Pyhä Filetos ja hänen vaimonsa Lydia elivät keisari Hadrianuksen hallintokaudella (117–138). Heillä oli kaksi poikaa, Teoprepios ja Makedon. Tämä pyhä perhe oli hyvin hurskas ja päivittäin he rukoilivat Jumalaa. Vainon puhjettua koko perhe pidätettiin ja heidät tuotiin keisarin eteen. Keisari kuulusteli heitä, mutta Filetos sai Pyhältä Hengeltä sellaisen viisauden vastata hänen kysymyksiinsä, ettei keisari enää tiennyt, mitä sanoa perheelle. Lopulta hän lähetti heidät kaikki Illyrian maaherra Amfilokhioksen luo. Siellä heitä kidutettiin muun muassa puisilla miekoilla hakkaamalla.

Kun valtion virkailija Kronides näki marttyyrien kärsivällisyyden ja kestävyyden, hän alkoi uskoa Kristukseen. Rohkeasti ja avoimesti hän tunnusti uskonsa. Tämän vuoksi hänet otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muiden kanssa. Kun pyhät lauloivat ja rukoilivat vankilassa illalla, heidän luokseen tuli taivaallinen enkeli, joka vahvisti heitä. Seuraavana aamuna marttyyrit tuotiin Amfilokhioksen eteen. Tämä uhkasi heitä kidutuksilla ja heitti heidät sitten ammeeseen, joka oli täynnä tulikuumaa pihkansekaista öljyä.

Myöhemmän tarinan mukaan öljy jäähtyi, kun se kosketti pyhien marttyyrien ihoa, ja Amfilokhios tämän ihmeen nähdessään alkoi itsekin uskoa. Kun keisari kuuli Roomassa, mitä oli tapahtunut, hän päätti matkata itse Illyriaan. Paikalle saavuttuaan keisari määräsi, että kuusi marttyyria oli heitettävä pataan, jota kuumennettiin useiden päivien ajan, mutta marttyyrit selvisivät tästäkin hengissä, ja keisari palasi Roomaan häpeissään. Tarina symboloi kristittyjen marttyyrien maallisesta vallasta saavuttamaa voittoa.

Kärsimystensä jälkeen pyhät marttyyrit Filetos, Lydia, Makedon, Teoprepios sekä Kronides ja Amfilokhios kiittivät Jumalaa saamastaan hyvästä osasta, antoivat sielunsa Jumalan käsiin ja saivat marttyyrien kruunut.

Pyhittäjä Johannes syntyi vuonna 304 Thebaiksen Lykopoliksessa, Egyptissä. Hän oppi nuorena puusepän ammatin. Kuitenkin jo noin 20 vuoden iässä Johannes hylkäsi maailman ja alkoi viettää kilvoitteluelämää. Hän etsi itselleen ohjaajavanhuksen. Pyhän Johanneksen kilvoitusinto ja nöyryys tekivät hänen hengelliseen isäänsä vaikutuksen. Koetellakseen Johannesta vanhus määräsi hänelle kummallisia kuuliaisuustehtäviä.

Eräänä päivänä vanhus otti puoliksi maatuneen kepin ja antoi sen Johannekselle. Hän määräsi, että Johanneksen tuli istuttaa se ja kastella sitä kahdesti päivässä, kunnes se juurtuisi. Vedenhakupaikka sijaitsi kilometrien päässä, mutta Johannes ei valittanut. Kokonaisen vuoden ajan hän kantoi vettä ja kasteli kepin kahdesti päivässä. Kuuliaisuus ja nöyryys kastelivat Johanneksen huomaamatta hänen oman sielunsa maaperää, niin että vanhempana hän oli kypsä saamaan profetoimisen armolahjan.

Johannes eli vanhuksensa kanssa kaksitoista vuotta, kunnes tämä kuoli. Seuraavan neljän vuoden ajan Johannes kierteli yhteiselämäluostareissa. Sen jälkeen hän siirtyi takaisin kotiseudulleen. Kun hän oli noin neljänkymmenen, hän asettui asumaan kallion huipulle. Hän rakensi paikalle keljan, jonne muurasi itsensä. Arkipäivänsä Johannes vietti rukoillen. Hän myös paastosi ankarasti eikä koskaan syönyt ennen auringonlaskua.

Lauantaisin ja sunnuntaisin Johannes otti vastaan miehiä, jotka tulivat kaukaa kuullakseen hänen opetustaan. Hän avasi pienen ikkunan ja puhui paikalle tulleiden kanssa. Erityisesti hän kehotti ihmisiä nöyryyteen. Hän piti sitä kaikkein ylimpänä hyveenä. Hän sanoi, että nöyryyden avulla ihminen pystyy torjumaan demonin, joka lietsoo ihmistä luottamaan Jumalan sijasta omaan kilvoitteluunsa.

Pyhittäjä Johannes painotti, että ylpeyden ja turhamaisuuden karkottaminen sydämestä oli erityisen tärkeää munkeille. Hän mainitsi esimerkkeinä monia munkkeja, jotka olivat turhamaisuutensa vuoksi langenneet. Hän kertoi eräästä munkista, joka oli elänyt erittäin pyhää elämää ja kilvoitellut ankarasti, mutta ylpistyttyään tämä kilvoittelija oli langennut ensin haureuteen, sitten epätoivoon ja lopulta aivan kaikenlaisiin synteihin.

Pyhittäjä Johannes varoitti myös vääränlaisesta nöyryydestä ja nuhteli siitä pyhää Petroniosta (22.10.). Pyhä Petronios oli tullut kuuden muun munkin kanssa tapaamaan pyhää Johannesta. Erakko kysyi munkeilta kuuluiko kukaan heistä papistoon. ”Ei”, he vastasivat, vaikka Petronios oli vihitty diakoniksi. Petronios oli nuorin joukosta, eikä hän ollut halunnut kertoa matkatovereilleen olevansa diakoni. Silloin pyhä Johannes osoitti Petroniosta ja sanoi: ”Tämä mies on diakoni.” Petronios kielsi sen. Pyhä erakko otti kuitenkin pyhän Petronioksen käden ja suuteli sitä. Hän sanoi: ”Poikani, varo koskaan kieltämästä Jumalan sinulle antamaa armoa, ettei nöyryys petä sinua valheeseen. Me emme saa koskaan valehdella. Emme edes hyvästä syystä, sillä mikään epätosi ei voi olla Jumalasta.”

Koko loppuelämänsä pyhä Johannes eli suljetussa keljassaan. Tuona aikana hän ei koskaan nähnyt naista eikä koskenut rahaan. Hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita ja hänen keljansa läheisyyteen rakennettiin myös vierasmaja, jossa hänen oppilaansa pitivät huolta vierailijoista.

Jumala antoi pyhälle Johannekselle profetoimisen armolahjan. Sen avulla hän pystyi näkemään luonaan käyneiden salaiset ajatukset. Hän myös varoitti ennalta Niilin tulvista, jotta sadot pelastuisivat. Lisäksi pyhä Johannes profetoi keisari Teodosios Suuren (379–395) saavuttaman voiton tyranni Maximuksesta sekä Eugeniuksesta. Armolahjansa vuoksi pyhä Johannes sai lisänimen ”Thebaiksen profeetta”.

Pyhittäjä Johannes sai myös parantamisen armolahjan. Välttääkseen kunniaa hän ei kuitenkaan poistunut luolastaan. Sen sijaan hän siunasi öljyä, joka lähetettiin sairaalle ja tämä parani. Joskus hän jopa ilmestyi sairaalle unessa. Eräs parantamisihme tapahtui senaattorin vaimolle. Pyhä Johannes paransi tämän näkökyvyn siunaamansa öljyn välityksellä. Naisten parantamiseen hän käytti aina tällaista väliainetta, sillä hän kieltäytyi puhumasta kenenkään naisen kanssa.

Erään keisarin virkamiehen vaimo halusi kuitenkin kovasti keskustella pyhän miehen kanssa. Hänen miehensäkin pyysi Johannekselta, että tämä puhuisi hänen vaimolleen. Nainen oli tehnyt vaikean ja vaarallisen matkan Lykapolikseen tavatakseen kuuluisan kilvoittelijan. Johannes vastasi aviomiehelle, että hän oli asettanut itselleen rikkomattoman säännön olla näkemättä naisia. Aviomies kertoi tämän vaimolleen, joka aneli miestään yrittämään uudestaan.

Aviomies meni taas Johanneksen luo ja sanoi, että hänen vaimonsa kuolisi murheeseen, jos Johannes ei suostuisi tapaamaan häntä. Johannes pyysi miestä sanomaan vaimolleen, että seuraavana yönä tämä saisi nähdä hänet.

Kun nainen sinä yönä nukkui, pyhittäjä Johannes ilmestyi hänelle unessa. Johannes sanoi naiselle: ”Sinun suuri uskosi velvoitti minut tulemaan tänne. Hillitse kuitenkin halusi nähdä Jumalan palvelijoita maanpäällä. Mietiskele vain heidän elämäänsä ja jäljittele heidän tekojaan.” Hän jatkoi kysyen naiselta: ”Miksi halusit nähdä minut? Olenko minä pyhä tai profeetta kuten Jumalan todelliset palvelijat? Minä olen syntinen ja heikko mies. Vain sinun vahvan uskosi vuoksi minä turvauduin Jumalaan, joka suo sinun parantua sairauksistasi. Elä aina Jumalan pelossa, äläkä koskaan unohda Hänen antamiaan lahjoja.”

Kun nainen seuraavana aamuna heräsi, hän kuvaili unessa näkemänsä miehen aviomiehelleen ja tämä vahvisti, että kyseessä oli todellakin Johannes. Aviomies palasi Johanneksen luo kiittääkseen häntä, mutta pyhä Johannes ei sallinut kiitosta. Hän vain antoi miehelle siunauksensa.

Pyhittäjä Johanneksen viimeisenä elinvuonna (394) hänen luonaan vieraili Palladios, josta tuli myöhemmin Helenopoliksen piispa. Palladios kirjoittaa pyhän Johanneksen kohtaamisesta teoksessaan Historia Lausaica. Palladios paljastaa olleensa mielessään kärsimätön ja harmitelleensa sitä, että Johannes oli ennen häntä ottanut vastaan erään maaherran. Kun aika kului ja Johannes edelleen puhui hallintomiehen kanssa, Palladios aikoi jo lähteä pois. Silloin hänen luokseen tuli mies, joka toi viestin Johannekselta Palladiokselle: ”Älä ole vihainen ja kärsimätön, sillä minä lähetän maaherran pois aivan kohta ja keskustelen sitten kanssasi.” Palladios hämmästyi tästä suuresti ja ymmärsi, että pyhällä Johanneksella oli kyky nähdä salattuja. Hän päätti jäädä odottamaan.

Kun Johannes sitten tuli Palladioksen luo, hän nuhteli tätä. Palladios pyysi anteeksi, minkä jälkeen pyhä Johannes kertoi hänelle Palladioksen elämää koskevista asioista, jotka hän oli nähnyt ennalta. Johannes muun muassa kertoi Palladiokselle, että tästä tulisi myöhemmin piispa. 90-vuotias Johannes sai Jumalalta etukäteen tiedon myös kuolemastaan. Viimeisenä kolmena elinpäivänään hän ei enää ottanut vastaan vieraita. Sen sijaan hän polvistui rukoilemaan ja kolmen päivän kuluttua hän nukkui kuolonuneen.

Sanotaan, että Johanneksen maineen pyhänä miehenä voitti vain pyhittäjä Antonios Suuri (17.1.). Hänen nöyryyttään ja kuuliaisuuttaan arvostettiin laajalti. Pyhää Johannesta ihailivat hänen aikalaisensa pyhät Hieronymus (15.6.), Augustinus Hippolainen (15.6.) ja Johannes Cassianus (29.2.). Pyhän Johanneksen muistopäivä roomalaiskatolisessa kirkossa on 19.3. ja koptilaisessa kirkossa 17.11.

Pyhä Matrona eli 300-luvulla ja oli jalosyntyisen juutalaisnaisen Pautillan palvelijatar. Hänen emäntänsä oli Tessalonikassa palvelevan keisarillisen sotaväen ylipäällikön vaimo. Pautilla kävi päivittäin synagogassa, ja Matrona saattoi häntä aina synagogan ovelle saakka. Hän itse oli kristitty ja rukoili salaa Herraa Jeesusta. Sillä välin kun Matronan emäntä oli synagogassa, hän itse kiiruhti kirkkoon, mutta huolehti tarkkaan, että oli aina synagogan ovella odottamassa, kun Pautilla tuli sieltä ulos.

Kun juutalaisten pääsiäinen koitti, Matrona tahtoi olla läsnä kristittyjen suuren viikon palveluksissa, jotka johdattavat uskovia ylösnousemuksen juhlaan. Palvelukset olivat pitkiä, ja kerran Matrona tuli myöhässä synagogan ovelle. Yksi hänen palvelijatovereistaan ilmiantoi hänet heidän emännälleen paljastaen, että Matrona oli kristitty. Pautilla raivostui tästä ja huusi, että jos kerran Matrona oli pettänyt häntä tässä suhteessa, hän petkutti muissakin asioissa. Hän määräsi muut palvelijat kiinnittämään Matronan hihnoilla rangaistuspenkkiin ja lyömään häntä ruokosauvoilla.

Pautillan syytöksiin Matrona vastasi: ”Myönnän kyllä, että olen kristitty, mutta olen aina totellut sinua kaikissa muissa paitsi uskoani koskevissa asioissa. Miksi siis olet antanut raadella ruumistani tällä tavoin? Jos tahdot tappaa minut sen vuoksi, että palvon Jeesusta Kristusta, sinulla on täysi valta minun ruumiiseeni. Mutta minun sieluani sinä et vallitse, sillä se kuuluu ainoastaan Jumalalle. En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä Herrani Jeesus Kristus tulee minun avukseni!”

Matrona heitettiin vankilaan kolmeksi päiväksi, ja kun vankisellin ovi avattiin, Pautilla näki hämmästyksekseen hänen olevan täysin kunnossa. Lyönneistä ei näkynyt jälkeäkään. Kasvot loistaen hän lauloi ylistystä Herralle. Silloin Pautilla luovutti Matronan uudelleen ruoskittavaksi vielä pahemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Sama toistui kolme kertaa. Lopulta Matronan ruumis ei enää kestänyt yhä uusia pieksemisiä. Kuolinhetkellään hän huudahti: ”Herra Jeesus, Sinä minun puhtahin Vapahtajani, jonka vuoksi olen kärsinyt kaikki nämä kidutukset, ota nyt minut vastaan marttyyriesi joukkoon!”

Pautilla naamioi Matronan kuoleman onnettomuudeksi. Hän antoi heittää tämän ruumiin alas kalliolta, ettei häntä syytettäisi murhasta. Joidenkin tietojen mukaan Pautilla myöhemmin liukastui ja putosi viinikuurnaan loukaten itsensä niin pahoin, että menehtyi.

Tessalonikan arkkipiispa Aleksanteri siirsi 500-luvulla pyhän Matronan reliikit kaupunginmuurien sisälle paikkaan, johon hän rakennutti tälle omistetun Pyhän Matronan kirkon.

Pyhä Paavali syntyi 800-luvun puolivälissä Konstantinopolissa hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen. Hänen veljensä oli pyhä ihmeidentekijä Pietari, Argoksen piispa (3.5.). Vartuttuaan Paavali kävi tapaamassa erakko Pietaria, joka oli tunnettu ihmeteoistaan ja profetioistaan ja jota keisari oli turhaan yrittänyt saada muuttamaan hoviin. Pietari vihki Paavalin ja hänen nuoremman veljensä munkiksi ja opetti heille askeettisen elämän perusteet. Poikien esimerkkiä seurasivat pian heidän vanhempansa ja sisarensa ja lopuksi vielä sisarussarjan nuorimmat Pietari ja Platon, jotka myös vihkiytyivät luostarielämään. Paavali toimi heidän hengellisenä isänään ja osoitti heille omalla esimerkillään, mitä munkkeus käytännössä on.

Paavali rakasti luostariaan eikä olisi tahtonut jättää sitä, mutta patriarkka Nikolaos I Mystikko (16.5.) tahtoi ”asettaa lampun lampunjalkaan” (Matt. 5:15). Toisen patriarkkakautensa aikana (912–925) hän vihki Paavalin Korintin piispaksi.

Kun keisari Leo IV:n neljäs avioliitto jakoi mielipiteitä kirkossa, pyhä Paavali toimi rauhan ja sovun rakentajana. Hänen veljensä Pietari oli tullut hänen suojiinsa Korinttiin peläten, että patriarkka painostaisi häntäkin vihkiytymään piispaksi. Kävi kuitenkin niin, että kun Argoksen asukkaat piispansa kuoltua kääntyivät Paavalin puoleen pyytäen neuvoa uuden piispan valitsemisessa, Paavali itse vihki heille piispaksi Pietarin, tulevan ihmeidentekijän. Pyhä Paavali jatkoi hengellisen laumansa johtamista Korintissa läheisessä yhteistyössä veljensä Pietarin kanssa aina autuaaseen kuolemaansa saakka.

Herran juhlia seuraavina päivinä vietetään aina kyseisen tapahtuman mahdollistajien ja niiden toteutumiseen keskeisesti vaikuttaneiden muistoa. Sanan sikiämisen juhlan jälkeisenä päivänä muistellaan ylienkeli Gabrielia, joka lähetettiin Neitsyt Marian luo hyvän sanoman välittäjänä.

Ylienkeli Gabriel oli ollut kautta historian Jumalan armon välittäjä ja jumalallisen suopeuden sanansaattaja. Enkelinä Gabriel on tulinen olento, joka muutoksenalaisuudesta vapaana katselee alati jumalallista kirkkautta. Jumala asetti Gabrielin palvelevaksi hengeksi, joka lähetetään alas niitä varten, jotka perivät pelastuksen. Hänen palvelustehtävänsä huipentuma oli se, kun hän sai esittää pyhälle Neitseelle tervehdyksen: ”Iloitse!” Gabrielin sanat ovat eläneet enkelimäistä pyhyyttä ja puhtautta kaipaavien huulilla vuosisadasta toiseen.

Gabrielin nimi käännetään usein ”Jumalan mies”. Kirjaimellisesti nimi merkitsee ”Jumala on sankarini” tai ”Jumala on mieheni”. Näin ihmisen ja Jumalan yhteenliittymä on ollut salatusti läsnä jo enkelin nimessä osoituksena siitä valtaisasta tehtävästä, johon hänet aikojen alussa asetettiin. Ylienkeli Gabrielin varsinainen juhlapäivä on ruumiittomien olentojen juhla 8.11.

Pyhä Maxima ja hänen miehensä Montanus, joka oli pappi, elivät Singidunumissa (nyk. Belgrad) keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305). Eräs keisarin virkamies nimeltään Galerius määräsi, että kaikkien kristittyjen tuli uhrata epäjumalanpatsaille. Pyhä aviopari kieltäytyi. He matkustivat Sirmiumiin päästäkseen loitolle vainoojista. Vuonna 304 heidät kuitenkin pidätettiin. Roomalaissotilaat toivat heidät tuomittaviksi maaherra Probuksen eteen.

Avioparille annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko he uhraisivat epäjumalille tai heidät tapettaisiin. Pyhä Montanus kieltäytyi uhraamasta. Hän totesi, että epäjumalille uhraaminen olisi Jeesuksen Kristuksen hylkäämistä. Tämän jälkeen Probus kääntyi pyhän Maximan puoleen. Hän ajatteli, että nainen olisi heikompiluonteinen kuin aviomiehensä, joten hän yritti taivutella pyhää naista luopumaan uskostaan. Maxima kuitenkin puolusti uskoaan niin kaunopuheisesti ja vakuuttavasti, että Probus alkoi pelätä kuulijoiden kääntyvän kristityiksi. Tästä syystä oikeudenkäynti lopetettiin lyhyeen.

Pyhä aviopari mestattiin miekalla. Heidän ruumiinsa heitettiin Savajokeen. Kristityt vaaransivat henkensä saadakseen nostettua marttyyrien päät ja ruumiit joesta. Pian tämän jälkeen heidän pyhäinjäännöksensä siirrettiin Roomaan, pyhän Priscillan katakombeihin. Pyhien reliikit olivat siellä puolitoista vuosituhatta.

Vuonna 1804 eräitä pyhän Priscillan katakombien hautoja avattiin. Pyhän Maximan reliikit löytyivät ja ne osoittautuivat harvinaisen hyväkuntoisiksi. Ne siirrettiin erääseen Roomassa sijaitsevaan yksityiseen kappeliin, jonka omisti vaikutusvaltainen Sinibaldin perhe. Sata vuotta kului, kunnes vuonna 1927 Sinibaldin suku antoi pyhän Maximan reliikit eräälle luostarisääntökunnalle Roomassa. Nämä puolestaan lähettivät reliikit Yhdysvaltoihin, jossa reliikit matkasivat vuosikymmeniä, kunnes päätyivät Ohion North Royaltoniin Pyhän Claran nunnaluostariin, jossa noudatetaan bysanttilaista jumalanpalvelusjärjestystä.

Krimillä ja Tonavan pohjoisrannalla eli gootteja 300-luvulta lähtien. Heidän keskuudessaan tehtiin lähetystyötä, ja jo ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 325 osallistui goottilainen piispa. Gootit olivat hiljalleen omaksumassa kristillisen elämän, kun Athanaric tuli valtaan 360-luvun puolivälissä. Athanaric halusi kansansa pysyvän pakanoina. Historioitsija Sozomenos kertoo, että hallitsija raivostui, kun näki alaistensa kääntyvän kristinuskoon areiolaisen piispa Wulfilan (Ulfila, k. 383) opetusta kuultuaan. Niinpä Athanaric aloitti kristittyjen vainon goottien keskuudessa vuonna 372. Hän määräsi kristittyjä kidutettavaksi ja tapettavaksi, usein ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Näissä vainoissa kuolivat esimerkiksi pyhät Niketas Gootti (15.9.) sekä Sabbas Gootti (12.4.).

Hallitsija Athanaricin virkamiehet asettivat epäjumalanpatsaan vankkureille ja ajoivat hitaasti kristittyjen telttojen ohi. Patsasta palvoneet ja sille uhranneet säästettiin, mutta muut poltettiin elävältä telttoihinsa. Joidenkin lähteiden mukaan pyhiä marttyyreja oli yhteensä 308. Kuitenkin heistä tiedetään nimeltä vain 26, ja nimistä on eri käsikirjoituksissa erilaisia versioita.¹

Nimeltä tunnettujen joukossa olivat papit Bathusius ja Wereka sekä näiden pojat ja tyttäret, munkki Arpyla ja maallikkomiehet Abepas, Agnas, Ryax, Igathrax, Hiskos, Syllas, Sigetzas, Suerilas, Seimblas, Guimblas, Thearhas ja Filgas. Pyhien marttyyrien joukossa oli myös runsaasti maallikkonaisia. Näitä olivat pyhät Anna, Baris², Moiko (Manca), Wirko (Virko), Alla ja Animais (Animaida).³ Nämä pyhät marttyyrit olivat teltassa, joka oli toiminut kirkkona. Telttakirkko sytytettiin palamaan, ja pyhät antoivat sielunsa Herran käsiin. Heidän joukkoonsa luetaan myös eräs nimeltään tuntemattomaksi jäänyt mies, joka oli juuri tuomassa uhrilahjaa kirkkoon. Hänet otettiin kiinni ja hän tunnustautui kristityksi. Niinpä hän antoi itsensä Kristukselle toisten marttyyrien tavoin polttouhrina.

Goottilaisten marttyyrien kanssa kunnioitetaan myös kahta kuninkaallista naista. Goottilaisen hallitsijan leski, kristitty kuningatar Gaatha sekä hänen tyttärensä, prinsessa Dulcida, kuljettivat pyhien marttyyrien reliikit turvaan vuosien 383–391 välisenä aikana. He keräsivät reliikit ja toivat ne Syyriaan muutamien pappien sekä erään Thyellas-nimisen maallikkomiehen avustuksella.

Kuningatar Gaatha palasi myöhemmin kotimaahansa, jossa hänet kivitettiin kuoliaaksi. Pyhän Gaathan kanssa marttyyrikruunun sai myös hänen poikansa Agathon. Prinsessa Duclida sen sijaan vei pyhät reliikit Vähässä-Aasiassa sijaitsevaan Kyzikokseen. Siellä hän antoi muutamia pyhäinjäännöksiä rakenteilla olevaan kirkkoon. Pyhä Duclida nukkui kuolonuneen rauhassa.

Pyhittäjä Basileios vietti kilvoitteluelämää Vähän-Aasian vuoriseudulla 900-luvun alussa. Syystä tai toisesta hänet vangittiin vakoojaksi epäiltynä ja vietiin Konstantinopoliin patriisi Samonaksen kuulusteltavaksi. Kuulustelun aikana Jumalan mies paljasti Samonaksen oman epäsiveellisen tilan. Basileios tuomittiin kidutettavaksi ja suljettiin sen jälkeen vankilaan. Basileioksen vankilassa olemiseen liittyy kolme ihmekertomusta. Kun hänet kolmen päivän kuluttua tuotiin ulos, hänen ruumiissaan ei näkynyt enää mitään jälkiä kidutuksista. Hänet heitettiin leijonan eteen, mutta se jätti hänet rauhaan. Ja kun hänet yritettiin hukuttaa mereen, delfiini kantoi hänet rannalle.

Vankeuden ja kuulustelujen jälkeen eräs Konstantinopolin johtomies nimeltä Johannes otti Basileioksen asumaan omaan kotiinsa, missä tämä vietti koko loppuelämänsä. Selvänäkemisen ja ennalta tietämisen armolahjoillaan hän kohotti aikalaistensa moraalia, ilmoitti ennalta keisari Konstantinoksen kokeman tappion arabeja vastaan Kreetalla vuonna 949 ja paljasti hallitsijan vävyn Saronitoksen vallankaappausyrityksen. Saronitos pidätytti hänet ja luovutti ruoskittavaksi, mutta Jumalan viha kohtasi häntä ja hän menehtyi pian. Basileios palasi taas Johanneksen kotiin. Hovin hurskaat prinsessat ihailivat pyhittäjän armolahjoja ja kutsuivat hänet vierailuille palatsiin. Kuninkaallisten suosionosoitukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet Basileiokseen, ja hovielämä turhanpäiväisine muodollisuuksineen ja hienosteluineen pysyi hänelle vieraana.

Vähän ennen autuasta kuolemaansa Basileios vetäytyi yksinäisyyteen. Kun hänen oppilaansa löysivät hänet, hän oli jo nukkunut pois. Pyhän Basileios Uuden hautajaisiin osallistui suuri väkijoukko. Monet tahot kilpailivat siitä, kuka saisi haltuunsa hänen ruumiinsa. Hänen kesti-isäntänsä Johannes taisteli kuitenkin sitkeästi oikeudesta saada haltuunsa pyhittyneen vieraansa armontäyteiset reliikit. Saatuaan ne hän luopui itsekin maailmasta ja vietti loppuelämänsä huolehtien pyhittäjä Basileioksen hautapaikasta.

Herran Jeesuksen Kristuksen sikiämisen juhlaa vietetään noin viisi päivää kevätpäiväntasauksen jälkeen. Kristus käänsi historian kulun. Se mikä ennen vei alas kohti kuolemaa, on nyt nousua kohti ikuisuuden loputonta kevättä. Siksi on sopivaa, että kun luonnossa pimeys antaa sijaa valolle, kirkko viettää Vanhurskauden Auringon maailmaan laskeutumisen juhlaa.

Jumalansynnyttäjän ilmestys on kaikkien Herran juhlien juuri ja perustus. Kristuksen sikiäminen on ihmeiden ihme, jonka seurausta ovat niin Kristuksen syntymäjuhla kuin pääsiäinenkin. Siksi ilmestysjuhlaa vietetään joka vuosi samana päivänä, vaikka se sattuisi suurelle viikolle tai pääsiäiseksi. Vanhan tradition mukaan Jumala loi maailman keväällä, ja jumalaksi halunnut Aadam ajettiin ulos paratiisista nimenomaan 25. maaliskuuta. Näin ollen on sopivaa, että myös ihmisluonnon parantava ”toinen luominen” aloitetaan samana päivänä. Vanhan perimätiedon mukaan myös kirkon ensimmäinen pääsiäinen eli Kristuksen ristiinnaulitseminen tapahtui 25. maaliskuuta. Kyseessä on siis elämän voiton päivä. Tästä lienee syntynyt uskomus, jonka mukaan Punaisenmeren ylittäminenkin tapahtui samana päivänä.

Ihmiskunta joutui kuoleman alaisuuteen Eevan keväisen tottelemattomuuden kautta, ja niin myös ihmiskunnan vapahtaminen tapahtui Neitseen keväisen kuuliaisuuden kautta. Eeva joutui käärmeenhahmoisen enkelin puheen eksyttämäksi ja ajautui pois Jumalan yhteydestä, ja vastaavasti myös Neitsyt Maria sai enkeliltä hyvän sanoman Jumalan synnyttämisestä. Eeva eksytettiin tottelemattomuuteen, mutta Maria uskoi ja totteli Jumalaa. Näin Mariasta tuli Eevan tekojen hyvittäjä ja hänen puolustajansa. Ihmissuku oli joutunut kuoleman alaisuuteen neitseen kautta, ja niin se sai myös vapautua Neitseen kautta. Kuuliaisuus hyvitti tottelemattomuuden.¹

Lankeemuksen jälkeen Jumala armossaan ja pitkämielisyydessään alkoi valmistella ihmiskuntaa pelastukseen sukupolvi toisensa jälkeen niin myötä- kuin vastoinkäymistenkin kautta. Tämä johti sen suuren salaisuuden toteutumiseen, jonka Hän oli pitänyt kätkettynä omassa kolminaisessa elämässään jo ennen aikojen alkua. Tuo salaisuus oli Sanan lihaksi tuleminen.

Jumala tiesi ennalta ihmisen lankeemuksen ja sen traagiset seuraamukset. Luomisen päämäärä, kuten pyhä Nikolas Kabasilas opettaa, oli valmistaa Hänelle Äiti, joka viattoman sielunsa kauneudella kääntäisi Kaikkivaltiaan Luojan katseen puoleensa. Näin hyveiden kaunistama Neitsyt tuli Sanan hääkammioksi, taivaallisen Kuninkaan palatsiksi ja jumalallisen suunnitelman täyttymykseksi. Pyhästä Neitsyestä tuli astia, joka sulki sisäänsä sen joka pitää kaiken sisällään.

Puoli vuotta Herran Edelläkävijän Johannes Kastajan sikiämisen jälkeen jumalallisen armon sanansaattaja ylienkeli Gabriel saapui Neitsyt Marian luokse Galilean Nasaretiin. Nuori Maria oli kihlattu vanhurskaalle Joosefille, joka oli hänen neitsyytensä suojelija. Ylienkeli ilmestyi Marialle ihmisen hahmossa, kädessään sauva, ja tervehti häntä lausuen: ”Iloitse Armoitettu, Herra on sinun kanssasi.” Maria hämmentyi enkelin sanoista ja kysyi itseltään, oliko tämä ilosanoma petosta, niin kuin Eevan saamat sanat muinoin. Enkeli kuitenkin rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet saanut suosion Jumalan edessä. Älä ihmettele ilmiasuani tai näitä ilon sanoja. Sinun ihmisluontosi joutui muinoin käärmeen pettämäksi ja tuomittiin tuskaan ja murheeseen. Olen tullut julistamaan sinulle todellisen ilon ja vapahduksen ensimmäisen äitimme kirouksesta. Katso, sinä tulet raskaaksi ja synnytät Pojan profeetta Jesajan ennustuksen täyttymykseksi. Ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus. Hänestä tulee suuri ja häntä on kutsuttava Korkeimman Pojaksi.”

Tällaisia sanoja kuullessaan Neitsyt huudahti: ”Kuinka tämä on mahdollista? Enhän tunne miestä?” Hän ei epäillyt jumalallista sanaa uskon puutteen takia, kuten Sakarias, vaan ihmetteli, miten tämä mysteeri saattoi tapahtua hänessä ilman aviovuodetta. Enkeli ymmärsi Marian epäilykset eikä syyttänyt häntä vaan alkoi selittää hänelle, millainen tämä uudenlainen syntyminen olisi. ”Pyhä Henki tulee yllesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut.” Maria oli armoitettuna valmistettu Hänen tulemiseensa. Enkeli muistutti, että Elisabetkin oli tullut raskaaksi vanhoilla päivillään, ja että missä Jumala niin tahtoo, siellä voitettaisiin luonnonjärjestys. Pyhä Henki tekisi Mariassa suuremman ihmeen kuin koko maailmankaikkeuden luominen oli ollut.

Neitsyt omistautui koko vapaan tahtonsa voimalla jumalallisen suunnitelman toteutumiseen. Hän vastasi nöyrästi: ”Katso, olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan.” Näillä sanoilla hän antoi omasta ja koko ihmisluonnon puolesta suostumuksen, joka mahdollisti jumalallisen voiman tulemisen hänen sisälleen. Vapahtajan sikiäminen tapahtui tuolla samalla hetkellä.

Näin Kaikkeuden Kuningas, joka pitää kaiken sisällään, tyhjensi itsensä läpikäyden sanoin kuvaamattoman nöyrtymisen asettuakseen asumaan neitseen kohtuun. Hän yhdistyi ihmisluontoon ja pukeutui Mariasta saamaansa lihaan. Neitseellinen veri tuli hänen kuninkaalliseksi purppuraviitakseen. Jumalan Pojasta tuli Ihmisen poika, yksi persoona kahdessa luonnossa. Jumala pukeutui ihmisyyteen, ja Neitseestä tuli todellinen Jumalansynnyttäjä (Theotokos), jotta ihminen voisi vapautua tuonelasta ja tulla Jumalan lapseksi armosta.

Lihaksitulemisen salaisuus oli enkeleiltäkin kätketty, ja se tapahtui Kolminaisuuden yhteistyönä, jossa olivat läsnä Isän hyvän tahto, Pojan alastuleminen ja Pyhän Hengen varjoaminen. Mutta lihaksitulemisen toteutuminen ei ollut ainoastaan Jumalan yksipuolinen teko. Siihen tarvittiin myös ihminen – nainen, jota Herra oli odottanut ja jonka Hän oli valinnut ainutlaatuiseen tehtävään. Inkarnaatio oli yhtä lailla Marian ja hänen vapaan tahtonsa aikaansaannos, sillä hän antoi itsensä vapaaehtoisesti Jumalan haltuun ja toimi rohkeasti sen toteutumiseksi. Hän myös antoi itsestään maallisen aineksen, josta Kristuksen maallinen olemus muodostui. Ihmisen vapahtaminen oli Jumalan tahdon ja ihmisen vapauden yhteinen aikaansaannos. Ihmisen usko ja jumalallinen suunnitelma toteuttivat yhdessä suuren mysteerin, joka oli valmistettu jo aikojen alussa. Jumala tuli ihmiseksi Mariassa, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi Mariasta syntyneessä.

Näin Neitsyt Maria, aviota tuntematon morsian, sai tulla kirkkaaksi lähteeksi, josta kumpuaa pelastusta ja siunausta uudistuneelle ihmisluonnolle. Kirkon opettajille valkeni, että profeettojen muinoin kokemat ihmeet viittasivat juuri tähän mysteeriin, joka on kaiken keskipiste ja täyttymys. Mooseksen näkemä palava mutta kulumaton pensas, Danielin näkemä louhimaton vuori, Hesekielin näkemä suljettu portti josta vain Israelin Jumala saattoi kulkea, Jaakobin näkemät portaat taivaaseen – kaikki tämä osoittautui esikuviksi Jumalansynnyttäjästä ja hänessä toteutuneesta ihmeestä.

Ainaisena neitseenä Maria jätti myös esikuvan neitseellisestä elämänmuodosta, jonka hän avasi ihmiselle aivan uudella tavalla. Juutalaisuudessa avioelämä ja jälkeläiset olivat kaikki kaikessa; Marian myötä myös neitseellisyys osoittautui arvokkaaksi valinnaksi, jonka kautta niin mies kuin nainenkin voi tulla Jumalan temppeliksi.

Neitsyt Mariassa koko ihmiskunta, eikä ainoastaan ihmiset vaan koko ihmisen lankeemuksen turmelema luomakunta, vastasi Jumalalle myöntävästi. Luomakunta oli huoaten odottanut Neitseen vastausta, sillä se merkitsi ihmisen vapahduksen alkua ja ihminen luomakunnan kruununa on koko todellisuuden kirkastumisen alku. Siksi tämä päivä on erityinen juhlapäivä, jolloin Aadamin lapset laulavat Jumalan kunniaksi yhdessä enkelien kanssa. Sanan sikiämisessä taivas ja maa ovat yhdistyneet, ja tämä on ihmisen ja Jumalan yhteinen ilo.