Pyhä Bricius (Brictio, Britius, Brixius, Brice) tuli Toursin piispaksi pyhän Martinuksen (11.11.) jälkeen. Bricius oli luonteeltaan ja taustaltaan täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Hän oli äveriäästä suvusta ja ylellisyyteen taipuvainen. Nuorukaisena hän naureskeli ivallisesti pyhän Martinuksen askeettisuudelle ja piti häntä hieman höyrähtäneenä. Kuullessaan tästä Martinus pyysi Briciuksen luokseen ja profetoi hänelle, että Briciuksesta tulisi hänen seuraajansa piispanistuimelle ja että hän saisi kärsiä paljon ahdistusta. Bricius piti tätä lopullisena todisteena Martinuksen sekapäisyydestä.

Bricius oli luonteeltaan ylpeä, kunnianhimoinen ja kärsimätön. Hän oli nuoruudessaan jonkin aikaa Martinuksen johtamassa Marmoutierin luostarissa, mutta jo 18-vuotiaana hänellä oli omia orjia ja hevostalleja. Kirkossa hän palveli diakonina. Martinus käsitteli Briciusta pitkämielisesti, vaikka tämä suhtautuikin häneen ylimielisesti ja korosti aina tilaisuuden tullen olevansa paremmin koulutettu kuin piispansa. Pyhää Martinusta pyydettiin ajamaan ärsyttävä nuorukainen kokonaan pois hiippakunnastaan, mutta Martinus vastasi: ”Jos Kristus kesti Juudasta, niin minä kestän aivan varmasti tätä nuorukaista.”

Lopulta Martinuksen pitkämielisyys vei voiton, ja hänen arvionsa Briciuksen todellisesta luonteesta osoittautui oikeaksi. Bricius katui käytöstään ja pyysi Martinukselta anteeksi. Kun pyhä Martinus kuoli vuonna 397, Briciuksesta tuli hänen seuraajansa Toursin piispanistuimelle kansan mielipiteen perusteella.

Bricius opetti, kastoi, johti kirkkoa ja hoiti piispan velvollisuuksia 30 vuoden ajan. Bricius odotti hiljaa, milloin Martinuksen ennustamat vaikeudet alkaisivat ja minkälaisia ne olisivat. Lopulta eräänä aamuna Toursin kaduilla alkoi kiertää huhu, jonka mukaan piispan ompelijatar oli synnyttänyt hänelle pojan. Syytös oli perätön, mutta kansa karkotti piispansa väkisin. Bricius iesi profetian toteutumisen ajan koittaneen. Hän kierteli ympäriinsä seitsemän vuoden ajan harjoittaen katumusta kaikessa hiljaisuudessa. Hän omaksui uuden elämäntavan, joka alkoi jo muistuttaa pyhän Martinuksen askeettista kilvoitusta.

Kun pyhä Bricius palasi Toursiin, uusi piispa oli juuri menehtynyt kuumeeseen. Bricius hautasi hänet ja palasi istuimelleen elämänsä viimeisiksi vuosiksi. Hän johti kirkkoa nöyrästi ja pyhästi, kunnes nukkui pois vuonna 444. Kuollessaan häntä pidettiin jo yleisesti pyhänä, niin suuri muutos hänessä oli tapahtunut. Hänet haudattiin samaan kirkkoon kuin pyhä Martinus, ja näin he saivat levätä rinnatusten. Pyhän Martinuksen tyyneys ja pyhän Briciuksen kiivaus muodostivat vahvan perustan Toursin kirkolle. Maalaustaiteessa pyhä Bricius on kuvattu tuli kädessään, hehkuvia hiiliä vaatteissaan tai lapsi sylissään.

Silolaisen profeetta Ahian nimi merkitsee ”Jumalan veljeä”. Hän varoitti kuningas Salomoa siitä, että tämän rakkaus vierasmaalaisiin naisiin johtaisi epäjumalanpalvelukseen. Kun Salomo ei vaeltanut Jumalan tahdon mukaan, Ahia profetoi juutalaisten valtakunnan jakaantuvan.

Ahia kohtasi tiellä kahden kesken Jerobeamin (k. 907 eKr.), repi uuden viittansa kahteentoista osaan ja antoi näistä kymmenen Jerobeamille ilmoittaen, että kymmenen pohjoista heimoa revittäisiin Salomon käsistä ja että näistä muodostuisi pohjoiseen Jerobeamin johtama Israelin valtakunta. Vain kaksi heimoa jäisi Daavidin huoneen piiriin, näistä muodostui Juudean valtakunta. (1. Kun. 11:29–13:37) Mutta myös Jerobeam antoi uskontojen sekoittua, ja muutaman vuoden kuluttua Ahia ennusti väkivaltaista kuolemaa koko hänen suvulleen. Kaikki profeetta Ahian ennustukset toteutuivat. Jerobeam otti uhrikukkuloille pappeja tavallisen kansan parista ja antoi kaikille halukkaille vihkimyksen. Tästä syystä Jerobeamin suku tuhottiin ja hävitettiin maan päältä.

Perimätiedon mukaan Ahia näki myös näyn, jossa kaksi härkää polki jalkoihinsa ylipappeja temppelissä. Tämä kuvasi babylonialaisten hyökkäystä ja temppelin tuhoamista. Profeetta Ahia nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Siloan metsään.

Pyhä Machar (Mochumma) syntyi Irlannissa 500-luvulla. Macharin kastoi pyhä Colman (24.11.), ja hänestä tuli pyhän Columban (9.6.) oppilas Ionan luostarisaarella. Myöhemmin Machar lähetettiin kahdentoista oppilaansa kanssa tekemään lähetystyötä piktien parissa. Macharilla oli piispanvihkimys ja hän vaikutti nykyisen Aberdeenin alueella, joten häntä pidetään ensimmäisenä Aberdeenin piispana. Hänen lähteensä vettä käytettiin pitkään Aberdeenin katedraalissa kastevetenä.

Pyhä Johannes syntyi ylhäiseen ja rikkaaseen kyproslaiseen perheeseen. Vartuttuaan hän solmi avioliiton ja sai lapsia, mutta erään epidemian aikana niin vaimo kuin lapsetkin kuolivat. Siitä lähtien Johannes omistautui kokonaan Jumalalle. Saatuaan maistaa Jumalan rakkautta hän tahtoi omalta puoleltaan osoittaa rakkautta lähimmäisilleen ja jakoi avokätisesti omaisuutensa puutteessa oleville. Tieto hänen suuresta armeliaisuudestaan levisi laajalle ja siitä sai kuulla myös keisari Herakleios (610–641).

Näihin aikoihin Aleksandrian patriarkan istuin vapautui. Kansa pyysi keisaria nimittämään uudeksi patriarkaksi Johanneksen, joka vastusteli mutta suostui lopulta. Hän nousi apostoli Markuksen istuimelle vuonna 610.

Kun Johannes tuli Aleksandriaan, siellä oli vain seitsemän ortodoksista kirkkoa, muut kuuluivat monofysiiteille. Hän sai monet monofysiitit siirtymään takaisin ortodoksisuuteen. Hänen patriarkkakautenaan rakennettiin 63 uutta ortodoksista kirkkoa.

Heti patriarkaksi tultuaan Johannes ryhtyi toimimaan tarmokkaasti alueensa ja sen köyhien parhaaksi. Hänen aloitteestaan kaikki kaupungissa käytettävät mitat ja punnukset tarkastettiin petoksien estämiseksi. Hän lähetti kirkon taloudenhoitajat luetteloimaan kaupungin köyhät, joita löytyi noin 7 500, ja määräsi, että jokaisen toimeentulosta oli huolehdittava päivittäin. Hän perusti majataloja, sairaaloita, köyhäintaloja ja jopa luovutti seitsemän taloa eri puolilta kaupunkia köyhien naisten synnytyslaitoksiksi.

Johannes ei säästellyt kirkon varoja. Kerran nuorena poikana hän oli unessa nähnyt säteilevän kauniin neidon, joka oli sanonut hänelle olevansa suuren Kuninkaan esikoistytär nimeltään Armeliaisuus ja luvannut tehdä hänestä Kuninkaan ystävän. Innoissaan Johannes oli heti luovuttanut viittansa jollekin palelevalle kerjäläiselle. Välittömästi sen jälkeen hän oli kohdannut valkopukuisen miehen, joka oli antanut hänelle sata kultarahaa jaettaviksi minne tahtoi. Johannes olikin varma, että mitä enemmän antaa, sitä runsaammin myös saa.

Kerran Johannes käski antaa huomattavan avustuksen eräälle johtomiehelle, joka oli ollut hyvinkin varakas mutta sittemmin köyhtynyt. Kirkon varojenhoitaja ei kuitenkaan tahtonut antaa niin suurta summaa vaan ainoastaan kolmanneksen. Samana päivänä joku rikas leski teki huomattavan lahjoituksen kirkolle. Kävi kuitenkin ilmi, että hän oli vahingossa lahjoittanut vain kolmanneksen siitä, mitä oli alun perin aikonut. Tämän tapauksen jälkeen varainhoitaja ei koskaan uskaltanut vähentää mitään patriarkan määräämistä avustuksista.

Pyhä Johannes oli niin hyväsydäminen, että toisten murheet saivat hänet liikuttumaan kyyneliin asti. Usein hän meni itse henkilökohtaisesti viemään apua niille, joiden arveli häpeävän sen pyytämistä. Kun joku kiitti häntä, hän sanoi: ”Ole vaiti, en ole sentään vuodattanut vertani sinun puolestasi, niin kuin Herramme teki kuollessaan meidän edestämme.”

Noihin aikoihin persialaiset ryöstelivät Syyriaa ja ottivat suuret määrät sotavankeja. Monet vangeista onnistuivat pakenemaan ja suuntasivat kulkunsa Aleksandriaan. Patriarkka otti heidät vastaan veljinään ja lapsinaan. Pakolaisten suuri lukumäärä ei häntä säikyttänyt. Haavoittuneet hän sijoitti majataloihin ja terveille määräsi annettavaksi päivittäisen avustuksen, joka oli kaksi kertaa suurempi naisille kuin miehille, koska naisten oli vaikeampi etsiä itselleen työtä.

Kun persialaiset vuonna 614 hävittivät Jerusalemin ja tuhosivat Palestiinan pyhiä paikkoja, Johannes ryhtyi toimiin. Kirkon laivoilla kuljetettiin runsaasti ruokatarvikkeita Pyhälle maalle. Hän toimitti myös noin tuhat rakennusmiestä korjaamaan tuhoja ja lähetti runsaasti rahaa.

Kun pyhän patriarkan tietoon tuli, että köyhiä sorrettiin eikä heitä päästetty esittämään valituksiaan hänelle, hän määräsi piispanistuimensa kannettavaksi ulos kirkosta ja istui kolme kertaa viikossa kirkon edessä koko aamupäivän, niin että kaikilla sorretuilla ja vääryyttä kärsineillä oli vapaa pääsy hänen luokseen. Kun kaikki ihmettelivät tällaista uutta tapaa, patriarkka sanoi: ”Kun kerran meillä kelvottomilla on lupa mennä milloin tahansa kirkkoon ja seisoa siellä Herran edessä esittämässä pyyntöjämme Hänelle, niin sitä suuremmalla syyllä olemme itse velvollisia kuuntelemaan kanssapalvelijoidemme anomuksia ja auttamaan heitä mahdollisuuksiemme mukaan.” Suuren osan ajastaan pyhä patriarkka käytti kansan opettamiseen. Itse hän tutki ahkerasti Raamattua ja muita pyhiä kirjoituksia

Kerran patriarkka lahjoitti eräälle haaksirikossa koko omaisuutensa menettäneelle laivanvarustajalle yhden kirkon laivoista täydessä viljalastissa ja lupasi, että tämä saa sen myynnistä hyvän voiton. Laivanvarustaja lähti merelle ja purjehti 20 vuorokautta maata näkemättä ja tietämättä, minne oli menossa. Laivan kapteenista tuntui aika ajoin aivan kuin patriarkka itse olisi ollut ruorissa ja vakuutellut matkan sujuvan hyvin. Lopulta laiva saapui Brittein saarille, joita nälkä parhaillaan koetteli. Kun sikäläinen päällikkö kuuli laivassa olevan viljaa, hän osti sen kalliilla hinnalla saaden viljasta sen painon verran hopearahoja ja tinaa. Näin britit saivat apua ja laivanvarustaja hankki itselleen hyvän alkupääoman.

Patriarkaatin yhteyteen pyhä Johannes perusti kaksi luostaria. Hän lupasi munkeille ja nunnille huolehtivansa kokonaan heidän ylläpidostaan, jotta heidän ei tarvitsisi hajottaa mieltään elatuksen huoliin. Vastalahjaksi heidän piti rukoilla hänen itsensä ja kirkon työn puolesta. Kummassakin luostarissa yhteiset jumalanpalvelukset piti omistaa tähän tarkoitukseen, kun taas keljarukouksissaan munkit ja nunnat rukoilivat oman pelastuksensa puolesta.

Pyhä Johannes eli itse hyvin vaatimattomasti. Kerran joku lahjoitti hänelle ylellisen lämpimän peitteen, mutta Johannes ei pystynyt nukkumaan sen alla ajatellessaan ulkona nälissään ja viluissaan värjötteleviä köyhiä. Heti aamulla hän lähetti peitteen torille myytäväksi ja hankki saaduilla rahoilla vaatteita sadalle köyhälle. Omalla esimerkillään patriarkka sai aikaan senkin, että jotkut saidat ja rahanhimosta kärsivät piispat ja papit muuttuivat hekin armeliaiksi.

Myöhemmin persialaiset valtasivat Aleksandriankin ja patriarkka päätti siirtyä kotimaahansa Kyprokselle. Alkumatkan hän matkusti yhdessä aleksandrialaisen patriisin Niketaksen kanssa, joka pyysi häntä tulemaan kanssaan Konstantinopoliin. Rhodoksella Johannes näki kuitenkin säteilevän enkelin, joka sanoi: ”Kuningasten Kuningas kutsuu sinua ikuiseen iloon kaikesta murheesta vapaaseen kaupunkiin.” Niinpä hän sanoi Niketakselle: ”Sinä kutsut minua maallisen hallitsijan luo pääkaupunkiin, mutta minut on nyt kutsunut luokseen hallitsijoiden Hallitsija.” Näin he erosivat, ja Johannes purjehti kotiseudulleen Kyproksen Amathusiin.

Kyprokselle saavuttuaan pyhä kirjoitti heti testamenttinsa, jossa hän kehotti antamaan viimeiset kolme kultarahaansa köyhille. Pian tämän jälkeen hän kuoli. Oli vuosi 619 ja Johannes oli 64-vuotias.

Pyhä Lebuinus (Lebwin, Leafwine, Liafwine, Livinius) oli anglosaksi, joka syntyi Englannissa 700-luvun alkupuolella. Hänestä tuli benediktiinimunkki Pohjois-Englannin Riponissa. Vuonna 754 hänet lähetettiin lähetystyöhön saksiheimojen pariin, nykyisen Hollannin itäosiin.

Lebuinus toimi Yseljoen tuntumassa frankkien ja saksien vaarallisella raja-alueella. Hänen keskuspaikkansa oli Deventer, jonne hän rakennutti kirkon. Kristinuskon vastustajat polttivat sen ja hajottivat seurakunnan. Lebuinus päätti mennä pakanallisten saksien heimojen suurkokoukseen, jolla oli valta päättää tärkeistä asioista. Papillisessa puvussa, risti toisessa ja evankeliumi toisessa kädessään hän julisti rohkeasti kesken pakanallisten uhrimenojen, että heidän jumalansa ovat kuolleita ja voimattomia. Lebuinus julisti Herran, Luojan, olevan ainoa todellinen Jumala: ”Minut on lähetetty tuomaan teille rauha ja pelastus kasteen kautta.” Saksit tahtoivat tappaa hänet, mutta hän onnistui pakenemaan. Buto-niminen saksivanhus piti hänen pakoonpääsyään merkkinä siitä, että hän oli korkeimman Jumalan edustaja. Lopulta saksit päättivät antaa Lebuinuksen liikkua ja julistaa vapaasti.

Pyhä Lebuinus palasi Deventeriin ja rakennutti kirkon uudelleen. Häntä kunnioitettiin viisautensa ja luonteenlaatunsa tähden, ja hän sai vähitellen monia seuraajia.

Lebuinus kuoli Deventerissä vuoden 775 tienoilla. Hänet haudattiin rakennuttamaansa kirkkoon. Vuonna 776 saksit polttivat kirkon jälleen mutta eivät löytäneet hänen jäännöksiään, vaikka etsivät niitä kolme päivää. Jäännökset löydettiin hieman myöhemmin kirkon jälleenrakennustöiden yhteydessä. Pyhää Lebuinusta on kunnioitettu erityisesti Hollannissa.