Niistä lukemattomista erakoista ja munkeista, joita kilvoitteli 400-luvun alussa Syyrian alueella, kaikkein sinnikkäimpänä rukoilijana pidettiin pyhittäjä Zebinasta. Hän vietti kaikki päivänsä ja yönsä rukouksessa. Hänen ei nähty olevan lainkaan kiinnostunut ravinnosta. Kaikki hänen kaipauksensa oli suunnattu Jumalaan. Kun Zebinaksen luokse tuli vieraita, hän lausui heille muutaman sanan ja jatkoi sitten rukoustaan, sillä hän ei kyennyt saamaan mieltään alas taivaallisista asioista. Hän pyysi kyllä vieraitaan jäämään, mutta nämä lähtivät yleensä pois tietäen, etteivät kuitenkaan jaksaisi olla mukana hänen kokoöisissä rukouksissaan.

Vanhemmiten Zebinas ei enää kyennyt seisomaan lakkaamatta, joten hän hankki kepin ja jatkoi rukouksiaan siihen nojaten. Yksi hänen ihailijoistaan oli pyhittäjä Maron (14.2.), joka nimitti häntä isäkseen ja opettajakseen ja kaikkien hyveiden malliksi. Maron neuvoi kaikkia vieraitaan käymään pyytämässä siunaus Zebinakselta.

Pyhittäjä Zebinas nukkui pois 410-luvun tienoilla. Hänet haudattiin kilvoituspaikkansa lähistölle pieneen Kittikan kylään. Haudalle rakennettiin pyhäkkö, josta tuli pyhiinvaelluskeskus ja jossa tapahtui paljon ihmeellisiä parantumisia. Siihen sijoitettiin hieman myöhemmin myös persialaisten marttyyrien reliikkejä.

Pyhittäjä Aleksanteri Uneton (Akoimetos), syntyi 300-luvun puolivälissä ja vietti lapsuutensa jollain Aigeian meren saarella. Hänen vanhempansa toivoivat hänen valitsevan sotilasuran. Saatuaan erinomaisen koulutuksen Konstantinopolissa hän toimi jonkin aikaa maaherrana. Pian hän kuitenkin vakuuttui maailmallisen elämän turhuudesta ja totellen Kristuksen käskyä antoi omaisuutensa köyhille. Aleksanteri meni syyrialaiseen luostariin, jota johti arkkimandriitta Elias.

Elettyään neljä vuotta kuuliaisuudessa Aleksanteri alkoi ajatella, että luostarin tarjoama täydellinen huolenpito aineellisista tarpeista ja sitä varten koottavat varastot eivät olleet sopusoinnussa sen evankeliumin opetuksen kanssa, jossa Kristus kehottaa olemaan huolehtimatta huomisesta. Sen vuoksi hän vetäytyi autiomaahan ottaen mukaansa vain evankeliumikirjan, jonka opetuksia hän tahtoi kirjaimellisesti noudattaa. Hän eli tällä tavoin seitsemän vuotta kuten profeetta Elia aikoinaan Pyhän Hengen johdattamana, vapaana kaikesta maallisesta.

Yksinäisyydessä vietettyjen vuosien jälkeen Aleksanteri alkoi pelätä, että häntä kohtaa laiskan palvelijan tuomio. Niinpä hän täynnä apostolista intoa suuntasi kulkunsa erääseen Mesopotamian kaupunkiin. Hän hajotti siellä omin käsin pakanoiden temppelin, ja pitkän keskustelun jälkeen hän sai kaupunginjohtaja Rabbulan kääntymään kristityksi. Rabbulasta tuli myöhemmin Edessan piispa (415–436), ja hänet tunnetaan muun muassa opetuspuheista, jotka hän piti kasteeseen valmistautuville.

Pian Aleksanteri joutui kuitenkin pakenemaan kaupungista, koska asukkaat olivat päättäneet tehdä hänestä piispan. Yön pimeydessä hän suuntasi kulkunsa takaisin kohti erämaata. Kulkiessaan hän kohtasi rosvojoukon, joka teki parannuksen hänen vaikutuksestaan ja muuttui luostariveljestöksi. Aleksanteri asettui asumaan 40 vuodeksi Eufratin takaiselle alueelle. Päivänsä hän vietti vuorilla rukoillen ja yöksi hakeutui suojaan tynnyriin. Aleksanteri oli ikään kuin kirkas valo, jonka loisto veti puoleensa hengellistä valoa kaipaavia. Hän sai yli 400 oppilasta, jotka tahtoivat saada omakseen Jumalan valtakunnan seuraamalla hänen enkelimäisen elämänsä esimerkkiä. Aleksanteri kiinnitti erityisesti huomiota evankeliumin käskyjen tarkkaan noudattamiseen ja kehotti oppilaitaan jättäytymään kokonaan Jumalan huolenpidon varaan. Heidän tuli antaa kaikki ylimääräinen ja päivän tarpeista ylijäänyt köyhille. Jokaisella hänen oppilaallaan oli vain yksi viitta ja he rajoittivat työteon vain välttämättömimpien tarpeiden hankintaan pitäen ainoana huolenaan kantaa Jumalalle rukouksia ja ylistyksiä koko ajan.

Aleksanteri mietti usein, miten heikko ihmisluonto voisi täyttää apostolin kehotuksen rukoilla lakkaamatta. (1. Tess. 5:17.) Kolmen vuoden paastoamisen ja palavan rukouksen jälkeen Jumala näytti hänelle, kuinka enkelien lakkaamatonta ylistystä voidaan jäljitellä maan päällä. Aleksanteri muodosti munkeistaan neljä ryhmää näiden äidinkielen mukaan, niin että kreikkalaiset, latinalaiset, syyrialaiset ja koptit muodostivat kukin oman ryhmänsä. Ne lauloivat kirkossa vuorotellen 24 pientä jumalanpalvelusta ja niiden välillä lukivat psalttaria ja muita Raamatun kirjoja. Tällä tavoin Jumalan ylistäminen ei koskaan tauonnut, ja palvelusvuorosta vapaalla olevat munkit saattoivat huolehtia luostarin välttämättömistä töistä. Aleksanteria itseään kutsuttiin nimellä Akoimetos, ”Uneton”, ja yhteisöä sanottiin ”unettomiksi” (akoimetoi). Tämä ”Aina valvovien luostari” muodosti näin kuvan taivaan valtakunnasta, jossa enkelit ja ihmiset yhdessä laulavat jatkuvasti ylistystä Pyhälle Kolminaisuudelle.

Apostolisen innon lämmittämä pyhä Aleksanteri lähetti munkkejaan lähetystyöhön Etelä-Egyptin pakanallisten heimojen keskuuteen. Sen jälkeen hän yhdessä 150 oppilaansa kanssa lähti Eufratin ja Palmyran väliseen erämaahan. Ravinnon saannissa he luottivat kokonaan kyliin, joiden läpi heidän vaeltava luostarinsa taivalsi. Kun he saapuivat Palmyraan, sen saidat asukkaat sulkivat ovensa ja ajoivat heidät pois. Niinpä he kääntyivät ja lähtivät kohti Antiokiaa. Sieltäkin heidät karkotettiin kovin ottein, ja jopa kaupungin piispa oli epäluuloinen heitä kohtaan. Yöllä he onnistuivat kuitenkin pääsemään sisään kaupunkiin. He asettuivat käytöstä poistettuun julkiseen kylpylään, jonka he pyhittivät lakkaamattomalla rukouksellaan ja muuttivat luostariksi.

Aleksanteri puhui vähän, mutta hänen pyhyytensä, myötätuntoinen lähimmäisenrakkautensa ja evankelinen päättäväisyytensä omistautua jatkuvaan Jumalan ylistykseen alkoivat pian vetää ihmisiä hänen puoleensa. Kaupungin muut kirkot tyhjenivät, kun väki virtasi luostarin jumalanpalveluksiin. Pyhittäjä opetti ihmisiä, ratkoi heidän erimielisyyksiään ja uskaltautui jopa moittimaan piispaa ja sotilaskuvernööriä näiden laiminlyönneistä. Luostarinsa epävarmasta asemasta huolimatta Aleksanteri rakennutti sinne hoitokodin köyhille ja valvoi, että siitä huolehdittiin hyvin. Lopulta kuitenkin kaupungin papit saivat kateudessaan aikaan, että hänet karkotettiin Antiokiasta.

Valittamatta Aleksanteri sopeutui tähänkin kohteluun ja lähti katsomaan eri puolille hajaantuneita oppilaitaan. Hän naamioitui kerjäläiseksi ja vieraili erään oppilaansa perustamassa luostarissa, eikä kukaan tunnistanut häntä.

Lopulta Aleksanteri matkasi Konstantinopoliin, jossa hän asettui neljän munkin kanssa Pyhän Menaksen kirkon lähettyville. Muutamassa päivässä hänen yhteisöönsä liittyi muista luostareista peräti 400 latinalaista, kreikkalaista ja syyrialaista munkkia, niin ihanteellista heidän enkelielämän jäljittelynsä oli. Pyhittäjä järjesti heidät kolmeen ryhmään, joissa jokaisessa oli kaksi kuoroa, ja jatkoi jatkuvan ylistyksen ihanteen toteuttamista. Niiden luostareiden igumenit, joista munkit olivat lähteneet, nousivat kuitenkin häntä vastaan. Heidän onnistui saada hänet tuomituksi vuoden 446 kirkolliskokouksessa, joka käsitteli messaliaaneja; nämä rajoittivat kristillisen elämän ainoastaan rukoukseen välittämättä ollenkaan muista evankeliumin käskyistä. Aleksanterin uudet oppilaat vangittiin ja pantiin kahleisiin, ja he saivat määräyksen palata entisiin luostareihinsa. Aleksanteri itse julistettiin erotetuksi kirkon yhteydestä siksi, että hän oli itse kerännyt oppilaat itselleen, ja hänet toimitettiin takaisin Syyriaan. Mutta heti kun munkit pääsivät vapaaksi, he kiirehtivät Syyriaan Aleksanterin luo ja aloittivat uudelleen jatkuvan Jumalan ylistyksen kilvoituksen.

Ne, jotka arvostivat vain tämän maailman katoavia hyvyyksiä, hätistelivät vihoissaan Aleksanteria paikasta paikkaan koko hänen elämänsä ajan. Lopulta hän sai turvaa ja tukea pyhän Hypatioksen (17.6.) johtamasta luostarista Konstantinopolista. Paljon auttoi myös keisarinnan myönteinen suhtautuminen häneen. Aleksanteri suuntasi vaelluksensa Mustallemerelle päin ja perusti Gomon-nimiselle paikkakunnalle suuren luostarin, jossa munkkien lukumäärä nousi nopeasti yli kolmensadan. Siellä pyhittäjä Aleksanteri Uneton puolen vuosisadan vuoden herkeämättömän kilvoittelun jälkeen nukkui pois Herrassa vuonna 430 ja liittyi enkelten kuoroihin, joiden elämäntapaa hän oli uskollisesti seurannut jo maan päällä.

Aleksanterin oppilaiden välityksellä lakkaamattoman ylistyksen käytäntö levisi eri puolille Bysantin valtakuntaa. Hänen seuraajansa pyhittäjä Markellos (29.12.) siirsi Aina valvovien luostarin lähemmäksi Konstantinopolia, missä se oli paremmassa turvassa valloittajien hyökkäyksiltä. Luostarista tuli esikuva monelle muulle yhteisölle, muun muassa Studionin luostarille. Vaikka lakkaamattoman ylistyksen käytäntöä ei juuri esiinny nykypäivän luostareissa, se vaikutti suuresti vuorokauden jumalanpalveluskierron syntyyn idässä ja vielä enemmän lännessä, jossa sitä harrastettiin laajalti parinsadan vuoden ajan.

Myös nämä neljä pyhittäjää elivät Luoteis-Syyrian vuorilla 400-luvulla. Jokainen kilvoitteli avoimen taivaan alla ilman keljoja tai rakennelmia niin kesähelteellä kuin talvipakkasilla.

Johannes oli pyhän Limnaioksen (22.2.) ystävä ja oppilas. Hän kilvoitteli vuosikymmeniä terävällä kallionkielekkeellä Kyrroksen lähistöllä. Vaatteenaan hän piti vuohennahkaa, jonka alla oli raskaat rautakahleet. Ruoakseen hän käytti ainoastaan leipää ja suolaa. Pyhä Johannes oli maallisten intohimojen yläpuolella ja suuntautui kokonaan kohti taivaallisia. Hänen ystävänsä istuttivat hänen kilvoituspaikkansa viereen mantelipuun. Kun se kasvoi ja alkoi tarjota hänelle varjoa, Johannes pyysi hakkaamaan sen poikki.

Mooses kilvoitteli samaan tapaan Raman kylää ympäröivillä vuorilla. Antiokhos lähti vastaavaan erakkokilvoitukseen, vaikka oli jo ehtinyt korkeaan ikään. Myös vanha Antoninos kilvoitteli nuoruuden innolla. Kaikki he käyttivät samanlaista viittaa, rukoilivat seisaallaan samalla tavalla ja kilvoittelivat Jumalan kunniaksi öin ja päivin. Heidän muistonsa jälkipolville tallensi Kyrroksen piispa Teodoretos.

Nunna Ercongota¹ kuului kuuluisaan kaakkoisenglantilaiseen sukuun, josta nousi lukuisia pyhiä. Hänen iso-isoisänsä oli pyhä Ethelbert (24.2.) ja äitinsä pyhä Sexburga (6.7.). Ercongota liittyi Ranskan Meauxissa sijainneeseen luostariin, jossa kilvoitteli jo kaksi hänen tätiään. Ercongota kuoli jo nuorena. Ennen kuolemaansa hän kertoi nunnille nähneensä valkoisiin viittoihin pukeutuneita miehiä, jotka olivat tulossa hakemaan ”Kentistä tullutta kultaista kolikkoa”, kuten he Ercongotaa nimittivät. Tämä tapahtui vuoden 660 tienoilla. Ercongotan pyhyys kävi ilmeiseksi hyvästä tuoksusta, jota huokui hänen haudastaan. Hänen muistopäivänsä ei ole täysin vakiintunut, sillä sitä on vietetty myös 21.2 ja 26.2. sekä 7.7.

Milburga eli 600-luvulla Englannissa, Walesin ja Birminghamin välisellä alueella. Hän oli kuninkaallista sukua, sillä hänen isoisänsä oli Mercian kuningas Penda. Milburga vihittiin nunnaksi vuoden 670 tienoilla Wenlockissa ja myöhemmin hänestä tuli luostarin johtaja.

Milburga rakasti kukkia ja lintuja, jotka tuntuivat välillä ymmärtävän häntä. Hän teki mielellään ulkotöitä ja tapasi maalaisväkeä. Ihmiset tulivat hänen luokseen murheineen ja vaivoineen, ja hän lohdutti kaikkia ja rukoili heidän puolestaan. Toisinaan sairaus hellitti hänen rukoiltuaan. Häntä rakastettiin suuresti hänen nöyrämielisyytensä, pyhyytensä ja hengellisen voimansa takia. Jotkut väittivät nähneensä hänen nousseen ilmaan niin, että jalat eivät enää ottaneet maahan. Monille hänen pelkkä hyvyytensä antoi riittävän innoituksen kääntyä kristityksi.

Kun pyhän Milburgan kilvoitus lähestyi loppuaan, hän sanoi ympärillään olleille sisarille: ”Olen ollut teille äiti. Olen katsonut teidän peräänne äidin tavoin, huolta kantaen. Mutta nyt lihan tie on tullut päätökseensä, ja korkeampi kutsumus odottaa minua.” Milburga nukkui pois 710-luvulla.

Pyhän Milburgan haudasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde. Tanskalaiset tuhosivat luostarin, mutta vuonna 1079 paikalle valmistui uusi luostari. Pyhän Milburgan reliikkien tiedettiin olleen alkuperäisen kirkon alttarin alla, mutta ne löydettiin vasta kun kaksi leikkimässä ollutta poikaa putosi raunioiden väliseen onkaloon, josta kadonneen alttarin paikka löytyi. Haudasta levisi suloinen tuoksu, ja paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Reliikit sijoitettiin uuteen hautaan, mutta 1500-luvulla ne hävisivät lopullisesti luostarilaitoksen hajottamisen yhteydessä. Pyhälle Milburgalle on omistettu ainakin viisi kirkkoa.

Johannes syntyi 900-luvun lopussa Sisilian Palermossa, joka oli tuolloin muslimien hallussa. Johanneksen isä oli calabrialainen ylimys. Muslimit olivat ryöstäneet äidin tämän ollessa raskaana ja vieneet hänet Sisiliaan, jossa hänet liitettiin erään arabiylimyksen vaimojen joukkoon.

Johannes sai äidiltään kristillisen kasvatuksen. Neljäntoista ikäisenä hän pääsi palaamaan Etelä-Italian Calabriaan, jossa hän otti kasteen. Hän alkoi ihailla Johannes Kastajaa ja kunnioitti tämän ikoneja kirkossa. Lopulta hän päätti omistaa elämänsä Jumalalle. Consolinon luostarista hän löysi itselleen kaksikin ohjaajaa, Ambrosiuksen ja Nikolaoksen. Johannes osoittautui esimerkilliseksi oppilaaksi. Hän teki päivisin luostarin töitä ja rukoili öisin kyyneliä vuodattaen.

Johannes muistetaan erityisesti erään kesäpäivän tapahtumista. Pellolla oli työläisiä leikkaamassa satoa. Johannes otti leipää ja viinileilin ja lähti tarjoamaan näitä eväitään työskentelijöille välittämättä näiden karkeista puheista. Yhtäkkiä työläiset alkoivat ihmetellä, kuinka leipää ja viiniä oli riittänyt kaikille, vaikka niitä oli ollut niin vähän. Kaiken lisäksi leipää ja viiniä näytti olevan edelleen saman verran kuin Johanneksen tullessa. Silloin nousi myrsky, ja kaikki lähtivät etsimään itselleen suojaa. Kun he palasivat myöhemmin pellolle, hämmästyksekseen he huomasivat, että kaikki vilja oli leikattu ja sidottu lyhteiksi. Tämän ihmeen jälkeen Johannesta alettiin kutsua Elonleikkaajaksi (Theristis).

Myöhemmin Johannes valittiin luostarin johtajaksi, ja sittemmin luostari tultiin tuntemaan hänen nimellään. Pyhä Johannes Elonleikkaaja nukkui pois 1000-luvun puolivälissä. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä luostarin ja koko Styloksen siunaukseksi. Johannesta kunnioitetaan edelleen Styloksen suojelijana. Johannes Elonleikkaajan mukaan nimetyssä luostarissa (San Giovanni Teresti) kilvoitteli kreikkalaiskatolisia munkkeja, kunnes se autioitui vuonna 1662. Vuonna 1995 luostari päätettiin antaa ortodoksien haltuun, ja viime vuosina siellä on palvellut Athokselta lähetettyjä munkkeja.