Pyhä apostoli Simon Kiivailija eli Simon Kananeus mainitaan Raamatussa Jeesuksen kahdentoista opetuslapsen joukossa. Hän on eri henkilö kuin apostoli Simon Pietari, yksi kahdestatoista, ja Herran velipuoli Simon, joka lasketaan 70 apostolin joukkoon. Hänen nimensä Kananeus ei viittaa Kaanan kaupunkiin eikä Kanaaninmaahan vaan hänen kiihkeyteensä ja seloottien eli kiivailijoiden puolueeseen, vaikka onkin mahdollista, että hän asui Galilean Kaanassa.

Tradition mukaan Simon Kiivailija oli sulhanen Kaanan häissä, joissa Jeesus teki äitinsä aloitteesta ensimmäisen ihmeensä ja muutti veden viiniksi (Joh. 2). Siksi hänen yhteydessään muistellaan tätä ihmettä. Kristus ja Hänen äitinsä ja opetuslapsensa olivat vieraina häissä. Kun viini loppui kesken, äiti sanoi Jeesukselle, ettei heillä ollut enää viiniä. ”Mutta Jeesus vastasi: Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.” Hänen äitinsä kehotti palvelijoita tekemään niin kuin Jeesus sanoi. Jeesus käski heidän täyttää kuusi kivistä, juutalaisia puhdistautumisrituaaleja varten tarkoitettua vesiastiaa vedellä ja viedä pitojen valvojalle. Valvoja maistoi vettä, joka oli muuttunut viiniksi. Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja sen ansiosta hänen opetuslapsensa uskoivat häneen.

Hymnografi pyhä Romanos Melodos kirjoittaa kontakissa: ”Kun Kristus voimansa merkkinä selvästi muutti veden viiniksi, kaikki ihmiset iloitsivat, sillä viinistä tuli hyvää. Nyt me kaikki kirkon aterialla osallistumme Kristuksesta pyhällä riemulla viinistä, joka on muuttunut Hänen verekseen, ja ylistämme suurta Sulhasta.”

Oletettavasti Simon Kiivailija tunsi häävieraansa Jeesuksen ja tämän äidin, jotka asuivat silloin Nasaretissa Kaanan eteläpuolella. Sulhanen oli todistamassa tunnustekoa, jonka jälkeen hän uskoi Jeesukseen Kristukseen ja jätti morsiamenkin taka-alalle seuratakseen Taivaallista Sulhasta. Innokkuutensa takia hän sai lisänimen Kiivailija. Hänestä tuli Jeesuksen opetuslapsi ja yksi kahdestatoista pyhästä apostolista.

Helluntain jälkeisinä vuosina opetuslapset hajaantuivat eri suuntiin julistamaan evankeliumia kaikille kansoille, niin kuin Jeesus Kristus oli heitä kehottanut. Myös Simon Kiivailija sai Pyhän Hengen lahjan ja teki lähetystyötä eri maissa: Egyptissä, Mauretaniassa, Libyassa, Numidiassa, Kyrenessä ja Abhasiassa Mustanmeren rannalla sekä Britanniassa. Hän käännytti monia pakanoita kristinuskoon ja joutui kärsimään paljon Kristuksen tähden. Hänen elämänvaiheistaan tunnetaan kaksi erilaista versiota, joissa yhteisenä piirteenä on Britanniassa toimiminen.

Ensimmäisen tradition mukaan Simon Kiivailija kävi Britanniassa, pakeni sieltä sodan jaloista ja matkasi Persiaan. Yhdessä apostoli Juudaksen, Jaakobin pojan, (Taddeuksen) kanssa hän saarnasi evankeliumia persialaisille, kunnes Simon sahattiin poikki ja Juudas surmattiin tapparalla. Tämän tradition mukaan Simon Kiivailija kuoli marttyyrina epäjumalanpalvelijoiden käsissä Suanirissa Persiassa vuonna 47 ja haudattiin Babyloniaan (samoin kuin apostoli Taddeus). Siksi Simonin symbolina saattaa esiintyä saha ja Juudaksen tappara.

Toisen tradition mukaan Simon Kiivailija kärsi marttyyrikuoleman Britanniassa. Käytyään siellä lyhyellä matkalla ensimmäistä kertaa jo vuonna 44 hän palasi sinne pyhän Joosef Arimatialaisen seurueessa vuonna 60 sodan aikana, kun asukkaiden viha roomalaisia kohtaan oli suurimmillaan, ja saarnasi evankeliumia sekä brittien että Britanniassa asuvien roomalaisten keskuudessa antautuen suuriin vaaroihin. Tämän tradition mukaan roomalaiset pidättivät hänet prokuraattori Catus Decianuksen määräyksestä ja tuomitsivat hänet lyhyen oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan. Tuomio pantiin täytäntöön Caistorissa, Lincolnshiressä. Kristuksen pyhä apostoli Simon Kiivailija naulittiin ristiin niin kuin hänen Herransakin ja haudattiin Britanniassa vuonna 61 noin 10. toukokuuta, minkä vuoksi siitä tuli hänen muistopäivänsä. Häntä muistellaan myös kesäkuun 30. päivänä kahdentoista apostolin juhlassa.

Alfeus, Filadelfus ja Cyprianus olivat saman aatelisperheen poikia ja kotoisin Pyreneitten niemimaan baskialueelta. Alueella saarnasi kristinuskoa pyhä mies nimeltä Onesimus. Hän opetti veljeksille ja heidän serkulleen Erasmukselle kristinuskoa. Kun keisari Licinius vuonna 320 aloitti uudelleen kristittyjen vainon, heidät kaikki pidätettiin yhdessä 14 muun kristityn kanssa ja vietiin keisarin eteen Roomaan. He kestivät kärsivällisesti uskoaan kieltämättä kidutukset, joita keisari heille määräsi. Roomasta heidät lähetettiin Etelä-Italiaan. Onesimus ja Erasmus kärsivät marttyyrikuoleman yhdessä muiden kristittyjen kanssa Puzzolesissa lähellä Napolia. Veljekset taas vietiin toisen tuomioistuimen eteen Sisiliaan, missä he saivat marttyyrien kuihtumattoman seppeleen. Alfeus mestattiin, Filadelfus kärvennettiin halstarilla ja Cyprianus ripustettiin korvennettavaksi tulisijan yläpuolelle.

Toisen tradition mukaan kristitty ylimysnainen Tekla vapautti marttyyrit maaherran sihteerin avulla vankilasta ja piti heitä piilossa talossaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen heidät olisi tämän version mukaan mestattu Lentinissä, mistä heidän maineensa kiiri koko Italiaan ja Rooman valtakunnan itäosiin. Latinankielinen elämäkerta puolestaan antaa tietoja, joiden mukaan marttyyrien kilvoitus oli tapahtunut jo keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250.

Amma Isidora kilvoitteli Tabennan nunnaluostarissa Egyptissä 300-luvun tienoilla. Luostarissa oli noin 400 nunnaa, jotka kilvoittelivat omissa oloissaan. Pappi ja diakoni kävivät heidän luonaan sunnuntaisin toimittamassa liturgian.

Amma Isidora omaksui vähitellen houkkamaisen kilvoituksen. Hän kulki avojaloin ja verhosi päänsä hunnun sijasta rääsyillä. Isidora oli aina palvelemassa toisia eikä koskaan istunut pöytään toisten kanssa tai ylipäätään syönyt ateriaa, vaan söi ainoastaan toisilta jääneitä murusia ja joi pesuvettä. Hän teki luostarissa kaikki ne likaisimmat työt, jotka olivat toisten mielestä vastenmielisiä. Monet nunnat alkoivat suhtautua Isidoraan ylimielisesti ja pilkallisesti pitäen häntä mielipuolena, mutta hän ei vihastunut vaan piti ajatuksensa Jeesuksessa Kristuksessa eikä koskaan sanonut pahaa sanaa kenellekään.

Lähiseudulla kilvoitellut kuuluisa erakkomunkki Pithyrion[1] näki ilmestyksen, jossa enkeli sanoi hänelle: ”Haluatko nähdä jonkun itseäsi hurskaamman? Mene Tabennan luostariin. Sieltä löydät nunnan, joka on verhonnut päänsä rääsyillä. Ihmiset tuuppivat häntä, mutta hän palvelee heitä rakkaudella ja kestää kaiken antamatta mielensä irrota Jumalan rauhasta hetkeksikään. Sinä sen sijaan asut täällä yksin, mutta mielesi vaeltelee kaupungista toiseen.”

Pithyrion vaelsi luostarin portille, ja korkean ikänsä ja hengellisen maineensa ansiosta sai luvan käydä sisään. Kun sisaristo oli koolla, Pithyrion ei nähnyt etsimäänsä ja sanoi: ”Joku puuttuu.” Sisaret muistivat Isidoran ja sanoivat: ”Yksi on keittiössä, mutta hänestä ei kannata välittää: hän on mielenvikainen.” Pithyrion pyysi nähdä hänet.

Isidoran tullessa Pithyrion lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti: ”Siunaa minua, pyhä äiti (amma)!” Isidorakin lankesi maahan sisariston ihmetellessä, mitä oli tekeillä. ”Isä, hän on päästänsä vialla”, he sanoivat. ”Te itse olette päästänne vialla”, Pithyrion vastasi, ”tämä nainen on hengellinen äiti, minun äitini ja teidän äitinne. Totisesti minä rukoilen, että saisin tuomiopäivänä olla arvollinen saamaan yhtä hyvän osan kuin hän.”

Nunnat alkoivat tulla katumukseen ja lankesivat maahan heidän edessään. Jokainen tunnusti, mitä pahaa oli tehnyt tai sanonut Isidoralle. Abba Pithyrion rukoili kaikkien puolesta ja lähti takaisin kilvoituspaikkaansa.

Muutaman päivän ajan pyhä Isidora oli luostarissa kaikkien ihailun ja kunnioituksen kohteena. Tämä alkoi kuitenkin kiusata häntä, ja hän päätti lähteä luostarista kenenkään tietämättä. Niinpä yhtäkkiä huomattiin, että Isidoraa ei löytynyt mistään. Kukaan ei koskaan saanut selville, minne hän oli mennyt. Näin ollen hänen kuolemastaan ei ole mitään tietoa. Todennnäköisesti se tapahtui 300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Pyhä Isidora lienee kirkon historian ensimmäinen tunnettu pyhä houkkakilvoittelija.

Ortodoksinen kirkko viettää toukokuun 10. päivänä pyhittäjä Taisian muistopäivää. Hänestä on kerrottu hänen toisen muistopäivänsä kohdalla 8.10.

Pyhä Simon vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa 1100-luvun jälkipuoliskolla. Hän pyrki seuraamaan kaikessa luostarin perustajien Antonin ja Feodosin ja muiden pyhittäjäisien jättämää esimerkkiä. Näin hän edistyi nöyryyden ja kuuliaisuuden hyveissä, ja Jumala vuodatti hänelle runsaita lahjojaan. Simonin hyveet eivät jääneet huomaamatta. 1200-luvun alussa hänet nimitettiin Vladimirin kaupungissa sijaitsevan Jumalansynnyttäjän luostarin igumeniksi. Vladimirin suuriruhtinas Georgi halusi kaupunkinsa olevan kirkollisesti riippumaton Rostovin arkkipiispasta ja päätti vuonna 1215 perustaa Vladimiriin oman piispanistuimen. Sen ensimmäiseksi piispaksi valittiin pyhä Simon.

Simonin aikana hiippakunnan toiseen keskukseen Suzdaliin rakennettiin suuri katedraali, jonka Simon vihki käyttöön. Suuriruhtinas rakasti ja kunnioitti pyhää Simonia niin paljon, että olisi ollut valmis perustamaan Suzdaliinkin piispanistuimen Simonin ystävälle Kiovan luolaluostarin munkki Polikarpille, jota kiusasi kunnianhimo. Simon kuitenkin ymmärsi Polikarpin sisäisen tilan ja taivutti suuriruhtinaan luopumaan suunnitelmasta. Polikarpille hän kirjoitti kirjeen, jossa hän antaa neuvoja tämän sielun heikkouksiin. Hän esittää kirjeessään opettavaisia esimerkkejä luolaluostarin kilvoittelijoiden elämästä ja toteaa, että hän – vauraan hiippakunnan piispa – haluaisi itsekin olla tuon luostarin vähäisin kuuliaisuusveli.

Pyhä Simon paimensi hengellistä laumaansa hyvin ja huolehti erityisesti rauhan säilymisestä ihmisten välillä. Murheiden aikanakin hän kiitti aina Jumalaa ja opetti uskovia tekemään samoin.

Simon oli perehtynyt Kiovan luolaluostarin kilvoittelijoiden elämään. Hän keräsi tietoja ihmeellisistä tapauksista ja edesmenneistä pyhittäjäisistä. Hän laati muun muassa kertomuksen Kiovan luolaluostarin pääkirkon rakentamisesta, kaunistamisesta ja vihkimisestä sekä kokosi pyhittäjä Antonin ihmeitä. Hänen kirjoituksensa on otettu mukaan Kiovan luolaluostarin Paterikoniin yhdessä pyhittäjä Nestorin (27.10.) tekstien kanssa.

Pyhä Simon kunnioitti aivan erityisesti Jumalansynnyttäjää sekä luolaluostarin perustajia Antonia ja Feodosia. Kerran hän sai nähdä ilmestyksessä Jumalanäidin pyhien ympäröimänä.

Pyhä Simon oli piispana 12 vuotta. Ennen autuasta kuolemaansa vuonna 1226 hän vihkiytyi suureen skeemaan. Hänet haudattiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. On esiintynyt myös virheellinen käsitys, että hänet olisi haudattu Kiovan luolaluostariin. Sinne haudattu piispa on kuitenkin Rostovin ja Suzdalin piispa Simon, joka eli 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa.

Simon oli Smolenskin alueen kunnioitettu ja hyveistään tunnettu arkkimandriitta. Kuultuaan pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) kilvoituksista hän jätti 1350-luvulla arvostetun asemansa, ystävänsä ja kotiseutunsa ja lähti vaeltajansauva kädessään pyhittäjä Sergein luo. Hyvin nöyrästi hän pyysi päästä tämän kuuliaisuusveljeksi. Pyhittäjä Sergei otti nöyrän arkkimandriitan iloiten vastaan. Näin veljestön lukumäärä luostarissa nousi ensimmäisen kerran yli kahdentoista.

Simon eli monta vuotta kuuliaisena igumenilleen. Kun pyhittäjä Sergei sai yöllä nähdä ilmestyksessä lintuparven muodossa hengellisten jälkeläistensä määrän, hän kutsui Simonin luokseen, jotta tämäkin näkisi ilmestyksen. Simon ehti nähdä vain osan ihmeellisestä valosta. Pyhittäjä Sergei kuitenkin kertoi hänelle kaiken näkemänsä ja yhdessä he kiittivät Jumalaa.

Pyhittäjä Simonin lahjoituksen avulla luostariin rakennettiin suurempi Pyhän Kolminaisuuden kirkko sekä veljestön keljoja. Luostari ympäröitiin korkealla aidalla. Veljestön määrä alkoi nousta nopeasti.

Nöyrä kuuliaisuusveli arkkimandriitta Simon nukkui kuolonuneen korkeassa iässä kilvoitteluelämän hyveiden kaunistamana. Pyhittäjä Sergei toimitti hänen hautauspalveluksensa.

Piliosvuoren länsirinteellä Voloksen kaupungin lähellä sijaitsee Pyhän Laurentioksen pikkukaupunki, jonka yläpuolella on pyhälle ylidiakoni Laurentiokselle (10.8.) omistettu skiitta. Skiitan kirkon seinään kiinnitetyssä marmorilaatassa lukee: ”Kristuksen kirkastumiselle ja profeetta Elialle omistettu Kuninkaallisen luostarin skiitta on rakennettu Laurentios Suuren aikana.”

Kuka oli tämä Laurentios Suuri? Marmorilaatassa olevien tietojen perusteella voi päätellä, että hän oli mahdollisesti kotoisin Trapezundasta ja eli 1300-luvulla munkkina Athosvuorella Suuressa lavrassa. Hän lähti Athokselta niiden ristiriitojen takia, joita siellä syntyi hesykastisen liikkeen kannattajien ja vastustajien välillä, ja saapui Piliosvuorelle. Sinne hän rakennutti pyhälle ylidiakoni Laurentiokselle omistetun luostarin entisen pakanatemppelin paikalle. Keisari Aleksis III Komnenoksen avustuksella ja suojeluksessa hän sai luostarin valmiiksi vuonna 1378. Sen jälkeen hän rakennutti vielä edellä mainitun Kristuksen kirkastumiselle ja profeetta Elialle omistetun skiitan.

Näyttää siltä, että pyhittäjä Laurentios oli omana aikanaan suuresti arvostettu kilvoittelija. Pian hänen kuolemansa jälkeen turkkilaiset valloittivat Kreikan. Valloitusta seuranneet myrskyisät ajat lienevät syy siihen, ettei hänestä ole säilynyt kunnollista elämäkertaa.

Pyhä profeetta Jesaja, Amosin poika Juudan heimosta, syntyi Jerusalemissa 700-luvulla eKr. Hän eli samaan aikaan kuin profeetat Hoosea ja Miika. Nimi Jesaja tarkoittaa ”Jumala pelastaa”. Hän on yksi Vanhan testamentin suurista profeetoista, jonka messiaanisten ennustusten täyttymisestä Uuden testamentin evankeliumit kertovat. Hänen vaimoaankin kutsutaan profeetaksi, ja heillä oli kaksi poikaa, joilla oli enteelliset nimet Sear-Jasub, ”jäännös palaa takaisin”, ja Maher-Salal-Has-Bas eli ”pakene saalis, ryöstäjä lähenee”. Kaunopuheisuuden lahjan saanut profeetta Jesaja mainitaan myös muissa Vanhan testamentin kirjoissa (2. Kun. ja 2. Aik.).

Jesajan kirja jakautuu kolmeen osaan, joita nykyään arvellaan eri kirjoittajien tekemiksi. Luvut 1–39 käsittelevät aikaa ennen Babylonian vankeutta, luvut 40–55 vankeuden aikaa 587–538 eKr. temppelin tuhoamisen jälkeen sekä luvut 56–66 aikaa vankeuden jälkeen.

Jesajan ensimmäisessä näyssä Herra jakaa oikeutta kaikille kansoille ja miekat taotaan auranteriksi ja keihäät vesureiksi. Toinen oli henkilökohtainen kutsumusnäky, jossa Jesaja sai jo nuorena Herralta kutsun profeetan tehtävään Juudan kuningas Ussian kuolinvuonna noin 736 eKr. Näkyyn sisältyy Jumalan paradoksi. Sana ”pyhä” korostaa Jumalan tuonpuoleisuutta, mutta kun ”hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan”, hän on ihmisten kohdattavissa. Jesaja näki Herran istumassa valtaistuimella, ja kuusisiipiset serafit Hänen yläpuolellaan huusivat toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!” Kun Jesaja ei pitänyt itseään tämän näyn arvoisena, yksi serafeista kosketti hänen huuliaan hehkuvalla hiilellä ja sanoi: ”Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu.” Herra kysyi: ”Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?” Jesaja vastasi: ”Tässä olen, lähetä minut!” (Jes. 6:1–8) Herra kuitenkin kehotti häntä pitämään huolen siitä, että Jumalan sanaa ei kuulla eikä ymmärretä siihen asti, kunnes kaupungit autioituvat ja talot tyhjenevät eli ennen kuin Juuda joutuu Babylonian valloittamaksi.

Johannes Krysostomoksen mukaan profeetat eivät nähneet Jumalan olemusta vaan ainoastaan Hänen alentumisensa. Ilmestyksillään Hän valmisti ihmisiä Poikansa lihaksitulemiseen. Jos he olisivat nähneet Hänen todellisen luontonsa, he eivät olisi nähneet Häntä eri muodoissa, koska Jumalassa ei ole muotoja eikä ääriviivoja; Hän ei istu, seiso eikä kävele ja Hän yksin tietää, millainen Hän on. Serafit ovat pyhimpiä enkeleitä, jotka saavat olla Jumalan lähellä, mutta hekään eivät pysty katsomaan Häneen vaan peittävät silmänsä siivillään. Gregorios Nyssalaisen mukaan serafit julistavat kolmiyhteisen Jumalan mysteeriä huutaessaan ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot” Pyhän Kolminaisuuden kolmipersoonaisen kauneuden edessä. Ambrosius Milanolainen kirjoittaa: ”Isä on pyhä, Poika on pyhä ja Henki on pyhä, mutta he eivät ole kolme pyhää, sillä on vain yksi pyhä Jumala, yksi Herra. He eivät sano sitä vain kerran, ettei Poikaa unohdettaisi, he eivät sano sitä kahdesti, ettei Henkeä unohdettaisi. He eivät puhu pyhistä, ettei kukaan luulisi, että heitä on useita. Kolminaisuutta palvotaan, mutta se ei palvo, Häntä ylistetään, mutta Hän ei ylistä.”

Pyhä Johannes Damaskolainen on kirjoittanut hiilestä, jolla serafi kosketti Jesajan huulia puhdistaen hänet hänen synneistään: ”Hiili ei ole pelkkää puuta vaan puuta yhdistyneenä tuleen. Samalla tavalla ehtoollisleipäkään ei ole pelkkää leipää vaan leipää yhdistyneenä jumaluuteen. Mutta kappale, joka on yhdistynyt jumaluuteen, ei ole yhtä luontoa, vaan siinä on yksi kappaleeseen kuuluva luonto ja toinen jumaluuteen kuuluva luonto, joka on yhdistynyt siihen, joten niiden yhdistelmä ei muodosta yhtä luontoa vaan kaksi.” Kristuksen temppeliintuomisen juhlan virrelmästikiirassa sanotaan: ”Jumalansynnyttäjän kädet ojentavat pihtien tavoin vanhukselle Kristuksen – hiilen, jonka jumalallinen Jesaja näki edeltä.” Jesajan puhdistuminen synneistä palavan hiilen avulla ennustaa syntien polttamista Kristuksen uhrin kautta. Athanasios Suuri katsoo Jesajan kutsumuksen profeetaksi enteilevän Pojan vapaaehtoista alentumista, lihaksitulemista ja tehtävää. Jumala kysyi: ”Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?” Poika vastasi: ”Tässä olen, lähetä minut!”

Jesajan profetiat viittaavat verhotusti kaikkiin Kristuksen elämän aspekteihin: ihmiseksi tulemiseen, idän tietäjiin, Egyptiin pakenemiseen, Jeesuksen lapsuuteen ja nuoruuteen, Edelläkävijän tulemiseen, Jeesuksen käytökseen, Kristuksen sanomaan ja ihmeisiin, Kristukseen paimenena, palmusunnuntaihin, Kristuksen kärsimykseen ja laskeutumiseen tuonelaan, kuoleman voittamiseen, murtuneisiin tuonelan portteihin, kuolleiden ylösnousemukseen, mirhankantajiin, Kristuksen taivaaseenastumiseen ja Hänen ikuiseen valtakuntaansa. Universalismin airueena Jesaja profetoi myös muista kansoista: Babyloniasta, Assyriasta, Filisteasta, Moabista, Damaskoksesta ja Syyriasta, Etiopiasta, Egyptistä, Edomista ja Tyroksesta. Niinpä Jesajan sanat kutsuvat ihmisiä kaikkialla maailmassa: ”Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. – – Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” (1:16–18)

Jesajan toiminta Juudassa kesti nelisenkymmentä vuotta neljän kuninkaan, Ussian, Jotamin, Ahasin sekä Hiskian aikana. Hänen aikalaisensa eivät useinkaan halunneet kuulla hänen ennustuksiaan. Jesaja toimi myös Juudan kuninkaiden neuvonantajana, mutta Hiskiaa lukuun ottamatta he eivät osanneet arvostaa hänen neuvojaan. Hän puhui köyhien riistämisestä mutta myös pappien, profeettojen, poliitikkojen ja sotilaiden turmeltuneisuudesta sekä ulkopolitiikasta. Yhä uudelleen Jesaja huudahtaa: ”Älkää pelätkö!” ja kehottaa kansaa luottamaan Jumalaan eikä omiin puolustusvarusteluihinsa. Kun Israel oli joutunut assyrialaisten valtaamaksi, myös Juuda oli vaarassa, mutta Jesaja varoitti Juudaa liittoutumasta pakanallisen Egyptin kanssa Assyriaa vastaan. Epäjumalanpalvelus oli aina ollut Israelin kansan suuri synti, mutta Jesajan mukaan myös liittoutuminen Egyptin kanssa oli epäjumalanpalvelusta. Laulussa viinitarhasta (luku 5) Jesaja valitti Jerusalemin hengellistä tilaa ja vertasi Israelin kansaa hedelmättömään viinitarhaan, jonka Herra antaisi kansan uskottomuuden takia jäädä hylkymaaksi.

Jumalan pyhyys merkitsee kuitenkin myös sitä, että Hän pysyy uskollisena kansalleen, vaikka se pakkosiirtolaisuudessa lankesikin palvomaan Babylonian epäjumalankuvia. Profeetta julisti, että kansa vapahdetaan ja pyhä kaupunki rakennetaan uudelleen. Viisikymmentä vuotta kestäneen vankeuden aikana Jesajan sanat vahvistivat kansan uskoa, kun se joutui tulemaan toimeen ilman temppelipalveluksia.

Jesaja julisti pakkosiirtolaisuudessa eläneelle sukupolvelle Jumalan olevan ainoa todellinen Jumala, jonka ääntä Israelin on kuultava. Profeetta puhuu Herrasta usein ”Israelin Pyhänä”, joka rankaisee tottelematonta kansaansa mutta myös pelastaa sen. ”Muuta Jumalaa ei ole, minä yksin olen Herra, minä, joka luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden. Minä olen Herra. Kaiken tämän minä teen.” (45:6–7) Jumala sallii onnettomuuksien kohdata kansaansa, mutta ei hylkää eikä unohda sitä: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.” (49:15)

Jumalan pyhyydessä yhdistyvät tuomio ja armo. Israelin Pyhästä tulee muidenkin kansojen pyhä, joka tuomitsee myös ne ja lopulta armahtaa niitä. Jumalalla on suunnitelma, jonka Hän toteuttaa oman kansansa Israelin mutta myös muiden kansojen historiassa.

Juuda teki Assyrian uhan alla suunnitelmia ilman Jumalaa, mutta Jumala antoi ravistella valittua kansaansa, jotta se uudelleen liittyisi Häneen, ja siksi se joutui Babylonian vankeuteen. Sieltä Jumala vapautti sen toisessa exoduksessa, joka muistutti kansan vapautumista Egyptistä Mooseksen aikana. Mutta myös pakkosiirtolaisuuden sukupolvi oli sokea näkemään Jumalan tekoja. Vapautumisen jälkeenkin, luvattuun maahan palattuaan, kansa oli yhä paatunutta. ”Kun minä kutsuin, te ette vastanneet, kun minä puhuin, te ette kuunnelleet vaan teitte sitä, mikä on minun silmissäni väärää, ja aina valitsitte sen, mikä on vastoin minun tahtoani.” (65:12) Vaikka synnin rangaistus on päättynyt, synti elämää määrittävänä todellisuutena ei ole lakannut ja siksi rangaistuskin pysyy tarpeellisena.

Jesaja puhui kaikkia muita Vanhan testamentin profeettoja laajemmin tuomiosta (Jes. 1–39), uudesta alusta (Jes. 40–55) ja käytännön koetuksesta uuden alun jälkeen (Jes. 56–66). Siksi voidaan kysyä, onko Israelin synti ja siitä valittaminen todella Jumalan viimeinen sana. Eikö toistuvaan syntiin ole syvempää vastausta kuin se, että se täytyy aina uudelleen antaa anteeksi? Jesajan kirjoituksissa tulee esiin jotain uutta, mistä muualla Vanhassa testamentissa ei vielä ollut puhuttu: näky Herran palvelijan kärsimisestä ja kuolemasta toisten puolesta. Jesaja näki Jumalan kansan uudistuvan Daavidin kuninkuuden palautuessa: tuleva Voideltu pystyttäisi uudelleen Daavidin valtakunnan ja laajentaisi hallituksensa koko maailmaan ja kaikkiin luotuihin (luvut 9 ja 11). Tämä on mahdollista vain siten, että tuleva Messias on Jumalan Hengen voitelun ansiosta kykenevä täydelliseen kuuliaisuuteen Jumalalle. Jesaja ennusti Messiaan kaupungin tuhon ja uudistumisen. Jesaja näki kuninkaan tehtävän uudessa valossa: tuleva Hengen voitelema kuninkaallinen messiashahmo ottaa Israelin ja koko maailman syyllisyyden päälleen ja asettaa näin aivan uudenlaisen maailman peruskiven.

Myös muut kansat ovat tämän messiaanisen toiminnan piirissä. Tätä valmisteltiin jo Jesajan kirjan ensimmäisessä osassa, jossa kuvattiin maailmanlaajuista Messiaan valtaa. Mutta myös muut kansat ovat tehneet syntiä tai toimineet Jumalan tuomion välineinä. Jesajan kuvaaman ”Herran palvelijan” teko on jotain, joka vastaa tähän haasteeseen ja muuttaa koko maailman. Yleinen maailman tuomio ja toivo kuolleiden ylösnousemuksesta on seurausta Herran palvelijan sovitustyöstä. Maailman tuomio saa Herran palvelijan ansiosta uuden arvon. Kun Hän kantaa monien synnit, maailman tuomiossa ei voi olla kysymys sellaisesta kostosta, jossa hurskaita palkitaan ja vääryydentekijöitä rangaistaan, vaan siitä, miten kansat asennoituvat Israelin Jumalaa kohtaan. Kuolleiden ylösnousemuksessa koko maailman synnit kantavan Voidellun valta ei ole pelkkää tavallisen maallisen vallan jatkoa, vaan se on aivan uudenlaista valtaa ja uudenlainen järjestys, jossa ”leijona syö ruohoa”. Jesajan valtaisan profetian lopussa on siten johdonmukaisesti toivo uudesta taivaasta ja uudesta maasta (65:17).

Jesajan kirjan toisessa osassa (40–55) profeetta alkaa puhua pelastavasta ”Herran palvelijasta”, joka ottaa kärsiäkseen rangaistuksen kansan puolesta saavuttaakseen sovinnon tottelemattoman kansan ja Jumalan välillä. ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” (53:4–6) Herrasta puhutaan kansan lunastajana: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (43:1) Poika kutsuu itseään Herran palvelijaksi, koska Hän on kuuliainen Isälle.

Kolmannessa osassa (56–66) asukkaat ovat palanneet Babylonian vankeudesta, mutta lankeavat taas epäjumalien palvontaan ja epäoikeudenmukaisuuteen aivan niin kuin ennenkin. He eivät pääse yksimielisyyteen temppelin uudelleenrakentamisesta. Alussa olevia moitteita seuraa lunastuksen lupaus ja kehotus lisätä paastoon myös elämäntavan parantaminen, koska paasto yksin ei hyödytä mitään.

Uusi testamentti todistaa Jesajan ennustusten toteutuvan Kristuksessa. Psalmien kirjan jälkeen Uudessa testamentissa lainataan eniten Jesajan kirjaa. Matteuksen evankeliumissa viitataan Jesajan profetiaan Jumalansynnyttäjästä: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.” (7:14) Alkukielinen heprean sana merkitsee tarkkaan ottaen ”neitoa”, ja jotkut ovat esittäneet, että sana pitäisikin kääntää ”tytöksi” tai ”naiseksi” – mutta jos nuori nainen tulee raskaaksi miehestä ja synnyttää lapsen, siinä ei ole mitään erikoista tai profeetallista merkkiä. Siksi ”neitsyestä” puhuu jo Septuaginta, juutalaisten oppineiden yli sata vuotta ennen Kristuksen syntymää laatima Vanhan testamentin kreikannos.

Matteuksen mukaan Joosef meni asumaan Nasaretiin, jotta kävisi toteen profeettojen ennustus, että Jeesusta kutsutaan nasaretilaiseksi. Evankelista tarkoittanee Jesajan profetiaa ”Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää” (11:1), jossa vesaksi suomennettu sana muistuttaa sanaa ”nasaretilainen”. Luukas puolestaan kirjoittaa Jesajan mukaisesti siitä, että Jumala antaa Jeesukselle Daavidin valtaistuimen (Jes. 9:5–6).

Jeesuksen kasteessa toteutuivat profetiat Hengen laskeutumisesta Hänen päälleen. ”Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki.” (11:2) Pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen mukaan ei ole yhtä Henkeä laissa ja profeetoissa ja toista evankeliumeissa ja apostoleissa, vaan yksi ja sama Pyhä Henki puhuu sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Kristus itse luki Nasaretin synagogassa Jesajan kirjasta Messiaasta puhuvan kohdan (61:1–2): ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia.” Hän tulkitsi sen tarkoittavan Häntä itseään: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen” (Luuk. 4:21), mutta evankeliumissa kerrotaan, kuinka kuulijat ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas. ”Totisesti, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

Kun Paavali (1. Kor. 15:3–4) toteaa, että Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi ja Hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, hän viittaa Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Pietarin 1. kirjeen tavoin Jesajan kirjan lukuun 53, jossa puhutaan kärsivästä Herran palvelijasta. Johanneksen evankeliumissa Johannes Kastaja sanoo Jeesuksesta: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” viitaten Jesajan kirjan jakeeseen ”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.” (53:7) Apostolien teoissa Filippos kohtasi Jerusalemista Gazaan johtavalla tiellä etiopialaisen hoviherran, joka luki samaa Jesajan kirjan kohtaa, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kun Filippos alkoi julistaa hänelle evankeliumia, hoviherra pyysi saada kasteen.

Jesaja näki ennalta myös Kristuksen suorittamat parantamisihmeet. Herran palvelija ei ottanut kantaakseen ainoastaan meidän syntejämme vaan myös meidän sairautemme: ”Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan.” (35:5–6)

Paavali puhuu silmistä, jotka eivät näe, ja korvista, jotka eivät kuule. Tämä on samaa paatumusta, jota Jesaja oli jo ennustanut.[1] Tämä ei ole lopullinen tuomio, vaan väliaikainen Jumalan armotarjouksen torjuminen. Matteus käyttää vertauksessa viinitarhan vuokraajista Jesajan kuvaa hedelmättömästä viinitarhasta.[2]Johanneksen ilmestyksen loppulukujen kuvaama Jumalan kaupunki, uusi taivas ja uusi maa sisältävät monia yhtymäkohtia Jesajan lukuihin 60–66. Ajatus ennen viimeistä tuomiota tulevasta kansojen tuomiosta ja maailmanlaajuisesta kaikkia kansoja koskevasta katastrofista (Ilm. 17–19) on esitetty Jesajan luvuissa 24–27.

Jesajan kirjassa kuvataan myös maailman kansojen kääntyminen Israelin Jumalan puoleen. Kun Jumala tuomitsee oman kansansa ja ilmaisee kirkkautensa, alkavat myös muut kansat etsiä Jumalaa (2:1–4). ”Hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.” (53:12) Koska Herran palvelija kuolee lopulta ”monien” puolesta, on myös kansoilla pääsy Jumalan luokse. Siten tulee mahdolliseksi kirkon lähetystyö: ”Kääntykää minun puoleeni, maan kaikki ääret, antakaa pelastaa itsenne, sillä minä olen Jumala, eikä muuta Jumalaa ole.” (Jes. 45:22)

Jesajaa onkin kutsuttu Vanhan testamentin evankelistaksi ja Jesajan kirjaa ”Kristuksen kirjaksi”. ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (9:5–6)

Profeetta Jesaja kärsi marttyyrikuoleman kuningas Hiskian pojan Manassen hallituskaudella. Hänet sahattiin kahtia, koska hän moitti kuningasta ja kansan johtomiehiä epäjumalien palvonnasta ja väitti nähneensä Jumalan. Hänen hautakammionsa on Jerusalemin eteläpuolella kuninkaiden hautakammioiden lähellä, koska hän oli kuninkaallista sukua. Myöhemmin hänen pyhät reliikkinsä tuotiin Konstantinopoliin ja sijoitettiin Blahernan lähelle pyhän marttyyri Laurentioksen kirkkoon, missä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä. Bysantin keisarinna Eudokia rakennutti hänelle vuonna 440 muistokirkon, jonka raunioita on yhä jäljellä. Ikoneissa profeetta Jesaja kuvataan vanhenevaksi, harmaatukkaiseksi mieheksi, jolla on pitkä, suippo parta.