Kahden suurimman apostolin muistopäivän jälkeisenä päivänä muistellaan Herran muita pyhiä ja kunniakkaita apostoleita, jotka muodostavat loistavien tähtien kuoron hengellisellä taivaalla. He ovat kirkon perustuksia ja pilareita – sekä enkelihahmoja, jotka vartioivat taivaallisen Jerusalemin kahtatoista porttia.[1] Kreikan sana apostolosmerkitsee lähetettyä. Jeesus Kristus valitsi Israelin kahdentoista heimon mukaan kaksitoista opetuslasta, jotka todistivat Hänen opetustaan ja ihmeitään. Hän lähetti heidät julistamaan Jumalan valtakuntaa ja antoi heille vallan karkottaa pahoja henkiä ja parantaa kaikki sairaudet. Ylösnousemuksensa jälkeen Hän lähetti heidät julistamaan evankeliumia kaikille luoduille ja kastamaan kaikki kansat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Niin kuin Isä oli lähettänyt Pojan maailmaan ihmisen pelastuksen tähden, niin Poikakin valitsi opetuslapsensa ja lähetti heidät julistamaan, että taivasten valtakunta oli tullut lähelle: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.”[2] Ehdoksi Hän asetti luopumisen kaikista maallisista siteistä. Hän varoitti heitä, että he joutuisivat kärsimään koettelemuksia ja vainoja todistaessaan Hänestä: ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Pitäkää varanne, sillä ihmiset vievät teidät oikeuden eteen ja ruoskivat teitä synagogissaan. Maaherrojen ja kuninkaidenkin eteen teitä tullaan viemään minun takiani, todistukseksi heille ja kansoille. Mutta kun teidät luovutetaan viranomaisten käsiin, älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki.”[3]

Apostolit todistivat Herran ylösnousemuksesta, mutta he olivat ”kuin kuolemaantuomitut areenalla, koko maailman katseltavina, enkelien ja ihmisten”, niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa. ”Me kärsimme nälkää ja janoa ja kuljemme puolialastomina, meitä pahoinpidellään, me vaellamme paikasta toiseen ja hankimme toimeentulomme omin käsin kovalla työllä. Meitä herjataan, mutta me siunaamme. Meitä vainotaan, mutta me kestämme. Meistä puhutaan pahaa, mutta me puhumme hyvää.” Heidän uhraustensa kautta kirkko rakennettiin Jumalan eikä ihmisvoiman perustukselle. Johannes Teologia lukuun ottamatta kaikki apostolit kärsivät marttyyrikuoleman.

Pyhät ja kunniakkaat apostolit muodostavat harmonisen kuoron kahden suurimman apostolin ympärille. Andreas Ensinkutsuttu (30.11.) oli Pietarin veli, joka julisti evankeliumia Bitynian ja Pontoksen alueilla. Paluumatkalla Pontoksen ja Byzantionin kautta hän matkusti Kreikkaan asti, missä hänet ristiinnaulittiin Akaian Patrassa.

Jaakob Sebedeuksen poika (30.4.) todisti ylösnousemuksesta koko Juudeassa. Kuningas Herodes Agrippa, joka oli kateellinen hänen maineestaan, mestautti hänet.

Filippus (14.11.) oli kotoisin Galilean Betsaidasta samoin kuin Pietari ja Andreas. Hän julisti hyvää sanomaa Aasian maakunnassa ja Hierapoliksen seudulla Fryygiassa yhdessä sisarensa Mariamnen ja apostoli Bartolomeuksen kanssa. Pakanat ristiinnaulitsivat hänet Hierapoliksessa.

Tuomas (6.10.), josta käytettiin myös nimeä Didymos, levitti evankeliumia parthialaisten, meedialaisten ja persialaisten sekä intialaisten keskuudessa. Hänet surmattiin Intiassa.

Bartolomeus (11.6.) saarnasi yhdessä apostoli Filippuksen kanssa Lyydiassa ja Myysiassa. Filippuksen kuoltua hän jatkoi lähetystyötä Arabiassa ja Persiassa. Hän päätti työnsä Armeniassa, jossa hän kärsi marttyyrikuoleman.

Matteus (16.11.) oli publikaani, jota kutsuttiin aikaisemmin Leeviksi. Kirjoitettuaan evankeliumin hän lähti lähetystyöhön Pohjois-Mesopotamiaan ja sittemmin Etiopiaan, jossa hänet poltettiin elävältä.

Jaakob Alfeuksen poika (9.10.) oli Matteuksen veli. Hän julisti Kristusta Gazassa ja Eleutheropoliksen seudulla. Hänet surmattiin Egyptissä ristiinnaulitsemalla.

Simon Kiivailija (10.5.) oli kotoisin Galilean Kaanasta ja julisti hyvää sanomaa Pohjois-Afrikan Mauritaniassa. Perimätiedon mukaan hän lähti Britanniaan, missä hänet ristiinnaulittiin.

Juudas (19.6.) oli Herran sukulainen, jota kutsuttiin myös Taddeukseksi. Hän lähti lähetystyöhön Mesopotamiaan ja päätti päivänsä Armeniassa Araratin eteläpuolella, missä hänet hirtettiin ja lävistettiin nuolilla.

Johannes Teologi (26.9.) oli apostoli, jota Jeesus rakasti enemmän kuin muita opetuslapsia. Kun hän oli julistanut Kristusta Vähässä-Aasiassa, hänet karkotettiin keisari Domitianuksen käskystä Patmoksen saarelle, missä hän kirjoitti evankeliumin ja Ilmestyskirjan. Lopulta hän palasi Efesokseen, missä hän nukkui pois rauhassa hyvin korkeassa iässä.

Betlehemissä syntynyt Mattias (9.8.) valittiin Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen kahdentoista apostolin joukkoon kavaltaja Juudas Iskariotin tilalle. Hän julisti Mustanmeren rannikolla ja surmattiin Pyhällä maalla.

Ortodoksisessa traditiossa näihin apostoleihin yhdistetään usein myös pyhät evankelistat Markus (25.4.), apostoli Pietarin hengellinen lapsi, joka evankelioi Aleksandriaa ja kärsi siellä marttyyrikuoleman, sekä Luukas (18.10.), lääkäri ja ensimmäinen ikonimaalari. Kahdentoista apostolin ikoneissa Juudas, Jaakob Alfeuksen poika ja Mattias saatetaan korvata apostoli Paavalilla, evankelista Markuksella ja evankelista Luukkaalla.

Kirkko on rakennettu näiden pyhien apostolien todistukselle Kristuksen ylösnousemuksesta. He ovat ensimmäisellä sijalla pyhien joukossa, koska he luopuivat kaikesta seuratakseen Kristusta. Kristityt on kutsuttu seuraamaan heidän esimerkkiään.[4]

Kristuksen maanpäällisen elämän todistajien jälkeen apostolinen lähetystyö ei lakannut vaan siirtyi niille, jotka tunsivat Kristuksen ylösnousemuksen Pyhän Hengen valistamina. Apostolisten armolahjojen armo ei rajoitu hyvän sanoman suulliseen julistukseen, vaan siitä ovat osallisia kaikki pyhät, jotka ovat olleet mukana rakentamassa kirkkoa todistuksellaan ylösnousemuksesta.

Pyhä Maria Jerusalemilainen oli apostoli ja evankelista Markuksen (toiselta nimeltään Johanneksen, 25.4.) äiti ja Barnabaksen (11.6.) täti. Hänen sukunsa oli luultavasti kotoisin Kyprokselta. Maria oli varakas leski, jolla oli palvelijoita ja joka antoi suuren talonsa Jerusalemissa alkuseurakunnan käyttöön. Kokoontumisiin osallistui toistasataa henkeä: kahdentoista ja seitsemänkymmenen apostolin ryhmät sekä Herran veli Jaakob, mirhantuojat ja muita, joiden nimet eivät ole säilyneet. Juuri tähän taloon apostoli Pietari pakeni, kun enkeli oli ihmeellisellä tavalla vapauttanut hänet vankilasta.[1]

Joidenkin traditioiden mukaan kyseessä voisi jopa olla sama talo, jonka yläkerran suuressa huoneessa Jeesus Kristus asetti ehtoollisen ja jossa hän myös ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyi apostoleille. Marian talossa tapahtui myös Pyhän Hengen vuodattaminen helluntaina.

Marian talo sijaitsi Siionin vuorella, ja siitä tuli pyhä Siion, kaikkien kirkkojen äiti. Talon oletetulla paikalla on nykyisin syyrialaisortodoksinen Pyhän Markuksen luostari. Pyhä Maria Jerusalemilainen saattoi poikaansa tämän matkoilla aina Kyprokselle asti, missä hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Pyhä Martialis oli yksi seitsemästä piispasta, jotka lähetettiin Roomasta levittämään evankeliumia Gallian sisämaahan keisari Deciuksen aikana 200-luvun puolivälissä. Jokainen sai oman alueensa Galliassa työkentäkseen ja tuli sen ensimmäiseksi piispaksi. Martialis keskittyi Limousinin ylänköalueeseen, joka oli jäänyt vaille kristillistä saarnaa eristyneen sijaintinsa takia.

Martialis perusti Limogesin piispanistuimen. Hän teki lähetystyötä seudun asujaimiston keskuudessa kahden idästä tulleen papin kanssa ja sai monet kääntymään opetuksensa ja ihmetekojensa ansiosta. Martialis tiesi ennalta kuolinhetkensä ja nukkui pois rauhassa vihittyään Aurelianuksen seuraajakseen.

Pyhän piispa Martialiksen hautakammiosta tuli suosittu pyhiinvaelluskohde. Häntä kunnioitetaan yhä Limogesin kaupungin ja Limousinin hallintoalueen suojelijana.

Kun Wormsin piispa Rupert teki 600-luvulla lähetystyötä Baijerissa, hän etsi hiippakunnastaan hurskaita miehiä ja naisia, jotka olisivat valmiita asumaan luostariyhteisöissä pienessä Salzburg-nimisessä syrjäkylässä. Yksi niistä, jotka ottivat haasteen vastaan, oli hänen veljentyttärensä tai sisarensa Erentrude. Rupert rakennutti heille luostarin, joka yhä tunnetaan nimellä Nonnberg, ”Nunnavuori”. Erentrudesta tuli luostarin johtajatar, joka opetuksellaan ja esimerkillään ohjasi sisaria suurempaan hurskauteen. Nonnberg on Itävallan vanhin perustamisestaan asti jatkuvasti toiminnassa ollut luostari.

Vähän ennen kuolemaansa Rupert kutsui Erentruden luokseen, kertoi hänelle kuolevansa pian ja pyysi häntä rukoilemaan puolestaan hänen kuolemansa jälkeen. Järkyttynyt Erentrude pyysi Rupertia rukoilemaan, että hän saisi kuolla ensin, jotta hän ei jäisi orvoksi vieraaseen paikkaan, jonne Rupert oli hänet tuonut. Rupert vastasi, että ihmiselämän loppu on Jumalan kädessä eikä ole oikein toivoa kuolevansa ennen aikojaan. Erentrude hyväksyi tämän ja pyysi, että Rupert ainakin anoisi kuolemansa jälkeen Jumalalta, että Erentrude saisi seurata häntä pian hänen jälkeensä. Tämän Rupert lupasi. Keskusteltuaan pitkään ikuisen elämän ihanuudesta molempien vuodattaessa kyyneleitä he hyvästelivät toisensa viimeisen kerran.

Erentruden toive täyttyi. Eräänä iltana pian Rupertin kuoleman jälkeen, kun Erentrude oli rukoilemassa hartaasti hänen sielunsa puolesta, Rupert ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Tule, rakas sisar, tule valtakuntaan, jonne päästäksesi olet niin kauan kilvoitellut.” Erentrude sairastui heti tämän jälkeen ja kuoli muutaman päivän kuluttua kesäkuun 30. päivänä vuonna 718.

Pyhittäjä-äiti Erentrude Salzburgilaisen reliikit ovat yhä kunnioitettavina Nonnbergin kirkon kryptassa. Pyhän Rupertin perustamien yhteisöjen ympärille alkoi kasvaa asutusta, josta Salzburgin kaupunki vähitellen muodostui.

Pyhä Dinara oli itägeorgialaisen Heretin maakunnan kuningatar 900-luvun alussa. Hän oli palavasti innostunut ortodoksisesta uskosta ja teki työtä kuningaskuntansa armenialaisten asukkaiden käännyttämiseksi Georgian kirkon jäseniksi.

Venäjäksi on säilynyt 1500-luvun alkupuolella tehty kertomus pyhän Dinaran elämästä. Sen keskeinen teema on Dinaran voitokas taistelu Persian kuningasta ja tämän vaatimuksia vastaan. Kertomuksen historiallisuutta on epäilty, mutta se oli keskiajalla suosittu ja lisäsi pyhän Dinaran kunnioittamista Venäjällä.

Rostovin piispa Kiril matkusti kirkon asioissa Kultaiseen ordaan tapaamaan tataarikaani Bergaita, joka oli noussut valtaan vuonna 1257. Kaani otti hänet ystävällisesti vastaan. Kaanin pyynnöstä piispa Kiril kertoi hänelle pyhästä Leonti Rostovilaisesta (23.5.) ja ihmeistä, joita tämän reliikkien äärellä tapahtui Kristuksen nimen kunniaksi. Kuulijoiden joukossa oli kaani Bergain nuori veljenpoika, jonka sydämeen piispan sanat upposivat saaden hänet tuntemaan pakanauskonnon tyhjyyden. Myöhemmin samana vuonna hän oli läsnä, kun piispa Kiril paransi rukouksella kaanin ainoan pojan. Silloin nuorukainen lähti salaa Rostoviin ottaakseen vastaan kristinuskon. Hän asui Rostovissa piispan talossa. Kaani Bergain kuoltua piispa Kiril kastoi hänet antaen hänelle kristillisen nimen Pietari.

Pietari vietti hurskasta ja puhdasta elämää lukien pyhiä kirjoja, rukoillen ja käyden kirkossa. Kirilin jälkeen Rostovin piispaksi tuli pyhä Ignati (28.5.), ja myös hänen aikanaan Pietari asui piispan talossa. Joskus hän huvitteli harrastamalla haukkametsästystä Nerojärven rannalla. Kerran viivyttyään metsällä myöhään yöhön Pietari nukahti. Hänelle ilmestyivät pyhät apostolit Pietari ja Paavali käskien häntä rakentamaan paikalle kirkon heidän kunniakseen. Samana yönä pyhät apostolit ilmestyivät myös piispa Ignatille. Aamulla Pietari kertoi piispalle kokemastaan ilmestyksestä ja osoitti paikan kirkolle. Sen yhteyteen rakennettiin pian myös munkkiluostari.

Pietari pysyi maallikkona, mutta vietti hiljaista ja rukouksen täyttämää elämää. Piispa Ignatin ja ruhtinas Boriksen neuvosta hän solmi avioliiton. Jäätyään vanhoilla päivillään leskeksi hän vihkiytyi munkiksi ja antoi pian sen jälkeen henkensä Herralle noin vuonna 1290. Hänet haudattiin perustamaansa luostariin. Pietarin kunnioitus pyhänä alkoi 1300-luvulla.

Pyhä Gelasios vietti askeettista elämää 1300-luvulla Rimetin luostarissa, joka on yksi vanhimmista erakkoluostareista Romanian Transilvaniassa. Hänen hyveitään muistellaan siellä yhä. Gelasios eli vuoristossa hiljaisuudessa kahdentoista oppilaansa kanssa ennen kuin hänestä tuli luostarin johtaja. Päivisin hän teki työtä oppilaidensa kanssa ja valvoi öisin rukouksessa toimittaen aamun sarastaessa jumalallisen liturgian. Hän osallistui yhteisiin aterioihin vain lauantaisin ja sunnuntaisin; muina päivinä hänelle riitti pyhä ehtoollinen ravinnoksi.

Suuren paaston aikana Gelasios kävi tapaamassa hajallaan asuvia erakkoja ja tuki heitä isällisillä neuvoillaan ja rukouksillaan. Hänen palatessaan luostariin suuret joukot sairaita, riivattuja ja muita ihmisiä oli odottamassa häntä saadakseen Jumalan siunauksen hänen rukoustensa kautta. Eräänä kuivana kesäpäivänä Gelasios sai puhkeamaan lähteen, jonka vettä sairaat yhä hakevat sen parantavien ominaisuuksien takia. Hän nukkui pois 1300-luvulla.

Vuonna 1924 tulva vei mennessään Rimetin luostarin hautausmaalta kilvoittelijoiden luita. Gelasioksen pääkallo jäi kuitenkin nojaamaan luostarin kirkon ikkunaa vasten. Siitä asti sitä on säilytetty pyhäkössä uskovien kunnioitettavana.

Vuonna 1978 löydettiin kirkon kahden maalikerroksen alta vuodelta 1377 peräisin oleva kirjoitus, jossa mainitaan, että Gelasios oli Transilvanian arkkipiispa, tiettävästi seudun ensimmäinen piispa. Seuraavina vuosina löydettiin hänen pyhien reliikkiensä fragmentteja. Niiden kautta tapahtuu ihmeitä niiden keskuudessa, jotka vaeltavat tähän pyhään paikkaan. Pyhiinvaeltajien määrä on kasvanut jatkuvasti, ja monia ihmeitä on tapahtunut. Eräs Maria-niminen nainen Negresti-Oasin kylästä tuli Rimetin luostariin, koska kyyhkynen oli unessa kehottanut häntä menemään sinne, ja parantui täydellisesti epilepsiasta, josta hän oli kärsinyt. Eräs mies Cocoran kylästä oli poikennut ortodoksisesta uskosta ja halvaantunut. Hänet tuotiin luostariin, ja hän parantui, kun pyhän Gelasioksen reliikkien eteen kokoontuneet munkit rukoilivat hartaasti hänen puolestaan. Mies palasi kotiinsa ruumis ja sielu parantuneena.

Kristuksen uusmarttyyri Mikael syntyi 1700-luvun puolivälissä köyhään ateenalaiseen perheeseen. Vanhempiensa köyhyyden tähden hän jäi vaille koulutusta. Vartuttuaan hän alkoi kuljettaa aasin selässä lantaa maaseudulta ateenalaisten puutarhoihin. Ateenassa hän sitten osti maalaisten tarvitsemia tavaroita ja myi niitä maaseudun kylissä. Tällä tavoin hän ansaitsi elantonsa.

Mikael ei ollut vielä täyttänyt 18 vuotta, kun hän kerran palatessaan maaseudulta kohtasi turkkilaisia sotilaita. Nämä alkoivat väittää hänen kuljettavan ruutia vuorilla piileskeleville kreikkalaisille kapinoitsijoille. Ilman minkäänlaisia todisteita he tempasivat hänet mukaansa, pieksivät häntä ja sulkivat hänet vankilaan. Joka päivä turkkilaiset ahdistelivat häntä milloin milläkin tavalla saadakseen hänet kääntymään omaan uskoonsa. He uhkailivat, että jollei hän käänny islamiin, hänet tapetaan.

Eräs Georgios-niminen kristitty onnistui pääsemään vankilaan, missä hän vahvisti Mikaelia uskossa Kristukseen. Hän keskusteli pitkään Mikaelin kanssa ja rohkaisi häntä marttyyrikilvoitukseen. Turkkilaiset painostivat Mikaelia 30 päivää kieltämään uskonsa ja siirtymään islamiin. Mutta kun he tajusivat, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta totella heitä, he veivät hänet tuomioistuimen eteen. Tuomari alkoi imarrella häntä, lupasi hänelle paljon lahjoja sekä rahaa ja ylellisiä vaatteita, kunhan hän vain kääntyisi islamiin. Muussa tapauksessa häntä odottaisi kuolemanrangaistus.

Mikael pysyi kuitenkin lujana ja vastasi sekä houkutuksiin että uhkauksiin: ”En rupea turkkilaiseksi.” Silloin tuomari vei hänet Joanninan paššan eteen, joka sattui tuolloin olemaan Ateenassa, jotta tämä julistaisi hänelle kuolemantuomion. Hänenkin edessään Mikael pysyi lujana uskossaan. Pašša lupasi, että päästäkseen vapaaksi Mikaelin tarvitsi ainoastaan suullisesti sanoa kääntyvänsä islamiin. Sen jälkeen hän voisi siirtyä toiselle paikkakunnalle ja pysyä kristittynä. Mutta tähänkään nuorukainen ei suostunut vaan toisti lakkaamatta: ”En rupea turkkilaiseksi.” Näillä sanoilla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin. Lopulta hänet tuomittiin mestattavaksi.

Oikeudenpalvelijat veivät Mikaelin sidottuna mestauspaikalle. Aina kun vastaan tuli kristittyjä, hän sanoi: ”Veljet, antakaa minulle anteeksi, ja Jumala antakoon teille anteeksi.” Kun hän saapui perille, hän polvistui mestauspölkyn eteen ja pitäen päätään pölkyllä odotti iloiten kuolemaa, jonka hän näki olevan todellista elämää. Ensin pyöveli iski häntä kevyesti, niin että saisi hänet epäröimään viime hetkellä. Mutta hän huusi: ”Lyö minua uskoni tähden!” Tämä toistui uudestaan, jolloin Mikael huusi samat sanat vieläkin kovempaa. Silloin pyöveli suuttui ja käyttäen koko voimaansa iski häneltä pään poikki. Näin nuori Mikael sai osakseen marttyyrikuoleman kesäkuun 30. päivänä vuonna 1770 (tai 1771).

Pyhä apostoli Pietari, alkuperäiseltä nimeltään Simon, syntyi Betsaidassa Gennesaretinjärven pohjoisrannalla. Hänellä oli vaimo ja hän asui Kapernaumissa kalastajana samoin kuin hänen veljensä Andreas Ensinkutsuttu (30.11.), joka oli pyhän Johannes Edelläkävijän opetuslapsi. Jeesuksen julkisen toiminnan alussa Johannes Kastaja osoitti häntä ja sanoi Andreakselle ja Johannekselle, Sebedeuksen pojalle: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Andreas meni veljensä Pietarin luokse ja sanoi hänelle: ”Me olemme löytäneet Messiaan!” Hän vei Pietarin Jeesuksen luokse, joka sanoi Pietarille: ”Sinä olet Simon, Johanneksen poika. Nimesi on oleva Keefas.” Aramean kielessä kefa merkitsee kalliota, samoin kuin Pietari (petros) kreikassa.

Kun Jeesus oli opettanut Kapernaumin synagogassa, Hän meni Pietarin kotiin, missä Hän paransi tämän anopin. Ihmisjoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä, minkä vuoksi Hän siirtyi saarnaamaan Pietarin veneestä käsin. Sen jälkeen Hän käski Pietarin ja hänen tovereidensa, jotka olivat tehneet työtä koko yön saamatta kalaa, laskea verkot syvään veteen, jolloin kaloja tuli niin paljon, että heidän verkkonsa repeilivät. Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” Siitä lähtien Pietari seurasi Jeesusta.

Pietarista tuli kahdentoista apostolin johtohahmo. Hän oli Jaakobin ja Johanneksen ohella yksi kolmesta opetuslapsesta, jotka saivat todistaa Jairuksen tyttären kuolleista herättämisen ja Kristuksen kirkastumisen Taborin vuorella. Siellä Pietari sai omin korvin kuulla Jumalan puhuvan: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Pietari mainitsee sen toisessa lähetyskirjeessään: ”Tämän äänen me itse kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.”

Sen jälkeen kun Jeesus oli ruokkinut viisituhatta miestä, Hän käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle ja nousi itse vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Yöllä Jeesus tuli vettä pitkin kävellen venettä kohti. Innoissaan Pietari lähti Häntä vastaan vettä pitkin mutta pelästyi kovaa tuulta, alkoi vajota ja huusi: ”Herra, pelasta minut!” Jeesus tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?” Tuuli tyyntyi heti, kun Jeesus astui veneeseen.

Kun Jeesus puhui siitä, että Hän on elämän leipä, joka on tullut taivaasta, ja että Hänen lihaansa syövillä ja vertaan juovilla on ikuinen elämä, jotkut opetuslapsista sanoivat: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Monet vetäytyivät joukosta eivätkä enää kulkeneet Hänen mukanaan. Jeesus kysyi kahdeltatoista opetuslapselta, aikoivatko hekin lähteä. Pietari vastasi heidän puolestaan: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.”[1]

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, Hän kysyi opetuslapsiltaan, kuka Hän heidän mielestään oli. Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.”

Roomalaiskatoliset apologistit ovat saaneet Kristuksen lupauksesta syyn väittää Pietarin seuraajalla eli Rooman paavilla olevan valta-asema yli kaikkien muiden piispojen. Ortodoksisen käsityksen mukaan taivasten valtakunnan avaimet on annettu kaikille apostolisen kirkon piispoille, jotka kaikki ovat osallisia Pietarin saamasta lupauksesta. Rooman piispan primaattia ei sinänsä idässäkään ole asetettu kyseenalaiseksi: jos Rooman kirkko palaisi ortodoksisen kirkon yhteyteen, paavista tulisi taas ”ensimmäinen vertaistensa joukossa”.

Kun Jeesus alkoi puhua kärsimyksestään ja ylösnousemuksestaan, Pietari inhimillisessä heikkoudessaan ja tietämättömyydessään sanoi rakkaudesta Kristukseen: ”Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Jeesus kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” Samoin viimeisellä ehtoollisella, kun Jeesus pesi opetuslasten jalat, Pietari vastusti: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Kristus ilmoitti, että yksi opetuslapsista kavaltaisi Hänet ja he kaikki luopuisivat Hänestä. Silloin Pietari keskeytti Hänet: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu.” Jeesus vastasi: ”Totisesti, tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.”

Ollessaan opetuslasten kanssa yöllä pääsiäisaterian jälkeen Getsemanen puutarhassa Jeesus otti Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen lähelleen, mutta he nukahtivat, vaikka heidän Mestarinsa rukoili kuoleman tuskassa. Kun ylipapin joukot saapuivat pidättämään Jeesusta, Pietari sivalsi miekallaan Malkokselta korvan irti. Jeesus käski hänen panna miekkansa tuppeen, jotta kirjoitukset kävisivät toteen. Opetuslapset jättivät Herran.

Pietari onnistui kuitenkin pääsemään ylipapin palatsin pihalle, missä tämän palvelijat kolme kertaa sanoivat, että hänetkin on nähty Jeesuksen seurassa, mutta Pietari kielsi sen kolme kertaa: ”Minä en tunne sitä miestä.” Samassa kukko lauloi. Pietari muisti, mitä Jeesus oli sanonut. Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.

Kolmantena päivänä Kristuksen pelastavaisen kärsimyksen jälkeen mirhantuojat tulivat kertomaan ylösnousemuksesta Pietarille ja Johannekselle. He juoksivat haudalle, jossa Pietari meni ensimmäisenä hautakammioon ja näki käärinliinat.

Ylösnoussut Jeesus ilmestyi Pietarille myöhemmin. Opetuslapset olivat kalastamassa Tiberiaanjärvellä eivätkä saaneet kalaa. Yhtäkkiä Jeesus seisoi rannalla ja käski heidän heittää verkot veneen oikealle puolelle, mutta he eivät tunnistaneet Häntä. He saivat niin paljon kalaa, etteivät jaksaneet vetää verkkoa ylös vaan vetivät sitä veneen perässä, eikä verkko kuitenkaan revennyt. Johannes sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Pietari kietaisi viitan ylleen ja hyppäsi veteen päästäkseen nopeammin rannalle. Kun he olivat syöneet, Jeesus kysyi Pietarilta kolme kertaa, rakastiko tämä Häntä. Pietari sovitti kolminkertaisen kieltonsa kolminkertaisella rakkaudentunnustuksellaan ja sai siten katumuksen kautta takaisin paikkansa apostolien joukossa.

Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen Pietari johti Jerusalemissa yli sadan hengen yhteisöä, jolla oli tapana kokoontua yläkerran huoneeseen rukoilemaan odottaessaan Pyhän Hengen vuodattamista. Hän ehdotti, että Juudaksen tilalle valittaisiin uusi apostoli, ja arpa lankesi Mattiakselle. Helluntaina apostolit täyttyivät Pyhällä Hengellä, tulivat tuntemaan pelastuksen suuren mysteerin ja pystyivät todistamaan Herrasta kaikille kansoille heidän omalla kielellään. Pietari piti juutalaisille puheen, jossa hän sanoi, että Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan valitsema mies, jonka he olivat surmanneet, mutta nyt Hän on ylösnoussut, ja kehotti heitä kääntymään ja ottamaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta heidän syntinsä annettaisiin anteeksi. Puheen ansiosta kastettiin kolmetuhatta henkeä.

Eräänä päivänä, kun Pietari ja Johannes menivät temppeliin, portilla oli syntymästään asti rampa mies kerjäämässä. Pietari paransi hänet Jeesuksen Kristuksen nimessä, jolloin temppelin vartijat pidättivät heidät ja veivät heidät vankilaan. Seuraavana päivänä he joutuivat Suuren neuvoston eteen, missä Pietari selitti: ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu.” Neuvosto päästi heidät vapaiksi kansan tähden kieltäen heitä puhumasta mitään Jeesuksen nimessä, mutta Pietari ja Johannes vastasivat: ”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.”

Ihmiset toivat sairaita kaduille ja panivat heidät vuoteille ja paareille, jotta Pietarin kulkiessa ohi edes hänen varjonsa koskettaisi jotakuta heistä. Apostolit jatkoivat evankeliumin julistamista, jolloin heidät taas vangittiin, mutta enkeli vapautti heidät. Vartijat löysivät heidät temppelistä opettamasta ja veivät heidät neuvoston eteen, missä Pietari vastasi: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän isiemme Jumala on herättänyt kuolleista Jeesuksen, jonka te ripustitte ristinpuulle ja murhasitte.” Neuvoston jäsenet olisivat halunneet tappaa heidät, mutta fariseus Gamaliel puhui heille: ”Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan. Pitäkää varanne! Entä jos te taistelettekin itseään Jumalaa vastaan?” Neuvosto ruoskitti apostolit ja päästi heidät menemään. Entiseen tapaansa he opettivat temppelissä ja kodeissa ja julistivat, että Jeesus on Messias.

Lyddassa Pietari paransi Aineas-nimisen halvaantuneen miehen ja Joppessa hän herätti kuolleista Tabita-nimisen naisen. Siellä hän hurmoksissa näki kolme kertaa näyn, jossa Herra kehotti häntä syömään mitä tahansa erottamatta lain ruokamääräysten mukaisia epäpuhtaita eläimiä puhtaista. ”Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpuhtaaksi.” Siihen asti Pietari oli noudattanut tarkasti Vanhan testamentin ruokamääräyksiä. Näyn jälkeen hän ymmärsi, että hänen on kastettava puhtaiden juutalaisten lisäksi myös pakanoita, jotka puhdistuisivat kasteessa Pyhän Kolminaisuuden nimeen.

Pietarille tuotiin Kesareasta viesti, että enkeli oli ilmestynyt sadanpäällikkö Corneliukselle ja käskenyt hänen kuunnella, mitä Pietarilla oli sanottavana. Pietari lähti Kesareaan ja puhui Corneliukselle ja suurelle ihmisjoukolle, jolloin Pyhä Henki laskeutui heihin kaikkiin. Juutalaiset olivat ihmeissään siitä, että näin tapahtui myös pakanoille. Pietari oli ensimmäinen, joka kastoi ei-juutalaisen, nimittäin sadanpäällikkö Corneliuksen. Hän käski kastaa kaikki Jeesuksen Kristuksen nimeen. Jerusalemissa Pietari kertoi näystään ja Pyhän Hengen laskeutumisesta ympärileikkaamattomiin ihmisiin myös muille apostoleille.

Kuningas Herodes mestautti Johanneksen veljen Jaakobin ja käski vangita myös Pietarin, mutta enkeli vapautti hänet. Hän pakeni vankilasta Markuksen äidin taloon, minne kristityillä oli tapana kokoontua rukoilemaan.

Sitten Pietari julisti evankeliumia Kesareassa, Juudeassa ja monissa muissa paikoissa. Ensimmäisessä kirjeessään Pietari tervehtii Pontoksessa, Galatiassa, Kappadokiassa, Bityniassa ja Aasian maakunnassa asuvia kristittyjä, joille hän oli jo saarnannut Kristuksesta.

Jerusalemin kokouksessa Pietari tapasi apostolit Paavalin ja Barnabaksen, jotka olivat tulleet kertomaan pakanoiden kääntymisestä. Kokouksessa väiteltiin siitä, pitäisikö pakanatkin alistaa ympärileikkaukselle ja muille juutalaisten säännöille. Pietari kertoi omasta kokemuksestaan, kuinka Pyhä Henki oli laskeutunut myös pakanoihin ja puhdistanut heidän sydämensä uskolla: ”Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa?” Lopulta päätettiin, ettei pakanoilta vaadittaisi kaikkien juutalaisten sääntöjen noudattamista, mutta heitä kehotettaisiin karttamaan epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta verta ei ole laskettu, sekä haureutta. Pietarista tuli juutalaisten apostoli ja Paavalista pakanoiden apostoli.

Pietari vihki piispoja Antiokiaan, Nikomedeiaan, Heliopolikseen (entinen sadanpäällikkö Cornelius), Tarsokseen, Efesokseen, Smyrnaan, Filippiin, Tessalonikaan, Korinttiin, Patrakseen ja moneen muuhun paikkaan. Sisilian kautta hän saapui Roomaan, jossa hän opetti joka päivä oikeaa uskoa ja Pyhää Kolminaisuutta. Hän vihki Linuksen Rooman piispaksi ja muita piispoja Espanjaan, Karthagoon ja Egyptin Thebaisiin sekä apostoli Markuksen Aleksandrian piispaksi.

Roomassa Pietari sai enkeliltä etukäteen tiedon kuolemastaan. Hänet pidätettiin keisari Neron määräyksestä, jonka kaksi jalkavaimoa hän oli käännyttänyt kristinuskoon ja saanut luopumaan synnistä. Pyhä apostoli Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin 29.6.67. Hänen ruumiinsa otti ristiltä ja hautasi kunniallisesti nuori Clemens, josta parikymmentä vuotta myöhemmin tuli Rooman piispa. Ristiinnaulitsemisen paikalle rakennettiin myöhemmin Pyhän Pietarin kirkko.

Uudessa testamentissa on kaksi Pietarin yleistä lähetyskirjettä. Ensimmäisen hän osoitti kristityille Vähässä-Aasiassa paikallisten vainojen aikana: ”Lausun teille kehotuksia ja vakuutan, että se armo, jossa te elätte, on todella Jumalan armoa. Pysykää siinä lujina!” Pietari kirjoitti uskovien kärsimyksistä ja koettelemuksista enemmän kuin muut Uuden testamentin kirjat opettaen niiden koituvan kristittyjen hyväksi. Uskovat ovat ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa”. Ihminen on kutsuttu pyhyyteen, joka on osallisuutta Jumalasta ja Hänen kaltaisuuttaan: ”Olkaa pyhät, sillä Minä olen pyhä.”

Pietari antoi myös hyvin käytännöllisiä ohjeita. Toisessa kirjeessään hän arvosteli ankarasti harhaoppien levittäjiä ja heidän irstasta elämäänsä ja ahneuttaan. Kirjeiden vastaanottajaseurakunnissa jotkut opettivat, ettei Kristuksen toista tulemista eikä Hänen tuomiotaan ole odotettavissa, ja jollei tulevaa tuomiota ole, ei elämäntavallakaan ole väliä. ”Kun siis te, rakkaat ystävät, olette ennalta selvillä tästä kaikesta, niin olkaa varuillanne.” Pietari puhui myös tulevasta kuolemastaan: ”Mielestäni on paikallaan, että muistutan ja herättelen teitä niin kauan kuin vielä elän tässä maallisessa majassani. Minä näet tiedän, että majani puretaan kohta – sen on meidän Herramme Jeesus Kristuskin minulle ilmoittanut.”

Pyhän Hierapoliksen piispa Papiaksen (22.2.) mukaan Markuksen evankeliumi perustuu tämän opettajan Pietarin antamiin tietoihin.

***

Pyhän apostoli Paavalin muistoa vietetään yhdessä apostoli Pietarin kanssa. Paavali piti itseään vähäisimpänä kaikista apostoleista, arvottomana kantamaan edes apostolin nimeä, vaikka hänestä tuli armon valittu ase, joka sai osakseen enemmän ilmestyksiä ja hengellisiä lahjoja ja Kristuksen nimessä kärsittyjä koettelemuksia kuin kukaan toinen apostoli. Hänestä kerrotaan jo Apostolien teoissa, ja lähetyskirjeissään hän mainitsee joitakin yksityiskohtia elämästään. Lähetystyönsä ja kirjeidensä kautta apostoli Paavalista tuli yksi vaikutusvaltaisimmista henkilöistä kautta aikojen.

Paavali oli alkuperäiseltä nimeltään Saul. Hän syntyi Benjaminin heimon jäsenenä viimeistään vuoden 10 tienoilla Kilikian Tarsoksessa juutalaisessa yhteisössä, joka eli diasporassa mutta pysyi uskollisena isiensä traditiolle. Isänsä kautta hän oli etuoikeutettu Rooman kansalainen. Kosmopoliittisessa Tarsoksessa Saul oli kosketuksissa kreikkalaisen sivistyksen kanssa. Jerusalemissa hän liittyi fariseuksiin ja sai opetusta kuuluisalta rabbi Gamaliel Vanhemmalta. Hän vihasi kristittyjä, joita hän piti vaarallisina juutalaisen lain rikkojina, ja oli läsnä, kun ensimmäinen marttyyri Stefanos (27.12.) kivitettiin.

”Saul uhkui vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan” ja vangitsi kristittyjä, miehiä ja naisia. Saatuaan ylipapilta valtuutuskirjeet hän lähti matkalle Damaskoksen synagogiin ottaakseen kiinni Kristuksen seuraajat ja tuodakseen heidät kahlittuina Jerusalemiin. Hänen lähestyessään Damaskosta taivaasta leimahti yhtäkkiä valo. Hän kaatui maahan ja kuuli äänen: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Hän kysyi: ”Herra, kuka sinä olet?” Ääni vastasi: ”Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.” Kristus käski hänen mennä kaupunkiin, missä hän saisi ohjeita. Saulin silmät olivat sokeutuneet, joten hänen seuralaisensa joutuivat taluttamaan hänet Damaskokseen. Kolmeen päivään hän ei syönyt eikä juonut mitään.

Pyhä apostoli Ananias (1.10.), jolle Herra oli myös ilmestynyt näyssä, pani kätensä Saulin päälle palauttaakseen hänelle hänen näkönsä ja kastoi hänet. Saulista tuli uusi ihminen, joka oli täynnä Pyhää Henkeä. Hän alkoi julistaa Damaskoksen synagogissa Jeesusta, Jumalan Poikaa, niiden juutalaisten tyrmistykseksi, jotka olivat tunteneet hänet säälimättömänä kristittyjen vihollisena. He päättivät surmata hänet, mutta Saul pääsi pakoon, kun opetuslapset laskivat hänet korissa Damaskoksen muurilta alas. Hän lähti Arabiaan, missä hän vietti kaksi vuotta valmistautuen lähetystyöhön yksinäisyydessä, paastossa ja rukouksessa.

Siitä alkaen Paavali omisti koko elämänsä Herran palvelemiseen. Hän juoksi kohti maalia saavuttaakseen voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen, joka on varattu kaikille Herran omille. Lain vaikutuksesta hän kuoli mutta kuoli vapaaksi laista elääkseen Jumalalle. ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.”

Herra ilmestyi Paavalille useita kertoja, ja kerran hänet jopa temmattiin kolmanteen taivaaseen, missä hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Hän ei kuitenkaan tullut ylpeäksi vaan omistautui yhä enemmän evankeliumin julistukselle vaaroista piittaamatta: hänet vangittiin seitsemän kertaa, juutalaiset ruoskivat häntä viisi kertaa ja kivittivät kerran, ja kolme kertaa hän joutui haaksirikkoon. ”Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa. Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista.”

Ja kuitenkin Paavali iloitsi heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin hän joutui Kristuksen tähden, sillä Kristus sanoi hänelle näyssä: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Hän saarnasi evankeliumia Jerusalemista Illyriaan ja kaukaiseen länteen asti, teki ihmeitä Hengen voimalla eikä halunnut julistaa mitään muuta kuin ristiinnaulittua Kristusta. Hän oli kaikille kaikkea pelastaakseen edes muutamia.

Arabian yksinäisyyden jälkeen Paavali vietti lyhyen ajan Damaskoksessa mutta joutui pakenemaan Jerusalemiin. Koska uskovat pelkäsivät häntä eivätkä uskoneet, että hänestä on todella tullut Kristuksen opetuslapsi, apostoli Barnabas (11.6.) esitteli hänet Pietarille ja Jaakobille ja takasi Paavalin näyn ja kääntymyksen aitouden. Paavali saarnasi rohkeasti Herrasta, mutta kreikankieliset juutalaiset uhkasivat tappaa hänet, jolloin uskonveljet veivät hänet Kesareaan ja lähettivät hänet sieltä Tarsokseen.

Kun apostolit Jerusalemissa saivat kuulla, että jotkut pakanat Antiokiassa olivat omaksuneet kristinuskon, he lähettivät sinne Barnabaksen, joka myöhemmin haki Paavalin Tarsoksesta avukseen. He opettivat heitä yhdessä kokonaisen vuoden. Antiokiassa alettiin ensimmäiseksi käyttää opetuslapsista nimitystä kristitty.

Uskovat keräsivät varoja Jerusalemin seurakuntaa varten ja lähettivät Paavalin ja Barnabaksen viemään niitä perille. Kerran, kun he olivat taas Antiokiassa palvelemassa Herraa, Pyhä Henki sanoi: ”Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut.” He lähtivät Kyprokseen, Pamfylian Pergeen, Pisidian Antiokiaan ja Ikonioniin. Sielläkin he saarnasivat synagogassa, ja monet juutalaiset ja pakanat omaksuivat kristinuskon. Heidän menestyksensä vihastutti kristittyjä vastustavia juutalaisia, jotka aikoivat kivittää apostolit, mutta he pakenivat Lykaoniaan ja sitten Lystraan.

Lystrassa Paavali paransi miehen, joka syntymästään saakka oli ollut rampa, jolloin asukkaat luulivat heitä jumaliksi, Barnabasta Zeukseksi ja Paavalia Hermekseksi, ja aikoivat uhrata heille, minkä he saivat vain hädin tuskin estetyksi. Antiokiasta ja Ikonionista tuli kuitenkin juutalaisia, jotka taivuttivat kansan puolelleen. Paavalia kivitettiin ja hänet raahattiin kaupungin ulkopuolelle, koska hänen luultiin kuolleen, mutta kun opetuslapset kerääntyivät hänen ympärilleen, hän nousi maasta ja palasi kaupunkiin. Toivuttuaan hän lähti Derbeen, missä hän käännytti monia, ja palasi sitten Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan vahvistamaan sikäläisiä seurakuntia. ”Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta.” Hän nimitti seurakuntiin vanhimpia.

Paavali ja Barnabas asettuivat vastustamaan niitä, jotka vaativat, että pakanatkin oli ympärileikattava ja heidän oli noudatettava juutalaisen lain määräyksiä. He lähtivät Jerusalemiin tapaamaan toisia apostoleita ja kertoivat heille, mitä Jumala oli tehnyt pakanoiden joukossa. Neuvottelujen jälkeen apostolien kokous päätti, ettei pakanuudesta kääntyneiden tarvinnut noudattaa juutalaisia ruoka- ja puhdistautumismääräyksiä eikä heitä tarvinnut ympärileikata. He sopivat, että Pietarin tehtäväksi tuli julistaa evankeliumia ympärileikatuille ja Paavalin ja Barnabaksen ympärileikkaamattomille.

Sittemmin Barnabas lähti Kyprokselle ja Paavali lähti Silaksen kanssa Makedoniaan saamansa näyn kutsumana. Siellä he puhuivat Filippissä sapattina naisjoukolle, joka oli kokoontunut kaupungin ulkopuolelle rukoilemaan. Herra avasi Lyydia-nimisen purppurakauppiaan (20.5.) sydämen ottamaan vastaan sen, mitä Paavali puhui, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Lyydiaa pidetään ensimmäisenä kastettuna eurooppalaisena.

Kun Paavali oli ajanut pahan hengen tietäjäorjasta, jonka avulla hänen omistajansa olivat ansainneet rahaa, nämä raahasivat Paavalin ja Silaksen viranomaisten eteen ja syyttivät heitä levottomuuksien aiheuttamisesta. Heidät ruoskittiin ja teljettiin vankilan perimmäiseen soppeen ja pantiin lisäksi jalkapuuhun. Yöllä, kun apostolit ylistivät Jumalaa, maanjäristys ravisti vankilaa, ovet avautuivat ja kaikkien kahleet irtosivat. Kun vartija halusi tietää, mistä oli kyse, apostolit saarnasivat hänelle ja hänen talonväelleen, minkä jälkeen heidät kastettiin. Hallitusmiehet säikähtivät kuullessaan, että Paavali ja Silas olivat Rooman kansalaisia, ja päästivät heidät menemään.

Tessalonikassa Paavali meni tapansa mukaan synagogaan saarnaamaan kuolleista noussutta Kristusta juutalaisille. Jotkut heistä vakuuttuivat, samoin suuri joukko pakanoita ja yläluokan naisia. Toiset juutalaiset kuitenkin syyttivät apostolia viranomaisten edessä siitä, että hän rikkoi keisarin käskyä ja julisti toista kuningasta, nimittäin Jeesusta. Paavali ja Silas lähtivät kaupungista yön pimeydessä Beroiaan, missä juutalaiset ottivat sanan halukkaasti vastaan, mutta Tessalonikan juutalaiset tulivat sinnekin villitsemään kansaa, joten heidän oli lähdettävä eteenpäin.

Ateenassa Paavali näki joka puolella epäjumalankuvia. Keskellä Areiopagia hän kertoi sinne kerääntyneelle kansanjoukolle nähneensä alttarin, jossa oli kirjoitus ”Tuntemattomalle jumalalle”, ja sanoi: ”Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.”

Korintissa Paavali asui Aquilan ja hänen vaimonsa Priscillan luona, jotka olivat teltantekijöitä niin kuin hän itsekin, ja jäi työskentelemään heidän kanssaan puhuen sapattina synagogassa. Kun juutalaiset eivät hyväksyneet hänen puhettaan, hän alkoi saarnata pakanoille, joista monet kääntyivätkin kristinuskoon. Paavali itse kastoi vain harvoin, koska hän katsoi tehtäväkseen perustuksen laskemisen ja jätti opetuslastensa tehtäväksi rakentaa Jumalan temppeli uskovien sydämiin ja järjestää kirkollinen yhteisö.

Korintissa Paavali vietti puolitoista vuotta ja kirjoitti vuonna 51 ensimmäisen kirjeensä tessalonikalaisille, jotka olivat huolissaan siitä, miten kuolleiden kävi Kristuksen toisessa tulemisessa. Tätä kirjettä pidetään Uuden testamentin vanhimpana kirjoituksena.

Efesoksessa Paavali tapasi kaksitoista Apolloksen käännyttämää miestä, jotka oli kastettu vain Johanneksen kasteella. Kun heidät kastettiin Herran Jeesuksen nimeen, Pyhä Henki tuli heihin ja he puhuivat kielillä ja profetoivat. Paavali jäi kolmeksi vuodeksi Efesokseen, ja aina kun juutalaiset vastustivat hänen puheitaan, hän vei opetuslapsensa johonkin toiseen kokoontumispaikkaan ja opetti heitä. Näin evankeliumia julistettiin koko Aasian maakunnassa. Lisäksi apostoli kirjoitti kirjeitä Korintin ja Galatian seurakunnille.

Jumala teki ennennäkemättömiä voimatekoja Paavalin kätten kautta. Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, jolloin taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois. Kun Efesoksen hopeasepät, joiden vauraus oli Artemiin temppelin ansiota, nostivat mellakan, Paavali lähti Makedoniaan. Talven 57–58 hän vietti Korintissa ja kirjoitti siellä Roomalaiskirjeensä, jossa hän esitti pelastusopin perusteet.

Troaksessa Eutykos-niminen nuori mies putosi kolmannesta kerroksesta nukahdettuaan ikkuna-aukossa, jossa hän oli istunut kuuntelemassa Paavalin pitkää puhetta. Hänet nostettiin kuolleena maasta, mutta Paavali herätti hänet henkiin.

Pyhä Henki oli varoittanut Paavalia, että Jerusalemissa häntä odottaisivat kahleet ja ahdinko. Hän antoi Efesoksen vanhimpien ymmärtää, etteivät he enää näkisi häntä. ”Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta.” He hyvästelivät hänet itkien ja syleillen ja suudellen häntä. Paavalia varoitettiin menemästä Jerusalemiin, mutta hän sanoi olevansa valmis kahleisiin ja kuolemaankin Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.

Jerusalemissa Paavali kertoi Jaakobille ja muille seurakunnan vanhimmille seikkaperäisesti kaikesta, mitä Jumala hänen palvelutyönsä kautta oli tehnyt pakanoiden parissa, ja luovutti heille lahjoituksen, jonka oli saanut nuorilta seurakunnilta vietäväksi Jerusalemin köyhälle seurakunnalle. Hänelle kerrottiin, että Jerusalemin kastetut juutalaiset vaativat kiivaasti lain noudattamista, ja häntä neuvottiin puhdistautumaan muiden uhrilupauksen tehneiden miesten kanssa todistaakseen, että hän yhä noudatti juutalaisia määräyksiä, joita kastetut juutalaiset edelleen noudattivat.

Ennen puhdistautumisajan päättymistä väkijoukko ryntäsi Paavalin kimppuun, raastoi hänet ulos temppelistä ja olisi tappanut hänet, elleivät roomalaiset sotilaat olisi tulleet väliin ja pidättäneet häntä. Paavali pyysi saada puhua kansalle ja kertoi Kristuksen ilmestymisestä hänelle Damaskoksen tiellä, mutta kun hän mainitsi lähetystyönsä pakanoiden keskuudessa, juutalaiset alkoivat huutaa: ”Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!” Komentajan käskystä Paavali sidottiin ruoskittavaksi, mutta kun tämä sanoi olevansa Rooman kansalainen, komentaja pelästyi. Paavali vietiin Suuren neuvoston eteen, missä syntyi mellakka, kun Paavali alkoi puhua ylösnousemuksesta, johon saddukeukset eivät uskoneet, ja hänet vietiin kasarmiin. Yöllä Herra seisoi Paavalin edessä ja sanoi: ”Pysy rohkeana. Sinä olet todistanut minusta täällä Jerusalemissa, ja samalla tavoin sinun on todistettava myös Roomassa.”

Kun komentaja sai tietää, että juutalaiset olivat päättäneet saada Paavalin hengiltä, hän siirsi tämän suuressa sotilassaattueessa Kesareaan, missä Paavali puolustautui maaherra Felixin edessä ja sanoi, ettei ollut tehnyt mitään, mistä häntä voitaisiin syyttää. Häntä pidettiin kaksi vuotta vankilassa, kunnes hän Rooman kansalaisena vetosi keisariin. Hänet annettiin keisarillisen sotaväen sadanpäällikön valvontaan laivamatkan ajaksi. Laiva haaksirikkoutui, mutta miehistö, vangit ja muut matkustajat pelastuivat Maltan saarelle, missä he viettivät talven. Heidän päästyään lopulta Roomaan Paavalia pidettiin kotiarestissa ja hänellä oli tilaisuus ottaa vastaan vieraita. Siellä hän kahden vuoden aikana kirjoitti kirjeet kolossalaisille ja efesolaisille. Keisarin tuomioistuin vapautti Paavalin, mutta lopulta – tuntemattomiksi jääneiden matkojen jälkeen – hänet vietiin yhdessä Luukkaan kanssa taas Roomaan, tällä kertaa vankilaan. Haisevasta, kylmästä, pimeästä ja kosteasta sellistään apostoli kirjoitti Timoteukselle: ”Lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele.” Roomalaisen lain mukaisen oikeudenkäynnin jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Ostian tien varressa kaupungin ulkopuolella.

Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin päitä säilytetään Rooman Lateraanikirkossa, osaa Paavalin reliikeistä Pyhän Paavalin basilikassa muurien ulkopuolella ja osaa yhdessä Pietarin reliikkien kanssa Pietarinkirkon alttarin alla Vatikaanissa. Pietarin ja Paavalin muistopäivää edeltää pääsiäisen päivämäärästä riippuen pidempi tai lyhyempi paastoaika, joka alkaa kaikkien pyhien sunnuntain jälkeisenä maanantaina.

Pyhä Gregorius Dialogos (12.3.) ylistää Dialogeissaan Narnin piispan pyhän Cassiuksen esimerkillistä elämää, hänen huolenpitoaan laumasta ja uhrautuvaa anteliaisuuttaan köyhiä kohtaan. Kun Cassius oli saanut tietää kuolevansa Roomassa pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivänä, hän matkusti sinne joka vuosi juhlan aattona. Kuusi kertaa hän palasi pyhiinvaellukseltaan Narniin, mutta seitsemännellä kerralla vuonna 538 ennustus toteutui. Kun Cassius oli toimittanut liturgian ja jakanut ehtoollisen, hän nukkui pois rauhassa saadakseen ikuisen palkinnon. Hän oli sepittänyt itselleen muistorunon, jossa hän toivoi, että hänet haudattaisiin Narniin edeltäjänsä Juvenaliksen kappeliin. Näin tapahtu