Anastasia Bobkova syntyi talonpoikaisperheeseen vuonna 1890. Vanhempiensa kuoltua hän meni vuonna 1920 Pyhän Kolminaisuuden Aleksanteri Nevskin luostariin, joka sijaitsi Klinskin piirikunnassa Moskovan läänissä. Seitsemän vuoden kuluttua neuvostoviranomaiset sulkivat luostarin ja Anastasia muutti Volokolamskin alueelle. Hän hoiti palvelutehtäviä Šestakovon kylän kirkossa ja kävi ihmisten kodeissa lukemassa psalttaria vainajien puolesta.

Muutaman vuoden kuluttua viranomaiset päättivät sulkea kirkon. Asiaa pohdittiin seurakunnankokouksessa, jonka aikana paikalle tuli kommunistisen nuorisojärjestön naisia. Seurakuntalaiset ryhtyivät tarmokkaasti työntämään heitä ulos, jolloin yksi nainen kaatui. Viisi henkeä, Anastasia mukaan lukien, pidätettiin ”viranomaisten vastustamisesta”. Hänet tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi työojennusleirille.

Vapauduttuaan Anastasia palasi kylään. Kiivaimpien vainojen aikana vuonna 1938 viranomaiset kuulustelivat kyläneuvoston puheenjohtaja Šustovaa. Hän kertoi pitäneensä Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalikampanjaa eräässä talossa, kun Anastasia tuli sisään ja aloitti vastavallankumouksellisen ja neuvostovastaisen kampanjan sanoen: ”Neuvostovalta pidättää syyttä suotta pappeja, jotka tekevät työtä kansan hyväksi ja ovat perustuslain mukaan tasa-arvoisia. Missä tässä on oikeudenmukaisuus? Neuvostovallassa se on vain paperilla.”

Samana päivänä kuulusteltiin kyläneuvoston sihteeriä, joka kertoi, että Anastasialla oli yhteyksiä nunniin ja että heillä oli yhteisiä kokoontumisia, joissa kävi tuntemattomia ihmisiä. ”Mielestäni he harjoittavat vastavallankumouksellista ja neuvostovastaista toimintaa”, sihteeri sanoi.

Anastasia pidätettiin ja häntä kuulusteltiin kolmen päivän ajan. Hän kielsi olleensa mukana neuvostovastaisessa toiminnassa, mutta myönsi kaiken mitä oli sanonut. Hän kertoi myös sanoneensa: ”Me emme tarvitse neuvostovaltaa. Joka tarvitsee, menköön äänestämään. Meillä on oma taivaallinen valtamme.”

Kuuliaisuussisar Anastasia tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin ampumalla ja haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan Butovon ampumakentälle lähellä Moskovaa.

Pyhittäjä Sergei (Mitrofan Srebrjanski) syntyi vuonna 1870 Voronežin läänissä. Useimpien pappien poikien tapaan hän suoritti pappisseminaarin, mutta ei heti vihkiytynyt papiksi, vaan hakeutui yhteiskunnallisten ajatusten innoittamana opiskelemaan eläinlääketiedettä Varsovaan. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Olga Ispolatovskajaan ja alkoi kiinnostua ortodoksisuudesta vakavammin. Hän alkoi pohtia, oliko hän sittenkään valinnut oikean tien ihmisten palvelemiseksi. Pian avioliiton solmimisen jälkeen vuonna 1893 hän otti vastaan diakoninvihkimyksen, ja vuoden kuluttua hänet vihittiin papiksi.

Isä Mitrofan palveli rakuunarykmentin pappina Orjolin kaupungissa. Hän osoittautui vakavaksi ja erinomaiseksi opetuspuheiden pitäjäksi, jonka sanoja kuulijat imivät itseensä kuin kuiva maa sadetta. Hänen ympärilleen muodostui vahva seurakunta.

Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlassa vuonna 1903 isä Mitrofan esiteltiin suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnalle (5.7.), johon hänen vilpitön uskonsa, nöyryytensä ja mutkattomuutensa teki myönteisen vaikutuksen.

Japanin sodan alettua vuonna 1904 isä Mitrofanin rakuunarykmentti lähti kohti rintamaa. Hän itse ei epäillyt hetkeäkään seurata laumaansa, vaan jakoi sen kanssa kaikki sodan vaikeudet. Hänen ansioluettelossaan todetaan hänen osallistuneen viiteen taisteluun. Vihollisen tulituksen kestäessä hän toimitti jumalanpalveluksia, ripitti haavoittuneita ja hautasi kaatuneita. Sodan päätyttyä hän palasi rykmentin mukana Orjoliin.

Vuonna 1908 suuriruhtinatar Elisabet suunnitteli Martan ja Marian luostarin perustamista Moskovaan. Muutamat henkilöt, isä Mitrofan mukaan lukien, tekivät suunnitelmia yhteisön elämän järjestämiseksi. Suuriruhtinatar mieltyi isä Mitrofanin ehdotukseen, valitsi sen hankkeensa perustaksi ja kutsui isä Mitrofanin luostarin papiksi ja rippi-isäksi.

Rohkenematta kieltäytyä tarjotusta tehtävästä isä Mitrofan lupasi ajatella asiaa ja antaa vastauksensa myöhemmin. Paluumatkalla Moskovasta hän ajatteli rakasta seurakuntaansa Orjolissa, joutui hämmennyksiin ja päätti kieltäytyä suuriruhtinattaren tarjouksesta. Samassa hän tunsi oikean kätensä halvaantuvan: hän ei pystynyt liikuttamaan sormiaan eikä taivuttamaan kättään. Hän ymmärsi, että Jumala rankaisi häntä tahtonsa vastustamisesta, ja lupasi lähteä Moskovaan, jos vain paranisi. Vähän kerrassaan tunto palasi käteen ja parin tunnin kuluttua se oli entisellään.

Kun isä Mitrofan ilmoitti seurakuntalaisilleen aikovansa muuttaa Moskovaan, nämä alkoivat itkeä ja anoivat häntä jäämään Orjoliin. Hän lykkäsi lähtöään ja päätti lopulta luopua muutosta. Pian hänen oikea kätensä alkoi ilman mitään selvää syytä turvota niin, että se haittasi jumalanpalvelusten toimittamista. Lääkäri ei osannut sanoa, mistä vaiva johtui. Samaan aikaan Orjoliin tuotiin Moskovasta Jumalanäidin ihmeitä tekevä Ivironilainen ikoni. Sen edessä rukoillessaan isä Mitrofan päätti toistamiseen suostua suuriruhtinatar Elisabetin ehdotukseen ja lähteä Moskovaan. Harrasta pelkoa tuntien hän suuteli ikonia ja tunsi pian kätensä tervehtyvän. Siitä hän ymmärsi, että hänen muutollaan oli Jumalan siunaus ja että hänen oli nöyrryttävä seuraamaan Jumalan tahtoa.

Saadakseen asialle ohjaajavanhusten siunauksen isä Mitrofan matkusti Zosimovin luostariin tapaamaan skeemapappismunkki Aleksia (19.9.) ja muita vanhuksia. Hän kertoi heille epäilyksistään. Miten hän seurakuntapappina pystyisi toimimaan luostarin rippi-isänä? Oliko hän ryhtymässä tehtävään, joka ylitti hänen voimansa? Mutta vanhukset siunasivat hänet tarttumaan toimeen.

Syyskuussa 1908 isä Mitrofan nimitettiin Martan ja Marian yhteisön papiksi. Suuriruhtinatar Elisabet piti hänen tuloaan Jumalan erityisen siunauksen merkkinä ja kirjoitti hänestä muistiinpanoihinsa: ”Isä Mitrofan opettaa sisaria. Kolmesti viikossa meillä on hienoja luentoja, joita vieraatkin tulevat kuuntelemaan. Aamurukousten yhteydessä hän lukee evankeliumia ja pitää lyhyen opetuspuheen. Teetä juomme yhdessä papin ja hänen vaimonsa kanssa ja lopuksi puhutaan uskonnosta. Isä Mitrofanin luennot ovat hyvin mielenkiintoisia. Hän on paitsi syvällisen uskova ihminen myös suunnattoman oppinut. Hän aloittaa puheensa Raamatusta ja lopettaa kirkkohistoriaan ja osoittaa koko ajan, mitä ja miten sisaret voivat puhua auttaakseen kärsiviä sieluja. Hän on avara ihminen, jossa ei ole mitään ahtaan fanaattista.”

Isä Mitrofan puolestaan kirjoitti luostarin toimintaa suunnitellessaan, että Kristuksen palvelemiseen antautuneita ihmisiä on kahta laatua, ja he ovat seuranneet kahta tietä, munkkilaisuutta ja diakoniaa. Munkkilaisuus pelastaa ihmisiä sisäiseen kirkastumiseen johtavan kilvoituksen kautta, diakonissat taas palvelevat Jumalaa ja pelastavat lähimmäisiään ja omankin sielunsa toimeliaan rakkauden voimalla.

Vaikeuksista huolimatta luostari laajeni. Vuonna 1914 siihen kuului 96 sisarta ja sen yhteydessä toimi sairaala ja poliklinikka köyhiä varten, orpotyttöjen lastenkoti, pyhäkoulu, kirjasto, köyhien naisten ja perheiden ruokala sekä käsityökerho. Tunnustukseksi toiminnastaan isä Mitrofan sai vuonna 1916 mitran kanto-oikeuden.

Vallankumouksen jälkeen luostarin johtaja suuriruhtinatar Elisabet pidätettiin. Hän kuoli marttyyrina Siperiassa Alapajevskissa kesällä 1918.

Luostari jäi isä Mitrofanin vastuulle. Vuoden 1919 lopussa hän vihkiytyi vaimonsa Olgan kanssa luostarielämään. Avioliittovuosinaan he olivat kasvattaneet kolme orpoa sukulaistyttöä ja toivoneet kovasti omaa lasta, mutta Herra ei ollut antanut toiveen täyttyä. Martan ja Marian luostariin muutettuaan he olivat tehneet lupauksen pidättäytyä avioelämästä ymmärtäen, että Jumala kutsui heitä uudenlaiseen palvelutehtävään. Vallankumouksen jälkeen uskonvainojen alettua he vihkiytyivät patriarkka Tiihonin siunauksella munkiksi ja nunnaksi nimillä Sergei ja Elisabet. Pian patriarkka Tiihon korotti isä Sergein arkkimandriitaksi.

Vuonna 1923 isä Sergei pidätettiin, koska hän oli lukenut kirkossa patriarkan paimenkirjeen, jossa tämä kehotti vastustamaan kirkon kalleuksien takavarikointia. Viisi kuukautta hän virui vankilassa ilman, että häntä vastaan nostettiin syytettä ja lopulta hänet karkotettiin vuodeksi Tobolskiin.

Helmikuussa 1925 isä Sergei palasi Martan ja Marian luostariin. Ei kuitenkaan mennyt montakaan viikkoa, kun viranomaiset päättivät sulkea luostarin ja karkottaa sisaret. Isä Sergeitä vastaan tehtiin ilmianto, jonka perusteella häntä syytettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta sisarten parissa, ja hänet vietiin Butyrkan vankilaan. Kun äiti Elisabet sai tietää syytteestä, hän alkoi ajaa isä Sergein vapauttamista. Kesällä valtiollinen poliisi (OGPU) keskeytti oikeusjutun, ja isä Sergei vapautettiin.

Tällä välin luostari oli lopullisesti suljettu ja sisaret karkotettu. Isä Sergei ja äiti Elisabet muuttivat Tverin alueelle Vladytšnjan kylään ja asettuivat hirsitaloon, jossa oli aiemmin asunut Elisabetin isä rovasti Vladimir Ispolatovski. Isä Sergei kävi rukoilemassa Jumalanäidin suojeluksen (Pokrovan) kirkossa ja vuonna 1927 hän alkoi toimittaa siinä jumalanpalveluksia. Hengelliset lapset alkoivat käydä hänen luonaan. Vainoista välittämättä isä Sergei jatkoi rippi-isän ja sananjulistajan kilvoitustaan. Ihmiset pyysivät häneltä apua ja muutamat paranivat uskonsa mukaan hänen rukoustensa kautta sairauksistaan.

Muutamat kyläläiset suhtautuivat vihamielisesti kirkkoon ja isä Sergein avoimeen julistustyöhön. Vuonna 1931 he ilmoittivat viranomaisille, että Sergeillä oli uskonnollisesti huumaava vaikutus kansaan; hän piti hyviä opetuspuheita, joissa kehotti ihmisiä tukemaan kirkkoa ja uskonnollisia päämääriä; hän oli poliittisesti vahingollinen henkilö, joka oli pikaisesti poistettava. Kyläläisiltä koottua todistusaineistoa vääristeltiin, mutta silti siitä käy ilmi, että kansa piti häntä aitona ohjaajavanhuksena ja kilvoittelijana, jonka rukoukset auttoivat monia sairaita.

Isä Sergei tuomittiin neuvostovastaisesta toiminnasta viideksi vuodeksi karkotukseen pohjoiseen Pinegajoen varrelle. Hän oli kuusikymmenvuotias ja sairasti edellisten vankila- ja karkotustuomioiden jälkeen vaikeaa sydänlihastulehdusta. Pinegalla hänet sijoitettiin kylään, jossa oli paljon karkotettua papistoa. Hänen mukanaan seurasivat äiti Elisabet ja Maria Zamorina, joka tunsi isä Sergein jo tämän Orjolin vuosilta. He asuivat yhdessä kuin pienenä luostariyhteisönä. Maria vihkiytyi sittemmin nunnaksi nimellä Militsa.

Karkotetut papit olivat metsätöissä ja tukinuitossa. Isä Sergein tehtävänä oli ohjastaa tukkikuormaa vetävää hevosta ja raivata kantoja. Jumalan avulla hän suoriutui kaikista töistä. Hän oli hyvissä väleissä esimiesten kanssa; kaikki rakastivat väsymätöntä vanhusta, joka tyytyi nöyrästi karkotusvangin osaansa.

Kahden karkotusvuoden jälkeen isä Sergei vapautettiin korkean ikänsä ja hyvin täytettyjen työtehtävien perusteella. Hän kävi Moskovassa hyvästelemässä lopullisesti Martan ja Marian hajotetun luostarin ja asettui jälleen asumaan Vladytšnjan kylään hengellisten lasten hänelle ostamaan taloon. Jumalanäidin suojeluksen kirkko oli suljettu, ja hän kävi rukoilemassa naapurikylän Profeetta Elian kirkossa. Paikallisten viranomaisten vastustus pakotti hänet myöhemmin lopettamaan kirkossa käynnin ja rukoilemaan kotona.

Isä Sergei omisti loppuelämänsä hengellisten lastensa ja kärsivien kristittyjen hengelliselle ohjaukselle aikana, jolloin suurin osa kirkoista oli suljettu ja monet papit pidätetty. Herra palkitsi hänen kilvoituselämänsä ja nöyryytensä antamalla hänelle selvänäköisyyden ja parantamisen lahjan.

Sodan aikana saksalaiset valloittivat Tverin. Venäläinen joukko-osasto sijoittui Vladytšnjan kylään, jossa oli odotettavissa suuri taistelu. Siviiliväestöä kehotettiin siirtymään kauemmas eturintamasta, mutta isä Sergei ja nunnat Elisabet ja Militsa pysyivät paikoillaan. Saksalaiset koneet lensivät päivittäin ylitse, mutta yksikään pommi ei pudonnut kylään. Myös sotilaat ihmettelivät asiaa, ja hekin uskoivat jonkun suojelevan kylää rukouksillaan.

Isä Sergein viimeinen rippi-isä rovasti Kvintilian Veršinski asui Tverissä ja kävi usein hänen luonaan. ”Joka kerta keskustellessani hänen kanssaan ja kuunnellessani hänen lämminsydämistä puhettaan näin edessäni entisaikojen erämaakilvoittelijan hahmon. Hän oli kokonaan jumalallisen kaipauksen vallassa. Se tuntui erityisesti hänen puhuessaan. Hänen lempiaiheitaan olivat rukous ja hengellinen raittius. Kaikki hänessä oli epätavallista ja herätti minussa ihmetystä. Kerran hän sanoi minulle: ’Pahoja ihmisiä ei ole; on vain ihmisiä, joiden puolesta pitää erityisesti rukoilla.’ Hänen puheissaan ei ollut jälkeäkään kaunasta ihmisiä kohtaan, vaikka hän oli joutunut kärsimään paljon. Hän suhtautui ihmisiin tavattoman sävyisästi ja lämpimästi. Hän löysi nopeasti keskustelukumppanin sielusta kipeän kohdan ja paransi sen. Epäilemättä hänellä oli myös kyky lohduttaa ihmisiä.”

Pyhittäjä ja tunnustaja Sergei nukkui kuolonuneen maaliskuun 23. päivänä vuonna 1948. Hautajaisissa niin miehet kuin naisetkin itkivät. Monet ottivat taskuistaan pieniä valkoisia liinoja tai ikoneita, ja painettuaan ne vainajan ruumista vasten kätkivät ne taas taskuihinsa. Hautausmaalla kiuru laskeutui taivaan korkeuksista ja lenteli haudan yllä laulaen sointuvaa lauluaan. Näin luomakuntakin ylisti Jumalaa, joka on ihmeellinen pyhissään. Pyhittäjä Sergein kunnioitus ei vähentynyt vaan kasvoi hänen kuolemansa jälkeen. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Keisari Trajanuksen hallituskaudella (98–117) Antiokian kaupungissa¹ eli yhdessä viisi kristittyä neitsyttä. He olivat pyhittäneet elämänsä Jumalalle ja viettivät aikansa rukoillen ja paastoten. Neidot pitivät myös huolta Kristuksen tähden kuolleiden marttyyrien ruumiista ja hautasivat ne. Keisari Trajanuksen tytär Drosis, jonka sydäntä oli koskettanut rakkaus Kristukseen, meni usein salaa neitseiden luo. Lisäksi Drosis otti usein osaa heidän hurskaisiin tekoihinsa.

Drosis oli kihlattu Hadrianukselle, yhdelle keisarin neuvonantajista, josta myöhemmin tuli keisari (117–138). Hadrianus huomasi, että joku varasti kristittyjen marttyyrien ruumiita yöaikaan. Hän ilmoitti tästä keisarille. Niinpä Trajanus asetti ruumiiden lähettyville sotilaita vartioon. Sotilaat saivat kiinni Drosiksen ja viisi muuta neitoa. Heidät tuotiin keisarin eteen.

Keisari määräsi, että Drosis tuli sulkea yhteen palatsin huoneista. Siellä häntä tuli suostutella kaikin keinoin luopumaan kristinuskosta. Viisi neitsyttä Trajanus sen sijaan määräsi heitettäväksi sammioon, joka oli täynnä sulaa pronssia. Siellä pyhät marttyyrit antoivat sielunsa Herralle.

Viiden neitseen pronssiset ruumiit asetettiin keisarin käskystä näytille julkiseen kylpylään. Pian kylpylään meneviä pakanoita alkoi salaperäisesti menehtyä toinen toisensa jälkeen. Trajanus kuuli pian kuolemantapauksista. Keisari kysyi maageiltaan, mikä aiheutti kuolemat. Nämä vastasivat, että syynä olivat kristittyjen neitseiden ruumiit ja pyysivät keisaria poistamaan ne kylpylästä. Näin keisarin oli luovuttava marttyyrien ruumiiden häpäisystä.

Samana yönä keisari näki unta, jossa pelottavakasvoinen paimen johdatti viittä puhdasta karitsaa taivaallisilla poluilla. Paimen ilmoitti keisarille, että tämä suotta luuli häpäisseensä surmauttamansa neidot. ”Hyvä paimen Kristus on ottanut heidät sinulta”, paimen sanoi. Paimen myös ilmoitti, että keisarin tytär tulisi pian liittymään laumaan.

Herätessään unestaan keisari oli raivoissaan. Hän määräsi sytytettäväksi kaksi suurta uunia, jotka oli määrä asettaa kaupungin kumpaankin päähän. Kummankin uunin viereen laitettiin kyltti, jossa luki keisarillinen määräys: ”Galilealaiset, jotka palvotte ristiinnaulittua, pelastakaa itsenne kidutuksista ja säästäkää meidät vaivalta. Heittäytykää uuniin.”

Useat kristityt heittäytyivätkin uuneihin ja antoivat itsensä uhrina Jumalalle. Kun Drosis kuuli tästä, hän rukoili huoneessaan, että Kristus antaisi hänenkin liittyä marttyyrien joukkoon. ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, anna minunkin nousta taivaan valtakuntaan, sinne missä jo asustavat ne viisi neitoa, jotka opastivat minut sinun pelkoosi”, pyhä Drosis rukoili hartaasti.

Vartijoiden nukkuessa syvää unta Drosis pakeni palatsista. Kukaan ei huomannut hänen pakoaan. Hän kulki kaupungin läpi kohti tulista pätsiä. Samalla hän pohti sitä, ettei häntä ollut vielä kastettu. ”En ole saanut pyhää kastetta. Kuinka voin mennä Jumalan luo ilman häävaatetta?” hän ajatteli. Drosis rukoili ja voiteli itse itsensä kalliilla ja tuoksuvalla mirhalla, jota oli ottanut mukaansa. Tämän jälkeen hän meni kaivon luo ja upottautui siihen sanoen: ”Jumalan palvelijatar, Drosis, kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kasteensa jälkeen pyhä Drosis piiloutui seitsemän päivän ajaksi.2 Hän vietti aikansa paastoten ja rukoillen. Tuona aikana muutamat kristityt löysivät hänet, ja Drosis kertoi heille koko tarinansa. Kahdeksantena päivänä hän nukkui rauhassa kuolonuneen ja pääsi liittymään pyhien joukkoon.

Pyhä Paavali oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka Rooman paavi lähetti Galliaan 240-luvun lopulla. Hänen kumppaneistaan Toulouse’iin lähetetty pyhä Saturnius (29.11.) sekä Lutetiaan (Pariisi) mennyt pyhä Denis (Dionysios, 9.10.) saivat osakseen marttyyrien kruunun. Pyhä Paavali sekä loput neljä lähetyssaarnaajaa sen sijaan eivät kohdanneet välivaltaista kuolemaa. Monien vaarojen keskellä he perustivat seurakuntia eri puolille Galliaa.^[1]

Pyhä Paavali meni Narbonnen seudulle ja vaikutti laajalla alueella. Hän julisti evankeliumia niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Paavali perusti seurakunnan Béziersiin, minkä jälkeen hän vihki oppilaansa Afrodisiuksen piispaksi. Itse hän meni Narbonnen kaupunkiin, joka oli provinssin pääkaupunki. Narbonnessa hänen julistuksensa otettiin iloisesti vastaan, ja pian hän rakensi paikalle kirkon.

Pyhä Paavali kohtasi kuitenkin muutakin kuin iloa. Kerrotaan, että kaksi hänen diakoniaan olivat kateellisia hänelle. Niinpä he pahan hengen yllyttämänä syyttivät häntä häpeällisestä rikoksesta. Paavali oli viaton, eikä hänen ollut lainkaan vaikeaa osoittaa syyttömyytensä. Kaikki ympäröivien alueiden piispat todistivat myös hänen hyvän luonteensa puolesta. Pyhä piispa ajoi rukouksillaan pois demonin, joka oli vaivannut kahta diakonia.

Pyhä Paavali nukkui rauhassa kuolonuneen luultavasti 290-luvulla. Hänen yhteytensä Narbonneen teki kaupungista kuuluisan. Hänen reliikkinsä jäivät kaupunkiin, mutta valitettavasti ne paloivat lähes kokonaan Ranskan vallankumouksen aikana. Eräässä myöhäisemmässä traditiossa pyhä Paavali samastettiin roomalaiseen prokonsuli Sergius Paulukseen, jonka apostoli Paavali käännytti kristinuskoon (Ap. t. 13).

Nuori neitsyt Drosis, jonka nimi merkitsee kreikaksi kastetta, kärsi marttyyrikuoleman Antiokiassa 300-luvun alussa. Hänet on usein virheellisesti sekoitettu edellä mainittuun pyhään Drosikseen, jonka muistopäivää vietetään samana päivänä.

Pyhä Drosis pidätettiin ja luovutettiin Antiokian maaherralle, joka yritti saada hänet luopumaan Kristuksesta. Pyhä neito pysyi kuitenkin uskossaan. Niinpä hänet heitettiin tuliseen pätsiin. Drosis naurahti kidutuksille osoittautuen muinoin tuliseen pätsiin heitetyn kolmen nuorukaisen veroiseksi. Hän antoi itsensä polttouhrina Jumalalle ja astui Herran häähuoneeseen voittajaksi kruunattuna. Johannes Krysostomos (13.11 sekä 27.1 ja 30.1.) omisti erään kauneimmista opetuspuheistaan tälle pyhälle marttyyrille.¹

Pyhä Basileios oli Galatian Ankyran kaupungin pappi. Hänen piispansa Markellos vastusti areiolaisuutta niin voimakkaasti, että meni toiseen äärimmäisyyteen. Hän alkoi kannattaa modalismin harhaoppia, joka ei tunnustanut Jumalassa kolmea persoonaa vaan katsoi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen olevan yhden Jumalan kolme ilmenemismuotoa. Basileios vastusti piispansa käsitystä ja täynnä intoa opetti ortodoksisesti Jumalan kolmesta persoonasta. Kun Basileios luovutettiin keisari Konstantiokselle kuulusteltavaksi, hän tunnusti vakaasti ortodoksisen vakaumuksensa ja hänet vapautettiin.

Kun Julianus Luopio nousi valtaan vuonna 361 ja alkoi palauttaa pakanuutta valtakuntaan, tunnustaja Basileios taisteli kaikin voimin epäjumalanpalvelusta vastaan. Pian hän joutui kuulusteltavaksi. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi tottelevansa vain yhtä Hallitsijaa, jonka vallassa on sekä taivas että maa. Kun Basileios loukkasi keisarin nimeä, Prokonsuli Saturninus pani hänet piinapenkkiin. Kidutusten aikana hän rukoili: ”Herra, ikiaikojen Jumala, kiitän Sinua, että olet tehnyt minut otolliseksi vaeltamaan elämään johtavaa kärsimyksen tietä. Kiitän Sinua, että pääsen niiden luokse, jotka olet tehnyt lupaustesi perillisiksi ja jotka jo nauttivat niistä.”

Kun keisari pysähtyi Ankyrassa matkallaan sotaretkelle Persiaa vastaan vuonna 362, Basileios tuotiin hänen eteensä. Julistettuaan olevansa kristitty hän ilmoitti keisarille, että Jumala, jonka alttarit keisari oli tuhonnut, olisi tuhoava hänen valtaistuimensa ja että hänen ruumiinsa jäisi tallattavaksi ja hautaamatta. Loukkaantuneena Julianus määräsi, että Basileioksen ruumiista oli joka päivä leikattava irti yksi lihakaistele.

Kärsittyään muutamia päiviä tätä kidutusta Basileios vaati päästä keisarin puheille. Julianus arveli Basileioksen olevan valmis kieltämään uskonsa. Hän meni Asklepioksen temppeliin ja antoi valmistaa uhrin. Mutta kun Basileios tuotiin hänen eteensä, tämä heitti sen päivän lihariekaleensa keisaria päin sanoen: ”Ole hyvä, tässä on sinulle lihaa syötäväksi, kun kerran sitä kaipaat. Tiedäkin, että kuolema on minulle voitto: kärsin Jeesuksen Kristuksen tähden. Hän on minun turvani, voimani ja elämäni!” Raivostunut keisari määräsi leikkaamaan hänen lihaansa niin syvälle, että sisälmykset tulivat esiin. Näiden kidutusten keskellä pyhä marttyyri rukoili Jumalalta voimaa viedä kilvoituksensa loppuun ja päästä hänen valtakuntaansa.

Basileios säilyi hengissä ja hänet vietiin vankilaan. Kerrotaan, että yöllä Kristus itse vieraili hänen luonaan. Aamulla maaherra vaati, että Basileiosta olisi kärvennettävä tulikuumilla raudoilla. Keskellä palavan lihansa käryä Basileios huudahti: ”Jeesus, minun valoni, Jeesus, minun toivoni. Kiitän Sinua, isieni Jumala, että otat vihdoinkin pois minun sieluni tästä kuoleman paikasta. Älä salli minun häpäistä kristityn nimeäni. Herra, se on Sinun nimesi: säilytä se minussa puhtaana ja tahrattomana. Ota vastaan palvelijasi henki, kun hän kuolee tunnustaessaan Sinut ainoaksi todelliseksi Jumalaksi.” Näin puhuen pyhä Basileios antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuonna 362.

Pyhä Euthymios syntyi 1700-luvun lopulla hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Dimitsanassa Peloponnesoksella. Hän oli nuorin viidestä lapsesta. Synnytys oli vaikea. Tuskissaan äiti pyysi vapauttajakseen pyhää marttyyri Eleutheriosta (15.12.), jonka nimi merkitsee vapautta. Hän lupasi antaa lapselle pyhän Eleutherioksen nimen, jos hän itse ja lapsi jäisivät henkiin. Näin myös tapahtui.

Perheen isä siirtyi kahden vanhemman poikansa kanssa liikemieheksi Moldaviaan Iasin kaupunkiin. Saatuaan jonkin verran koulusivistystä Eleutherios ja hänen toiset veljensä lähtivät hekin Iasiin.

Opiskeluaikanaan Eleutherioksen valtasi halu lähteä munkiksi Athoksen Pyhälle vuorelle. Niinpä hän hyvästeli isänsä ja veljensä ja suuntasi kulkunsa Konstantinopoliin. Vuoden 1806 Venäjän ja Turkin välinen sota esti häntä kuitenkin purjehtimasta Athokselle. Hän meni Odessaan, mutta sieltäkään ei ollut tuolloin mahdollista matkustaa Pyhälle Vuorelle. Lopulta hän päätyi Bukarestiin. Siellä hän tutustui Ranskan konsuliin ja johonkin korkea-arvoiseen virkamieheen. Päästyään seurapiireihin Eleutherios unohti Athoksen ja alkoi viettää hillitöntä elämää.

Huvitteluun tarvittiin myös rahaa, ja Eleutherios liittyi erään Turkin rauhanlähettilään seuraan, joka oli rikas. Toisaalta hän toivoi pääsevänsä tämän kanssa Konstantinopoliin, sillä synnillinen elämä alkoi pikkuhiljaa tympäistä häntä. Eleutherios kävi kovaa sisäistä kamppailua. Matkustaessaan Bulgariassa hän erään muslimiksi kääntyneen kristityn vaikutuksesta päätti yhtäkkiä ryhtyä muslimiksi. Eleutherios kielsi Kristuksen, kääntyi islamiin ja otti ympärileikkauksen. Hän alkoi kuitenkin pian katua tekoaan. Hän muisteli lapsuudenkotinsa kristillistä elämää, ja katumuksen kyyneleet vuosivat hänen silmistään. Turkkilaiset tulivat epäluuloisiksi nähdessään hänet surullisena, ja lähettiläs kielsi häntä poistumasta talosta.

Adrianopoliksessa Eleutherios onnistui livahtamaan ulos majapaikasta ja kiirehti heti kaupungin katedraaliin ehtoopalvelukseen tavatakseen Adrianopoliksen piispan Kyrilloksen, josta tuli myöhemmin patriarkka (1813–1818) ja joka hirtettiin Adrianopoliksessa Kreikan vapaustaistelujen aikana. Eleutherios kertoi tarinansa kirkon isännöitsijälle ja pyysi tätä tuomaan hänelle kristittyjen vaateparren. Isännöitsijä kuitenkin pelkäsi turkkilaisia niin, että karkotti vihaisesti hänet saman tien kirkosta eikä edes päästänyt häntä piispan puheille. Murheissaan Eleutherios palasi turkkilaisen rauhanlähettilään luo. Tämä kutsui häntä ottopojakseen ja koetti kaikin tavoin piristää hänen mielialaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Eleutherios alkoi rukoilla Jumalanäitiä pelastamaan hänet. Hän pyyteli: ”Kaikkeinpyhin Jumalanäiti, ole minulle suojana, niin kuin olit muinoin Maria Egyptiläiselle.”

Turkkilainen lähettiläs ja Eleutherios matkustivat seuraavaksi Adrianopoliksesta Konstantinopoliin. Siellä Eleutherioksen onnistui paeta turkkilaisen talosta. Hän meni patriarkaattiin tutun peloponnesokselaisen rippi-isän puheille. Tämä kuunteli häntä ja antoi hänelle neuvoja, mutta turkkilaisten kostoa peläten ei suostunut hankkimaan hänelle kristityn pukua. Eleutherios riensi saman tien Venäjän suurlähetystöön. Siellä olijat hämmästyivät nähdessään hänet turkkilaisessa asussa, sillä hän oli kouluaikanaan asunut siellä jonkin aikaa ja he muistivat hänet kristittynä. Siellä Eleutherios sai ensimmäisen kerran täyden tuen. Hänelle annettiin kristityn vaatteet, ja kaikki kokoontuivat juhlimaan hänen paluutaan Kristuksen laumaan. Neljän päivän kuluttua hänet vietiin laivaan, joka poikkesi kulkureitillään Athokselle. Eräs ystävällinen kreikkalainen kristitty lähti varta vasten saattamaan häntä perille.

Saavuttuaan Athokselle Eleutherios meni Suureen Lavraan. Siellä asui noihin aikoihin entinen Konstantinopolin patriarkka Gregorios (10.4.), jonka turkkilaiset sittemmin hirttivät hänen toisella patriarkkakaudellaan vuonna 1821. Hänelle Eleutherios tunnusti lankeemuksensa. Patriarkka tunsi suurta myötätuntoa häntä kohtaan ja kiitti Jumalaa hänen paluustaan kristinuskoon. Hän piti Eleutheriosta luonaan ja lähetti hänet joka päivä neljänkymmenen päivän ajan rippi-isä Meletioksen luo kuuntelemaan uskosta luopuneille tarkoitettuja katumusrukouksia, niin kuin kirkko on säätänyt. Sitten hänet voideltiin uudelleen pyhällä mirhavoiteella ja näin hänet liitettiin takaisin Kristuksen laumaan.

Tämän jälkeen Eleutherios meni Pyhän Annan Skiittaan pappismunkki Basileioksen luo. Tämä oli valmistanut muitakin katuneita kristinuskosta luopuneita marttyyrikilvoitukseen. Hän otti Eleutherioksen veljestöönsä. Tämän sielussa oli leimahtanut niin palava rakkaus Kristukseen, että hän tahtoi marttyyrikuolemalla pyyhkiä pois kieltämisensä. Jo kahdenkymmenen päivän kuluttua hän sai Basileiokselta siunauksen lähteä Konstantinopoliin ja tunnustaa Kristus julkisesti, mutta vain siinä tapauksessa, että joku tunnistaisi hänet entiseksi muslimiksi ja vetäisi oikeuteen. Itse hän ei saisi ilmiantaa itseään.

Konstantinopolissa edes Eleutherioksen entisen isännän palvelijat eivät tunnistaneet häntä, vaikka hän keskusteli heidän kanssaan. Mielenmuutos ja lyhytaikainen oleskelu Athoksella olivat muuttaneet häntä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Vastoin isä Basileioksen kieltoa Eleutherios oli jo valmis ilmiantamaan itsensä turkkilaisille viranomaisille. Hän kohtasi kuitenkin kaupungilla erään Suuren Lavran munkin, joka taivutti hänet palaamaan Athokselle ja karaisemaan vielä itseään askeettisessa kilvoittelussa.

Athoksella Eleutherios kävi useissa luostareissa ja keskusteli monen hengellisen isän kanssa. Lopulta hän asettui Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, missä hän antautui vanhus Akakioksen johdettavaksi. Siellä hän onnistui lyhyessä ajassa kukistamaan lihalliset himot. Hän paastosi, rukoili, valvoi rukouksessa ja eli hengellisen liikutuksen ja ylentymisen tilassa. Kun isä Akakios näki hänet kerran hyvin surullisena ja kyyneleet silmissä keljan pihalla, hän tiedusteli murheen syytä. Nuori noviisi vastasi: ”Isä, sieluni kääntyy pois maailmasta. Kaipaan vain taivaallista elämää.”

Kun vanhus Akakios sai Jumalalta vakuutuksen, että Eleutherios oli kypsä marttyyrikilvoitukseen, hän vihki tämän suureen skeemaan antaen hänelle munkkinimeksi Euthymios. Syvä hartaus ja liikutus täytti nuoren munkin. Vanhus Akakios yllätti hänet jopa harjoittelemasta kaulan ojentamista mestauspölkylle. Kerran hän näki Euthymioksen keljassa kirjoitettuna numeroita 5000, 3000 ja 2000. Hänen kysyessään, mitä ne tarkoittivat, Euthymios vastasi, että matkalla marttyyrikilvoitukseensa Konstantinopoliin hän ei pystyisi suorittamaan laivassa päivittäistä rukoussääntöään maahankumarruksineen ja siksi hän täytti sen jo etukäteen. Ennen lähtöään hän vieraili Ivironin luostarissa, jossa hänen serkkunsa oli munkkina. Tämä vei hänet Portaitissan Jumalanäidin ikonin eteen sanoen Jumalanäidille: ”Sinun käsiisi, Valtiatar. minä luovutan tämän Euthymioksen. Vahvista häntä taistelussa näkymättömiä vihollisia vastaan ja johdata hänet Poikasi ja Jumalamme eteen täydellisenä otollisena uhrina.” Vielä Athoksella ollessaan Euthymios näkikin sitten unen, jossa Jumalanäiti painoi kätensä hänen päänsä päälle ja ikään kuin piti siitä kiinni. Herättyään hän tunsi haltioitunutta iloa kyynelten vuotaessa hänen silmistään.

Helmikuun 19. päivänä 1814 Euthymios lähti Konstantinopoliin kohti marttyyrikuolemaa saattajanaan ja rohkaisijanaan munkki Gregorios. Munkkiveljet saattoivat häntä ja yksi heistä sanoi hänen lähdettyään: ”Veli Euthymios saattaa marttyyrikilvoituksensa hyvään päätökseen.” Kun toiset kysyivät, kuinka hän voi olla siitä niin varma, hän sanoi: ”Kun syleilin Euthymiosta jäähyväisiksi, hänestä lähti niin hyvä tuoksu, ettei sitä voi verrata mihinkään tuoksuöljyyn.” Hänen ruumiinsa oli jo elävänä pyhäinjäännös.

Palmusunnuntaina maaliskuun 22. päivänä Euthymios osallistui pyhään ehtoolliseen Pyhän Johannes Edelläkävijän kirkossa Konstantinopolissa. Sieltä lähdettyään hän pukeutui nopeasti turkkilaiseen asuun, syleili jäähyväisiksi vanhus Gregoriosta ja toisessa kädessään risti ja toisessa virpovitsat voiton merkkeinä hän meni suoraan visiirin palatsiin keskelle kiireistä valtion asioita käsittelevää kokousta. Siellä hän julisti hämmästyneelle visiirille olevansa kristitty ja polki jalkoihinsa turkkilaisen päähineensä.

Kiusaantunut visiiri luuli ensin, että sisään tunkeutunut nuori mies oli hullu tai juovuksissa ja käski heittää hänet ulos. Euthymios vakuutti kuitenkin olevansa täysin kunnossa. Visiiri moitti ensin palvelijoitaan, että he olivat päästäneet tuollaisen miehen hänen luokseen, ja käski sitten panna hänet vankilaan.

Vapauduttuaan muista velvollisuuksistaan visiiri kutsui Euthymioksen kuulusteluun. Mitkään uhkaukset ja houkutukset eivät saaneet häntä palaamaan islamiin. ”Yksi on todellinen usko, kristinusko, ja yksi on todellinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki”, tunnusti Euthymios uskonsa. Hänet tuomittiin mestattavaksi miekalla. Kun pyöveli tahtoi sitoa hänen kätensä, hän sanoi sen olevan tarpeetonta, sillä hän meni kuolemaan vapaaehtoisesti. Euthymios ei osoittanut minkäänlaista pelkoa. Risti ja virpovitsat kädessään hän kulki kohti kuolemaa kuin olisi menossa häätaloon. Paikalle kokoontui runsaasti kristittyjä seuraamaan hänen urheaa kilvoitustaan.

Viimeisinä sanoinaan Euthymios lausui: ”Herra Jeesus Kristus, Sinun käsiisi minä annan henkeni.” Pyöveli ei kuitenkaan onnistunut ensi iskulla katkaisemaan hänen päätään, jolloin hän vielä sanoi: ”Lyö kunnolla.” Toinenkaan isku ei onnistunut, ja niin pyöveli tarttui häntä hiuksista ja katkaisi hänen kaulansa edestä päin.

Vanhus Gregorios onnistui suurella vaivalla ja isolla rahalla ostamaan itselleen pyhän marttyyrin ruumiin. Kun hän kolmen päivän kuluttua nosti ylös pyhän Euthymioksen irtileikatun pään, tämän silmät avautuivat kaksi kertaa ja hän katsoi aivan kuin elävänä iloisin ilmein läsnä olevia, jotka kirjoittivat muistiin tämän erikoisen tapauksen. Heti hänen kuolemansa jälkeen hänen marttyyriveren värjäämät vaatteensa saivat aikaan monia sairaiden paranemisia. Erään lääkärin kolme vuotta silmäsairaana ollut 9-vuotias tytär parantui, kun hänen silmiensä yli tehtiin ristinmerkki pyhän Euthymioksen hiuksilla ja vaatteilla.

Pyhä Euthymioksen ruumis haudattiin Athosvuorelle, jossa hänen reliikkinsä ovat kunnioitettavina Pyhän Johannes Edelläkävijän skiitassa. Hänen kotikaupunkiinsa Dimitsanaan on rakennettu hänelle omistettu kirkko.

Marttyyripiispa Vasili (Zelentsov) syntyi rovastin perheeseen Rjazanin läänissä vuonna 1870. Hän suoritti oikeustieteen tutkinnon yliopistossa ja teologisen tutkinnon Pietarin Hengellisessä akatemiassa. Sen jälkeen hän opetti Jekaterinoslavin pappisseminaarissa ja toimi hiippakunnan sisälähetystyöntekijänä. Vuosina 1917–1918 hän oli Venäjän kirkon kirkolliskokouksen jäsenenä.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1919 isä Vasili vihkiytyi munkiksi ja palveli seurakuntapappina Pultavassa. Hänen jumalanpalveluksensa ja saarnansa vetivät puoleensa ihmisiä. Jopa lahkolaiset tulivat kuuntelemaan häntä. Hän opetti seurakuntalaisiaan keskittymään rukoukseen niin, etteivät he rukouksen aikana huomaisi ketään eivätkä mitään. Hän otti kirkossa käyttöön kansan yhteislaulun ja järjesti hengellisiä keskustelutilaisuuksia sunnuntaisin.

Isä Vasili auttoi köyhiä ja otti huollettavakseen neljä orpolasta. 1920-luvun alussa hän perusti kristillisen nuorisoseuran vastapainoksi kommunistiselle nuorisojärjestö Komsomolille. Hän vastusti julkisesti kirkkojen ryöstämistä, minkä jälkeen hänet pidätettiin vuonna 1922 ja tuomittiin teloitettavaksi, mutta uskovien anomuksesta tuomio muutettiin viiden vuoden vankileirituomioksi. Kolmen vuoden kuluttua isä Vasili armahdettiin. Hän otti vankilasta mukaansa erään kuolleen naisvangin lapsen ja kasvatti tämän yhdessä neljän entisen huollettavansa kanssa.

Syksyllä 1925 isä Vasili vihittiin Prilukan apulaispiispaksi Pultavan hiippakuntaan. Vuoden kuluttua hänet pidätettiin Harkovissa. Pultavassa viranomaiset eivät olleet uskaltaneet tehdä sitä, sillä he pelkäsivät hänelle uskollisen työläisväestön reaktiota.

Piispa Vasilia kuulusteltiin valtiollisen poliisin kidutuskammiossa, minkä jälkeen hänet karkotettiin Solovetskin vankileirille. Sieltä käsin hän esitti vakavia huomautuksia Venäjän kirkkoa johtaneen metropoliitta Sergein (Stragorodski) ’Julkilausumaa’ ja valtiota myötäilevää uutta kirkollista linjaa vastaan, vaikka oli aiemmin ollut lähellä metropoliittaa. Piispa Vasilin mielestä metropoliitta Sergein yritys saavuttaa rauha kirkon vainoajien kanssa ei ollut Kirkon totuuden mukainen, sillä rauha tarkoitti hänen mielestään Kristuksen rauhaa eikä ”maallista hyvinvointia ja turvallisuutta”. Piispa Vasilin aloitteesta Solovetskin vankileirin piispat laativat vastauksen metropoliitan ’Julkilausumaan’. Siinä he kehottivat ilmoittamaan avoimesti bolševikkihallitukselle, että ”Kirkko ei voi sietää uskontoon vihamielisesti suhtautuvan hallituksen sekaantumista puhtaasti kirkollisiin asioihin.”

Solovetskista piispa Vasili siirrettiin vuonna 1928 karkotuspaikkaan Irkutskin alueelle. Siellä hänen asenteensa metropoliitta Sergein politiikkaa kohtaan muuttui yhä leppymättömämmäksi. Hän lähetti eräälle hengelliselle tyttärelleen pitkän käsikirjoituksen vaatien toimittamaan sen metropoliitalle. Kirjoituksessa puhuttiin muun muassa ”välttämättömästä taistelusta neuvostovaltaa vastaan kaikin mahdollisin keinoin aina aseelliseen vastarintaan asti”. Pitkän empimisen jälkeen piispa Vasilin hengellinen tytär luovutti käsikirjoituksen vuonna 1929 metropoliitta Sergeille. Joulukuussa pian tämän jälkeen piispa Vasili pidätettiin ja vietiin Moskovaan pahamaineiseen Ljubjankan vankilaan. Siellä häntä kidutettiin ja hän sai kuolemantuomion. Peloton esipaimen teloitettiin ampumalla tammikuussa 1930. Hänet haudattiin Vagankovin hautausmaalle. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi piispa Vasilin vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhä Beryllos¹ eli Antiokiassa ensimmäisellä vuosisadalla. Hänestä tuli pyhän apostoli Pietarin (29.6 ja 16.1.) oppilas. Beryllos matkusti pyhän apostolin kanssa aina Roomaan saakka. Roomassa Pietari vihki hänet Sisiliassa sijaitsevan Catanian piispaksi.

Cataniassa pyhä Beryllos paimensi hengellistä laumaansa viisaasti. Lisäksi hän sai monia ihmisiä kääntymään kristinuskoon palavilla puheillaan ja ihmeteoillaan. Jopa eräs pakana, joka oli kiihkomielinen ja kaiken järkipuheen saavuttamattomissa, kääntyi kristityksi nähtyään, kuinka Beryllos muutti rukouksillaan katkeran lähdeveden makeaksi.

Vuoden 90 tienoilla pyhä Beryllos nukkui rauhassa kuolonuneen korkean iän saavuttaneena. Hänet liitettiin pyhien joukkoon, ja hänen pyhäinjäännöksensä ovat tehneet ihmeitä ja parantaneet Catanian asukkaita vuosisatojen ajan.

Pyhät Filemon ja Domninus olivat kotoisin Roomasta. Vainojen aikaan he matkasivat ympäri Italiaa kaupungista kaupunkiin ja julistivat uskoaan Kristukseen. He myös kastoivat ne, jotka halusivat kääntyä kristityiksi. Tämän vuoksi pakanat pidättivät heidät. Filemon ja Domninus tuotiin paikallisen maaherran eteen. Maaherran taivutteluista huolimatta he eivät luopuneet uskostaan Kristukseen. ”Hän on kaikkien Jumala”, he sanoivat. Mitkään lupaukset lahjoista tai pelotteet eivät saaneet pyhiä luopumaan Kristuksesta. Tämä sai pakanat raivon valtaan, ja niin Filemon ja Domninus riisuttiin, sidottiin ja hakattiin mustelmille. Lopulta heidät mestattiin, ja he liittyivät kruunattujen marttyyrien joukkoon.