Pyhittäjämarttyyri Theraponista ei tiedetä, mistä hän oli kotoisin ja milloin hän eli. Arvellaan, että hän kilvoitteli ensin erakkona ja palveli sen jälkeen piispana Kyproksella. Therapon kärsi marttyyrikuoleman. Säilyneessä ikonissa hänet on kuvattu munkkina.

Pyhän Theraponin reliikit siirrettiin Konstantinopoliin vuonna 806, kun muslimit aikoivat hyökätä Kyprokselle. Kerrotaan, että pyhittäjämarttyyri ilmestyi reliikkiensä vartijoille ja kehotti heitä viemään ne Konstantinopoliin. Laivamatkan aikana reliikeistä alkoi vuotaa mirhaa. Pääkaupungissa pyhät reliikit asetettiin Jumalansynnyttäjän Eleousa-kirkkoon, ja niiden kautta tapahtui ihmeitä niille, jotka lähestyivät niitä uskossa.

Pyhä Leontios syntyi Strumnitsassa Makedoniassa 1100-luvun alussa ja sai kastenimekseen Leo. Hän luki jo lapsena pyhiä kirjoituksia ja pyhien elämäkertoja. Isänsä kuoltua nuori Leo päätti matkustaa Konstantinopoliin, missä hänet vihittiin munkiksi Ptelidionin Jumalanäidin luostarissa ja hän sai munkkinimekseen Leontios.

Leontios alkoi esiintyä kaupungilla Kristuksen tähden houkkana, jota ihmiset pilkkasivat. Näin hän ansaitsi niin suuren Jumalan suosion, että hän sai ihmeidentekijän armon. Leontios pystyi pitelemään paljaissa käsissään palavia hiiliä, joilla hän suitsutti kadunkulmissa olevia ikoneita. Hetken ajan hän ajatteli saavuttaneensa korkean pyhyyden tason, mutta hän torjui tämän ajatuksen ja kutsui itseään tomuksi ja tuhkaksi. Kun hän heitti päällysviittansa tuleen, se ei vahingoittunut, vaikka hän toisti tämän lukuisia kertoja. Omia ihmeitään nähdessään hän pelkäsi ylpeyden demonin tekevän tyhjäksi hänen kilvoittelunsa, jos hän jatkaisi houkaksi tekeytymistään, ja niin hän päätti houkkakilvoittelunsa.

Kun Tiberiaan piispa tuli käymään Konstantinopolissa, Leontios meni hänen oppilaakseen ja oli hänelle kuuliainen kaikessa. Piispa vietti hesykastista elämää Aukhenolakkoksen vuorella Bosporinsalmen Aasian puoleisella rannalla. Kerran kaupunkimatkalla Leontioksen asioiden hoito kesti niin kauan, ettei hän ennättänyt viimeiseen laivaan. Eräs pappi olisi majoittanut hänet, mutta Leontios tiesi, että papilla oli kauniita tyttäriä, eikä halunnut joutua alttiiksi kiusauksille, ja sitä paitsi piispa oli käskenyt hänen palata yöksi luostariin. Hän heittäytyi salmeen, jonka virtaukset kantoivat hänet toiselle rannalle, ja pääsi näin ajoissa perille häntä odottavan hengellisen isänsä luokse.

Kun piispa päätti lähteä Tiberiaaseen omaan hiippakuntaansa, hän otti oppilaansa mukaan. Myrsky pakotti heidän laivansa poikkeamaan Patmoksen saarelle, missä he viettivät useita päiviä tutustuen Johannes Teologin luostariin ja Ilmestyskirjan luolaan. Sitten he jatkoivat matkaa Kyprokselle aikoen myöhemmin matkustaa Jerusalemiin ja sitten Galilean Tiberiakseen. Jumalan johdatuksesta Leontios halusi kuitenkin palata Patmokselle, koska veljestön kilvoittelu siellä oli miellyttänyt häntä, ja piispa suostui siihen. Luostarin igumeni Teoktistos havaitsi Leontioksen poikkeukselliset ominaisuudet ja otti tämän vastaan, mutta kehotti vielä parratonta nuorukaista pysyttelemään keljassaan tapaamatta muuta veljestöä ja käymättä jumalanpalveluksissa. Vetäytyminen yksinäisyyteen antoi Leontiokselle tilaisuuden lukea rauhassa pyhiä kirjoituksia, paastota, kyynelehtiä, rukoilla lakkaamatta ja harjoittaa ankaraa askeesia. Hänellä oli tapana hakata itsensä verille krokotiilinpyrstöstä valmistetulla ruoskalla ja maata alastomana hautakammiossa luiden päällä koskaan unohtamatta kuolemaa.

Myöhemmin Leontios sai kuuliaisuustehtäväkseen auttaa kirkonpalvelijaa. Hän hoiti tehtävänsä huolellisesti tinkimättä kuitenkaan askeettisesta kilvoittelustaan. Igumeni koetteli ankarasti hänen nöyryyttään, mutta totesi nuoren munkin timantinkovaksi, sillä tämä oli saavuttanut täydellisen järkkymättömyyden eikä koskaan valittanut vaan pysyi tyynenä niin kunniaa saadessaan kuin loukatuksi tullessaankin. Hän luki kaiken aikaa Raamattua sekä dogmaattisia ja hengellisiä kirjoituksia ja osasi ulkoa kokonaisia kirjoja, ei ainoastaan marttyyrien ja muiden pyhien elämäkertoja vaan myös pyhien isien opetuksia, joten hänen oli helppoa laatia teologisia tutkielmia uskon syvimmistä mysteereistä. Koska hän ei halunnut pahoittaa toisten veljien mieltä, hän oli syövinään heidän nähtensä, mutta vei ruoan salaa linnuille.

Kun Leontios vihittiin suureen skeemaan ja papiksi, hänelle tarjoutui tilaisuus osoittaa vieläkin enemmän nöyryyttä veljestön edessä. Sitten hänet nimitettiin vielä luostarin taloudenhoitajaksi, joka oli vastuussa koko tämän erittäin suuren luostariyhteisön aineellisesta puolesta. Tämäkään tehtävä ei saanut häntä unohtamaan suuntautumista Jumalan puoleen, vaan hän rajoitti nukkumisen yhteen tuntiin ennen aamun ensimmäistä jumalanpalvelusta. Uhrautumisestaan hän sai palkkioksi runsaasti armoa. Pyhä Johannes Teologi ilmestyi hänelle muistopäivänään ja käski hänen toimittaa liturgia tuntia aikaisemmin, koska Johanneksen piti ehtiä vielä Efesokseen, missä kristityt myös viettivät hänen juhlaansa.

Kun isä Leontios oli hoitamassa luostarin asioita Konstantinopolissa, hän kävi vanhassa Pyhän Daniel Styliitan luostarissa ja halusi jäädä sinne jäljittelemään tuon hyveellisen pyhän kilvoittelua. Hän palasi omaan luostariinsa saadakseen sen johtajalta siunauksen vaihtaa luostaria, mutta saapuessaan sinne hän saikin kuulla, että Jumala oli juuri kutsunut igumenin luokseen ja tämä oli nimennyt Leontioksen seuraajakseen (1158).

Leontios olisi halunnut kieltäytyä tehtävästä, mutta alistui kuitenkin Jumalan ja igumenin sekä veljestön tahtoon. Hän lisäsi luostarin valvomis- ja paastokilvoittelua, varjeli veljiä demonien ansoilta ja paljasti heille heidän salaiset ajatuksensa, joita he eivät kehdanneet paljastaa hänelle päivittäisissä synnintunnustuksissaan. Kun erästä noviisia vaivasivat Jumalaa pilkkaavat ajatukset, Leontios kehotti tätä laittamaan kätensä hänen hartioilleen, jotta hän voisi ottaa tämän koetukset kannettavakseen. Joskus hän osoitti sanoissaan suuttumusta, jos siitä oli jollekin veljelle apua, mutta hänen sielunsa säilyi aina yhtä rauhallisena hänen pysyessään jatkuvassa yhteydessä Jumalaan. Lapseton aviopari pyysi häntä rukoilemaan, että Jumala lahjoittaisi heille lapsen, ja vuotta myöhemmin heidän toiveensa täyttyi. Leontios kestitsi luostaria ryöstämään tulleita merirosvoja, mutta kun he vaativat muutakin saalista ja sen puutteessa sytyttivät luostarin laivan tuleen, hän rukoili pyhää Johannes Teologia rankaisemaan heitä, jolloin merirosvojen laiva miehistöineen upposi. Muut merirosvot kuulivat tästä eivätkä rohjenneet häiritä luostaria.

Monia vuosia myöhemmin Leontios sairastui niin vakavasti, että ei pystynyt syömään, juomaan eikä nukkumaan. Parin viikon ajan vain hänen hengityksensä osoitti hänen olevan elossa. Silloin hän sai Jumalalta ilmoituksen, että hänelle suotiin vielä 13 ½ vuotta elinaikaa, yksi vuosi jokaista sairauspäivää kohden.

Seuraavana vuonna, kun Kreetan viranomaiset kieltäytyivät antamasta luostarille sen Kreetalla olevien tiluksien vehnäsatoa, veljestö pyysi Leontiosta matkustamaan Konstantinopoliin ja vetoamaan keisariin, koska he tarvitsivat kaiken viljan. Leontios epäröi, koska hän oli saanut Pyhän Hengen ilmoituksen, ettei enää palaisi matkaltaan Patmokselle satunnaisia käyntejä lukuun ottamatta. Hänen saavuttuaan Konstantinopoliin keisari Manuel I Komnenos vakuuttui Patmoksen luostarin johtajan hyveistä ja halusi vihkiä hänet Kyproksen arkkipiispaksi, mutta Leontios kieltäytyi tietäen, että se ei ollut Jumalan tahto. Vuonna 1170 hän suostui vihittäväksi Jerusalemin patriarkaksi, koska hänelle oli jo kauan sitten ennustettu tätä tehtävää. Tuohon aikaan Jerusalem oli ristiretkeläisten hallussa ja sen ortodoksiset patriarkat joutuivat olemaan evakossa, yleensä Konstantinopolissa.

Matkallaan Pyhään maahan Leontios viipyi jonkin aikaa Kyproksella, jossa Jerusalemin patriarkalla oli omaisuutta ja asunto pienessä sivuluostarissa. Sen jälkeen hän matkusti Akkoon (Acre), missä ortodoksinen patriarkka vakituisesti asui, sillä latinalaiset eivät päästäneet häntä Jerusalemiin. Leontioksen ei koskaan sallittu toimittaa jumalanpalvelusta Jerusalemissa, mutta hänen maineensa ihmeidentekijänä levisi nopeasti Syyrian ja Foinikian kristittyjen keskuudessa, jotka tulivat joukoittain pyytämään siunausta Jumalan mieheltä.

Kerran Leontios matkusti salaa Jerusalemiin kunnioittamaan pyhää hautaa. Tämän matkan aikana hän teki rukouksillaan lopun hirvittävästä kuivuudesta, joka oli vaivannut Jerusalemia, ja pelasti siten seuraavan sadon. Latinalaiset kristityt arkkipiispansa johdolla tulivat kateellisiksi ja lähettivät miehiä päättämään patriarkan elämän, mutta Jumala ei sallinut heidän koko yönä löytää hänen huoneensa ovea, jolloin heidän aikeensa raukesi tyhjiin.

Pyhä Leontios nukkui kuolonuneen 14. toukokuuta 1185, kun kolmetoista ja puoli vuotta oli kulunut hänen sairaudestaan ja Jumalan ilmoituksesta, että hän eläisi vielä näin kauan. Loppuun asti hän noudatti rukoussääntöään ja askeettista elämäntapaansa. Taiteilija määrättiin maalaamaan hänen kuvansa, mutta hän ei millään saanut sitä onnistumaan, aivan kuin Leontios olisi nöyryydessään kieltänyt kuvansa maalaamisen. Hänen hautauksensa jälkeen tapahtui monia ihmeitä. Neljä päivää hänen kuolemansa jälkeen tuoretta verta virtasi vuolaasti hänen kahden sisäkkäisen arkkunsa läpi ristin muotoisesti ja taivaallinen tuoksu levisi ympäristöön.

Autuas Isidor syntyi 1400-luvun alussa Saksassa Brandenburgissa varakkaaseen slaavilaiseen perheeseen, joka tunnusti katolista uskoa. Jo nuorena hän tunsi sydämessään kutsun ottaa ristinsä ja seurata Kristusta. Hänessä syttyi myös rakkaus ortodoksisuuteen. Hän heittäytyi houkaksi Kristuksen tähden ja lähti rääsyihin pukeutuneena ja vaeltajansauva kädessään matkalle kohti itää. Kuljettuaan monien maiden ja kaupunkien halki hän saapui Rostoviin.

Isidor rakensi itselleen risumajan, jonka suojiin hän vetäytyi yöksi. Maja ei suojannut häntä sen enempää kylmyydeltä kuin helteeltäkään. Vesi ja lumi satoivat yhtä lailla sen katon läpi. Se vain kätki ihmisten katseilta hänen öiset rukouskilvoituksensa. Päivät autuas Isidor vietti kaupungin kaduilla. Hän kesti nöyrästi ihmisten ylenkatseen ja loukkaukset ja rukoili herkeämättä loukkaajiensa puolesta. Jos hän halusi suoda lepoa nääntyneelle ruumiilleen, hän asettui makuulleen lantakasan päälle tai kosteaan maahan. Kaiken keskellä hänen sydämessään paloi rakkaus Jumalaan.

Kerran eräs laiva joutui merellä kovaan myrskyyn. Matkustajat heittivät arpaa saadakseen selville, kenen syytä myrsky oli. Arpa osui rostovilaiseen kauppiaaseen, joka heitettiin myrskyävään mereen laudankappaleen varaan. Kun kauppias oli jo menettänyt kaiken pelastumisen toivonsa, hänelle ilmestyi autuas Isidor, joka ihmeellisesti palautti hänet laivan kannelle. Myöhemmin heidän tavatessaan Rostovin kadulla Isidor kielsi kauppiasta kertomasta lähettämästään avusta ja neuvoi sen sijaan kiittämään Jumalaa.

Kun ruhtinas Savva Obolenski vietti häitään, autuas Isidor tuli paikalle kesken iloisen hääjuhlan ja ojensi vastavihitylle sulhaselle itse punomansa kukkaseppeleen sanoen: ”Tässä sinulle piispallinen päähine.” Salaperäiset sanat ihmetyttivät niin vastavihittyjä kuin vieraitakin. Muutaman kuukauden kuluttua nuori ruhtinatar kuoli yllättäen. Surun murtama ruhtinas jätti maailman ja vihkiytyi munkiksi Ferapontin luostarissa saaden nimekseen Joasaf. Elämänsä viimeiset vuodet hän palveli Jumalaa Rostovin piispana.

Muutama päivä ennen kuolemaansa autuas Isidor sulkeutui keljaansa. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1474. Kun hänen sielunsa oli jättänyt ruumiin, kaupunkiin levisi taivaallinen tuoksu. Isidor haudattiin majansa paikalle. Pian haudalle rakennettiin Kristuksen taivaaseenastumiselle pyhitetty kirkko, jossa tapahtui paljon ihmeitä.

Pyhä uusmarttyyri Markus Kreetalainen syntyi 1600-luvulla Kreetan saarella ja vietti lapsuutensa Smyrnassa (nyk. Turkin Izmir). Siellä muslimit sieppasivat hänet ja pakottivat hänet kääntymään islamiin. Neljä vuotta myöhemmin hän matkusti Konstantinopoliin ja löysi sieltä viisaan opettajan, Meletios Syrigoksen, jolle hän tunnusti halunsa pyyhkiä luopumuksensa synnin pois marttyyrikuolemalla, ja opettaja rohkaisi häntä siinä.

Markus palasi Smyrnaan, tunnusti rohkeasti Kristuksen tosi Jumalaksi ja pilkkasi muslimien profeettaa ja heidän uskontoaan. Silloin hänet heti pidätettiin, häntä kidutettiin ja hänet vietiin tuomarin eteen. Tämä kysyi, oliko hän kristitty vai muslimi. Markus vastasi: ”Olen ollut kristitty ja minusta on taas tullut kristitty. Kunnioitan Kristusta ja palvon Häntä tosi Jumalana. Olen luopunut teidän uskostanne.” Tuomari antoi kiduttaa häntä ja heitti hänet vankityrmään, mutta Jumala vahvisti häntä. Kidutukset olivat hänelle ilonaihe ja hän piti kuolemaa elämää parempana, sillä hän tiesi voivansa iloita ikuisesti taivaallisessa elämässä. Kun Markus ei antanut periksi, hänet vietiin taas tuomarin eteen, joka uhkasi vielä pahemmilla kidutuksilla, mutta Markus sanoi: ”Vaikka kuinka kiduttaisitte minua, en kiellä suloista Jeesusta Kristusta. Tehkää mitä haluatte. Sitten saatte nähdä, kuinka paljon voimaa Kristus lahjoittaa niille, jotka kärsivät hänen nimessään.”

Toisen kuulustelun jälkeen vasta 17-vuotias pyhä uusmarttyyri Markus Kreetalainen tuomittiin kuolemaan, ja hän taivutti halukkaasti päänsä pyövelin miekan eteen 14.5.1643. Kristityt joutuivat maksamaan suuren summan hänen reliikeistään, joiden kautta Smyrnassa tapahtui lukuisia ihmeitä ihmisille, jotka lähestyivät niitä uskossa.

Keisari Antonios Piuksen (138–161) hallituskauden alussa Trajanopoliksessa Adrianmeren rannikolla eli nuori kristitty neito. Hän oli korkea-arvoisen roomalaisen upseerin tytär, joka oli ottanut tehtäväkseen vahvistaa alueen kristittyjä uskossa. Eräänä pakanallisena juhlapäivänä hän piirsi otsaansa ristin ja meni sitten pakanatemppeliin, missä alueen maaherra Sabinus oli uhraamassa. Näin Glykeria tunnustautui avoimesti Kristuksen palvelijaksi. Kun Sabinus vaati häntä uhraamaan epäjumalille, hän asteli niitä kohti ja tervehti Zeuksen patsasta, minkä jälkeen hän kutsumalla Vapahtajaa avukseen sai patsaan hajoamaan pirstaleiksi. Epäjumalanpalvelijat alkoivat heittää häntä kivillä, mutta eivät osuneet häneen. Lopulta he ripustivat Glykerian roikkumaan hiuksistaan ja raastoivat hänen kylkiään. Sen jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänelle ei annettu mitään syötävää eikä juotavaa moneen päivään. Mutta Herran enkeli toi hänelle ruokaa. Kun maaherra kutsui marttyyrin kuulusteltavaksi, hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki tämän olevan hyvissä voimissa ja säteilevän luottamusta Jumalaansa.

Lähtiessään Trajanopoliksesta takaisin hallintokaupunkiinsa Traakian Herakleiaan Sabinus päätti ottaa Glykerian mukaansa. Perillä paikalliset kristityt, jotka olivat kuulleet Glykerian urheasta kilvoituksesta, ottivat piispansa Dometioksen johdolla hänet kunnioittavasti vastaan. Glykeria joutui uudelleen tuomioistuimen eteen ja hänet tuomittiin poltettavaksi elävältä. Taivaallinen kaste sammutti kuitenkin tulipesän, johon hänet oli määrä heittää. Sen jälkeen tuomari määräsi hänen päänahkansa nyljettäväksi ja hänet pantiin vankilaan odottamaan uusia kidutuksia. Enkeli tuli jälleen vahvistamaan häntä. Kun vanginvartija Laodikios näki mitä tapahtui, hänkin alkoi uskoa Kristukseen. Sen tultua ilmi hänet mestattiin välittömästi.

Glykeria heitettiin lopulta petojen eteen. Raivoisa naarasleijona syöksyi hänen kimppuunsa, mutta pysähtyi äkkiä paikalleen alkaen hellästi nuolla hänen jalkojaan. Toinen leijona tuli hänen luokseen ja pienellä puraisulla, josta ei jäänyt edes mitään jälkeä, liitti Glykerian taivaalliseen Ylkäänsä. Glykerian tuominnut tuomari kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen.

Herakleioksen piispa hautasi Kristuksen urhean taistelijan kaupungin ulkopuolelle. Myöhemmin paikalle rakennettiin pyhälle Glykerialle omistettu suuri kirkko, ja Glykeriasta tuli Herakleian suojeluspyhä. Sittemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Limnoksen saarelle. Hänen pääkallonsa jäi kuitenkin Traakian Herakleiaan, ja siitä vuotava balsami on parantanut monia rukoilijoita ja pyhiinvaeltajia.

Pyhä Pausikakos, jonka nimi tarkoittaa enteellisesti ”pahan pysäyttäjää”, eli Apameiassa Mustanmeren rantamilla 500-luvulla. Hän oli hurskaudestaan tunnetun ylhäisen perheen poika, ja jo nuoresta pitäen hän eli askeettisesti pitäen himonsa kurissa paastolla, rukouksella ja muilla askeesin muodoilla, jotka johtavat enkelimäiseen elämään.

Pausikakos oli kiinnostunut lääketieteestä ja auttoi sairastavia palkkiota pyytämättä. Pian hän vihkiytyi munkiksi ja alkoi elää entistäkin askeettisemmin käyttäen ravintonaan pääasiallisesti vain leipää ja vettä. Samalla hän jatkoi parantamistyötään. Hän ei huolehtinut vain sairaiden ruumiista vaan myös heidän sielustaan. Pausikakoksen rukousten voimasta tapahtuikin paljon ihmeellisiä parantumisia: hän ajoi ulos riivaajia, suoristi kyttyräselkäisiä ja luovutti vammaisina syntyneitä lapsia terveinä heidän vanhemmilleen.

Pausikakoksen maine kantautui Konstantinopolin patriarkan Kyrilloksen (27.10.) korviin ja tämä vihki hänet Synnadan kaupungin piispaksi. Heti hiippakuntaansa saavuttuaan Pausikakos alkoi karkottaa laumastaan harhaoppisia julistamalla oikeaa uskoa. Saarnojensa lingolla hän ajoi heidät pois niin kuin paimen karkottaa sudet lammaslaumasta. Näin hänen kaittavansa saivat rauhassa kulkea kohti taivasten valtakuntaa.

Jonkin ajan kuluttua Pausikakos meni Konstantinopoliin, missä hän paransi keisari Maurikioksen (582–602) vaikeasta sairaudesta. Kiitollinen hallitsija antoi virallisen julistuksen (khrysobulla), jonka mukaan Synnadan hiippakunnalle oli annettava vuosittain tietty määrä kultaa. Kotimatkalla Konstantinopolista Pausikakos sai rukouksillaan lähteen puhkeamaan Solon-nimisessä paikassa, niin että hänen janon näännyttämät matkatoverinsa saivat vettä juodakseen. Elettyään pitkän elämän hyviä töitä tehden ja johtaen monia pelastukseen pyhä Pausikakos siirtyi päiviensä täytyttyä Herransa luokse. Hyvä paimen oli saanut työnsä päätökseen.

Pyhä Sergios Tunnustaja eli 800-luvulla ja kuului arvostettuun konstantinopolilaiseen sukuun. Hän oli avioliitossa ja hänellä oli lapsia. Sergios oli hengellinen ihminen, ja ortodoksiselle opille uskollisena hän kunnioitti pyhiä kuvia. Ikonien kunnioittajien vainon aikana hänet vietiin ikoneita vihaavan keisari Teofiloksen (829–840) eteen. Sergiosta kuljetettiin torilla köysi kaulassa, jotta ihmiset voisivat loukata ja pilkata häntä; hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet heitettiin vankilaan. Sitten hänet yhdessä vaimonsa Irenen ja heidän lastensa kanssa karkotettiin Konstantinopolista. He kärsivät rohkeasti maanpaon ahdingon ja koettelemukset. Kun Jumala lopulta kutsui pyhän Sergioksen pois maallisesta elämästä, hänen sielunsa kohosi taivaaseen ja sai siellä uskon tunnustajan kruunun.

Pyhittäjä Gabriel Iberialainen (Georgialainen) oli pappismunkki, joka sai Athoksella ottaa vastaan Jumalanäidin Portaitissa-ikonin, joka on kaikkien aikojen kuuluisimpia pyhäinkuvia. Kun ikoneita hävitettiin ikonoklasmin aikana 800-luvulla, eräs hurskas nikealainen leski Bityniassa halusi pelastaa tuholta loisteliaan ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin, joka hänellä oli ollut pienessä kappelissa kotinsa lähellä, ja heitti sen mereen toivoen sen säilyvän Jumalan armon varjelemana. Hän rukoili Jumalanäitiä varjelemaan ikoniaan, ettei se uppoaisi mereen, ja Jumalanäiti lupasi hänelle johdattaa ikonin luostariin. Kun naisen poika meni myöhemmin Athokselle viettämään luostarielämää alueelle, jonne myöhemmin rakennettiin Ivironin luostari, hän kertoi siellä kilvoitelleille erakkomunkeille yksityiskohtaisesti, mitä ikonille oli tapahtunut, ja he kirjoittivat hänen kertomuksensa muistiin.

Huhtikuussa 1004 Ivironin luostarin munkit näkivät meressä useiden päivien ajan ikonin, joka kellui pystysuorassa asennossa, ja sen yläpuolella kohosi liekehtivä patsas. Aina kun joku munkeista yritti lähestyä ikonia, se siirtyi kauemmaksi. Siihen aikaan Ivironin luostarissa oli georgialainen pappismunkki nimeltään Gabriel. Hän tunsi pyhän Euthymios Uuden (ks. alla). Gabriel oli hakannut itselleen keljan kallioon luostarin lähelle ja vietti siellä askeettista elämää. Hänellä oli yllään nahoista valmistettu viitta, ja hän söi vain vihanneksia, mutta hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot.

Jumalanäiti ilmestyi Gabrielille ja käski hänen mennä meren rantaan noutamaan hänen ikoniaan. Hän oli valinnut pappismunkki Gabrielin tähän tehtävään, koska tällä oli sama nimi kuin enkelillä, joka oli ilmestynyt Neitsyt Marialle. Rannalle kokoontuneet munkit katselivat ällistyneinä, kuinka Gabriel käveli veden päällä niin kuin kuivalla maalla, otti ikonin syliinsä ja kantoi sen rannalle, missä se otettiin vastaan kiitoshymnejä laulaen. Ikoni sijoitettiin luostarin pääkirkon alttariin, ja kirkossa toimitettiin kolme päivää ja kolme yötä kiitosrukouksia ikonin edessä.

Seuraavana aamuna kirkonpalvelija, joka tuli sytyttämään lampukoita jumalanpalvelusta varten, huomasi, että ikoni oli kadonnut. Etsintöjen jälkeen se löytyi luostarin portilta, pylvään luota. Aina kun ikoni vietiin takaisin kirkkoon, se palautui sisäänkäynnin luokse. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi taas Gabrielille ja pyysi häntä ilmoittamaan veljestölle, että hän ei halunnut tulla heidän vartioimakseen ja suojelemakseen vaan oli itse tullut varjelemaan heitä kaikilta vaaroilta niin tässä elämässä kuin tulevassakin sen armon mukaisesti, jonka hän oli saanut Pojaltaan, kun oli pyytänyt tätä antamaan hänelle Athoksen Pyhän vuoren ”puutarhaksi”.

Siitä lähtien Ivironin luostarin Jumalanäidin ikonia on kunnioitettu sitä varten rakennetussa kappelissa luostarin sisäänkäynnin luona. Ikonia kutsutaan nimellä Portaitissa eli Portinvartija. Se on verhottu kultaisella riisalla ja Venäjän tsaarien lahjoittamilla jalokivillä. Kappelissa toimitetaan joka päivä liturgia ja rukouspalvelus, joista vastaa tehtävään erityisesti nimetty pappismunkki (prosmonarios). Ivironin munkit ovat lisäksi rakentaneet kirkon meren rannalle sille paikalle, jossa ikoni ensiksi laskettiin maahan. Portaitissa-ikonin kautta on tapahtunut niin monia ihmeitä Ivironin luostarin ja Pyhän vuoren suojelukseksi vaarallisina aikoina samoin kuin ihmisten hyväksi yleensä, että sitä voidaan hyvällä syyllä pitää jopa kaikkein mahtavimpana Jumalanäidin ikonina. Jumalansynnyttäjän juhlaa Ivironin Portaitissa-ikonin kunniaksi vietetään 13.10.

Pyhä Gabriel Iberialainen, joka oli osoittautunut kelvolliseksi vastaanottamaan ihmeitätekevän ikonin, nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Johannes Iberialainen oli Länsi-Georgian ruhtinaan David Kuropalatesin korkea virkamies, jota ruhtinas arvosti hänen urhoollisuutensa ja viisautensa takia. Rakkaudesta Kristukseen Johannes luopui maailmallisesta kunniasta ja meni munkiksi ensin georgialaiseen luostariin ja siirtyi sieltä Olympoksen vuorelle Bityniaan, missä hän hoiti vaatimatonta kuuliaisuustehtävää muulinajajana.

Johanneksen isä tuli Konstantinopoliin mukanaan Johanneksen poika Euthymios ja yritti houkutella Johannesta palaamaan takaisin kotimaahansa. Johannes ei suostunut palaamaan mutta halusi pitää pojan luonaan. Isoisä puolestaan ei tahtonut luovuttaa häntä. He jättivät kiistan keisarin ratkaistavaksi, joka käski heidän luottaa Jumalaan ja antaa pojan päättää, kumman luona halusi asua. Poika valitsi isänsä, vaikka ei tuolloin edes tuntenut häntä. Johannes otti poikansa mukaansa Olympokselle, missä oli huomattava luostarikeskus. Euthymios oli lahjakas ja sai hyvän maallisen ja hengellisen koulutuksen. Hän opiskeli sekä kreikkaa että georgian kieltä ja kirjallisuutta.

960-luvulla isä ja poika, jotka olivat luopuneet maallisesta sukulaisuudesta hengellisen isyyden hyväksi, vetäytyivät muutamien oppilaiden kanssa Athosvuorelle, jonne pyhä Athanasios (5.7.) oli hiljattain perustanut Suuren lavran. Lavrassa Johannes ei paljastanut ylhäistä taustaansa vaan työskenteli kaksi vuotta keittiössä. Athanasios havaitsi heidän hyveensä ja vihki Euthymioksen papiksi. Euthymios käänsi kirjoituksia georgiaksi, kirjoitti monia kirjoja hyveellisestä elämästä ja rakensi kirkkoja ja sairaaloita.

Vuoden 970 tienoilla Johanneksen sukulaismies Tornikios, joka oli ruhtinas Davidin kenraali, vihittiin munkiksi ja sai hänkin nimekseen Johannes. Hän etsi sukulaisiaan Olympokselta ja saapui sitten seurueineen Athokselle, missä Athanasios toivotti hänet tervetulleeksi. Georgialaisia oli heidän esimerkkinsä houkuttelemina alkanut kertyä Suureen lavraan, ja Georgiasta tuli luostariin runsaasti lahjoituksia. Georgialaisista tuli Johanneksen innokkaimpia oppilaita ja he nauttivat hänen luottamustaan, kun hän rakensi luostarielämää Athokselle ja hoiti yhteyksiä keisariin. Muutamat heidän maanmiehensä rakensivat lavran lähelle evankelista Johannekselle omistetun kirkon ja keljoja, jotka kuuluivat lavraan. He viettivät kuuden vuoden ajan hiljaista enkelielämää ja ryhtyivät kääntämään kreikkalaisia kirkollisia kirjoja georgiaksi.

Tornikioksen lahjoittamilla rahoilla Johannes perusti Johannes Kastajalle omistetun Ivironin luostarin erityisesti georgialaisia (kreikkalaisittain ”iberialaisia”) varten. Nämä rakensivat suuren Jumalanäidille omistetun kirkon ja monia muita rakennuksia. Luostarin veljestöön kuului pian jo 300 georgialaista ja kreikkalaista munkkia. Luostari omisti Makedoniassa suuria maatiloja, jotka olivat keisarien lahjoittamia.

Ikääntyessään Johannes luovutti luostarin käytännön hallinnon pojalleen Euthymiokselle pitäen itse kuitenkin yhä luostarin johtajan tittelin. Ennen kuolemaansa Johannes luovutti hengellisen johtajuuden Euthymiokselle ja kehotti veljestöä pysymään kuuliaisena ja vieraanvaraisena. Pyhittäjä Johannes antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 14.6.1005.

Luostaria johti ensin Euthymios (1005–1019), ja hänen jälkeensä igumenina toimi seuraavat kymmenen vuotta hänen serkkunsa Georgios. Euthymios käytti paljon aikaa kirjalliseen toimintaan. Hän oli ilmeinen lahjakkuus, ja hänen isänsä oli ohjannut häntä kääntämään kirkollisia ja patristisia teoksia georgiaksi jo lapsesta asti. Athokselle saavuttuaan Euthymios johti kääntäjien ja kirjansitojien ryhmää, joka levitti georgiaksi kääntämiään ja kopioimiaan käsikirjoituksia ympäri Georgiaa. Hän työskenteli yötä päivää välittäen kansalleen bysanttilaisen perinteen rikkauksia, ja ruhtinas David ylisti häntä ”toiseksi Krysostomokseksi”. Euthymioksen työryhmän kääntämiin kirjoihin kuuluu Raamatun kommentaareja, Pyhien Basileioksen, Gregorios Nyssalaisen, Efraim Syyrialaisen, Johannes Damaskolaisen, Cassianuksen ja Gregorios Suuren kirjoituksia. Euthymios laati myös luostarin typikonin.

Vaikka Euthymios oli saanut oman luostarinsa johtamisen lisäksi myös Suuren lavran valvojan tehtävän, hän ei vähentänyt askeettista kilvoittelua vaan piti jouhipaitaa, johon oli kiinnitetty painoksi ketjupanssari, ja nautti vain hiukan leipää ja vettä. Hän oli nöyrä ja tarmokas Jumalan työmies, joka noudatti kaikessa Raamatun ohjeita ja seisoi jokaisessa jumalanpalveluksessa liikkumattomana katse alas luotuna niin kuin enkeli Jumalan edessä.

Pyhä Euthymios muistetaan myös kahdesta ihmeestä. Kerran Athosvuorta vaivasi ankara kuivuus, ja veljet pyysivät apua Euthymiokselta. Hän nousi Ivironin luostarin lähellä olevaan profeetta Elian kirkkoon, rukoili hartaasti ja toimitti liturgian. Tämän jälkeen alkoi sataa.

Eräänä kesänä Euthymios oli toimittamassa Kristuksen kirkastumisen juhlan jumalallista liturgiaa Athosvuoren huipulla (2033 m), niin kuin Athoksen veljestöillä oli tapana. Kun hän eukaristiaa toimittaessaan lausui ”voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen” ja kuoro vastasi ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot”, äkkiarvaamatta ilmestyi kirkas valo ja maa alkoi järistä niin, että kaikki läsnäolijat suistuivat maahan. Euthymios jäi seisomaan yksin pyhän pöydän eteen kuin tulipatsas valon keskelle.

Uskollisena isänsä kehotukselle olla vieraanvarainen Euthymios otti ystävällisesti vastaan kaikki, jotka tulivat etsimään hengellistä tukea, jakoi avokätisesti varoja toisille Athoksen luostareille ja auttoi italialaista luostariyhteisöä asettumaan Pyhälle vuorelle. Kun hänen maineensa levisi, keisari tarjosi hänelle Kyproksen piispuutta, mutta Euthymios ei nöyryydessään suostunut ottamaan sitä vastaan.

Saatana ei kestänyt katsella hyveellistä Euthymiosta, vaan houkutteli erästä heikkoa munkkia murhaamaan hänet. Munkki ei kuitenkaan onnistunut aikomuksessaan, mutta haavoitti kuolettavasti kahta muuta munkkia. Euthymios kiiruhti vihkimään molemmat suureen skeemaan ennen kuin he antoivat sielunsa Herran käsiin. Murhaaja tunnusti Paholaisen viekoittelut juuri ennen menehtymistään. Myöhemmin eräs puutarhuri lankesi samaan kiusaukseen ja iski Euthymiosta veitsellä, mutta veitsi ei uponnut lihaan vaan pehmeni kuin vaha ja puutarhurin käsi surkastui. Hän katui tekoaan ja pyysi Euthymiosta antamaan hänelle anteeksi ja parantamaan hänet. Näin tapahtui.

Palveltuaan 14 vuotta igumenina Euthymios luovutti luostarin johtajan aseman serkulleen Georgiokselle, koska hallinnolliset tehtävät eivät jättäneet riittävästi aikaa rukoukselle ja käännöstöille. Sitten hän omistautui innokkaasti hiljaiselle kilvoitukselle ensin keljassa, johon kuului korkea torni, ja myöhemmin luostarin ulkopuolella. Näin hän sai kiittää Jumalaa päivin ja öin ilman mitään häiriötekijöitä. Hänen täytyi kuitenkin edelleenkin toimia Suuren lavran valvojana. Siellä vallitsi niin suuri erimielisyys veljestön kesken, että se pyysi Euthymiosta matkustamaan Konstantinopoliin, jotta keisarin määräyksellä rauha saataisiin palaamaan. Siellä tapahtui onnettomuus: Plateian kaupunginosassa Euthymios pysähtyi antamaan almua kerjäläiselle, jolloin hänen muulinsa villiintyi ja heitti hänet selästään. Euthymiokselta murtui luita, ja hänet kannettiin luostariin, jonne hän oli majoittunut. Nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin toukokuun 13. päivänä vuonna 1028. Konstantinopolissa hänen poismenoaan surivat keisari ja kaikki hurskaat ihmiset.

Pyhittäjä Euthymioksen reliikit siirrettiin Konstantinopolista Athokselle, jossa ne sijoitettiin ensin Johannes Edelläkävijän luostariin ja sittemmin Ivironin luostarin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoon hänen isänsä rinnalle. Reliikkien äärellä monet sairaat ovat parantuneet.