Pyhä Nikolaos oli kotoisin Bysantin valtakunnan itäosista ja oli jo lapsesta lähtien harrasmielinen. Hän astui armeijan palvelukseen ja kunnostautui urheudellaan, niin että keisari Leo Viisas (886–912) kohotti hänet kenraalin asemaan ja antoi hänen komentoonsa tuhannen miehen sotajoukon. Heidät lähetettiin Kreikkaan Thessalian maakuntaan suojelemaan Larissan linnoitettua kaupunkia. Kasarmissa Nikolaos harjoitti sotilaitaan paitsi sotataidoissa myös Jumalan pelossa. Huhtikuussa vuonna 901 Bysantin raja-alueita terrorisoivat arabit – toisten tietojen mukaan bulgarialaiset – valloittivat Demetriaksen rannikkokaupungin (nykyinen Volos). Sitä tukikohtanaan käyttäen he tunkeutuivat myös Thessalian sisäosiin.

Kun valloittajat lähestyivät Larissaa, Nikolaos vakuuttuneena siitä, etteivät hänen vähäiset sotajoukkonsa ja paikalliset asukkaat pystyisi asettumaan vastarintaan, antoi käskyn evakuoida kaupunki. Itse hän liittyi useiden sotilaidensa kanssa erakkoyhteisöön, joka toimi Tirnavon lähistöllä noin 15 km:n päässä Larissasta sijaitsevalla vuorella. Siellä hän saattoi paastoten ja rukoillen löytää sen rauhan, jota mikään maallinen valtakunta ei pystyisi hänelle antamaan. Eräänä yönä, kun Nikolaos seuralaisineen oli syventynyt rukoukseen, heille ilmestyi enkeli, joka kehotti heitä valmistautumaan marttyyrikilvoitukseen.

Muutaman päivän kuluttua valloittajat saapuivat erakkojen skiittaan. Nikolaoksen kehotusten ja esimerkin innostamina kristityt sotilaat pääsivät ensin voitolle vihollisista, mutta pian heidät kuitenkin saarrettiin. Viholliset ottivat heidät kiinni ja alkoivat kiduttaa heitä julmasti saadakseen heidät kieltämään uskonsa. He pysyivät kuitenkin järkähtämättöminä aivan kuin olisivat kärsineet vieraassa ruumiissa, kunnes valloittajat lopulta tappoivat heidät. Marttyyrien nimet olivat Ardomios, Gregorios, Johannes, Demetrios, Mikael, Akyndinos, Teodoros, Pankratios, Paavali, Kristoforos, Pantaleon, Euodios, Emilianos ja Nauúdios. Myös kaksi naista Irene ja Pelagia kärsivät marttyyrikuoleman.

Sotajoukosta Nikolaos yksin onnistui pakenemaan. Hän siirtyi vähän etelämmäksi, Karditsan kaupungin lähistölle, metsäiselle Buneneen vuorelle, joka oli saanut nimensä alueella sijainneen mutta sittemmin autioituneen kaupungin mukaan. Siellä Nikolaos saattoi viettää jonkin aikaa hesykastista elämää luolassa suuren tammen juurella. Voittoisana taistelussa himoja ja pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan hän loisti hyveiden kirkkaudessa Jumalan ja enkelten edessä.

Samaan aikaan viholliset jatkoivat verilöylyjään etsiessään kaikkialta kuuluisaa sotapäällikköä. Lopulta he löysivät Nikolaoksen ja tekivät yllätyshyökkäyksen häntä vastaan. Sitten he yrittivät kiduttamalla saada hänet kieltämään Kristuksen. Nikolaos vastasi, että hän pysyisi uskollisena Herralle Jeesukselle aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Pilkattuaan häntä viholliset lävistivät hänet hänen omalla keihäällään niin kuin Kristuskin aikoinaan lävistettiin. Yhtäläisen kuoleman yhdistämänä Nikolaos siirtyi voittosaatossa Herransa luo Hänen valtakuntaansa.

Kun valloittajat myöhemmin poistuivat alueelta, Larissan piispa sai kaupungin ja sen eloonjääneet asukkaat jälleen haltuunsa. Hän huolehti siitä, että Tirnavossa surmansa saaneiden marttyyrien jäännökset siirrettiin Larissaan. Pyhän Nikolaoksen ruumis jäi kuitenkin piiloon tammen onttoon runkoon, jonne valloittajat olivat sen heittäneet, ja säilyi siellä ihmeellisesti hajoamiselta ja villieläinten hyökkäyksiltä.

Lähes sata vuotta myöhemmin, vuoden 985 tienoilla, Tessalonikan käskynhaltija Eufemianos sairastui lepraan. Kun mitkään lääkintäyritykset eivät auttaneet, hän päätti turvautua pyhien apuun. Ensin hän kävi rukoilemassa Tessalonikan suojeluspyhän Demetrioksen (26.10.) haudalla. Sen jälkeen hän meni Larissaan kunnioittamaan pyhän Akhillioksen (15.5.) pyhäinjäännöksiä. Siellä hän näki näyn, jossa hän sai käskyn käydä kylpemässä lähteessä, joka sijaitsi lähellä pyhän Nikolaoksen ruumiin kätköpaikkaa Buneneen vuorella. Pitkän etsinnän jälkeen hän vihdoin löysi ensin pyhän Nikolaoksen ruumiin. Hän rakennutti paikalle pienen kirkon, johon reliikit sijoitettiin. Sen jälkeen hän näki vielä toisen näyn ja löysi myös lähteen. Kylvettyään siinä kolme kertaa Pyhän Kolminaisuuden nimeen hän tuli täysin terveeksi. Nykyään pyhän Nikolaos Bunenelaisen pääkalloa säilytetään Androksen saarella luostarissa, joka on omistettu Pyhälle Nikolaokselle, Lyykian Myrran arkkipiispalle.

Myrran kaupunki Lyykiassa joutui vuonna 1036 muslimien käsiin ja tuhottiin monien muiden kaupunkien ja kylien tavoin. Monet ortodoksit pakenivat turkkilaisten tieltä. Jumalan sallimuksesta kirkko ja siellä säilytetyt pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän, Lyykian Myrran arkkipiispan pyhäinjäännökset säästyivät kuitenkin tuolloin hävitykseltä. Ne siirrettiin Italiaan, Barin kaupunkiin, jotta uskovat voisivat edelleenkin kunnioittaa niitä ja kokea niiden avulla parantumisia ja muita ihmeitä. Reliikkien siirrosta kirjoitettiin useita kertomuksia heti sen tapahduttua.

Pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle hurskaalle ja arvostetulle Barissa asuvalle papille ja sanoi: ”Nouse ja käske kirkon koko papiston lähteä Lyykian Myrraan. Ottakaa sieltä mukaanne minun pyhäinjäännökseni ja tuokaa ne tänne Bariin. En halua enää jäädä siihen lohduttomaan paikkaan. Tämä on Herran tahto.” Pappi lähti heti kertomaan näystä toisille papeille, jotka riemuitsivat kuullessaan siitä. He varustivat kolme laivaa ja valitsivat kunnioitettuja, hurskaita miehiä, jotka lähtisivät yhdessä pappien ja diakonien kanssa noutamaan pyhiä reliikkejä. Laivoihin lastattiin vehnää, jotta ne näyttäisivät tavallisilta kauppalaivoilta. Samaan aikaan kallisarvoisia reliikkejä lähti pelastamaan myös venetsialaisten laivojen retkikunta. Barilaiset ehtivät kuitenkin Myrraan ensimmäisenä.

Pyhän Nikolaoksen kirkon kryptasta barilaiset löysivät sarkofagin, jota vartioi neljä kreikkalaista munkkia. Muut kristityt olivat paenneet vuorille. Munkit olivat vuotta aiemmin nähneet näyn, jossa heille oli ilmoitettu reliikkien siirto ulkomaille. Pyhäinjäännökset olivat maatumattomat ja niitä ympäröi ihanan tuoksuinen mirha. Reliikit annettiin retkikunnassa matkustavien pappien Lupuksen ja Grimalduksen kannettavaksi, ja mirha kaadettiin astioihin. Kun Myrran kreikkalaiset saivat tietää asiasta, he vaativat barilaisia jättämään edes osan reliikeistä Myrraan. Niin sinne jätettiin sarkofagi, mirha ja ikoni. Tämä tapahtui 1.4.1087. Kaksi reliikkejä vartioinutta munkkia lähti retkikunnan mukana Bariin, jossa asui noihin aikoihin paljon kreikkalaisia.

Matkan varrella miehistö jakoi pyhän Nikolaoksen siunausta kaikissa satamissa, joihin laivat poikkesivat. Kun retkikunta lopulta saapui Bariin, uutinen levisi nopeasti. Kaupungin asukkaat kiiruhtivat piispojen, pappien ja munkkien johdolla kynttilöitä ja suitsutusastioita kantaen vastaanottamaan pyhäinjäännöksiä. Kaikki lauloivat ja ylistivät Jumalaa ja Hänen pyhäänsä. Reliikit saatettiin pyhän Johannes Edelläkävijän kirkkoon meren rannalle.

Vammaiset, sokeat, kuurot, riivatut ja kaikenlaiset sairaat turvautuivat uskossa Nikolaos Ihmeidentekijän armon täyttämiin pyhäinjäännöksiin, ja monet parantuivat ihmeellisesti. Niinpä Barin asukkaat päättivät rakentaa suuren basilikan ja valmistaa hopeisen pyhäinjäännöslippaan, joka kullattiin ja koristeltiin jalokivillä. Paavi Urbanus II oli vihkimässä uutta Pyhän Nikolaoksen kirkkoa, ja reliikit siirrettiin kirkon kryptaan.

Muutamia vuosia myöhemmin pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle munkille ja käski siirtää reliikkinsä kryptasta alttaripöydän alle. Näin tehtiin, ja pyhän kantapäistä alkoi joka vuosi hänen muistopäivänään jumalallisen liturgian aikana virrata vuolaasti mirhaa, joka paransi kaikki sairaudet Jumalan kunniaksi. Jumalallinen liturgia toimitettiin niin hitaasti, että se kesti kolme tuntia, jotta mirhaa ehtisi vuotaa pitempään ja siitä riittäisi mahdollisimman monelle pyhiinvaeltajalle. Mirhan tuoksu täytti koko kirkon. Liturgian päättyessä mirha lakkasi valumasta, ja sitä jaettiin pienissä pulloissa kaikkialle Italiaan ja ulkomaillekin. Lukemattomat ihmiset, jotka uskossa voitelivat itsensä mirhalla, paranivat. Vielä nykyäänkin pyhän Nikolaoksen pyhäinjäännöksistä tihkuu pieniä määriä mirhaa, joka kootaan ja sekoitetaan veteen jaettavaksi pyhiinvaeltajille. Sitä on nimitetty myös mannaksi.

Reliikkien siirto oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että pyhästä Nikolaoksesta tuli koko Euroopassa ja kaikkialla maailmassa yksi kaikkien aikojen kunnioitetuimmista ja kuuluisimmista pyhistä. Hänestä on kerrottu enemmän hänen varsinaisen muistopäivänsä (6.12.) kohdalla.

Pyhittäjä Kristofor kilvoitteli 1500-luvulla Venäjällä Korjažemkan Pyhän Nikolaoksen luostarissa lähellä Solvytšegodskia ja vihkiytyi siellä munkiksi. Luostarin perustajan pyhittäjä Longinin (10.2.) kuoltua Kristofor lähti etsimään itselleen yksinäistä kilvoituspaikkaa. Hän asettui Malaja Korjažemka -joelle, jossa hänen ympärilleen muodostui 1550-luvun puolivälissä pieni Jumalansynnyttäjälle omistettu luostari. Luostarissa oli Kristoforin hankkima Jumalansynnyttäjän Odigitria (Tiennäyttäjä) -ikoni, joka osoittautui ihmeitätekeväksi, ja lähistöllä oli parantava lähde. Vuonna 1572 Kristofor jätti veljestönsä ja lähti salaa luostarista. Hänen kuolinaikansa ja -paikkansa on tuntematon.

Pyhittäjä Joosef oli Amvrosi Optinalaisen (10.10.) läheisin oppilas. Hän syntyi vuonna 1837 Harkovin läänissä Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Johannes (Ioann). Hänen vanhempansa Jefim ja Maria Litovkin olivat yksinkertaisia ja hurskaita ihmisiä. Heidän kanssaan Johannes kävi pienestä pitäen kirkossa. Myöhemmin hän muisteli, miten vaikea hänen oli herätä aikaisin aamulla, mutta miten hyvä oli sitten rukoilla Herran huoneessa. Johannes oli likinäköinen ja vähän huonokuuloinen lapsi. Hän oli herkkä ja myötätuntoinen, mutta myös arka ja pidättyväinen.

Kun Johannes oli 8-vuotias, hän kerran kesken lasten leikkien kohotti kasvonsa ja kätensä kohti taivasta ja kaatui samassa tiedottomana maahan. Tultuaan tajuihinsa hän vastasi omaistensa kyselyihin nähneensä Taivaan Valtiattaren. ”Hänellä oli päässään kruunu, jossa oli risti, ja hänen ympärillään loisti aurinko”, pieni Johannes kertoi. Johanneksen uskonnonopettaja, kunnioitettu rovasti, sanoi, että pojasta tulisi jotakin erityistä.

Pian tämän jälkeen kylässä syttyi tulipalo. Johannes näki kotiaan uhkaavan vaaran ja alkoi rukoilla: ”Taivaan Valtiatar, säästä talomme; se on aivan uusi!” Samalla hän ojensi käsiään läheistä Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoa kohti. Lapsen rukous tuli kuulluksi ja talo säästyi, vaikka ympärillä kaikki paloi.

11-vuotiaana Johannes jäi orvoksi. Hän oli töissä ravintolassa ja sekatavarakaupassa, väsyi ja oli nälissään. Välillä hän joutui elämään huonossakin seurassa, mutta rukous oli hänen erottamaton matkatoverinsa ja kirkko ainoa paikka, josta hän löysi lohdutusta.

Lopulta Johannes pääsi hyvän kauppias Rafailovin palvelukseen Taganrogiin. Tämä mieltyi nuorukaiseen ja olisi halunnut antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta odottamatta Johannes sai kirjeen sisareltaan, joka oli vihkiytynyt nunnaksi Borisovkan luostarissa. Tämä neuvoi veljeään menemään kuuliaisuusveljeksi Optinan luostarin skiittaan, joka oli tunnettu ohjaajavanhuksistaan.

Halu jättää maailma syttyi Johanneksen sydämessä. Hän päätti lähteä pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta poikkesi sisarensa nunna Leonidan luo Borisovkan luostariin. Siellä skeemanunna Alipia neuvoi häntä unohtamaan Kiovan ja menemään Optinaan ohjaajavanhusten luo. Matkaseurakseen hän sai Belevin luostarin sisaria, jotka kilvoittelivat Optinan isien hengellisessä ohjauksessa.

Optinassa Johannes pyysi vanhus Amvrosilta siunausta lähteäkseen pyhiinvaellukselle Kiovaan, mutta sai vastauksen: ”Mitä sinä Kiovaan − jää tänne.” Näin Johannes 23-vuotiaana liittyi skiitan veljestöön. Luostarin tavan mukaan hän aloitti kilvoittelunsa veljestön ruokasalissa, trapesassa. Hänen hyvät ominaisuutensa, kuuliaisuus, ahkeruus, vaiteliaisuus ja vihastumattomuus tulivat heti näkyviin. Pian hänet määrättiin pyhittäjä Amvrosin kelja-apulaiseksi. Hän asui tämän keljatalossa kokonaiset 50 vuotta.

Eläminen vanhus Amvrosin läheisyydessä lohdutti ja ilahdutti Johannesta; toisaalta jatkuva vieraiden vastaanottaminen ja touhu rasitti ja kiusasi häntä. Hän alkoi jälleen haaveilla Kiovasta ja Athosvuoresta. Vanhus Amvrosi näki hänen ajatuksensa ja sanoi hänelle: ”Veli Johannes, täällä meillä on parempi kuin Athoksella, jää tänne.” Vanhuksen selvänäköisyys hämmästytti Johannesta ja hän ymmärsi, että kyseessä oli ollut kiusaus.

Johannes kesti luostarissa monenlaista murhetta: epäoikeudenmukaisia moitteita, puutetta ja sairauksia. Vuosikymmeniin hänellä ei ollut omaa nurkkaa, jossa levätä, lukea ja rukoilla. Mutta koettelemukset vain vahvistivat ja puhdistivat hänen sieluaan. Ne tekivät hänestä täydellisen kuuliaisuusveljen ja munkin.

Vuonna 1872 Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joosef. Hän osoitti vanhus Amvrosille kaikessa niin täydellistä kuuliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia. Vuonna 1877 hänet täysin odottamatta vihittiin munkkidiakoniksi. Luostarin tavan mukaan hänen tuli palvella liturgiassa 40 päivän ajan, mutta hänen heikko terveytensä petti. Oikeaan kylkeen tuli tulehdus, johon hän melkein kuoli. Muuten diakoninvihkimys ei muuttanut Joosefin elämää; työtä ja huolia vain tuli lisää. Omaa keljaa hänellä ei ollut vieläkään, vaan hän nukkui vanhus Amvrosin odotushuoneessa, joka oli illalla täynnä ihmisiä noin kello 23:een asti. Keskiyön aikoihin hän pääsi nukkumaan ja jumalanpalvelusvuorossa ollessaan hänen piti olla jo yhdeltä aamuyöstä kirkossa.

Kerran isä Joosef nukahti suoraan vanhuksen kynnykselle. Mennessään keljaansa tämä kompastui nukkuvaan apulaiseensa. Joosef heräsi ja hymyili anteeksipyytävän näköisenä. Vastaansanomattomalla kuuliaisuudellaan hän saavutti nöyryyden, joka kohotti hänet hengen korkeuksiin.

Vuonna 1884 isä Joosef vihittiin pappismunkiksi. Hän toimi jo vanhus Amvrosin vanhimpana kelja-apulaisena. Hänen tärkein velvollisuutensa oli huolehtia vanhuksen voinnista. Hän kuunteli vierailijoiden asiat hiljaisena ja vakavana ja välitti heille vanhuksen vastaukset täsmällisesti lisäämättä niihin mitään omaansa. Hänen jatkuva hyväntuulisuutensa ja rauhallisuutensa teki kaikkiin vaikutuksen. Vanhus Amvrosi alkoi yhä useammin lähettää vieraitaan isä Joosefin luo, ja heitä kaikkia hämmästytti, että tämän sanat vastasivat täsmälleen sitä, mitä vanhus itse puhui. Vanhus puolestaan tapasi sanoa hänestä: ”Minä annan teille juotavaksi vedellä laimennettua viiniä, mutta isä Joosef tulee antamaan teille viiniä laimentamattomana.” Näin Joosefia vähitellen valmistettiin ohjaajavanhuksen tehtävään.

Joosef itse hoiti tehtäväänsä hiljaa ja vaatimattomasti. Hän suhtautui kaikkiin luostarin veljiin samalla tavalla. Hän ei ystävystynyt kenenkään kanssa eikä käynyt muualla kuin kirkossa ja siellä, minne vanhus hänet lähetti. Hänen rakkautensa vanhukseen oli hiljaista ja harrasta, niin kuin oli koko hänen elämänsä.

Vuonna 1888 isä Joosef sairastui vakavasti. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelun sakramentti vanhus Amvrosin keljassa, ja kun hänen tilansa yhä huononi, hänet vihittiin suureen skeemaan. Seuraavana päivänä hänelle luettiin kuolinhetken rukoukset. Kun kuuliaisuusveli toi vanhus Amvrosille sanan, että isä Joosef pyytää siunausta lähteä, vanhus käski veljeä sanomaan hänelle vastaukseksi: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.” Nämä sanat kuultuaan isä Joosef pyysi saada teetä ja alkoi vähitellen toipua. Myöhemmin vanhus Amvrosi kertoi, että isä Joosef oli sairasvuoteella ollessaan nähnyt Taivaan Valtiattaren.

Kun isä Joosef oli toipunut, hänet nimitettiin vanhus Amvrosin apulaiseksi ja hän alkoi ottaa vastaan synnintunnustuksia. Keväällä 1890 vanhus Amvrosi oli tapansa mukaan lähdössä Šamordinon nunnaluostariin, kun hän äkkiä ilmoitti isä Joosefille, ettei hän tällä kertaa ottaisi tätä mukaansa. ”Sinua tarvitaan täällä”, hän sanoi. Näin vanhus ensimmäistä kertaa 30 vuoteen lähti matkalle ilman Joosefia. Lisäksi hän kehotti Joosefia muuttamaan omaan keljaansa.

Vanhus Amvrosin lähdettyä Šamordinoon monet munkit alkoivat käydä synnintunnustuksella isä Joosefin luona. Kun Amvrosin voimat alkoivat heikentyä, hän alkoi lähettää Optinaan Joosefin luo myös Šamordinon sisaria. Joosef ikävöi vanhusta ja kävi tämän luona kerran kuukaudessa.

Lokakuun 10. päivänä 1891 pyhittäjä Amvrosi antoi sielunsa Herralle. Kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, olivat murheissaan, mutta isä Joosefin suru oli suurin. Siitä huolimatta hän jaksoi lohduttaa toisia. Monet tunsivatkin, että edesmenneen vanhuksen henki oli laskeutunut häneen ja vaikutti hänessä.

Vanhus Amvrosin kuoleman jälkeen isä Joosefista tuli Šamordinon luostarin sisarten rippi-isä. Muutaman vuoden kuluttua skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli (Zertsalov, 25.1.) kuoli ja Joosef nimitettiin skiitan johtajaksi ja Optinan luostarin koko veljestön rippi-isäksi.

Joosef suhtautui ihmisiin hämmästyttävän tasapuolisesti. Hän oli puheissaan pidättyväinen, mutta vuodatti suustaan kristillisen opetuksen hunajaa. Veljestöä kohtaan hän oli luja ja vaativa, mutta ei käyttänyt heitä ohjatessaan johtajan valtaansa, vaan vaikutti heihin rakkaudellaan. Veljet sanoivatkin hänestä: ”Mitä isä Joosef ei saa tehdyksi käskemällä, sen hän saa aikaan nöyryydellään.” Hän ei mielellään siirtänyt munkkeja kuuliaisuustehtävästä toiseen, vaan sanoi, että samassa tehtävässä nämä oppivat nopeammin kärsivällisyyttä.

Jumalanpalvelukset isä Joosef toimitti keskittyneesti eikä hyväksynyt kirkossa sen enempää turhaa kiirehtimistä kuin velttoa hidasteluakaan. Pyhän ehtoollisen jälkeen hän vaipui hengelliseen katseluun ja rukous toimi hänessä niin voimakkaana, ettei hän voinut pidättää sitä sisällään, vaan lausui suureen ääneen Jumalan nimeä. Isä Joosef oli Jeesuksen rukouksen harjoittaja ja ohjasi hengellisiä lapsiaankin sisäiseen rukoukseen. Hän itse uppoutui rukoukseen niin, ettei usein huomannut kelja-apulaisensa saapumista, vaan havahtui vasta tämän puhutellessa häntä toistamiseen.

Vanhus Joosef toimi Optinan luostarin skiitan johtajana ja veljestön rippi-isänä kaksitoista vuotta. Vuonna 1905 hän alkoi heikentyä ja vetäytyi lepoon. Elämänsä viimeiset viisi vuotta hän sairasteli ja kesti kärsivällisesti kaikki vaivansa nähden niissäkin Jumalan sallimuksen. Hengeltään hän pysyi koko ajan reippaana. Pääsiäisen jälkeen vuonna 1911 hänelle nousi kova kuume. Hän hyvästeli skiitan ja luostarin veljestön sekä Šamordinon ja Belevin luostarin sisaret.

Viimeisinä elinpäivinään vanhus Joosef ei enää syönyt, vaan nautti ainoastaan pyhää ehtoollista. Loppuun asti hän pysyi kuitenkin tajuissaan ja säilytti täyden ymmärryksen. Hän muisti kaiken, antoi selkeät vastaukset kysymyksiin ja saneli kirjeitä. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hän myös allekirjoitti ne omakätisesti. Hän makasi vuoteellaan silmät suljettuina. Monet, jotka tulivat tapaamaan häntä, luulivat, ettei hän ollut tajuissaan ja pahoittelivat, etteivät ennättäneet saada hänen siunaustaan. Silloin vanhus avasi puoliksi sammuneet silmänsä ja kohotti heikon kätensä siunatakseen vieraan.

Toukokuun 9. päivänä 1911 vanhus Joosef henkäisi viimeisen kerran ja hänen puhdas sielunsa lennähti taivaallisiin asuntoihin. Enkelimäinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja jäi väreilemään hänen huulilleen. Yhdeksäntenä päivänä pyhittäjä Joosefin kuolemasta eräs riivattu parani odottamatta hänen haudallaan. Pyhittäjä Joosef kanonisoitiin vuonna 1988. Hänen reliikkiensä äärellä Optinan luostarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä ja parantumisia.

Pyhän Johannes Teologin (26.9.), apostolin ja evankelistan, Herralle rakkaan neitseellisen opetuslapsen haudalle muodostuvalla tomulla eli pyhällä, parantavalla mannalla on oma muistopäivänsä.

Apostoli Johannes piti huolta Jeesuksen äidistä tämän kuolonuneen nukkumiseen asti. Vasta sen jälkeen hän lähti Jerusalemista ja matkusti Vähään-Aasiaan, joka oli tullut Johanneksen osaksi silloin kun maita arvottiin apostolien kesken. Johannes toimi Efesoksessa, joka oli joonialaisen Vähän-Aasian tärkein kreikkalainen kaupunki. Kerrotaan, että jopa 400 000 epäjumalanpalvelijaa luopui erheistään, kun Johannes opasti heitä tuntemaan elävän Jumalan.

Julistettuaan Jumalan sanaa Johannes siirtyi Herransa luo Efesoksessa keisari Trajanuksen (98–117) hallituskaudella 105 vuoden ikäisenä. Kun Jumala ilmoitti hänelle, että hän pian siirtyisi tästä elämästä ikuisuuteen, hän lähti Prokhoroksen ja kuuden muun oppilaansa kanssa kaupungin ulkopuolelle. Ennen auringonnousua hän meni syrjemmälle rukoilemaan, ja sitten hän käski oppilaiden kaivaa ristin muotoisen haudan sillä aikaa kun hän jatkoi rukoustaan. Hän kehotti Prokhorosta lähtemään Jerusalemiin, missä hänen oli määrä aikanaan päättää päivänsä.

Johannes asettui hautaan, antoi oppilailleen ohjeita, syleili heitä ja käski heidän peittää hänet mullalla. He peittivät hänet aluksi vain polvia myöten. Hän käski heidän peittää hänet kaulaa myöten. Niin he syleilivät häntä taas ja noudattivat hänen käskyään. Sitten hän käski heidän tuoda ohuen hunnun, asettaa sen hänen kasvoilleen ja syleillä häntä viimeisen kerran, sillä he eivät näkisi häntä enää tässä elämässä. Surun murtamat oppilaat syleilivät häntä vielä kerran ja katkerasti valittaen peittivät hänet kokonaan. Silloin aurinko nousi ja Johannes antoi henkensä Herran käsiin.

Kertomuksen mukaan oppilaat palasivat kaupunkiin, jossa heiltä kysyttiin, mihin heidän opettajansa oli jäänyt. He kertoivat yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut. Kun efesolaiset pyysivät heitä näyttämään haudan, he palasivat yhdessä paikalle, mutta Johannes ei ollut haudassa, sieltä löytyivät vain hänen kenkänsä. Silloin he muistivat Herran sanat Pietarille: ”Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen?” (Joh. 21:22) Ja he kaikki ylistivät Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, jolle kuuluu kaikkinainen ylistys, kunnia ja palvelus. Tavaksi tuli koristaa Johanneksen hauta ruusuilla joka vuosi 8. toukokuuta.

Herran sanat saivat opetuslapset uskomaan, ettei Johannes koe kuolemaa, vaan hänet otetaan elävänä taivaaseen niin kuin Henok ja Elia. Pyhä Gregorios Teologi selittää kuitenkin tämän Raamatun kohdan niin, että Herra ei halunnut Pietarin ja Johanneksen olevan yhdessä loppuun asti, vaan heidän lähetystyönsä veisi heidät eri paikkoihin eikä Johannes kuolisi samalla tavalla kuin muut apostolit. Gregorios kuvailee myös haudalle muodostuvaa hienoa tomua, joka on parantanut lukuisia sairaita.

Pyhä Bede kirjoittaa, että Jeesus rakasti Johannesta enemmän kuin muita opetuslapsia, koska tämän neitsyys oli tehnyt hänestä täydemmän rakkauden arvoisen. ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani.” (Joh. 15:9) Kaikkein syvimmin Hän rakasti sitä, joka oli neitsyt Jeesuksen valitessa hänet opetuslapseksi ja joka pysyi loppuun asti neitseenä. Juuri ennen kuolemaansa ristillä Kristus uskoi äitinsä, Neitseen Marian, Johanneksen haltuun (Joh. 19:26–27), jotta neitsyt pitäisi huolta neitseestä. Edelleen Bede sanoo, että Jeesuksen Pietarille ja Johannekselle määräämät tiet voidaan ymmärtää mystisesti kahdeksi erilaiseksi elämäntavaksi, joita kristityt harjoittavat, aktiiviseksi ja kontemplatiiviseksi. Johannes vietti kontemplatiivisten hyveiden elämää, joka ei pääty kuolemassa niin kuin aktiivinen elämä, vaan kuoleman jälkeen se kasvaa ja lopulta täydellistyy näkemiseksi kasvoista kasvoihin.

Evankelistan nukuttua pois efesolaiset rakensivat Elivatonin vuoren huipulle kirkon ja omistivat sen pyhälle Johannes Teologille. Samalle vuorelle on haudattu myös pyhä apostoli Timoteus (22.1.), ja lähistöllä on pyhän apostolienvertaisen mirhantuojan, Magdalan Marian (22.7.), hauta ja useiden marttyyrien ja muiden pyhien hautoja sekä seitsemän efesolaisen marttyyrinuorukaisen (4.8.) luola.

Pyhän apostolin ja evankelistan hauta osoittautui parantumisen lähteeksi. Kaikkihyvä ja ihmisiä rakastava Jumala on katsonut taivasten valtakunnan arvoisiksi ne, jotka kilvoittelivat rakkaudesta Häneen, kuten opetuslapset ja apostolit, profeetat, marttyyrit ja kaikki, jotka viettivät Jumalalle otollista elämää.

Jumalan armosta pyhän Johannes Teologin haudalla alkoi tapahtua lukuisia ihmeitä. Hänen haudastaan erittyi vuosittain yhtäkkiä ja salaperäisesti tomua, jota paikalliset asukkaat alkoivat kutsua ”mannaksi”, koska se paransi kaikenlaisia sairauksia. Sitä käytettiin sekä sielun että ruumiin terveydeksi ja Jumalan ja Hänen palvelijansa Johanneksen ylistykseksi.

Pyhittäjä Arsenios Suuri, yksi suurimmista erämaaisistä, syntyi Roomassa 300-luvun alkupuoliskolla kristittyyn perheeseen. Hänen isänsä oli senaattori ja tuomari ja hänen sisarensa oli pienestä pitäen hurskas. Arsenios sai hyvän koulutuksen ja opiskeli latinaa, kreikkaa, filosofiaa, retoriikkaa ja logiikkaa sekä kaikkia sen aikaisia tieteitä unohtamatta kuitenkaan hartauden harjoitusta ja askeettista elämäntapaa. Nuoruudestaan asti hän vietti hyveellistä elämää. Ajan mittaan hän alkoi halveksua maallista kreikkalaista opetusta, joka ei vetänyt vertoja Jumalan inspiroimille pyhille kirjoituksille ja opetuksille. Hän luki mielellään kirjoituksia Egyptin munkki-isistä Sketiksen autiomaassa, Wadi Natrunissa Niilin deltan länsipuolella, ja toivoi pääsevänsä joskus tapaamaan tuon kuuluisan luostarikeskittymän kilvoittelijoita. Jo nuorena Arsenios pyrki palvelemaan kirkossa ja loisti hyveillään, moraalisella moitteettomuudellaan ja Jumalalle otollisella elämällään. Rooman paavi Damasus (366–384) vihki hänet diakoniksi, ja kaikki kunnioittivat häntä. Vanhempiensa kuoltua Arsenios ja hänen sisarensa jakoivat perheen omaisuuden köyhille ja keskittyivät entistä enemmän askeettiseen kilvoitteluun.

Areiolaisuutta vastustanut keisari Teodosius I vahvisti vuonna 380 ortodoksisen näkemyksen vallitsevaksi, ja areiolaisuus tuomittiin lopullisesti ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381. Keisarilla oli kaksi poikaa, Arkadius ja Honorius, joille hän etsi opettajaa, jotta he hänen jälkeensä hallitsisivat hurskaasti ja viisaasti. Opettajan piti olla sekä maallisissa tieteissä oppinut että hurskasta elämää viettävä mies. Lähettiläillä oli vaikeuksia löytää henkilöä, jossa molemmat ominaisuudet yhdistyivät, kunnes paavi Damasus suositteli Arseniosta sanoen: ”Diakoni Arsenios on senaattorin poika, niin maallisissa kuin hengellisissäkin tieteissä korkeasti oppinut mies, joka asuu sisarensa kanssa ja viettää askeettista, pyhää ja puhdasta elämää.” Kun Arseniosta pyydettiin lähtemään Konstantinopoliin keisarin hoviin, hän yritti keksiä kaikenlaisia verukkeita yhtäältä nöyryyttään, toisaalta voidakseen jatkaa elämäänsä hiljaisuudessa. Hän väitti, ettei ollut sellaisen kunnian arvoinen eikä pätevä tehtävään. Hänellä ei ollut maallista kunnianhimoa eikä hän tavoitellut ylellistä elämää. Paavi ja keisari vaativat häntä ottamaan tehtävän vastaan, ja lopulta hän suostui lähtemään keisarin poikien opettajaksi. Sitä ennen hän kuitenkin sijoitti sisarensa nunnaluostariin pitäen huolta siitä, ettei tältä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi.

Arsenios saapui Konstantinopoliin vuoden 384 tienoilla. Keisari Teodosius havaitsi Arsenioksen jalon luonteen, vaatimattomuuden ja järjestelmällisyyden ja kehotti häntä kohtelemaan Arkadiusta ja Honoriusta niin kuin keitä tahansa tavallisia oppilaita. Hän käski poikiaan pitämään Arseniosta isänään ja katsoi hänet itsekin isäkseen. Arsenios antoi pojille monipuolista opetusta sekä maallisissa tieteissä että pyhissä kirjoituksissa, mutta ennen kaikkea siinä, mikä oli hyödyllistä sielulle. Erityisesti hän varoitti heitä tulemasta ylpeiksi kuninkaallisen asemansa takia ja kehotti heitä olemaan nöyriä niin kuin Kristus ja osoittamaan hyvyyttä köyhiä ja kovaosaisia kohtaan. Eräänä päivänä keisari Teodosius astui yllättäen luokkahuoneeseen ja näki poikiensa istuvan loisteliailla valtaistuimilla ja heidän opettajansa seisovan heidän edessään. Hän repi poikiensa yltä heidän kuninkaalliset vaatteensa, kruununsa ja kultaketjunsa jättäen heille vain vaatimattomat vaatteet päälle ja käski heidän tästedes seistä opettajansa edessä ja Arsenioksen istua, niin kuin muillakin opettajilla ja heidän oppilaillaan oli tapana.

Arsenios asui keisarin hovissa yksitoista vuotta. Hän olisi mielellään luopunut opettajan tehtävästä päästäkseen viettämään hiljaista elämää jollakin autiolla seudulla, mutta ei halunnut loukata keisaria. Usein hän rukoili Jumalaa näyttämään hänelle, miten hän pääsisi lähtemään hovista, ja lopulta hänen rukouksensa kuultiin. Prinssi Arkadius lankesi vakavaan rikkomukseen, josta Arsenioksen oli pakko rangaista häntä, niin kuin keisari oli alun alkaenkin käskenyt hänen tehdä, mutta nuori prinssi kantoi hänelle kaunaa ja hänen vihansa yltyi siinä määrin, että hän alkoi suunnitella Arsenioksen surmaamista kostoksi kokemastaan loukkauksesta. Hän käski uskollista miekankantajaansa surmaamaan Arsenioksen, mutta miekankantaja oli hurskas mies, joka pelkäsi taivaallista Kuningasta, samoin kuin keisariakin, ja paljasti suunnitelman Arseniokselle. Hän kehotti tätä pakenemaan vielä samana yönä, koska hänen henkensä oli vaarassa, ja auttoi häntä lähtemään salaa kaupungista. Näin Jumala piti huolen siitä, että arvostettu opettaja sai vaihtaa luokkahuoneen ja maailmallisen menon hiljaiseen elämään yksinäisyydessä.

Arsenios rukoili Jumalaa varjelemaan häntä vaaroissa ja pyysi osoittamaan hänelle, minne hänen nyt pitäisi mennä. Rukoillessaan palavasti hän kuuli ylhäältä äänen, joka sanoi: ”Arsenios, pakene ihmisiä, niin pelastut!” Hän ilostui näistä sanoista, koska ne vastasivat hänen omaa kaipaustaan. Saman tien hän riisui ylelliset hovivaatteensa, pukeutui vanhaan viittaan ja kiiruhti satamaan, missä jumalallisen kaitselmuksen ansiosta eräs laiva oli juuri lähdössä Egyptin Aleksandriaan. Arsenios nousi laivaan ja saapui muutaman päivän kuluttua tuohon sivistyksen ja kulttuurin keskukseen, jossa puhuttiin kreikkaa ja koptia. Jumalan avulla hän suuntasi askeleensa Sketiksen autiomaahan ryhtyäkseen erakoksi.

Arsenios esittäytyi köyhänä vaeltajana Sketiksen johtaville munkeille, joihin kuului pyhä Makarios Suuri, mutta isät huomasivat heti, että hän oli sivistynyt mies. Neuvoteltuaan keskenään he antoivat hänen ohjaajakseen abba Johannes Lyhyen, joka pani Arsenioksen heti koetukselle. Kun munkit istuutuivat aterialle, kukaan ei kehottanut Arseniosta syömään heidän kanssaan, vaan hän jäi seisomaan syrjemmälle. Aterian puolivälissä Johannes heitti leivän Arsenioksen eteen lattialle, mutta tämä ei osoittanut vähäisintäkään ärtymystä vaan ajatteli Johanneksen olevan selvänäkijä, joka huomasi, että hän oli pelkkä koira eikä sen arvoinen, että ansaitsisi syödä yhdessä veljestön kanssa. Hän istuutui lattialle syömään leipää. Abba Johannes oli tyytyväinen Arsenioksen nöyryyteen ja totesi, ettei pitempää koeaikaa tarvita vaan Arsenios voidaan vihkiä heti munkiksi. Näin tapahtui ja hänet lähetettiin vuorelle, missä toisia erakkoja eli hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä askeettisesti ja hengellisesti kilvoitellen.

Keisari Teodosius ei ollut vihainen kadonneelle opettajalle mutta kaipasi hänen neuvojaan ja lähetti kaikkialle miehiä etsimään häntä. Nämä näkivät suuren vaivan etsinnöissään, mutta Jumala piti Arseniosta heiltä piilossa. Etsintä jatkui Teodosiuksen kuolemaan asti vuonna 395. Hänen jälkeensä tuli keisariksi prinssi Arkadius, joka lopulta sai selville, missä Arsenios oleskeli ja mikä hänestä oli tullut. Arkadius kirjoitti hänelle hyvin nöyrän kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi vihaansa ja julmaa murhasuunnitelmaansa, jotka olivat johtaneet Arsenioksen lähtöön. Uusi keisari lähetti lahjoja, pyysi Arseniosta rukoilemaan Jumalaa puolestaan ja tarjosi hänelle Egyptin verotuloja, jotka abba Arsenios voisi jakaa mielensä mukaan köyhille ja luostareille. Arsenios antoi kaikesta sielustaan anteeksi Arkadiuksen synnin ja lupasi rukoilla Jumalaa armahtamaan hallitsijaa ja hänen alamaisiaan, mutta ei halunnut ottaa vastaan verorahoja, koska hän oli luopunut kaikista maailmallisista asioista ja kuollut maailmalle. Tämän asenteen ansiosta hänestä tuli kaikkien askeettisten kilvoittelijoiden esikuva. Vähitellen hänestä tuli heidän johtohahmonsa, mutta kaikista kyvyistään ja ylivertaisuudestaan huolimatta hän ei koskaan tullut ylpeäksi vaan esiintyi aina nöyrästi heidän edessään noudattaen apostolin sanoja: ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.” (1. Kor. 2:2)

Aloittaessaan askeettisen elämän Arsenios oli säilyttänyt joitakin maailmassa harjoitettuja tapoja kuten istumisen jalka toisen polven päällä. Ohjaajavanhukset eivät halunneet huomauttaa siitä, ja niinpä he sopivat, että yksi heistä istuisi Arsenioksen nähden jalat ristissä eikä yrittäisi puolustella tekoaan, kun toiset moittisivat häntä hänen sopimattomasta asennostaan. Tarkkanäköinen Arsenios huomasi, että esitys oli tarkoitettu hänen opetuksekseen, eikä enää istunut jalat ristissä.

Kerran abba Arsenios meni tapaamaan veljiä, jotka istuivat kaislikon lähellä. Tuuli heilutti ja suhisutti äänekkäästi kaisloja. Arsenios kysyi: ”Miksi te istutte täällä ja kuuntelette kaislojen melskettä? Jos me istumme hiljaisuudessa ja kuulemme vaikka vain varpusen viserryksen, meidän sydämemme ei saa rauhaa. Kuinka paljon vähemmän se voi saavuttaa rauhan tällaisessa metelissä?” Arsenios palasi keljansa hiljaisuuteen ja lähti sieltä vain, kun häntä pyydettiin puhumaan toisille kilvoituselämästä tai pitämään Sketiksen yhteisessä liturgiassa opetuspuhe siitä, mikä sielulle on otollista.

Abba Arsenios tunsi hyvin demonien hyökkäykset ja juonet ja piti huolta siitä, että seisoi joka päivä Jumalan edessä ilman syntiä ja lähestyi Jumalaa kyynelsilmin niin kuin Raamatun syntinen nainen. Hän sanoi, että Jumalaa pitäisi rukoilla aivan kuin Hän seisoisi meidän edessämme, sillä Hän on lähellä. Eräs Arsenioksen esikuvista oli Vanhan testamentin patriarkka Joosef, joka pysyi lujana uskossaan Jumalaan, vaikka Hänestä ei Egyptissä tiedetty mitään, ja niin Jumala pelasti hänet kaikista koetuksista.

Abba Arsenioksella oli kaksi oppilasta, jotka asuivat hänen lähellään, Aleksanteri ja Soilos, ja myöhemmin hän salli Danielin liittyä heidän seuraansa. Munkki Daniel kertoi myöhemmin, kuinka Arsenios usein näki demonien tulevan keljaansa ja kiusaavan häntä, mutta hän kesti kaikki kiusaukset eikä pelännyt demoneja vaan rukoili nöyrästi: ”Oi Jumalani, älä hylkää minua! En ole koskaan tehnyt mitään hyvää Sinun edessäsi, mutta salli hyvyydessäsi minun päästä edes alkuun!” Seistessään Arsenioksen keljan ulkopuolella hänen oppilaansa kuulivat hänen huutavan näin Jumalan puoleen.

Vanhurskas Arsenios oli päässyt niin pitkälle inhimillisten halujen ja tarpeiden yläpuolelle, että hän kesti janoa ja nälkää ja valvomistakin. Hän vietti koko yön rukouksessa ja nukahti aamulla tunniksi. Lyhyen unen jälkeen hän nousi taas rukoilemaan. Kerran kun demonit jälleen vaivasivat häntä, hän pyysi oppilaitaan valvomaan kanssaan ja herättämään hänet, jos demonit saisivat hänet nukahtamaan kesken yövartion. Oppilaiden valvoessa Arsenioskin oli hereillä, mutta aamulla munkkien oli myönnettävä, että he eivät tienneet, oliko Arsenios nukahtanut, koska he itse olivat vaipuneet unen valtaan.

Palatsissa Arsenios oli käyttänyt kauniita vaatteita, mutta erämaassa hänen viittansa oli vanha ja kulunut ja hän söi hyvin vaatimatonta ruokaa ulkonäkönsä siitä kuitenkaan kärsimättä. Hänen uskotaan paastonneen ankarasti, sillä hänelle vuosittain lähetetyn vehnän määrä oli hyvin vähäinen ja silti hän jakoi siitä toisillekin. Abba Daniel on kertonut, että hedelmien kypsyessä Arsenios kiitti Jumalaa, mutta maistoi jokaista lajia vain kerran vuodessa. Hänen keljansa oli lähes 50 kilometrin päässä kirkosta, eikä hän koskaan käynyt missään, vaan toiset toivat hänelle sen mitä hän tarvitsi. Hän ei ollut koskaan toimettomana vaan punoi koreja ja mattoja taatelipalmun lehdistä. Hän eli niin äärimmäisessä köyhyydessä, ettei hänellä ollut edes lamppua. Kun eräs sukulainen jätti hänelle huomattavan perinnön, hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan sanoen ”kuolleensa” jo ennen perinnönjättäjää.

Monet munkit tulivat abba Arsenioksen luokse pyytämään neuvoja ja kuuntelemaan hänen viisauttaan. Toisinaan hän kertoi oman näkynsä aivan kuin olisi kysymys jostakin toisesta. Kerran enkeli ilmestyi ”eräälle vanhukselle” ja lupasi näyttää, millaisia ihmisten työt ovat. Ensin hän osoitti miestä, joka hakkasi halkoja ja sitoi ne kantamukseksi, jota ei enää jaksanut kantaa. Sen sijaan, että olisi keventänyt taakkaa, hän alkoi hakata lisää halkoja ja lisäsi niitä kantamukseen. Sitten enkeli näytti vanhukselle toisen miehen, joka nosti kaivosta vettä ja kaatoi sen siivilään, jolloin vesi valui maahan. Ja vielä hän näytti kaksi miestä, jotka olivat viemässä lankkua kirkkoon mutta pitelivät sitä poikittain oven edessä eivätkä vieneet sitä pitkittäin ovesta sisään, koska kumpikaan ei suostunut päästämään toista edelleen. Siten he jäivät kirkon oven taakse.

Sitten enkeli selitti näyn vanhukselle: Lankun kantajia ovat ne, jotka uskovat ja ovat hurskaita, mutta ylpeyden takia heillä ei ole pääsyä nöyryyden polulle vaan he jäävät taivasten valtakunnan ulkopuolelle. Vettä siivilään kaatava mies on sellainen, joka harjoittaa hyveitä – paastoa, rukousta ja almujen antamista – mutta vain esiintyäkseen hyveellisenä toisten ihmisten silmissä. Hänelle ei riitä, että Jumala tietää hänen hyvistä töistään, vaan hän etsii ihmisten kiitosta. Siksi on kohtuullista, että Jumala ei palkitse häntä. Ensimmäinen mies, joka ei jaksa nostaa halkotaakkaa, on sellainen, jolla on paljon syntejä tunnollaan. Sen sijaan, että hän katuisi niitä ja heittäisi syntitaakan pois, hän lisää uusia syntejä kannettavakseen. Lopuksi abba Arsenios kehotti munkkiveljiä valvomaan ja tutkimaan itseään, ettei heidän kilvoittelunsa olisi turhaa. Kaikki saivat runsaasti hyötyä hänen opetuksistaan.

Munkki Daniel on kertonut toisesta näystä. Paholainen oli saanut erään vanhan, oppimattoman munkin uskomaan ja väittämään, että ehtoollisen pyhä leipä eli Karitsa ei ole todella Kristuksen ruumis eikä pyhä viini ole todella Kristuksen veri, vaan ne ovat pelkästään niiden symboleja. Toiset munkkivanhukset olivat hyvin surullisia kuullessaan tästä ja yrittivät selittää munkille, että kirkon opetuksen mukaan leipä todella muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja viini Kristuksen vereksi. Jeesus sanoi leivästä: ”Tämä on minun ruumiini.” Leivän ja viinin muodossa osallisuus Kristuksen ruumiiseen saavutetaan ihmiselle sopivalla tavalla. Siksi leipä ja viini muuttuvat ainutlaatuisella tavalla papin rukousten ja Pyhän Hengen läsnäolon kautta. Vanha munkki ei kuitenkaan ollut vakuuttunut vaan halusi nähdä muuttumisen omin silmin. Silloin isät sanoivat: ”Rukoilkaamme koko viikko, että Jumala paljastaisi meille tämän salaisuuden.”

Kaikki kolme rukoilivat omilla tahoillaan, kunnes menivät sunnuntaina pyhään liturgiaan, missä erehtynyt munkki seisoi kahden opettajansa välissä. Kun pappi kohotti äänensä anaforan aikana ja sanoi: ”Ja erityisesti pyhimmän, puhtaimman, siunatuimman, kunniallisen Valtiattaremme, Jumalansynnyttäjän, ainaisen Neitseen Marian edestä”, kolme isää näkivät pyhällä diskoksella pienen, elävän vauvan. Kun pappi ojensi kätensä murtaakseen leivän eli Karitsan, enkeli, jolla oli kädessään veitsi, teurasti pyhän Lapsen ja kaatoi Hänen kalliin verensä pyhään maljaan, ja kun pappi paloitteli Karitsan, enkeli leikkasi jumalallisen Lapsen lihan samanlaisiksi paloiksi. Kun erheen valtaan joutunut vanha munkki lähestyi ehtoollismaljaa, hän tajusi osallistuvansa raa’asta lihasta, josta valui verta. Vanhus huusi: ”Minä uskon, Herra, että leipä on Sinun ruumiisi ja viini on Sinun veresi!” Siten hän pääsi täydellisesti harhastaan, ja kaikki kolme palasivat keljoihinsa kiitollisina tästä näystä.

Abba Arsenioksesta sanottiin, ettei kukaan pystynyt elämään niin kuin hän eli keljassaan. Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun asti hän seisoi kädet kohotettuina kasvot itään päin rukouksessa. Hän jätti ilta-auringon taakseen ja odotti kunnes aamuaurinko nousi hänen edessään. Kerran eräs vierailija näki oven raosta, kuinka Arsenios seisoi keljassaan ja hänen koko ruumiinsa hehkui kuin tulessa.

Vaikka Arsenioksen maine levisi laajalle, hän pyrki pysymään yksinäisyydessä ja huomaamattomana eikä koskaan mennyt alttariin, vaikka oli diakoni, vaan nautti ehtoollista tavallisten munkkien joukossa ja seisoi kirkossa pylvään takana tai nurkassa rukoillen lakkaamatta. Niin kuin hän oli rukoillut palatsissa, niin hän rukoili nytkin Jumalaa näyttämään hänelle, miten hänen pitäisi elää, ja sai vastauksen: ”Arsenios, pakene, vaikene, elä hiljaisuudessa, sillä nämä ovat synnittömyyden juuret.” Hänellä oli tapana sanoa: ”Usein olen saanut katua sitä mitä olen sanonut, mutta vaikenemistani minun ei ole koskaan tarvinnut katua.” Arsenioksella oli myös kyynelten lahja. Kyyneleet virtasivat hänen työskennellessään hänen silmistään, minkä vuoksi hän piti rinnallaan kangastilkkua, johon saattoi pyyhkiä niitä, etteivät ne pudonneet kirjojen päälle.

Eräs munkki nimeltään Markus kysyi Arseniokselta: ”Miksi pakenet meitä?” Vanhus sanoi hänelle: ”Jumala tietää, että rakastan teitä. Mutta en pysty olemaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Korkeuksien tuhansilla ja kymmenillä tuhansilla on yksi tahto, mutta ihmisillä on monta tahtoa. Siksi en voi jättää Jumalaa ja tulla ihmisten seuraan.”

Kun barbaarit ryöstivät Sketistä, muut isät pakenivat, mutta Arsenios jäi keljaansa, eivätkä hyökkääjät huomanneet sitä, vaikka menivät läheltä sen ohi. Toisella kertaa hän meni barbaarien joukon läpi, mutta oli heille näkymätön, koska Jumala varjeli häntä.

Abba Arsenios tunsi pyhiä kirjoituksia, vaikka ei mielellään selittänyt niitä saadakseen olla rauhassa kysymyksiltä, mutta hän kehotti kaikkia lukemaan Raamattua, koska demonit pelkäävät sitä. Hän saattoi myös kysyä hengellistä neuvoa joltakin oppimattomalta munkilta, vaikka oli itse erittäin korkeasti oppinut, sillä hänen mukaansa yksinkertainen munkki saa heikkoudessaan voimaa ylhäältä hyveiden saavuttamiseen.

Arsenios ei ollut koskaan vakavasti sairas, eikä edes hänen näkönsä sumentunut. Hän oli pitkä mutta myöhemmällä iällä hiukan kumaraselkäinen. Hänen valkoinen partansa ulottui vyötärön alapuolelle asti, mutta hänen paljot kyyneleensä olivat kuluttaneet hänen silmäripsensä olemattomiin. Vaatimaton Arsenios kielsi oppilaitaan kirjoittamasta hänen elämäkertaansa hänen kuolemansa jälkeen ja jakamasta hänen reliikkejään eikä olisi halunnut veljestön järjestävän edes hautajaisia tai hautaavan häntä. Toiset isät ihmettelivät, miksi hän, joka oli nähnyt enkeleitä ja vuodattanut kyyneleitä, pelkäsi kuolemaa, mutta abba Arsenios sanoi, että kuoleman pelko ei ollut jättänyt häntä hetkeksikään siitä asti kun hän oli ryhtynyt munkiksi. Hän hyvästeli munkkiveljensä ja antoi siunatun sielunsa enkelien käsiin, jotka saattoivat hänet riemuiten taivaaseen. Hänen oppilaansa toimittivat hautauspalveluksen ja hautasivat hänet viittoineen ja jouhipaitoineen salaiseen paikkaan.

Abba Arsenios oli palatsista lähtiessään 65-vuotias ja eli sen jälkeen vielä 55 vuotta askeettina, joten hän oli kuollessaan 120-vuotias. Hän vietti 40 vuotta Sketiksen autiomaassa ja siirtyi sitten kymmeneksi vuodeksi vielä autiommille seuduille yksinäisiin paikkoihin, Troijan vuorelle Babylonin (nykyisen Kairon kaupunginosa) lähelle Egyptin Memfistä vastapäätä ja kolmeksi vuodeksi Kanopokseen Aleksandrian lähelle ja palasi sitten taas Troijaan.

Pyhittäjä Arsenios Suuresta tuli munkkien esikuva, jonka köyhyyttä, niukkuutta, tyyneyttä, vaikenemista, nöyryyttä, itsehillintää, ahkeruutta, maailman ja oman ruumiin unohtamista ja kuoleman muistamista he yrittävät jäljitellä. Hän yhdistyi Kristukseen niin, ettei enää elänyt hän, vaan Kristus eli hänessä (Gal. 2:10). Elinaikanaan hän tahtoi olla unohdettu, mutta kuoleman jälkeen hänestä on tullut unohtumaton.

Pyhittäjä Pimen kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1100-luvulla. Hänellä oli sellainen armo, että hän tuli toimeen syömällä vain kerran viikossa. Päivisin hän teki kuuliaisuustöitä ja yöt hän vietti rukoillen. Näin kilvoitellen hän sai osakseen ikuisen autuuden.

Pyhittäjä Arseni eli 1300-luvulla ja kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa. Hän sai lisänimen ’Työteliäs’, sillä hänen ei koskaan nähty olevan joutilaana. Hän teki aina jotakin, rukoili tai hoiti luostarin palvelutehtäviä. Hän ei koskaan syönyt mitään ennen auringonlaskua. Nöyryytensä ja ahkeruutensa palkkana hän sai Herralta tässä elämässä ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sielunsa siirtyi taivaaseen pyhien joukkoon ja hänen ruumiinsa lepää maatumattomana luostarin hautaluolissa.