Pyhä pappismarttyyri Reginos, Skopeloksen piispa

Pyhä Reginos syntyi 200-luvun lopulla kristityille vanhemmille Levadiassa Boiotian maakunnassa Kreikan mantereella. Vanhemmat kasvattivat sekä sanoillaan että esimerkillään häntä rakastamaan hyveitä ja puolustamaan totuutta. Pyhä Henki kantoi Reginoksessa runsasta hedelmää, ja hänen maineensa levisi nopeasti Kyklaadien saaristossa ja Manner-Kreikassa. Kun Skopeloksen piispa kuoli, saarelaiset valitsivat hänet yksimielisesti uudeksi piispakseen.

Vaikka areiolaisuuden harhaoppi oli tuomittu Nikeassa vuonna 325, se nosti päätään yhä uudelleen. Vuonna 343 keisari päätti kutsua uuden kirkolliskokouksen Sardikaan.¹ Myös piispa Reginos osallistui kokoukseen. Voimakkaalla todistuksellaan, jotka hän perusteli Raamatun teksteillä, hän osoitti, että Kristus oli paitsi ihminen myös täydellinen Jumala. Areiolaiset hätkähtivät hänen puheistaan ja poistuivat kokouksesta, joka vahvisti Nikean tunnustuksen.

Palattuaan Skopelokseen Reginos kaitsi laumaansa rauhassa, kunnes Julianus Luopio alkoi vainota kristittyjä haluten palauttaa pakanauskonnon takaisin valtionuskonnoksi. Kreikan käskynhaltija pidätti Reginoksen yrittäen erilaisin kidutuksin saada hänet kieltämään Kristuksen. Mutta niin kuin kipinät lentelevät ympäriinsä rautaa taottaessa, niin myös pyhä piispa säteili kärsimyksissään ja rohkaisi kristittyjä pysymään lujina uskossaan. Kun käskynhaltija totesi, ettei hän voinut saada Reginosta muuttamaan mieltään, hän mestautti tämän helmikuun 25. päivänä vuonna 362.

Pyhän Reginoksen ruumis vietiin Kyprokselle. 1800-luvulla Skopeloksen saaren johtomiehet lähettivät edustajansa Kyprokselle pyytämään, että osa reliikeistä annettaisiin Skopeloksen uskovien haltuun. Kyproslaiset suostuivat, sillä olihan pyhä Reginos toiminut nimenomaan Skopeloksella. Reliikki sijoitettiin aluksi Pyhän Johannes Kastajan luostariin. Nykyisin Skopeloksen saarella on Pyhän Reginoksen kirkko saaren pääkaupungin Khoran tuntumassa. Pyhä Reginos on saaren suojeluspyhä, jonka muistopäivää vietetään näyttävästi.

¹ Sittemmin Bulgarian pääkaupunki Sofia. Kaupunkia alettiin kutsua Sofiaksi tuhat vuotta myöhemmin sinne rakennetun Pyhän Sofian kirkon mukaan.

Pyhä Walburga

Walburga syntyi vuoden 710 tienoilla. Hän oli pyhien Winnibaldin (18.12.) ja Willibaldin (7.7.) sisar. Jo nuorena hän meni opiskelemaan Dorsetin luostarikouluun ja jäi sittemmin kilvoittelemaan samaisen luostarin sisaristoon.

Pyhä Bonifatius (5.6.) pyysi Dorsetista nunnia perustamaan luostaria Saksaan. Walburgan hengellinen äiti Tatta siunasi Walburgan ja muita sisaria matkaan vuonna 750. Näin Walburgasta tuli yksi niistä Wessexin anglosaksisista kilvoittelijoista, jotka olivat levittämässä evankeliumia Saksaan. Walburga vietti ensin pari vuotta nunna Lioban luona Tauberjoen varrella Bischofsheimissä, jossa hän oppi lääketiedettä. Sitten Walburga siirtyi Heidenheimiin¹ kaksoisluostariin, jonka hänen veljensä Winnebald oli perustanut.

Veljensä kuoleman jälkeen Walburgasta tuli vuonna 761 kaksoisluostarin ylin johtaja, jonka alaisuudessa myös veljestö toimi. Walburga johti luostaria viisaasti ja arvokkaasti. Hän eli hiljaisesti ja kieltäymyksellisesti, ja Jumala siunasi häntä monilla ihmeillä, joita luostarissa tapahtui. Walburga paransi muun muassa ahmimishimon valtaan joutuneen naisen kolmella viljatähkällä.

Walburga nukkui pois helmikuun 25. päivänä vuonna 779. Seuraavana vuonna hänen jäännöksensä siirrettiin hänen veljensä rinnalle Eichstättin Pyhän ristin kirkkoon, jossa ne ovat siitä lähtien olleet. Pyhä Walburga osoittautui yhdeksi Keski-Euroopan tärkeimmistä ihmeidentekijöistä. Hänen ruumiinsa on kirjaimellisesti siunauksen lähde, sillä viime aikoihin saakka siitä on vuotanut hyvätuoksuista öljyä, jolla on parantava vaikutus. Tästä syystä pyhän Walburgan reliikkejä on jaettu moniin kirkkoihin Saksassa ja Ranskassa. Hänen reliikkiensä siirroilla on kaksi omaa juhlapäivää: siirto Eichstättiin 1.5. ja Zutpheniin 24.9. Taiteessa pyhä Walburga kuvataan yleensä kolmen viljantähkän kanssa tai kädessään kirja, jonka päällä on öljypullo, ja toisessa kädessään luostarin johtajan sauva.

¹ 75 km Stuttgartista etelään.

Pyhä Tarasios, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Tarasios syntyi ylhäiseen konstantinopolilaiseen patriisiperheeseen. Hän sai aikansa parhaan kasvatuksen. Isältään hän peri lujan oikeudentajun, niin että oli aina valmis puolustamaan köyhiä ja sorrettuja, ja äidiltään syvällisen kristillisen hurskauden. Vuonna 780 hänelle annettiin konsulin arvo ja hänet nimitettiin valtakunnan ensimmäiseksi sihteeriksi eli pääministeriksi keisarinna Irenen ja tämän alaikäisen pojan Konstantinoksen hallitessa. Tarasios oli samaa sukua kuin patriarkka Fotios (6.2.), jonka setä hän oli. Ulkonäöltään pyhän Tarasioksen sanotaan muistuttaneen pyhää Gregorios Teologia.

Noihin aikoihin ikonoklasmin harhaoppi oli jo laantunut. Suuri osa papistosta ja uskovista suhtautui kuitenkin pyhiin ikoneihin vielä epäluuloisesti. Patriarkka Paavali, entinen ikonoklasmin hyväksyjä, oli tullut ymmärtämään ikonien merkityksen ja katui erehdystään, mutta pyrkiessään palauttamaan ikonien kunnioittamisen hänellä oli vaikeuksia löytää samanmielisiä työtovereita. Vuonna 784 hän luopui yhtäkkiä patriarkan asemasta ja vetäytyi Pyhän Floroksen luostariin. Kun pettynyt keisarinna tiedusteli syytä hänen eroamiseensa, hän vastasi syitä olevan neljä: äkillinen sairastuminen, kirkkojen autius ikonien puuttuessa, häpeä siitä että oli suostunut allekirjoittamaan suostumuksensa ikonoklasmiin ja tunnustanut sitä suullisestikin sekä se, että neljä muuta apostolista istuinta eli Rooman, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkaatit olivat katkaisseet rukousyhteyden Konstantinopolin kanssa ikonoklasmin takia. ”En halua olla hereettisen kuppikunnan paimen enkä joutua muiden patriarkkojen kirkonkiroukseen”, hän totesi. Ymmärtäen keisarinnan vaikean tilanteen hän esitti seuraajakseen Tarasiosta, joka oli vielä maallikko. Hän uskoi, että tämä oli pystyvä mies palauttamaan Konstantinopolin muun kristikunnan yhteyteen.

Tarasios yritti kieltäytyä odottamattomasta ehdotuksesta, mutta hallitsijoiden, senaatin ja kansan painostuksesta hän lopulta suostui asettaen ehdoksi, että yleinen kirkolliskokous oli viipymättä kutsuttava Konstantinopoliin tekemään virallisesti loppu ikonoklasmin harhaopista. Hänet vihittiin eri pappeuden asteisiin ja asetettiin patriarkaksi joulukuun 25. päivänä vuonna 784.

Patriarkkana Tarasios antoi kaikille esimerkin kristillisistä hyveistä. Hän paastosi, rukoili ja tutki Jumalan sanaa öisin, pukeutui vaatimattomasti eikä tahtonut, että häntä palveltiin. Monet papiston jäsenet elivät ja pukeutuivat ylellisesti, ja heille patriarkan vaatimaton elämäntapa oli elävä saarna. Erityisesti Tarasios kunnostautui pitämällä huolta vähäosaisista. Hän rakennutti köyhille asuntoja ja hoitokoteja sekä majataloja matkustavaisille. Hän huolehti, että köyhät perheet luetteloitiin ja heille annettiin joka kuukausi tietty avustus. Tarasios keskusteli mielellään tavallisten ihmisten kanssa. Usein hän kutsui omaan pöytäänsä köyhiä kadulta ja etenkin kylmänä talviaikana tarjosi heille ravitsevia aterioita. Pääsiäisenä hän meni heti liturgian jälkeen Vanhan hallituspalatsin nimellä tunnettuun rakennukseen ja tarjosi siellä suurenmoisen pääsiäisaterian köyhille palvellen heitä omakätisesti. Vasta sen jälkeen hän meni patriarkaattiin syömään oman vaatimattoman pääsiäisateriansa.

Patriarkan jalo esimerkki ja opetus innoittivat monia luopumaan maailmasta, ja hän perusti heitä varten suuren luostarin perintötilalleen Bosporin salmen Euroopan puoleiselle rannalle jonkin matkaa päähän Konstantinopolista. Lukuisat esipaimenet kuten pyhä Mikael, Synnadan piispa, (23.5.) ja Teofilos, Nikean piispa, jotka olivat uudelleen syntyneen ortodoksisuuden tukipilareita, olivat tämän luostarin kasvatteja.

Tarasios huolehti, että keisarinna ja hänen poikansa pitivät lupauksensa kirkolliskokouksen koolle kutsumisesta. Seitsemäs yleinen kirkolliskokous kokoontui Tarasioksen johdolla ensimmäiseen istuntoonsa Nikeassa syyskuun 24. päivänä vuonna 787. Hän johti viisaasti sen keskusteluja ja väittelyjä, joiden lopputuloksena ikonoklasmi tuomittiin harhaopiksi ja ikonien kunnioitus palautettiin.

Kokouksen jälkeen Tarasios yritti hyvän paimenen tavoin saada kaikki harhaoppiset palaamaan takaisin kirkon helmaan. Hän toimi lempeästi välttäen raskaita katumusrangaistuksia, mikä herätti pahennusta joissakin Studionin luostarin ankaran linjan munkeissa kuten Platonissa ja hänen veljenpojassaan pyhässä Teodoros Studionilaisessa (11.11.).

Tarasios taisteli voimallisesti simoniaa eli kirkollisten vihkimysten myymistä vastaan ja vaati kirkon suojapaikkaoikeuden kunnioittamista. Kun eräs julkisten varojen kavaltamisesta syytetty virkamies pakeni Hagia Sofian kirkkoon ja tarttui kiinni alttarin kulmaan, pyhä Tarasios suojeli häntä ja kun eräät sotilaat raahasivat hänet väkisin pois, Tarasios erotti nämä ehtoollisyhteydestä. Hän uhkasi samanlaisella rangaistuksella myös hallitsijoita, jos he kohtelisivat vankia raa’asti. Niinpä tätä kuulusteltiin ilman kidutuksia ja lopulta hänet todettiin syyttömäksi ja päästettiin vapaaksi.

Kun Konstantios VI tuli täysi-ikäiseksi, hänestä tuli yksinvaltias. Arvellen voivansa asettautua kirkon kanonien yläpuolelle hän hylkäsi vaimonsa Maria Armenialaisen väittäen tämän tahtoneen myrkyttää hänet. Todellinen syy oli, että hän tahtoi solmia uuden avioliiton äitinsä kamarineidon Teodoten kanssa. Patriarkka kieltäytyi uskomasta keisarin keksimää tekosyytä, nuhteli häntä ja uhkasi erottaa hänet ehtoollisyhteydestä. Keisari raivostui, käski patriarkan poistua ja pakotti vaimonsa vihkiytymään nunnaksi. Muuan Joosef-niminen pappi vihki keisarin uuteen avioliittoon Teodoten kanssa.

Kahden merkittävän luostarin igumenit, Sakkudionin Platon (4.4.) ja Studionin Teodoros (11.11.) syyttivät keisaria aviorikoksesta ja pitivät Tarasioksen toimia asiassa riittämättöminä. Keisari puolestaan vangitsi ja karkotti kyseiset igumenit. Keisari meni niin pitkälle, että uhkasi jopa palauttaa valtakuntaan hellenistisen pakanauskonnon, jos kirkko esittäisi lisää vastalauseita. Patriarkka Tarasios ei suostunut hyväksymään keisarin avioliittoa, ja hänet pantiin kotiarestiin. Tapahtumat järkyttivät koko keisarikuntaa. Sekä papisto että kansa nousivat keisaria vastaan. Myös keisarinna Irene tajusi tilanteen ja käänsi selkänsä pojalleen.

Vuonna 797 keisarinna Irene päätti palata valtaan. Sotilaat vangitsivat Konstantinoksen ja sokaisivat hänet, niin että hän joutui luopumaan vallasta. Teodote katosi – hänen kohtaloaan ei tunneta – ja heidän lapsensa Leo kuoli. Patriarkka Tarasios, joka oli pysynyt lujana ja rauhallisena koettelemusten keskellä, vapautui arestista.

Valtaistuimelle nousi seuraavaksi keisari Nikeforos I (802–811), ja rauha palautui kirkkoon. Pyhä Tarasios tunsi suorittaneensa tehtävänsä oltuaan patriarkkana 22 vuotta. Hän sairastui vaikeaan pitkäaikaiseen tautiin, mutta siitä huolimatta hän jatkoi päivittäisen liturgian toimittamista sauvaansa nojaten. Kuoleman lähestyessä hänen nähtiin käyvän ankaraa taistelua demoneja vastaan. Ensin hän puolustautui sanoin niiden esittämiä syytöksiä vastaan, ja kun hän ei enää kyennyt puhumaan, hän huitoi niitä vihaisesti käsillään. Kun kirkossa alettiin laulaa psalmin 86 alkujaetta ”Herra, kuule rukoukseni, vastaa minulle”, patriarkka rauhoittui yhtäkkiä ja hänen autuas sielunsa nousi valoisana taivaan korkeuksiin. Viikkoa myöhemmin (25.2.806) pyhä patriarkka haudattiin omaan luostariinsa. Hänen haudallaan alkoi tapahtua monia ihmeitä, kun ihmiset voitelivat itseään sen yllä palavan lampukan öljyllä.

Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta ikonoklasmi kuitenkin elpyi pian uudelleen. Vuonna 820 keisari Leo Armenialainen, joka oli seitsemän vuotta kannattanut ikonoklasmia ja vainonnut julmasti ortodokseja, näki merkillisen unen, joka teki hänet levottomaksi. Siinä patriarkka Tarasios katsoi häntä ankaran näköisenä määräten Mikael-nimisen miehen lävistämään hänet miekalla. Kuusi päivää myöhemmin (6.12.820) Mikael Änkyttäjä todella murhasi Leon ja nousi seuraavaksi keisariksi.

Pyhän profeetan ja edelläkävijän Johannes Kastajan kunniallisen pään ensimmäinen ja toinen löytäminen

Kun Kristuksen edelläkävijä ja kastaja Johannes oli surmattu Herodeksen syntymäpäiväjuhlien aikana, Johanneksen oppilaat tulivat hakemaan hänen ruumiinsa ja hautasivat sen kauas Jerusalemin ulkopuolelle. Pää sen sijaan jäi Herodiaalle, joka antoi haudata sen Herodeksen palatsin käymälöiden viereen.

Johanneksen hautapaikkaa kunnioitettiin 300-luvulla Samarian Sebasteiassa, jossa oli myös profeettojen Elisan ja Obadjan haudat. Hauta häpäistiin keisari Julianus Luopion aikana ja pyhät luut hajotettiin. Kristityt saivat kerättyä luita talteen ja osa niistä toimitettiin Aleksandriaan Athanasios Suurelle. Tästä huolimatta hauta säilyi edelleen pyhiinvaelluskohteena.

Pyhän Edelläkävijän pää löytyi ihmeen avulla. Eräänä yönä Johannes Kastaja itse ilmestyi kahdelle munkille ja ilmoitti Jerusalemista Herodeksen palatsin viereltä paikan, josta pää löytyisi. Jumalan armon ohjaamina munkit alkoivat kaivaa oikeasta kohdasta ja löysivät pään helposti.[1]

Munkit asettivat pyhän pääkallon nyyttiin ja lähtivät sen kanssa kohti kotimaataan. Sen jälkeen pään vaiheista on kaksi erilaista traditiota. Vanhemman mukaan munkit veivät sen mukanaan Kilikiaan. Se oli määrä siirtää Konstantinopoliin keisari Valensin (364–375) kaudella. Matkalla sattuneen ihmeen takia se kuitenkin jätettiin Bitynian Panteikhioniin, jossa makedonioslaisten lahkoon kuulunut nunna nimeltä Matrona huolehti siitä. Matronan kuoleman jälkeen eräs ortodoksisuuteen palannut pappi otti pääkallon haltuunsa ja huolehti siitä, kunnes itse keisari Teodosios Suuri tuli hakemaan sen. Keisari kääri pään omaan viittaansa ja kantoi sen Hebdomonin kirkkoon.

Toisen ja kuuluisamman version mukaan pyhää päätä sen sijaan ei viety Kilikiaan vaan Syyrian Emesaan. Tässä versiossa pään löytäneet kaksi munkkia tapasivat matkalla köyhän emesalaisen savenvalajan, joka oli etsimässä onneaan. Yöllä savenvalaja näki Johannes Edelläkävijän ilmestyvän hänelle unessa. Näyn rohkaisemana hän otti pyhän pään itselleen ja lähti se mukanaan kotikaupunkiinsa. Tämän jälkeen hänen onnensa kääntyi ja hän alkoi menestyä toimissaan. Kuolemansa edellä hän jätti sisarelleen arkun, jossa pää oli, kielsi tätä avaamasta arkkua ”ilman sen sisällä olevan antamia ohjeita” ja pyysi antamaan sen jollekin pyhälle miehelle.

Edelläkävijän pää siirtyi omistajalta toiselle, kunnes se unohtui erääseen luolaan, jossa areiolainen erakko oli pitänyt sitä hallussaan. Lopulta se löydettiin uudelleen 450-luvulla, jälleen Johannes Edelläkävijän ilmestymisen perusteella. Piispa Uranios asetti sen Emesan katedraaliin siunausten lähteeksi. Keisari Mikael II:n (842–867) kaudella se siirrettiin Konstantinopoliin.

Tapa viettää pyhän Edelläkävijän kunniallisen pään ensimmäisen ja toisen löytymisen muistojuhlaa vakiintui reliikin pääkaupunkiin siirtämisen ansiosta.

[1] Slaavilaisissa lähteissä esiintyy traditio, jonka mukaan pää löytyi Öljymäeltä. Herodian lähipiiriin kuulunut Johanna oli kaivanut pään ylös ja haudannut sen Öljymäen huipulle.

Karthagon marttyyrit Montanus, Lucius, Julianus, Victoricus, Flavianus ja heidän kanssaan kärsineet

Pian sen jälkeen, kun pyhä Cyprianus oli kärsinyt marttyyrikuoleman (16.9.258), Karthagon prokonsuli järjesti julkisen mellakan, jonka tarkoituksena oli saada yleinen hyväksyntä seuraavalle operaatiolle kristittyjä vastaan. Kirkon johtohahmoina pidetyt Montanus, Lucius, Flavianus, Julianus ja Victoricus sekä katekumeenit Primolus, Dometianus ja Remus suljettiin vankilaan ja jätettiin virumaan pimeyteen. Ruokaa ja juomaa heille ei annettu juuri lainkaan. Vankityrmä alkoi kuitenkin hohtaa Hengen valoa. Pyhän Hengen kirkkaat säteet lohduttivat marttyyreja, jotka saivat rohkaisua ja lohdutusta ihmeellisistä näyistä. Kristus ilmestyi pappi Victoricukselle lausuen: ”Teidän kruununne ovat kirkkaampia kuin odotattekaan.” Marttyyrit saivat lisää vahvistusta kilvoitukseensa, kun muut kristityt onnistuivat tuomaan heille pyhää ehtoollista, kulumatonta hengellistä ruokaa.

Muutaman kuukauden vankeuden jälkeen marttyyrit tuotiin takaisin prokonsulin eteen. Kaikki tunnustivat uskonsa epäröimättä ja silminnähden iloitsivat kuolemantuomiostaan. Vankilaan palautettiin ainoastaan diakoni Flavianus, jonka entiset oppilaat olivat vastoin hänen toiveitaan puhuneet hänen puolestaan viranomaisille. Kaikki muut vietiin surmattaviksi toukokuun 25. päivänä.

Paikalla oli runsaasti yleisöä. Lucius pyysi nöyrästi kristittyjä rukoilemaan puolestaan, mutta Montanus, Julianus ja Victoricus alkoivat puhua rohkeasti. He kehottivat kristittyjä pitämään kiinni totuudesta ja pysymään yksimielisinä. Lucius, Julianus ja Victoricus mestattiin ensin. Montanus kohotti kätensä rukoukseen ja pyysi, että myös Flavianus pääsisi heidän luokseen kolmen päivän kuluessa. Sitten hänetkin surmattiin.

Kolme päivää myöhemmin Flavianus oli taas kuultavana. Hänen ystävänsä pyysivät häntä uhraamaan epäjumalille, mutta hän vastasi: ”On parempi pitää omatunto puhtaana ja vastaanottaa kuolema kuin ruveta palvomaan kiviä. Me elämme surmattuinakin. Jos haluatte tuntea totuuden, tulkaa tekin kristityiksi.” Flavianus otti kuolemantuomion vastaan iloiten. Hän mainitsi, että pyhä Cyprianus oli ilmestynyt hänelle. He olivat keskustelleet siitä, millaiselta kuoleminen tuntuu marttyyreista. Cyprianus oli sanonut: ”Kun sielu on jo taivaassa, on kuin jonkun muun liha kärsisi. Kun ajatus on uppoutunut Jumalaan, ruumis ei tunne mitään.”

Mestauspaikalle käydessään Flavianus hyvästeli kristittyjä rauhansuudelmin ja lausui: ”Rakkaat veljet! Te pääsette olemaan aina rauhassa meidän kanssamme, jos pysytte rauhassa kirkon kanssa, yksimielisinä ja rakkaudessa.” Lopuksi hän vielä suositteli, että pyhän Cyprianuksen seuraajaksi valittaisiin pappi Lucianus. Tämän jälkeen hän peitti silmänsä siteellä, jonka Montanus oli jättänyt hänelle. Pyhä marttyyri Flavianus polvistui, rukoili ja otti vastaan kuolettavan iskun.

Hurskas Ethelbert, Kentin kuningas

Englannissa oli 500-luvun lopulla lukuisia pieniä kuningaskuntia. Näistä tärkein oli Kent, jonka alaisuuteen muut Etelä-Englannin kuningaskunnat ainakin periaatteessa kuuluivat. Sen kuningas Ethelbertin¹ vaimo Bertha oli lähtöisin frankkien kuningassuvusta ja oli harras kristitty.

Paavi Gregorius Suuri lähetti vuonna 597 Kentiin lähetyssaarnaajia. Vaimonsa ansiosta Ethelbert suhtautui myönteisesti kristittyihin ja otti ystävällisesti vastaan pyhän Augustinuksen (28.5.) ja hänen 40 munkkiaan. Ethelbert antoi heille luvan toimia vapaasti valtakunnassaan ja antoi heille pääkaupungistaan Canterburysta pienen Pyhän Martinus Toursilaisen kirkon, joka oli rakennettu roomalaisaikana mutta sittemmin autioitunut ja rappeutunut.

Taikauskoinen Ethelbert ei uskaltanut päästää kirkonmiehiä sisälle rakennukseensa, vaan kuunteli heitä avoimen taivaan alla uskoen näin välttävänsä noituuksien valtaan joutumisen. Ethelbert kuunteli mielellään munkkien opetusta, mutta ei uskaltanut ottaa sitä vastaan, koska pelkäsi luopua esi-isiensä ja kansansa uskosta ja tavoista. Siitä huolimatta alueella kastettiin seuraavan vuoden aikana tuhansittain ihmisiä.

Lopulta kuningas Ethelbert päätti itsekin ottaa evankeliumin vastaan. Hänet kastettiin ensimmäisenä helluntaipäivänä, vuosi oli todennäköisesti 601. Tämän jälkeen kristinusko alkoi levitä alueella entistä voimakkaammin. Gregorius Suuri jopa mainitsee kirjeessään, että eräänä jouluna olisi kastettu 10 000 ihmistä. Ketään ei kuitenkaan pakotettu tai painostettu kääntymykseen, sillä kuninkaalle oli korostettu, että Kristus on otettava vastaan vapaaehtoisesti. Ethelbert alkoi kuitenkin suosia kristittyjä, koska nyt hän luotti näihin uskonveljinään ja -sisarinaan.

Gregorius Suuri lähetti Ethelbertille ja Berthalle lahjoja ja kirjeen, jossa vertasi heitä Konstantinukseen ja Helenaan. Heidän maineensa levisi nopeasti Konstantinopoliin saakka.

Ethelbert antoi kirkolle maata. Canterburyyn rakennettiin piispankatedraali ja kaupungin ulkopuolelle luostari, joka omistettiin pyhille Pietarille ja Paavalille. Myöhemmin se muutettiin Pyhän Augustinuksen luostariksi ja se tuli tunnetuksi Englannin kuninkaiden hautasijana. Ethelbert oli mukana vaikuttamassa itäsaksien kuninkaan Sabertin kääntymykseen. Sabertin kuningaskunnan keskus oli Lontoo. Ethelbert rakennutti sinne Pyhän Paavalin kirkon, jonka paikalle myöhemmin rakennettiin Pyhän Paavalin katedraali. Ethelbert oli mukana perustamassa Lontoon ja Rochesterin hiippakuntia ja antoi niille runsaita lahjoja.

Ethelbert hoiti myös hallitsijan tehtävänsä mallikkaasti. Hän oli ensimmäinen anglosaksikuningas, joka otti käyttöön lakikirjan. Se perustui frankkilaisiin esikuviin.

Kaiken kaikkiaan pyhä Ethelbert oli yksi keskeisimpiä Englannin kristillistymiseen vaikuttaneita henkilöitä. Hallittuaan 56 vuotta hän nukkui pois helmikuun 24. päivänä vuonna 616. Hänet haudattiin vaimonsa rinnalle Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarin erääseen sivukappeliin. Haudalla tapahtui monia ihmeitä, ja sen yllä paloi lampukka aina vuoteen 1538 saakka, jolloin protestantit lakkauttivat luostarin.

¹ Nimi esiintyy myös muodoissa Aethelberct, Aedilberct, Aethelberht, Edilbertus.

Pyhittäjä Jerazm Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Jerazm peri vanhemmiltaan suuren omaisuuden ja käytti sen kokonaan kirkkojen kaunistamiseen. Hän antoi koristaa monet Kiovan luolaluostarin ikonit kullalla ja hopealla. Pian hän ryhtyi itsekin munkiksi ja alkoi kaunistaa sieluaan, elävän Jumalan temppeliä kaikilla luostarielämän hyveillä ja puhtaalla rakkaudella Jumalaan.

Käytettyään omaisuutensa kirkon hyväksi ja jäätyään aineellisesti köyhäksi Jerazmia kohtasi suuri kiusaus. Paholainen alkoi uskotella hänelle, ettei hän saa minkäänlaista palkkiota kirkon hyväksi tekemistään lahjoituksista, vaan että olisi ollut parempi jakaa omaisuus köyhille. Koska Jerazmilla ei ollut kokemusta taistelusta tällaisia ajatuksia vastaan, hän vaipui epätoivoon, luopui kilvoituksistaan ja alkoi elää välinpitämättömästi. Lopulta hän sairastui ja makasi seitsemän päivää tiedottomana kuoleman kynnyksellä. Veljet kokoontuivat hänen vuoteensa ääreen. He pohtivat ääneen hänen pitkittyneen poislähtönsä syytä arvellen sen johtuvan hänen synneistään. Äkkiä Jerazm nousi istumaan aivan kuin ei olisi ollutkaan sairaana ja alkoi puhua: ”Isät ja veljet, olen tosiaankin katumaton syntinen, mutta juuri nyt pyhittäjäisämme Antoni ja Feodosi ilmestyivät minulle ja sanoivat anoneensa Jumalaa antamaan minulle katumuksen aikaa. Myös kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä ilmestyi sellaisena kuin hänet on kuvattu luostarimme ikonissa seurassaan suuri joukko pyhiä. Hän sanoi minulle: ’Jerazm, koska sinä olet kaunistanut kirkkoni, niin minäkin kaunistan sinut ja nostan sinut kunniaan Poikani valtakunnassa, sillä köyhät teillä on aina keskuudessanne, mutta kirkkoja ei ole kaikkialla. Nouse nyt katumaan ja vihkiydy suureen skeemaan; kolmantena päivänä minä otan sinut luokseni.’”

Tämän jälkeen Jerazm tunnusti koko veljestölle syntinsä ollenkaan häpeilemättä, meni sitten kirkkoon ja vihkiytyi suureen skeemaan. Kolmantena päivänä hän Jumalanäidin ennustuksen mukaan siirtyi Herransa luo. Pyhittäjä Jerazm kuoli vuoden 1160 tienoilla.

Pyhä marttyyripiispa Polykarpos Smyrnalainen

Pyhä Polykarpos oli alkukirkon tärkeimpiä johtajia. Hän oli pyhän Irenaioksen todistuksen mukaan ”apostolien oppilas ja tunsi monia, jotka olivat nähneet Herran”.

Polykarpos syntyi vuoden 69 tienoilla. Hänen lapsuudestaan tunnetaan tarina, jonka mukaan hän jakoi kotinsa ruokakomerosta ruokatarpeita köyhille, mutta komero ei tyhjentynyt lainkaan. Tästä syystä hänen alkuperäinen nimensä Pankratios muutettiin muotoon Polykarpos, ”paljon hedelmää”. Saman kertomuksen mukaan hänen vanhempansa kuolivat jo varhain marttyyreina, ja lapsi varttui Callista-nimisen ylimysnaisen kasvattamana. Tämä ohjasi hänet rakastamaan Jumalaa ja hyveitä.

Nuorukaisena Polykarpoksesta tuli apostoli Johanneksen oppilas. Hän imi itseensä apostolin rakkaudentäyteistä opetusta ja oli läsnä, kun tätä vainottiin evankeliumin tähden. Kun Johannes vihki Bukoloksen (6.2.) Smyrnan piispaksi, hän asetti nuoremman Polykarpoksen tämän apulaiseksi ja työtoveriksi. Polykarpos vihittiin papiksi ja hän sai vastuulleen orvoista huolehtimisen. Tästä tehtävästä hän huolehti aina siihen saakka, kunnes Bukolos kuoli ja Polykarpoksesta tuli hänen seuraajansa.

Smyrnan piispana Polykarpos seurasi isiensä viitoittamaa tietä. Hän välitti uskoville Herran ja apostolien opetuksia. Kun Patmokselle karkotettu apostoli Johannes kirjoitti Ilmestyskirjaan kirjeet Vähän-Aasian seitsemälle seurakunnalle, Smyrnan kohdalla hän kirjoitti erityisen kauniisti ja myönteisesti: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.”¹

Pyhä Polykarpos oli jumalallisen armon verhoama ja hänen rukoustensa välityksellä tapahtui ihmeitä. Pitkän kuivuuden aikana Polykarpos rukoili ja alkoi sataa. Kun tulipalo oli raivonnut maaseudulla jo viikon ajan, Polykarpos rukoili ja tuli sammui. Sairaita parani ja riivattuja vapautui. Monet kääntyivät kristityiksi hänen ansiostaan. Hän oli niin kunnioitettu, että kristityt tahtoivat päästä aina tilaisuuden tullen koskettamaan häntä. Tämä kiusasi häntä ja siksi hän tapasi pitää aina kengät jaloissaan, etteivät uskovat koskettelisi hänen jalkojaan.²

Kun Polykarpos oli ollut piispana vasta vähän aikaa, pyhä Ignatios Antiokialainen tuotiin kaupunkiin kahlehdittuna matkalla kohti marttyyrikuolemaansa Roomassa. Pyhät piispat tapasivat toisensa ja Polykarpos auttoi Ignatiosta parhaansa mukaan. Ignatios lähetti myöhemmin Troaksesta kirjeen Polykarpokselle kiittäen tätä vieraanvaraisuudesta ja uskoen Antiokian kirjeen hänen haltuunsa. Ignatios kirjoitti: ”Minä annan tunnustuksen sille, että olet ajatuksiltasi Jumalaan suuntautunut ja niin vakaa kuin olisit järkähtämättömälle kalliolle perustettu, ja ylistän suuresti onneani, että minut on katsottu arvolliseksi henkilökohtaisesti tapaamaan sinut ja näkemään moitteettomat kasvosi.”³

Polykarpos puolestaan kirjoitti Filippin kristityille iloiten siitä, että nämä saivat vastaanottaa Ignatioksen ja muut marttyyrit – ”nuo tosi rakkauden kuvat, nimittäin pyhien arvon mukaisissa kahleissa kulkevat veljet, ja lähettää heidät matkaan sen mukaisesti kuin teidän sopiikin”.⁴

Pyhä Polykarpos johti kirkkoa apostolisella otteella yli puoli vuosisataa. Vuoden 154 tienoilla hän kävi Roomassa keskustelemassa kaupungin uuden piispan Anicetuksen kanssa pääsiäisen ajankohdan määrittämisestä ja siitä, miten kristinuskoa olisi paras puolustaa harhaoppeja vastaan. Anicetus antoi Polykarpoksen johtaa ehtoollisen toimittamista, ja vaikka heillä oli erimielisyyksiä monista kysymyksistä, he erosivat ystävinä molemminpuoleisen kunnioituksen vallitessa.

Pian sen jälkeen kun Polykarpos oli palannut Smyrnaan, Vähän-Aasian alueella alkoi ankara kristittyjen vaino. Polykarpos tiesi hetkensä lähestyvän ja meni kaupungin ulkopuolelle pienelle maatilalle, jossa hän odotti vainoojiaan kaikessa rauhassa. Siellä hän rukoili muutaman samanmielisen kanssa yötä päivää kaikkien puolesta ja kaikkialla maailmassa olevien seurakuntien puolesta. Kolme päivää ennen kuin hänet pidätettiin hän näki näyn, jossa hänen pieluksensa syttyi tuleen ja paloi poroksi. Hän ilmoitti muutamille läheisilleen joutuvansa poltettavaksi elävältä.

Pian Polykarpoksen omat sukulaiset kavalsivat hänen olinpaikkansa viranomaisille. Eräänä perjantai-iltana muuan orjapoika johdatti sotilaat oikean talon luo. Polykarpos tiesi heidän tulevan, mutta ei paennut vaan sanoi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto”. Kun he olivat talossa, Polykarpos tuli alakertaan ja alkoi keskustella sotilaiden kanssa.

Huomatessaan Polykarpoksen noin 90-vuotiaaksi vanhukseksi sotilaat ihmettelivät, miksi hänen pidättämisekseen oli järjestetty niin suuri operaatio. Polykarpos käski tarjota miehille syötävää ja pyysi tunnin aikaa saadakseen rukoilla. He suostuivat, ja Polykarpos nousi rukoilemaan. Hän oli täynnä sellaista armoa, että ei kyennyt vaikenemaan kahteen tuntiin vaan muisteli kaikkia tapaamiaan, pieniä ja suuria, ylhäisiä ja alhaisia ja koko katolista kirkkoa kaikkialla maailmassa. Monia alkoi jo kaduttaa, että olivat lähteneet vangitsemaan näin pyhää miestä.

Polykarpos pantiin aasin selkään ja vietiin Smyrnan kaupunkiin. Kaupunkiin tullessaan hänet pyydettiin nousemaan poliisipäällikkö Herodeksen ja tämän isän Niketeksen vaunuihin, ja nämä yrittivät suostutella häntä uhraamaan kysyen: ”Mitä pahaa siinä on, jos sanoo, että keisari on herra, uhraa ja tekee sen mitä siihen kuuluu?” Polykarpos ei vastannut heille mitään, mutta virkkoi lopulta: ”En aio tehdä teidän neuvonne mukaan.” He työnsivät Polykarpoksen alas vaunuista niin rajusti, että tämä loukkasi jalkansa. Silti hän käveli päättäväisesti kohti kilparataa.

Kun Polykarpos astui areenalle, taivaasta kuuluivat sanat: ”Polykarpos, ole luja ja miehekäs!” Äänen kuuli muutama paikalla ollut kristitty. Kansa alkoi kuohua kuullessaan, että suuri ja maineikas Polykarpos oli pidätetty. Prokonsuli kuulusteli häntä tavan mukaan ja kehotti: ”Vanno keisarin onnettaren kautta, muuta mielesi, sano: Alas jumalankieltäjät.” Silloin Polykarpos loi vakavan katseen pakanalliseen yleisöön, viittasi heitä kohti ja nostaen katseensa kohti taivasta sanoi: ”Alas jumalankieltäjät.”

Prokonsuli yritti uudelleen: ”Vanno, niin minä päästän sinut. Herjaa Kristusta!” Polykarpos sanoi: ”Jo 86 vuotta olen palvellut Häntä, eikä Hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata Kuningastani, joka on minut pelastanut?”

Prokonsuli pyysi Polykarposta taas uhraamaan. Polykarpos piti pyyntöä turhanpäiväisenä: ”Minä olen kristitty. Mutta jos tahdot päästä selville siitä, minkälainen oppi kristinusko on, määrää päivä ja kuuntele.” Prokonsuli sanoi ivallisesti: ”Vakuuta kansa tästä.” Polykarpos katsoi prokonsulia ja sanoi: ”Sinut minä olen katsonut sen arvoiseksi, että puhun asiasta. Meitä on opetettu antamaan hallitusmiehille ja esivallalle heille kuuluva kunnioitus, sillä Jumala on heidät asettanut.”

Prokonsuli uhkasi Polykarposta pedoilla. Polykarpos lausui: ”Käske ne tänne. Minä en voi muuttaa mieltäni niin, että kääntyisin paremmasta huonompaan.” Sitten prokonsuli uhkasi häntä tulella. Polykarpos totesi: ”Sinä uhkaat tulella, joka hetkisen palaa ja vähän ajan päästä sammuu. Sinä et tunne tulevan tuomion tulta, joka odottaa jumalattomia.”

Polykarpoksen puhuessa hänen kasvonsa säteilivät ja hän oli täynnä iloa ja rohkeutta. Prokonsuli sen sijaan hermostui ja lähetti airueensa kilparadalle kuuluttamaan kolmesti: ”Polykarpos on tunnustanut olevansa kristitty.” Kansa huusi ja vaati leijonia esiin, mutta koska eläinnäytäntöjen aika oli jo ohi, väki alkoi vaatia Polykarposta elävältä poltettavaksi.

Kun rovio oli valmis, Polykarpos riisui vaatteensa ja otti kengätkin jaloistaan.

Polykarpos sanoi pysyvänsä paikallaan ilman naulojakin, joten häntä ei naulittu vaan ainoastaan sidottiin. Kun hänet näin oli ikään kuin valmistettu polttouhriksi Jumalalle, hän kohotti katseensa ja lausui viimeisen rukouksensa kiittäen siitä, että hänet oli katsottu tämän hetken arvoiseksi: pääsemään kaikkien marttyyrien joukkoon ja osalliseksi Kristuksen maljasta ylösnousemukseksi iankaikkiseen elämään.

Kun Polykarpos lausui aamenen, tuli sytytettiin. Tapahtui kuitenkin jotain epätavallista. Liekit pullistuivat ikään kuin purjeeksi pyhän Polykarpoksen ympärille. Roviosta hehkui hyvää tuoksua, ja Polykarpos muistutti enemmän ahjossa hehkuvaa kultaa kuin palavaa ruumista. Kun nähtiin, ettei tuli tuhonnut Polykarpoksen ruumista, pyöveli meni hänen luokseen ja antoi hänelle tikarilla armoniskun. Verta pulppusi niin paljon, että tuli sammui. Väki ihmetteli suuresti tapahtunutta.

Tämä tapahtui lauantai-iltapäivänä 23. helmikuuta, vuosiluku oli ilmeisesti 155.⁵ Samalla surmattiin myös yksitoista muuta kristittyä Filadelfiasta, mutta kaikki puhuivat vain Polykarpoksen kuolemasta.

Sadanpäämies määräsi pyhän Polykarpoksen ruumiin poltettavaksi, jotta kristityt eivät voisi kunnioittaa sitä. Myöhemmin kristityt kuitenkin saivat ottaa hänen luunsa, jotka olivat jalokiviä arvokkaammat ja kultaa koetellummat. Ne haudattiin arvokkaasti, ja kristityt ryhtyivät kokoontumaan vuosittain hänen haudalleen viettämään pyhän marttyyripiispa Polykarpoksen muistoa.

Polykarpoksen oppilaista pyhä Irenaios välitti häneltä oppimaansa apostolista traditiota läntiseen Eurooppaan. Polykarpoksen kuollessa Irenaios oli Roomassa, jossa hän kuuli pasuunoiden kaltaisen äänen sanovan: ”Polykarpos on kärsinyt marttyyrikuoleman.”

¹ Ilm. 2:10.

² Tämä tieto, samoin kuin hänen kuolemansa kuvaus on peräisin kirjoituksesta Pyhän Polykarpoksen, Smyrnan piispan marttyyrio, joka on autenttinen teksti toiselta vuosisadalta. Sen on suomentanut H. Koskenniemi teoksessa Apostoliset isät (s. 127–137).

³ Ignatioksen kirje Polykarpokselle 1:1, suom. H. Koskenniemi teoksessa Apostoliset isät.

⁴ Polykarpoksen kirje filippiläisille 1:1, suom. H. Koskenniemi teoksessa Apostoliset isät.

⁵ Perinteinen ajoitus on 155/156; jotkut tutkijat ovat kuitenkin ajoittaneet kuoleman vuoteen 166/167, ja eräät ovat ehdottaneet jopa vuotta 177.

Pyhä marttyyri Serenos Puutarhuri

Pyhä Serenos oli syntyjään kreikkalainen. Hän ei ollut kiinnostunut maallisista pyrinnöistä vaan eli kaikessa hiljaisuudessa erakkoelämää Pannonian provinssissa, nykyisen Kroatian Mitrovican tienoilla. Harva edes tiesi hänen olevan kristitty. Serenos elätti itseään hoitamalla omaa puutarhaa, jossa hän kasvatti kaiken tarvitsemansa.

Kerran eräs roomalaisen vartiomiehen vaimo tuli Serenoksen luokse ja yritti tehdä lähempää tuttavuutta hänen kanssaan. Serenos torjui hänet, mistä nainen pahoitti mielensä niin, että ilmoitti aviomiehelleen joutuneensa Serenoksen solvaamaksi ja ahdistelemaksi. Serenos vietiin tuomioistuimeen, jossa hän puolustautui nöyrästi ja rehellisesti. Häntä kuunnellessaan mies tajusi vaimonsa olleen varsinainen syyllinen asiassa ja luopui syytteestä. Kuulustelija sen sijaan alkoi epäillä Serenosta kristityksi, koska ”ketkään muut eivät ole yhtä tarkkoja omantunnon kysymyksissä”, ja pyysi Serenosta uhraamaan jumalille. Tämä kieltäytyi heti ja ilmoitti olevansa kristitty. Hän totesi myös olevansa valmis kuolemaan Kristuksen tähden. ”Silloin minullakin on osa Hänen valtakunnassaan yhdessä Hänen pyhiensä kanssa”, hän lausui. Pyhä Serenos Puutarhuri surmattiin mestaamalla vuoden 307 tienoilla.

Pyhä Gorgonia, Gregorios Teologin sisar

Pyhä Gorgonia oli pyhän Gregorios Teologin sisar ja vanhin Gregorios Vanhemman (1.1.) ja Nonnan kolmesta lapsesta. Hän sai viisailta vanhemmiltaan hyvän, hurskaan kasvatuksen. Hän kasvoi Nazianzoksessa, mutta todellisena kotimaanaan hän piti taivaallista Jerusalemia. Kirkon elämänihanteeksi tarjoamasta kahdesta tiestä, avioliitosta ja luostarielämästä, Gorgonia valitsi avioliiton. Hänen puolisonsa oli Ikonionista kotoisin oleva Alypios, jonka kanssa hän sai kolme tytärtä.

Gorgonia oli erinomainen vaimo, joka huolehti hyvin perheestään. Hän veti miehensäkin mukaan hengellisen elämän piiriin, sillä hän tahtoi mennä paratiisiin kokonaisena eikä vain puolikkaana, kuten hänellä oli tapana sanoa. Lapsistaan ja lastenlapsistaan hän teki myös hengellisiä lapsiaan johdattaen näin koko perhekuntansa Jumalan yhteyteen.

Vieraanvaraisuus ja armeliaisuus olivat Gorgonian hyveitä. Köyhät sukulaiset löysivät turvapaikan hänen luotaan. Kenenkään vaeltajan tai matkustavaisen ei tarvinnut viettää yötään ulkosalla, sillä Gorgonian kodin ovet olivat auki vieraille. Täynnä myötätuntoa hän hoiti sairaita, oli äiti orvoille ja tuki leskille. Hän ei kerännyt maallista perintöä lapsilleen vaan siirsi kaiken taivaallisiin tallelokeroihin.

Kaikki ylellisyys ja koreilu oli Gorgonialle vastenmielistä. Hän tavoitteli vain sisäistä kirkkautta, mikä heijastui hänestä myös ulospäin. Häveliäisyyden puna oli ainoa väri, joka häivähti hänen paastoamisen kalventamilla kasvoillaan. Jumalan kirkkoja hän sen sijaan kaunisti avokätisesti. Ennen kaikkea hän tahtoi tehdä itsestään Jumalan elävän temppelin. Papeille hän osoitti kaikin tavoin kunnioitustaan.

Hyvien tekojensa ohella Gorgonia kilvoitteli myös henkilökohtaisesti. Paastoamisen lisäksi hän rakasti erityisesti kokoöisiä jumalanpalveluksia. Yön pimeys tai rajuilma eivät pidätelleet häntä, jos hän sai tietää, että jossain seudun kirkossa toimitettiin kokoöinen jumalanpalvelus. Lapsesta lähtien hän oli perehtynyt Raamattuun ja osasi sitä laajalti ulkoa. Tilaisuuden tullen hän muistutti toisillekin, mitä Raamattu jostain asiasta opettaa. Psalmilaulu säesti usein hänen askareitaan. Kotonaan hän rukoili pitkiä aikoja polvillaan, ikään kuin hänen laihat polvensa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan. Hän varjeli silmiään näkemästä sopimattomia, sulki korvansa juoruilta ja kuunteli vain silloin, kun puhuttiin jotakin rakentavaa ja hyödyllistä. Kielensä hän hallitsi paremmin kuin kukaan muu. Hän osasi asettaa sanansa aina niin, että ne olivat hyödyksi kuulijalle. Jumala valisti hänen luonnostaan terävän älynsä ja monet tulivat hänen luokseen pyytämään neuvoja elämänsä ongelmiin.

Gorgonian elämä ei sujunut ilman koettelemuksia. Kerran hänen vetomuulinsa pillastuivat, jolloin hänen vaununsa kaatuivat ja hän raahautui pitkin maata. Kainoudessaan hän ei sallinut lääkärien tutkia ruhjeitaan vaan luotti kokonaan Häneen, joka oli onnettomuuden sallinut. Läheistensä hämmästykseksi hän parantui hyvin nopeasti. Näin Gorgonia antoi esimerkin kärsimysten kärsivällisestä kestämisestä, uskon säilyttämisestä niiden keskellä ja Jumalan ihmisrakkaudesta, kun Herra vastasi nopeasti hänen uskoonsa ja paransi hänet.

Vanhempana Gorgonia kärsi poikkeuksellisen voimakkaista kuumista aalloista, joihin liittyi pelottava kalpeus ja voimattomuus. Lääkärit eivät pystyneet auttamaan, hänen omien vanhempiensa rukoukset ja kirkoissa toimitetut yhteiset rukouspalvelukset eivät tuottaneet tulosta. Lopulta Gorgonia turhiin parannusyrityksiin väsyneenä meni eräänä yönä kirkon alttarin eteen¹ ja alkoi suureen ääneen rukoilla Häntä, jota sen päällä kunnioitetaan. Rukouksessaan hän muistutti Kristusta kaikista Hänen tekemistään ihmeparannuksista ja painoi lopuksi päänsä alttarin kulmaan samalla tavoin kuin verenjuoksua sairastanut nainen oli koskettanut Kristuksen viitan tupsua. Gorgonia sanoi Herralle, ettei nouse, jollei parannu. Sen jälkeen hän vuodatti kyyneleitä alttarille ja tunsi samalla parantuneensa. Sielu ja ruumis huojentuneena hän lähti pois kirkosta.

Gorgonia otti vastaan pyhän kasteen vasta vanhemmalla iällä, kuten tuolloin oli tapana. Sen jälkeen hän alkoi yhä hartaammin kaivata pääsyä Kristuksen luo. Kerran öisen rukouksensa aikana hän sai tietää kuolinpäivänsä. Sitä ennen hänen puolisonsakin kastettiin, mikä oli hänelle suuri ilo. Kun Gorgonialle ilmaistu päivä läheni, hän sairastui ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja omaisensa – myös hänen äitinsä oli vielä elossa. Hän antoi kaikille viimeiset hyvät neuvonsa. Sen jälkeen hän alkoi puhua tulevasta elämästä. Päivässä oli juhlan tuntua. Lähdön lähestyessä ympärillä seisovat havaitsivat, että Gorgonian huulet liikkuivat. Kun rippi-isä painoi korvansa hänen suulleen, hän erotti sanat: ”Rauhassa minä menen levolle ja nukun.” (Ps. 4:9.) Gorgonia siirtyi Herransa luo noin 50 vuoden iässä. Tämä tapahtui vuonna 372.

¹ Tuohon aikaan alttaria ei vielä ollut erotettu kirkkosalista ikonostaasilla.