Pyhittäjäisä Anthimos syntyi vuonna 1869 hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Khioksen saarella. Jo lapsena hän näki useita kertoja Jumalanäidin, joka kertoi hänelle hänen tulevasta tehtävästään ja hänen osakseen tulevasta armosta. Nuorena poikana hän luopui koulunkäynnistä ja meni suutarinoppiin. Kun Anthimos oli 19-vuotias, hänen äitinsä antoi hänelle Jumalanäidin Avunantaja-ikonin, jotta hän veisi sen restauroitavaksi Pyhien isien luostariin Probation-vuorelle. Luostarin oli hiljattain perustanut pyhästä elämästään tunnettu munkki Pakomios, joka oli pyhän Nektarios Eginalaisen (9.11.) hengellinen ohjaaja.

Munkkien taivaalliselta vaikuttava elämä teki syvän vaikutuksen Anthimokseen. Kotikyläänsä palattuaan hän rakensi itselleen kilvoittelumajan syrjäiseen paikkaan. Isä Pakomioksesta tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka ohjeita hän noudatti tarkasti. Pakomios sanoikin munkeilleen, että tuo nuori noviisi oli jo kypsä munkki ja hänestä tulisi vielä huomattava hengellinen isä. Jumalanäidin Avunantaja-ikoni, joka hänellä oli aina mukanaan, oli nimensä mukaisesti hänen ainoa apunsa, innoittajansa ja lohtunsa. Jumalanäiti alkoi tehdä ihmeitä ihmisille, jotka Anthimoksen luona vieraillessaan rukoilivat ikonin edessä. Lopulta Anthimos siirtyi kotikylästään Pyhien Isien luostariin, jossa hänet vihittiin pienen skeeman munkiksi.

Luostarissa Anthimos sai käytännön tehtäviä. Hänet määrättiin huolehtimaan vastikään perustetun Pyhän Konstantinoksen nunnaluostarin rakennustöistä. Pian hän kuitenkin sairastui, ja hänen igumeninsa päätti lähettää hänet takaisin vanhempiensa luo toipumaan. Anthimos jatkoi askeettista elämäänsä entisessä majassaan aivan kuin olisi yhä elänyt luostarissa. Hän alkoi tehdä suutarintöitä ja huolehti iäkkäistä vanhemmistaan avustaen samalla köyhiä.

Heikosta terveydestään huolimatta Anthimos oli suuri askeetti. Joskus demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa kauheasti metelöiden, kun hän rukoili öisin vanhan oliivipuun ontossa rungossa lähellä majaansa. Anthimos ei päästänyt itseään hetkeksikään herpoamaan, kuten hän myöhemmin kertoi. Kerran hän valvoi Jumalanäidin avulla kymmenen päivää ja yhdeksäntoista yötä rukouksessa nauttien vain vähän leipää ja vettä joka toinen päivä. Kilvoituksensa lopuksi hän tempautui ekstaasiin ja siirtyi hengessään paratiisiin enkelikuorojen keskelle toistellen lakkaamatta: ”Herra, armahda!”

Anthimoksen majalla alkoi käydä yhä enemmän vierailijoita, joita sinne vetivät hänen hyveittensä lisäksi Jumalanäidin ikonin tekemät ihmeet. Vuonna 1910 hänet vihittiin suureen skeemaan, minkä jälkeen piispaa pyydettiin kansan toivomuksesta vihkimään hänet papiksi. Piispa kuitenkin kieltäytyi viitaten hänen vähäiseen koulusivistykseensä. Tämän jälkeen Anthimos sai kummisedältään kutsun tulla Vähän-Aasian puolelle Smyrnan hiippakuntaan. Sikäläinen metropoliitta vihki hänet papiksi. Vihkimyksen aikana sattui pieni maanjäristys, ukkonen jyrisi ja salamoi, mitä pidettiin Jumalan antamana suotuisana merkkinä.

Pian vihkimyksensä jälkeen isä Anthimos paransi riivatun miehen. Hänen armolahjansa herättivät kateutta eräissä paikallisissa papeissa, ja niin hän joutui lähtemään alueelta. Käytyään pyhiinvaelluksella Athoksen pyhällä vuorella hän palasi takaisin kotisaarelleen. Khioksella isä Anthimos sai nimityksen leprasairaalan papiksi. Paikka oli kurjassa kunnossa niin ulkonaisesti kuin moraalisestikin, mutta isä Anthimoksen johdolla se muuttui paratiisiksi, jossa elettiin luostarimaista yhteisöelämää. Isä Anthimos vieraili kaikkien sairaiden luona ja hoiti heitä omin käsin. Lempeydellään ja neuvoillaan hän sai heidät kääntymään Jumalan puoleen. Monet heistä vihkiytyivät munkeiksi tai nunniksi. Jumalan rakkaus kosketti myös monia ulkopuolisia, jotka tulivat pyytämään Jumalan miehen esirukouksia ja neuvoja. Tiedossa on kaiken kaikkiaan 38 ihmistä, jotka vapautuivat pahoista hengistä isä Anthimoksen paastotessa ja rukoillessa heidän puolestaan Jumalanäidin ikonin edessä.

Elettiin kreikkalaisen Vähän-Aasian viimeisiä aikoja. Kreikan ja Turkin välillä toteutettiin suuri väestönsiirto, jonka seurauksena Turkin rannikon lähellä sijaitsevalle Khiokselle saapui vuonna 1924 joukoittain pakolaisia. Näiden mukana oli nunnia Vähän-Aasian luostareista ja omaisistaan eroon joutuneita nuoria tyttöjä. Nuoruudestaan asti isä Anthimos oli haaveillut perustavansa luostarin eräälle saaren asumattomalle rinteelle. Nyt saatuaan näyssä rohkaisua Jumalanäidiltä hän päätti tehdä unelmastaan totta ja perustaa sinne luostarin niille noin 40 nuorelle naiselle, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Vuonna 1927 hän sai luvan luostarin perustamiseen ja kolme kertaa liturgian jälkeen heitetty arpa vielä vahvisti asian.

Isä Anthimos itse otti huolehtiakseen hankkeen käytännöllisestä puolesta. Hänen hikensä, kyyneleidensä ja rukoustensa avulla rakennustyöt edistyivät, vaikka jotkut saarella vastustivatkin hanketta pitäen sitä tarpeettomana ja nykyaikaan soveltumattomana. Jo kahden vuoden kuluttua Jumalanäidin Avunantaja-ikoni kuljetettiin juhlallisesti luostarin kirkkoon, joka oli sille omistettu. Isä Anthimoksesta tuli luostarin pappi ja hengellinen isä. Hän otti siellä käyttöön yhteiselämän järjestyksen pyhien isien periaatteiden mukaisesti. Luostarissa oli alussa 30 sisarta, mutta se kasvoi nopeasti ja pian heitä oli jo 80. Sitä pidettiin parhaiten organisoituna nunnaluostarina tuon ajan Kreikassa.

Luostarissakin isä Anthimos jatkoi huolenpitoaan saaren asukkaista. Hän oli heidän lohduttajansa, esirukoilijansa ja hengellinen isänsä, joka ei koskaan jättänyt sairasta tai katuvaa vierailijaa vaille apua. Sairaille hän antoi hyviä neuvoja ja yrttivalmisteita, katuvat hän sovitti Jumalan kanssa. Ennen kaikkea hän auttoi rukouksillaan, joita hän kantoi kyynelsilmin Jumalanäidin ikonin edessä. Päivittäin luostarissa saattoi käydä jopa 60–70 erilaisista sairauksista kärsivää apua hakemassa. Myös luostarin sisaria isä Anthimos opetti suhtautumaan lempeästi ja kärsivällisesti avuntarvitsijoihin.

Yli kolmekymmentä vuotta pyhä Anthimos jatkoi toimintaansa khioslaisten ja muualtakin tulleiden pyhiinvaeltajien sielujen ja ruumiiden parantajana. Kun hän oli liian vanha tekemään työtä käsillään, hän vetäytyi keljaansa ja pyysi Jumalalta apua, että voisi palvella jokaista lähimmäistään, olipa tämä kuka tahansa, aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän luovutti sielunsa Jumalan haltuun 91-vuotiaana helmikuun 15. päivänä 1960. Sitä ennen hän oli antanut luostarinsa sisarille viimeiset neuvonsa, jotka uhkuivat jumalallista viisautta ja isällistä rakkautta. Koko Khioksen saari suri hänen menettämistään. Toisesta todellisuudesta käsin hän on kuitenkin edelleen läsnä ja levittää taivaallista lohdutusta ja parannusta kristityille, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa.

Jo isä Anthimoksen eläessä khioslaiset tunsivat, että heidän keskuudessaan oli pyhä mies, ja hänen poismenonsa jälkeen tämä vakaumus on vain vahvistunut. Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti hänen kunnioittamisensa pyhien joukossa.

Patriarkka Jaakobilla, joka sai Herralta nimen Israel (1. Moos. 32:29), oli jo kymmenen poikaa ensimmäisen vaimonsa Lean sekä orjattariensa kanssa, mutta rakastamansa Raakelin kanssa hän ei ollut saanut yhtään lasta. Raakel suri lapsettomuuttaan ja vaati Jaakobilta jälkeläistä. ”Auta minua saamaan lapsia tai muuten minä kuolen”, hän huudahti miehelleen. Jaakob suuttui näistä sanoista. Hän vastasi Raakelille: ”Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?” (vrt. 1. Moos. 30:1–2.)

Raakel rukoili Herralta apua hedelmättömyyteensä, ja lopulta hän tuli raskaaksi. Hän synnytti pojan, jolle antoi nimeksi Joosef. Nimettyään esikoisensa Raakel sanoi: ”Antakoon Herra minulle vielä toisen pojan.” (1 Moos. 30:24) Tällä hän viittasi Joosefin nimeen, joka muistuttaa heprean sanaa jasaf, ’lisätä’. Efraim Syyrialainen (28.1.) kirjoittaa, että Raakel ymmärsi Joosefin syntymän olevan Jumalasta. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kommentaarissaan Efraim laittaa Raakelin suuhun sanat: ”Minä olen oppinut, että minua enentää ei minun mieheni vaan Herra.”¹

Joosefista tuli isänsä Jaakobin lempilapsi. Kun Joosef oli 17-vuotias, Jaakob teetti pojalleen pitkän ja värikkään puvun. Tästä Joosefin veljet kuitenkin katkeroituivat ja muuttuivat vihamielisiksi Joosefia kohtaan (1. Moos. 37:3–4). Pyhä Ambrosius Milanolainen (7.12.) huomauttaa, että Jaakobin suhteesta Joosefiin voidaan oppia vanhemman ja lasten välisen todellisen rakkauden luonne. Hän kirjoittaa, että liiallinen rakkaus saattaa tehdä lapselle haittaa, sillä se voi kasvattaa lasta kohti hillittömyyttä; tai jos rakkaus kohdistuu yhteen lapseen toisten kustannuksella, se saattaa kääntää toiset lapset häntä vastaan.

Joosef näki kaksi unta, jotka molemmat olivat profeetallisia, mutta loukkasivat hänen veljiään. Siksi veljet ottivat Joosefin kiinni, riisuivat häneltä värikkään puvun ja heittivät hänet tyhjillään olevaan kaivoon. He päättivät myydä Joosefin orjana kauppiaille, jotka olivat matkalla Egyptiin. He vetivät hänet ylös kaivosta ja myivät hänet kahdestakymmenestä hopeasekelistä. Sitten pojat uskottelivat isälleen Jaakobille, että Joosef oli kuollut.

Pyhä Afrahat Persialainen (29.1.) kirjoittaa: ”Joosef, jota vainottiin, oli vainotun Jeesuksen kuva. Joosefin isä puki hänet värikkääseen viittaan, ja Jeesuksen Isä puki Hänet neitseestä otettuun ruumiiseen. Joosefin isä rakasti Joosefia enemmän kuin hänen veljiään, ja Jeesus on Isänsä rakas ja rakastettu Ainokainen. Joosef näki näkyjä ja uneksi unia; Jeesus täytti näyt ja profeettojen sanat.” Afrahat jatkoi vertailua kunnes päätyi aina Joosefin kohtaloon kateellisten veljiensä käsissä ja ylösnousemiseen: ”Joosefin veljet heittivät Joosefin kuiluun; Jeesuksen veljet laskivat Hänet alas tuonelaan. Joosef nousi kuilusta; Jeesus nousi tuonelasta.”²

Egyptissä Joosefin isännäksi tuli faraon hoviherra ja henkivartijain päällikkö nimeltään Potifar. Joosef oli kaunis vartaloltaan ja kasvoiltaan.³ Tämän vuoksi Potifarin vaimo kiinnostui nuorukaisesta ja pyysi tätä makaamaan kanssaan. Joosef kuitenkin kieltäytyi. Hän pysyi kannassaan, vaikka Potifarin vaimo yritti houkutella häntä useaan otteeseen. Pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kommentoi Joosefin käytöstä: ”Joosef oli orja, mutta ei orja ihmisille. Tämän vuoksi hän oli jopa orjuudessa vapaampi kuin kaikki ne, jotka ovat vapaita.” Vaimo suuttui niin, että väitti Joosefin yrittäneen raiskata hänet, ja Joosef suljettiin syyttömänä vuosikausiksi vankilaan. Joosef kesti kaikki koettelemukset kärsivällisesti.

Joosef sai kohota vankilasta korkeaan valta-asemaan, koska hän onnistui Jumala avulla tulkitsemaan Egyptiä hallinneen faaraon unet. Joosefin viisaan toiminnan ansiosta Egypti selvisi maata kohdanneesta kuivuudesta ilman nälänhätää. Sen sijaan Pyhällä maalla Joosefin veljet joutuivat vaikeuksiin ja tulivat Egyptiin pyytämään apua. He eivät tunteneet Joosefia, joka koetteli heitä. Lopulta hän paljasti kuka oli, ja hänen sukulaisensa tulivat asumaan Egyptiin.

Vanhurskaan Joosefin värikäs elämä sisältää lukuisia esikuvia Kristuksen kärsimyksistä ja ylösnousemuksesta. Siksi kirkkoisät ovat laatineet paljon opetuspuheita ja kirjoitelmia Joosefin elämästä ja tulkinneet sen yksityiskohtia Kristus-keskeisesti. Kirkko muistelee Joosefia myös pääsiäistä edeltävällä suurella viikolla, suurena maanantaina.

Pyhä Akakios Tunnustaja¹ eli keisari Deciuksen kaudella (249–251). Hän oli piispa joko Pisidian ja Fryygian rajamailla tai Armenian Melitenessä (nyk. Malatya). Akakios eli hurskaasti ja oli erittäin antelias. Hänen hengellinen laumansa kunnioitti häntä ja ihmiset antoivat hänelle lempinimen Agathangelos, ”hyvä enkeli”. Häntä kutsuttiin myös Ihmeidentekijäksi (Thaumaturgos). Kerrotaan, että hänen piispuutensa aikana yksikään hänen hiippakuntansa alueella elänyt kristitty ei kieltänyt uskoaan vainoissa.

Vuonna 251 konsuli Marcianus saapui kaupunkiin, jossa Akakios oli piispana. Hän pidätytti Akakioksen, ja tämä tuotiin hänen kuulusteltavakseen. Akakios vakuutti Marcianukselle, että kristityt olivat uskollisia keisarille ja kunnioittivat häntä. Marcianus sanoi, että Akakioksen tuli todistaa tämä uhraamalla keisarille kuten Jumalalle. Tästä Akakios kieltäytyi.

Konsuli ja pyhä piispa keskustelivat pitkään. He puhuivat enkelien luonnosta sekä kreikkalaisista ja roomalaisista myyteistä. Lisäksi he filosofoivat yhdessä Jumalan luonteesta. Akakioksen ja konsuli Marcianuksen keskustelun pöytäkirjat ovat säilyneet kokonaisuudessaan. Marcianus aloitti lausumalla:

– Koska teillä on onni asua Rooman lakien alaisuudessa, teidän tulee rakastaa ja kunnioittaa meidän hallitsijoitamme, jotka ovat teidän suojelijoitanne.

– Kaikista alamaisista kukaan ei rakasta keisaria enemmän kuin kristityt. Me rukoilemme taukoamatta hänen puolestaan, että Jumala antaisi hänelle pitkän iän, menestystä, onnistumista ja kaikkea siunausta; että Jumala antaisi hänelle oikeudenmukaisuuden ja viisauden hengen hallita kansaansa; että hänen hallinta-aikansa olisi suotuisa ja menestyksellinen, siunattu ilolla, rauhalla ja runsaudella kaikissa maakunnissa, jotka ovat hänen hallintavallassaan.

– Kaikkea tätä minä suosittelen, mutta jotta keisari voisi olla paremmin vakuuttunut teidän alamaisuudestanne ja uskollisuudestanne, tule nyt ja uhraa hänelle minun kanssani.

– Olen jo kertonut sinulle, että rukoilen suurta ja todellista Jumalaa keisarin puolesta, mutta keisarin ei tulisi vaatia uhria meiltä. Sellainen ei kuulu hänelle eikä kenellekään ihmiselle.

– Kerro meille mitä Jumalaa sinä palvot, että myös me voisimme osoittaa Hänelle uhreja ja kunnianosoituksia.

– Toivon sydämestäni, että sinä tuntisit Hänet.

– Kerro minulle Hänen nimensä.

– Häntä kutsutaan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaksi.

– Ovatko nämä jumalten nimiä?

– Eivät toki, vaan ihmisten joille todellinen Jumala puhui: Hän on ainoa Jumala ja Häntä yksin tulee palvoa, pelätä ja rakastaa.

– Mikä on tämä Jumala?

– Hän on korkein Adonai (Herra), joka istuu kerubien ja serafien yläpuolella.

– Mikä on serafi?

– Korkeimman Jumalan palvelija, yksi taivaallisten voimien pääherruuksista.

– Mitä harhakuvitelmia nämä ovat? Pistä syrjään tuollaiset näkymättömien olentojen päähänpistot ja palvo sellaisia jumalia, jotka voit nähdä.

– Kerro minulle, keitä ovat ne jumalat joille haluaisit minun uhraavan?

– Apollon, ihmisten pelastaja, joka varjelee meitä kulkutaudeilta ja nälänhädältä. Hän valaisee, varjelee ja hallitsee maailmankaikkeutta.

– Tarkoitatko sitä kurjaa, joka ei voinut varjella omaa elämäänsä? Häntä, joka oli rakastunut nuoreen naiseen (Dafne), juoksi hänen perässään eikä tiennyt, ettei koskaan saisi haltuunsa halujensa kohdetta? Siksi onkin selvää, ettei hän voi ennalta nähdä tulevia asioita, koska hänen omakin kohtalonsa oli häneltä pimennossa. Yhtä selvää on myös se, ettei hän voinut olla mikään jumala, koska luotu olento pystyi petkuttamaan häntä. Kaikki myös tietävät, että hänellä oli alhainen halu kauniiseen poikaan, Hyakinthokseen, ja tolkuttomuuksissaan hän murskasi pään tuolta käskyläiseltään, tuolta rikollisen halunsa kohteelta.² Ja eikö kyseessä olekin se sama jumala, joka ryhtyi Neptunuksen kanssa muurariksi, meni töihin Troijan kuninkaalle ja rakensi kaupunginmuurit? Tämmöiselle jumaluudelleko sinä vaadit minua uhraamaan? Vai Esculapiukselle, jota Jupiterin salama löi? Vai Venukselle, jonka elämä oli häpeällistä? Vai sadalle muulle hirviölle, joille sinä uhraat? Ei, vaikka elämäni olisi siitä kiinni, en antaisi jumalallisia kunnianosoituksia sellaisille, joita en voisi punastelematta jäljitellä ja joita kohtaan en voi tuntea mitään muuta kuin halveksuntaa ja inhoa. Te palvotte sellaisia jumalia, joiden esimerkin mukaan eläviä te rankaisisitte.

– Teillä kristityillä on tapana herjata meidän jumaliamme. Näin ollen minä määrään sinut nyt tulemaan kanssani Jupiterin ja Junon kunniaksi pidettävään juhlaan ja tunnustamaan ja suorittamaan se, mikä on heidän majesteettisuutensa arvon mukaista.

– Kuinka voin uhrata miehelle, jonka haudan tiedetään olevan Kreetalla? Vai miten on? Onko hän noussut takaisin?

– Sinun täytyy joko uhrata tai kuolla.

– Tuo on dalmatialaisten ryöväreiden tapa. Kun he ovat vieneet matkustajan kapealle tielle, he eivät jätä hänelle muuta mahdollisuutta kuin antaa rahansa tai henkensä. Mutta omasta puolestani ilmoitan sinulle, että minä en pelkää mitään mitä voit tehdä minulle. Lait rankaisevat aviorikkojia, varkaita ja murhaajia. Jos olisin syyllinen noihin asioihin, olisin itse ensimmäisenä tuomitsemassa itseni. Mutta jos koko rikokseni on todellisen Jumalan palvominen, ja minut tulee sen vuoksi tappaa, kyseessä ei ole enää laki vaan silkka epäoikeudenmukaisuus.

– Minulla ei ole määräystä tuomita, vaan neuvoa sinua tottelemaan. Jos kieltäydyt, minä tiedän, miten voin pakottaa sinut tottelemaan.

– Minulla on laki, jota tottelen. Se käskee minua olemaan kieltämättä Jumalaani. Jos ajattelet itse olevasi sidottu ottamaan käskyjä ihmiseltä, joka hetken kuluttua jättää tämän maailman ja jonka ruumiista sitten tulee madonruokaa, paljon tiukemmin on minut sidottu tottelemaan kaikkivaltiasta Jumalaa, joka on ääretön ja ikuinen. Hän on julistanut: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minä kiellän minun Isäni edessä.”

– Nyt sinä mainitset sinun lahkosi erheen, josta minä olen pitkään halunnut kuulla. Sanot siis, että Jumalalla on poika?

– Epäilemättä Hänellä on yksi.

– Kuka on tämä Jumalan poika?

– Totuuden ja armon Sana.

– Onko se Hänen nimensä?

– Sinä et kysynyt Hänen nimeään, vaan mikä Hän on.

– Mikä sitten on Hänen nimensä?

– Jeesus Kristus.

Konsuli Marcianus kysyi kenen naisen kanssa Jumalalla oli tämä poika. Akakios vastasi, että Sanan jumalallinen syntyminen on eriluonteinen kuin ihmisen, ja todisti sen pyhän profeetan kielellä viitaten psalminsanoihin.

– Onko Jumala sitten ruumiillinen?

– Hänet tuntee vain Hän itse. Me emme voi kuvata Häntä: Hän on meille näkymätön tässä kuolevaisessa tilassamme.

– Jos Jumalalla ei ole ruumista, kuinka Hänellä voi olla sydän tai mieli?

– Viisaudella ei ole riippuvuutta tai yhteyttä järjestettyyn ruumiiseen. Mitä tekemistä on ruumiilla ymmärryksen kanssa?

Sitten Marcianus painosti Akakiosta uhraamaan niin kuin eräät hereettiset montaniolaiset olivat tehneet. Marcianus kehotti piispaa vaikuttamaan kristittyihin.

– Eivät nämä ihmiset tottele minua, vaan Jumalaa. Kuulkoot he minua, kun neuvon heille mikä on oikein, mutta halveksikoot minua, jos tarjoan heille päinvastaista ja yritän johtaa heidät harhateille.

– Anna minulle kaikkien heidän nimensä.

– Ne ovat kirjoitettu taivaisiin, Jumalan näkymättömiin arkistoihin.

– Missä ovat taikurit, sinun seuralaisesi, ja tämän taitavasti rakennetun erheen opettajat (papisto)?

– Ei kukaan maailmassa kammoksu taikuutta enemmän kuin me kristityt.

– Taikuus on uusi uskonto, jota te esittelette.

– Me tuhoamme ne jumalat, joita te pelkäätte, vaikka olette itse ne luoneet. Me sitä vastoin emme pelkää sitä, minkä olemme tehneet omin käsin, vaan Häntä joka loi meidät, ja joka on kaiken Herra ja koko luomakunnan Hallitsija. Hän rakasti meitä kuin meidän hyvä Isämme ja pelasti meidät kuolemalta ja helvetiltä niin kuin varovainen ja lempeä sielujemme paimen.

– Anna minulle nimet, jotka tarvitsen, niin vältät kidutuksen.

– Minä olen tuomioistuimen edessä. Kysyt minulta minun nimeäni, ja tyytymättömänä haluat tietää vielä toistenkin nimet! Toivotko valloittavasi monia, vaikka minä pystyn yksin saattamaan sinut hämmennyksiin? Jos haluat tietää meidän nimemme, minä olen Akakios. Jos haluat tietää enemmän, minua kutsutaan myös Agathangelokseksi, ja minun kaksi kumppaniani ovat Piso, troijalaisten piispa ja pappi Menander. Tee nyt mitä tahdot.

– Sinä saat olla vankilassa kunnes keisari on tutustunut tähän tapaukseen ja lähettää sinua koskevat ohjeensa.

Vaikka Akakios puhui rohkeasti, Marcianus ei tuominnut häntä kuolemaan. Päinvastoin Marcianus oli niin vaikuttunut Akakioksesta ja hänen keskustelutaidoistaan, että ei halunnut ryhtyä tuomitsemaan tätä itse. Akakios heitettiin kuulustelun päätteeksi vankilaan. Marcianus lähetti oikeudenkäynnin pöytäkirjan keisari Deciukselle. Raportoitu keskustelu Akakioksen ja Marcianuksen välillä ilmeisesti huvitti keisaria, sillä hänen kerrotaan hymyilleen sitä lukiessaan, ja luettuaan kaiken hän antoi yllättäen käskyn päästää Akakios vapaaksi. Keisari jopa salli tämän jatkaa julistustyötään rauhassa. Konsuli Marcianuksen keisari ylensi maaherraksi.

Pyhä Akakios nukkui kuolonuneen pian näiden tapahtumien jälkeen. Hän jäi kirkon suuresti kunnioittamien pyhien joukkoon.

Pyhä Hypatios oli keisari Konstantinus Suuren aikana (306–337) pienen Gangran (nykyisin Turkin Gankari) hiippakunnan piispana Paflagoniassa, Vähän-Aasian pohjoisosissa. Hän osallistui Nikean ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen vuonna 325, ja myöhemmin hän palautti opetuksillaan ja kirjoituksillaan monia areiolaisia oikeaan uskoon. Hypatios rakennutti kirkkoja kaikkialle hiippakuntaansa sekä kasvatti ja koulutti niihin itse hyvät papit. Hän perusti myös vierasmajoja, hoitokoteja ja muita hyväntekeväisyyslaitoksia Gangran kaupunkiin. Tehdessään vierailuja seurakuntiin Hypatios Kristuksen esikuvaa seuraten kulki aasilla ratsastaen, ja hänen seurueeseensa kuului vain kaksi munkkia.

Piispa Hypatioksen elämäntavan sanottiin muistuttavan pyhän Johannes Kastajan elämää erämaassa. Velvollisuuksiensa keskelläkin hän vietti munkin hiljaista elämää ja vetäytyi mielellään johonkin luolaan rukoilemaan tai tutkimaan pyhää Raamattua. Näinä mietiskelyhetkinä syntyivät Hypatioksen kirjoitukset. Tunnetuin on hänen Salomon sananlaskujen kommentaarinsa, jonka hän osoitti ylhäissyntyiselle oppilaalleen Gaianalle. Kirjoitus inspiroi tämän ylhäisönaisen sellaiseen anteliaisuuteen, että hän luovutti koko suuren omaisuutensa kirkon työhön.

Todellisen paimenen tavoin Hypatios eli mukana myös kaittaviensa arkisissa huolissa. Jumalan armon avulla hän vapautti rukouksillaan seudun maamyyristä, jotka olivat suurin joukoin tuhoamassa satoa.

Hypatioksen maine ihmeidentekijänä kiiri myös Konstantinus Suuren pojan keisari Konstantioksen (352–360) korviin. Kerrotaan, että hän kutsui Hypatioksen Konstantinopoliin tuhoamaan ison myrkkykäärmeen, joka oli päässyt luikertelemaan keisarilliseen aarrekammioon, niin ettei kukaan uskaltanut astua sinne sisään. Kun piispa näki käärmeen, hän löi sitä kurkkuun ristipäisellä sauvallaan ja vei sen Forumille, jossa käärme poltettiin roviolla. Kiitollinen Konstantios kaiverrutti Hypatioksen kuvan aarrekammion oviin ja vapautti Gangran vuotuisesta verosta, joka oli ollut raskas taakka varsinkin alueen köyhille. Kannattamastaan areiolaisesta harhaopista keisari ei kuitenkaan luopunut.

Kun Hypatios oli palaamassa pääkaupungista Gangraan, novatiolaiset¹ olivat järjestäneet hänelle väijytyksen Luzianan rotkossa. He syöksyivät hänen kimppuunsa lyöden häntä kivillä, kepeillä ja miekoilla. Puolikuolleena Hypatioksella oli vielä voimaa toistella ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen sanoja: ”Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!” (Ap. t. 7:60). Lopulta eräs fanaattinen nainen heittäytyi hänen kimppuunsa ja antoi hänelle kivenmurikalla kuolettavan iskun ohimoon. Peläten vangitsemista rikolliset kätkivät hänen ruumiinsa olkikasaan ja lähtivät pois.

Jonkin ajan kuluttua pellon omistaja tuli hakemaan olkia pehkuiksi eläimilleen. Hän hämmästyi nähdessään olkikasan yllä yliluonnollisen valon ja kuullessaan samalla ihanaa laulua. Tutkiessaan olkikasaa hän löysi pyhän Hypatioksen ruumiin. Kun Gangran asukkaat kuulivat tapahtuneesta, he siirsivät ruumiin juhlallisessa ristisaatossa kaupunkiinsa.

Hypatioksen tappanut nainen joutui kauhistuttavan tekonsa jälkeen mielenhäiriön valtaan. Hän kuitenkin parani tultuaan katuvaisena uhrinsa haudalle. Siitä lähtien hauta oli ihmeiden lähde niille, jotka uskoen pyysivät apua pyhältä piispalta.

Pyhä Blasios syntyi 800-luvun puolivälissä Fryygiassa, Aplataninain kylässä lähellä Amorionin kaupunkia. Kun Blasios oli kahdeksan vuoden ikäinen, kalifi al-Mutasimin johtamat muslimijoukot valloittivat ja tuhosivat Amorionin (ks. 6.3.).

Blasioksen vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan Konstantinopoliin patriarkalliseen kouluun. Kun Blasios oli päättänyt opintonsa vuoden 867 tienoilla, pyhä Fotios (23.10.), joka oli vastikään palannut patriarkan istuimelle, vihki hänet diakoniksi palvelemaan Hagia Sofian kirkossa.

Jonkin aikaa diakonina toimittuaan Blasioksessa heräsi halu tehdä pyhiinvaellus Roomaan. Matkalla hänen kumppaninsa kuitenkin petti hänet ja myi hänet orjaksi eräälle skyyttalaiselle. Uusi isäntä vapautti hänet pian, ja Blasios jatkoi matkaansa purjehtimalla Tonavaa alaspäin. Hänen onnettomuutensa jatkuivat, kun merirosvot hyökkäsivät jokilaivan kimppuun. Varastettuaan Blasiokselta vaatteetkin rosvot jättivät hänet alastomana autioon paikkaan. Jumalan enkeli tuli hänen avukseen ja johdatti hänet Bulgariaan. Siellä Blasios tutustui piispaan, joka oli itsekin lähdössä Roomaan tsaari Boriksen lähettämänä edistämään Bulgarian kirkon itsenäistymistä. Hänen mukanaan Blasios pääsi ikuiseen kaupunkiin.

Roomassa Blasios kunnioitti kaikkia apostolien ja ensimmäisten kristittyjen pyhittämiä paikkoja. Hän ei enää tahtonut palata itään, vaan jäi munkiksi Pyhän Cesarioksen luostariin. Apotti Eustratios Kyzikoslainen puki hänet viipymättä munkin viittaan ja antoi hänelle mahdollisuuden viettää varsin erakkomaista elämää omassa keljassaan. Luostariyhteisön elämään hän saattoi ottaa osaa aina halutessaan.

Blasios otti luostarissa samanaikaisesti hoitaakseen kolme kuuliaisuustehtävää: hän toimi luostarin kirjurina, kanonarkkina eli laulunjohtajana ja kirkonhoitajana. Jokainen päivä merkitsi hänelle edistymistä hyveessä. Hän ei koskaan syönyt ennen iltaa, ja suuren paaston aikana hän söi vain kerran viikossa. Hän ei koskaan maistanut leipää, viiniä tai muita hyvänmakuisia ruokia. Työtä tehdessään hän lausui ulkoa psalmeja ja suurimman osan yöstä hän vietti rukoillen tai lukien kuvauksia pyhien kilvoituksista.

Ennen kaikkea Blasios kunnostautui nöyryydessä ja lempeydessä. Ne ovat hyveitä, joista voi tunnistaa Kristuksen tahdon mukaan elävän ihmisen. Blasios vietti Roomassa 18 vuotta, eikä kukaan koskaan kuullut hänen lausuvan vihaista sanaa tai riitelevän kenenkään kanssa. Blasioksen ulkonäkö paljasti hänen sielunsa himottomuuden ja Jumalan läsnäolon hänessä. Hän oli vastentahtoisesti suostunut pappisvihkimykseen, ja suuri joukko vierailijoita tuli luostariin varta vasten tapaamaan häntä. Myös paavi otti hänet usein vastaan ja turvautui hänen viisauteensa. Blasioksen mainetta lisäsivät ihmeet, joita Jumala teki hänen välityksellään. Välttyäkseen turhamaisilta ajatuksilta Blasios päätti lopulta lähteä pois Roomasta. Hän purjehti kohti Konstantinopolia yhdessä kolmen oppilaansa Luukkaan, Simeonin ja Joosefin kanssa.

Matkalla merirosvot hyökkäsivät aluksen kimppuun ja ottivat laivan kapteenin ja miehistön vangeiksi. Monien vaikeuksien kautta Blasios ja hänen oppilaansa selvisivät merirosvojen käsistä ja saapuivat lopulta Bysantin pääkaupunkiin. Studionin luostarin igumeni Anatolios otti heidät mielellään vastaan luostariinsa. Pyhä patriarkka Anatolios Kauleas (12.2.) paljasti Blasiokselle, että kolme vuotta aikaisemmin hän oli nähnyt unessa Blasioksen vierailevan luonaan ja siitä lähtien oli tuntenut lämmintä ystävyyttä häntä kohtaan. Blasioksen viisaus, johon yhdistyi vilpittömyys ja yksinkertaisuus, teki suuren vaikutuksen niin patriarkkaan kuin keisari Leo VI Viisaaseen (866–912).

Pyhä Blasios vietti neljä vuotta Studionin luostarissa igumenin arvostamana ja pyhiinvaeltajien kunnioittamana. Sen jälkeen hän siirtyi Athokselle, jossa tuohon aikaan asui vain kourallinen erakoita. Pyhä Blasios onkin yksi ensimmäisistä nimeltä tunnetuista Athosvuoren asukkaista. Siellä asuneet erakot suhtautuivat pääkaupungista tulleeseen munkkiin viileästi ja varauksellisesti, mutta vähitellen Blasios lempeydellään ja kärsivällisyydellään voitti kaikkien luottamuksen. Hän vietti Athoksella 12 vuotta erakkoelämää toimittaen pyhää liturgiaa yhdessä enkelien kanssa. Näin hän kohosi äärimmäisen himottomuuden korkeuksiin. Lopulta hän jätti omassa vaikutuspiirissään olleiden hesykastiveljien ohjauksen yhdelle ensimmäisistä oppilaistaan. Itse hän lähti takaisin Konstantinopoliin pyytämään keisarilta suojelusta tiettyjä henkilöitä vastaan, jotka väittivät omaavansa omistusoikeudet Athosvuoren alueeseen ja vaikeuttivat suuresti erakkojen elämää. Keisari Leo VI antoi hänelle vuonna 908 auliisti khrysobullaneli lahjoituskirjan, joka takasi Athosvuorelle pysyvän itsenäisyyden ja suojeli munkkeja kaikkien ulkopuolisten asioihin puuttumiselta.

Konstantinopolissa pyhä Blasios sairastui vakavaan ja nopeasti kuolemaan johtavaan tautiin. Niinpä hän pyysi, että hänelle tuotaisiin hänen papinpukunsa. Hän toimitti kyynelsilmin viimeisen liturgiansa, ja kolme päivää myöhemmin siirtyi pois tästä elämästä. Hänen ruumiinsa haudattiin Studionin luostarin kryptaan.

Pyhittäjä Ipati kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla, jolloin Kiova ja lähes koko Venäjä oli mongolivallan alla. Ipatin kuuliaisuustehtävänä oli hoitaa sairaita munkkeja. Päivisin hän hoiti palvelutehtäväänsä ja öisin seisoi rukouksessa nukkuen vain vähän. Uhrautuvaisuutensa tähden pyhä Ipati sai Jumalalta lahjan parantaa sairaita. Hänet haudattiin luolaluostarin etäisiin luoliin, ja vuosisatojen varrella monet hänen pyhäinjäännöksiään uskoen kunnioittaneet ovat parantuneet vaivoistaan.

Pyhä Joona syntyi 1300-luvun lopulla Soligalitšin kaupungin lähellä Kostroman seudulla. Lapsesta lähtien hän pyrki luostarielämään. 12-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi eräässä paikallisessa luostarissa, josta hän siirtyi Moskovaan Simonovin luostariin. Hän toimitti nurkumatta saamansa kuuliaisuustehtävät ja noudatti tarkkaan luostarin ensimmäisten johtajien ohjeita. Nämä olivat pyhiä miehiä. Luostarin perustaja oli Sergei Radonežilaisen veljenpoika Feodor, josta tuli sittemmin Rostovin piispa (28.11.). Hänen jälkeensä luostaria johti pyhä Kiril, Belozerskin luostarin tuleva igumeni (9.6.).

Kerran metropoliitta Foti (2.7.) vieraili Simonovin luostarissa. Poiketessaan leipomoon hän näki uupuneen Joonan, joka oli nukahtanut oikea käsi päänsä päällä ikään kuin papilliseen siunaukseen taipuneena. Käden asento ja rauhallinen ilme Joonan kasvoilla tekivät vaikutuksen esipaimeneen. Hän ei halunnut herättää nukkuvaa nuorukaista, vaan siunasi hänet ja ennusti läsnäolijoille, että Joonasta tulisi Venäjän kirkolle suuri piispa ja että hän ohjaisi monet pelastuksen tielle.

Vuonna 1431 Joona vihittiin Rjazanin ja Muromin piispaksi. Hän käännytti hiippakunnassaan monia pakanoita kristinuskoon. Hän oli tunnettu pyhästä elämästään, ja metropoliitta Fotin kuoleman jälkeen hänet valittiin koko Venäjän kirkon johtoon.

Tuohon aikaan Venäjän metropoliitat asetettiin tehtäväänsä Konstantinopolissa. Ruhtinaiden väliset sotatoimet estivät kuitenkin Joonan virkaanasettamismatkan. Tästä syystä Liettuan ruhtinas lähetti Konstantinopoliin oman kandidaattinsa Gerasimin, joka vihittiin metropoliitaksi. Tämä kohtasi kuitenkin pian väkivaltaisen kuoleman, jonka jälkeen Joona lähti Konstantinopoliin. Päästyään Bysantin pääkaupunkiin hän sai tietää, että patriarkka Joosef oli jo asettanut Venäjän metropoliitaksi erään piispa Isidorin. Nimitystä ei voinut peruuttaa, mutta patriarkka lupasi pitää Joonan mielessään, jos metropoliitan istuin vapautuisi.

Vuonna 1439 metropoliitta Isidor osallistui Firenzen kirkolliskokoukseen, jossa hän henkilökohtaisista kunnianhimoisista syistä kannatti ortodoksien unioitumista eli yhdistymistä Rooman kirkon kanssa.¹ Hän palasi Moskovaan kardinaaliksi ylennettynä, mutta ei löytänyt kannattajia Venäjältä; niin kansa kuin suuriruhtinaskin torjuivat yhdistymisen Rooman kirkkoon. Isidor vangittiin ja suljettiin Tšudovin luostariin. Venäjän piispat kokoontuivat kirkolliskokoukseen tuomitsemaan hänen menettelynsä. Kun samalla kävi ilmi, että Konstantinopolin patriarkka Mitrofaneskin oli hyväksynyt yhdistymisen Rooman kirkkoon, Venäjän kirkko nousi puolustamaan ortodoksista uskoa. Joulukuussa 1448 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka toistamiseen valitsi Joonan Kiovan ja koko Venäjän metropoliitaksi. Asuinpaikakseen hän otti Moskovan, jonka vuoksi hänet tunnetaan myös Moskovan metropoliittana. Joona oli ensimmäinen Venäjän metropoliitta, joka astui virkaansa ilman Konstantinopolin patriarkan vahvistusta. Näin Venäjän kirkko irtaantui Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta ja siitä tuli autokefaalinen eli täysin itsenäinen kirkko.

Koko Venäjän metropoliittana Joona pyrki parantamaan Moskovan ja Liettuan ruhtinaiden huonoja välejä. Hän huolehti erityisesti Lounais-Venäjän hiippakunnista, joista hän kitki uniaattien vaikutusta. Joona kutsui kaikkia rauhaan selittäen, että viha on tuhoisa voima, ja opetti katumusta ja kuuliaisuutta. Hän toivoi hurskauden ja korkean moraalin vallitsevan kaikkialla. Kansalle Joona oli todellinen hyvä paimen ja evankeliumin hyveiden esikuva. Jumala palkitsi hänen työnsä kirkon hyväksi antamalla hänelle parantamisen ja profetian armolahjat.

Vuonna 1451 tataarit hyökkäsivät odottamatta kohti Moskovaa. He hävittivät kaupungin ympäristöä ja valmistautuivat hyökkäämään Moskovaan. Pyhä Joona kokosi papiston ristisaattoon ja kiersi kaupungin muureja pitkin rukoillen sille ja sen asukkaille Jumalan varjelusta. Eräs munkkivanhus Antoni ennusti, että Jumalanäiti pelastaisi Moskovan Joonan rukousten tähden. Heinäkuun 2. päivänä, jolloin kirkko viettää Jumalanäidin viitan Blahernan kirkkoon pyhäinjäännökseksi asettamisen juhlaa, tataarien joukot joutuivat sekasortoon ja lähtivät selittämättömän pelon vallassa pakoon. Tapahtuman muistoksi Joona rakennutti Kremliin Jumalanäidin kirkon tuon juhlan kunniaksi.

Pyhän Hengen armon täyttämänä Joona saavutti korkean iän. Hän siirtyi Herransa luo suuren viikon tiistaina maaliskuun 31. päivänä vuonna 1461 saatuaan muutama päivä aiemmin Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Arkussa hän oli enemmän nukkuvan kuin vainajan näköinen. Hänet haudattiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraaliin. Yhdentoista vuoden kuluttua katedraalin kunnostustöiden yhteydessä Joonan pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina. Vuodesta 1547 häntä on kunnioitettu koko Venäjän pyhänä.

Pyhän Joonan muistoa vietetään Venäjällä erityisen juhlavasti kesäkuun 15. päivänä. Lisäksi häntä muistellaan Moskovan esipaimenten yhteisenä juhlapäivänä 5. lokakuuta.

Pyhä Innokenti (Ivan Venjaminov) syntyi vuonna 1797 pienessä kylässä Irkutskin alueella Siperiassa köyhän kirkonpalvelijan poikana. Hän oli vain kuusivuotias, kun hänen isänsä kuoli, ja hänen setänsä otti hänet kasvatettavakseen. Ivan oli älykäs poika. Seitsemänvuotiaana hän jo luki epistolan joulupäivän liturgiassa. Hän oli myös teknisesti lahjakas ja oppi valmistamaan kelloja ja tekemään puusepän töitä. Koko elämänsä ajan hän teki työtä käsillään.

Ivan valmistui pappisseminaarista, meni naimisiin ja vihittiin pian papiksi. Hän oli juuri aloittanut lupaavan työn seurakuntapappina Irkutskissa, kun Irkutskin piispa Mikael sai kirkon ylimmältä johdolta määräyksen löytää pappi lähetystyöhön Alaskaan. Hiippakunnan kaikki papit kieltäytyivät tehtävästä perhesyihin vedoten, isä Ivan heidän joukossaan. Hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun hän kuuli erään venäläisen uudisasukkaan puhuvan aleuttien hurskaudesta ja halusta kuulla Jumalan sanaa. Palava into sai hänet hetkessä valtaansa ja hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ennen pitkää hän jo oli perheineen matkalla Irkutskista koilliseen kohti Alaskaa.

Seitsemän kuukautta kestäneen vaarallisen matkan jälkeen, lokakuussa vuonna 1823, isä Johannes (Ivan) saapui Alaskan rannikon pääkaupunkiin Sitkaan. Vietettyään siellä talven hän siirtyi varsinaiseen määräpaikkaansa Unalaskan saarelle Aleuteille. Sieltä hän löysi puoliksi luhistuneen käyttämättömän kirkon. Alueella ei ollut toiminut vakituista pappia aikoihin. Vaikka monet asukkaista oli kastettu, he tuskin tunsivat evankeliumin ja kristinuskon alkeitakaan.

Ensitöikseen isä Johannes alkoi rakentaa kirkkoa apunaan muutama paikallinen mies, joille hän työn ohessa opetti katekismusta. Hän oppi hämmästyttävän nopeasti aleuttien kielen ja alkoi viivyttelemättä kääntää liturgisia tekstejä ja evankeliumia.

Isä Johannes ulotti toimintansa laajalle alueelle. Hän matkusti saarelta toiselle pienellä veneellä, julisti evankeliumia, kastoi ja teki samalla runsaasti täsmällisiä havaintoja alueen kasvistosta ja eläimistöstä sekä paikallisten asukkaiden tavoista. Neljän ensimmäisen Alaskan-vuotensa aikana hän kirjoitti aleuttien kielen kieliopin. Hän käänsi ja julkaisi aleutiksi evankeliumin, katekismuksen ja monia rukouksia sekä kirjoitti kirjan ”Tie taivasten valtakuntaan” (Ukazanie puti v Tsarstvie Nebesnoje). Siinä hän lyhyesti ja yksinkertaisesti osoitti, että kaste on ainoa varma tie ikuiseen iloon Kristuksen kanssa. Kirja levisi laajalle. Siitä otettiin peräti 47 painosta ja se käännettiin monille kielille.

Kun isä Johannes kerran lähetysmatkoillaan saapui ensimmäistä kertaa eräälle saarelle, hän hämmästyi huomatessaan sen asukkaiden kokoontuneen rannalle häntä vastaan. Eräs kaikkien shamaanina kunnioittama vanha mies oli jo vuotta aikaisemmin ilmoittanut heille lähetyspapin saapumisen. Tuo vanhus oli kasteestaan lähtien jo kolmenkymmenen vuoden ajan nähnyt usein ilmestyksissä kaksi enkeliä, jotka olivat opettaneet häntä rukoilemaan puhdassydämisesti ja antaneet hänelle armolahjan parantaa sairaita.

Tehtyään kymmenen vuotta lähetystyötä Unalaskan seudulla ja kitkettyään sieltä kaiken epäjumalanpalveluksen isä Johannes asettui vuonna 1836 mantereelle Sitkaan. Venäläinen siirtokunta sijaitsi siellä sotaisan tlingit-intiaaniheimon alueella. Shamaaniensa yllytyksestä intiaanit olivat useamman kerran surmanneet joukoittain siirtokunnan venäläisiä asukkaita ja vastustaneet kaikkia yrityksiä julistaa evankeliumia keskuudessaan. Isä Johannes alkoi heti saavuttuaan opetella heidän kieltään ja tapojaan ja oivalsi heidän kulttuurinsa rikkauden. Lopulta isorokkoepidemia osoittautui oveksi, jonka Jumalan kaitselmus avasi heimon kristillistämiseksi. Kun yli puolet heimosta oli shamaanien loitsuista huolimatta kuollut tautiin ja kun elossa olevat näkivät venäläisten säästyneen tartunnoilta, he alkoivat vähitellen hyväksyä rokotukset. Heistä tuli lempeämpiä ja kunnioittavampia venäläisiä kohtaan. He suhtautuivat isä Johannekseenkin hartaan kunnioittavasti, seurasivat hänen toimittamiaan jumalanpalveluksia, kyselivät häneltä kuolemanjälkeisestä elämästä ja kutsuivat häntä kilvan koteihinsa. Kerran eräs intiaani heitti epäröimättä hienoin puuleikkauksin koristellun rasian tulisijaan lämmittääkseen Jumalan miestä.

Isä Johannes oli mukana rakennuttamassa Sitkaan Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkkoa, josta tuli sittemmin hänen oma katedraalinsa. Hän löysi myös aikaa tehdäkseen käännöstöitä sekä etnografisia ja luonnontieteellisiä muistiinpanoja lähetysmatkoiltaan. Hän oli hyvin taitava käsistään, veisti koriste-esineitä, rakensi koneita ja jopa soittimia. Tuonkaltaiset käytännön työt olivat mieluisia hänelle itselleen, mutta samalla ne lähensivät häntä kansaan, jolle hän opetti taitojaan. Lisäksi hän perusti kouluja ja laati itse tarvittavat oppikirjat, joissa venäjän rinnalla käytettiin alkuperäiskansojen kieltä.

Vuonna 1838 isä Johannes matkusti Pietariin valvomaan tieteellisten kirjojensa ja käännöstensä painattamista ja anomaan kirkon johdolta lisää tukea Alaskan lähetykselle. Hänet otettiin lämpimästi vastaan, ja hänen kertomuksensa lähetyskentältä tekivät vaikutuksen arvovaltaisiin piispoihin niin Pietarissa kuin Moskovassakin. Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) luonnehti Johannesta toteamalla, että tällä oli apostolin persoonallisuus.

Pietarissa ollessaan isä Johannes sai tiedon vaimonsa äkillisestä kuolemasta. Metropoliitta Filaret toivoi hänen heti vihkiytyvän munkiksi, mutta hän myöntyi vasta, kun hänen kuudelle lapselleen oli ensin luvattu opiskelupaikat valtion kustannuksella. Omasta toivomuksestaan hän sai uudeksi nimekseen Innokenti, Irkutskin ensimmäisen piispan pyhän Innokentin mukaan. Pyhä synodi teki päätöksen Kamtšatkan ja Alaskan piispanistuimen perustamisesta ja asetti ensimmäiselle ehdokassijalle isä Innokentin. Tapaaminen tsaari Nikolai I:n kanssa sinetöi asian ja vuonna 1840 Innokenti vihittiin piispaksi Pietarissa Kazanin katedraalissa.

Kolmen vuoden poissaolon jälkeen Innokenti palasi piispana Sitkaan mukanaan uusia lähetystyöntekijöitä ja merkittäviä lahjoituksia. Viivyttelemättä hän ryhtyi rakennuttamaan uusia kirkkoja ja kouluja. Perustettuaan Sitkaan seminaarin hän lähti pitkälle paimenmatkalle aloittaen sen Kodiakin saarelta, jonka pyhittäjä Herman (9.8.) oli aikanaan pyhittänyt kilvoitteluelämällään.

Kolmen vuoden ajan piispa Innokenti kiersi kooltaan valtavaa hiippakuntaansa ja Kamtšatkan niemimaan paljolti vielä tutkimattomia jäätiköitä mukanaan vain muutama seuralainen. Hän matkusti koiravaljakolla tai jopa jalkaisin kestäen monenlaista puutetta, varsinkin kylmää. Matkanteon katkaisivat usein lumimyrskyt, jotka pakottivat seurueen jäsenet kaivamaan itselleen suojan lumeen ja odottamaan myrskyn päättymistä. Innokenti kesti matkanteon kaikki vaikeudet samalla kärsivällisyydellä, jolla apostolit kohtasivat osakseen tulleet koettelemukset. Hän asui alkuperäisasukkaiden leirikylissä asettuen kaikkien palvelijaksi ja perusti kirkkoja ja kouluja kaikkialle, missä kulki.

Vuonna 1850 Jakutian alue Itä-Siperiassa liitettiin Innokentin hiippakuntaan, ja hänet korotettiin arkkipiispaksi. Heti hän alkoi opetella jakuutin kieltä ja siirsi toimintansa painopistettä Alaskasta Siperian puolelle. Piispanistuinkin siirrettiin Sitkasta Jakutskin kaupunkiin. Kun Innokenti ensimmäisen kerran luki liturgiassa evankeliumin jakutin kielellä, paikalliset asukkaat ilahtuivat niin suuresti, että pyysivät lisäämään päivän kirkkokalenteriin vuosittaiseksi juhlapäiväksi. Ennen pitkää jakuutin kielellä julkaistiin Uusi testamentti ja psalmit sekä tärkeimmät jumalanpalvelustekstit.

Innokenti julisti kristinuskoa myös korjakkien, tšuktšien ja tunguusien keskuudessa. Apostolinen into, joka paloi hänen sydämessään, sai hänet kiertämään hiippakuntansa kaukaisimmatkin kolkat, jotta toteen kävisivät profeetan sanat: ”Heidän äänensä käy yli kaiken maan, heidän sanansa maanpiirin ääriin” (Ps. 19:4).

Vuonna 1857 arkkipiispa Innokenti kutsuttiin Pietariin osallistumaan kirkon korkeimman hallintoelimen pyhän synodin työskentelyyn. Sen tuloksena hänen hiippakuntaansa perustettiin kaksi apulaispiispan paikkaa, toinen Sitkaan ja toinen Jakutskiin. Innokenti puolestaan oli jälleen löytänyt uuden lähetysalueen Amurjoen varrelta ja Mantsuriasta, ja se veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hän matkusti Kiinan ja Siperian rajalla virtaavaa Amuria pitkin pysähtyen kylissä toimittamassa jumalanpalveluksia ja perustaen seurakuntia. Hän tunsi myötätuntoa alkeellisissa oloissa elävää kansaa kohtaan ja tahtoi auttaa sitä niin aineellisesti kuin hengellisesti. Tuolloin hän myös tapasi nuoren Nikolai Kasatkinin (3.2.), joka oli matkalla lähetystyöhön Japaniin, ja antoi hänelle siunauksensa ja hyviä neuvoja.

Innokentin kirjoitukset Amurin tilanteesta vaikuttivat siihen, että Amurin varsi ja Ussurinmaa siirtyivät Venäjän haltuun. Hän siirrätti piispanistuimensa Blagoveštšenskiin Amurin varrelle ja päätti aloittaa sieltä evankeliumin julistamisen kiinalaisille. Korkea ikä ja heikkenevä näkö pakottivat hänet kuitenkin ajattelemaan lepoa. Hän suunnitteli pyytävänsä pyhältä synodilta luvan asettua eläkepäivikseen luostariin, kun hän vuonna 1867 sai yllättäen tiedon, että hänet oli valittu edesmenneen metropoliitta Filaretin seuraajaksi Venäjän kirkon päämieheksi. Kaikkein suurimpana yllätyksenä valinta tuli Innokentille itselleen. Hän vetäytyi koko päiväksi yksinäisyyteen ja vietti yön polvillaan rukoillen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten hänet, köyhän maalaiskirkon ponomarin poika, oli voitu valita Moskovan metropoliitaksi seuraamaan virassa kaikkien arvostamaa ja oppinutta metropoliitta Filaretia.

Matkalla Moskovaan Innokenti sai kaikissa Siperian kaupungeissa riemastuneen vastaanoton. Monessakaan paikassa ei ollut koskaan ennen nähty metropoliittaa. Lämpimimmin hänet kuitenkin otettiin vastaan hänen kotiseudullaan Irkutskissa, jossa hän joutui kelirikon takia viipymään pidempään.

Kymmenen viimeistä vuotta Moskovan metropoliittana Venäjän kirkon johdossa kruunasivat pyhän Innokentin elämäntyön. Hän oli sitä ennen tehnyt lähetystyötä lähes 45 vuotta, joista piispana 28 vuotta. Silti hän otti uuden tehtävän vastaan täynnä nöyryyttä: ”Kuka minä olen voidakseni ottaa vastaan edeltäjieni opetusviran ja vallan? Olen menneen ajan ja kaukaisen seudun kasvatti, joka on viettänyt yli puolet elämästään kaukaisessa maassa. Olen vain Kristuksen vainion nöyrä sadonkorjaaja, lasten ja uskossaan lapsenmielisten opettaja.”

Vaikka Innokenti oli jo yli 70-vuotias, sairas ja melkein sokea, hän oli yhä täynnä intoa. Hän järjesti uudelleen kirkollisten koulujen toimintaa, vähensi byrokratiaa ja perusti vuonna 1870 lähetysseuran, joka hänen johdollaan yhdeksän vuoden aikana sai aikaa erinomaisia tuloksia. Hän vältti muodollisuuksia ja kansliabyrokratiaa ja sai osakseen niin papiston kuin kansan rakkauden. Sokeuduttuaan kokonaan hän anoi eroa virastaan, mutta sitä ei hänelle myönnetty. Niin hän jatkoi hallintoasioiden hoitamista ja toimitti jumalanpalveluksia ulkomuistista.

Viimeisenä elinvuotenaan pyhä Innokenti oli miltei jatkuvasti sairaana. Suurella viikolla vuonna 1879 hän tunsi kuolemansa lähestyvän ja pyysi toimittamaan sairaanvoitelun sakramentin. Suurena torstaina hän osallistui viimeisen kerran pyhään ehtoolliseen ja aamuyöstä suurena lauantaina antoi henkensä Jumalalle. Hänet haudattiin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan pyhän metropoliitta Filaretin viereen.

Vuonna 1974 Amerikan ortodoksinen kirkko esitti Venäjän kirkolle pyynnön metropoliitta Innokentin kanonisoimiseksi. Kolmen vuoden ajan hänen elämästään ja toiminnastaan koottiin materiaalia niin Amerikassa kuin Venäjällä, ja vuonna 1977 hänet julistettiin pyhäksi.