Valamon luostarin igumeni Nazari syntyi lukkarin poikana Tambovin läänissä Anosovon kylässä vuonna 1735. Hänen maallikkonimensä oli Nikolai. Lapsesta lähtien hän rakasti Jumalaa. Seitsemäntoistavuotiaana hän jätti maailman ja meni Sarovin luostariin. Siellä hän kilvoitteli kolme vuotta. Kuultuaan Astrahanin piispa Mefodin kilvoituselämästä Nikolai matkusti hänen luokseen. Astrahanissa Jumalanäidin suojeluksen luostarissa hänet vihittiin vuonna 1760 (tai 1761) munkiksi nimellä Nazari ja pian sen jälkeen myös munkkidiakoniksi. Nazarin tehtävänä oli toimia piispa Mefodin keljapalvelijana. Myöhemmin tämä kutsui häntä omaksi kasvatikseen.

Yhdeksän Astrahanissa vietetyn vuoden jälkeen Nazari palasi vuonna 1764 Sarovin luostariin. Siellä hän osallistui diakonina jumalanpalvelusten toimittamiseen, lauloi munkkikuorossa ja ompeli veljestölle munkinpäähineitä. Muutaman vuoden kuluttua hänet vihittiin pappismunkiksi.

Isä Nazari noudatti tarkasti luostarielämän sääntöjä. Hän vaali paastoa ja piti kiinni köyhyyden ihanteesta. Kun Pietarin metropoliitta Gabriel (Gavriil) sai kuulla Nazarin kilvoituselämästä, hän kirjoitti vuonna 1781 Sarovin luostarin johtajalle rakentaja Pahomille pyytäen tätä lähettämään Nazarin Valamon luostarin johtajaksi. Isä Pahomi ei halunnut luopua hyvästä pappismunkista, joten hän yritti esittää metropoliitalle Nazarin olevan tyhmä ja hengellisessä elämässä kokematon. Metropoliitta pysyi kuitenkin kannassaan. ”Minulla on omasta takaa paljon viisaita”, hän vastasi isä Pahomille, ”lähettäkää te tyhmyrinne minulle.” Näin Nazari vuonna 1782 nimitettiin Valamon luostarin igumeniksi.

Valamo oli tuohon aikaan murheellisessa tilassa. Luostarissa ei ollut ainuttakaan pappismunkkia, veljestö oli iäkästä, puukirkko ja rakennukset olivat huonossa kunnossa. Ensi töikseen Nazari lopetti Valamossa vuosittain kesäkuussa pidetyt markkinat. Hän rakennutti uuden kivisen pääkirkon ja sen ympärille rakennuksia, johon sijoitettiin munkkien keljojen lisäksi muita välttämättömiä tiloja. Metropoliitta Gabrielin siunauksella Valamossa otettiin käyttöön Sarovin yhteiselämäluostarin sääntö, ja jumalanpalvelukset ryhdyttiin toimittamaan täydessä pituudessaan. Veljestön määrä kohosi viiteenkymmeneen.

Ulkoisen rakentamisen lisäksi igumeni Nazari oli luostarin sisäisen elämän elvyttäjä. Hän vaati munkkiveljiä noudattamaan ankaraa luostarijärjestystä ja kehotti heitä ennen kaikkea vaalimaan kristillistä päähyvettä nöyryyttä. Sanallista opetusta hän tehosti omalla esimerkillään osallistuen munkkien rinnalla kaikkiin luostarin töihin. Kun metropoliitta Gabriel kerran ihmetteli, eikö luostarissa ollut yhtään kehnoa munkkia, Nazari vastasi: ”Vain minä, pyhä esipaimen”.

Nazarin aikana Valamossa elvytettiin kilvoituselämän kaikki kolme muotoa: yhteiselämä luostarissa, skiitat ja erakkolaisuus. Ylpeyden ja itsevarmuuden kitkemiseksi hän vaati erakkoja tunnustamaan säännöllisesti ajatuksensa toinen toisilleen. Metropoliitta Gabrielin kehotuksesta igumeni Nazari vieraili joskus myös muissa yhteiselämäluostareissa. Monet hänen oppilaansa edistyivät hengellisessä elämässä, ja muutamat heistä jatkoivat aikanaan hengellisen ohjauksen perinnettä Valamon lisäksi myös muualla.

Uudistuneen Valamon luostarin maine kantautui kauas, ja pyhiinvaeltajia alkoi tulla Athosvuorelta asti. Luostarin vaikutus ulottui Amerikan mantereelle saakka. 1790-luvun alussa pyhä synodi pyysi Valamosta kymmenen munkin ryhmän lähetystyöhön Alaskaan. Igumeni Nazari valitsi lähtijöiden joukkoon munkki Hermanin (9.8.), joka vietti loppuelämänsä Alaskassa ja josta tuli Amerikan mantereen ensimmäinen ortodoksinen pyhä.

Nazari rakasti hiljaisuutta ja hengellistä työskentelyä. Hän ravitsi sieluaan lukemalla päivittäin Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Ajan myötä hän sai Herralta selvänäkemisen lahjan. Kyselemättä hän tiesi ihmisten ajatukset ja osasi määritellä kunkin luonteen ja taipumukset. Hän tapasi vähätellä maallisten asioiden tuntemustaan, mutta puhui mielellään sisäisistä asioista, taistelusta himoja vastaan ja hyveiden rakastamisesta. Hengellisistä asioista puhuessaan hän loisti keskustelukumppaneilleen hengellistä valoa.

1700-luvulla pyhien isien kirjoituksia oli saatavilla slaavilaisina käännöksinä varsin rajoitetusti. Isä Nazari etsi kuitenkin innokkaasti käännöksiä ja käsikirjoituksia. Hän osallistui myös aktiivisesti hengellisen kirjallisuuden julkaisutyöhön. Kun hengellisen elämän kokoomateosta Filokaliaa ryhdyttiin kääntämään kirkkoslaaviksi, metropoliitta Gabriel neuvoi kääntäjiä neuvottelemaan kaikissa asioissa hengellisten vanhusten ja aivan erityisesti Valamon isä Nazarin kanssa. Hän vakuutti oppineille kääntäjille, että vaikka vanhukset eivät osaakaan kreikkaa, he ymmärtävät omasta kokemuksestaan hengelliset totuudet ja pystyvät paremmin selittämään Filokalian opetuksia. Filokalian ensimmäisten osien ilmestyttyä isä Nazari teki aloitteen niiden levittämiseksi kaikkiin Venäjän luostareihin, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Hän myös suunnitteli Iisak Syyrialaisen opetusten julkaisemista, mikä sekään ei toteutunut hänen elinaikanaan.

Kaikkien johtajantoimiensa keskellä isä Nazari kaipasi hiljaista elämää. Igumenina ollessaankin hän vetäytyi viikkokausiksi rakennuttamaansa erakkolaan. Vuonna 1801 hän 66 vuoden ikäisenä sai vapautuksen igumenin tehtävästään ja asettui pysyvästi erakkolaansa. Hän eli siellä kolme vuotta rukoillen lakkaamatta ja tehden käsitöitä. Kolmen vuoden kuluttua hän siirtyi takaisin Sarovin luostariin, jossa hän jatkoi erakkoelämäänsä metsässä Sarovkajoen varrella. Siellä kilvoitteli samaan aikaan myös pyhittäjä Serafim Sarovilainen (2.1.). Voimiensa salliessa isä Nazari kulki mielellään yöllä metsässä lausuen psalmeja ulkomuistista ja aamun sarastaessa palasi erakkokeljaansa. Monet erakot kävivät hänen luonaan kertomassa ajatuksensa. Hänen siunauksellaan ja hänen ohjauksessaan Tambovin ja Nižni Novgorodin hiippakuntiin syntyi naisyhteisöjä, joiden sisaret kävivät hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta. Isä Nazari ohjasi heitä myös kirjeitse.

Viisi vuotta Saroviin palaamisensa jälkeen 23. helmikuuta vuonna 1809 isä Nazari antoi sielunsa Herralle erakkomajassaan Sarovkajoen varrella. Hän oli kuollessaan 74-vuotias.

Igumeni Nazarin Valamossa tekemä työ loi lujan perustan Valamon luostarin suurimmalle kukoistukselle 1800-luvun puolivälissä. Häntä kunnioitetaan pyhänä Venäjällä Tambovin hiippakunnassa yhdessä kaikkien Tambovin pyhien kanssa sekä Valamossa Valamon pyhien joukossa.

Nikolai Dmitrov syntyi papin perheeseen Moskovan läänissä Kuntsevon kylässä vuonna 1878. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä seminaarissa ja toimi sen jälkeen jonkin aikaa opettajana kotikylässään. Hänen serkkunsa tiesi hänen toivovan pappisvihkimystä ja tutustutti hänet Jekaterina Rozanovaan; tämän isä oli pappina Zavidovon kylässä mutta oli halvaantunut, ja seurakunta oli jäänyt ilman paimenta. Nuoret menivät naimisiin vuonna 1908. Seuraavana vuonna Nikolai vihittiin papiksi Kristus Vapahtajan kirkossa Moskovassa ja lähetettiin appensa seuraajaksi Tverin lääniin Zavidovon kylään, jossa hän kärsivällisesti kantoi pastoraalisen ristinsä marttyyrikuolemaan asti.

Seurakuntalaiset oppivat tuntemaan isä Nikolain lempeänä, myötätuntoisena ja velvollisuutensa moitteettomasti hoitavana pappina ja rakastivat häntä. Vallankumouksen jälkeen hänellä ei enää ollut hevosta, mutta silti hän oli aina valmis lähtemään säällä kuin säällä ripittämään sairaita. Hän patikoi jalkaisin jopa 25 kilometrin päässä oleviin kyliin. Papin velvollisuuksiensa ohella isä Nikolai osallistui maataloustöihin ja otti neljä lastaan aina mukaan töihin, eritoten heinänniittoon. He lähtivät pellolle aikaisin aamulla. Jos he matkalla näkivät yksinäisen vanhuksen niittämässä, he menivät auttamaan tätä. Kyläläiset rakastivat ja kunnioittivat isä Nikolaita hänen mutkattoman käytöksensä takia. Hän ei ollut rikas ja hänellä itsellään oli suuri perhe, mutta hän ei koskaan kieltäytynyt auttamasta toisia. Jos hänellä ei ollut antaa rahaa, hän auttoi maataloustöissä tai talon remontissa. Kerjäläiset hän otti aina vastaan ja kutsui ruokapöytään.

Vallankumouksen jälkeen, kun kristittyjen vaino oli alkanut, isä Nikolai joutui myymään talonsa. Tilalle hän osti mökkipahasen yrittäen elättää perheensä ja maksaa verot, joita vaadittiin koko ajan enemmän. Seurakuntalaiset pitivät hänestä niin paljon, että viranomaiset eivät uskaltaneet pidättää häntä; sen sijaan nämä yrittivät suostutella hänet luopumaan pappeudesta luvaten korvaukseksi keventää ylivoimaista verotusta. Tätä painostusta kesti muutaman vuoden, mutta isä Nikolain vastaus oli aina sama: ”En koskaan jätä tätä kirkkoa enkä luovu pappeudesta.”

Vuonna 1930 viranomaiset pidättivät kylän toisen papin Grigori Rajevskin ja vaativat isä Nikolaita todistamaan valheellisesti virkaveljeään vastaan, mutta hän kieltäytyi päättäväisesti sellaisesta yhteistyöstä. Parin vuoden kuluttua häntä vaadittiin toimittamaan kolmessa kuukaudessa 50 kuutiometriä halkoja. Lapset olivat jo lähteneet kotoa eikä ikääntyvä pappi voinut selviytyä urakasta yksin. Häntä uhkasi vankeusrangaistus. Hän anoi vapautusta tehtävästä, ja paikalliset viranomaiset vähensivät määrän puoleen.

Koska isä Nikolai ei kaikesta painostuksesta huolimatta suostunut luopumaan pappeudesta ja koska viranomaiset vaativat yhä suurempia veroja, hän ei lopulta enää voinut maksaa vaadittua määrää. Sen tähden hänet pidätettiin vuonna 1933 ja tuomittiin vuodeksi keskitysleirille. Kun isä Nikolai vuoden kuluttua palasi kylään, häntä alettiin heti uhkailla uudella pidätyksellä. Tätä jatkui vuoteen 1938 asti, jolloin hänet pidätettiin toistamiseen. Pidätyshetkellä hän oli sairas, mutta korkeasta kuumeesta huolimatta hän oli hengellisesti vireä. Hän sanoi vaimolleen, ettei tämän pitänyt olla allapäin, ei hylätä kirkkoa eikä uskoa eikä koskaan eikä missään tilanteessa antaa periksi.

Kuulustelussa isä Nikolaita syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

– En tunnusta itseäni syylliseksi enkä ole harjoittanut vastavallankumouksellista toimintaa.

– Jos pidätte itseänne syyttömänä, miksi te jo vuonna 1930 pidätykseen valmistautuen kokositte matkalaukkuun alusvaatteita ja muita tarvikkeita, jotka löydettiin teiltä kotietsinnässä?

– Jo vuodesta 1930 asti tiesin, että minut tullaan pidättämään ja valmistauduin siihen.

– Jos odotitte pidätystä, te siis tunsitte itsenne syylliseksi?

– Sen jälkeen kun kirkkomme kanttori pidätettiin, päätimme vaimoni kanssa varata alusvaatteita kaiken varalle.

– Oikeus vaatii antamaan suoraa näyttöä harjoittamastanne vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

– En ole harjoittanut vastavallankumouksellista toimintaa.

Kuulustelu lopetettiin tähän ja isä Nikolai tuomittiin ammuttavaksi. Hänet haudattiin joukkohautaan Tverin kaupungin hautausmaalle. Tarkka hautapaikka ei ole selvillä.

Vuonna 1956 isä Nikolain puoliso anoi viranomaisilta miehensä maineen puhdistamista. Kyläläisiä kutsuttiin kuultavaksi ja kaikki kertoivat papin nauttineen yleistä kunnioitusta ja rakkautta ja vakuuttivat, ettei hän ollut mukana valtion vastaisessa toiminnassa. Monien niin uskovien kuin ei-uskovien antamien lausuntojen perusteella isä Nikolai todettiin syyttömästi tuomituksi.

Pyhittäjä Athanasios syntyi Konstantinopolissa 700-luvun puolivälissä hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen. Jo lapsesta lähtien hän halusi ryhtyä munkiksi ja meni hyvin nuorena Nikomedeian lahden rannalla sijaitsevaan Paavali-Pietarin (Paulopetrion) luostariin. Kun ikonien kunnioittajia alettiin vainota, hän toimi luostarin igumenina. Yhdessä muiden luostarien johtajien kanssa hän allekirjoitti ystävänsä pyhittäjä Teodoros Studionilaisen (11.11.) laatiman kirjelmän, joka oli osoitettu Rooman paavi Paschaliukselle (817–824).

Athanasios kuului rohkeimpiin pyhien ikonien puolustajiin ja joutui kärsimään paljon vakaumuksensa tähden. Hänet ruoskittiin kahteen otteeseen, hänet ajettiin maanpakoon ja hän joutui vankilaan. Vankeudesta hän kirjoitti ankaria nuhtelukirjeitä vainoissa periksi antaneille ja toisaalta rohkaisi yhdessä Teodoros Studionilaisen kanssa ikonien puolustajia kestämään loppuun asti.

Kun keisari Mikael II nousi valtaistuimelle vuonna 820, ikonien kunnioitus palautettiin ja vainot lakkasivat. Näin Athanasioskin sai elää elämänsä viimeiset kuusi vuotta rauhassa. Kun hän siirtyi Herran luo vuonna 826, Teodoros Studionilainen sai hänestä aiheen opetuspuheeseen, jonka hän piti munkeilleen. Puheessa ylistetään Athanasioksen urhollisuutta ja kestävyyttä vainoissa samoin kuin hänen uskollisuuttaan ja horjumattomuuttaan luostarihyveissä.