Sotilaat Trofimos ja Eukarpion elivät keisari Diocletianoksen vainojen aikaan (303–305). He olivat sotilaita ja toimivat Bitynian maaherran henkivartijoina. He osoittivat sellaista vihaa kristittyjä kohtaan, että heidän päällikkönsä nimesi heidät ajamaan takaa kristittyjä ja kiduttamaan heitä julmasti, jos he pysyisivät uskossaan.

Kun Trofimos ja Eukarpion kerran ottivat kiinni muutamia kristittyjä, he näkivät yllättäen suuren tulisen pilven tulevan alas taivaasta. Pilvestä kuului ääni, joka kysyi: ”Miksi te niin kiihkeästi vainoatte minun palvelijoitani? Kukaan ei voi alistaa niitä, jotka uskovat minuun.” Sitten ääni kehotti sotilaita liittymään Kristuksen palvelijoiden joukkoon, jotta he itse löytäisivät taivaallisen valtakunnan.

Sotilaat heittäytyivät maahan peloissaan. He eivät uskaltaneet edes katsoa ylöspäin. He sanoivat toisilleen: ”Todella tämä on suuri Jumala, joka on ilmestynyt meille. Meidän olisi parasta olla Hänen palvelijoitaan.” Silloin Herra puhui jälleen: ”Nouskaa ylös, katukaa, sillä teidän syntinne on annettu anteeksi.” Kun Trofimos ja Eukarpion nousivat he näkivät pilven sisällä sädehtivän ihmishahmon, joka oli pukeutunut valkoiseen. Hahmoa ympäröi suuri joukko marttyyrikuoleman kärsineitä kristittyjä, jotka he itse olivat aiemmin tappaneet.

Hämmästyneet sotilaat huudahtivat yhteen ääneen toiveensa: ”Ota meidät vastaan! Meidän syntimme ovat sanoinkuvaamattoman hirveitä.” He tunnustivat Jumalan yhdeksi, ainoaksi ja Luojaksi ja ilmoittivat haluavansa olla hänen palvelijoitaan. Silloin pilvi kohosi takaisin taivaaseen, ja sotilaat jäivät yksin.

Tämän ihmeen myötä uudestisyntyneet sotilaat menivät Nikomedeian kaupunkiin. Siellä he vapauttivat kaikki vangitut kristityt vankiloista ja kertoivat näille, mitä heille oli tapahtunut. Trofimos ja Eukarpion kastettiin. He alkoivat julistaa kaupungissa sanomaa Kristuksesta.

Kun maaherra kuuli henkivartioidensa kääntyneen kristityiksi, hän kiiruhti Nikomedeiaan. Hän kutsui Trofimoksen ja Eukarpionin luokseen ja kuulusteli näitä. Hän kysyi sotilailta: ”Oletteko tulleet hulluiksi vai onko teidät noiduttu, kun olette luopuneet jumalien palvonnasta?” Tähän Trofimos ja Eukarpion vastasivat, että oli vain yksi Vapahtaja. He totesivat olevansa valmiit kuolemaan Kristuksen nimen tähden.

Trofimos ja Eukarpion luovutettiin kidutettaviksi. Raakojen kidutusten aikana pyhät marttyyrit kiittivät Jumalaa: he olivat varmoja, että Herra antaisi anteeksi heidän aiemmat syntinsä. Lopulta heidät päätettiin tappaa polttamalla. Kun tuli oli sytytetty, pyhät marttyyrit menivät iloiten tuleen ja antoivat sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhä Kyrillos syntyi Jerusalemissa 310-luvun alussa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, ja näin Kyrillos sai kristillisen kasvatuksen. Kiitollisena tästä kasvatuksestaan Kyrillos painotti myöhemmin, että kristittyjen tuli kunnioittaa vanhempiaan. ”Mitä ikinä teemmekään heidän hyväkseen, emme voi koskaan olla heille sitä mitä he vanhempina ovat olleet meille”, pyhä Kyrillos opetti. Kyrilloksella oli myös sisar, jonka nimeä ei kuitenkaan tiedetä. Sisar meni myöhemmin naimisiin ja sai pojan, jonka nimeksi tuli Gelasios. 360-luvun puolivälissä piispa Kyrillos sai olla vihkimässä sisarenpoikaansa Kesarean piispaksi.

Teini-ikäinen Kyrillos sai nähdä omin silmin Jerusalemin muuttumisen kristilliseksi pyhäksi kaupungiksi ja pyhiinvaelluskeskukseksi, kun siellä aloitettiin 320-luvun puolivälissä massiiviset rakennusprojektit keisari Konstantinus Suuren (21.5.) johdolla. Tämän innoittamana Kyrillos vihkiytyi diakoniksi hyvin nuorena. Hänet vihki Jerusalemin arkkipiispa Makarios I (314–333). Kyrillos ei solminut avioliittoa, mutta ei myöskään mennyt luostariin, vaan vietti yksinäistä erakkoelämää keskellä Jerusalemin kaupunkia.

Jerusalemin piispan Makarioksen seuraaja arkkipiispa Maksimos (333–348) vihki Kyrilloksen papiksi vuoden 346 tienoilla. Arkkipiispa Maksimos antoi Kyrilloksen vastuulle katekumeenien opettamisen. Pyhältä Kyrillokselta säilynyt opetuspuheiden kokoelma on eräs varhaiskirkon kuuluisimpia kirjoituksia. Kahdeksantoista ”katekeettista opetuspuhetta” on tarkoitettu kasteeseen valmistautuville ja viisi ”mystagogista opetuspuhetta” juuri kastetuille kristityille. Katekeettisten opetuspuheiden keskeinen osa on uskontunnustuksen yksityiskohtainen selitys. Hän toivoi, että jokainen kristitty kaivertaisi uskontunnustuksen sydämensä tauluihin.

Kyrillokselta on säilynyt myös kaksi evankeliumin pohjalta pidettyä opetuspuhetta. Toinen niistä koskee Kristuksen parantamaa halvaantunutta miestä ja toinen hänen ensimmäistä ihmetekoaan, veden muuttamista viiniksi Kaanaan häissä.

Arkkipiispa Maksimoksen kuoltua hänen seuraajastaan nousi iso riita, sillä areiolaiset pyrkivät saamaan istuimelle oman edustajansa. Lopulta Kyrilloksesta tuli Jerusalemin piispa, ilmeisesti vuonna 350. Kaupungissa oli käynnistetty lisää rakennusprojekteja, ja yhä enemmän kristittyjä alkoi tulla pyhiinvaellukselle Jerusalemiin.

Helluntaina vuonna 351 Jerusalemissa tapahtui hyvin erikoinen ihme. Pyhän kaupungin taivaalle ilmestyi kirkas risti. Se sädehti loistavaa valoa ja ylettyi Golgatalta Öljymäelle.¹ Kaikki ymmärsivät tämän suotuisaksi enteeksi, koska risti oli kristittyjen silmissä elämän ja ylösnousemuksen symboli. Kyrillos kirjoitti tapahtumasta areiolaiselle keisari Konstantiokselle (351–363). Pyhä piispa toivoi, että tämä ihme kääntäisi keisarin ortodoksisuuteen.

Pyhä Kyrillos taisteli kiivaasti Areioksen ja Makedonioksen harhaoppeja vastaan. Niinpä monet areiolaispiispat alkoivat juonitella saadakseen syöstyä hänet pois Jerusalemin piispanistuimelta. Erityisesti areiolainen Kesarean metropoliitta Akakios halusi Kyrilloksen pois Jerusalemista.² Häntä vaivasi myös kahden piispanistuimen välinen arvojärjestys: Nikean kirkolliskokous (325) oli antanut Jerusalemille erityisen kunniasijan, ja kaupunki oli nousemassa alueen tärkeimmäksi kirkolliseksi keskukseksi, vaikka Kesarea olikin periaatteessa yhä alueen johtava piispanistuin. Tämä sai Akakioksen juonittelemaan keisarin kanssa pyhää Kyrillosta vastaan.

Juonittelujen seurauksena pyhä Kyrillos joutui jättämään piispanistuimensa ja Jerusalemin kaupungin kolme kertaa elämänsä aikana. Ensimmäisellä kerralla hänet ajettiin maanpakolaisuuteen Jerusalemiin iskeneen nälänhädän jälkeen. Sen alkaessa pyhä Kyrillos käytti kaikki varansa ihmisten ruokkimiseen. Kun nälänhätä kuitenkin jatkui, pyhä piispa alkoi käyttää kirkon varoja ostaakseen viljaa nälkää näkeville ihmisille. Kyrilloksen viholliset kuitenkin käyttivät tätä häntä vastaan. He alkoivat levittää pyhästä piispasta ilkeämielisiä huhuja. Pyhä Kyrillos ajettiin kaupungista voimakeinoin ja hänen tilalleen piispanistuimelle nostettiin areiolainen.

Pyhä Kyrillos pakeni Tarsokseen, jossa piispa Silvanos otti hänet lämpimästi vastaan. Piispa Silvanos pyysi Kyrillosta pitämään opetuspuheita hengelliselle laumalleen, minkä pyhä Kyrillos tekikin. Tarsoksessa Kyrillos odotti, että hänen karkotustaan käsiteltäisiin seuraavassa kirkolliskokouksessa, joka kokoontui Seleukiassa vuonna 359. Tämä synodi kumosi Kyrillosta vastaan nostetut syytteet. Tästä vihastunut Akakios sai keisarin pidätyttämään pyhän Kyrilloksen.

Tämän jälkeen Akakios taivutteli keisarin kutsumaan koolle toisen kirkolliskokouksen, jossa Kyrillos ja hänen näkemyksensä tuomittaisiin. Areiolaisten piispojen kokoontuminen toteutui, ja heidän vuonna 360 pitämässään kokouksessa pyhän Kyrilloksen syrjäyttäminen vahvistettiin uudelleen.

Pian kuitenkin valta vaihtui Rooman keisarikunnassa. Keisariksi nousi Julianus Luopio (361–363), joka harjoitti valtakautensa alkupuolella uskonnollista suvaitsevaisuutta. Tämä merkitsi sitä, että Kyrillos saattoi palata hengellisen laumansa johtoon. Myös muut piispat, jotka oli karkotettu Konstantioksen aikana, tulivat takaisin maanpaosta. Keisarin suvaitsevaisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa: hän halusi hävittää kristinuskon kokonaan ja palauttaa pakanuuden valtioonsa. Niinpä hän jonkin ajan kuluttua kielsi Kristuksen avoimesti.

Julianus Luopio antoi yllättäen juutalaisille luvan jälleenrakentaa Jerusalemin temppelin, jonka roomalaiset olivat tuhonneet lähes 300 vuotta aiemmin. Keisari jopa antoi valtion varoja temppelin rakentamiseen, ja Pyhän kaupungin lähialueiden juutalaiset alkoivat valmistella hanketta. Pyhä Kyrillos kuitenkin totesi, että Vapahtajan sanat temppelin hävityksestä (Luuk. 21:6) eivät voisi kumoutua. Kristityt alkoivat rukoilla ja toimittivat ristisaaton laulaen psalmeja. Rakennustyöt oli hädin tuskin saatu alulle, kun yllättäen kaupungissa tapahtui voimakas maanjäristys. Kaikki, mitä oli ehditty rakentaa, hajosi. Temppelivuorella leimahti esiin tuli, joka poltti rakentajia ja sytytti heidän rakennusmateriaalinsa. Kaikki ihmiset olivat järkyttyneitä ja peloissaan. Kristityt pakenivat Öljymäelle, ja monet luulivat lopun koittavan.³

Julianus Luopion aikana pyhä Kyrillos karkotettiin piispanistuimelta toisen kerran. Hänen tilalleen Jerusalemin piispaksi tuli pyhä Kyriakos (28.10.), joka kuitenkin kuoli pian marttyyrikuoleman yhdessä äitinsä Annan kanssa.

Vuonna 363, keisari Julianus Luopion kuoleman jälkeen, Kyrillos sai taas palata piispanistuimelleen. Areiolaisen keisari Valensin (364–378) aikana hänet kuitenkin karkotettiin jälleen, nyt kolmannen kerran. Kyrillos palasi Jerusalemiin vasta keisari Teodosius Suuren hallintokaudella (379–395).

Vuonna 381 pidettiin Konstantinopolissa toinen ekumeeninen kirkolliskokous. Pyhä Kyrillos osallistui synodiin, jossa tuomittiin Makedonioksen harhaoppi. Nikean kirkolliskokouksessa (325) tehty uskontunnustus muotoiltiin Nikealais-Konstantinopolilaiseksi tunnustukseksi, joka on yhä ortodoksisen kirkon tärkein uskontunnustus.

Viisi vuotta kirkolliskokouksen jälkeen pyhä Kyrillos Jerusalemilainen nukkui kuolonuneen. Hän oli tuolloin ollut Jerusalemin piispana yhteensä kolmekymmentäviisi vuotta, josta ajasta hän oli viettänyt noin kuusitoista vuotta maanpaossa. Pyhän Kyrilloksen erityiseksi ansioksi voidaan hänen kasteopetustensa lisäksi lukea Jerusalemin aseman kohottaminen. Hänen johdollaan Jerusalemissa alettiin viettää pyhillä paikoilla suuria juhlia saattoineen, erityisesti suuren viikon aikana. Nämä Jerusalemin paikallisjuhlat ja liturgiset käytännöt levisivät pian koko ortodoksiseen kirkkoon. Suuren viikon jumalanpalvelusjärjestyksen yksityiskohdista suuri osa periytyykin 300-luvun Jerusalemista.

Vanhurskas Job tunnetaan kaikkialla maailmassa kärsimyksen kestämisen esikuvana. Jobin kirja kuuluu Raamatun runollisiin kirjoihin, ja lisäksi hänet mainitaan lyhyesti Jaakobin kirjeessä sekä Hesekielin kirjassa vanhurskaiden Nooan ja Danielin rinnalla. Niin kuin Nooa selviytyi hengissä vedenpaisumuksesta ja Daniel nostettiin vahingoittumattomana leijonien luolasta, niin Jobkin kesti kärsimänsä tuskalliset onnettomuudet.

Job oli Abrahamin jälkeläinen viidennessä polvessa Esaun kautta ja eli Usin maassa, jonka myös Jeremia mainitsee mutta jonka sijainnista ei ole varmaa tietoa. Job oli rikas ja mahtava mies, mutta Jobin kirja korostaa ennen kaikkea hänen viisauttaan ja hurskauttaan. Hän toimitti puhdistusuhreja lastensa puolesta siltä varalta, että he olivat saattaneet rikkoa Jumalaa vastaan. Ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa mainitut ilman temppeliä toimitetut uhrit, kesitaksi kutsuttu raha ja Jobin pitkä ikä viittaavat siihen, että Job on saattanut elää patriarkkojen Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin aikoihin. Ortodoksisen tradition mukaan hän kuoli noin vuonna 1350 eKr. Nykyään arvellaan, että kirja olisi kirjoitettu vasta 400- tai 300-luvulla eKr. Vanhempaan ajoitukseen viittaavat kuitenkin monet arkaaiset piirteet. Jobista ja hänen ystävistään ei puhuta israelilaisina; kirjassa ei viitata israelilaisiin uskon sisältöihin kuten lakiin ja profeettoihin; Jobin varallisuus lasketaan karjaeläinten päälukuna ja niin edelleen. Sen runollisessa kielessä esiintyy runsaasti heprean sanoja, joita ei löydy mistään muualta raamatunhepreasta. Tämä kaikki viittaa siihen, että kertomus sijoittuu Moosesta ja Egyptistä lähtemistä edeltävään aikaan.

Jobin kirjan kehyskertomus on proosaa ja varsinainen kertomus poeettista draamaa, jossa pohditaan kärsimyksen merkitystä ja Jumalan oikeudenmukaisuutta. Jumalaapelkäävän miehen annetaan kärsiä Jumalan ja Saatanan välisen kiistan ratkaisemiseksi. Job vakuuttaa ystävilleen viattomuuttaan ja pyytää Jumalalta selitystä. Jumala myöntää, etteivät ystävien perinteiset selitykset riitä, mutta osoittaa myös, ettei ihminen voi käsittää Hänen teitään. Lopulta Job saa hyvityksen menetyksistään.

Alun kehyskertomuksessa tapahtumapaikkana on taivas, missä Jumalan pojat eli enkeliolennot tulevat taivaalliseen kokoukseen, jossa Jobin asiaa käsitellään. Heidän joukossaan on Saatana, jolle Jumala esittelee Jobin hurskaan ihmisen esikuvana: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” (Job 2:3) Saatana muistuttaa tässä pikemminkin Eedenin puutarhan käärmettä kuin myöhemmän juutalais-kristillisen perinteen Paholaista. Paholainen epäilee, että Job on kiitollinen vain siksi, että Jumala on tähän asti varjellut hänet kaikesta pahasta. Jumala sallii sitten Saatanan koetella Jobin uskollisuutta syöksemällä hänet onnettomuuteen. Jobille ei kerrota, että Saatana järjesti kaikki hänen kärsimyksensä Jumalan sallimuksesta koetellakseen hänen hurskauttaan, eikä Saatanaa mainita enää lopussa, vaikka hän on kertomuksen häviäjä.

Jumalan luvalla Saatana riistää Jobilta aivan yllättäen kaiken, mitä hänellä on: karjan, palvelijat ja kymmenen lasta. Job ei kuitenkaan syytä Herraa vaan repäisee viittansa, ajaa päänsä paljaaksi, kumartuu maahan ja sanoo: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (1:21) Kun Job ei kaiken tämän jälkeenkään luovu Jumalasta, Saatana sanoo Jumalalle: ”Hyvän kaupan Job on tehnyt: pelasti sentään oman nahkansa! Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen lihaansa ja luihinsa. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (2:4–5) Niin Jumala sallii Saatanan ottaa Jobilta myös hänen terveytensä ja peittää hänet päästä jalkoihin märkivillä paiseilla. Saatana säästää ainoastaan hänen kelvottoman vaimonsa, jotta tämäkin lisäisi Jobin kärsimyksiä pilkkasanoillaan: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” Job vastasi: ”Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha. Kaiken tämän keskellä Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan.” (2:9–10) Job kiroaa sen päivän, jona syntyi: ”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.” (3:25)

Saatanan mukaan Job pysyy uskollisena Jumalalle, jos Jumala siunaa häntä ja antaa kaikkea hyvää, mutta jos Jumala ei siunaa häntä, Job luopuisi Jumalasta. Jobin ystävät taas uskovat, että Jobia kyllä siunataan, jos hän on uskollinen Jumalalle, mutta jos hän on uskoton, häntä rangaistaan. Pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa Jobista, kun tämä istuu jätekasassa ja kaapii paiseiden runtelemaa ruumistaan ruukunpalalla: ”Kumpi voitti? Kumpi hävisi? Job, jolta riistettiin kaikki, vaiko Saatana, joka riisti häneltä kaiken? Selvästikin Saatana hävisi. Ketä me ihailemme voitosta: Saatanaa, joka löi, vai Jobia, jota lyötiin? Tietenkin Jobia – siitä huolimatta, että hän ei onnistunut säilyttämään katoavia rikkauksiaan eikä pelastamaan lapsiaan. Hän ei pystynyt varmistamaan edes omaa terveyttään. Ja kuitenkin hän on voittaja: hän, joka oli menettänyt kaiken. Rikkauksiaan hän ei pystynyt pitämään, mutta hän säilytti hurskautensa. Jos hän ei olisi kärsinyt eikä Saatana olisi tehnyt hänelle vääryyttä, hän ei olisi voinut saavuttaa tuota voittoa. Jos hänelle olisi ollut pahaksi kärsiä vääryyttä, Jumala ei olisi antanut hänen kärsiä sitä. Jumala sallii meidän kärsiä vääryyttä saadakseen meidät luopumaan maailmallisista asioista, jotta me oppisimme, mikä on menetystä ja mikä on hyödyllistä. Vääryyttä kärsinyt rikastuu luottamuksessa Jumalaan, mikä on paljon arvokkaampaa kuin kaikki aarteet.”

Job yrittää pohtia, miksi hänelle, jumalaapelkäävälle hurskaalle, tapahtuu sellaisia katastrofeja. Kysymys kärsimyksestä ja Jumalasta koskettaa ihmisiä syvällisesti. Kun Jeremian kirjassa käsitellään kutsutun ihmisen kärsimyksiä ja Jesajan kirjassa kärsimistä toisten puolesta, niin Jobin kirjassa on kysymys viattoman käsittämättömästä kärsimyksestä, joka johtaa syytöksiin Jumalaa kohtaan. Tämä tuo mieleen valituspsalmit, joissa Jumalalle valitetaan kärsimyksiä ja pyydetään pääsemään niistä, mutta Jobin kirjasta puuttuu käänne, jossa aletaan luottaa Jumalaan ja ylistetään Häntä. Myös kirjan dialoginen muoto – puheet ja vastapuheet – poikkeaa muista Raamatun kirjoista.

Jobin on vaikeaa sietää sitä, että yleisesti hyväksytty periaate tekojen ja seurausten vastaavuudesta ei toimi, vaan hurskas kärsii viattomana. Hänen ystävänsä etsivät syytä Jobista, jonka on tämän periaatteen mukaan täytynyt itse vakavilla synneillään aiheuttaa onnettomuutensa, vaikka hän vakuuttaakin viattomuuttaan. Ystävät kehottavat Jobia myöntämään tietoiset ja tiedostamattomat synnit, mutta kehotukset muuttuvat pian syytöksiksi. Heidän mieleensä ei edes juolahda, että Job voisi olla syytön. Job torjuu ystäviensä syytökset ja puolustaa viattomuuttaan kutsuen Jumalaa ratkaisemaan asian. Kaikille osapuolille on selvää, että kärsimykset tulevat Jumalalta, mutta Jumalan ja ihmisen välillä ei ole sellaista välittäjää, jota Job kaipaa (16:21), eikä Jumalaa vastaan voi käydä oikeutta. Jobille ei jää muuta mahdollisuutta kuin välitön kohtaaminen Jumalan kanssa, joka sitten toteutuukin kirjan loppuluvuissa Jumalan ilmestymisessä ja Hänen pitämissään puheissa.

Vielä kapinoidessaankin Job kääntyy Jumalan puoleen, osoittaa uskonsa ylösnousemukseen ja toivoo, että hänen sanansa säilyisivät jälkipolville. ”Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan, uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen! Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (19:23–27) Kristus ei ollut vielä noussut kuolleista, mutta Job tiesi jo ylösnousemuksesta.

Job antoi esikuvan siitä, miten selviydytään syyttömästä kärsimyksestä pysymällä uskollisena Jumalalle. Se on pikemminkin kestävyyttä kuin kärsivällisyyttä, sillä Job ehtii monta kertaa tuskastua vastoinkäymisiinsä. Hänen ystävänsä sanoo, että Job on kehottanut toisia kärsivällisyyteen, mutta ”kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan.” (4:5) Job puhkeaa valittamaan: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan?” (6:11) Hän ei anna periksi ystävilleen, jotka vaativat häntä tunnustamaan syntinsä, koska hän tietää, ettei ole itse aiheuttanut onnettomuuksia omilla rikkomuksillaan, minkä Jumala lopulta vahvistaa.

Vaikka kirjassa on käsitelty laajasti kysymystä viattomana kärsimisestä, loppulukujen puheissa Jumala ei ota lainkaan kantaa tähän aiheeseen vaan puhuu myrskyn keskeltä Luojan ylivoimaisesta vallasta ja viisaudesta ja kysyy: ”Väitätkö sinä, että minä en tuomitse oikein? Syytätkö minua vääryydestä, jotta itse saisit olla oikeassa?” (40:8) Job esitti kysymyksiä Jumalalle, mutta nyt Jumala esittää hänelle vastakysymyksiä. Job tyytyy tähän vastaukseen vaieten ja katuen. ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” (42:5–6) Tämä nöyrä tunnustus vahvistaa Jobin pääsyn todellisen Jumalan tuntemiseen, joka tarkoittaa Hänen käsittämättömyytensä oivaltamista. Jumala kehottaa Jobin ystäviä uhraamaan sonneja ja pässejä hyvitykseksi totuuden vastaisista puheistaan, jotta he säästyisivät pahemmalta rangaistukselta.

Jobin kirja lohduttaa niitä, jotka joutuvat kärsimään, ja auttaa ymmärtämään, että Jumalan tiet ovat usein juuri hurskaiden kohdalla tutkimattomat. Kärsimys saattaa olla Hänen johdatustaan ja Jumalan oikeudenmukaisuus on ihmisen oikeudenmukaisuuden yläpuolella. Vastaus kysymykseen, ”voiko Jumala sallia tämän”, ei löydy niinkään uusista oivalluksista Jumalan teiden suhteen vaan ennen kaikkea kaiken yläpuolella olevan Jumalan palvonnasta ja Hänen suuruutensa tunnustamisesta. Kysymys kärsimyksestä pysyy salaisuutena.

Kärsimyksen täyttämä kamppailu Jumalan kanssa elämän ja uskon kriiseissä sai Jobin melkein murtumaan, mutta loppujen lopuksi hän kesti kuin kestikin. Uusi testamenttikin muistuttaa Jobin esikuvallisesta kestävyydestä: ”Niitä, jotka kestävät loppuun asti, me ylistämme autuaiksi. Te olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja tiedätte, mihin tulokseen Herra antoi sen johtaa. Herra on laupias ja anteeksiantava.” (Jaak. 5:11) Tämä liittyy Kristuksen kärsimykseen, johon kristityt on kutsuttu: ”Jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17)

Lopulta Jumala paransi pyhän vanhurskaan Jobin ja antoi hänelle vielä kerran seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Tässä yhteydessä esitetään kuuluisa lause, jota siteerataan yhä oikeustieteessä: ”Heidän isänsä antoi [tyttärillekin] perintöosuuden niin kuin heidän veljilleen.” Jumala kaksinkertaisti Jobin omaisuuden ja jopa hänen elinvuotensa: ”Job eli näiden tapahtumien jälkeen vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.” (42:16–17)

Jobin kirja kuuluu suureen maailmankirjallisuuteen, koska siinä käsitellään käsittämättömän kärsimyksen ongelmaa kauniisti, dramaattisesti ja eri näkökulmista. Monet filosofit kuten Kant, Hegel ja Kierkegaard, samoin kuin kirjailijat kuten Dante, Goethe ja Joseph Roth ovat ottaneet kirjoituksiinsa vaikutteita Jobin tarinasta. Se on kirja uskosta ja ihmisen perimmäisistä kysymyksistä, ja siksi se pysyy aina ajankohtaisena.

Keisari Julianus Luopio (361–363) ryhtyi heti valtaan päästyään vainoamaan kristinuskoa. Pian pakanuutta suosivan julistuksensa jälkeen hän lähti sotaretkelle germaaniheimoja vastaan. Germaanit ehdottivat hänelle, että taistelu ratkaistaisiin kahden taistelijan kaksintaistelulla. Julianus suostui tähän. Julianuksen joukkojen kenraali Bacchus suositteli taistelijaksi sotilasta nimeltä Barbaros, joka oli kunnostautunut urheudellaan.

Barbaros oli kristitty ja rukoili Jumalaa auttamaan häntä, kuten Hän oli muinoin auttanut Daavidia taistelussa Goljatia vastaan. Näin myös tapahtui. Kun Barbaros oli astunut areenalle, germaanitaistelijan aseet putosivat hänen käsistään ja hän kaatui kuolleena tantereelle. Germaanit tunnustivat tappionsa ja perääntyivät. Voiton jälkeen kenraali pyysi Barbarosta uhraamaan kiitokseksi epäjumalille. Tämä kuitenkin kieltäytyi tunnustaen olevansa kristitty. Hän kertoi saaneensa kasteen piispa Kyprianokselta, jonka Julianus oli hiljattain teloittanut. Silloin keisarin suosio muuttui vihaksi ja Barbaros luovutettiin kidutettavaksi. Ylienkeli Gabriel tuli kuitenkin hänen avukseen. Myös kenraali Bacchus ja hänen kaksi sotilastaan, Kallimakhos ja Dionysios, näkivät enkelin ja kääntyivät kristinuskoon. Keisari Julianus luovutti heidät heti mestattavaksi.

Seuraavana päivänä Barbaros joutui uusiin kidutuksiin, mutta Kristus oli ilmestynyt hänelle vankilassa ja vahvistanut häntä ennalta koetukseen. Polttamisen ja muiden kidutusten jälkeen hänet mestattiin. Piispa Foenix pelasti pyhän Barbaroksen ruumiin, jota on sittemmin kunnioitettu Methonen kaupungissa Kreikassa.

Miika oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilas ja kelja-apulainen. Hengellisen isänsä ohjauksessa hän saavutti sellaisen sydämen puhtauden, että tuli ainoana sivullisena otolliseksi olemaan läsnä Jumalanäidin ilmestyessä pyhittäjä Sergeille. Tämä tapahtui joulupaaston aikaan perjantain ja lauantain välisenä yönä vuonna 1384 (tai 1379). Pyhittäjä Sergei oli juuri päättänyt rukoussääntönsä ja laulanut akatistoksen Jumalanäidille, minkä hän tapasi tehdä päivittäin. Istuttuaan levähtämään hän tunsi sielussaan, että tulossa oli taivaallinen ilmestys ja sanoi oppilaalleen Miikalle: ”Valvo, lapseni, saamme nyt kokea ihmeellisen vierailun.” Samassa kuului ääni: ”Katso, Kaikkeinpuhtain tulee!” Aurinkoa kirkkaampi valo valaisi pyhittäjän, ja Jumalanäiti saapui apostolien Pietarin ja Johanneksen seurassa. Sergei ja Miika lankesivat maahan. Jumalanäiti puhui Sergeille luvaten aina varjella luostaria.

Kun Sergei ilmestyksen jälkeen ilosta ja pelosta vavisten tuli tuntoihinsa, hän näki Miikan makaavan maassa kuin kuollut. Tämä ei ollut kyennyt näkemään kaikkea tapahtunutta yhtä selvästi kuin Sergei, mutta oli nähnyt taivaallisen valon. ”Sano, isäni, mikä tuo ihmeellinen näky oli?” hän kysyi Sergeiltä, ”se melkein sai sieluni eroamaan ruumiista.” Mutta pyhittäjä Sergeikään ei hengelliseltä iloltaan pystynyt heti vastaamaan hänelle.

Jumalanäidin ihmeellisen vierailun muistoksi luostarissa tuli tavaksi toimittaa joka perjantai-ilta vigilia ja akatistos Jumalanäidille. Pyhittäjä Miika siirtyi Herran luo vuonna 1385 noin seitsemän vuotta ennen hengellistä isäänsä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat pienessä kirkossa, joka rakennettiin myöhemmin ja pyhitettiin Jumalanäidin vierailun muistolle.