Finan oli syntyjään keltti ja lähtöisin Irlannista. Hän kilvoitteli munkkina maineikkaalla Ionan luostarisaarella. Vuonna 651 hänet lähetettiin Lindisfarnen piispaksi pyhän Aidanin (31.8.) jälkeen. Hänen laaja hiippakuntansa kattoi Durhamin, Northumbrian ja Yorkin alueet.

Vuonna 653 mercialainen ruhtinas Peada tuli Northumbriaan pyytämään kuningas Oswiun tyttären kättä. Oswiu ei kuitenkaan tahtonut antaa tytärtään pakanalle. Lopulta Finan opetti Peadalle kristinuskoa ja kastoi hänet. Tämän jälkeen Finan lähetti pyhän Ceddin (26.10.) ja kolme muuta pappismunkkia Merciaan, nykyiseen Keski-Englantiin, jossa kristinusko alkoi nopeasti levitä. Myös itäsaksien kuningas Sigebert pyysi Finanilta lähetystyöntekijöitä, ja lopulta Finan vihki Ceddin itäsaksien piispaksi.

Kun Brittein saarilla alettiin väitellä pääsiäisen ajankohdasta, Finan puolusti vanhaa kelttiläisen kirkon käytäntöä. Roomalainen ajanlasku saatiinkin käyttöön vasta hänen jälkeensä. Finan edusti muutenkin vanhaa kelttiläistä kristillistä kulttuuria. Kun Finan rakennutti Lindisfarneen hiippakuntansa keskuskirkon, sitä ei tehty kivestä vaan kelttiläiseen tyyliin puusta. Seinät olivat tammea ja katto ruo’oista. Pyhän Aidanin jäännökset siirrettiin sen alttarin oikealle puolelle.

Johdettuaan hiippakuntaa viisaudella ja rakkaudella pyhä Finan nukkui pois vuonna 661.

Keisari Basileios I:n (867–886) hallituskaudella Konstantinopolin keisarillisen palatsin vartiomiehelle ilmestyi eräänä yönä mies, joka sanoi: ”Olen Menas Kallikelados¹. Minut on kätketty maahan siinä osassa rantaa, jota sanotaan Akropolikseksi.” Mies vielä osoitti paikkaa sormellaan.

Aamulla vartiomies ilmoitti tapahtuneesta esimiehilleen, ja nämä kertoivat keisarille. Paikalle lähetettiin sotilaita, jotka aloittivat kaivaukset. Pian löytyi metalliarkku, jossa oli pyhän marttyyrin jäännökset. Arkun kanteen oli kirjoitettu noin neljäsataa vuotta vanha vuosiluku ja sen paikan nimi, johon arkku oli määrä viedä. Kaikki paikalla olijat ylistivät Jumalaa, joka on ihmeellinen pyhissään.

Pyhittäjä Feodor eli Kiovan luolaluostarissa 1200-luvulla vaikenemiskilvoittelua harjoittaen. Vaikeneminen oli hänen tiensä jatkuvaan Jumalan katseluun; se varjeli häntä maallisilta huvituksilta ja esti häntä tekemästä syntiä kielellään. Sen avulla hän eli elämänsä Herralle otollisesti ja sai Häneltä ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat luostarin etäisissä luolissa.

Mikael Mauroeides syntyi Traakian Adrianopolissa 1400-luvun lopulla. Hänen perheensä oli varakas, ja se oli päässyt sulttaani Bayezid II:n (1481–1512) erityissuosioon. Mikael käytti omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa auttaakseen kreikkalaisia ja muita kristittyjä, jotka olivat turkkilaisten valloittajien armoilla ja kärsivät ankarasta verotuksesta. Hän puhui usein sulttaanille heidän puolestaan. Tämä kaikki nostatti kateutta ja suuttumusta eräissä fanaattisissa turkkilaisissa, jotka alkoivat syyttää Mikaelia jumalanpilkasta.

Mikael tuotiin islamilaiseen tuomioistuimeen. Tuomari ymmärsi, että Mikael oli syytön, mutta väkijoukon raivon tähden hän käski panna tämän vankilaan. Väkijoukko lähti seuraavaksi sulttaanin palatsille ja vaati Mikaelille kuolemantuomiota, ellei hän kääntyisi islamiin. Kuulustelujen jatkuessa Mikael torjui jyrkästi niin uhkaukset kuin lupauksetkin ja ilmoitti pysyvänsä kristittynä. Lopulta hänet tuomittiin kuolemaan.

Pyhä Mikael Mauroeidis surmattiin mestaamalla 17. helmikuuta 1490. Turkkilaiset polttivat hänen ruumiinsa. Adrianopolin kristityt kunnioittivat pyhää Mikaelia suojelijanaan, kunnes kaupungin viimeisetkin kristityt karkotettiin vuonna 1927. Adrianopolis kuuluu nykyään Turkille ja tunnetaan nimellä Edirne. Pyhä Mikael Mauroeidis on usein sekoitettu toiseen uusmarttyyri Mikaeliin (10.3.), joka surmattiin vuonna 1544.

Pyhittäjä Joona oli maallikkonimeltään Johannes. Lisänimen Tuuheatukkainen hän sai paksun tukkansa ja muutenkin runsaan karvoituksensa takia. Hän vihkiytyi munkiksi todennäköisesti Oševenin luostarissa Kargopolin kaupungin lähistöllä. 1500-luvun lopulla hän vetäytyi Äänisjoen varrella sijaitsevalle kukkulalle vajaan puolen kilometrin päässä Kargopolista. Tällä paikalla hän kilvoitteli ainakin kaksikymmentä vuotta (1592–1612). Hänen luokseen tuli muutamia oppilaita, jotka asuivat omissa keljamajoissaan. Kirkkoa erakkoluostarissa ei ollut. Pyhittäjä Joona kuoli helmikuun 17. päivänä vuonna 1612 ja hänet haudattiin kukkulalle, jossa hän oli kilvoitellut. Myöhemmin paikalle rakennettiin puukirkko.

Pyhä Jermogen syntyi vuonna 1530 vaatimattomaan perheeseen Volgan tai Donin varrella. Hän sai kirkollisen kasvatuksen todennäköisesti Kazanissa Kristuksen kirkastumisen luostarissa, ja vartuttuaan hänestä tuli seurakuntapappi erääseen Kazanin kirkoista. Vuonna 1579, kun Jermogen oli noin 50-vuotias, Kazanissa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan kaupunkia. Muslimit pitivät sitä Jumalan vihan merkkinä ortodokseja kohtaan; he alkoivat pilkata ortodoksista uskoa ja erityisesti ikonien kunnioittamista. Kristittyjen lohduksi palon syttymispaikalta löytyi kuitenkin ihmeellisesti Jumalanäidin ikoni, joka tultiin myöhemmin tuntemaan hänen Kazanilaisena ikoninaan (8.7.). Pyhän Jermogenin osaksi tuli kantaa ikoni juhlallisesti ristisaatossa löytymispaikalta läheiseen kirkkoon. Myöhemmin hän kirjoitti tarkan kuvauksen ikonin löytymisestä sekä laati ikonin juhlapäivän troparin ja muut jumalanpalvelustekstit.

Jäätyään leskeksi Jermogen vihkiytyi munkiksi vuonna 1587. Hänestä tehtiin heti Kazanin Kristuksen kirkastumisen luostarin johtaja, mitä tehtävää hän hoiti kolme vuotta. Se jälkeen hänet vihittiin Kazanin metropoliitaksi. Kazanin hiippakunnan kaakkoisosissa kirkollinen elämä oli vasta alullaan. Pohjoisessakin ortodoksisuus vahvistui ja lujittui varsin hitaasti toisuskoisten ja vierasheimoisten kansojen paineessa. Monet ortodoksisuuteen kääntyneet noudattivat pakanallisia tapoja ja olivat ortodokseja vain nimellisesti. Tässä tilanteessa Jermogen teki kaikkensa juuriakseen laumastaan pakanuutta ja estääkseen vastakääntyneitä ajautumasta islamin, katolisuuden tai protestanttisuuden pariin. Laumansa opetukseksi hän alkoi tutkia ja tuoda esille Kazanin lähihistorian ortodoksisia merkkihenkilöitä ja marttyyreja. Hän nosti unohduksista marttyyrien Johanneksen (24.1.) sekä Stefanin ja Pietarin (24.3.) kilvoitukset, osallistui aktiivisesti Kazanin arkkipiispan Hermanin (6.11.) kanonisointiin sekä laati Kazanin ihmeidentekijöiden Gurin ja Varsonofin (4.10.) elämäkerrat. Hän myös rakennutti Jumalanäidin Kazanin ikonin löytymispaikalle kivikirkon.

Tsaari Boris Godunovin kuolemasta vuonna 1605 Venäjällä alkoi sekasorron aikana tunnettu kausi. Vallan kaappasi vale-Dimitri, joka esiintyi viisitoista vuotta aiemmin murhattuna kruununperillisenä. Hän päätti ottaa vaimokseen puolalaisen katolisen prinsessan ja sallia katolisten kirkkojen rakennuttamisen Moskovaan. Asiaa pohtimaan kokoontuneista piispoista vain Jermogen rohkeni korottaa äänensä hallitsijaa vastaan ortodoksisen uskon nimissä. Hänen rohkeudestaan vihastuneena vale-Dimitri lähetti hänet takaisin Kazaniin, jossa hän virui vangittuna noin vuoden aina vale-Dimitrin murhaan asti. Valtaan nousi tsaari Vasili Šuiski, joka karkotti vale-Dimitrin nimittämän katolismielisen patriarkka Ignatin ja nimitti hänen tilalleen Venäjän patriarkaksi pyhän Jermogenin (v. 1606). Ensitöikseen pyhä Jermogen rakennutti Moskovaan uuden kirjapainon liturgisten kirjojen painattamista varten. Minean ensimmäiset osat painettiin hänen johdollaan. Hän itse tarkasti, että tekstit olivat oikein, ja käännätti uusia tekstejä suoraan kreikasta.

Valtaosa pyhän Jermogenin patriarkkakaudesta kului kuitenkin maan poliittisten ristiriitojen sovitteluun. Vaikka hänellä oli ikää jo yli 70 vuotta, hän puolusti väsymättä ortodoksista uskoa ja laillista tsaaria. Poliittisesti epävakaana ja sekavana aikana, jolloin maa oli alttiina Puolan ja Liettuan hyökkäyksille ja jesuiittojen vaikutukselle, hänen toimensa eivät tähdänneet kunnian tavoitteluun vaan johtivat ristille ja marttyyrikilvoitukseen. Jo ensimmäisinä kuukausinaan patriarkkana hän käytti kaiken arvovaltansa tukeakseen tsaari Vasilia Moskovaa lähestyviä kapinallisia Bolotnikovin joukkoja vastaan. Hän kokosi kansan yhteen, julisti kolmen päivän mittaisen paaston ja lähetti eri kaupunkeihin kiertokirjeitä, joissa hän kehotti kansaa pysymään uskollisena lailliselle tsaarille. Kapina raukesi, mutta uusi oli jo alullaan. Toinen vallantavoittelija alkoi ahdistella Moskovaa puolalaisten joukkojen tukemana. Lopulta Moskovassakin puhkesi avoin kapina ja Jermogenin varoituksista huolimatta tsaari Vasili pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1610.

Moskovan aatelisto halusi pyytää tsaariksi Puolan kuninkaan Sigismund III:n pojan ajatellen tämän ilman muuta kääntyvän ortodoksiseen uskoon. Jermogen ymmärsi toiveen petollisuuden ja asetti ennakkoehdoksi, että uuden tsaarin piti ottaa ortodoksinen kaste ennen Moskovaan tuloaan. Mitkään suostuttelut ja uhkaukset eivät saaneet häntä tinkimään tästä kannastaan. Olosuhteiden pakosta hänestä tuli ortodoksisuuden ja venäläisyyden keulahahmo aikana, jona niin puolalaiset kuin kapinalliset rosvojoukot isännöivät Moskovassa. Jälleen kerran hän lähetti kiertokirjeen Venäjän kaupunkeihin kehottaen niitä puolustamaan Moskovaa puolalaisia ja kapinallisia vastaan. Asian tultua ilmi hänet määrättiin kotiarestiin. Palmusunnuntaina 1611 hänen vielä sallittiin osallistua kansan rakastamaan vanhaan seremoniaan, jossa patriarkka ratsastaa aasilla, mutta tällä kertaa toreilla ja katujen varsilla oli ortodoksisen kirkkokansan sijaan vihollisen jalka- ja ratsuväkijoukkoja tykkeineen ja sapeleineen. Suurella viikolla puolalaisten ja kaupunkilaisten kesken puhkesi taistelu. Puolalaiset sytyttivät tulipalon, joka tuhosi miltei koko Moskovan. He vangitsivat Jermogenin ja nimittivät hänen tilalleen patriarkaksi jälleen katolismielisen Ignatin.

Samaan aikaan venäläisten joukot lähestyivät Moskovaa ja alkoivat piirittää sen raunioita. Patriarkka Jermogenia taivutettiin kuolemalla uhaten lähettämään joukot pois, mutta hän vastasi: ”Mitä te minua uhkailette? Minä pelkään vain Jumalaa. Uhkaatte minua kurjalla kuolemalla, mutta minä toivon saavani sen kautta kruunun.” Kaupungin vapauttaminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä erimielisyydet hajottivat taas kerran venäläisten rivit. Kun uutta joukkoa koottiin Nižni Novgorodissa, pyhä Jermogen lähetti kiireesti salaisen kirjeen kehottaen kansaa ja joukkoja yhtenäisyyteen. Venäläisten lähestyessä Moskovaa Jermogenin vankeutta kiristettiin. Hän nääntyi nälkään tyrmässään Kremlin Ylienkeli Mikaelin (Tšudovin) luostarissa helmikuun 17. päivänä 1612 kymmenen päivää ennen Moskovan vapauttamista.

Jo aikalaiset kunnioittivat patriarkka Jermogenia uutena uskontunnustajana. Neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen maatumattomat reliikkinsä siirrettiin Ylienkeli Mikaelin luostarista Kremlin pääkirkkoon Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Kansa kunnioitti Jermogenia pyhänä jo kauan ennen hänen kanonisointiaan vuonna 1913, ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtuneet lukuisat ihmeet osoittavat hänen esirukoustensa voiman Jumalan edessä.

Pyhä Teodoros syntyi vuonna 1774 Neokhorin kylässä lähellä Konstantinopolia. Hänen vanhempansa huolehtivat lastensa kristillisestä kasvatuksesta, ja yhdestä Teodoroksen veljestä tuli jopa piispa. Teodoroksella oli taiteellisia taipumuksia ja hän pääsi sulttaanin palatsiin erään kristityn taiteilijan oppipojaksi. Ylellinen elämä palatsissa ja sen erilaiset houkutukset tekivät ilmeisesti nuoreen poikaan niin suuren vaikutuksen, että hän suostui kääntymään islamiin. Kolmisen vuotta hän eli muslimina. Sitten Konstantinopolissa puhkesi kauhea ruttoepidemia, joka surmasi paljon ihmisiä. Se sai 20-vuotiaan Teodoroksenkin ajattelemaan Jumalaa, sielunsa pelastusta ja tulevaa elämää.

Eksynyt lammas alkoi etsiä paluutietä. Teodoroksen ensimmäinen yöllinen pakoyritys palatsista epäonnistui. Lopulta hän pääsi lähtemään sieltä merimieheksi naamioituneena. Pari päivää hän piileskeli tätinsä kodissa, ja hänet otettiin mirhavoitelulla takaisin kirkkoon. Satamasta hän löysi laivan, joka oli menossa Khios-saarelle. Siinä oli Jumalan johdatusta, koska saarella asui tuohon aikaan Petran luostarissa pyhä Makarios Korinttilainen (17.4.), joka tunnetaan Filokalian tekstien kokoajana. Teodoros meni hänen luokseen luostariin ja luki siellä monia hengellisiä kirjoja ja uusmarttyyrien elämäkertoja. Hänelle selvisi, millainen rakkaus Kristukseen pyhillä oli. Hänessä kypsyi päätös pyyhkiä kieltämisensä pois omalla verellään. Jottei luostari joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, päätettiin, että marttyyrikuolema tapahtuisi Mytilenessä Lesbos-saarella. Teodoros sai Khiokselta avukseen pappismunkin, joka oli ollut rohkaisemassa myös vähän aikaisemmin kilvoitellutta uusmarttyyri Polydorosta (3.9.) Munkki auttoi häntä selviämään voittajaksi taistelussa kiusaavia ja ahdistavia ajatuksia vastaan.

Mytilenessä Teodoros vaihtoi ylleen mukanaan tuomansa turkkilaiset vaatteet, kuuli vielä viimeiset rohkaisun sanat seuralaiseltaan ja meni sitten saaren turkkilaisen johtomiehen puheille. Hän sanoi tälle: ”Minulla oli kultainen usko, jonka turkkilaiset ottivat minulta ja antoivat tilalle oman kuparisen uskontonsa. Nyt tahdon saada omani takaisin!” Samalla hän heitti maahan turkkilaisen turbaaninsa.

Ensin Teodorosta pidettiin mielenvikaisena. Pian hänen huomattiin kuitenkin olevan tosissaan, ja julmat kidutukset alkoivat. Turkkilaisilla oli vapaa pääsy vankilaan, ja miesjoukko rääkkäsi häntä säälimättä. Hänen ohimoitaan rusennettiin kahdella tiiliskivellä niin kovaa, että hänen silmänsä pullistuivat ulos. Lopulta hänet hirtettiin Mytilenen linnoituksen ulkopuolella helmikuun 17. päivänä vuonna 1795. Ruumis jätettiin kolmeksi päiväksi roikkumaan hirsipuuhun, minkä jälkeen Mytilenen johtavat kristityt saivat luvan haudata sen Panagia Khrysomallusan eli Kultatukkaisen Jumalanäidin kirkon pihalle.

Kolmen vuoden kuluttua luita ryhdyttiin kreikkalaisen tavan mukaan ottamaan pois haudasta, ja Teodoroksen ruumiin havaittiin säilyneen maatumattomana. Se siirrettiin suurella hartaudella Mytilenen katedraaliin ja kätkettiin turkkilaisilta piiloon sen alla olevaan kryptaan, missä sitä säilytettiin aina vuoteen 1832 saakka. Tuona vuonna rutto alkoi raivota Mytilenessä, joka kuului vielä tuolloin Osmanien valtakuntaan. Ihmiset pakenivat kotoaan saaren kukkuloille voidakseen siten välttää tartunnan, mutta turhaan. Konstantinopolista lähetettiin lääkäreitä ja lääkkeitä, joista ei kuitenkaan ollut mitään apua.

Suuren paaston alussa pyhä Teodoros ilmestyi kaksi kertaa Mytilenen protosynkellokselle¹ isä Kallinikokselle, joka myöhemmin valittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Teodoros käski isä Kallinikosta sanomaan metropoliitta Jaakobille, että tämän oli toimitettava kokoöinen palvelus ja otettava hänen ruumiinsa pois kryptasta. Metropoliitta sai saaren turkkilaiselta hallitusmieheltä luvan ilmoittaa kaikille kristityille, että he tulisivat palvelukseen, vaikka turkkilaiset lääkärit vastustivatkin suurta kansankokousta tartuntavaaran lisääntymisen vuoksi.

Saaren kaikki kristityt kerääntyivät toivorikkaina kirkkoon, joka täyttyi ääriä myöten ja kansaa jäi paljon ulkopuolellekin. Kyynelsilmin kaikki pyysivät apua Jumalalta ja hänen marttyyriltaan Teodorokselta. Aamuyöstä metropoliitta laskeutui kryptaan ja toi sieltä pyhän Teodoroksen reliikin, jota kannettiin ristisaatossa kirkon ympäri.

Siitä päivästä lähtien yksikään khioslainen, kristitty tai turkkilainen, ei enää kuollut ruttoon. Pyhästä Teodoroksesta tuli koko Mytilenen suojeluspyhä, ja hänen maatumaton ruumiinsa sai jäädä kirkkoon vapaasti kaikkien kumarrettavaksi, missä se on tänäkin päivänä. Pyhä Teodoros suojeli saarta myös toisen maailmansodan aikana, jolloin yksikään italialaisten pudottama pommi ei osunut kohteeseensa.

Pyhittäjä Varnava (Vasili Iljitš Merkulov) syntyi vuonna 1831. Hän sai siunauksen luostarielämään vanhus Gerontilta, joka kilvoitteli Zosiman luostarissa Naro-Fominskin kylän lähellä noin 70 kilometriä Moskovasta luoteeseen. Vanhus Geronti piti hartaasta ja jumalaapelkäävästä Vasilista ja kävi pitkiä keskusteluja hänen kanssaan. Vanhuksen vaikutuksesta nuorukaisen mielessä kypsyi ajatus luopua maailmasta, ja kaksikymmenvuotiaana hän meni Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostariin. Vasilin perässä sinne tuli myös vanhus Geronti, joka halusi päättää elämänsä pyhittäjä Sergein suojeluksessa ja vihkiytyi suureen skeemaan nimellä Grigori.

Vasili eli vanhuksensa kanssa samassa luostarissa vain kuukauden. Suuri veljestö ja tuhannet pyhiinvaeltajat eivät suoneet hänelle hänen kaipaamaansa yksinäisyyttä. Niinpä hän vanhuksensa siunauksesta ja luostarin johtajan Antoni Medvedevin (12.5.) luvalla siirtyi läheiseen Getsemanen skiittaan. Siellä hän sai ohjaajakseen munkki Danielin, joka oli kilvoitellut yksinäisessä metsäkeljassa lähes kaksikymmentä vuotta. Vanhus Danielin keljan ulkopuolella tungeksi jatkuvasti hengellistä vahvistusta janoavaa kansaa. Ankarasta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hän suhtautui lempeästi vierailijoihin, vaikka pyrki enimmäkseen karttamaan heitä. Hänen esimerkkinsä ja persoonallisuutensa vaikuttivat nuoren Vasilin koko tulevaan elämään.

Vasili ei saanut nauttia pitkään hiljaisen Getsemanen skiitan rauhasta. Hänen suureksi murheekseen skiitan johto siirsi hänet skiitan yhteydessä oleviin luoliin, jossa hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia pyhiinvaeltajien oppaana. Hänen harras mielenlaatunsa ja hyväntahtoisuutensa tekivät hänestä pidetyn oppaan, ja huomaamattaan hänestä tuli vieraiden hengellinen ohjaaja ja lohduttaja. Samalla hän hoiti tarpeen mukaan Getsemanen skiitassa milloin viilaajan, milloin kynttilänmyyjän tehtäviä ja toimi vanhus Danielin kelja-apulaisena aina tämän kuolemaan asti. Kaikki hänen kanssaan tekemisissä olevat kuitenkin ymmärsivät, että hänestä oli kasvamassa ohjaajavanhus.

Isä Danielin viimeisinä elinpäivinä eräs hänen hengellinen tyttärensä kysyi: ”Isä, kuka lohduttaa meitä, kun Teitä ei enää ole?” Samalla hetkellä sisään tuli Vasili, ja hengellisen lapsensa suureksi hämmästykseksi vanhus Daniel vastasi hymyillen: ”Vasja lohduttaa teitä!”

Vasili kävi säännöllisesti myös skeemamunkki Grigorin luona Lavrassa. Vähän ennen vanhuksen kuolemaa Vasili viipyi pitkään hänen luonaan ammentaen hänen viisaista neuvoistaan hengellisen elämän tuntemusta. Tuon viimeiseksi jääneen tapaamisen aikana vanhus Grigori uskoi Vasilille ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Vanhus Grigori kehotti Vasilia ottamaan kaikki tulijat rakkaudella vastaan ja opastamaan kaikkia hengellisessä elämässä. Vanhus myös ennusti, että Vasili tulisi perustamaan naisluostarin kauas syrjäseudulle.

Seuraavana aamuna Vasili kuuli vanhus Grigorin halvaantuneen ja menettäneen puhekykynsä. Kahden päivän kuluttua vanhus jätti sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Vuonna 1865 Vasili menetti toisenkin ohjaajansa munkki Danielin, joka niin ikään ennen kuolemaansa kehotti Vasilia aloittamaan ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Kun kuuliaisuusveli pyysi kyynelet silmissä vanhusta perumaan tuon määräyksen, hän näki kauhukseen veren syöksähtävän vanhuksen suusta, kun tämän sielu jätti ruumiin.

Vasilin astuminen hengellisen ohjaajan tehtävään tapahtui hyvin luontevasti. Jo isä Danielin eläessä hän oli tämän kelja-apulaisen ominaisuudessa välittänyt vierailijoille vanhuksen neuvoja ja vastauksia erilaisiin kysymyksiin ja tullut samalla tutuksi pyhiinvaeltajille. Vanhuksensa kuoleman jälkeen hän kuitenkin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vastuun taakka Jumalan ja ihmisten edessä oli painava, ja iältään vielä nuoren ohjaajavanhuksen oli vaikea sopeutua osaansa. Ulkoisesti hänen elämänsä ei kuitenkaan juuri muuttunut. Hän jatkoi lähimmäistensä palvelemista entiseen tapaan, mutta hänen maineensa kasvaessa vierailijoiden määrä lisääntyi.

Vuonna 1866 kuuliaisuusveli Vasili vihittiin munkiksi nimellä Varnava eli Barnabas, joka tarkoittaa ”lohdutuksen poikaa”. Elokuussa 1871 hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja viisi kuukautta myöhemmin papiksi. Hänen hyvän maineensa tähden Lavran johtaja Antoni nimitti hänet Getsemanen skiitalle kansan rippi-isäksi. Varnava vastusteli mutta joutui alistumaan päätökseen.

Rippi-isän tehtävä toi Varnavan luokse entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Hän osallistui skiitan jumalanpalveluksiin, mutta omisti kaiken muun ajan keskustelulle ihmisten kanssa. Todellisena ”lohdutuksen poikana” hän osasi lohduttaa kaikkia. Tekemättä eroa kävijöiden iän tai arvon suhteen hän sinutteli kaikkia kutsuen ripittäytyjiä isällisesti ”lapsikseen”, ”pojikseen” ja ”tyttärikseen”. Alkuvuodesta 1905 hänen luonaan vieraili katumuksellisessa hengessä itse tsaari Nikolai II.

Vuonna 1890 isä Varnava nimitettiin myös luostarin veljestön rippi-isäksi. Hän kehotti munkkeja tulemaan luokseen milloin vain heillä oli jotain vaikka vähäistäkin kerrottavaa. ”Me itsekin kysymme neuvoa emmekä siksi kieriskele liassa”, hän tapasi sanoa. Jumalanpalvelusten aikana, kun ei ollut ripittäytyjiä, hän rukoili aina alttarissa kohoten hengessään korkeuksiin. Rukouksesta hän ammensi voimia ja löysi rauhan. Joka aamu hän kunnioitti kirkossa hartaasti polvistuen Jumalanäidin Tšernigovilaista ja Ivironilaista ikonia. Hän ennusti monille Venäjän tulevat uskonvainot ja neuvoi, miten niiden aikana tulisi elää. Mutta hän näki myös kirkon uuden nousun ja kukoistuksen.

Pyhittäjä Varnava perusti ja rakennutti hyväntekijöiden tuella Jumalanäidin Ivironin ikonille pyhitetyn naisluostarin Vyksan kylään Nižni Novgorodin lääniin ja huolehti sen sisarten hengellisestä ohjaamisesta. Hän vieraili luostarissa erityisen usein viitenä viimeisenä elinvuotenaan kiirehtien saattamaan niin sen ulkoisen kuin sisäisenkin elämän vakaalle pohjalle.

Omien ohjaajavanhustensa hengellisen testamentin mukaisesti pyhittäjä Varnava palveli ihmisiä elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli niin kuin oli elänytkin Jumalaa ja ihmisiä palvellen. Vielä kuolemansa edellä hän otti erään hyväntekeväisyyslaitoksen johtajattaren synnintunnustukselle. Sakramentin päätyttyä hän meni alttariin, kumartui epitrakiilia ja hihoja riisumatta pyhän pöydän ääreen ja antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui 17. helmikuuta 1906. Pyhittäjä Varnavaa on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1995.

Egyptiläisiä kristittyjä vietiin 300-luvun alun suuren vainon aikana pakkotyöhön Kilikiaan. Viisi vastakääntynyttä egyptiläistä kristittyä, jotka olivat ottaneet itselleen raamatulliset nimet Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel, lähtivät katsomaan tovereitaan Kilikiaan ja selvittämään, voisivatko auttaa heitä jotenkin.

Paluumatkalla viisikko pidätettiin Palestiinan Kesarean kaupungin portilla. Tavan mukaan sotilaat kysyivät heidän matkansa tarkoitusta. Miehet sanoivat olevansa kristittyjä ja tulossa tapaamasta vangittuja tovereitaan. Heidät pidätettiin ja lyhyen kuulustelun jälkeen suljettiin vankilaan.

Seuraavana päivänä egyptiläiset tuotiin maaherra Firmilianuksen eteen. Ensin heidät sidottiin ja pantiin venytykseen, ja kuulustelu aloitettiin vasta sitten. Virallisten nimiensä sijaan he ilmoittivat uudet nimensä. Firmilianus kysyi, mikä oli heidän kotipaikkansa. Elia vastasi: ”Jerusalem on minun kaupunkini.” Roomalaiset olivat tuolloin jo parin vuosisadan ajan käyttäneet Jerusalemista nimitystä Aelia Capitolina, eikä Firmilianus ymmärtänyt, mistä oli kyse. Hän määräsi lisää kidutuksia. Erikoisten kidutuslaitteiden avulla Eliaan kädet vedettiin hänen selkänsä taakse ja hänen jalkansa murskattiin. Kidutuksen aikana Firmilianus yritti saada selville, missä kristittyjen salaperäinen kaupunki oli. ”Se on idässä, auringonvalon suunnassa”, Elia vastasi tarkoittaen taivaallista Jerusalemia, jossa vanhurskaat asuvat. Elia puhui niin rauhallisesti, että näytti siltä kuin hän ei olisi lainkaan tiedostanut kipuja. Firmilianus luuli, että kristityt suunnittelivat jonkinlaista vallankumousta tai valtakunnan perustamista. Hän antoi ruoskia Eliaa ja jatkoi kuulusteluja yrittäen saada selville heidän kaavailemansa maan sijainnin, mutta ei saanut hänestä enempää irti.

Firmilianus tuomitsi kaikki viisi kuolemaan mestaamalla. Tuomio pantiin täytäntöön välittömästi. Näin pyhät marttyyrit Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel päättivät kilvoituksensa voitokkaasti. Vuosi oli ilmeisesti 309. Kirkkohistorioitsija Eusebius oli tuolloin itse paikalla kaupungissa ja kirjoitti tapahtumista teokseensa Palestiinan marttyyrit.

Kun edellä kuvatut viisi egyptiläistä marttyyria oli lähetetty mestattavaksi, kuulusteluja jatkettiin välittömästi ja tuomittavaksi tuli Pamfilos-niminen pappi.

Pamfilos oli syntynyt Beirutissa ja opiskelut maallisia tieteitä ensin kotikaupungissaan ja sitten Aleksandriassa, jossa hän liittyi kaupungin kuuluisaan katekeettiseen kouluun. Yhtenä hänen opettajanaan toimi Pierios, joka oli ollut Origeneen oppilaana. Pamfiloksesta tuli Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan syvällinen tuntija ja kehittäjä. Aleksandriassa Pamfilos myös vihittiin papiksi.

Pamfilos oli aikansa johtava teologi ja raamatuntuntija. Hän kokosi eri käsikirjoituksia vertaillen parhaan tunnetun Raamatun käsikirjoituksen, jonka hän kirjoitti omin käsin. Sitä kopioitiin hänen johdollaan, ja pian hänen ympärilleen muodostui eräänlainen raamattukoulu. Pamfilos tahtoi rohkaista kaikkia perehtymään pyhiin kirjoihin, ja siksi hän usein lahjoitti käsikirjoituksia pyytämättä niistä maksua. Tällainen oli tuohon aikaan hyvin epätavallista, sillä käsikirjoitukset olivat suuritöisiä ja kalliita. Pamfilos kokosi valtavan kirjaston. Se säilyi aina 600-luvulle saakka.

Olemukseltaan Pamfilos oli nöyrä ja vaatimaton. Hän eli askeettisesti ja kurinalaisesti – kilvoitellen marttyyrin tavoin jo ennen vainojen alkamista. Hän kuoletti lihalliset halunsa ja puhdisti mielensä Jumalan Sanaa mietiskelemällä. Pamfilos kohteli orjia ja palvelijoita kuin omia veljiään. Hän jakoi isältään perimiä varoja auliisti sukulaisilleen, ystävilleen ja köyhille.

Palestiinan maaherra Urbanus pidätti Pamfiloksen vuonna 307. Kun Pamfilos kieltäytyi uhraamasta jumalille, häntä kidutettiin ja hänet suljettiin vankilaan kahdeksi vuodeksi. Vankilassa ollessaan Pamfilos laati vielä Origeneen opetuksia puolustavan kirjoituksen. Vankilassa hänellä oli seuranaan muita kristittyjä, kuten intomielisenä kilvoittelijana tunnettu Paavali Jamnialainen, joka oli kestänyt polttoraudankin silmää räpäyttämättä.

Helmikuun 16. päivänä vuonna 309 Pamfilos tuotiin Urbinuksen seuraajan Firmilianuksen eteen. Hänen mukanaan tulivat myös Paavali Jamnialainen ja Valens, iäkäs jerusalemilainen diakoni, jonka sanottiin osaavan koko Raamatun ulkoa. Kun he eivät osoittaneet minkäänlaisia horjumisen merkkejä, Firmilianus tuomitsi kaikki kolme kuolemaan. Silloin yleisön joukosta astui esiin nuorukainen nimeltä Porfyrios, joka oli Pamfiloksen oppilas, ja pyysi lupaa haudata mestarinsa ruumiin. Firmilianus kysyi, oliko hänkin kristitty, ja kuultuaan myöntävän vastauksen määräsi Porfyrioksenkin kidutettavaksi. Hänen lihaansa raastettiin luuhun asti ja hänen raajansa revittiin sijoiltaan, mutta koko kidutuksen aikana Porfyrios ei äännähtänytkään. Vasta kun häntä alettiin polttaa hiljaisella tulella, hänen kuultiin huudahtavan Jeesuksen nimeä avukseen. Pyhä marttyyri Porfyrios menehtyi liekkeihin.

Kappadokialainen kristitty Seleukios oli entinen sotilas, joka oli vainon alkaessa jättänyt armeijan. Hän teki vainon aikana parhaansa huolehtiakseen kirkon orvoista ja leskistä. Kun Seleukios osoitti suosiota Porfyrioksen voitokkaalle kilvoitukselle, hänetkin määrättiin mestattavaksi. Firmilianus ei säästänyt edes omaa väkeään. Kuullessaan vartijoilta, että hänen iäkäs palvelijansa Teodulos oli käynyt vankilassa tapaamassa kristittyjä vankeja ja oli itsekin kristitty, Firmilianus tuomitsi hänet saman tien ristiinnaulittavaksi. Teodulos otti tuomion vastaan iloiten.

Pamfilos, Paavali, Valens ja Seleukios surmattiin mestaamalla. Samana iltana kaupunkiin tuli kappadokialainen Julianos, joka oli katekumeeni. Kuullessaan, mitä kaupungissa oli tapahtunut, hän riensi marttyyrien veristen ruumiiden luo ja suuteli niitä kunnioittavasti. Vartijat ottivat hänetkin kiinni ja veivät Firmilianuksen luokse. Hänet tuomittiin poltettavaksi kuoliaaksi hiljaisella tulella. Julianos kiitti Jumalaa suureen ääneen. Sekä teloittajat että muut paikallaolijat ihmettelivät suuresti hänen riemuaan.

Pyhien marttyyrien ruumiit jätettiin haaskaeläinten syötäväksi. Kun neljä päivää oli kulunut, eivätkä eläimet olleet koskeneet niihin, kristityt saivat haudata ne kunniallisesti. Lännen kirkossa Pamfiloksen ja hänen kanssaan kärsineiden muistoa on vietetty 1.6.