukulaisensa, ja Sergios kohosi nopeasti korkeaan asemaan niin valtion hallinnossa kuin armeijassa. Vaikka keisari vastusti ikonien kunnioittamista, Sergios pysyi uskollisena ortodoksiselle uskolle ja koetti kaikin tavoin vaikuttaa ikonien kunnioituksen palauttamiseen. Hän suojeli vainottuja ikonien kunnioittajia Teofiloksen järjestämien vainojen aikana.

Teofiloksen kuoltua Sergios käytti kaiken vaikutusvaltansa vahvistaakseen leskikeisarinna Teodoran päätöstä kutsua kokoon yleinen kirkolliskokous ikonien kunnioituksen palauttamiseksi. Se kokoontui Konstantinopolissa vuonna 824.

Sittemmin keisari Mikaelin aikana (842–867) Sergios nimitettiin vastoin tahtoaan Kreetalle suuntautuvan sotaretken päälliköksi. Saarelle saavuttuaan vuonna 866 hän kuitenkin pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin siellä luostariin, jota alettiin sittemmin kutsua hänen mukaansa Magistroksen luostariksi. Myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin takaisin Vähään-Aasiaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jonka hän oli aikoinaan rakennuttanut Nikomedeian lahden rannalle. Luostaria alettiin sen jälkeen kutsua hänen kotipaikastaan johdetulla nimellä Niketialaisen (Niketiatou) luostariksi

Pyhittäjä Ksenofont oli Varlaam Hutynilaisen (6.11.) oppilas. Varlaamin kuoltua ja hänen ensimmäisten seuraajiensa vetäydyttyä igumenin tehtävistä Ksenofont toimi jonkin aikaa Hutynin luostarin johtajana. Hiljaista elämää kaivaten hän siirtyi Robeikajoen varrelle Novgorodin lähistölle ja perusti sinne Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Hän nukkui autuaaseen kuolonuneen vuonna 1262.

Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten elämäkerta ei ole säilynyt tai sitä ei koskaan edes kirjoitettu, mikä on luonut otollisen maaperän myöhäsyntyisille tarinoille ja legendoille. Tällaisen 1800-luvulla syntyneen kertomuksen mukaan kreikkalainen Sergei saapui 1100-luvulla (tai jopa 900-luvulla) Karjalaan julistamaan evankeliumia ja asettui Valamon saarelle, jossa hän vietti ankaran askeettista elämää. Hän sai seurakseen venäläisen Hermanin. Sotien jälkeisessä Suomessa Hermanin on usein arveltu olleen karjalainen. Itse asiassa pyhittäjistä ei kuitenkaan tiedetä juuri muuta kuin heidän oletetun hautansa sijainti.

Historiallisten lähteiden[1] valossa Valamon perustaminen ajoittuu todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen vaihteeseen. Tällöin Valamoon saapui Suuresta Novgorodista kaksi munkkia, Jefrem ja Sergei. He asettuivat ensin pienelle korkealle saarelle (todennäköisesti Pyhityssaarelle), jossa oli asumukseksi sopiva kallioluola, ja rakensivat sinne Kristuksen kirkastumisen kirkon. Pian Jefrem kuitenkin lähti Valamosta Ilmajärvelle (ven. Ilmen) perustaakseen sinne luostarin.[2]

Tämän jälkeen Sergei matkusti Novgorodiin kertoakseen arkkipiispa Johannekselle (1388−1415) luostariyhteisön syntymisestä Valamoon ja saadakseen kasvavalle veljestölle luvan siirtyä Valamon pääsaarelle, jota asuttivat pakanalliset karjalaiset. Arkkipiispan käskystä hallitusmies sotilaineen karkotti pakanat pääsaarelta. Sergei valitsi luostarille suurenmoisen kauniin paikan korkealta kalliolta, jonka alapuolella oli suuri suojaisa satama veneitä varten. Valamon luostari sai virallisen aseman vuosina 1407−1415. Uudelle paikalle rakennettiin Kristuksen kirkastumisen pääkirkko sekä Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko, jossa oli veljestön ruokasali. Luostari ympäröitiin kaikilta neljältä suunnalta muurilla.

Pyhittäjä Sergei laati luostarille säännöt. Veljestö kasvoi, kunnes joukko munkkeja nousi Sergeitä vastaan. Silloin hän vetäytyi yksinäisyyteen saaren toiselle puolelle ja kilvoitteli siellä jäljitellen Johannes Kastajan ja profeetta Elian elämää erämaassa ja keskustellen lakkaamattomassa rukouksessa Jumalan kanssa. Myöhemmin hän siirtyi Valamosta Novgorodiin Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hän eli hiljaisuudessa jäljentäen kirjoja uskovien hyödyksi ja odottaen kaipaamaansa siirtymistä taivaallisiin asuntoihin. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä Sergei antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänet haudattiin luostarikirkon seinän viereen.

Sergein jälkeen Valamon luostarin igumeniksi tuli pyhittäjä Herman, joka oli vihitty pappismunkiksi ja oli hoitanut luostarin asioita yhdessä pyhittäjä Sergein kanssa. Hän paimensi hyvin hänelle uskottua laumaa ja siirtyi harmaapäisenä vanhuksena Herransa luo. Hänet haudattiin Valamoon.

Noin sadan vuoden kuluttua luostarissa syttyi tulipalo, jossa tuhoutuivat molemmat kirkot ja koko luostari. Vain kirkon alle haudatut pyhittäjä Hermanin jäännökset säilyivät vahingoittumattomina. Tulipalon jälkeen pyhittäjä Hermanin reliikit asetettiin pääkirkkoon kaikkien kumarrettavaksi. Siellä ne olivat noin 40 vuotta, kunnes pyhittäjä Sergein reliikit tuotiin Novgorodista (1542−1551) ja molemmat yhdessä haudattiin pääkirkon alttarin taakse lähelle uhripöytää. Pyhittäjä Sergein reliikkien siirron myötä alkoi Sergei ja Herman Valamolaisten kunnioitus paikallisina pyhinä Karjalan alueella. Virallisesti heidät liitettiin kirkkokalenteriin pyhien joukkoon vasta vuonna 1819.

Pyhä Johanna Mirhantuoja mainitaan Raamatussa kaksi kertaa nimeltä. Evankelista Luukas kertoo Jeesuksen mukana kulkeneista varakkaista naisista, jotka olivat Hänen opetuslapsiaan ja luopuivat kaikesta voidakseen seurata Jeesusta. ”Sen jälkeen Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään julistaen ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Hänellä oli seurassaan kaksitoista opetuslastaan sekä muutamia naisia, jotka hän oli parantanut taudeista ja vapauttanut pahojen henkien vallasta. Näitä olivat Magdalan Maria, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä, Johanna, jonka aviomies oli Herodeksen korkeita virkamiehiä, sekä Susanna. Lisäksi oli monia muita naisia, ja kaikki nämä avustivat heitä omilla varoillaan.”[1]

Herodias oli antanut haudata pyhän profeetan ja edelläkävijän Johannes Kastajan kunniallisen pään epäpyhään paikkaan Herodeksen palatsin käymälöiden viereen. Slaavilaisen tradition mukaan Johanna Mirhantuoja kaivoi sen esiin ja hautasi Öljymäen huipulle. Monien vaiheiden kautta se siirrettiin lopulta Konstantinopoliin.

Kun Jeesus ristiinnaulittiin, naiset, jotka olivat tulleet Hänen kanssaan Galileasta, seisoivat Hänen ristinsä juurella. He näkivät, mihin Jeesus haudattiin, ja valmistivat tuoksuöljyjä voidellakseen Hänen ruumiinsa sapatin päätyttyä, koska juutalaisen lain mukaan sapattina ei minkäänlaista työtä tehty.

Evankelista Luukas kertoo, mitä tapahtui ylösnousemuksen jälkeen: ”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: ’Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’ Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.”[2]

Oli sopivaa, että naisille myönnettiin armo saada ensimmäisinä tietää Kristuksen ylösnousemuksesta ja kertoa siitä muille opetuslapsille. Kun nainen – Eeva – oli syntiinlankeemuksellaan tuottanut kuoleman ihmiskunnalle ja sulkenut paratiisin portit, mirhantuojanaiset saivat etuoikeuden ilmoittaa, että portti on nyt avattu ja pääsy taivaallisen kotimaan tielle on tullut taas mahdolliseksi.

Ylösnousemustroparissa lauletaan: ”Miksi te naiset, te Kristuksen opetuslapset, mirhavoiteeseen valituskyyneleitänne sekoitatte? Säteilevä enkeli ilmoitti haudasta mirhan tuojille: Katsokaa hautaa ja ymmärtäkää, että Vapahtaja on noussut ylös haudasta. Mirhantuojat naiset itkien juoksivat sangen varhain sinun haudallesi, mutta enkeli ilmestyi heille ja sanoi: Ohi on mennyt itkun aika. Älkää itkekö, vaan viekää apostoleille ylösnousemisen sanoma. Mirhantuojat, kantaen mirhavoiteita, tulivat sinun haudallesi, oi Vapahtaja, ja itkivät, mutta enkeli sanoi heille: Miksi te elävää kuolleitten joukosta haette, sillä hän, ollen Jumala, nousi ylös haudasta.”

Keisari Diocletianuksen vainojen aikana vuonna 298, kun Urbanus oli Kappadokian Kesarean maaherrana, pyhä Anektos opetti alueen kristittyjä ja rohkaisi heitä olemaan pelkäämättä kidutuksia. Hän kehotti heitä taistelemaan totuuden puolesta pakanoita vastaan ja tarvittaessa kuolemaan Kristuksen tähden. Tämä tuli viranomaisten tietoon ja he pidättivät Anektoksen, joka heitettiin vankilaan. Urbanus yritti turhaan saada häntä uhraamaan epäjumalille.

Kidutuksissa Anektoksen ruumista venytettiin sitomalla hänet tiukasti käsistä ja jaloista neljään paaluun. Kymmenen sotilasta hakkasi häntä häränjänteillä niin, että keho oli verillä. Sitten hänet nostettiin puun päälle, hänen varpaansa ja sormensa katkaistiin ja koko ruumista raastettiin rautakynsillä.

Kun epäjumalien palvelijat näkivät Anektoksen tulevan vankilasta valmiina uusiin koetuksiin, monet heistä menivät hänen luokseen, uskoivat Kristukseen ja ottivat kasteen. Ne heistä, jotka olivat sairaita, parantuivat kasteen armon vaikutuksesta.

Pyhän Anektoksen kidutukset jatkuivat. Häntä riiputettiin käsistään painava kivi jaloissaan. Hänen vatsaansa hakattiin kepeillä, hänen suuhunsa kaadettiin sulaa lyijyä, hänen päätään poltettiin tulikuumalla raudalla ja häntä poltettiin tulella. Jumalan armosta hän kesti kaikki kidutukset ja sai monet kääntymään kristityiksi. Lopulta hänen kaulastaan viillettiin irti kaksi ihosuikaletta, jotka ulottuivat aina jalkoihin saakka. Toisen niistä hän heitti maaherraa kohti. Silloin tämä käski mestata hänet. Tarinan mukaan Anektos kantoi vielä poisleikattua päätään parikymmentä metriä, kunnes antoi voittoisan sielunsa Herransa käsiin.