Pyhä Eubula oli hurskas kristitty ja pyhän suurmarttyyri Panteleimonin (27.7.) äiti. Eubula oli naimissa Eustorgius-nimisen pakanan kanssa. He elivät Nikomedeiassa (nyk. Izmit Pohjois-Turkissa). Vuonna 284 Eubula synnytti pojan, jolle vanhemmat antoivat nimen Pantoleon ja josta tuli myöhemmin pyhä palkattaparantaja ja suurmarttyyri Panteleimon. Pyhä Eubula olisi halunnut antaa pojalleen kristillisen kasvatuksen, mutta hän nukkui kuolonuneen pojan ollessa vielä nuori vuoden 303 tienoilla.

Pyhä Johannes II valittiin Jerusalemin piispaksi pyhän Kyrilloksen (18.3.) jälkeen vuonna 386. Hän toimi tässä tehtävässä yli kolmekymmentä vuotta. Johannes II muistetaan ennen kaikkea Pyhän Siionin basilikan rakennuttajana. Basilika sijaitsi alueella, jossa ehtoollisen asettaminen ja Pyhän Hengen vuodattaminen tapahtuivat. Se oli kristillisen Jerusalemin tärkeimpiä pyhiä paikkoja. Pyhä Johannes II nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 417.

Kun maaherra Pompeianus saapui Kybistran alueelle Kilikian Taurusvuoren juurelle toteuttamaan keisarien Diocletianuksen (284–305) ja Maximianuksen antamia kristittyjen vastaisia määräyksiä, hurskas leski Juliana kätkeytyi lastensa Johanneksen ja Thesmenian kanssa syrjäiseen paikkaan, missä hän saattoi turvallisesti ja häiritsemättä kasvattaa lapsensa kristityiksi.

Kun Johannes oli täyttänyt 13 vuotta, hän meni kerran salaa rukoilemaan paikalliseen kirkkoon, joka oli vainon takia jäänyt käyttämättömäksi. Hän tapasi siellä toisen kristityn, joka neuvoi häntä rukoilemaan ennemmin vuorella kuin kirkossa, jossa hän saattaisi tulla pidätetyksi. Johannes kertoi asiasta äidilleen, joka antoi hänelle suostumuksen. Äiti arveli, että Johannes käy vuorella ja palaa sitten kotiin, mutta Johannes hyvästeltyään äitinsä ja sisarensa lähtikin kuivalle erämaa-alueelle, joka levittäytyi Taurusvuorilta kohti Armeniaa.

Kaksi päivää kuljettuaan Johannes tapasi egyptiläisen munkin nimeltä Farmuthe (11.4.). Tämä otti hänet keljaansa viikoksi opettaakseen hänelle luostarielämän periaatteita. Sen jälkeen Johannes kulki enkelin johdattamana kuivuneelle kaivolle, joka oli noin viiden metrin syvyinen ja jossa kuhisi erilaisia matelijoita. Hän muisti patriarkka Joosefin ja profeetat Danielin, Jeremian ja Joonan, jotka olivat laskeutuneet syviin paikkoihin ennalta kuvaten Kristuksen laskeutumista tuonelaan. Tahtoen seurata heidän esimerkkiään Johannes teki ristinmerkin ja heittäytyi kaivoon. Enkeli auttoi häntä laskeutumaan pehmeästi kaivon pohjalle. Siellä hän kohotti kätensä rukoukseen ja rukoili neljäkymmentä päivää mitään syömättä. Matelijat pelästyivät hänen tuloaan ja poistuivat kaivosta. Myöhemmin Farmuthe tapasi viedä Johannekselle ruokaa.

Noin vuoden kuluttua kiusaaja tuli Farmuthen luo Johanneksen äidin palvelijan muodossa. Hän taivutti Farmuthen menemään Johanneksen luokse ja pyytämään tätä palaamaan kotiinsa, jossa kaikki surivat hänen lähtöään. Farmuthe välitti Johannekselle palvelijan sanat: ”Etkö näe, että äitisi kyyneleet mitätöivät kaikki kilvoitukseksi?” Nuoruudestaan huolimatta Johannes oli jo saanut henkien erottamisen armolahjan. Hän ilmoitti vanhus Farmuthelle, että Paholainen käytti tätä kätyrinään, ja lähetti hänet takaisin omaan luolaansa. Paholainen yritti edelleenkin kiusata nuorta Kristuksen sotilasta tuomalla hänen mieleensä hänen kotiväkensä, mutta Johannes ei kiinnittänyt huomiota näihin ajatuksiin. Pitkän ajan kuluttua Paholainen ilmestyi hänelle hänen äitinsä ja sisarensa hahmossa, jotka tulivat hänen kaivonsa reunalle palvelijoineen pyytäen häntä nousemaan sieltä pois ja keskustelemaan kanssaan. Mutta tähänkin hyökkäykseen Johannes vastasi rukouksella eikä ryhtynyt keskustelemaan ilmestysten kanssa.

Tätä taistelua kesti kymmenen vuotta. Kun Johannekselle koitti aika antaa sielunsa kilvoittelun Alkuunpanijan käsiin, Jumala johdatti paikalle munkki Khrysioksen, joka oli elänyt erämaassa jo 30 vuotta. Seisten kolme päivää kaivon reunalla tämä vannotti Johannesta Jumalan nimessä kertomaan hänelle kaikki kilvoituksensa mitään salaamatta. Kun Johannes oli saanut elämäntarinansa kerrotuksi, hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Khrysios peitti vainajan ruumiin viitallaan ja hänen hautansa kaivon kivikannella. Luettuaan tavanomaiset hautauspsalmit hän istutti haudalle taatelipalmun. Se kasvoi epätavallisen nopeasti ja tuotti paljon hedelmää. Tästä aikaisemmin kuivasta paikasta tuli parannusten lähde lähiseutujen asukkaille.

Pyhittäjä Johanneksen tarkka syntymäaika ja perhetausta eivät ole tiedossa, sillä luovuttuaan maailmasta hän piti tärkeänä elää maan päällä ikään kuin muukalaisena. Hän opetti muukalaisuuden olevan eroamista kaikesta, niin että voi kokonaan omistautua Jumalalle. Todennäköisesti Johannes syntyi 500-luvun jälkipuoliskolla ja sai hyvän kasvatuksen. Vain 16 vuoden ikäisenä hän kieltäytyi kaikista tämän maailman turhista iloista ja vetäytyi Siinain luostariin sen vuoren juurelle, jolla Jumala oli aikoinaan ilmaissut kirkkautensa Moosekselle.

Luopuen kaikesta itseluottamuksesta ja omista mieltymyksistään Johannes antoi itsensä kuuliaisesti ja nöyrästi kokonaan ohjaajavanhus Martyrioksen haltuun. Vapaana kaikesta huolehtimisesta nuori Johannes alkoi kiivetä hengellisiä portaita kohti Jumalaa lisäten joka päivä ”tulta tuleen, hehkua hehkuun, intoa intoon”. Hän näki ohjaajassaan Kristuksen kuvan ja oli vakuuttunut, että tämä oli vastuussa hänestä Jumalan edessä. Hänen ainoana huolenaan oli luopua kokonaan omasta tahdostaan voidakseen viipymättä toteuttaa kaikki Martyrioksen käskyt ja neuvot – nekin, joiden tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää.

Vaikka Johannes selvisikin erinomaisesti luostarielämänsä alkuvaiheesta, Martyrios piti häntä noviisina neljä vuotta ja vihki hänet munkiksi vasta, kun hän oli kahdenkymmenen. Vihkimyksessä mukana ollut munkki Strategios sanoi, että Johanneksesta tulisi vielä yksi maailman suurista valoista. Kun Martyrios vieraili myöhemmin oppilaansa kanssa tunnetun munkki-isän Johannes Sabbaslaisen luona, tämä pesi Johanneksen jalat kiinnittämättä huomiota Martyriokseen. Heidän lähdettyään Johannes julisti, ettei hän tuntenut nuorta munkkia, mutta Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle, että hän pesi Siinain luostarin igumenin jalkoja.

Jo nuorena Johannes osoitti suurta arvostelukykyä. Niinpä kerran ollessaan suorittamassa jotakin tehtävää maallikkojen luona hän söi hyvin vähän, vaikka siitä seurasikin, että maallikot alkoivat ihailla hänen askeesiaan. Hän kuitenkin tunnusti tämän pienen ylpeyden aiheen ja piti sitä vähemmän vaarallisena kuin paljon syömisen mahdollisesti aiheuttamia kiusauksia.

Yhdeksäntoista vuotta Johannes Siinailainen sai elää siinä autuaallisessa huolettomuudessa, jonka kuuliaisuus suo. Hengellisen isänsä rukousten tähden kuuliaisuusveli pysyy vapaana ristiriidoista ja matkaa turvallisesti kohti himottomuuden satamaa ”kuin nukkuen”, kuten pyhittäjä Johannes myöhemmin kirjoitti kuuluisan teoksensa Portaat neljännellä askelmalla. Martyrioksen kuoltua Johannes päätti jatkaa hengellistä kohoamistaan yksinäisyydessä. Hän ei lähtenyt tälle vaikealle, täynnä ansoja olevalle tielle luottaen omaan arviointiinsa, vaan erään vanhus Georgioksen suosituksesta, joka myös opetti hänelle hesykastien eli vaikenemiskilvoittelijoiden elämäntapaa. Kilvoittelupaikakseen Johannes valitsi Tholaksen erämaan noin kuuden kilometrin päässä pääluostarista. Samalla alueella asui muitakin erakkoja. Siellä hän vietti 40 vuotta Jumalan rakkauden roihutessa yhä kirkkaammin hänen sydämessään. Hän vältti yhteydenpitoa ihmisiin ainoana työnään lakkaamaton rukous ja tarkkaavaisuus. Näin hän pyrki ”pitämään ruumiittoman minänsä suljettuna ruumiilliseen asuntoon” (Portaat, 27 askelma).

Pyhittäjä Johannes söi kaikkia saatavilla olevia ruokatarvikkeita, mutta vain vähäisessä määrin. Näin hän sekä piti ruumiinsa kurissa että vältti kiusauksen ylpeillä sillä, ettei syö sitä tai tätä. Lamauttavasta alakulosta, joka usein iskee juuri erakoihin, hän sai voiton muistelemalla kuolemaa ja sen jälkeisiä palkintoja. Johannes tunsi ennen kaikkea katumuksen valoisan murheen, joka antaa ilon ja puhdistaa sielun kaikesta saastasta. Vaikeneminen vapautti hänet kaikesta turhamaisuudesta ja kunnian tavoittelusta. Suuttumuksen ja vihan hän voitti jo eläessään olemalla kuuliainen vanhukselleen. Unta hän säännösteli nukkumalla vain sen verran, mikä oli välttämätöntä aivojen kunnossa pysymiseksi.

Mitä armolahjoja pyhittäjä Johannes sitten sai Jumalalta? Ennen kaikkea hän sai lahjoista suurimman: jumalallisen nöyryyden. Sen syvällisen merkityksen tuntevat ainoastaan ne, joilla on siitä omakohtaista kokemusta.

Koska Johanneksen keljamaja Tholaksessa oli lähellä muita majoja, hänen oli tapana vetäytyä kaukaiseen luolaan Siinain vuoren juurelle. Siellä hän saattoi vapaasti rukoilla huokauksin ja kyynelin, niin ettei kukaan kuullut häntä. Nämä kyyneleiset rukoukset tuottivat pyhittäjä Johannekselle suloista kipua ja olivat hänen jokapäiväistä juhlaansa. Sydämen lakkaamaton rukous teki hänet voittamattomaksi, niin etteivät pahat ajatukset päässeet häntä ahdistamaan. Toisinaan Johannes tempaantui hengessään enkelijoukkojen keskelle, niin ettei tiennyt, oliko hän vielä ruumiissa vai jo poissa siitä. Silloin hän pyysi lapsen yksinkertaisuudella Jumalaa opettamaan hänelle teologian salaisuuksia. Rukouksen hehkusta ulos tultuaan hän tunsi itsensä kuin tulen puhdistamaksi tai toisinaan kokonaan valoa hohtavaksi.

Monia vuosia Johannes piti hyveensä tarkasti piilossa ihmisiltä. Mutta kun Jumala näki ajan koittaneen, Hän johdatti hänelle oppilaaksi Mooses-nimisen munkin. Näin Johanneksen valo alkoi loistaa muillekin koko kirkon rakennukseksi. Johannes ei ensin tahtonut vastaanottaa Moosesta, mutta muiden erakkojen toimiessa välittäjänä tämän onnistui lopulta murtaa hänen vastarintansa. Eräänä päivänä Mooses oli mennyt hakemaan multaa heidän pieneen puutarhaansa. Keskipäivän kuumuudessa hän asettui lepäämään varjoon jonkin kallionkielekkeen alle. Silloin abba Johannes sai keljassaan ilmestyksen, että Mooses oli vaarassa. Hän alkoi heti rukoilla. Illalla Mooses kertoi, että hän oli yhtäkkiä nukkuessaan kuullut ohjaajavanhuksensa äänen kutsuvan itseään. Hän heräsi ja samalla hetkellä kallio alkoi irrota ja olisi murskannut hänet, jollei hän olisi ehtinyt paeta.

Pyhittäjä Johanneksen rukouksilla oli myös voima parantaa niin näkyviä kuin näkymättömiäkin haavoja. Hän vapautti esimerkiksi erään munkin haureuden himosta, joka oli saattanut tämän epätoivon partaalle. Toisessa tilanteessa hän sai rukouksellaan aikaan sateen. Ennen kaikkea hän tuli kuitenkin tunnetuksi kyvystään antaa hengellistä opetusta. Tässä Jumalan hänelle antama armo näkyi parhaiten. Oman kokemuksensa perusteella Johannes jakoi auliisti muille neuvoja, kuinka taistella himoja ja tämän maailman ruhtinaan asettamia ansoja vastaan. Jotkut alkoivat kadehtia häntä tämän armoitetun opetuskyvyn tähden ja syyttelivät häntä ylimielisyydestä ja munkille sopimattomasta puheliaisuudesta. Vaikka Johannes tiesi vaikuttimensa puhtaiksi, hän ei ryhtynyt puolustelemaan itseään vaan yksinkertaisesti lopetti opettamisen vuoden ajaksi. Hänen vapaaehtoinen vaikenemisensa teki kaikkiin erämaaisiin suuren vaikutuksen. Vasta kun hänen panettelijansa alkoivat katua syytöksiään ja pyysivät hartaasti häntä jatkamaan toimintaansa, hän alkoi jälleen vastaanottaa vierailijoita.

Riisuttuaan kokonaan pois vanhan ihmisen himoineen ja haluineen pyhittäjä Johannes loisti kirkkaana tähtenä koko Siinain niemimaalla. Kaikki kunnioittivat häntä, mutta itse hän piti itseään vielä aloittelijana. Siksi hän teki opintomatkoja Egyptin eri luostareihin löytääkseen niistä evankelisen elämän esikuvia. Suuren vaikutuksen häneen teki eräs Aleksandrian lähellä sijainnut koinobioluostari, jota johti erittäin arvostelukykyinen igumeni. Pyhä Johannes kiinnitti huomionsa siihen, että tässä luostarissa munkit varoivat erityisesti loukkaamasta vähimmässäkään määrin toisten veljien omaatuntoa. Hän vieraili myös luostariin kuuluvassa sivuluostarissa, jota kutsuttiin Vankilaksi. Siellä raskaisiin synteihin syyllistyneet munkit elivät vapaaehtoisesti äärimmäisessä askeesissa anoen Jumalalta anteeksiantoa.

Kun pyhittäjä Johannes oli viettänyt erämaassa 40 vuotta, Jumala valitsi hänet – kuten muinoin Mooseksen – erämaakilvoittelijoiden uuden Israelin johtajaksi ja teki hänestä Siinain luostarin igumenin. Kerrotaan, että kun hänen igumeniksi vihkimisensä päivänä luostarissa olleet 600 pyhiinvaeltajaa olivat asettuneet aterialle, itse suuri profeetta Mooses valkoiseen tunikaan pukeutuneena palveli ruokapöydässä antaen ohjeita kokeille, tarjoilijoille ja muille avustajille.

Johannes Siinailainen oli kuin toinen Mooses, joka oli vihkiytynyt hengellisen lain salaisuuksiin ja jonka kasvoja armon valo kirkasti. Hän tuli paimeneksi, parantajaksi ja ohjaajaksi kaikille. Johannes kantoi sisimmässään Jumalan kirjoittamaa kirjaa eikä hän tarvinnut muita kirjoja opettaakseen munkeilleen tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta.

Raithon luostarin igumeni, jonka nimi oli myöskin Johannes, pyysi kerran Siinain Johannesta kuvaamaan hänelle lyhyesti ja systemaattisesti, mitä niiden, jotka ovat ryhtyneet harjoittamaan hengellistä elämää, pitäisi tehdä pelastuakseen. Tällöin Johannes kirjoitti hänelle vastaukseksi teoksen Hengellisen lain taulut, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Hyveiden portaat, nykyään yleensä Portaat. Siinä Johannes Siinailainen esittää kolmenkymmenen porrasaskelman muodossa hengellisen elämän eri vaiheet. Tämä teos on ollut jo vuosisatoja keskeinen ja tärkeä opas evankeliseen elämään niin munkeille kuin muillekin kristityille. Johannes ei siinä anna sääntöjä vaan johdattaa sielun hengelliseen taisteluun ja ajatusten oikeaan arviointiin esittämällä käytännön esimerkkejä, viisaita huomioita, lyhyitä ja ytimekkäitä periaatteita sekä arvoituksia, jotka usein sisältävät myös huumoria. Hänen sanansa on lyhyydessään täynnä asiaa ja tunkeutuu sielun syvyyksiin kuin miekka. Se katkoo pois kaiken itsetyytyväisyyden ja jäljittää sieltä tekopyhän askeesin ja ylpeyden juuret. Tämä sana on käytännössä toteutettua evankeliumia, joka johtaa sitä ahkerasti lukevan turvallisesti taivasten valtakunnan portille, missä Kristus on meitä odottamassa.

Elämänsä lopussa pyhittäjä Johannes määräsi seuraajakseen luostarin johtajana veljensä Georgioksen, joka oli ryhtynyt harjoittamaan hesykastista elämää samoihin aikoihin kun hänkin. Kun Johannes oli kuolemaisillaan, Georgios sanoi hänelle: ”No niin, sinä hylkäät minut ja lähdet. Minä olen kuitenkin rukoillut, että sinä lähettäisit minut edeltä, sillä ilman sinua en pysty toimimaan veljestön paimenena.” Mutta pyhittäjä Johannes vakuutti hänelle: ”Älä sure äläkä pelkää. Jos löydän armon Jumalan edessä, en jätä sinua tänne vuodeksikaan.” Ja niin todella tapahtui: kymmenen kuukautta veljensä lähdön jälkeen myös Georgios siirtyi Herran luo.

Pyhä Sakarias oli Korintin piispa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Hän paimensi laumaansa Jumalan tahdon mukaan ja oli arvostettu ja pidetty uskovien keskuudessa. Turkkilaiset alkoivat väittää hänen käyvän kirjeenvaihtoa lännen hallitsijoiden kanssa rohkaisten heitä valtaamaan Korintin. Sakarias heitettiin vankilaan. Sieltä hänet vietiin oikeusistuimen eteen, missä tuomari piti häntä ilman muuta syyllisenä ja ilmoitti, että hän voisi jäädä henkiin vain kieltämällä Kristuksen. Tähän piispa vastasi: ”Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin Herrani Jeesuksen Kristuksen, todellisen Jumalan ja maailmankaikkeuden Luojan. Hänen pyhän nimensä tähden olen valmis vuodattamaan vereni.”

Tämän kuultuaan tuomari käski lyödä Sakariasta ja viedä hänet sitten takaisin vankilaan. Sielläkin häntä kidutettiin julmasti, mutta hän ei muuttanut mieltään. Kun mikään ei tehonnut häneen, tuomari määräsi lopulta, että hänet oli paistettava vartaassa hiljaisella tulella. Kun Sakariaksen kaittavat kuulivat tästä epäinhimillisen järkyttävästä kuolintavasta, joka uhkasi heidän piispaansa, he kiiruhtivat alueen maaherran luo ja tarjosivat tälle suuren rahasumman, että rangaistuksen laatua muutettaisiin. Tämä käskikin mestata hänet omaan valtaansa kuuluvalla alueella. Tällä tavoin pyhä piispa Sakarias sai marttyyriseppeleen.

Pyhä Sofroni syntyi Ukrainassa Tšernigovin kasarmilla vuonna 1704 (tai 1703). Hänen maallikkonimensä oli Stefan Kristalevski. Hänen isänsä oli talonpoikaissäädystä lähtöisin ollut sotilas. Stefan suoritti tutkinnon Kiovan hengellisessä akatemiassa ja liittyi sen jälkeen Krasnogorin Kristuksen kirkastumisen luostarin¹ veljestöön. Vuonna 1730 hänet vihittiin munkiksi nimellä Sofroni. Valvoessaan kirkossa munkkivihkimystä seuraavana yönä hän kuuli äänen sanovan: ”Kun sinusta tulee piispa, rakenna kirkko kaikkien pyhien kunniaksi.”

Muutaman vuoden kuluttua pappisvihkimyksen jälkeen isä Sofroni kutsuttiin Perejaslavliin piispantalon taloudenhoitajaksi. Ollessaan työtehtävissä Pietarissa hän herätti pyhän synodin huomion. Häntä pyydettiin liittymään Aleksanteri Nevskin luostarin veljestöön, ja vuonna 1746 hänet nimitettiin sen johtajaksi. Apulaisekseen Sofroni kutsui lapsuudenystävänsä pappismunkki Sinesin ja nimitti hänet luostarin alaisuuteen perustetun Pyhittäjä Sergein erakkolan rakentajaksi. Yhteinen pastoraalinen työ lähensi entisestään näitä kahta kilvoittelijaa ja teki heistä erottamattomat aina kuolemaan asti. Sofroni osoittautui kyvykkääksi johtajaksi ja veljestönsä hengelliseksi ohjaajaksi.

Vuonna 1753 Sofroni valittiin keisarinna Elisabetin (1741–1761) suosituksesta Irkutskin piispaksi. Tuo silloisen Venäjän laajin hiippakunta oli ollut seitsemän vuotta ilman esipaimenta. Pyhä Sofroni ymmärsi, että häntä odotti vaikea työsarka. Ennen Siperiaan lähtöään hän etsi itselleen oppineita ja hengellisesti kokeneita apulaisia ja kävi pyhiinvaelluksella ensimmäisessä luostarissaan Krasnogorissa.

Saavuttuaan Irkutskiin ja tutustuttuaan hiippakunnan asioihin Sofroni pyysi pyhää synodia lähettämään Siperiaan hyviä ja koulutettuja pappeja. Hän nimitti hengellisen ystävänsä Sinesin arkkimandriitaksi Kristuksen taivaaseenastumisen luostariin Irkutskiin. Tämä johti luostaria uskollisesti 33 vuotta, aina kuolemaansa asti.

Pyhä Sofroni kiinnitti huomiota lasten uskontokasvatukseen. Opetuspuheissa ja yksityisissä keskusteluissa hän toi väsymättä esille korkeita kristillisiä ihanteita. Hän opasti papistoa jumalanpalvelusten toimittamisessa, huolehti naisten asemasta ja oikeuksista ja kantoi huolta pienten kansojen ja paimentolaisheimojen elämästä. Kaiken tämän keskellä hän ei lyönyt laimin henkilökohtaista kilvoitteluaan. Hän vietti suuren osan yöstä rukoillen ja nukkui lattialla. Hänen hengellinen kilvoituksensa oli jatkoa sille kristillisen hengen nousulle, jonka Tšernigovin arkkipiispa Feodosi (9.9.), Rostovin metropoliitta Dimitri (21.9.) ja Irkutskin piispa Innokenti (26.11.) olivat panneet alulle.

Tuntiessaan terveytensä heikkenevän Sofroni anoi eroa piispallisista tehtävistä. Vastauksen antamista viivytettiin Pietarissa pyhässä synodissa, sillä kelvollisen seuraajan löytäminen ei ollut helppoa. Viimeiset päivänsä pyhä Sofroni vietti rukoillen. Hän nukkui pois vuonna 1771 maaliskuun 30. päivänä, joka oli tuona vuonna toinen pääsiäispäivä. Meni kuitenkin peräti kuusi kuukautta ennen kuin Irkutskiin tuli toinen piispa toimittamaan juhlallisen hautauspalveluksen. Koko tuon ajan pyhän Sofronin ruumis oli kirkossa arkussa, eikä siinä näkynyt maatumisen merkkejä.

Myöhemmin pyhän Sofronin haudalla alkoi tapahtua ihmeitä. 1800-luvun lopulla ja uudelleen 1900-luvun alussa hänen reliikkiensä todettiin säilyneen maatumattomina. Reliikit kuitenkin tuhoutuivat katedraalin tulipalossa vuonna 1917. Säilyneet osat koottiin pyhäinjäännöslippaaseen ja asetettiin muistoarkkuun. Pyhä Sofroni kanonisoitiin kirkolliskokouksessa, joka kokoontui Venäjän vallankumousvuosina 1917–1918.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Rooman valtakunnassa kristittyjen vainot päättyivät keisari Konstantinos Suuren ediktiin vuonna 313. Persiassa tämä merkitsi kuitenkin kristittyjen vainojen alkua. Kristittyjä epäiltiin erityisesti veljeilystä Rooman valtakunnan kanssa, joka oli Persian vihollisia. Niinpä Persian kuningas Sapor (Šapur) II (310–331) aloitti valtakunnassaan kristittyjen vainon vuonna 327. Hän lähetti maagejaan ympäri valtakuntaa tuhoamaan kristittyjen alttareita, polttamaan luostareita ja pakottamaan kristittyjä luopumaan uskostaan. Vainoissa mainitaan kuolleen 18 000 kristittyä. Itse keisari Konstantinos Suuri kirjoitti Persian kuninkaalle pyytäen tätä lopettamaan vainot, mutta tuloksetta.

Vainojen aikana monia kristittyjä suljettiin vankilaan odottamaan kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Beth-Asan luostarissa asui kaksi kristittyä veljestä, Joona ja Barakhisho, jonka nimi tarkoittaa Jeesuksen siunausta. Kun he kuulivat, että Hubahamin kaupungin vankilassa oli yhdeksän kristittyä, he päättivät lähteä kaupunkiin. Vaarasta välittämättä he halusivat vierailla vangittujen kristittyjen luona ja lohduttaa heitä kidutusten ja kuoleman edellä.

Vankilassa olevien kristittyjen nimet olivat Zanithas, Lasarus, Marutha, Narses, Elia, Mares (Marinos), Habib, Saba sekä Sivsithina (Sembeeth). Veljekset rohkaisivat heitä pysymään uskossaan loppuun asti. Vangit olivat vakaumuksessaan horjumattomia loppuun saakka ja tunnustivat rohkeasti uskoaan Kristukseen. Näin ollen heidät määrättiin kidutettaviksi, ja lopulta heidät surmattiin 27.3.

Veljekset Joona ja Barakhisho pidätettiin saman tien. Tuomari käski heitä palvomaan Persian kuningasta sekä aurinkoa, kuuta, tulta ja vettä. Veljekset vastasivat tuomarille, että vain hullu palvoisi kuolevaista miestä taivaiden kuolemattoman Kuninkaan sijaan.

Veljekset erotettiin toisistaan. Pyhä Barakhiso heitettiin vankilaan. Joonaa puolestaan alettiin kiduttaa. Häntä piestiin, mutta hän vain ylisti Jumalaa. Pieksemisen jälkeen hänet raahattiin järvenjäälle¹ ja jätettiin virumaan sinne yöksi. Tämän jälkeen Barakhisho haettiin vankilasta. Hänelle valehdeltiin, että hänen veljensä oli suostunut uhraamaan. Pyhä marttyyri vastasi, että se oli mahdotonta. Hän puhui niin voimallisesti Pyhästä Kolminaisuudesta, että kaikki hämmästyivät. Virkamiehet määräsivät, että kuulustelujen tulisi vastaisuudessa tapahtua öisin, jotteivät ihmiset kääntyisi kristityiksi.

Barakhishoa alettiin kiduttaa tulisella raudalla. Hän kuitenkin sanoi, ettei pelkää kiduttajien tulta tai kidutusvälineitä. Hän myös julisti, että Jumalan puolesta taisteleminen oli urheutta, eikä kiduttajien kannattaisi viivytellä. Barakhishon rohkeus ja uskollisuus Kristukselle ärsytti kiduttajia niin paljon, että nämä keksivät uusia tapoja kiduttaa häntä.

Joona löydettiin seuraavana aamuna järvenjäältä vielä elossa. Hän sanoi viettäneensä ihan yön Herran Jeesuksen Kristuksen ristin voiman vahvistamana. Maagit yrittivät saada hänet horjumaan uskossaan sanomalla, että hänen veljensä oli kieltänyt Kristuksen. Joona kuitenkin keskeytti heidän valheelliset puheensa ja sanoi: ”Tiedän, että kauan sitten hän hylkäsi Saatanan ja hänen enkelinsä.” Maagit yrittivät vielä pelotella ja taivutella Joonaa eri tavoin, jotta tämä kieltäisi Kristuksen. Hän vastasi, ettei Kristuksen palvelija halunnut mitään muuta kuin nähdä ainoan todellisen Kuninkaan, jonka valtakunta on ikuinen.

Tämän jälkeen Joona tapettiin. Hänen ruumiinsa sahattiin osiksi, jotta kristityt eivät voisi saada siitä pyhäinjäännöstä. Veljensä kuoleman ja kaikkien kidutusten jälkeenkin Barakhishoa yritettiin vielä kerran saada luopumaan Kristuksesta. Hän kuitenkin sanoi: ”Jumala, ruumiini luoja, palauttaa sen ennalleen. Hän myös tuomitsee sinut ja sinun kuninkaasi.” Sitten Barakhisho surmattiin, ja hän liittyi veljensä kanssa Jumalan pyhien marttyyrien joukkoon.

Kun eräs veljesten vanha ystävä kuuli heidän kuolemastaan, hän osti kaikkien yhdentoista marttyyrin ruumiit 500 drakhmalla ja kolmella silkkivaatteella. Hän joutui vannomaan, ettei koskaan kertoisi kenellekään ostosta. Pyhien marttyyrien kärsimyksistä kirjoitti Jesaja-niminen kuninkaan ritari, joka oli tapauksen silminnäkijä.

¹ Erityisesti Pohjois-Persian vuoristoseuduilla voi olla talvisin koviakin pakkasia.

Pyhä Markus vihittiin Syyrian Arethusan (nykyinen Al-Resta) piispaksi pyhän Konstantinus Suuren hallitusaikana (307–337). Hän taisteli innokkaasti epäjumalanpalvelusta vastaan ja oli omin käsin hajottamassa epäjumalantemppeliä, jonka tilalle rakennettiin kirkko. Nikean ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen Markus kuului puoliareiolaisiin piispoihin, jotka kieltäytyivät hyväksymästä Nikean uskontunnustuksen ilmausta, että Poika on samaa olemusta (homoousios) kuin Isä. Markus oli mukana Sardican ja Sirmiumin paikallisissa kirkolliskokouksissa vuosina 343 ja 351. Vuonna 359 hän jopa sepitti uuden uskontunnustuksen, jonka avulla hän yritti sovittaa keskenään ortodoksit ja areiolaiset kirkon yhtenäisyyden palauttamiseksi. Mutta pian piispa Markus tajusi virheensä ja liittoutui kokonaan ortodoksismielisten kanssa. Tämä tapahtui hiukan ennen kuin keisari Julianus Luopio nousi valtaan vuonna 361 ja alkoi väkivalloin palauttaa takaisin Rooman vanhaa uskontoa.

Kun Arethusan ei-kristityt asukkaat kuulivat valtakunnan uudesta uskonnollisesta tilanteesta, heissä heräsi halu tehdä loppu piispa Markuksesta, sillä he kantoivat hänelle kaunaa temppelinsä tuhoamisesta. Julianus antoi heille täyden tukensa siitäkin huolimatta, että Markuksen vanhemmat olivat aikoinaan pelastaneet Julianuksen, kun hänen vanhempansa olivat joutuneet salamurhaajan uhriksi. Markus piiloutui, ja epäjumalanpalvelijat saivat luvan etsiä häntä lähiseuduilta Julianuksen sotilaiden avulla. Häntä ei löytynyt, mutta sen sijaan toiset kristityt joutuivat kärsimään ja heitä kidutettiin, että he ilmaisisivat piispansa piilopaikan. Tätä Markus ei kestänyt vaan antautui itse pakanoiden käsiin. Hänen harmaita hapsiaan säälimättä nämä hyökkäsivät hänen kimppuunsa, riisuivat hänet ja alkoivat piestä häntä.

Lopulta pyhä piispa heitettiin viemäriojaan. Sitten hänet vedettiin sieltä pois ja luovutettiin pojannulikoiden kiusattavaksi. He pistelivät häntä terävillä piikeillä, minkä jälkeen hänen haavoitettu ihonsa kasteltiin suolavedellä. Sitten hänet voideltiin hunajalla ja nostettiin korissa ilmaan. Siellä hän joutui roikkumaan paahtavassa auringossa mehiläisten ja muiden herhiläisten ruokana. Kidutuksista huolimatta pyhä Markus pysyi horjumattomana uskossaan eikä suostunut minkäänlaiseen kompromissiin. Pakanat pyysivät häneltä avustusta rakentaakseen uudelleen tuhotun temppelinsä, mutta hän kieltäytyi sanoen, että varojen antaminen tällaiseen tarkoitukseen olisi samaa kuin uskon kieltäminen. Tämä kaikki ei voinut olla tekemättä vaikutusta epäjumalanpalvelijoihin. Kun he huomasivat, etteivät saaneet häntä horjumaan, he päästivät hänet lopulta vapaaksi. Monet heistä kääntyivät itsekin kristinuskoon.

Samaan aikaan elänyt Kyrillos oli Foinikian (Libanon) Heliopoliksen (Baalbek) kaupungin diakoni. Hänkin oli pyhän Konstantinus Suuren hallitusaikana tuhonnut lukuisia epäjumalanpatsaita. Kun tilanne muuttui pakanoiden eduksi keisari Julianus Luopion aikana, nämä ottivat hänet kiinni, viilsivät auki hänen vatsansa ja repivät esiin hänen suolensa. Jotkut heistä jopa söivät hänen maksansa. Nämä ennenkuulumattomat rikokset eivät jääneet vaille rankaisua. Pakanoiden keskuudessa levisi tuskallinen sairaus. Joidenkin hampaat irtosivat, toisten kieli mätäni ja jotkut menehtyivät.

Askelonissa ja Gazassa, minne kristinusko ei vielä ollut päässyt laajemmin juurtumaan, epäjumalanpalvelijat ottivat kiinni kristittyjä pappeja ja hurskaita naisia. He viilsivät auki heidän vatsansa ja jättivät heidät sikojen syötäviksi pellolle. Sebasteian kaupungissa epäjumalanpalvelijat mursivat auki pyhän Johannes Kastajan reliikkien säilytyslippaan, heittivät reliikit tuleen ja hajottivat tuhkan tuuleen. Nykyisin eri puolilla maailmaa kunnioitettavana olevat pyhän Johannes Kastajan reliikit ovat hyvin pieniä osasia, jotka säästyivät tältä hävitykseltä.

Pakanoiden yritykset saattaa epäjumalien palvonta uudelleen voimaan epäonnistuivat. Suuri enemmistö väestöstä suhtautui tällaisiin pyrkimyksiin välinpitämättömästi. Kun keisari Julianus tahtoi kerran järjestää Antiokiassa suuren juhlan Apollon kunniaksi, hän joutui hämmästyksekseen havaitsemaan, että vain hän ja hänen hoviväkensä olivat temppelissä muiden kaupunkilaisten pilkatessa heitä.

Pyhä Diadokhos syntyi 400-luvun alussa. Hänet valittiin Epeiroksen Fotiken kaupungin piispaksi hieman Khalkedonissa vuonna 451 pidetyn neljännen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen. Hänestä tuli myöhemmin yksi monofysiittien päävastustajista, joka antoi terävän älynsä ja monipuolisen sivistyksensä ortodoksisen uskon palvelukseen.

Pyhä Diadokhos oli rukouksen mies ja hengellinen isä. Pyhän Hengen valaisemana hän oli luomassa ortodoksista Jumalan kokemisen teologiaa. Hänen aikanaan kristittyjen piirissä vaikutti kristologisten harhaoppien lisäksi lahkoja, jotka kehittivät perustajiensa hengellisiä harhakuvitelmia opinkappaleiksi. Näistä tunnetuin on messaliaanit. Heidän keskuudessaan opetettiin, että kaste ja muut sakramentit eivät pystyneet ajamaan pahaa henkeä täysin ulos sielusta, joten se asui kristittyjenkin sydämessä yhdessä armon kanssa.

Teoksessaan ”Sata kohtaa kilvoitteluelämästä” pyhä Diadokhos kumoaa selkeästi tämän hereettisen opetuksen. Hän osoittaa, että hengellinen elämä ja rukoukseen johtavat armon kokemukset ovat nimenomaan kasteen aiheuttamaa kukoistusta, joka toteutuu kastetun osallistuessa kirkon elämään. Hän selittää: ”Ennen pyhää kastetta armo on sielun ulkopuolella ja kehottaa sielua hyvään. Sielun syvyyksissä taas asuu Saatana, joka pyrkii tukkimaan sielulta kaikki kanavat Jumalan yhteyteen. Kasteessa kaikki kääntyy: paha henki joutuu ulos ja armo alkaa vaikuttaa sielun sisällä.”¹

Kun Saatana on karkotettu sielusta, se löytää sijan ruumiista ja alkaa sen kautta houkutella sielua nautintoihin. Sen tähden ihmisen täytyy pakottaa itseään ja pyrkiä alistamaan ruumiinsa viisaalla askeettisella kilvoituksella. Silloin armo voi tehdä työtään sydämessä, ja mieli säilyy kirkkaana ja kykenee valppaana muistamaan Jeesusta. Vapahtajan nimi, jonka muisti säilyttää palavana sydämen hehkussa, on kuin kuluttava tuli, joka puhdistaa sielusta kaikki himojen jäljet ja kohottaa sen rakkauden huipulle.

Kaste uudistaa Jumalan kuvan ihmisessä pesten pois kaikki synnin tahrat. Mutta toinen lahja, Jumalan kaltaisuus, edellyttää myös ihmisen yhteistyötä. Vasta kun itse alamme rukoilla ja kilvoitella, armo ryhtyy maalaamaan Jumalan kuvan päälle myös kaltaisuutta. Ja vasta kaltaisuuden saavutettuaan ihmismieli voi kohota Jumalan rakkauden täyteyteen.²

Pyhä Diadokhos antoi apostolin kehotukselle ”rukoilkaa lakkaamatta” syvällisen tulkinnan kirjoittaessaan: ”Joka tahtoo puhdistaa sydämensä, pitäköön sen aina hehkuvana Herran Jeesuksen muistamisella. Se olkoon hänen mietiskelyjensä ainoana aiheena ja alituisena aherruksenaan. Niille, jotka haluavat vapautua turmeluksesta, ei riitä, että he rukoilevat aika ajoin, vaan heidän on pyrittävä pysymään alinomaa rukouksessa…Hyvettä rakastava polttaa aina sydämestään kaikkea maallista Jumalan muistamisella, niin että paha vähitellen kuluisi loppuun Jumalan muiston liekeissä ja sielu saavuttaisi jälleen luonnollisen kirkkautensa ja entistäkin suuremman kunnian.”³ Pyhä Diadokhos kuoli rauhassa todennäköisesti jonkin verran ennen vuotta 486.