Eräiden tietojen mukaan Sennufios oli nitrialainen erakko, joka vaikutti keisari Leo Armenialaisen aikana (813–820). Nitrian erakkoyhteisö oli kuitenkin kadonnut jo vuosisatoja aikaisemmin, joten mahdollisesti hän eli jossakin muualla Egyptissä.

Sennufios muistetaan epätavallisesta ihmeestä. Kerran hän näki näyn ja kuuli sanat: ”Lähde maastasi ja keljastasi ja mene Tessalonikaan Kivenhakkaajien luostariin. Siellä näyttäydyn sinulle.” Sennufios totteli näkyä ja taivalsi Tessalonikaan. Hän löysi kyseisen luostarin, mutta ei nähnyt siellä mitään erikoista. Niin hän palasi takaisin Egyptiin, mutta jälleen ääni käski hänen mennä Tessalonikaan, jossa hän saisi nähdä Jumalan Pojan kuvan sekä vieläpä kuolla siellä.

Sennufios lähti taas matkaan. Eräänä päivänä kun hän oli rukoilemassa Kivenhakkaajien luostarin kirkossa, tapahtui lievä maanjäristys ja rappaukset varisivat kirkon seinästä. Niiden alta paljastui poikkeuksellinen mosaiikki, jossa parraton Kristus Immanuel istui kunniassaan sateenkaaren päällä. Tarinan mukaan mosaiikin tekijä oli valmistanut kirkon aspikseen tavanomaisen Jumalanäitiä esittävän mosaiikin, mutta eräänä aamuna hän oli huomannut kuvan muuttuneen esittämään Kristusta kunniassaan. Nähdessään tämän erikoisen mosaiikkikuvan Sennufios huudahti: ”Kunnia Sinulle, Jumala! Kiitän Sinua!” Tämän jälkeen hän veti viimeisen henkäyksensä ja nukkui pois. Parantumisia ja muita ihmeitä alkoi tapahtua niille, jotka koskettivat pyhän Sennufioksen ruumista. Kukaan uskoen lähestynyt ei poistunut saamatta jumalallista lohdutusta. Hänen hautajaisissaan kuultiin enkelten laulua.

Pyhittäjä Sennufioksen näkemä vanha mosaiikki, josta on säilynyt tarkka kuvaus, löytyi uudestaan vuonna 1927 Pyhittäjä Daavidin (Osios David) kirkosta. Tällä tavoin varmistui, että nykyisin Pyhittäjä Daavidin nimellä tunnettu pyhäkkö on alun perin ollut Kivenhakkaajien luostarin kirkko.

Pyhä Artemon syntyi ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen perheensä oli jalosukuinen ja vaikutti Vähä-Aasian Pisidiassa sijaitsevassa Seleukian kaupungissa. Kun pyhä apostoli Paavali (29.6.) saapui lähetysmatkoillaan kaupunkiin, Artemon kuuli hänen puhuvan. Hän vakuuttui pyhän apostolin sanoista ja päätti liittyä tämän opetuslasten joukkoon.

Artemon seurasi apostolia, kun tämä matkasi Kyprokselle (Ap. t. 13:4). Hän teki lähetystyötä kaikkialla, minne meni, välittämättä siitä, kuinka paljon joutui kärsimään evankeliumin julistamisen takia. Artemon oli apostoli Paavalin mukana, kun tämä vangittiin ja laitettiin vankilaan.

Koska Artemon oli hurskas ja hyveellinen, pyhä apostoli nimitti Artemonin piispaksi tämän kotikaupunkiin Seleukiaan. Piispana Artemon piti erityisesti huolta papistonsa koulutuksesta. Hän myös saavutti suuren suosion köyhien ja sorrettujen keskuudessa, sillä hän suojeli heitä erityisesti. Joka päivä pyhä Artemon toimitti liturgian. Hän myös opetti hengelliselle laumalleen, että jokaisen päivän tulisi olla juhlapäivä. Pyhä Artemon nukkui rauhassa kuolonuneen erittäin korkeassa iässä.

300- ja 400-luvulla Egyptissä tuhannet ihmiset lähtivät rakkaudesta Jumalaan pois maallisen hälinän keskeltä erämaihin viettämään munkin tai nunnan elämää. Yksi heistä oli Karion (4.11.). Hän oli avioliitossa ja jätti kahden lapsensa huoltamisen vaimonsa harteille ryhtyen itse munkiksi Sketiksen erämaahan. Kun nälänhätä iski Egyptiin, vaimo ei enää pystynyt elättämään lapsia ja tuli heidän kanssaan Sketikseen pyytäen lasten isää, ettei tämä jättäisi heitä kuolemaan nälkään. Silloin Karion otti poikansa Sakariaksen luokseen Sketikseen. Hän kasvatti poikaa ankarien luostariperiaatteiden mukaisesti.

Parrattoman nuoren pojan läsnäolo herätti kuitenkin pahennusta. Silloin abba Karion sanoi Sakariakselle: ”Lähdetään täältä. Isät nurisevat meidän vuoksemme.” He menivät Thebaiksen erämaahan, mutta siellä toistui sama asia. Tässä vaiheessa Sakarias alkoi ymmärtää, mistä oli kyse. Hän meni ja upotti itsensä rikkipitoiseen järveen aina nenäänsä myöten. Sakarias viipyi siellä niin pitkään, että hänen ihonsa syöpyi kuin hänellä olisi ollut spitaali. Jopa hänen isällään oli vaikeuksia tunnistaa hänet. Hänestä tuli sen näköinen, ettei hän taatusti herättänyt mitään sopimattomia ajatuksia kenessäkään. Kun hän meni seuraavana sunnuntaina ehtoolliselle Skiitan kirkossa, abba Isidoros, Skiitan pappismunkki, sanoi: ”Viime sunnuntaina Sakarias otti vastaan pyhän ehtoollisen kuin ihminen, tänä sunnuntaina hän lähestyy ehtoollismaljaa kuin enkeli.”

Tämä itsensä uhraaminen teki Sakariaksesta Jumalan armon valitun astian. Jopa itse pyhittäjä Makarios Suuri (19.1.) vieraili hänen luonaan ja kysyi: ”Sano minulle, mitä on munkin työskentely.” Kieltäydyttyään ensin puhumasta suuren opettajan edessä Sakarias sanoi lopulta: ”Omasta puolestani ajattelen, että munkki on se, joka pakottaa itseään kaikessa.”

Abba Mooses Egyptiläinen, joka ihaili kovasti Skiitan munkkien kilvoituksia, tuli myös nuorukaisen luo ja pyysi häneltä hyödyllistä sanaa. Nöyryydessään Sakarias heittäytyi hänen jalkoihinsa, jolloin hän jatkoi: ”Poikani, näin Pyhän Hengen laskeutuvan päällesi ja siitä lähtien olen kovasti tahtonut keskustella kanssasi.” Silloin Sakarias otti munkinpäähineensä, heitti sen maahan ja polki sitä jaloillaan sanoen: ”Joka ei hyväksy, että häntä kohdellaan tällä tavoin, siitä ei voi tulla munkkia.”

Sakarias ei elänyt pitkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, abba Mooses tuli häntä katsomaan ja kysyi häneltä, mitä hän näki. Hän vastasi: ”Isä, eikö ole parempi pysyä hiljaa?” Hetken päästä hän antoi henkensä. Skiitan pappi Isidoros kohotti silmänsä taivaaseen ja sanoi: ”Iloitse, poikani Sakarias, sillä taivaan portit ovat sepposen selällään ottamassa sinua vastaan!”

Pyhä Parthenios oli kotoisin Mytilenestä Lesbokselta. Hänen poikkeuksellinen älykkyytensä tuli ilmi jo lapsena. Hänen vanhempansa olivat hyvässä taloudellisessa asemassa ja antoivat hänelle erinomaisen koulutuksen. Parthenioksesta tulikin yksi oman aikansa viisaista miehistä. Hän oli myös erittäin harrasmielinen, tutki pyhää Raamattua ja isien teoksia ja tunsi erityistä mieltymystä jumalanpalveluksiin, joissa hän kävi ahkerasti.

Pyhä Parthenios luovutti suuret lahjansa kirkon palvelukseen, ja hänet vihittiin nopeasti lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi. Kun Khios-saaren metropoliitta kuoli, patriarkaatti valitsi hänet saaren uudeksi metropoliitaksi vuonna 1639, jolloin hän sai piispanvihkimyksen. Hän paimensi hänelle uskottua Kristuksen laumaa Jumalalle otollisella tavalla vuosikausia, kunnes hänet vuonna 1656 valittiin Konstantinopolin patriarkaksi.

Paholainen ei kestänyt nähdä hyvää paimenta Kristuksen suuren kirkon johdossa. Salaliitto, joka oli johtanut vuotta aikaisemmin patriarkka Kyrillos Lukariksen kuolemaan, levitti lonkeronsa myös rauhaa rakastavan Parthenioksen ympärille. Häntä syytettiin sulttaanin tuomioistuimen Korkean Portin edessä liittoutumisesta Valakian ruhtinaan kanssa. Heidän väitettiin suunnittelevan yhdessä kansannousua Osmanien valtakuntaa vastaan. Syytöksen perustana oli patriarkan ruhtinaalle lähettämä kirje, jossa hän pyysi tältä taloudellista tukea patriarkaatille ja jonka turkkilaiset olivat tulkinneet väärin. Lisäksi tuli vielä erään tataariruhtinaan ilmianto. Hän oli nähnyt Etelä-Venäjällä yhden patriarkaatin metropoliitoista jonkun kasakkaruhtinaan hovissa, missä tälle osoitettiin suurta arvonantoa. Tataari oli tästä vetänyt johtopäätöksen, että metropoliitta oli patriarkaatin agentti, joka oli valmistelemassa suunnitelmaa Turkkia vastaan.

Patriarkka Parthenios kutsuttiin visiirin eteen. Tämä tutki häntä ja havaitsi kaikki syytökset perättömiksi. Mutta hän ei voinut loukata tataariruhtinasta esittämällä tämän epäluulot perättömiksi eikä liioin tahtonut itselleen mainetta, että hän katsoo asioita läpi sormien. Niinpä hän luovutti syyttömän patriarkan Konstantinopolin kaupunginjohtajalle käskien surmata tämän valtionpetturina.

Kaupunginjohtaja alkoi houkutella Partheniosta kääntymään islamiin, jolloin hän säästyisi kuolemalta, ja lupasi hänelle arvoasemia ja rikkauksia. Pyhä patriarkka vastasi: ”Minä en ole juonitellut valtakuntaa vastaan, kuten itse hyvin tiedätte, vaan kärsin epäoikeudenmukaisesti. Mutta ei tule kuuloonkaan, että pelastaakseni henkeni kieltäisin uskoni. En kiellä rakasta Kristustani, vaikka uhkailisitte minua tuhansilla kuolemilla. Hänen pyhä nimensä on minun iloni ja riemuni.”

Silloin kaupunginjohtaja määräsi pyhän Parthenioksen kidutettavaksi monin eri tavoin. Hän kesti kidutuksensa kärsivällisesti ja iloitsi nähdessään omassa ruumissaan Kristuksen kärsimyksen merkit. Kun kaupunginjohtaja näki, että patriarkka pysyi lujana uskossaan Kristukseen, hän lähetti tämän sidottuna telotuspaikalle, missä hänet hirtettiin Lasaruksen lauantaina 1657. Pyhän patriarkka Parthenioksen ruumis riippui hirsipuussa kolme vuorokautta, ja joka yö taivaallinen valo hohti hänen päänsä ympärillä. Sen jälkeen ruumis heitettiin mereen. Kristityt löysivät sen ja hautasivat salaa eräälle saarelle lähellä Konstantinopolia.

Pyhä Nikon syntyi Italiassa Napolin alueella 200-luvulla. Hänen isänsä oli pakana ja äitinsä kristitty. Hän meni armeijaan, ja eräänä päivänä hän oli suuressa vaarassa. Silloin Nikon muisti äitinsä opetukset ja huudahti: ”Herra Jeesus Kristus, auta minua!” Lisäksi hän teki ristinmerkin ja syöksyi taisteluun. Hän selvisi hengissä taistosta ja sai osakseen paljon kunniaa.

Kun Nikon palasi kotimaahansa, hän kertoi siellä äidilleen, mitä oli tapahtunut. Hän myös kertoi tälle aikeestaan tulla kristityksi ja mennä kasteelle idässä. Niin hän lähti Khioksen saarelle ja vietti siellä aikaa yksinäisyydessä. Hän paastosi ja rukoili viikon valmistautuen näin pyhään kasteeseen. Nikonille ilmestyi enkeli, joka ojensi hänelle sauvan ja käski hänen mennä alas rantaan. Rannassa oli laiva, joka kuljetti hänet Ganosvuorelle Traakiaan. Siellä Nikon kohtasi piispa Teodoros Kyzikoksen, joka eli erakkoelämää eräässä vuoren luolassa. Piispa opetti Nikonille kristinuskon perusopit ja kastoi hänet.

Nikon päätti jäädä piispan hengelliseksi oppilaaksi. Kolmen vuoden kuluttua Teodoros vihki hänet papiksi. (Joidenkin lähteiden mukaan myös piispaksi.) Ennen siirtymistään tuonilmaisiin Teodoros antoi vielä Nikonin ohjaukseen hengellisen laumansa, joka koostui 190 kilvoittelijasta. Nämä pyhät olivat lähteneet pakoon keisari Deciuksen (249–251) aloittamaa kristittyjen vainoa ja elivät askeettisesti rukoillen.

Nikon ja hänen 190 oppilastaan päättivät etsiä itselleen sopivan paikan. He lähtivät Mytileneen, mutta eivät viipyneet siellä kauan, vaan jatkoivat matkaa Italiaan. Kotimaassaan Nikon ehti tavata vielä viimeisen kerran kuolemaisillaan olleen äitinsä ja osallistua tämän hautajaisiin. Italiassa Nikon myös kastoi yhdeksän kaupunkilaista. Nämä liittyivät Nikonin opetuslasten joukkoon.

Tämän jälkeen koko joukko matkasi Sisiliaan.¹ Siellä he asettuivat asumaan vuorelle muinaisen kylpylän raunioihin. Sisilian prefekti Quintinianus² sai kuitenkin tietoonsa Nikonin ja hänen kumppaneidensa olinpaikan. Hän käski pidättää heidät kaikki ja tuoda hänen eteensä. Kun pyhä Nikon ja 199 kilvoittelijaa eivät suostuneet kieltämään Kristusta, prefekti määräsi heidät ruoskittaviksi. Sitten heidät mestattiin yksitellen, ja ruumiit heitettiin tuliseen pätsiin. Pyhää Nikonia kidutettiin kaikista rajuimmin: häntä poltettiin, hänet sidottiin härkäparin taakse ja hän raahautui niiden mukana, hänen leukansa murrettiin kivillä ja hänen kielensä leikattiin. Lopulta pyhä Nikon mestattiin.

Pakanat veivät pyhän Nikonin ruumiin pellolle, että petoeläimet söisivät sen. Paikalle, jossa pyhän reliikit olivat, sattui kuitenkin tulemaan eräs demonin kiusaama paimen. Paimen kaatui maahan ja demoni pakeni hänestä. Paimen kertoi kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut, ja uutiset ihmeestä levisivät nopeasti. Myös lähellä sijaitsevan Messinan piispa Teodosios kuuli ihmeestä. Hän ja hänen papistonsa menivät paikalle ja löysivät pyhien reliikit. Piispa Teodosios rakennutti kappelin pyhien marttyyrien kunniaksi.

Nikon oli pappismunkki jo tullessaan pyhittäjä Antonin perustamaan Kiovan luolaluostariin. Antoni antoi hänen tehtäväkseen vihkiä munkiksi uudet luostariin tulijat, joiden joukossa oli myös nuoria ylimysmiehiä kuten pyhittäjät Jefrem (28.1.) ja Varlaam (19.11.). Näiden nuorten pajarien munkiksi vihkiminen herätti suuriruhtinas Izjaslavin (1054–1078) vihan luostaria ja erityisesti Nikonia kohtaan ja hän haetutti Nikonin luokseen. ”Sinäkö rohkenit minulta lupaa kysymättä vihkiä pajarit munkiksi?” hän kysyi. ”Minä vihin heidät taivaallisen Kuninkaan Jeesuksen Kristuksen käskystä, sillä Hän kutsui heidät tähän kilvoitukseen”, Nikon vastasi. Kiukustunut suuriruhtinas uhkasi vangita hänet ja hajottaa luostarin, mutta Nikon vastasi rauhallisesti: ”Hallitsija, tee niin kuin haluat, mutta on sopimatonta, että käännyttäisin taivaallisen Kuninkaan sotilaita takaisin.” Luolaluostarin munkit hankkiutuivat jo pakenemaan suuriruhtinaan vihaa, mutta ruhtinatar sai puolisonsa rauhoittumaan ja jättämään heidät rauhaan.

Veljestön kasvaessa ja luolien käydessä ahtaaksi Nikon lähti etsimään itselleen uutta kilvoituspaikkaa. Hän vaelsi Asovanmerelle ja asettui yksinäiselle seudulle Tmutorokanin lähistölle. Paikallisilla asukkailla ei ollut käsitystä munkkielämästä, mutta he alkoivat pian kunnioittaa Nikonia ja seurata hänen opetustaan ja kilvoitustaan. Nikon rakennutti Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Hänen ympärilleen syntyi Kiovan luolaluostarin kaltainen luostari, joka kasvoi Jumalan armosta ja hänen esirukouksillaan.

Vuonna 1065 Nikon poikkesi eräällä matkallaan Kiovan luolaluostariin tapaamaan pyhittäjä Feodosia (3.5.), jonka hän oli vihkinyt munkiksi ja joka nyt oli luostarin igumeni. Feodosi otti hänet vastaan suurella kunnioituksella ja hengellistä iloa tuntien. He kumarsivat maahan toistensa edessä, syleilivät ja itkivät jälleennäkemisen ilosta. Feodosi pyysi Nikonia jäämään luolaluostariin, ja tämä lupasi palata, kun olisi ensin saanut järjestettyä oman luostarinsa asiat.

Nikonin palattua Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Feodosi osoitti hänelle kunnioittavaa rakkautta ja piti häntä hengellisenä isänään. Joutuessaan joskus lähtemään luostarista hän uskoi koko veljestön Nikonin johtoon. Nikonin sitoessa kirjoja pyhittäjä Feodosi istui usein vieressä kehräämässä sidonnassa tarvittavaa lankaa.

Nikonin oli hyvä elää Feodosin kanssa, mutta kun Kiovassa syntyi levottomuuksia, jotka johtivat suuriruhtinas Izjaslavin karkottamiseen, hän palasi Tmutorokaniin saadakseen rauhassa jatkaa rukoustaan. Vuonna 1078 hän palasi jälleen Kiovan luolaluostariin. Pyhittäjä Feodosi oli jo kuollut ja autuas Stefan (27.4.) oli valittu hänen seuraajakseen. Pian veljestö kuitenkin pyysi Nikonia igumeniksi. Hän oli munkeille täydellisten luostarihyveiden elävä esimerkki. Pyhän Nikonin aikana luolaluostarin kirkko sai ihmeellisellä tavalla kaunistuksekseen freskot, kun jo edesmenneet pyhittäjät Antoni ja Feodosi ilmestyivät kreikkalaisille ikonimaalareille kutsuen heidät Kiovaan kaunistamaan luolaluostarin kirkkoa.¹

Pitkään Jumalan mieleisesti kilvoiteltuaan pyhittäjä Nikon nukkui pois rauhassa maaliskuun 23. päivänä vuonna 1088. Hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Vassian oli Joosef Volokolamskilaisen (9.9.) sukulainen ja pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen (1.5.) läheinen oppilas. Pafnuti vihki hänet munkiksi. Vuonna 1455 Vassianista tuli Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtaja, sitten Novospasskin luostarin arkkimandriitta ja vuonna 1467 Rostovin arkkipiispa. Pyhällä Vassianilla oli kyky puhua viisaasti ja opettavaisesti, ja hän toimi usein välittäjänä ruhtinaiden kiistoissa. Hän osoitti kristillistä isänmaanrakkautta kirjoittamalla suuriruhtinas Iivana III:lle (1462–1505) kehottaen tätä tarttumaan toimeen Venäjää valtansa alla pitäneiden tataareiden kukistamiseksi. Vassian kirjoitti myös hengellisen ohjaajansa pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen elämäkerran. Pyhä Vassian saavutti korkean iän ja kuoli vuonna 1481.

Pyhä Vasili oli pienkauppiaan poika Jaroslavlista. Hän pääsi kauppa-apulaiseksi Mangazejaan Pohjois-Siperiaan venäläisten uudisasukkaiden pariin 1500-luvun lopulla. Hän oli hurskas ja rehellinen nuorukainen, joka rukoili paljon ja vietti puhdasta elämää. Hänen kauppiasisäntänsä sitä vastoin eli himojensa vallassa ja halusi jopa tehdä syntiä 19-vuotiaan Vasilin kanssa. Tämä kieltäytyi, jolloin isäntä uhkasi kostaa hänelle.

Eräänä pääsiäisviikon aamuna kävi ilmi, että kauppaan oli murtauduttu. Isäntä kutsui Vasilia, mutta tämä oli kirkossa rukoilemassa eikä halunnut lähteä pois kesken jumalanpalveluksen. Silloin kauppias ilmoitti tapauksesta kaupunginjohtajalle sanoen, että Vasili oli osallinen ryöstöön. Vasili haetettiin poliisikonttoriin, jossa kaupunginjohtaja kauppiaan yllyttämänä alkoi kiduttaa häntä yrittäen saada hänet tunnustamaan rikoksen. Vasilia pahoinpideltiin niin, että hän kaatui muutaman kerran puolikuolleena lattialle, mutta virottuaan hän vakuutti olevansa syytön. Lopulta raivostunut kauppias löi häntä suurella avainnipulla ohimoon, jolloin hän kaatui kuolleena maahan. Vasilin ruumis pantiin arkkuun ja upotettiin suohon. Tämä tapahtui noin vuonna 1600.

Viidenkymmenen vuoden kuluttua Vasilin arkku nousi suon pinnalle. Hänen ruumiinsa oli säilynyt maatumattomana, ja monia ihmeitä tapahtui sen äärellä rukoileville. Vuonna 1670 pyhäinjäännökset siirrettiin Turuhanskin Pyhän Kolminaisuuden luostariin, missä ihmeitä tapahtui yhä lisää. Pyhää Vasilia kunnioitetaan hurskaan elämän esikuvana ja ihmeidentekijänä erityisesti Siperiassa.

Pyhä Luukas oli kotoisin Adrianopoliksesta. Kun hän oli kuusivuotias, hänen isänsä kuoli. Silloin eräs hyvä mies Zagorasta otti hänet suojelukseensa keventääkseen hänen monilapsisen leskiäitinsä taakkaa. Mies oli kauppias ja asui jonkin aikaa Venäjällä. Sitten hän palasi Konstantinopoliin, jossa Luukas oli hänen kanssaan.

Kun Luukas oli 13-vuotias, hän joutui tappeluun turkkilaispojan kanssa ja löi tätä. Silloin paikalla olleet turkkilaiset ryntäsivät hänen kimppuunsa ja alkoivat pahoinpidellä häntä. Hädissään hän huusi: ”Päästäkää minut, niin minusta tulee muslimi.” Näin hän sai heidät rauhoittumaan, ja yksi heistä, tunnettu mies, otti hänet kotiinsa. Heti hän käski Luukasta kieltämään Kristuksen, minkä tämä tekikin lausuen samalla islamin uskontunnustuksen. Mutta kun Luukkaan mieli rauhoittui, hän tajusi lankeemuksensa ja alkoi katua sitä. Turkkilainen ei päästänyt häntä ulos talostaan, mutta Luukkaan onnistui kuitenkin lähettää suojelijalleen viesti, että tämä tekisi kaikkensa vapauttaakseen hänet ennen kuin hänet ympärileikataan. Suojelija kääntyi heti Venäjän lähetystön puoleen. Sieltä tehtyyn tiedusteluun turkkilainen vastasi, että poika oli tullut hänen taloonsa vapaaehtoisesti ja kääntynyt omasta tahdostaan islamiin eikä häntä enää voisi luovuttaa takaisin. Heti tämän jälkeen hän varmistaakseen asian sitoi pojan kädet ja ympärileikkasi tämän väkisin. Kun Venäjän lähetystössä saatiin tietää tästä, Luukkaan suojelija sai ohjeet neuvoa poikaa pakenemaan ja tulemaan lähetystöön.

Muutaman päivän kuluttua Luukas sai tilaisuuden paeta, ja hän riensi Venäjän suurlähetystöön. Ensitöikseen hän vaihtoi ylleen kristityn vaatteet. Konsuli lähetti hänet jo samana päivänä Smyrnaan. Siellä hän meni synnintunnustukselle, ja rippi-isä neuvoi häntä menemään Athokselle, missä hän voisi rauhoittua ja välttää uudet vaarat.

Athoksella Luukas kohtasi monia vaikeuksia. Ensinnäkin häntä ei hänen nuoruutensa ja parrattomuutensa tähden haluttu monessa paikassa ottaa lainkaan vastaan. Toisaalta hänessä itsessään oli levottomuutta, ja hänelle sattui joka paikassa erilaisia kiusauksia ja koettelemuksia, jotka saivat hänet vähän väliä siirtymään luostarista tai skiitasta toiseen. Lopulta hän lähti pois Athokselta ryhtyäkseen kirkkovahdiksi johonkin kirkkoon.

Jumala ei kuitenkaan siunannut tätäkään suunnitelmaa. Luukas kävi monissa paikoissa, mutta ei löytänyt mistään haluamaansa suojelusta ja turvaa. Lopulta hän meni Smyrnaan. Siellä riehui ruttoepidemia, ja sen säikäyttämänä Luukas palasi takaisin Athokselle. Pyhällä vuorella hän jatkoi kiertelyään luostarista toiseen, kunnes päätyi Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, jossa oli ollut jo aikaisemminkin. Siellä hän taas kertoi rippi-isälle kaikista kiusauksistaan. Tämä lähetti hänet Gregorioksen luostariin, jossa hän sai tehtäväkseen huolehtia kirkosta. Mutta sieltäkin hänet jostakin syystä karkotettiin, vaikka hän itse anelikin kyynelsilmin, että saisi jäädä sinne.

Tämän jälkeen Luukas meni itseensä ja alkoi ajatella, että syynä siihen, ettei hän pystynyt asettumaan aloilleen mihinkään, oli hänen kääntymisensä islamiin. Hän päätteli, että hänen on puhdistettava tämä syntinsä omalla verellään tunnustamalla Kristus julkisesti ja tulemalla hänen marttyyrikseen. Kun hän puhui tästä rippi-isälleen, tämä yritti ensin estellä peläten, kestäisikö hänen rohkeutensa.

Pappismunkki Bessarion ja rippi-isä Ananias näkivät Luukkaan palavan innostuksen saada kärsiä marttyyrikuolema, ja lopulta he päättivät panna hänet 50 päivän koeajalle, jolloin hänen piti tehdä 800 maahankumarrusta päivässä, lukea paljon rukouksia ja syödä kerran vuorokaudessa vettä ja leipää. Iloissaan Luukas aloitti tämän marttyyriuteen valmistavan kilvoituksensa.

Luukkaalle löytyi kuitenkin hyvä laivakyyti jo 32 päivän jälkeen. Hän tahtoi kärsiä marttyyrikuolemansa Mytilenessä Lesbos-saarella, joka oli kuuluisa monista uusmarttyyreistaan. Rippi-isä Ananias lähetti vanhus Bessarionin hänen mukaansa tukemaan häntä. Kun he saapuivat Lesbokselle, Luukas tunsi ensin marttyyrikutsumuksensa vain vahvistuvan. He jäivät Pamfilan kylään, jonka kirkossa Luukas nähdessään pyhän Barbaran ikonin huomautti ihaillen: ”Kuinka kauheita kidutuksia hän kestikään, vaikka oli nainen. Herra vahvisti häntä.” Luukkaan intoa lisäsi vielä sekin, että paikalliset papit Parthenios ja Gregorios kuvasivat hänelle hartaasti joitakin vuosia aikaisemmin Lesboksella kuolleen pyhän uusmarttyyri Teodoroksen (17.2.) marttyyrikilvoitusta.

Jo seuraavana päivänä Luukas kuitenkin tunnusti isä Bessarionille, että monenlaiset ajatukset ahdistivat häntä: ”Yksi ajatus sanoo minulle: etkö sääli nuoruuttasi, miksi menetät elämäsi turhien toiveiden tähden? Entäpä jos kaikki se mitä sinulle sanotaan onkin valhetta, eikä ole olemassa ylösnousemusta, tuomiota, palkkaa, marttyyreita?” Auttaakseen häntä vapautumaan tällaisista herjaavista ajatuksista isä Bessarion luki hänelle pyhän Basileios Suuren pahan hengen pois häätämiseksi kirjoittamat rukoukset. Seuraavana aamuna Luukas osallistui ennen pyhitettyjen lahjojen liturgiaan. Lähestyessään ehtoollismaljaa hän pyysi kumartaen anteeksi kaikilta kirkossa olevilta. Silloin nämä havaitsivat jotain ennen näkemätöntä: hänen kyyneleensä valuivat niin vuolaina, että kirkon lattia kastui laajalti.

Kun vanhus Bessarion kysyi pyhän ehtoollisen jälkeen Luukkaalta, vieläkö epäuskoiset ajatukset ahdistavat häntä, tämä vastasi iloisena: ”Kunnia Jumalalle, heti ehtoollisen nautittuani ne kaikki hävisivät. Nyt mieleni on rauhallinen, ja meidän pitää mennä nopeasti tekemään se, minkä takia olemme tulleet.” Samaan aikaan levisi tieto, että kahdeksanhenkinen turkkilaisperhe oli paennut saarelta kääntyäkseen kristinuskoon. Tämä ilahdutti kovasti Luukasta. Hän riisui pois munkinasunsa ja pukeutui turkkilaisvaatetukseen. Sen alle pantiin athosvuorelainen kuolinvaate, ja pappi Parthenios voiteli hänet öljyllä, jonka oli tuonut Jerusalemista, Kristuksen pyhältä haudalta. Luukkaan hiuksiin kätkettiin vielä pieni palanen pyhän uusmarttyyri Teodoroksen marttyyriveren tahraamasta paidasta. Sen jälkeen Luukas tukijoineen, joihin kuului myös kaksi lesboslaista pappia, meni Pyhän Barbaran kirkkoon, missä toimitettiin rukouspalvelus ja pyydettiin pyhää Barbaraa vahvistamaan nuorta marttyyria. Sitten olikin jo jäähyväisten aika: he syleilivät toisiaan ja Luukas kiitti heitä kaikkia.

Luukas lähti yksin kulkemaan kohti marttyyriutta, ja isä Bessarion seurasi häntä matkan päästä. Pian Luukas pysähtyi odottamaan häntä ja sanoi hänelle: ”Isä, kirjoita äidilleni ja lohduta häntä. Tee myös kumarrus puolestani rippi-isälleni, piispalle ja kaikille veljille.” Vielä vähän ennen turkkilaisen tuomioistuimen eteen astumistaan hän alkoi epäröidä, mutta vanhus Bessarionin uskoa täynnä olevat sanat rohkaisivat häntä jatkamaan kilvoitustaan, vaikka vanhus jättikin ratkaisun kokonaan hänelle itselleen. Saarelaisetkin olivat huolissaan turkkilaisten mahdollisista kostotoimenpiteistä, kun turkkilaisia oli kääntymässä kristityksi ja samaan aikaan muslimiksi aikoinaan kääntynyt Luukas oli käymässä marttyyrikuolemaan Kristuksen tähden.

Tuomioistuimen eteen mennessään Luukas kohtasi Mytilenen metropoliitan, jota turkkilaiset olivat juuri kuulustelleet kadonneen turkkilaisperheen tähden. Metropoliitta ei kuitenkaan pelännyt vaan lähetti heti kaikkiin kirkkoihin kehotuksen toimittaa rukouspalveluksia Luukkaan puolesta, että Jumalanäiti vahvistaisi häntä.

Luukas kertoi tuomarille lapsena kokemastaan ympärileikkauksesta ja palaamisestaan takaisin kristityksi. Pelko ei enää ahdistanut häntä tuomioistuimen edessä. Mitkään turkkilaisten lupaukset ja uhkaukset eivät saaneet häntä horjumaan. Luukasta kuulusteltiin useaan kertaan, ja hän vietti muutaman päivän vankilassa. Eräs kristitty pääsi sinne tukemaan häntä, ja metropoliitta huolehti, että hänelle lähetettiin pyhää ehtoollista.

Sunnuntaina maaliskuun 23. päivänä 1802 Luukas vietiin hirtettäväksi. Kun hirttosilmukka oli jo kierretty hänen kaulaansa, pyöveli kehotti häntä vielä kerran muuttamaan mielensä, johon hän vastasi: ”Kumarran Kristustani ja uskon vain Häneen.” Silloin joku turkkilaisista sanoi: ”Tulkoon Kristus nyt pelastamaan sinut!” Tähän marttyyri vastasi: ”En tahdo, että hän vapauttaa minut täällä, sillä tahdon kuolla rakkaudesta Häneen.” Sitten köyttä vedettiin ja hyvin rauhallisesti jäsenten nytkähtelemättä hän antoi sielunsa Jumalan käteen.

Pyhän Luukkaan ruumis riippui hirressä kolme vuorokautta. Silmät ja suu olivat kiinni ja näytti kuin hän nukkuisi. Ruumiista lähti ihmeellisen hyvä tuoksu. Vanhus Bessarion kävi moneen kertaan katsomassa sitä juuri tuon tuoksun takia. Hän ylisti koko sydämestään Jumalaa yhdessä toisten kristittyjen kanssa, että Hän oli vahvistanut nuorta poikaa voittamaan niin näkyvät kuin näkymättömätkin viholliset.

Kolmen päivän kuluttua turkkilaiset ottivat ruumiin alas hirsipuusta, panivat sen veneeseen ja purjehtivat avomerelle. Heillä oli mukanaan noin satakiloinen kivenjärkäle, jonka he sitoivat marttyyrin kaulaan, ja sen jälkeen suurella ponnistuksella työnsivät hänen ruumiinsa mereen. Silloin tapahtui jotakin hyvin erikoista: pyhän marttyyrin ruumis veti perässään kiveä ja kellui meren pinnalla. Yhtäkkiä veneen ympärille puhkesi myrsky, vaikka muuten meri oli rauhallinen. Veneessä oli yksi kristitty, nimeltään Johannes. Operaatiota johtava turkkilainen aliupseeri kysyi tältä, mitä nämä kummalliset ilmiöt ovat. ”Vai et tiedä, mitä ne ovat. Ne ovat Jumalan viha, koska teidän mereen heittämänne mies oli Jumalalle otollinen ja teidän olisi pitänyt antaa kristittyjen haudata hänet”, hän vastasi. Lopulta meri heitti veneen kallioihin. Kaikki kuitenkin pelastuivat. Pyhän marttyyrin ruumis ajautui tuona yönä rannalle, ja kristityt hautasivat sen salaa.

Vanhus Bessarion ei tiennyt näistä tapahtumista mitään. Kyynelsilmin hän kiitti yhä uudelleen Jumalaa, että kaikki oli tapahtunut Hänen kunniakseen, mutta oli kovasti murheissaan, että marttyyrin ruumis oli tuhottu. Silloin juuri tuona samana yönä pyhä Luukas ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Älä ole murheissasi, isä, en ole enää meressä.” Seuraavana päivänä hän sai kuulla, että ruumis oli löytynyt ja se oli haudattu salaiseen paikkaan. On säilynyt tieto, että pyhän Luukkaan reliikkejä säilytettiin vuoteen 1884 Pyhän Simeonin kirkossa.

Edellä mainittu kristitty Johannes oli veneessä ottanut talteen pyhän marttyyrin hiuksia ja hänen vielä eläessään eräitä pyhälle Luukkaalle kuuluneita esineitä kuten liinan, johon hän oli kuivannut jatkuvasti valuneita kyyneliään. Niitä jaettiin eri ihmisille, myös Pamfilan kylän papeille Partheniokselle ja Gregoriokselle. Eräs isä Parthenioksen sukulainen sairastui noina päivinä niin vakavaan mielenhäiriöön, että lääkärit päättelivät hänen jo kuolevan. Silloin isä Parthenios toimitti vedenpyhityksen ja kastoi sitten pyhitettyyn veteen pyhälle Luukkaalle kuuluneita esineitä. Tätä vettä hän juotti sairaalle, joka nousi heti istumaan ja pyysi ruokaa. Hän parani täysin ja ylisti Jumalaa sekä ihmeitätekevää lääkäriään, uusmarttyyri Luukasta. Myös eräs halvaantunut nainen parani heti, kun hänet siunattiin ristinmuotoisesti pyhän Luukkaan hiuksilla ja hänen käyttämillään esineillä.