Pyhä Serapion eli 300-luvulla.¹ Hän tunsi hyvin maallisen kirjallisuuden ja tuli tunnetuksi puhujantaidoistaan. Jo hyvin nuorena hän toimi jonkin aikaa kuuluisan Aleksandrian katekeettisen koulun johtajana. Serapion kuitenkin kaipasi mahdollisuutta käyttää enemmän aikaa rukoukseen ja katumusharjoituksiin, joten hän jätti arvostetun asemansa ja meni erämaahan.

Erämaassa hän kohtasi pyhän Antonios Suuren (17.1.). Serapionista tuli tämän kilvoittelijoiden suuren esikuvan läheinen oppilas Hän tutustui myös pyhään Athanasios Suureen (18.1.). Athanasios kirjoittaa teoksessaan Antonios Suuren elämä, että Serapionin vieraillessa Antonioksen luona tämä kertoi usein asioista, jotka tapahtuivat kaukana sieltä missä he olivat. Kun pyhä Antonios siirtyi taivaallisille asuinsijoille, hän jätti Serapionille toisen jouhipaitansa ja viittansa.

Jumala kuitenkin keskeytti Serapionin hiljaiselon ja siirsi hänet toiseen tehtävään. Hänet vihittiin Thmuisin piispaksi Niilin suistoon, lähelle Diospolista. Pyhä Serapion toimi innokkaasti oikeaoppisuuden palvelijana. Hän oli Aleksandrian arkkipiispan pyhän Athanasioksen läheinen työtoveri. Näin Thmuisin ja Aleksandrian piispat vastustivat areiolaisuuden harhaoppia yhdessä.

Vuonna 339 pyhä Athanasios kirjoitti Serapionille Roomasta, jossa hän oli maanpaossa, antaen Serapionille kirkollisten säädösten noudattamista koskevia neuvoja. Vuonna 353 Athanasios lähetti Serapionin areiolaisen keisari Konstantioksen ja paavi Liberiuksen luo. Tuolla matkalla Serapion toimi piispoista ja papeista koostuvan delegaation johtajana. Keisari ei taipunut vaan päinvastoin määräsi Serapionin karkotukseen areiolaisuuden vastustamisen takia.

Kun makedonialaisuuden harhaoppi, joka kielsi Pyhän Hengen täyden jumaluuden, alkoi levitä, pyhä Serapion kirjoitti asiasta Athanasiokselle vuoden 359 tienoilla. Tuohon aikaan Athanasios oli pakolaisena erämaassa. Saadessaan kuulla tästä väärästä opetuksesta pyhä Athanasios kirjoitti Serapionille neljä kirjettä, joissa hän vastusti tätä harhaoppia. Pyhän Serapionin kehotuksesta Athanasios laati myös muita kirjoituksia, joissa hän vastusti erityisesti areiolaisuuden harhaoppia. On myös säilynyt Athanasioksen Serapionille kirjoittama kirje, joka käsittelee Areioksen kuolemaa.

Athanasios Suuri ja Serapion olivat ortodoksisen uskon kirkkaimmat valot tuon ajan Egyptissä. Athanasios arvosti pyhää Serapionia erittäin paljon. Hän jopa pyysi tätä korjaamaan tai lisäämään hänen kirjoituksiinsa asioita, jos Serapion ajatteli, että niissä oli jotain virheitä tai puutteita.

Pyhän Athanasioksen tavoin myös pyhä Serapion tunnetaan erityisesti kirjallisista töistään. Häneltä on säilynyt useita kirjoituksia. Näistä merkittävin on liturgisten rukousten kokoelma Eukhologion, joka löydettiin ja julkaistiin 1890-luvulla. Se on merkittävimpiä alkukirkon liturgisia tekstejä. Serapionilta on myös säilynyt teos manikealaisuutta vastaan. Manikealaiset opettivat, että vain sielu on Jumalan luoma mutta ruumis oli lähtöisin pahasta tai suorastaan Paholaisesta. Pyhä Serapion kuitenkin osoitti teoksessaan, että ihmisruumista voidaan käyttää sekä hyvän että pahan välineenä sydämen asenteesta riippuen. Niin sielu kuin ruumiskin ovat siis yhtä lailla Jumalan tekoa. Pyhä Serapion kirjoitti myös useita kirjeitä sekä teoksen, joka koski psalmeja. Psalmiteos ei kuitenkaan ole säilynyt. Opetuksissaan Serapion korosti, että ihmisen sisin puhdistetaan hengellisellä tiedolla, sielulliset himot puhdistetaan anteliaisuudella ja epäterveet halut pidättyväisyydellä ja katumuksella.

Pyhä Serapion nukkui kuolonuneen maanpakolaisuudessa vuoden 360 tienoilla. Monet kirkon suurista pyhistä arvostivat häntä. Pyhän Athanasioksen lisäksi häntä kunnioitti esimerkiksi pyhä Hieronymus (15.6.), joka kutsui Serapionia Tunnustajaksi, koska tämä oli joutunut pakenemaan oikean opin tunnustamisen vuoksi. Roomalaiskatolisessa perinteessä Serapion tunnetaan oppineisuutensa ansiosta myös nimellä Serapion Skolastikko.

Pyhittäjä Serapion vietti askeettista elämää Egyptissä 300-luvulla. Kyseessä on mahdollisesti sama Serapion, jota muistellaan Thaisin yhteydessä 8.10. Serapion eli täydellisen vapaana kaikesta aineellisesta. Hän oli hyvin armelias ja luovutti pois kaiken, mitä hänellä oli, jopa omat vaatteensa. Serapionilla ei ollut edes omaa keljamajaa, vaan hän vaelteli ympäriinsä viettäen kulkurimaista kilvoituselämää. Hän kietoutui vain kangaspalaan, mistä tulee hänen lisänimensä Sidonios, joka viittaa lakanaan pukeutumiseen. Kun eräs munkki kysyi häneltä, mikä oli vienyt hänen vaatteensa, hän näytti evankeliumikirjaansa. Lopulta kun hänellä ei ollut muuta annettavaa, hän myi senkin. Kun hänen oppilaansa tiedusteli, mitä evankeliumikirjalle oli tapahtunut, hän vastasi: ”Usko minua, lapseni, että tehdäkseni Herrani tahdon myin Hänet itsensäkin ja annoin rahat köyhille.”

Serapionin ihmisrakkaus oli niin suuri, että hän myi itsensä useampaankin kertaan orjaksi ihmisille, jotka hän tahtoi pelastaa pahan vallasta. Kerran hän käski oppilaansa myydä hänet teatteriseurueelle, jonka jäsenet olivat vielä pakanoita, ja palauttaa kaupparahat sen jälkeen hänelle. Serapion palveli tottelevaisesti uusia isäntiään tehden koko päivän työtä mitään syömättä. Illalla hän söi vähän; yöllä hän rukoili ja opetteli ulkoa pyhää Raamattua. Nähdessään hänen hyveellisen elämänsä näyttelijät alkoivat kunnioittaa häntä suuresti. Teoillaan ja sanoillaan pyhä Serapion johdatti vähitellen heidät kaikki Jumalan tuntemiseen. Kun heidät sitten kastettiin, he kiittivät häntä sanoen: ”Koska olemme sinun kauttasi oppineet tuntemaan todellisen Jumalan ja Hänen voimansa, suomme sinulle vapauden, samalla tavoin kuin sinä vapautit meidät synnin ja paholaisen orjuudesta.” Silloin Serapion kertoi, ettei hän suinkaan ollut orja vaan vapaa mies, ja oli ryhtynyt orjaksi vain pelastaakseen heidät heidän eksytyksestään. Samalla hän palautti heille rahat, jotka he olivat hänestä maksaneet.

Kerrotaan, että Serapion saapui retkillään Ateenaan, eikä hän ollut neljään päivään syönyt mitään. Niinpä hän puhui Agoralla: ”Ateenan miehet, auttakaa minua! Olen tullut Egyptistä, ja nuoruudestani lähtien minua on ahdistanut kolme velkojaa. Kahdesta olen jo selviytynyt, mutta kolmas uhkaa, että jos en maksa hänelle velkaa tänään, hän tuomitsee minut kuolemaan.” Kun kuulijat kysyivät, keitä velkojat olivat, Serapion vastasi: ”Ensimmäinen on ahneus, toinen on haureus ja kolmas kiintymys ruokaan. Tästä viimeisestä velkojasta en voi kokonaan vapautua, koska se tietäisi kuolemaa.” Silloin ateenalaiset antoivat hänelle muutamia kolikoita, niin että hän sai ostetuksi leipää.

Ateenasta Serapion meni Lakedaimoniin, missä hän taas myi itsensä orjaksi – tällä kertaa manikealaisuutta¹ tunnustavalle miehelle. Kahdessa vuodessa hän onnistui palauttamaan miehen ja hänen perheensä kirkon helmaan. Hänen isäntänsä alkoi suuresti kunnioittaa häntä, mutta tämä ei miellyttänyt Serapionia. Niin hän lähti salamatkustajana purjehtimaan kohti Roomaa. Viisi päivää hän oli laivalla syömättä mitään. Laivamiehet, jotka olivat luulleet hänen kuuluvan johonkin matkaseurueeseen, ihmettelivät ja alkoivat kysellä häneltä maksua matkasta. Serapion sanoi, ettei hänellä ollut rahaa eikä ruokaakaan, ja sanoi heidän voivan palauttaa hänet lähtösatamaan, jos tahtoivat. Koska tässäkään ei ollut mitään järkeä, hän pääsi Roomaan.

Roomassa Serapion tahtoi saada tietoa sikäläisistä kilvoittelijoista. Hänelle suositeltiin vierailua erään neitseen luona, joka oli elänyt vuosikausia sulkeutuneena tapaamatta ketään. Kolmen päivän odotuksen jälkeen tämä kilvoittelijatar suostui tapaamaan Serapionin. Serapion huomasi, että hengellinen ylpeys oli alkanut vaivata naista ja ehdotti hänelle: ”Jos olet kokonaan kuollut maailmalle ja sen mielipiteille, niin ota vaatteesi pois. Minäkin riisuudun ja sitten kuljemme yhdessä alasti pitkin Rooman katuja.” ”En voi”, kilvoittelija vastasi, ”minuahan pidettäisiin hulluna tai riivattuna.” ”Mitä sinua kiinnostavat ihmisten sanomiset? Sinähän sanoit olevasi kuollut maailmalle”, Serapion huomautti. ”Näen nyt, etten ole päässyt sille asteelle”, neitseen oli tunnustettava. Serapionille alastomana pitkin katuja kulkeminen ei olisi tuottanut vaikeuksia.

Jatkaen kiertelevää elämäänsä Serapion Sidonios suoritti monia muitakin ihmeellisiä ja erikoisia tekoja, jotka osoittivat hänen syvän rakkautensa syntisiä kohtaan. Värikkään kilvoituksensa jälkeen pyhittäjä Serapion kuoli noin 60 vuoden iässä. Palladioksen mukaan hän kuoli Roomassa, mutta muiden lähteiden mukaan jossain Egyptin erämaaluostareista.

Pyhä Tuomas oli jo lapsena tunnettu poikkeuksellisesta hartaudestaan ja viisaudestaan. Patriarkka Johannes IV Paastoaja (2.9.) vihki hänet keisari Maurikioksen aikana (582–602) Konstantinopolin suuren kirkon diakoniksi. Hänestä tuli sakellarios eli Hagia Sofian kirkon taloudenhoitaja. Johannes Paastoajan seuraajaksi tuli pyhä patriarkka Kyriakos (27.10.), joka kuoli vain kolmen kuukauden kuluttua. Tuomas valittiin seuraavaksi patriarkaksi tammikuussa 607.

Kolmena patriarkkavuotenaan Tuomas puolusti tuloksekkaasti oikeata uskoa harhaoppeja vastaan ja antoi uskoville hyvän esimerkin evankeliumin mukaisesta elämästä. Hänellä oli läheinen hengellinen yhteys pyhän Teodoros Sykeonilaisen kanssa. Sairastuttuaan hän pyysi tätä tulemaan luokseen Konstantinopoliin elämänsä viimeisiksi päiviksi. Pyhä patriarkka antoi henkensä Jumalan käsiin maaliskuun 25. päivänä vuonna 610.

Pyhä Jaakob (Jakobos) kaipasi jo hyvin nuorena askeettista elämää. Niinpä hän jätti maailman ja meni Konstantinopolissa sijaitsevaan Studionin luostariin. Siellä hänestä tuli pyhittäjä Teodoros Studionilaisen (11.11.) hengellinen lapsi. Hieman myöhemmin Jaakob vihittiin luostarissa munkiksi. Pyhittäjä Teodoros rakasti Jumalaa palavasti ja oli ortodoksien uskon innokas puolustaja. Studionin yhteiselämäluostari oli suorastaan ikonien sekä kunnioittamisen linnake että hengellisen ja älyllisen toiminnan keskus.

Myös Jaakob sai hengelliseltä isältään innoitusta erityisesti parhaisiin hyveisiin ja oppi pitämään ikonien kunnioittamista oleellisena osana ortodoksista uskoa. Hän kilvoitteli luostarissa ankarasti rukoillen, paastoten ja työtä tehden. Jonkin ajan kuluttua hänet valittiin Sisiliassa sijaitsevan Catanian piispaksi.

Ikonoklastisen keisari Konstantinos V Kopronymoksen hallintoaikana (741–775) piispa Jaakobia yritettiin saada luopumaan ikonien kunnioittamisesta. Hänet heitettiin vankilaan, häntä pidettiin nälässä ja häntä lyötiin, mutta hän kesti kaiken urheasti. Lopulta pyhä Jaakob karkotettiin. Hän nukkui kuolonuneen luultavasti maanpakolaisuutensa aikana. Pyhä Teodoros Studionilainen kirjoitti hengellisestä lapsestaan Jaakobista tämän kuoleman jälkeen: ”Me suremme häntä poikanamme, ja hän oli vieläpä sellainen poika, jota minä syntinen en olisi edes arvollinen kutsumaan pojakseni.”

Uusmarttyyri Mikael oli kotoisin Granitsan kylästä Thessalian Agrafasta. Hän oppi jo lapsena rakastamaan Jumalaa ja Hänen käskyjään. Isänsä kuoleman jälkeen hän avioitui ja muutti Tessalonikaan, missä hän harjoitti leipurin ammattia. Ansaitsemistaan rahoista hän piti vain sen verran, mitä perheen ruokkimiseen tarvittiin, ja jakoi loput köyhille. Vapaa-aikanaan hän kävi ahkerasti kirkossa. Hänen rakkautensa Jumalaan kasvoi niin suureksi, että hän halusi ryhtyä munkiksi. Suku kuitenkin esteli häntä muistuttaen, että hänen velvollisuutensa oli huolehtia vaimostaan ja leskiäidistään.

Ristin kumartamisen sunnuntaina, eli suuren paaston kolmantena sunnuntaina vuonna 1544 Mikael päätti pyhää ristiä suudellessaan, että seuraisi Kristusta aina kuolemaan saakka. Kolme päivää myöhemmin nuori turkkilaispoika tuli hänen leipomoonsa ostamaan leipää. Mikael kysyi häneltä tiukkaan sävyyn, mitä uskontoa hän tunnusti ja ymmärsikö hän uskomaansa. Islamin lain opettaja kulki juuri ohi kadulla, ja poika kutsui tämän apuun. Keskustelu kiihtyi, ja kaupan ympärille kerääntyi kuulijoita, jotka lopulta kävivät käsiksi uskaliaaseen kristittyyn ja veivät hänet turkkilaisen tuomarin eteen väittäen hänen herjanneen Muhammedia.

Vaikka Mikael oli oppimaton, hän selvitti vakaasti uskonsa Pyhään Kolminaisuuteen ja Herran Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulemiseen. Tuomari uhkasi polttaa hänet elävältä näiden islamin kannalta herjaavien mielipiteiden tähden. Mikael huusi: ”Uskon Herraani Jeesukseen Kristukseen, maailmankaikkeuden Luojaan ja omaan Vapahtajaani, ja olen valmis kestämään mitä tahansa kidutuksia Hänen tähtensä. Ottakaa rahani ja ostakaa niillä polttopuut roviolleni, sillä minä en missään tapauksessa uhraa yhdessä teidän kanssanne!”¹

Mikael vietiin vankilaan odottamaan teloitustaan. Hän otti ilosta loistaen vastaan kristittyjä, jotka tulivat rohkaisemaan häntä. Armon valon kirkastamin kasvoin hän kertoi heille, että Kristus itse oli ilmestynyt hänelle ja poistanut hänestä kaiken pelon. Torstaina maaliskuun 21. päivänä 1544 pyhä Mikael vietiin vielä kerran tuomarin eteen, joka luki uudestaan ääneen hänen uskontunnustuksensa, ja vielä kerran pyysi häntä luopumaan uskostaan luvaten palkkioksi etuisuuksia ja kunniaa. ”Mitä minua hyödyttäisivät raha ja kunnianosoitukset?” Mikael vastasi. ”Pankaa toimeksi, sillä minä tahdon koko sydämestäni tulla uhratuksi Pyhän Kolminaisuuden alttarille!” Nämä sanat liikuttivat tuomarinkin kyyneliin asti, mutta toivuttuaan liikutuksesta tämän oli pakko julistaa kuolemantuomio.

Koko kaupunki kerääntyi teiden varsille, kun Mikaelia kuljetettiin mestauspaikalle. Jotkut seurasivat kulkuetta talojen parvekkeilta ja katoilta tai kiipesivät puihin nähdäkseen paremmin. Muslimit huutelivat hänelle vihaisesti ja kristityt rukoilivat hiljaa, että marttyyri saisi voitonseppeleen. Kun kulkue saapui rovion ääreen, pyhän marttyyrin päälle kaadettiin rikkiä, niin että heti tulen sytyttyä hänen ruumiinsa leimahti liekkiin kuin soihtu. Hiljaisesti Jumalaa ylistäen hän siirtyi ikuisiin asuntoihin.

Pyhittäjä Serafim syntyi vuonna 1866 Jaroslavlin läänissä Vahromejevon kylässä. Hänen maallikkonimensä oli Vasili Nikolajevitš Muravjov. Hänen vanhempansa olivat hyvin hartaita ja hyväsydämisiä ortodokseja.

Vasili oli vain kymmenvuotias, kun hänen isänsä kuoli. Koska äitikin oli sairaalloinen, vastuu perheen toimeentulosta jäi nuoren Vasilin harteille. Perhetuttavan kautta hän pääsi kauppa-apulaiseksi Pietariin. Vasilin sielussa eli kuitenkin salainen haave luostarikilvoituksesta. Neljätoistavuotiaana hän sai Aleksanteri Nevskin lavran ohjaajavanhukselta profeetalliseksi osoittautuneen siunauksen: tämä kehotti Vasilia jäämään maailmaan, tekemään hyviä tekoja, perustamaan perheen, kasvattamaan lapset ja sitten yhteisestä päätöksestä vaimonsa kanssa omistamaan loppuelämänsä luostarikilvoitukselle. Vasili otti vanhuksen sanat vastaan kuin suoraan Jumalalta ja eli koko elämänsä saamansa ohjeen mukaan. Elämä maailmassa oli hänelle tästä eteenpäin kuuliaisuuden kilvoitusta, jota kesti yli 40 vuotta.

Jumala oli suonut Vasilille poikkeuksellisia lahjoja. Nuorena oppipoikana hän opetteli itsenäisesti lukemaan ja perehtyi Venäjän historiaan. Matemaattisen lahjakkuutensa ansiosta hänestä tuli jo 17-vuotiaana vanhempi kauppa-apulainen. Palkkansa hän lähetti aina äidilleen.

Kauppa-apulaisen tehtävissä Vasili joutui käymään Moskovassa ja muissa kaupungeissa. Samalla hän vieraili työnantajansa luvalla pyhillä paikoilla. Sergei Radonežilaisen luostarin alaisessa Getsemanen skiitassa Herra johdatti hänet vanhus Varnavan (17.2.) puheille. Pitkän keskustelun päätteeksi vanhus otti hänet rippilapsekseen. Isä Varnavan ohjauksessa Vasili harjoitti Jeesuksen rukousta ja opetteli vaalimaan mielen puhtautta. Vanhus varjeli häntä maallisilta viettelyksiltä ja valmisti häntä luostarielämään. Heidän rippi-suhteensa kesti lähes 20 vuotta aina vanhus Varnavan kuolemaan saakka.

Kaiken arkisen toimintansa perustana Vasili piti kolmea käskyä: totuutta, rakkautta ja hyvyyttä, joita hän myöhemmin tähdensi ja suositteli kaikille, jotka etsivät häneltä hengellistä ohjausta.

Vuonna 1890 Vasili solmi avioliiton Olga Ivanovnan kanssa, joka myös tunsi kutsumusta luostarielämään, mutta oli saanut kehotuksen mennä naimisiin. Pian perheeseen syntyi poika Nikolai ja tytär Olga, joka kuoli pienenä. Tyttären kuoleman jälkeen puolisot alkoivat yhteisestä päätöksestä elää keskenään kuin veli ja sisar.

Vuonna 1892 Vasili perusti työnantajansa antaman lainan avulla oman yrityksen. Hän myi ja välitti turkiksia ja solmi ennen pitkää liikesuhteita myös ulkomaille, Saksaan, Itävalta-Unkariin, Englantiin ja Ranskaan. Hän menestyi hyvin kauppa-alalla, mutta ei unohtanut perimmäistä kutsumustaan. Kaupankäyntiä hän piti hyväntekeväisyyden välineenä ja antoi lahjoituksia luostareille, kirkoille ja sairaaloille. Juhlapäivinä hän kutsui köyhiä kotiinsa aterialle.

Vallankumousvuonna 1917 monet varakkaat kauppiaat siirsivät pääomansa ulkomaille ja pakenivat Venäjältä, mutta Vasili menetteli toisin. Suljettuaan yrityksensä hän lahjoitti omaisuutensa luostareille unohtamatta taloudellista apua tarvitsevia entisiä työntekijöitään. Syyskuussa vuonna 1920 hän liittyi Aleksanteri Nevskin lavran veljestöön. Hän oli tuolloin 54-vuotias. Hänen ensimmäinen kuuliaisuustehtävänsä oli toimia alttariapulaisena eli ponomarina jumalanpalveluksissa. Vasili vihittiin munkiksi jo samana syksynä, ja hän sai nimen Varnava. Hänen vaimonsa vihittiin samana päivänä nunnaksi Pietarin Novodevitšin luostarissa.

Varnavan ja Pietarin metropoliitta Benjaminin (31.7.) välille kehittyi pian lämmin ja luottamuksellinen suhde. Jo vuoden kuluttua metropoliitta vihki Varnavan pappismunkiksi. Hän sai vastuullisia tehtäviä ja toimi muun muassa luostarin rahastonhoitajana. Hänen määrätietoisuutensa ja ankaruutensa itseään kohtaan herätti yleistä hämmästelyä. Samalla hän osoittautui veljestön vankkumattomaksi tueksi neuvostovallan vaikeina alkuvuosina.

Vuoden 1926 lopulla isä Varnava vihkiytyi suureen skeemaan. Hän valitsi nimekseen Serafim pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) mukaan, jonka kanonisointijuhlaan hän oli osallistunut vuonna 1903 ja jota hän piti esikuvanaan kilvoitteluelämässä. Ennen skeemavihkimystä hän näki pyhittäjä Serafimin unessa.

Veljestö valitsi skeemamunkki Serafimin lavran rippi-isäksi. Hänen hengelliseen ohjaukseensa hakeutui maallikoiden, munkkien ja pappien ohella merkittäviä piispoja, muun muassa metropoliitta Serafim Tšitšagov (28.11.) ja Venäjän kirkon tuleva patriarkka Aleksi I (Simanski, k. 1970). Viimeksi mainittu tuli vuonna 1927 hiippakuntapiispana ollessaan isä Serafimin luo. Vainoa ja pidätystä peläten hän kysyi, eikö hänen olisi parempi paeta ulkomaille. Isä Serafim vastasi hänelle: ”Isä Esipaimen, kenelle te jätätte Venäjän kirkon? Teidänhän pitää johtaa sitä!” Näin hän ennusti, että piispa Aleksista oli tuleva patriarkka. Lavran entisestä varajohtajasta piispa Nikolaista (Jaruševitš), joka oli vihkinyt isä Serafimin munkiksi, tuli myös Serafimin hengellinen lapsi.

Jumalan armo valaisi vanhus Serafimia ja antoi hänelle arvostelukyvyn ja lohduttamisen lahjan. Sana armoitetusta ohjaajavanhuksesta kiiri Pietarin ympäristöön. Vainon ja vallankumouksen hämmennyksiin saattamia ihmisiä tuli virtanaan pyytämään häneltä siunausta, vahvistusta ja lohdutusta. Serafim ei itse koskaan tuominnut ketään, vaan piti kaikkia syntejä sielunvihollisen aikaansaannoksina. Monia hän kehotti turvautumaan Jeesuksen rukoukseen. Isä Serafim näki ennalta kirkon vainon voimistumisen ja Venäjän muuttumisen valtaisaksi keskitysleiriksi, jolloin Jeesuksen rukous olisi paras pelastuksen väline. Samalla hän kehotti kaikkia muistamaan rukouksissaan kirkkoa johtavaa metropoliitta Sergeitä ja maallista esivaltaa. ”Niin täytyy tehdä”, hän sanoi, eikä muita selityksiä tai perusteluja tarvittu.

Isä Serafim toimi lavran rippi-isänä kolme vuotta. Päivittäinen, tuntikausia kestävä synnintunnustusten kuuntelu ja seisominen kirkon kylmällä kivilattialla verotti hänen voimiaan. Kerran hän otti synnintunnustuksia vastaan kaksi vuorokautta ilman taukoa. Serafimin terveydentila huononi nopeasti, mutta hän ei valittanut. Hänen kasvonsa säteilivät aina kirkasta iloa, eikä kukaan osannut aavistaa hänen kärsivän hirvittävistä kivuista. Lopulta hän päätyi vuoteenomaksi.

Lääkityksestä huolimatta isä Serafimin terveydentila huononi ja hänellä todettiin sydämen vajaatoiminta, reumatismi, vaikeita jalkavaivoja ja muita sairauksia. Lääkärit suosittelivat hänelle muuttoa maalle, mutta hän näki, että kirkkoa odotti entistä ankarampi vaino ja halusi pysyä luostarissa kohdatakseen kuoleman yhdessä veljestön kanssa. Vasta Pietarin metropoliitta Serafimin vaatimuksesta hän antoi periksi ja muutti vuonna 1930 Vyritsan kylään 80 kilometrin päähän Pietarista. Metropoliitan siunauksella isä Serafimin entinen vaimo skeemanunna Serafima Novodevitšin luostarista tuli huolehtimaan hänestä.

Pian Pietaria ja koko Venäjää kohtasi uusi vainon aalto. Yhtenä yönä pidätettiin yli viisisataa munkkia. Vuoden 1933 loppuun mennessä Pietarin toimivien kirkkojen määrä oli romahtanut 495:sta 61:een. Luostarit ja niiden kaupunkitalot ryöstettiin ja hävitettiin. Ristit raastettiin alas kirkkojen kupoleista, ja kymmeniätuhansia pappeja virui vankiloissa ja keskitysleireillä.

Samaan aikaan Vyritsassa oli hengellinen saareke, joka säteili lujaa uskoa, toivoa ja Kristuksen rakkautta. On ihme, ettei isä Serafimia pidätetty kertaakaan, vaikka säälimätön vainokoneisto ulotti toimintansa kaukaisimpiinkin kyliin. Sairasvuoteeltaan käsin hän toimi hengellisenä ohjaajavanhuksena lähes 20 vuotta. Aluksi hänen luonaan kävi vain hänen läheisimpiä hengellisiä lapsiaan, mutta tulijoiden virta kasvoi nopeasti ja joskus hän otti vastaan jopa satoja ihmisiä päivässä. Pyhä Serafim suhtautui kaikkiin lämpimästi, syleili, suuteli ihmisiä otsalle ja rohkaisi heitä. Useimmiten hän puhui yksinkertaisesti ilman kaunopuheisia opetuksia ja melkein aina hän hymyili. Hänen rukoustensa kautta tapahtui ihmeellisiä parantumisia.

Isä Serafimin luona kävi myös toisenlaisia henkilöitä – erikoiskomission miehiä, jotka tekivät öisin kotietsintöjä. Kerran tuollaisen etsinnän aikana vuoteella makaavan vanhuksen ja valtiovallan edustajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vanhus kosketti miehen kättä ja pani sitten oman kätensä miehen pään päälle sanoen: ”Annettakoon syntisi sinulle anteeksi, Jumalan palvelija…” ja hän mainitsi miehen nimen. Hetkessä tämän kasvot pehmenivät, ja muutkin kotietsintää tekemässä olleet rauhoittuivat. Ennen lähtöään mies sanoi: ”Jos tuollaisia vanhuksia olisi enemmän, me kaikki olisimme uskovia.”

Itseään kohtaan isä Serafim oli ankara. Hän paastosi, valvoi ja rukoili ilman mitään helpotuksia tai myönnytyksiä. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään. Läheisestä kirkosta tuotiin hänelle pyhä ehtoollinen kerran viikossa.

Taivaallisen suojelijansa esimerkkiä seuraten isä Serafim aloitti poikkeuksellisen rukouskilvoituksen. Hän rukoili kiven päällä puutarhassa pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ikonin edessä niinä päivinä, jolloin tunsi vointinsa paremmaksi.

Sodan alettua isä Serafim alkoi rukoilla kiven päällä puutarhassa päivittäin. Hän oli jo 76-vuotias ja niin heikko, että hänet usein talutettiin tai suorastaan kannettiin kivelle. Omaiset anoivat häntä luopumaan kilvoituksesta sanoen, että keljassakin voi rukoilla, mutta vanhus ei hellittänyt. Kylmästä, sateesta, viimasta ja helteestä välittämättä hän vaati päästä rukouskivelleen. ”Yksi esirukoilija voi pelastaa maan, kaikki sen kylät ja kaupungit”, hän sanoi.

Kun saksalaiset valloittivat Vyritsan, he majoittivat sinne joukko-osaston, joka koostui ortodoksisista romanialaisista sotilaista. Kukaan kylässä ei joutunut kärsimään, ja kirkossa toimitettiin säännöllisesti jumalanpalveluksia. Niihin osallistuivat niin romanialaiset sotilaat saksalaisissa univormuissaan kuin Vyritsan venäläiset asukkaat.

Kaiken keskellä vanhus kantoi myös henkilökohtaisen murheen taakkaa. Hänen poikansa Nikolai teloitettiin vuonna 1941. Muutaman vuoden kuluttua kuoli skeemanunna Serafima.

Sodan jälkeen isä Serafimin luo tuli ihmisiä eri puolilta Venäjää. Toiset halusivat tietää kadonneiden läheistensä kohtalosta, toiset kysyivät, miten aloittaa elämä sodan jälkeen. Vanhus näki yhdellä silmäyksellä ihmisten hengellisen tilan ja heidän tarpeensa ja osasi sanoa jokaiselle oikeat lohdutuksen sanat. Opetuksissaan hän tähdensi rakkautta vihamiehiin sanoen: ”Sytyttäkäämme edes kerran elämässämme tuohus niiden puolesta, joille olemme tehneet pahaa.” Hän paransi sairaita ja ennusti tulevia tapahtumia. ”Tulee aika, jolloin ihmisiä ei käännetä poispäin Jumalasta vainoilla, vaan rahalla ja tämän maailman houkutuksilla. Silloin tuhoutuu enemmän sieluja kuin avoimen jumalanvastaisuuden aikana”, vanhus Serafim ennusti.

Viimeiset vuodet isä Serafim eli kokonaan vuoteenomana. Hänen kuolemaansa edeltävänä aamuna, Lasaruksen lauantaina vuonna 1949, hänelle ilmestyi Jumalanäiti, joka osoitti oikealla kädellään taivasta. Vanhus Serafim osallistui pyhään ehtoolliseen. Illalla hän pyysi nostamaan itsensä nojatuoliin ja alkoi rukoilla. Kahden aikaan yöllä hän pyysi lukemaan kuolinhetken rukouksen. Pyhä Serafim siunasi itsensä ristinmerkillä ja lausui: ”Pelasta, Herra, ja armahda koko maailmaa” siirtyen samalla ikuisille asuinsijoille.

Kolmen päivän ajan Vyritsaan virtasi ihmisiä hyvästelemään vanhusta. Ensimmäisenä päivänä eräs sokea tyttö parani, kun hänen äitinsä toi hänet arkun äärelle ja käski suudella isä Serafimin kättä. Monet tunsivat arkun luona hyvän tuoksun, joka tuntui leijailevan myös Vyritsan kaduilla. Pyhittäjä Serafim Vyritsalaisen haudalla on tapahtunut paljon ihmeitä. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo kauan ennen virallista kanonisointia vuonna 2000.

Aadamin ja Eevan esikoinen Kain surmasi veljensä Abelin kateuden tähden. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta ei ottanut vastaan Kainin uhria. Kain kävi veljensä kimppuun ja surmasi hänet. (1. Moos. 4) Näin Abel oli ensimmäinen, joka kuoli siksi, että rakasti Jumalaa. Viattoman verensä syyttömästi vuodattaneena vanhurskas Abel on myös esikuva Kristuksesta ja hänen kuolemastaan.

Pyhät marttyyrit Aleksandra, Claudia, Eufrasia, Matrona, Juliana, Eufemia ja Teodosia elivät keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305) Mustanmeren etelärannikolla. Nämä seitsemän naista menivät Amisoksen (nyk. Samsun) kaupungin maaherran luo.

Maaherra oli pidättänyt ja surmannut useita kristittyjä ja tämän vuoksi pyhät neidot nuhtelivat maaherraa tämän julmuudesta. He kutsuivat häntä epäinhimilliseksi ja petomaiseksi olennoksi sekä totuuden viholliseksi. Rohkeasti he myös ilmoittivat olevansa kristittyjä ja tunnustivat Kristuksen olevan ainoa todellinen Jumala.

Maaherran käskystä sotilaat hyökkäsivät naisten kimppuun. He repivät pois heidän vaatteensa ja hakkasivat heitä sauvoilla. Sitten sotilaat leikkasivat naisten rinnat irti. Lopulta he heittivät naiset tuliseen pätsiin. Siellä pyhät marttyyrit antoivat sielunsa Jumalan käsiin ja liittyivät marttyyrien kuoroon.

Pyhä Cuthbert syntyi vuonna 634. Hän oli luultavasti irlantilainen, maallikkonimeltään Mulloche, ja syntyi kuninkaalliseen perheeseen.¹ Ilmeisesti perhe muutti Skotlantiin, kun Cuthbert oli vielä vauva. Hänen äitinsä Saba lähti pyhiinvaellusmatkalle Roomaan jättäen poikansa Kenswith-nimisen köyhän lesken hoitoon. Saba kuoli Rooman matkallaan, ja Kenswith jäi kasvattamaan Cuthbertia. Cuthbert kutsui Kenswithia äidikseen ja oli kiintyi häneen.

Kerrotaan, että lapsena Cuthbert nautti leikkimisestä ja peleistä toisten lasten kanssa. Hän oli kaikkia ikäisiään vahvempi ja voitti heidät juoksussa, painissa ja muissa leikeissä, vaikka ontuikin pahasti. Hän kuitenkin vakavoitui ja lopetti leikit, kun eräs nuorempi poika nuhteli häntä sopimattomasta käytöksestä. Cuthbertin ruumiillinen ja henkinen vahvuus oli avuksi hänen myöhemmissä kilvoituksissaan munkkina.

Vartuttuaan Cuthbert työskenteli lammaspaimenena. Eräänä yönä ollessaan paimenessa Leader Waterin läheisillä kukkuloilla pyhä Cuthbert näki näyn, jossa enkelit kuljettivat pyhän Aidanin (31.8.) sielua kohti taivasta. Cuthbert herätti toiset paimenet ja kertoi näille, mitä oli nähnyt. Hän sanoi, että kyseessä täytyi olla jonkun pyhän piispan tai muun merkittävän henkilön sielu. Muutama päivä myöhemmin Cuthbert ja muut paimenet saivat kuulla Lindisfarnen piispa Aidanin kuolemasta. Kuolema oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, kun Cuthbert oli nähnyt näyn. Näyn innoittamana Cuthbert päätti ruveta munkiksi. Hän oli tuolloin viidentoista.

Kun pyhä Cuthbert oli 17–18-vuotias, hän meni Melrosen luostariin. Kerrotaan, että hänen saapuessaan luostarin portille häntä oli vastassa luostarin priori Boisil. Kun Cuthbert oli antanut pois hevosensa, hän meni kirkkoon. Pyhä Boisil seurasi nuorukaista ja sanoi: ”Katso, Herran palvelija.” Boisilista tuli toinen Cuthbertin opettajista. Toinen oppi-isä oli Melrosen luostarin varsinainen johtaja isä Eata. Cuthbert oli kiintynyt molempiin opettajiinsa, ja he ottivat hänet mukaansa matkoilleen.

Luostarissa veljet ihailivat pyhän Cuthbertin kilvoitteluintoa. Hän vietti usein yöt rukouksissa ja paastosi ankarasti. Näihin aikoihin ruttoepidemiat riehuivat maassa, ja monet pyrkivät säästymään sairaudelta taikauskoisin keinoin. Cuthbert kulki kylästä kylään puhumassa ihmisten kanssa. Hän rohkaisi heitä ja opetti heille evankeliumin totuutta ja kehotti heitä pysymään uskossa. Joskus pyhä Cuthbert myös paransi ihmisten sairauksia rukouksillaan ja ajoi pois riivaajia. Toisin kuin muut kelttiläiset munkkisaarnaajat, Cuthbert kulki matkoillaan usein hevosella. Hän saattoi jättää luostarin jopa kuukauden ajaksi.

Kun pyhä Eata sai alueen luostaria varten Riponista, hän valitsi muutamia Melrosen munkkeja ja otti heidät mukaansa. Munkkien joukossa oli myös Cuthbert. Heidät kuitenkin karkotettiin Riponista vuonna 661, sillä he eivät suostuneet seuraamaan roomalais-kreikkalaista pääsiäisajanlaskua (paschalion). Kelttiläinen kristikunta noudatti omaa vanhaa pääsiäisen määrittämisen laskutapaansa ja vastusti Rooman edellyttämää ajanlaskua. Tämän kiistan seurauksena munkit palasivat Melrosen luostariin.

Samana vuonna Boisil sairastui ruttoon. Cuthbert vietti pyhän Boisilin kanssa hänen viimeiset päivänsä ja luki opettajalleen Johanneksen evankeliumia. Kun pyhä Boisil kuoli, Cuthbertista tuli Melrosen luostarin priori. Pian hän kuitenkin sairastui itsekin ruttoon. Kun hän kuuli, että veljestö oli rukoillut koko yön hänen parantumistaan, hän nousi ylös. Hän pukeutui ja alkoi hoitaa tehtäviään priorina. Hän parantui rutosta, mutta hänen terveytensä ei koskaan palautunut täydellisesti.

Vuonna 664 Cuthbert osallistui Whitbyn kirkolliskokoukseen. Siellä päätettiin, että kirkko siirtyisi uuteen pääsiäisen ajanlaskutapaan. Niinpä myös Cuthbert hyväksyi uuden ajanlaskun. Jonkin aikaa kirkolliskokouksen jälkeen Cuthbert lähetettiin prioriksi Lindisfarneen. Hänen tarkoituksenaan oli saada luostarin veljestö Rooman kirkon alaisuuteen, sillä myös siellä vastustettiin uutta pääsiäisen ajanlaskutapaa.

Cuthbert toimi Lindisfarnen luostarin priorina noin kahdentoista vuoden ajan. Alussa hänellä oli monia vaikeuksia laiskimpien munkkien kanssa, mutta hiljalleen kaikki alkoivat kunnioittaa häntä ja seurata hänen esimerkkiään kilvoitteluelämässä. Kerran yöllä eräs munkki näki Cuthbertin menevän merenrantaan. Munkki seurasi Cuthbertia ja näki pyhän miehen kävelevän suoraan merenaaltoihin, kunnes oli kaulaansa myöten vedessä. Cuthbert vietti aaltojen keskellä koko yön ja lauloi ylistyslauluja Jumalalle. Munkki myös kertoi, että kun Cuthbert vihdoin palasi rannalle, hänen luokseen ui kaksi hyljettä. Hylkeet kuivasivat Cuthbertin jalat, jotta tämä ei kylmettyisi.

Cuthbertin suhde luontoon oli muutenkin erityinen. Hän piti paljon Lindisfarnen kallioista ja rannoista. Kerrotaan, että linnut ja petoeläimetkin tulivat hänen luokseen, kun hän kutsui niitä.

Cuthbert piti veljestöstään, mutta hän kaipasi täydellistä yksinäisyyttä. Niinpä hän matkusti jonkin matkan päähän Lindisfarnesta pienelle saarelle. Siellä hän vietti aikansa rukouksessa ja paastossa. Vuonna 676 hän päätti siirtyä vieläkin kauemmas ihmisistä. Hän vetäytyi Inner Farneen, jonne hän rakensi itselleen pienen keljan. Jonkin matkan päähän keljasta hän rakensi myös vierasmajan Lindisfarnesta vierailevia munkkeja varten. Yhdeksän vuoden ajan pyhä kilvoitteli erakkona.

Vuonna 684 pidettiin Twyfordin kirkolliskokous, johon osallistui pyhä arkkipiispa Teodor (19.9.). Synodi valitsi pyhän Cuthbertin Hexamin piispaksi. Cuthbertille lähetettiin tieto hänen valinnastaan, mutta hän kieltäytyi jättämästä yksinäisyyttään. Jopa hallitsija Ecgfrith (670–685) sekä pyhä piispa Trumwine menivät hänen luokseen suostutellakseen häntä ottamaan vastaan piispuuden. Lopulta Cuthbert meni kirkolliskokoukseen. Hän taipui synodin päätökseen ja suostui piispanvirkaan. Melkein heti hän kuitenkin vaihtoi piispanistuimia pyhän Eatan kanssa. Eata meni Hexamiin, ja pyhästä Cuthbertista tuli Lindisfarnen piispa pääsiäisenä 685.

Cuthbertin elämä Lindisfarnen piispana oli hyvin samankaltaista kuin hänen elämänsä luostarinjohtajana. Hän eli hyvin askeettisesti, oli nöyrä ja omistautui hengelliselle laumalleen. Erityisesti hänet tunnettiin ihmeidentekijänä ja sairaiden parantajana. Kerran hän paransi erään naisen kuolevan vauvan suutelemalla lasta. Pyhä Cuthbert sai jo eläessään nimen ”Britannian ihmeidentekijä”.

Cuthbert toimi piispana kuitenkin vain kahden vuoden ajan. Vaikka hän oli vasta hieman yli viidenkymmenen, hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän jätti piispantehtävät ja vetäytyi jälleen Inner Farnen yksinäisyyteen vuoden 686 lopulla. Helmikuussa 687 hän sairastui.

Cuthbert itse toivoi tulevansa haudatuksi saarelleen itse pystyttämänsä ristin itäpuolelle, ja hän antoi jo eräälle papille ohjeet hautaamistaan varten. Lindisfarnen veljestö tahtoi kuitenkin saada pyhän Cuthbertin leposijan lähelleen. Niinpä Cuthbertia suostuteltiin siihen, että hänet haudattaisiin Lindisfarnen kirkkoon. Aluksi Cuthbert vastusteli. Hän totesi, että pyhiinvaeltajajoukot, jotka tulisivat kunnioittamaan hautaa, olisivat veljestölle häiriöksi. Lisäksi hän tahtoi hautansa olevan hengellisten taistelujensa paikalla. Veljestö kuitenkin ilmoitti rakastavansa Cuthbertia niin paljon, että kestäisi mielellään hieman epämukavuutta. Niinpä Cuthbert lopulta suostui.

Sairastunut Cuthbert ei myöskään alussa halunnut, että kukaan olisi huolehtinut hänestä. Kun pappi vieraili hänen luonaan ja kertoi lähettävänsä joitakin munkkeja pitämään hänestä huolta, hän ei sallinut sitä. Hän lähetti papin matkaan ja pyysi tätä palaamaan ”oikeaan aikaan”. Kun pappi tiedusteli, mistä hän tietäisi oikean ajan, pyhä Cuthbert vastasi: ”Kun Jumala tahtoo, Hän näyttää sen sinulle.”

Pappi palasi Lindisfarneen ja pyysi veljestöä rukoilemaan Cuthbertin puolesta. Viiden päivän ajan riehui myrsky, joka esti veljestöä menemästä Cuthbertin luo. Myrskyn laannuttua munkit menivät Inner Farneen. He löysivät pyhän Cuthbertin vierasmajasta. Hän oli istunut siellä viisi päivää ja viisi yötä ja syönyt pelkkiä sipuleita. Hän kertoi, että tuona aikana demonit olivat kiusanneet häntä enemmän kuin koskaan ennen.

Tällä kertaa Cuthbert suostui siihen, että osa veljistä jäisi hoitamaan häntä. Eräs näistä oli pappi nimeltä Bebe ja toinen oli munkki Walhstod, jota Cuthbert pyysi erityisesti jäämään hoitajakseen. Vaikka Wahlstod oli sairastanut pitkän aikaa punatautia, hän suostui hoitamaan Cuthbertia. Kun munkki koski pyhään piispaan, hän parantui vaivastaan.

Hieman ennen kuolemaansa pyhä Cuthbert antoi veljestölle elämänohjeita. Hän kehotti heitä olemaan vieraanvaraisia, mutta välttämään harhaoppisten seuraa. Cuthbert myös painotti rauhan ja sopusoinnun tärkeyttä. Epäsopua kylväviä ihmisiä oli vältettävä. Lisäksi hän sanoi, että oli perehdyttävä pyhien isien opetuksiin ja sovellettava ne käytäntöön. Tämän jälkeen pyhä piispa alkoi rukoilla. Kun pyhä Cuthbert oli rukoillut koko illan, hän nousi ylös ja osallistui pyhään Ehtoolliseen. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Herran käsiin. Tämä tapahtui vuonna 687.

Yksitoista vuotta myöhemmin pyhän Cuthbertin hauta avattiin. Hänen reliikkinsä löytyivät maatumattomina. Vuosisatojen ajan reliikkejä siirrettiin paikasta toiseen. Ensin pelättiin viikinkien tuhoavan ne. Vuonna 1537 protestanttisen kuninkaan Henri VIII:n virkamiehet tulivat tuhoamaan Cuthbertin reliikit. Kun he avasivat haudan, pyhän ruumis oli edelleen maatumaton. Virkamiehet hämmentyivät niin, että jättivät reliikit rauhaan. Nykyään reliikkejä säilytetään Durhamissa.

Pyhä Niketas Tunnustaja eli ikonoklastisen keisari Leo III Isaurialaisen hallintokaudella (717–741).¹ Hän oli Vähän-Aasian Bityniassa sijaitsevan Apolloniaksen arkkipiispa. Niketasta arvostettiin erityisesti hänen Raamatun tuntemuksensa takia. Hän oli myös erittäin hurskas, antelias ja ystävällinen. Niketas opetti ihmisiä pysymään uskollisina kirkon opetukselle ja kunnioittamaan ikoneja. Hän myös osoitti suurta myötätuntoa ikonien puolustajia kohtaan. Tämän vuoksi hänet karkotettiin Apolloniaksesta. Maanpaossa Niketas sairastui vakavasti ja antoi sielunsa Herran käsiin.