Pyhän Johannes Krysostomoksen oppilaan patriarkka Prokloksen (20.11.) kuoleman jälkeen kesällä 446 Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi valittiin hurskaudestaan tunnettu pappi Flavianos, joka oli toiminut patriarkaatissa kirkkokaluston hoitajana. Noihin aikoihin levisi monofysiittinen harhaoppi, jossa Kristuksen jumaluutta korostettiin hänen ihmisyytensä kustannuksella. Monofysitismin äärimmäisen muodon kehittäjä ja johtaja oli arkkimandriitta Eutykhes, joka toimi pääkaupungissa luostarin johtajana.

Eutykheen monofysiittiset näkemykset tuomittiin paikallisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 448. Hän itse ei tahtonut astua synodin eteen, mutta kun hän lopulta tuli, hän tunnusti Kristuksessa vain yhden jumalallisen luonnon. Hänet julistettiin saman tien kirkonkiroukseen ja Flavianos kirjoitti asiasta paaville. Myös Eutykhes itse yritti vedota paaviin. Paavi asettui kuitenkin ehdottomasti Flavianoksen opilliselle kannalle. Hän kirjoitti tälle kaksi kirjettä, joista toinen nimeltä ”Asiakirja Flavianokselle” luettiin myöhemmin Khalkedonin neljännessä yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 451. Se auttoi suuresti siinä, että opetus Kristuksesta täydellisenä Jumalana ja täydellisenä ihmisenä pääsi voitolle ortodoksisena näkemyksenä.

Eutykhes vaikutti voimakkaasti keisarin pääministerinä toimineeseen eunukki Khrysafiokseen, joka oli alusta alkaen vastustanut Flavianoksen valitsemista patriarkaksi. Khrysafios taivutti heikkolahjaisen keisari Teodosios II:n (408–450) vaatimaan Flavianokselta kultaa hänen vihkimyspäivänään. Flavianos lähetti hänelle ehtoollisastioita ja köyhille kuuluvia varoja osoittaakseen, mistä kirkon aarteet koostuivat. Tästä eunukki raivostui ja jatkoi juonittelujaan alkamalla vihjailla keisarille, että Flavianos aikoi vihkiä nunnaksi ja diakonissaksi hänen lahjakkaan hurskaan sisarensa Pulkherian, joka toimi kulissien takana todellisena vallankäyttäjänä. Flavianos kumosi tämän huhun ja pyysi Pulkheriaa välttämään osoittamasta kiintymystä hänen persoonaansa kohtaan.

Khrysafios tahtoi kuitenkin saada patriarkaksi Eutykheen eikä luovuttanut, vaikka kirkolliskokous oli tuominnut tämän. Liittolaisekseen he saivat Aleksandrian patriarkan Dioskoroksen. Heidän puolelleen tuli myös keisarinna Eudoksia, joka ei voinut sietää Pulkheriaa, ja hänen avullaan he taivuttivat keisarin kutsumaan Efesokseen koolle uuden kirkolliskokouksen, joka tunnetaan historiassa rosvosynodin nimellä. Tarkoituksena oli tuomita kokouksessa Flavianos ja hänen seuraajansa uusnestoriolaisina. Kirkolliskokousta johti Dioskoros. Läsnä oli myös syyrialainen munkki Bar Sauma¹ tukenaan joukko munkkeja, joiden huhuttiin tehneen väkivaltaisia hyökkäyksiä Eufratin varrella olevia nestoriolaisia kristittyjä vastaan, polttaneen heidän luostareitaan ja jopa tappaneen nestoriolaisten piispoja.

Kokouksen avajaisissa paavin legaatteja estettiin lukemasta paavi Leon (18.2.) kirjettä, ja Dioskoros kutsui Eutykheen esittämään uskontunnustuksensa, joka sen jälkeen julistettiin oikeaoppiseksi. Hänelle palautettiin arkkimandriitan arvo ja Flavianos julistettiin harhaoppiseksi, koska hänen käsityksiään pidettiin nyt Efesoksen kolmannen yleisen kirkolliskokouksen vastaisina. Flavianos ja paavin legaatit esittivät turhaan vastalauseensa, ja Dioskoros alkoi lukea tuomitsevaa päätöstä. Jotkut piispat kiirehtivät estämään häntä, jolloin hän teeskenteli tuntevansa itsensä uhatuksi ja kutsui vartijat avukseen.

Jumalansynnyttäjän kirkon ovet avattiin, ja Vähän-Aasian prokonsuli syöksyi sotilaineen sisään. Flavianos tarttui kirkon alttariin, mutta sotilaat ja Bar Sauman munkit riistivät hänet irti ja raahasivat hänet ulos kirkosta. Useimmat piispat jäivät vangiksi kirkkoon ja heidän oli pakko allekirjoittaa asiakirja, joka sisälsi harhaopin hyväksymisen ja Flavianoksen karkottamisen. Flavianos itse ehti kirjoittaa valituksen paaville, mutta se takavarikoitiin. Flavianoksen vammat olivat niin vakavia, että hän kuoli kolmen päivän kuluttua Hypidassa Lydian maakunnassa matkallaan karkotuspaikkaansa.

Kun Pulkheriasta tuli sijaishallitsija Teodosioksen kuoltua, hän määräsi, että Flavianoksen ruumis on tuotava takaisin Konstantinopoliin ja sijoitettava hänen edeltäjiensä joukkoon Pyhien apostolien kirkkoon. Tämä tapahtui helmikuussa vuonna 451. Samana vuonna Khalkedoniin kokoontunut neljäs yleinen kirkolliskokous tuomitsi monofysitismin, erotti Dioskoroksen ja Eutykheen ehtoollisyhteydestä, julisti Flavianoksen kuuluvan pyhien joukkoon ja alkoi kunnioittaa häntä uskonmarttyyrina.

Pyhä Makari (Mihail Parvitski-Nevski) syntyi kirkonpalvelijan perheeseen Vladimirin läänissä Šapkinon kylässä vuonna 1835. Hänen vanhempansa olivat aineellisesti köyhiä mutta hengellisesti rikkaita. Mihail peri äidiltään lämpimän, myötätuntoisen sydämen ja rakkauden rukouselämään. Vuonna 1843 perhe muutti Tobolskiin Siperiaan. Siellä Mihailin sydämessä syttyi palava halu lähteä lähetystyöhön Altaille.

Valmistuttuaan hengellisestä seminaarista vuonna 1854 Mihail lähti opettajaksi Altain lähetysasemalle, vaikka olisi loistavien arvosanojensa puolesta voinut jatkaa opiskelua akatemiassa. Altailla hän sai kuulla sikäläisen lähetyksen perustajasta pyhästä arkkimandriitta Makari Gluharevista (18.5.), jota hän piti lähetystyöntekijän esikuvana ja joka kerran ilmestyi hänelle unessakin. Aluksi nuori Mihail toimi lukijana kirkossa ja uskonnonopettajana. Hän kulki lähetystyöntekijöiden mukana pitkillä matkoilla vaikeakulkuisissa erämaissa ja ryhtyi opettelemaan altailaisia kieliä kuten tunguusia, joka on tärkein Venäjän alueella puhuttava altailainen kieli. Vuonna 1861 hänet vihittiin munkiksi nimellä Makari ja kolmen päivän kuluttua myös papiksi. Tästä alkoi hänen itsenäinen toimintansa lähetystyöntekijänä. Ennen pappisvihkimystä hän oli julistanut kristinuskoa niille, jotka halusivat kuunnella, ja valmistanut ihmisiä kasteeseen ja pyhään ehtoolliseen. Nyt hän saattoi itse kastaa, jakaa ehtoollista ja toimittaa muita sakramentteja.

Altailla kohtaavat toisensa suuret vastakohtaisuudet: koskemattoman luonnon kauneus ja ihmisten äärimmäinen köyhyys. Paikalliset asukkaat olivat taikauskoisia ja korkeiden hengellisten totuuksien selittäminen heille oli vaikeaa. Altain kansojen kääntymistä kristinuskoon edisti kuitenkin Makarin valoisa persoonallisuus. Se veti puoleensa kaikkia, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Makari omaksui täydellisesti altain kielen ja murteet ja omisti useita vuosia jumalanpalveluskirjojen ja Raamatun tekstien kääntämiselle. Hän matkusti itse Pietariin valvomaan käännösten painattamista. Yhdessä erään altailaisen kristityn kanssa hän laati altain kielen kirjoitusjärjestelmän. Hän perusti Altain alueelle kouluja ja otti oppilaat mukaan käännöstyöhön.

Vuonna 1883 Makari nimitettiin Altain lähetyksen johtajaksi ja seuraavana vuonna hänet vihittiin piispaksi. Niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka hän johti lähetysasemaa, niin kastettujen kuin kirkkojen ja seurakuntakoulujenkin määrä kasvoi tuntuvasti. Makari oli eri tasoilla mukana lähetystyössä kaikkiaan 36 vuotta ja tuli tunnetuksi kautta koko Venäjän. Japanin valistaja ja lähetystyöntekijä pyhä Nikolai (3.2.) kirjoitti hänelle: ”Te olette nousseet pyhän vuoren huipulle, jossa loistatte nyt valoa koko ortodoksiselle kansalle.”

Makarin työsarka vaihtui vuonna 1891, kun hänet korotettiin Tomskin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän jatkoi aktiivista toimintaansa. Hän perusti useita uusia seurakuntia, lukuisia seurakunnallisia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja kaksi naisluostaria. Lisäksi hiippakuntaan luotiin kokonainen hengellisten koulujen verkosto. Ajan vaatimukset huomioon ottaen hän liitti niiden opetusohjelmaan ennen muita hiippakuntia moderneja aineita kuten tähtitiedettä, kemiaa, hygieniaa sekä taideaineita.

Makari oli tunnettu opetuspuheiden pitäjä. Hän opetti aina ja kaikkialla, ei vain kirkossa, vaan kaikkialla missä hän liikkui. Hän oli luonteeltaan seurallinen ja viihtyi ihmisten parissa, ja kansa rakasti häntä. Hän myös aavisti ennalta Venäjän tulevat koettelemukset. Eräässä opetuspuheessaan hän sanoi: ”Elämme sekasorron aikaa. Venäjällä on toki ennenkin ollut vaikeita aikoja, mutta ei niin huonoja kuin nyt. Silloin kaikki olivat Jumalan puolella ja halusivat tietää, mikä on Hänelle otollista, mutta nyt on toisin.”

Vuonna 1912 Makari valittiin Moskovan metropoliitaksi 77-vuotiaana. Maallistuva pääkaupunki tarvitsi piispaa, jolla oli lähetysnäkyä, sillä monet olivat vieraantuneet uskosta ja kylmä muodollinen uskonnollisuus voitti alaa. Kuten Tomskissa, niin Moskovassakin Makari kiinnitti erityistä huomiota kansan opettamiseen ja puuttui päättäväisesti epäkohtiin. Tavallinen kansa rakasti häntä, mutta hänen yksinkertainen opetuksensa ja ankaran kirkollinen patriarkaalinen asenteensa ei ollut kaikkien mieleen. Uskosta vieraantuneet pitivät häntä jälkeenjääneenä ja mielenkiinnottomana piispana eivätkä pääkaupungin papit osanneet suhtautua häneen luontevasti. Makari itse ei koskaan pyrkinyt korkeaan asemaan eikä halunnut luoda uraa. Hän etsi vain Jumalan kunniaa ja ihmisten pelastusta.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 sanomalehdistö aloitti panettelukampanjan Makaria vastaan. ”Ajan henkeä vastaamattomana” hänet pakotettiin vetäytymään eläkkeelle niin kuin monia muitakin monarkistisina pidettyjä piispoja. Lisäksi jo 82 vuotta täyttäneeltä Makarilta evättiin Moskovan metropoliitalle kuuluva oikeus asua Pyhän Kolminaisuuden lavrassa, ja hänet karkotettiin Ugrešan Pyhän Nikolaoksen luostariin.

Luostarin sulkemisen jälkeen vuodesta 1925 Makari asui Kotelnikin kylässä Moskovan alueella. Viimeiset elinvuotensa hän vietti osittain halvaantuneena ja lähes unohdettuna. Sairaanakin hän noudatti tarkkaa päiväjärjestystä ja iloitsi aina suuresti hengellisten ystävien ja varsinkin papiston vierailuista. Helmikuun 16. päivänä 1926 hänelle toimitettiin sairaanvoitelu. Saman päivän iltana Altain apostoli ja lähetyspiispa Makari antoi sielunsa Herralle. Hautajaisiin osallistui seitsemän piispaa ja lähes 80 pappia.

Vuonna 1957 Makarin maalliset jäännökset siirrettiin Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Onesimos oli syntyjään fryygialainen. Hän palveli orjana kolossalaisen kristityn Filemonin kotona. Varastettuaan isännältään jotain Onesimos karkasi ja pakeni Roomaan. Siellä hän kohtasi apostoli Paavalin, joka oli vangittu noihin aikoihin, ja tämän sanojen vaikutuksesta Onesimos tuli katumukseen ja tunnusti tekonsa. Hänestä tuli kristitty ja hänet kastettiin. Onesimos oli innokas osoittamaan elämässään hyveiden hedelmiä. Paavali lähetti hänet takaisin isäntänsä Filemonin luo mukanaan kirje, jossa Paavali pyysi Onesimokselle anteeksiantoa ja vapautta. Tämä henkilökohtainen Kirje Filemonille otettiin sittemmin Uuden testamentin kirjojen joukkoon.

Filemon otti kirjeen ja Onesimoksen iloiten vastaan, ei enää orjanaan vaan veljenään. Filemon lähetti hänet takaisin Paavalin luo, jotta tämä saisi tehdä hänestä evankeliumin julistajan ja käyttää häntä apunaan.

Paavalin marttyyrikuoleman jälkeen Onesimos oli yksi niistä, jotka jatkoivat hänen työtään pelastuksen sanoman opettajana. Hänen vaikutuksestaan Rooman prefektin Tertulluksen veljen vaimo kääntyi kristityksi. Tertullus raivostui suuresti kuullessaan, että ylimysnaiset olivat joutuneet entisen orjan pauloihin, ja antoi pidättää Onesimoksen. Kuulusteluissa Tertullus kysyi, miksi Onesimos oli lähtenyt isäntänsä luota. ”Minä olen nyt ainoan todellisen isännän Jeesuksen Kristuksen palvelija.” ”Kuka on maksanut hinnan siitä, että sinusta on tullut vapaa?” Tertullus kysyi. ”Kristus, elävän Jumalan Poika, joka on ostanut minut oman verensä hinnalla”, Onesimos vastasi rauhallisesti.

Lopulta Tertullus määräsi Onesimoksen kidutettavaksi. Kidutuksia jatkettiin kahdeksantoista päivän ajan, mutta Onesimos näytti pitävän kärsimyksiään vain ilon ja ylpeyden aiheena. Kun Tertullus huomasi, että tämä teki vaikutuksen moniin pakanoihin, hän määräsi Onesimoksen karkotettavaksi Pozzuoliin Napolin lähistölle ja kielsi häntä ankarasti enää levittämästä kristinuskoa.

Onesimos alkoi kuitenkin välittömästi julistaa evankeliumia, ja monia tuli uskoon. Jonkin ajan kuluttua hänet pidätettiin ja vietiin takaisin Tertulluksen eteen. Tämä kysyi: ”Miksi olet vastannut armeliaisuuteeni vääryydellä?” Onesimos vastasi: ”Oi prefekti, toivoin, että ennemmin tai myöhemmin sinäkin olisit valinnut sen mikä on parempaa ja hylännyt huonomman. Olen rukoillut Kristusta, että sinustakin tulisi Hänen orjansa.” Onesimoksen röyhkeys hämmästytti Tertullusta, joka määräsi Onesimoksen taas kidutuksiin. Häntä revittiin raajoistaan neljään suuntaan, minkä jälkeen häntä piestiin rajusti tuntikausia. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, hän säilytti tyyneytensä ja puhui Tertullukselle, joka ei lopulta enää jaksanut kuunnella vaan lähti pois. Pyhää Onesimosta piestiin niin kauan, että hän menehtyi ruhjeisiinsa. Näin hän siirtyi voitokkaasti kilvoitelleiden marttyyrien joukkoon.

Eräs keisarin hovipiireihin kuulunut varakas ylimysnainen hankki pyhän Onesimoksen jäännökset itselleen. Hän teetätti niille ylellisen hopeoidun arkun, jota hän säilytti kalliina aarteenaan kuolemaansa saakka.

Major oli Rooman armeijan sotilas, joka palveli Pohjois-Afrikassa, kunnes keisari Diocletianuksen (284–305) aikana hänet sijoitettiin Gazaan. Kristittyjen vainon aikana hänet ilmiannettiin, ja hän tunnusti olevansa kristitty. Pyhä Major ei tehnyt vastarintaa vaan alistui nöyrästi kärsimään Herransa tavoin. Kun häntä oli kidutettu seitsemän päivää, hän menehtyi. Näin hän siirtyi voittoisasti kilvoitelleiden marttyyrien joukkoon.

Eusebios kilvoitteli 300-luvulla syyrialaisessa luostariyhteisössä ja vetäytyi sittemmin erakkokilvoitukseen Asikhan kylän lähistölle. Hän ei rakentanut itselleen kunnollista keljaa, vaan kyhäsi pelkistä kivistä pienen suojan. Henkensä pitimiksi hän tapasi syödä vedessä liotettuja herneitä ja papuja sekä toisinaan viikunoita. Vanhemmiten hän kävi heikoksi ja menetti kaikki hampaansa, mutta hän ei muuttanut elämäntapaansa vaan jatkoi kilvoitustaan vuorilla niin talvipakkasella kuin kesähelteelläkin. Eusebioksella oli tapana syödä koko suuren paaston aikana vain viisitoista kuivattua viikunaa. Hän laihtui niin, ettei voinut enää käyttää vyötä, koska se ei pysynyt ylhäällä. Niinpä hän neuloi vyönsä kiinni viittaansa.

Pyhittäjä Eusebios piti jatkuvasti ajatuksensa Jumalassa. Vieraat hän otti ystävällisesti vastaan. Lopulta hän kuitenkin päätti antaa muurata itsensä umpeen asumukseensa. Hän jätti siihen vain pienen aukon, josta saattoi keskustella ihmisten kanssa tulematta itse nähdyksi. Samasta aukosta hän sai vähäisen ravintonsa. Monet kävivät hänen luonaan kuuntelemassa taivaallisia asioita ja saamassa hänen siunauksensa. Ennen pitkää Eusebios pakeni tulijoita kiipeämällä ulos katottomasta olinpaikastaan. Hän meni läheiseen luostariin ja sulkeutui sen muurin kulmassa olleen tornin pieneen varastohuoneeseen.

Eusebioksen kaipaus Jumalaan oli niin palava, että kaikki kilvoitukset olivat hänelle vaivattomia ja keveitä. Pyhittäjä Eusebios nukkui pois 430-luvulla 90 vuoden ikäisenä.

Pyhä Teognios syntyi 400-luvun alkupuolella Kappadokiassa. Hän ryhtyi munkiksi jo hyvin nuorena. Kaipaus Vapahtajan elämään liittyvien pyhien paikkojen näkemiseen sai hänet lähtemään Pyhälle maalle. Tuohon aikaan monissa sikäläisissä luostareissa oltiin kuitenkin kuuliaisia niille piispoille, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin kirkolliskokouksen opinmäärittelyä. Teognios löysi turvapaikan roomalaisen ylhäisönaisen Flavian hiljattain perustamasta uudesta luostarista, jossa ortodoksinen oppi oli kunniassa.

Jonkin ajan kuluttua Flavia palasi Roomaan, jossa hän kuoli pian. Luostarinsa hän jätti Teognioksen haltuun. Pyhälle Julianokselle omistettavan kirkon rakennustyöt olivat vielä kesken. Teognios pelkäsi kuitenkin, että luostarin johtamiseen liittyvät monet huolet ja yhteydenpito maailmaan riistäisivät häneltä Kristuksen ylistämän ”hyvän osan” (Luuk.10:42). Siksi hän luopui Flavian hänelle uskomasta tehtävästä ja suuntasi kulkunsa kohti erämaata. Ensin hän liittyi pyhän Teodosioksen (11.1.) veljestöön ja asettui sitten Jordanin lähelle Kalamonin lauraan kuuluvaan luolaan. Siellä hän rukoili, paastosi ja valvoi. Ansaitakseen elantonsa hän punoi koreja, jotka hän kasteli omilla kyynelillään.

Teognios oli yli 50-vuotias, kun Jerusalemin patriarkka Elias vihki hänet vastoin hänen omaa tahtoaan Bethelian pikkukaupungin piispaksi Gazan tuntumaan. Hallinnollisia tehtäviä hoitaessaan hänen periaatteenaan oli aina pyytää rukouksessa Jumalalta apua ja lohdutusta. Piispanakaan hän ei kokonaan luopunut erakkoelämästään, vaan aina tilaisuuden tullen palasi erämaahan keljaansa, jonka ympärille oli syntynyt pieni erakkoyhteisö.

Keisari Anastasioksen aikana (491–518) Teognios meni muutaman munkkinsa kanssa Konstantinopoliin pyytämään keisarilta verohelpotuksia Bethelian asukkaille. Hän rukoili Jumalan armoa auttamaan ja lohduttamaan vaikeassa tilanteessa olevia kaittaviaan. Keisari suostui hänen pyyntöönsä. Kaikkialla matkan varrella Teognios teki rukouksillaan ihmeitä ja levitti ympärilleen Jumalan siunausta. Kerran hän pysäytti raivoavan myrskyn pystyttämällä rannalle ristin ja kieltämällä merta etenemästä sen yli.

Piispa Teognioksen oma elämä kuvasti hänen opetustaan nöyryydestä, jonka avulla ihminen voi kuolettaa itsekkään tahtonsa ja edistyä Kristuksen rakkaudessa. Hän rukoili lakkaamatta maailman pelastuksen puolesta kyyneleitä vuodattaen. Unissaankin hänen huulensa toistelivat psalmeja. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen vuonna 523. Pian hänen siunatun loppunsa jälkeen sade päätti aluetta ahdistaneen pitkäaikaisen kuivuuden, mitä uskovat pitivät merkkinä hänen esirukoustensa voimasta Jumalan valtaistuimen edessä.

Pyhä Walfrid¹ syntyi Pisassa vuoden 700 tienoilla. Hän meni naimisiin Thesia-nimisen naisen kanssa, ja he saivat viisi poikaa ja ainakin yhden tyttären. He rakastivat Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan ja haaveilivat usein voivansa omistautua kokonaan Kristuksen palvelemiseen. Heillä oli kaksi korsikalaista ystävää, Gunduald ja Fortis, joilla oli samanlaisia haaveita. Ennen pitkää he hankkivat maata Monte Verden Palazzuolosta² ja perustivat sinne miesluostarin, jonka he omistivat pyhälle apostoli Pietarille. Siellä alettiin noudattaa Monte Cassinon benediktiinisääntöä. Lähistölle he rakennuttivat naisluostarin, jossa Thesia ja hänen tyttärensä vihittiin nunniksi.

Walfridin johdolla Pyhän Pietarin luostarin veljestö alkoi nopeasti kasvaa. Noviiseiksi tulivat muun muassa Walfridin poika Gimfrid sekä Gundualdin ainoa poika Andreas. Pian veljiä oli jo kuutisenkymmentä.

Pyhä Walfrid nukkui pois rauhassa vuoden 765 tienoilla. Hänen seuraajakseen tuli Gimfrid. Vielä kymmenisen vuotta aiemmin Gimfrid oli karannut luostarista arvoesineitä mukanaan mutta tullut jonkin ajan kuluttua katuvaisena takaisin.