Pyhä Mikael oli kotoisin Galileassa sijaitsevasta Tiberiaan kaupungista. Hän oli munkkina Pyhän Sabbaksen (Mar Saba) luostarissa. Hänen aikanaan kalifina oli Damaskoksesta käsin hallinnut Abd al-Malik (685–705), joka tunnetaan Jerusalemin Kalliomoskeijan rakennuttajana. Mikaelin hengellisenä isänä oli vanhempi askeetti, joka oli Mikaelin tavoin kotoisin Tiberiaasta.

Kalifi Abd al-Malikin aikaan kristittyjen, muslimien ja juutalaisten välillä vallitsi rauha. Jerusalemiin saapui pyhiinvaeltajia kaikkialta maailmasta. Itse kalifi teki pyhiinvaelluksen Pyhään kaupunkiin. Kalifin seurueeseen kuului muun muassa hänen vaimonsa Saida ja suuri joukko palveluskuntaa.

Myös Mikael matkasi vanhuksensa lähettämänä Pyhään kaupunkiin myymään heidän tekemiään käsitöitä. Hän saapui Jerusalemiin ja jätti tavaransa Pyhän Sabbaksen luostarin ylläpitämään majapaikkaan. Hän meni Pyhän haudan kirkkoon kunnioittaakseen Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen pyhiä paikkoja. Sitten Mikael suuntasi markkinapaikalle. Kalifin vaimon palveluksessa oleva eunukki näki Mikaelin markkinapaikalla. Hän vei nuoren munkin emäntänsä luo väittäen, että tämä tahtoisi ostaa hänen tavaroitaan.

Saida yritti vietellä nuoren munkin. Mikael kuitenkin vastusti häntä ja hänen houkutuksiaan. Niinpä nainen määräsi Mikaelin kidutettavaksi. Sen jälkeen hän valehteli aviomiehelleen, että Mikael oli yrittänyt raiskata hänet. Kalifi keskusteli Mikaelin kanssa. Vähitellen kalifi alkoi ihailla nuorukaisen askeettista luonnetta. Hän pyysi Mikaelia tulemaan hänen alaisuuteensa ja lupasi kohdella häntä kuin poikaansa. ”Myönnä vain, että Muhammed on profeetta ja apostoli”, kalifi sanoi. Mikael kuitenkin kieltäytyi. Hän sanoi, ettei Muhammed ollut profeetta eikä apostoli. Sen sijaan hän kutsui Muhammedia valehtelijaksi.

Kun muslimit kuulivat Mikaelin sanat, he raivostuivat. Kristityt sen sijaan iloitsivat pyhän Mikaelin urheudesta. Kalifi uhkasi pyhää Mikaelia kuolemantuomiolla, jos ei hän kääntyisi islamiin. Mikael ei kuitenkaan pelännyt kalifia tai kuolemaa. Hän vastasi kalifille, että oli olemassa vain kolme vaihtoehtoa: ”Sinä lähetät minut takaisin hengellisen isäni luo, tai Kristuksen luo, tai käännyt itse kristityksi.”

Muslimit yrittivät monin tavoin kiduttaa nuoren munkin hengiltä. Hänen alleen sytytetty tuli kuitenkin sammui, ja Mikaelille annettu myrkky ei tuntunut vaikuttavan häneen. Silloin muslimit alkoivat vaatia, että Mikaelin oli heti kuoltava. ”Jos hän ei heti kuole, me joudumme kadotukseen”, muslimit huusivat.

Niinpä kalifi tuomitsi pyhän Mikaelin kuolemaan. Hänet kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle ja siellä hänet mestattiin. Jerusalemin kristityt olisivat halunneet pitää pyhän Mikaelin reliikit kaupungissa, mutta Pyhän Sabbaksen luostarin munkit veivät marttyyrin reliikit takaisin luostariinsa. Siellä veljestö kokoontui reliikkien luo, ja tuohukset kädessään he lauloivat niiden edessä hymnejä marttyyrien kunniaksi. Pyhän Mikaelin reliikkejä tuli kunnioittamaan myös eräs munkki, joka oli ollut sairaana kolme vuotta. Heti kun hän suuteli niitä, hän parani sairaudestaan.

Vuonna 796 muslimit kävivät Pyhällä maalla keskenään verisiä taisteluita, joiden osapuolina olivat hallituksen joukot ja palestiinalaiset beduiiniheimot. Levottomuuksien aikana molemmat osapuolet ryöstelivät säälimättä kylien ja kaupunkien kristittyjä. Arabijoukot tuhosivat Eleutheropoliksen ja hävittivät Gazan, Askelonin ja muitakin kaupunkeja maan tasalle. Maaseutuväestöä pakeni Jerusalemiin, jonka linnoituksia yritettiin vahvistaa nopeasti. Kaupungin asukkaat torjuivat hyökkäykset, mistä he kiittivät Jumalaa. Jouduttuaan perääntymään beduiinijoukkiot suuntasivat raivonsa alueen luostareihin. He hyökkäsivät Pyhittäjä Haritonin luostarin kimppuun ja ryöstelivät lähikyliä. Sitten he suuntasivat kulkunsa Pyhittäjä Sabbaksen kuuluisaan luostariin.

Aluksi Sabbaksen luostari vahvoine muureineen kesti näiden erämaan aseistautuneiden rosvojoukkojen hyökkäyksen. Uhka jatkui kuitenkin kuukaudesta toiseen. Munkit rukoilivat Jumalalta vahvistusta ja rohkaisivat toinen toistaan kestämään kaikki koettelemukset ja jopa kuolemaan mieluummin kuin jättämään kilvoittelupaikkansa, joissa he olivat munkiksi vihkimisensä yhteydessä luvanneet pysyä elämänsä loppuun saakka.

Maaliskuun 13. päivänä vuonna 797 noin kuusikymmentä beduiinia, jotka olivat hajaantuneet erämaahan armeijan joukkojen saapumisen pelossa, kokoontui yhteen ja hyökkäsi Pyhän Sabbaksen Lavraan. Muutamat munkit menivät ulos heitä vastaan yrittäen rauhoitella heitä. He muistuttivat, kuinka luostari oli usein auttanut beduiineja ja osoittanut muslimeille vieraanvaraisuutta samalla tavoin kuin kristityillekin. Ainoana vastauksena joukko vaati munkkeja antamaan heille luostarin kullan ja aarteet. Kun isät sanoivat, ettei heillä ollut tarpeeksi varoja edes omaan ylläpitoonsa, beduiinit tarttuivat jousipyssyihinsä ja haavoittivat noin kolmeakymmentä munkkia. Ryöstettyään luostarista kaiken, mitä irti saivat, he sytyttivät munkkien keljat tuleen. Mutta yhtäkkiä he näkivät hallituksen joukkojen lähestyvän horisontissa ja pakenivat kiireesti.

Kuusi päivää myöhemmin maaliskuun 19. päivänä beduiinijoukko palasi vahvistetuin voimin takaisin sunnuntaivigilian aikana. He ryntäsivät sisään kirkkoon ja teurastivat muutamia munkkeja kuin uhrieläimiä, toisten pään he murskasivat kivillä. Muutamat munkit ehtivät paeta kallionhalkeamiin ja luoliin beduiinien ajaessa heitä takaa. Kun nämä lähestyivät luolaa, jonne viisi munkkia oli piiloutunut, yksi veljistä astui ulos. Näin hän uhrasi itsensä pelastaakseen toiset.

Loput veljestöstä kerättiin kirkon eteen. Beduiinit käskivät heitä luovuttamaan luostarin aarteet ja ilmoittamaan, ketkä olivat heidän johtajiaan. Kun munkit pysyivät vaiti, heidät suljettiin maanalaiseen käytävään, jota pyhittäjä Sabbas oli aikoinaan käyttänyt kulkiessaan keljansa ja kirkon väliä. Hyökkääjät alkoivat savustaa käytävässä olevia munkkeja. Kahdeksantoista heistä tukehtui savuun. Loput vedettiin ulos ja hakattiin puolikuoliaaksi, minkä jälkeen kirkko ja keljat ryöstettiin. Kun ryöstäjät lopulta lähtivät, he jättivät jälkeensä 20 kuollutta ja monta vaikeasti haavoittunutta. Jonkin ajan kuluttua hyökkäyksessä mukana olleita beduiineja kohtasi kulkutautiepidemia, johon useat heistä menehtyivät.

Pyhän Jefrosinin maallikkonimi oli Jefrem. Hän syntyi 1500-luvulla Karjalassa lähellä Laatokkaa ja eli nuorena jonkin aikaa Valamon luostarissa. Siellä hän tutustui ankaraan kilvoituselämään ja oppi tuntemaan jumalanpalvelusjärjestyksen. Hän ei kuitenkaan jäänyt luostariin vaan muutti Novgorodiin, jossa hän eli vuosikausia. Sitten hän siirtyi itään Ustjužnan kaupungin lähelle Dolosskojen kylään ja palveli pitkään lukijana kylän kirkossa. Hän oli jo kypsässä iässä, kun Jumalan armo kosketti hänen sydäntään niin, että hänessä syttyi voittamaton kaipuu munkkielämään. Järjestettyään asiansa hän lähti matkaan ottamatta mukaansa mitään muuta kuin päällään olevat vaatteet. Siitä lähtien hän pyrki hellittämättä kohti Jumalaa eikä ajatuksissaankaan kääntynyt enää koskaan katsomaan taakseen.

Jefrem meni Tihvinän luostariin ja pyysi sen johtajaa vihkimään hänet munkiksi. Hänen kypsä ikänsä, Valamossa vietetty nuoruus ja vuodet kirkon palveluksessa lukijana herättivät veljestössä luottamusta. Jefrem puettiin pian munkin viittaan ja hän sai vihkitoimituksessa nimekseen Jefrosin. Saavutettuaan halajamansa hän heittäytyi iloiten askeettisiin kilvoituksiin. Hän valisti mieltään lukemalla Jumalan sanaa, taltutti lihansa paastolla ja itsehillinnällä, oli kuuliainen igumenille ja munkkiveljille ja toimitti saamansa palvelutehtävät tunnollisesti säilyttäen omantuntonsa puhtaana kaikessa.

Elettyään jonkin aikaa Tihvinän luostarissa Jefrosin alkoi tuntea kaipuuta erakkoelämään. Vuonna 1600 hän lähti igumenin siunauksella erämaahan. Hänellä ei ollut mukanaan omaisuutta, mutta hänen sydämensä oli tulvillaan iloa. Jefrosin vaelsi tutulle seudulle noin 50 kilometrin päähän Ustjužnan kaupungista. Sinozero-järven rannalta metsän ja läpipääsemättömien soiden keskeltä hän löysi sopivan paikan. Hän pystytti ristin, kaivoi asumuksekseen luolan ja aloitti ankaran kilvoituselämän. Kahteen vuoteen pyhä Jefrosin ei nähnyt ainoatakaan ihmistä eikä syönyt leipää. Hänen ravintonaan olivat metsän antimet, marjat ja sienet. Käsityönään hän punoi verkkoja. Asuttuaan vuoden luolassa hän rakensi itselleen pienen keljan.

Kahden vuoden kuluttua ihmiset löysivät Jefrosinin. Hiljaisessa erämaassa alkoi kaikua hengellinen opetus. Jefrosinin ympärille kerääntyi pieni veljestö, ja jo ensimmäisenä vuonna tarvittiin suurempi tila yhteistä rukousta varten. Yhteisin ponnistuksin veljestö rakensi kirkon, joka parin vuoden kuluttua pyhitettiin Neitsyt Marian ilmestymisen kunniaksi.

Pyhittäjä Jefrosin kilvoitteli erämaassa yksitoista vuotta. Venäjällä elettiin 1600-luvun alussa sekasorron aikaa. Puolalaiset joukot valloittivat Smolenskin ja Moskovan, ruotsalaiset Novgorodin. Levottomuuksien aikana monet Ustjužnan kaupungin asukkaat etsivät suojaa Jefrosinin luostarista, joka syrjäisen sijaintinsa vuoksi tarjosi hyvän turvapaikan. Maaliskuun 19. päivänä vuonna 1612 pyhittäjä Jefrosin kuitenkin varoitti luostarin suojiin tulleita lähestyvästä onnettomuudesta. Hän sanoi, että puolalaisjoukko tulisi pian hävittämään luostarin ja kehotti kaikkia, jotka halusivat pelastaa henkensä, pakenemaan. Monet eivät uskoneet häntä, vaan sanoivat: ”Mikset sinä itse lähde tästä pyhästä paikasta?” Jefrosin vastasi heille: ”Minä olen tullut tänne kuolemaan Kristuksen tähden.”

Vanhuksen ennustus tuhosta saattoi erään Joona-nimisen munkin pelon valtaan. Hän halusi lähteä luostarista monien muiden mukana, mutta Jefrosin pidätteli häntä sanoen: ”Miksi antaisimme pelolle sijaa sielussamme? Taistelun koittaessa on osoitettava rohkeutta kilvoituksessa. Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? (Room. 8:35).” Jefrosin totesi Joonalle, että he munkit olivat antaneet Jumalalle lupauksen pysyä kuolemaansa asti tuolla paikalla. Maallikkoja taas ei sitonut mikään lupaus ja heidän piti ajatella ja suojella myös perhettään. Näin puhuen hän valoi rohkeutta ja hengellistä intoa Joonan sieluun. Sitten Jefrosin pukeutui skeemamunkin asuunsa ja rukoili koko sen päivän ja seuraavan yön Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, että he ottaisivat hänet vanhurskasten joukkoon.

Seuraavana päivänä 20. maaliskuuta viholliset hyökkäsivät luostariin surmaten miekalla kaikki, jotka kohtasivat. Verenvuodatuksen keskellä pyhittäjä Jefrosin seisoi pelkäämättä munkinviitassaan maahan pystyttämänsä ristin vierellä. Sotilaat vaativat häntä luovuttamaan luostarin kalleudet. Hän vastasi: ”Tämän luostarin omaisuus on Jumalanäidin kirkossa.” Näin sanoen hän viittasi Jumalassa kätkettynä olevaan katoamattomaan rikkauteen, mutta puolalaiset luulivat hänen tarkoittavan maallisia aarteita ja syöksyivät kirkkoon. Eräs sotilaista iski Jefrosinia miekalla kaulaan, ja tämä kaatui kuolleena maahan. Viholliset eivät löytäneet kirkosta mitään varastamisen arvoista. Siitä kiukustuneena pyhittäjän murhaaja iski hengetöntä vanhusta nuijalla päähän murtaen tämän kallon. Myös munkki Joona sai surmansa. Lähiseudun asukkaat hautasivat pyhittäjä Jefrosinin ja kaikki tämän kanssa kuolleet.

Neljäkymmentäneljä vuotta myöhemmin Jefrosinin pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon kellotornin alle, jonne uskovat tulivat vuosisatojen ajan kunnioittamaan niitä. Hänen kunnioituksensa pyhänä vahvistettiin virallisesti vuonna 1911.

Kristuksen marttyyri Myron eli 1700-luvun jälkipuoliskolla ja oli kotoisin Herakleionista (Iraklion), jota turkkilaisvallan aikana kutsuttiin Kantiaksi. Hän oli hurskaiden vanhempien lapsi, hyvin käyttäytyvä ja puhdassydäminen. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli kaunispiirteinen ja miellyttävä. Vartuttuaan hän alkoi harjoittaa räätälin ammattia viettäen säännöllistä ja kaikin puolin moitteetonta elämää.

Myronin naapurina oli turkkilaisia, jotka tahtoivat päästä hänen seuraansa, mutta hän karttoi keskusteluja heidän kanssaan. He kadehtivat ja vihasivat häntä. Niinpä he eräänä päivänä taivuttivat yhden turkkilaispojan syyttämään Myronia siitä, että tämä oli pakottanut hänet luonnonvastaisiin tekoihin. Tämän panettelun nojalla turkkilaiset tempasivat Myronin mukaansa ja veivät hänet tuomarin eteen huutaen, että hän oli raiskannut turkkilaisen pojan. Kun tuomari kysyi Myronilta, oliko syytös totta, tämä vastasi hämmästyneenä, ettei hän edes tiennyt sellaista tekoa olevan olemassakaan. Hänen panettelijansa eivät kuitenkaan rauhoittuneet vaan huusivat, että hänen täytyy joko kääntyä islamiin tai tulla tapetuksi.

Tuomari sanoi silloin Myronille, että hänen ainoa mahdollisuutensa säilyttää henkensä oli kääntyä islamiin. Myron torjui sen jyrkästi: ”En koskaan kiellä uskoani ja Kristuksen nimeä.” Hänet heitettiin vankilaan odottamaan uutta kuulustelua.

Kun Myron sitten vietiin toistamiseen tuomioistuimen eteen, samat panettelijat olivat taas paikalla. Tuomari lupaili hänelle ylellistä elämää ja korkeita arvoasemia muslimimaailmassa, mutta nämä houkutukset eivät tehneet Myroniin mitään vaikutusta. Uhkauksiinkin hän suhtautui välinpitämättömästi. ”Kristityksi olen syntynyt, kristittynä myös kuolen”, hän huudahti. Silloin tuomari julisti hänelle kuolemantuomion.

Kun Myronia kuljetettiin hirttopaikalle kaupungin ulkopuolelle, hän tervehti kaikkia vastaan tulevia kristittyjä sanoen: ”Antakaa minulle anteeksi, veljet, minäkin annan anteeksi teille.” Hänen isänsä Demetrios seurasi mukana itkien ja valittaen. Kun he saapuivat hirttopaikalle, marttyyri pyysi lupaa mennä isänsä luo. Hän lankesi tämän jalkoihin ja suuteli hänen jalkojaan ja käsiään. Hän pyysi isältään siunauksen ja lohdutti tätä vakuuttamalla, että syytökset häntä vastaan olivat vääriä. Sen jälkeen hän meni pyövelien luo kehottaen heitä panemaan tuomion täytäntöön. He kietoivat köyden hänen kaulaansa ja hirttivät hänet. Näin autuas Myron sai marttyyrin kuihtumattoman seppeleen.

Seuraavana yönä, kun Myronin ruumis vielä riippui hirsipuussa, Herakleionin ulkopuolella olevat turkkilaisvartijat näkivät taivaallisen valon laskeutuvan hänen päälleen. He kertoivat siitä monelle. Tämän kuultuaan kristityt ylistivät Jumalaa, joka antaa kunnian pyhilleen.

Pyhä Krysanthos oli tunnetun aleksandrialaisen senaattorin Polemioksen poika. Polemios siirtyi Roomaan keisari Numeriuksen aikana (283–284). Krysanthos opiskeli filosofiaa, mutta se ei voinut tyydyttää hänen mieltään. Kun hänen käsiinsä osui evankeliumi, tuo henkilöityneen Viisauden kirja, se täytti hänet ihmetyksellä. Jumalan johdatuksesta hän löysi nopeasti itselleen kristinuskon opettajaksi pappi Karpoforoksen, joka vainojen takia eli piilossa eräässä luolassa. Isä Karpoforos myös kastoi hänet.

Viikon kuluttua kasteestaan Krysanthos palasi Roomaan ja vanhempiensa tyrmistykseksi alkoi julistaa kristinuskoa. Polemios yritti ensin saada poikansa muuttamaan mieltään, mutta kun se ei onnistunut, hän sulki tämän likaiseen tyrmään ja jätti moneksi päiväksi vaille ruokaa toivoen, että nälkä murtaisi hänen tahtonsa.

Mutta kävikin päinvastoin: pitkä paasto ja yksinäisyys vain vahvistivat Krysanthoksen uskoa. Niinpä isä vaihtoi taktiikkaa. Hän pani pojan ylellisesti sisustettuun huoneeseen ja lähetti sinne nuoria kauniita tyttöjä pehmittämään häntä hyväilyin ja suudelmin. Krysanthos pysyi välinpitämättömänä heidän houkutuksilleen rukoillen Jumalaa avukseen samalla tavoin kuin Vanhan Testamentin siveä Joosef aikoinaan. Kävikin niin, että tytöt eivät saaneet mitään aikaan ja lopulta syvä uni valtasi heidät.

Polemiokselle suositeltiin kaunista ja viisasta Ateenasta kotoisin olevaa neitoa Dareiaa, joka oli perehtynyt filosofiaan. Hänen uskottiin pystyvän vaikuttamaan Krysanthoksen ajatuksiin. Dareia esiteltiinkin Krysanthokselle, ja hän yritti mairitteluilla voittaa tämän puolelleen. Krysanthos vastasi puhuen hänelle kuoleman väistämättömyydestä ja viimeisestä tuomiosta. Hän myös selitti neidolle, kuinka järjenvastaista on palvella maan alkuvoimia tulta ja vettä ja personifioida ne ihmismuotoon.

Kuunnellessaan Krysanthoksen perusteita Dareia alkoi itse viehättyä niihin sisältyvästä viisaudesta. He päättivät solmia näennäisen avioliiton voidakseen elää neitseellisesti koko elämänsä ja valmistautua puhtaisiin häihin taivaassa. Joidenkin elämäkertojen mukaan Dareia olisi ollut Vestan neitsyt, joka oli vannonut 30 vuoden neitsyysvalan. Krysanthos ja Dareia ottivat tehtäväkseen julistaa kristinuskoa Rooman nuorisolle ja saivatkin monia nuoria miehiä ja neitoja omistautumaan kokonaan Kristukselle.

Pakanat tulivat tästä levottomiksi. He ilmiantoivat Krysanthoksen ja Dareian kaupungin prefektille Celerinukselle, joka vangitutti heidät ja luovutti Krysanthoksen tribuuni Claudiukselle. Tämä vei Krysanthoksen Jupiterin temppeliin, ja kun tämä kieltäytyi uhraamasta, hänet sidottiin kostutetuilla häränjänteillä, jotka kuivuessaan kutistuivat ja pureutuivat hänen lihaansa. Jumala kuitenkin varjeli häntä ihmeellisellä tavalla tässä ja muissa kidutuksissa, niin ettei hänelle tapahtunut mitään. Hänet heitettiin pimeään vankityrmään, mutta se täyttyi valolla. Häntä lyötiin ruo’oilla, mutta ne tuntuivat muuttuvan pehmeiksi kuin höyhenet. Claudius ymmärsi tässä kaikessa Jumalan voiman ja pyysi Krysanthosta kertomaan hänelle uskostaan. Hän alkoi itsekin uskoa Kristukseen. Hänen kanssaan uskoivat myös hänen vaimonsa Hilaria, heidän poikansa Jason ja Mauros sekä hänen alaisuudessaan olleet sotilaat. He kaikki saivat kasteopetusta ja Jumalalle kiitollisina hekin ilmoittivat olevansa valmiita kärsimään Kristuksen nimen tähden.

Kun keisari Numerius sai kuulla tästä, hän määräsi Claudiuksen heitettäväksi mereen kivi kaulassaan ja hänen molemmat poikansa mestattaviksi. Kristityt hautasivat ruumiit luolaan Salariakadun lähelle. Hilaria asettui sinne valvomaan ja rukoilemaan heidän haudoillaan. Kun sotilaat tulivat pidättämään häntäkin, hän pyysi saada vielä viimeisen kerran rukoilla rakkaittensa haudoilla ja siellä hän antoi henkensä Jumalan käsiin. Hänen kaksi palvelijatartaan hautasivat hänet samaan paikkaan, jonne rakennettiin myöhemmin pieni kirkko.

Krysanthos suljettiin vankilaan ja Dareia lähetettiin ilotaloon, mutta Jumalan varjeleva voima ei jättänyt heitä. He joutuivat yhä uusiin kidutuksiin, mutta mikään ei muuttanut heidän mielipiteitään. Lopulta heidät heitettiin elävinä hiekkakuoppaan, jonne vyörytettiin kivenlohkareita ja maata heidän päälleen. Näin he saattoivat loppuun marttyyrikilvoituksensa ja siirtyivät taivasten valtakuntaan.

Seuraavana vuonna kun kristityt olivat kokoontuneet viettämään pyhien Krysanthoksen ja Dareian taivaallista syntymäpäivää toimittamalla pyhän liturgian, Numerianuksen sotilaat yllättivät heidät ja saivat määräyksen täyttää kivillä katakombin, jossa he olivat. He kaikki ehtivät vastaanottaa pyhän ehtoollisen pappi Diodoroksen ja diakoni Marinuksen jakamana sillä aikaa, kun sotilaat heittivät kivenlohkareita luolaan. Kaikki hautautuivat elävältä. Näin hekin pääsivät sinne, missä heidän kilvoitustoverinsa Krysanthos ja Dareia sekä Claudius perheineen ja sotilaineen jo olivat.

Pyhä Pankharios, joka oli kotoisin Rooman valtakunnan pohjoisilta raja-alueilta, syntyi kristittyyn perheeseen ja sai kristillisen kasvatuksen. Keisari Diocletianuksen hallitusaikana (286–305) hän tuli Roomaan. Pitkästä ja komeasta Pankharioksesta tuli nopeasti keisarin suosikki ja johtava senaattori. Säilyttääkseen keisarin ystävyyden ja siihen sisältyvät taloudelliset edut hän luopui kristinuskosta.

Kun Pankharioksen äiti ja sisar kuulivat hänen kieltäneen Kristuksen, he kirjoittivat hänelle kirjeen, jossa muistuttivat häntä viimeisestä tuomiosta. Silloin Kristus tunnustaa omikseen ne, jotka ovat tunnustaneet Häntä hallitsijoiden ja ruhtinaiden edessä ja he pääsevät nauttimaan iankaikkisista hyvyyksistä. Ne taas, jotka ovat kieltäneet Hänet, joutuvat Hänen kieltämikseen, ja heitä odottaa tuomio, minkä Pankharios itsekin tiesi.

Saatuaan tämän kirjeen Pankharioksen omatunto heräsi ja hän käsitti lankeemuksensa suuruuden. Hän heittäytyi maahan ja alkoi itkien rukoilla Jumalalta armahdusta. Jotkut hovin jäsenet, jotka näkivät hänet, kertoivat tästä keisarille. Tämä kutsui Pankharioksen luokseen ja tiedusteli tältä: ”Sanopa, oletko sinäkin nasaretilainen?” Hän vastasi: ”Olen, minä olen nasaretilainen ja kristitty.” Keisari uhkasi häntä pitkällisillä kidutuksilla, jollei hän muuttaisi mieltään, mutta Pankharios pysyi lujana uskossaan.

Keisari kutsui senaatin koolle ja kysyi siltä, mitä Pankhariokselle pitäisi tehdä. Senaattorit päättivät, että hänet pitäisi ruoskia alastomana amfiteatterissa ja lähettää sen jälkeen Nikomedeiaan sikäläisen maaherran surmautettavaksi. ”Emme halua olla osallisia sinulle niin rakkaan henkilön vereen”, he sanoivat. Niin tehtiinkin, ja Pankharios todisti Kristuksesta myös Nikomedeian maaherran edessä, minkä jälkeen hänet mestattiin.

Pyhittäjä Vassan elämä liittyy Pihkovan luolaluostarin alkuvaiheisiin 1470-luvulla. Hänen aviomiehensä pappi Johannes, josta sittemmin tuli pyhittäjä Joona (29.3.), pakeni perheineen Tartosta katolilaisten aloittamaa vainoa ja tuli Pihkovaan. Vassa jakoi napisematta kaikki miestään kohdanneet vastoinkäymiset. Hän rakasti yli kaiken Jumalaa, omistautui pyyteettömästi perheelleen, palveli väsymättä lähimmäisiään ja kesti horjumatta vastoinkäymiset ja kärsimykset eläen kaikessa apostolin ohjeen mukaan: ”Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki” (1. Piet. 3:4).

Pappi Johannes löysi Pihkovan läheltä mäenrinteestä luolan. Hän päätti perustaa paikalle luostarin ortodoksien tueksi ja ryhtyi kaivamaan rinteeseen luolan länsipuolelle uutta luolaa kirkkoa varten. Maria-vaimo kahden poikansa kanssa osallistui uutterasti työhön. Jonkin ajan kuluttua Maria sairastui ja vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Vassa. Kronikan mukaan hän oli ensimmäinen luostarielämään vihkiytynyt henkilö Pihkovan luolaluostarin historiassa.

Vassaan liittyy myös luostarin ensimmäinen ihme, joka tapahtui vuoden 1473 tienoilla pian hänen kuolemansa jälkeen. Hänet haudattiin miehensä pappi Johanneksen löytämään luolaan, mutta seuraavana yönä näkymätön voima nosti arkun maasta. Johannes ja Vassan rippi-isä arvelivat unohtaneensa jotakin hautauspalveluksesta ja toimittivat ruumiinsiunauksen toistamiseen. Sitten he laskivat arkun uudelleen samaan hautaan, mutta jälleen se nousi maan pinnalle. Johannes ymmärsi, että kyseessä oli Jumalan antama merkki eikä enää haudannut arkkua, vaan kaivoi sitä varten syvennyksen seinään luolan sisäänkäynnin kohdalle.

Kun liiviläiset taas kerran hyökkäsivät Pihkovan luolaluostariin, eräs ristiritari yritti avata miekalla arkun kannen, mutta arkusta iski tuli, joka poltti häntä estäen aikeen. Arkun oikeaan laitaan jäi liekin polttama jälki, josta huokui hyvää tuoksua.

Pyhittäjä Innokenti oli lähtöisin moskovalaisesta Ohljabininin ruhtinasperheestä. Hänestä tuli 1400-luvulla pyhittäjä Nil Sorskin (7.5.) ensimmäinen ja läheisin oppilas. Jo ennen kuin pyhittäjä Nil perusti skiitan Sorajoelle he tekivät yhdessä pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle, Konstantinopoliin ja Athosvuorelle. Innokentin on arveltu vihkiytyneen munkiksi Valgetjärven (Belozerskin) luostarissa. Hän siirtyi kuitenkin Nil Sorskin perustamaan skiittaan, jossa hän kilvoitteli paastoten ja valvoen. Ohjaajansa tavoin hän omisti kaiken rukoukselta vapaaksi jäävän ajan Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Nil lähetti Innokentin Vologdaan Komelin seudulle sanoen: ”Jumala antaa sinun loistaa siellä ja luostaristasi tulee yhteiselämään perustuva luostari. Minun erakkolani taas pysyy kuolemani jälkeenkin entisellään ja veljet asuvat siellä yksin keljoissaan.”

Innokenti siirtyi Komelin seudulle ja perusti Sorajoen mallin mukaisen skiittamaisen luostarin lähes läpipääsemättömän metsän ja suon keskelle. Jumalan tahdosta hänen ympärilleen kokoontui hengellistä elämää janoava suuri veljestö, jota hän itse ohjasi pelastukseen. Hän myös jäljensi ohjaajavanhuksensa Nilin kirjoituksia ja kirjoitti johdannon Nilin mielen rukousta käsittelevään luostarisääntöön (Ustaviin). Siinä pyhittäjä Innokenti toteaa sydämen puhdistuvan himoista ja pahoista ajatuksista ennemmin valvomisen ja sisäisen rukouksen kuin ulkoisten sääntöjen ja ruumiillisen askeesin avulla. Hän myös puolustaa voimakkaasti skiittaelämää muutaman veljen pienyhteisöissä vakuuttaen sen sopivan aloitteleville kilvoittelijoille, toisin kuin erakkoelämä, johon tulee ryhtyä vain pitkän kuuliaisuudessa koettelun jälkeen.

Pitkän ja armontäyteisen elämänsä päätteeksi Innokenti laati veljestölleen testamentin, jossa hän sanoo: ”Muistakaa minua, syntistä, pyhissä rukouksissanne. Teitä, isiämme ja veljiämme, minä anon elämään niin, ettei teillä olisi keskinäisiä riitoja eikä kiistoja, vaan että keskuudessanne vallitsisi rakkaus Kristuksessa ja hengellinen rauha.” Lisäksi hän pyysi veljiä rakentamaan kirkon kaikkien munkkien ja erakkojen suojelijan Johannes Kastajan kunniaksi.

Pyhittäjä Innokenti nukkui pois rauhallisesti maaliskuun 19. päivänä vuonna 1521 (tai mahdollisesti 1491). Hänen tarkempi elämäkertansa tuhoutui, kun Kazanin tataarit tuhosivat ja polttivat luostarin vuonna 1538 ja surmasivat monia munkkeja.

Pyhä Demetrios Tornaras oli kreikkalainen ja eli 1500-luvulla. Hän oli ammatiltaan kaapintekijä, ja työnsä vuoksi hän joutui usein tekemisiin turkkilaisten kanssa. Eräänä päivänä muslimit yrittivät saada Demetrioksen luopumaan uskostaan ja kääntymään islamiin. Kun tämä kieltäytyi, turkkilaiset raahasivat hänet tuomarin eteen. He syyttivät Demetriosta islamin pilkkaamisesta. Tuomari määräsi seuraavan tuomion: Demetriosta tulisi ruoskia ja kiduttaa niin kauan, että tämä kääntyisi muslimiksi. Demetrios kuitenkin rakasti Kristusta, eikä luopunut uskostaan, vaikka häntä kidutettiin rankasti. Kun kiduttajat näkivät, ettei Demetrios aio kääntyä islamiin, tuomari käski mestata hänet. Pyhä Demetrios sai marttyyrien kruunun vuonna 1564. Pyhän marttyyrin kuolinpaikka on jäänyt tuntemattomaksi, mutta joidenkin lähteiden mukaan kyseessä oli Konstantinopoli.

Sofia oli Slutskin¹ ja Kopylin kuuluisan ruhtinassuvun viimeinen edustaja. Eräät hänen kaukaisista esi-isistään olivat aikanaan hallinneet Kiovaa, toiset Novgorodia. Sofia syntyi vuonna 1585. Hänen äitinsä kuoli myöhemmin samana vuonna ja isä vuoden kuluttua Sofian syntymästä. Orpo pienokainen jäi kaukaisten sukulaistensa hoitoon ja holhoukseen. Nämä olivat velkaantuneet Radzivillin ruhtinaille ja päättivät hyötyä huollettavansa suuresta omaisuudesta. He allekirjoittivat Radzivillin ruhtinaan kanssa sopimuksen, jonka mukaan Sofia annettaisiin täysi-ikäisenä ruhtinas Januš Radzivillin puolisoksi. Ruhtinas Januš sai sopimuksen mukaan käydä tapaamassa tuolloin vasta 11-vuotiasta Sofiaa.

Sofian tultua täysi-ikäiseksi ruhtinas Januš pyysi Rooman paavilta luvan, että hän katolilaisena saisi solmia avioliiton Sofian kanssa, joka ehdottomasti halusi säilyttää ortodoksisen uskonsa ja vaati lisäksi, että myös avioliitosta syntyvät lapset sukupuoleen katsomatta kastettaisiin ortodoksiseen uskoon. Vihkiminen toimitettiin ortodoksisin menoin Brestissä vuonna 1600.

Sofian elämä ei ollut helppoa. Hänen ainoana ilonaan ja lohtunaan oli ortodoksinen usko. Jo lapsesta lähtien hän oli tottunut turvautumaan kaikissa murheissaan Jumalaan.

Venäjän läntisen alueen ortodoksit oli liitetty Brestin kirkolliskokouksessa vuonna 1596 Rooman kirkon yhteyteen. Sofia teki kaikkensa suojellakseen ortodoksista uskoa ja kansaa, joka ei hyväksynyt liittymistä. Hän tuki aineellisesti alueen kirkkoja ja luostareita. Slutskin kaupunki kuului tuolloin Sofialle ja nuorella ruhtinattarella oli suuri hengellinen vaikutus sen asukkaisiin. Hän taivutti miehensä hankkimaan Puolan kuninkaalta suojeluskirjan kaupungin ortodokseille, jotka eivät suostuneet liittymään Roomaan. Tämän ansiosta Slutsk säilyi Luoteis-Venäjän ainoana ortodoksisena kaupunkina kaikkien muiden taipuessa Rooman kirkon alaisuuteen.

Sofian vaikutus oli niin suuri, että myös myöhemmät Radzivillin suvun ruhtinaat kunnioittivat ja puolustivat alueen ortodoksien oikeuksia, vaikka olivatkin itse katolilaisia.

Sofia kuoli ensimmäiseen synnytykseensä maaliskuun 19. päivänä vuonna 1612. Myös lapsi syntyi kuolleena. Sofia oli tuolloin vain 26 vuoden ikäinen. Hänet haudattiin Slutskiin Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Kansa kunnioitti häntä pyhänä jo varhain ja piti häntä erityisesti odottavien äitien suojelijana.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Sofian pyhäinjäännökset vietiin Minskiin museoon. Toisen maailmansodan aikana ne palautettiin kirkolle ja sijoitettiin Minskin Pyhän Hengen katedraaliin. Hurskas Sofia kanonisoitiin virallisesti vuonna 1984.