Pappismarttyyri Aleksander Hotovitski syntyi 11.2.1872 Ukrainan Kremenetsissa. Vanhemmat antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen sytyttäen hänessä rakkauden kirkkoa ja kansaa kohtaan. Hän opiskeli ensin Volynian hengellisessä seminaarissa, jossa hänen isänsä toimi rehtorina, ja sitten Pietarin hengellisessä akatemiassa, josta hän valmistui vuonna 1895.

Opintojen päätyttyä Aleksander nimitettiin lukijaksi New Yorkissa toimineeseen venäläiseen seurakuntaan. Pian hän solmi avioliiton. Seuraavana vuonna (1896) hänet vihittiin papiksi hiippakunnan katedraalissa San Franciscossa. Pitämässään puheessa vihkimyksen toimittanut piispa Nikolai kertoi kiinnittäneensä huomiota Aleksanderiin jo tämän opiskellessa Pietarissa ja panneensa merkille tämän hyvän käytöksen sekä vilpittömän uskonnollisuuden ja hartauden.

Vihkimyksen jälkeen Aleksander palasi New Yorkiin palvellakseen pappina ja kirkkoherrana samassa seurakunnassa, jossa oli aiemmin toiminut lukijana. Vuosina 1898–1907 hänen esimiehenään oli Venäjän tuleva patriarkka pyhä Tiihon (26.9.), joka arvosti korkealle Aleksanderin sydämestä lähtevän hurskauden, pastoraalisen rakkauden ja monipuolisen teologisen tietämyksen. Aleksanderin työkenttä Amerikassa oli laaja. Hän teki menestyksellistä valistustyötä nykyisen Länsi-Ukrainan alueelta muuttaneiden uniaattien parissa johtaen heitä takaisin ortodoksisuuteen ja vaikutti uusien seurakuntien perustamiseen muun muassa Philadelphiaan ja Yonkersiin. Lisäksi hän edusti ortodoksista kirkkoa erilaisissa uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa järjestöissä ja kokouksissa. Julkaisutyön saralla hän teki merkittävää työtä toimittamalla aikakauslehteä The American Orthodox Messenger, jota julkaistiin sekä englanniksi että venäjäksi. Isä Aleksanderin määrätietoisella työllä New Yorkiin rakennettiin uusi Pyhän Nikolaoksen kirkko, josta heti valmistuttuaan tuli hiippakunnan katedraali.

Palveltuaan Pohjois-Amerikassa 18 vuotta isä Aleksander hakeutui Uspenskin katedraalin kirkkoherraksi Helsinkiin, jossa hän palveli vuosina 1914–1917. Samalla hän toimi kaupungin kaikkien ortodoksisten kirkkojen piirinvalvojana. Papillisten ja hallinnollisten tehtävien ohella hän toimitti perustamaansa seurakuntalehteä Gelsingforskij Prihodskij Listok, jota ilmestyi hänen Helsingissä ollessaan yhteensä 20 numeroa. Lehdessä oli runsaasti hänen itsensä kirjoittamia saarnoja, runoja ja kuvauksia kirkollisista tapahtumista. Seurakuntalaiset ovat sittemmin muistelleet isä Aleksanderia kunnioituksella ja rakkaudella. Heidän mieleensä ovat jääneet erityisesti hänen hyvät saarnansa sekä hänen ystävällisyytensä lapsia kohtaan.

Elokuussa 1917 isä Aleksander nimitettiin Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalin kalustonhoitajaksi. Vuosina 1917–1918 hän osallistui Venäjän ortodoksien kirkolliskokoukseen, joka päätti kirkon hallinnonuudistuksesta ja patriarkan viran uudelleen perustamisesta, mitä isä Aleksander kannatti lämpimästi. Vaikeina kansalaissodan vuosina hän oli yksi patriarkka Tiihonin lähimmistä apulaisista.

Papin työhön liittyi 1920-luvun Venäjällä monia vaaroja. Aleksanderkin pidätettiin pari kertaa lyhyiksi ajoiksi. Häntä syytettiin siitä, että hän lasten pyhäkoulua pitämällä rikkoi asetusta, joka koski koulun eroa kirkosta. Vuonna 1922 Aleksander pidätettiin laajoissa kirkonmiesten vainoissa, jotka käynnistyivät valtion vaadittua kirkon esineistön takavarikointia nälkäänäkevien auttamiseksi. Patriarkan kehotuksesta seurakunnat kanoneihin vedoten kieltäytyivät luovuttamasta sakraalikäytössä olevia esineitä, mikä johti laajoihin pidätyksiin ja oikeudenkäynteihin. Oikeudessa isä Aleksander yritti ennen kaikkea puolustaa muita syytettyinä olevia pappeja. Vuoden vankilassaolon jälkeen hänet vapautettiin, mutta pian seurasi uusi pidätys ja karkotus Turuhanin seudulle Siperiaan kolmeksi vuodeksi. Viranomaisten raportissa häntä luonnehdittiin oppineeksi, aktiiviseksi ja intomieliseksi papiksi, jolla oli vaikutusvaltaa patriarkka Tiihonin kannattajien parissa. Näkemyksiltään häntä pidettiin neuvostovastaisena.

1930-luvulla isä Aleksander palveli Donskajakadulla Jumalansynnyttäjän viitan kirkossa Moskovassa. Syksyllä 1937 hänet jälleen pidätettiin. Dokumentoidut lähteet eivät kerro enempää hänen kohtalostaan, mutta useiden suullisten lausuntojen mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman yhdessä lukemattomien muiden samana syksynä teloitettujen marttyyrien kanssa. Hänen hautapaikkansa on tuntematon. Venäjän kirkko kanonisoi pappismarttyyri Aleksanderin vuonna 1994 ja viettää hänen muistoaan elokuun 7. päivänä. Amerikan ja Suomen ortodoksisissa kirkoissa häntä juhlitaan joulukuun 4. päivänä, joka on hänen kanonisointipäivänsä.

Profeetta Sefanja oli nubialaisen Kusin poika mutta kuului Simeonin sukukuntaan. Hänen nimensä merkitsee ”Jumalan kätkemää” ja esiintyy kreikassa muodossa Sofonias. Nimen on tulkittu viittaavan myös salatun ymmärtämiseen. Sefanja toimi Jerusalemissa kuningas Joosian (640–609 eKr.) aikana. Väärämielisten kuninkaiden Manassen ja tämän pojan Amonin aikana Juudan valtakunta oli suistunut epäjumalanpalvelukseen ja vääryyteen sekä kärsinyt aluemenetyksiä. Ihmiset olivat tottuneet uskontojen sekoittumiseen. Sefanja alkoi julistaa Herran päivän koittamista ja Jumalan vihan nousemista, mikäli kansa ei katuisi. Kuningas Joosian johdolla uskonnonharjoittamista alettiin puhdistaa tähtienpalvonnasta, kanaanilaisista tavoista ja kultillisesta prostituutiosta. Samalla jumalanpalveluselämä keskitettiin Jerusalemiin.

Sefanjan kirja on yhdeksäs Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Hän julisti yhteiskunnallista vääryyttä ja taikauskoa vastaan sekä profetoi Jerusalemin osaksi tulevan pakkosiirtolaisuuden ja Juudaa kohtaavan onnettomuuden. Eräät profeetta Sefanjan ennustuksista toteutuivat Messiaan elinaikana. Kristus tutki Jerusalemin tarkoin (1:12), mutta ei löytänyt sitä mitä olisi tahtonut. Herran ratsastaessa Jerusalemiin täyttyi riemukas julistus ”Herra, Israelin kuningas, on keskelläsi”, joka luetaan palmusunnuntain vigilian parimiatekstinä (3:14-19). Sefanja viittaa myös Kristuksen uhrikuolemaan: ”Hän on valmistanut teurasuhrinsa” (1:7).

Osa Sefanjan profetioista toteutuu kirkossa, mutta osa täyttyy lopullisesti vasta aikojen lopulla. Kaikki maan jumalattomat tuhoutuvat tulessa Herran saapuessa, mutta Israelin nöyräsydäminen jäännös, joka on luottanut Herran nimeen, asetetaan ennalleen Siionin vuorella. He saavat iloita kaikkien kansojen uskovien kanssa, sillä Herra antaa kansoille uuden mielen ja puhtaat huulet. Herra asuu uudessa Siionissa eli kirkossa, Jerusalemin tyttäressä. Rakkaudessaan Hän kokoaa omat valittunsa kaikista kansoista, ja he saavat viettää Hänen ikuista ilojuhlaansa.

Sefanjan kirjan ensimmäisessä luvussa olevan Herran päivän kuvauksen pohjalta lännessä kirjoitettiin vaikuttava kirkollinen hymni Dies irae, ”Vihan päivä”. Ikoneissa Sefanja esitetään valkohiuksisena vanhuksena, joka piirteiltään muistuttaa usein Johannes Teologia.

Pyhä Johannes syntyi Pontoksen Nikopoliksessa kristittyyn perheeseen tammikuun 8. päivänä 454. Jo varhain hänessä syttyi into askeettiseen elämään. Vanhempiensa kuoltua hän perusti 18-vuotiaana pienen luostarin, jossa kilvoitteli yhdessä kahdentoista samanmielisen nuoren miehen kanssa. Hän tuli tunnetuksi hyveellisyydestään, ja niinpä hänet vihittiin jo 28-vuotiaana lähellä Nikopolista sijainneen Kolonian piispaksi. Hän jatkoi entistä askeettista elämäänsä. Yhdeksän vuotta hän teki työtä hiippakuntansa hyväksi, mutta tehtävään liittyvät maalliset huolet alkoivat tuntua hänestä niin raskailta, että hän päätti kenenkään tietämättä lähteä Pyhään maahan ja elää siellä erakkona.

Käytyään kunnioittamassa pyhiä paikkoja Johannes lähti pyhittäjä Sabbaksen lauraan. Kerrotaan, että hänet johti sinne ristinmuotoisena loistanut tähti. Pyhittäjä Sabbas (5.12.), joka toimi tuolloin jo noin 500 erakon johtajana ja hengellisenä ohjaajana, otti Johanneksen vastaan tietämättä hänen piispuudestaan ja nimitti hänet taloudenhoitajan apulaiseksi koetellakseen hänen kuuliaisuuttaan ja kärsivällisyyttään. Myöhemmin Johanneksen tehtäväksi tuli palvella vierastalossa ja keittiössä. Nöyrästi ja iloisesti hän suoritti palvelutehtäviään itseään säästämättä.

Noviisiajan päätyttyä pyhittäjä Sabbas antoi Johannekselle oman keljan, missä tämä eli hiljaisuudessa ja paastossa viisi päivää viikossa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän osallistui yhteisiin jumalanpalveluksiin, nautti pyhän ehtoollisen ja aterioi yhdessä veljien kanssa, jotka saivat hengellistä hyötyä pelkästä hänen hartaan ja hiljaisen olemuksensa näkemisestä. Myöhemmin hänet nimitettiin lauran taloudenhoitajaksi. Nähdessään Johanneksen nuhteettoman elämän pyhittäjä Sabbas tahtoi vihityttää hänet papiksi. Johannes vastusteli, mutta pyhittäjä Sabbas piti sitä vain osoituksena hänen nöyryydestään. Johanneksen ei auttanut muu kuin mennä yhdessä pyhittäjän kanssa patriarkka Eliaksen luo. Hän pyysi audienssia patriarkalta ja vaati tätä lupaamaan, ettei paljasta kenellekään, mitä hän sanoo. Patriarkka suostui arvellen Johanneksen tunnustavan lankeemuksia, jotka muodostavat esteen pappeudelle. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kuuli, että nöyrä munkki olikin Kolonian piispa. Sabbakselle patriarkka sanoi vain, että pappisvihkimys ei käy päinsä ja että tämän piti sallia Johanneksen kilvoitella hiljaisuudessa kenenkään häiritsemättä.

Pyhittäjä Sabbakselle Johanneksen ”kelvottomuus” pappeuteen oli suuri pettymys, mutta myöhemmin Jumala paljasti hänelle näyssä, kuka Johannes todellisuudessa oli. Sabbas ei kuitenkaan kertonut tätä kenellekään vaan salli hänen jatkaa elämäänsä keljassaan. Kun Sabbas neljän vuoden kuluttua lähti luostaristaan muutamien munkkien rettelöinnin takia, Johannes, joka oli tuolloin 50-vuotias, vetäytyi erääseen luolaan Ruban erämaahan. Siellä hän vietti kuusi vuotta täysin eristäytyneenä ihmisistä ja omistautui kokonaan Jumalan katselemiseen.

Kerran erämaassa kävellessään Johannes pyörtyi noin seitsemän kilometrin päässä keljastaan. Tultuaan tajuihinsa hän alkoi rukoilla ja huomasi yhtäkkiä kohoavansa ilmaan ja olevansa takaisin keljassaan. Toisen kerran joukko persialaisia kierteli erämaassa tappamassa erakkoja ja tuhoamassa heidän asumuksiaan. Johannes ei paennut lauran pääluostarin muurien suojaan vaan jäi luolaansa. Kun rosvot tulivat, Jumala lähetti mahtavan leijonan, joka oli Johanneksen vierellä yötä päivää, ja hyökkääjät pysyivät loitolla.

Myöhemmin Johannes otti vastaan vierailijoita, jotka tulivat kertomaan hänelle ongelmiaan ja ajatuksiaan. Hän sai heidän mielensä rauhoittumaan ja karkotti rukouksillaan paholaisen aiheuttamat kiusaukset. Vuonna 509 Johannes palasi erämaasta takaisin lauraan. Siellä hän jatkoi erakkoelämäänsä keljassa, jonne pääsi vain yksi hänen oppilaansa. Monta vuotta hän käytti ravintonaan vain ohutta velliä, johon hän salaa sekoitti tuhkaa. Eräänä päivänä oppilas huomasi tämän, jonka jälkeen hän ei enää jatkanut tapaansa, koska pelkäsi saavansa sen johdosta suuren kilvoittelijan maineen.

Kerran Johannes tahtoi saada tietää, avaako Jumala hänelle taivaan valtakunnan. Hän pyysi Jumalalta merkkiä ja työnsi viikunapuun siemenen kuivaan auringon polttamaan kallionhalkeamaan. Ihmeellisellä tavalla siemen alkoi versoa ilman vettä ja maata. Lopulta siitä kasvoi pieni viikunapuu, joka tuotti kolme viikunaa. Kilvoittelija jakoi ne oppilaidensa kanssa ja kiitti kyynelsilmin Jumalaa.

Tästä hetkestä lähtien pyhä Johannes alkoi valmistautua kuolemaansa. Täynnä armoa hän päätti maallisen vaelluksensa 104-vuotiaana.

Paavi Honorius I (625–638) päätti lähettää lombardialaisen benediktiinimunkki Birinuksen (Birin) lähetystyöhön Britanniaan. Matkalla Milanon arkkipiispa Asterius vihki hänet piispaksi Genovassa. Birinuksen tarkoituksena oli mennä sisämaahan alueille, missä ei ollut lainkaan kristittyjä, mutta saavuttuaan vuonna 635 etelärannikon Wessexiin Birinus huomasi uskon olevan sikäläisille niin vierasta, että jäikin opettamaan heitä.

Birinus toimi vaeltelevana julistajana, kunnes länsisaksien kuningas Cynegils päätti hänen vaikutuksestaan kääntyä kristityksi. Birinus kastoi hänet ja hänen perheensä. Tämän jälkeen Birinus sai piispanistuimekseen kukoistavan roomalais-brittiläisen Dorchesterin kaupungin Kaakkois-Englannista. Hän oli sen piispana viisitoista vuotta. Birinus kastoi paljon kansaa ja rakennutti monia kirkkoja. Tunnetuin oli Winchesterissä, josta tuli myöhemmin kuningaskunnan pääkaupunki.

Pyhä Birinus kuoli vuoden 650 tienoilla. Hänen seuraajakseen tuli gallialainen Egelbert, mutta Dorchesterin kaupunki alkoi nopeasti taantua pikkukyläksi ja menetti pian piispanistuimensakin. Birinuksen reliikit siirrettiin vuoden 690 tienoilla Winchesteriin, jossa niille rakennettiin uusi pyhäkkö vuonna 980 ja toinen vuonna 1150. Myös Dorchesterissa on hänen kunniakseen 1300-luvulla rakennettu hautapyhäkkö, jossa on tapahtunut ihmeitä. Pyhää Birinusta kunnioitetaan Wessexin apostolina.

Pyhittäjä Savva oli yksi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (k. 1392) oppilaista. Nuoresta pitäen hän rakasti puhdasta ja siveää elämää. Maalliset houkutukset hyläten hän meni erämaahan pyhittäjä Sergein luo, joka vihki hänet munkiksi. Savva kilvoitteli hengellisen isänsä ohjauksessa täydellisen kuuliaisena harjoittaen ankaraa pidättyväisyyttä ja valvomista ja vaalien sielun ja ruumiin puhtautta, mikä on munkkielämän kaunistus. Hän tuli jumalanpalveluksiin ensimmäisenä ja rukoili Jumalan pelkoa tuntien voimatta pidätellä kyyneleitään, niin että kaikki munkit ihmettelivät häntä. Hän luki ja lauloi kirkossa ja teki vapaahetkinään käsitöitä peläten joutilaisuutta, paheitten äitiä. Kilvoittelija rakasti vaikenemista. Hän karttoi keskusteluja toisten kanssa, minkä vuoksi monet pitivät häntä yksinkertaisena ja tietämättömänä, vaikka itse asiassa hän oli viisaampi kuin monet itseään järkevänä pitäneet. Pyhittäjä Sergei näki, miten Savva edistyi hengellisessä elämässä, ja nimitti hänet koko veljestön rippi-isäksi.

Noihin aikoihin Moskovan ruhtinas Dimitri Donskoi (19.5.) voitti mongolikaani Mamain joukot suuressa taistelussa Kulikovon kentällä. Kiitokseksi hän halusi rakennuttaa luostarin Jumalanäidin kunniaksi ja pyysi apua pyhittäjä Sergeiltä. Tämän valitsemalle kauniille paikalle Dubenkajoen varrelle rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty luostari, jonka johtajaksi pyhittäjä Sergei valitsi Savvan.

Pyhän vanhuksen siunauksella Savva alkoi johtaa luostaria ja vietti samalla itse puhdasta ja enkelimäistä elämää. Hän murehti aina syntisyyttään, näännytti itseään paastoamalla ja valvomalla, kieltäytyi täyttävistä ja maukkaista ruoista eikä koskaan pitänyt pehmeitä vaatteita. Veljestön lukumäärän kasvaessa hän opetti kaikkia nöyrästi ja sävyisästi. Näin hän eli Dubenkan luostarissa kymmenen vuotta.

Pyhittäjä Sergei nukkui kuolonuneen syyskuun 25. päivänä vuonna 1392. Jo puoli vuotta aiemmin hän oli siirtänyt luostarin johdon oppilaalleen pyhittäjä Nikonille (17.11.), joka kuitenkin kaipasi täydellistä vaikenemista ja pian vanhuksen kuoltua sulkeutui keljaansa. Silloin Kolminaisuuden luostarin veljestö kutsui johtajakseen pyhän Savvan. Hengellisen isänsä ja lavran perustajan pyhittäjä Sergein esirukousten avulla Savva johti luostaria kuusi vuotta, minkä jälkeen hänkin vetäytyi hiljaisuuteen jättäen luostarin johtamisen jälleen pyhittäjä Nikonille.

Pian tämän jälkeen hurskas ruhtinas Georgi Dimitrinpoika kutsui pyhittäjä Savvan perustamaan luostarin Zvenigorodin ruhtinaskuntaan Storožamäelle. Paikka oli Savvasta kuin taivaallinen paratiisi täynnä tuoksuvia kukkia. Rukoiltuaan mukanaan tuomansa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä ja pantuaan kaiken toivonsa Jumalanäitiin hän asettui mäelle, rakennutti sinne pienen puukirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi sekä keljan omaksi asunnokseen ja omistautui paasto- ja vaikenemiskilvoitukseen. Pian Savvan pyhän elämän maine alkoi tuoda hänen luokseen hiljaisuuselämää kaipaavia. Hän otti kaikki vastaan rakkaudella ja oli kaikille nöyryyden ja munkkikilvoituksen esikuva. Kaikki antamansa käskyt ja määräykset hän vahvisti omalla esimerkillään. Jumalan armosta ja pyhittäjä Savvan esirukouksilla luostari laajeni, ja Savva järjesti sen yhteiselämäluostariksi Pyhän Kolminaisuuden luostarin esikuvan mukaan. Pieneksi käyneen puukirkon tilalle rakennettiin suuri kivikirkko ruhtinas Georgin avustuksella.

Luostari kukoisti ja Savvan nimi tuli tunnetuksi kaikkialla ympäristössä. Lopulta hän pakeni maallista kunniaa vetäytymällä metsään noin kilometrin päähän luostarista. Siellä hän kilvoitteli itse kaivamassaan luolassa mutta teki jatkuvasti työtä luostarin hyväksi.

Savva saavutti korkean iän. Jätettyään kerran maailman hän ei enää koskaan huolehtinut maailmallisista tai turhista asioista. Hän ei milloinkaan pukeutunut pehmeisiin vaatteisiin eikä tavoitellut ruumiillista lepoa vaan piti parempana kapeaa ja murheiden täyttämää tietä. Sairastuttuaan ja tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui munkkiveljet luokseen ja alkoi opettaa heitä vielä kerran pyhän Raamatun pohjalta. Hän kehotti heitä varjelemaan sielunsa ja ruumiinsa puhtaina, säilyttämään keskinäisen rakkauden, hankkimaan kaunistuksekseen nöyryyden ja kilvoittelemaan paastoten ja rukoillen. Nimitettyään itselleen seuraajan, toivotettuaan rauhaa ja annettuaan kaikille viimeisen suudelman hän jätti sielunsa Herran käsiin joulukuun 3. päivänä vuonna 1407 (tai 1406).

Monta vuotta pyhittäjä Savvan kuoleman jälkeen luostarin igumeni Dionisi tavanomaisen rukoussääntönsä luettuaan asettui levolle. Unessa hänelle ilmestyi kunnioitusta herättävä harmaahapsinen munkkivanhus, joka sanoi: ”Dionisi, nouse pian ja maalaa kasvoni ikoniin”. ”Kuka olet, mikä on nimesi?” Dionisi kysyi hämmästyneenä. ”Olen tämän luostarin johtaja Savva”, vanhus vastasi. Herättyään igumeni Dionisi tiedusteli pyhittäjä Savvan ulkonäköä eräältä tämän vielä elossa olleelta oppilaalta ja tunnisti kuvauksesta hänelle ilmestyneen vanhuksen. Taitavana ikonimaalarina hän maalasi itse pyhittäjä Savvan ikonin. Siitä lähtien pyhittäjän haudalla on tapahtunut ihmeitä.

Turkkilaiset hirttivät patriarkka Parthenios III:n (24.4.) Lasaruksen lauantaina vuonna 1657, ja hänelle tarvittiin seuraaja. Gabriel oli tuohon aikaan Ganoksen ja Khoran piispa Traakiassa. Omasta tahdostaan tai mahdollisesti turkkilaisten tukemana hän nousi patriarkan istuimelle laittomasti ilman kirkollisia vaaleja ja otti nimekseen Gabriel II. Toiset piispat alkoivat kuitenkin protestoida, ja jo kahdentoista päivän kuluttua hänet syrjäytettiin. Tilalle valittiin kanonisella äänestyksellä Prusan metropoliitta, josta tuli patriarkka Parthenios IV. Gabriel siirrettiin hoitamaan Prusan hiippakuntaa. Vaikkakin Gabriel menetteli väärin käyttäessään turkkilaisten valtaa päästäkseen patriarkaksi, hänen myöhempi urhea marttyyrikilvoituksensa pyyhki pois tämän synnin.

Kahden vuoden kuluttua Gabriel kastoi kristityksi kääntyneen juutalaisen. Muut juutalaiset suuttuivat tästä ja ilmoittivat visiirille, että piispa Gabriel oli kastanut muslimin. Visiiri muistutti piispaa, että muslimin käännyttämisestä kristinuskoon seuraa kuolemanrangaistus, jonka voi välttää ainoastaan kääntymällä islamiin. Gabriel puolustautui sanoen, ettei hänen kastamansa henkilö ollut muslimi, ja lisäsi: ”En koskaan käänny islamiin vain pelastaakseni henkeni. Ikinä en kiellä Herraa Jeesusta Kristusta vaan olen valmis kuolemaan Hänen nimensä tähden, en vain kerran vaan mikäli mahdollista vaikka sata kertaa.”

Visiiri luovutti piispa Gabrielin kidutettavaksi, mutta hän kesti kärsimykset iloiten ja rukoili Jumalaa vahvistamaan häntä loppuun saakka. Kun kidutukset eivät tuottaneet toivottua tulosta, visiiri antoi käskyn hirttää hänet. Näin piispa Gabriel sai marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuonna 1659.

Munkki Georgios (rom. Gheorghe) kilvoitteli transilvanialaisessa luostarissa nuoruudestaan saakka. Kun häntä painostettiin 1750-luvulla liittymään uniaatteihin, hän päätti lähteä Athoksen pyhälle vuorelle. Siellä hän pääsi pyhän Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaaksi Profeetta Elian skiitassa kilvoitelleeseen palavahenkiseen yhteisöön. Georgios vihittiin pian papiksi.

Kymmenen vuoden kuluttua Paisin veljestö siirtyi Moldavian Dragomirnaan, jossa Georgios toimi kaksitoista vuotta pappina, rippi-isänä ja kasvavan yhteisön taloudenhoitajana. Sen jälkeen hän lähti 200 munkin kanssa Secuun ja vietti pari vuotta Neamtsissa, jonne isä Paisin ohjauksessa muodostui kukoistava monikansallinen luostari. Georgios lähti kuitenkin takaisin Athokselle Profeetta Elian skiittaan vielä muutamaksi vuodeksi.

Vuonna 1781 Georgios palasi Neamtsiin, ja Unkari-Valakian metropoliitta Georgios antoi hänen tehtäväkseen jälleenrakentaa Cernican raunioituneen luostarin, joka sijaitsi saarella lähellä Bukarestia. Pyhän Nikolaoksen ihmeellisen avun myötävaikutuksella Georgios uurasti kahden oppilaansa kanssa raivaten maaperää puhtaaksi ja tehden jälleenrakennustöitä. He työskentelivät päivät, rukoilivat öisin ja söivät vain vähän leipää ja villiyrttejä, mitä sattuivat löytämään.

Georgioksen hyveiden maineen houkuttelemana paikalle alkoi tulla oppilaita, ja jo neljän vuoden kuluttua veljestössä oli 54 munkkia. He elivät Paisin elvyttämien yhteiselämäsääntöjen mukaan ja noudattivat Pyhän vuoren tapoja. Luostarilla oli valtaisa vaikutus koko Valakian alueella, jonka oma luostarielämä oli taantunut ja hiipunut. (Valakia on nyky-Romanian eteläinen osa.)

Georgios ohjasi oppilaitaan kantamaan huolta ainoastaan Jumalan kunniasta ja lähimmäistensä hyvinvoinnista. Hän opetti luostarielämän koostuvan neljästä peruskäskystä: munkin on tehtävä kaikki hengellisen isänsä siunauksella, tunnustettava syntinsä säännöllisesti, saavutettava oikea arvostelukyky suhteessa omiin tekoihinsa ja pyrittävä nöyryyteen. Georgios toteutti uskollisesti opetuksia, jotka isä Paisi oli johtanut pyhien isien kirjoituksista sisäistettyään ne hengellisellä ymmärryksellään. Georgios ei kuitenkaan nähnyt hyväksi noudattaa kaikkia Paisin yhteisön elämän yksityiskohtia, koska hänen luostarinsa ja veljestönsä oli pienempi eikä yhtä monikansallinen kuin Paisin.

Kun vanhus Georgios sairastui vakavasti, hän kirjoitti oppilaidensa pyynnöstä muistiin opetuksiaan jättäen näin heille kallisarvoisen hengellisen testamentin. Georgios kuitenkin toipui sairaudestaan ja johti vielä 22 vuotta hengellistä perhettään, johon kuului myös Caldarusanin luostari.

Pyhä Georgios nukkui pois rauhassa joulukuun 3. päivänä vuonna 1806. Hän jätti jälkeensä suuren joukon oppilaita, jotka jatkoivat hänen työtään Romanian luostarielämän elvyttämiseksi.

Pyhien joukossa Angelis on varsin omalaatuinen henkilö. Hän oli kotoisin Peloponnesoksen Argoksesta ja toimi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa lääkärinä lähellä Efesosta sijaitsevassa Kusadasissa. Hän oli intomielinen kristitty, ja kun hän kerran kuuli ranskalaisen ateistin puhuvan ortodoksisesta uskosta pilkallisesti, hän haastoi tämän kaksintaisteluun. Taistelusta tehtiin jopa virallinen sopimus Ranskan konsulin virastossa. Angelis sanoi tulevansa ranskalaista vastaan vain keppi kädessään näyttääkseen uskonsa voiman, ranskalainen taas oli aseistettu. Kaksintaistelupaikalla ranskalainen kuitenkin kieltäytyi taistelusta – joko pelosta tai koska ei tahtonut tappaa aseistautumatonta miestä – ja Angelis julistettiin voittajaksi.

Tämän tapauksen jälkeen Angelis luopui kaikesta toiminnasta yhteiskunnassa ja sulkeutui kotiinsa. Vain kaksi hänen ystäväänsä tapasi häntä ja kävi viemässä hänelle ruokaa. He arvelivat hänen kärsivän masennuksesta ja pyrkivät eri tavoin piristämään häntä, mutta Angelis sanoi heille: ”Älkää turhaan yrittäkö muuttaa mieltäni, sillä olen ehdottomasti päättänyt kärsiä marttyyrikuoleman Kristuksen tähden.”

Sitten tapahtui jotakin varsin odottamatonta. Angelis kääntyi yhtäkkiä islamin uskoon. Kenties Jumalan armo hylkäsi hänet, kun hän yksinäisyydessä alkoi ylpeillä ranskalaisesta uskon voimalla saamastaan voitosta. Tai mahdollisesti hän toimi näin tietoisesti, jotta pääsisi kärsimään marttyyrikuoleman kääntymällä takaisin kristityksi. Turkkilaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet joukkoonsa tällaista eriskummallista henkilöä, ja Angeliksen täytyi itsepintaisesti toistaa pyyntöään, kunnes hänet lopulta suostuttiin liittämään islamiin. Näin hän kielsi Kristuksen ja pukeutui muslimin vaatteisiin.

Pian alkoi näyttää siltä, että Angelis etsi tilaisuutta tulla vangituksi. Kerran hän laukaisi pistoolinsa kristittyä ystäväänsä kohti tätä kuitenkaan vahingoittamatta, minkä seurauksena häntä pidettiin mielisairaana ja hänet karkotettiin Kusadasista Khioksen saarelle.

Khioksella Angelis alkoi vierailla eri kirkoissa rukoilemassa. Hän ryhtyi myös tahallaan ärsyttämään turkkilaisia ruokailemalla muslimien paastokuukauden ramadanin aikana moskeijan vieressä keskellä kirkasta päivää vastoin kaikkia islamin periaatteita. Turkkilaiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen huomiota, koska häntä ei pidetty täysjärkisenä.

Angelis kävi usein rukoilemassa vuonna 1805 edesmenneen pyhän Makarios Korinttolaisen (17.4.) haudalla ja pyysi siellä kaikkia uusmarttyyreja avukseen, että hänkin pystyisi heidän laillaan tunnustamaan Kristuksen ja kärsimään kuoleman Hänen nimensä tähden. Samalla hän jatkoi houkkamaista kilvoitustaan tekemällä monenlaisia kummallisuuksia.

Lopulta Angelis meni turkkilaisten tullirakennukseen ja ilmoitti olevansa kristitty. Häntä yritettiin viedä moskeijaan, mutta hän teki vastarintaa kaikin voimin. Kun kansa näki sen, he ryntäsivät hänen kimppuunsa, mutta hän huusi: ”Tappakaa minut mieluummin nyt heti, mutta moskeijaan en mene!” Lopulta hänet suljettiin vankilaan, jossa häntä kidutettiin eri tavoin.

Seuraavana aamuna Angelis vietiin oikeuteen, mutta tuomari ei pystynyt muuttamaan hänen mieltään. Silloin hänet kuljetettiin mestauspaikalle, missä hänen kaulansa katkaistiin. Kristityt tahtoivat saada hänen jäännöksensä itselleen, mutta turkkilaiset heittivät ne yhdessä hänen verensä kostuttaman maan kanssa syvälle mereen, mistä niitä ei yrityksistä huolimatta pystytty löytämään. Hänen veren tahraamia vaatteitaan jäi kuitenkin saaren kristittyjen haltuun. Pyhä Angelis kärsi marttyyrikuoleman joulukuun 3. päivänä vuonna 1813.

Profeetta Habakuk syntyi patriarkka Simeonin sukukuntaan 600-luvulla eKr. Hänen nimensä on hepreaa ja merkitsee syleilemistä. Septuagintassa nimi on muodossa Abbakum, jonka on tulkittu merkitsevän ”nousemisen isää”. Pyhän Hieronymuksen mukaan nimi sen sijaan tarkoittaisi kamppailijaa, koska Habakuk kamppaili Jumalan kanssa.

Pyhän Hengen innoittamana Habakuk profetoi Jerusalemin joutuvan kaldealaisten valtaamaksi ja kansan lähtevän pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tämä toteutui maaliskuussa 597 eKr. Nähdessään ennalta Jerusalemin ja temppelin hävityksen Habakuk itki katkerasti. Kun Nebukadnessar tuli piirittämään Jerusalemia, profeetta pakeni erämaahan ja eli arabiheimojen alueilla. Hän palasi Pyhään maahan vasta kun kaldealaiset olivat vieneet jerusalemilaisia ja egyptiläisiä suurin joukoin Babyloniaan.

Eräänä päivänä Habakuk oli menossa pellolle viedäkseen sadonkorjuumiehille keittoa ja leipää. Silloin hänelle ilmestyi enkeli, joka käski viedä aterian Babyloniaan profeetta Danielille, joka oli leijonien luolassa. Habakuk ei ymmärtänyt, miten se olisi mahdollista, mutta enkeli tarttui hänen hiuksiinsa, nosti hänet ilmaan ja vei hänet salamannopeasti Babyloniaan. Habakuk huudahti: ”Daniel! Ota ateria, jonka Jumala on sinulle lähettänyt!” Daniel kiitti Jumalaa ja söi, ja enkeli vei Habakukin takaisin pellolle ja tämä jatkoi työmiesten palvelemistaan kertomatta heille mitä oli tapahtunut.¹

Profeetta Habakukin lyhyt kirja on täynnä voimakasta sanomaa. Hän murehti kansansa ja koko ihmiskunnan tilaa, erityisesti vallankäyttäjien epäoikeudenmukaisuutta. Kirja on täynnä messiaanisia salaisuuksia. Erityisesti sen kolmas luku on vaikuttava Jumalan tulemista kuvaava psalmi. Habakuk kuvaa Messiaan tulon lähestymistä: ”Määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan.” (2:3) Tähän profetiaan liittyvän lauseen ”vanhurskas saa elää uskosta” apostoli Paavali lainasi kirjeessään roomalaisille (1:17).

Habakukin julistus ”Jumala tulee Temanista” (3:3) tarkoittaa kirkkoisien mukaan Kristuksen syntymää ja tulemista Jerusalemin eteläpuolelta, Betlehemistä. ”Sinä ajat hevosillasi halki meren” (3:15) viittaa Kristuksen astumiseen veteen kastettavaksi sekä apostolien aloittamaan pelastavaan kastamistoimintaan. Kun profeetta Habakuk julisti: ”Hänen valtansa loiste peittää taivaan, maa on täynnä hänen ylistystään”, hän katseli Kristusta ristillä, sillä risti yhdistää taivaan ja maan ja siihen kätkeytyy kaikki hyve ja voima. Kreikkalaisessa raamatunkäännöksessä Septuagintassa Habakukin kirjan messiaanisuus on monin kohdin vielä runsaampaa ja selvempää kuin heprealaisessa Raamatussa ja siitä tehdyssä suomennoksessa.

Profeetta Habakuk nukkui pois korkealla iällä pari vuotta ennen kuin juutalaisten annettiin palata omaan maahansa pakkosiirtolaisuudesta vuonna 538 eKr. Hänen hautapaikastaan oli vielä kirkkohistorioitsija Eusebiuksen (k. 339) aikana kaksi erilaista traditiota. Eleutheropoliksen piispan Zebennoksen näkemän ilmestyksen perusteella profeetta Habakukin pyhät jäännökset löydettiin Kelan kylästä Eleutheropoliksen lähistöltä keisari Teodosios Suuren (379–395) aikana. Paikalle rakennettiin pyhäkkö ja sen tuntumassa toimi luostari, jossa pyhä Epifanios (k. 403, muistopäivä 12.5.) kilvoitteli.

Ikoneissa profeetta Habakuk esitetään yleensä kauniina parrattomana nuorukaisena. Joskus hänet on kuvattu Danielin ruokaihmeen mukaisesti: enkeli on nostanut hänet hiuksistaan ja hänellä on mukanaan ristillä merkittyjä leipiä. Habakukin kirjakäärössä on teksti ”Herra, minä kuulin sanomasi ja pelästyin.” Tämä kaunis säe on otettu liturgiseen käyttöön sekä synagogassa että kirkossa. Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Habakuk lausui sen nähdessään Kristuksen kirkkauden.

Vuonna 1947 Qumranin luolista löydettiin lähes 2000 vuotta vanha Habakukin kirjan kommentaari, joka on yksi merkittävimpiä Kuolleenmeren kääröjä.

Kristuksen pyhä marttyyri Myrope syntyi Efesoksessa. Isän kuoltua pian Myropen syntymän jälkeen tytär jäi äitinsä kasvatettavaksi. Saatuaan uudestisyntyä kasteen kautta hän alkoi palvella pyhän Hermionen hautapyhäkössä. Pyhä Hermione (4.9.) oli yksi pyhän apostoli Filippoksen neljästä profetoivasta tyttärestä, ja hänen ruumiistaan vuoti tuoksuvaa mirhaa, jota Myrope jakoi siunaukseksi uskoville. Hänen nimensä Myrope voidaan juontaa juuri tästä palvelutehtävästä.

Kun keisari Decius ryhtyi vainoamaan kristittyjä vuoden 250 tienoilla, äiti ja tytär siirtyivät äidin kotiseudulle Khios-saarelle, missä he elivät maatilallaan rukoillen ja hyviä töitä tehden. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Keisari lähetti saarelle Numerius-nimisen hallintomiehen vainoamaan kristittyjä. Tämän ensimmäinen uhri oli hurskas kristitty sotilas Isidoros, joka mestattiin ankarien kidutusten jälkeen. Hänen ruumiinsa heitettiin rotkoon petojen syötäväksi. Lähistölle sijoitettiin sotilaita vartioimaan, etteivät kristityt pääsisi ottamaan ruumista.

Yöllä vartijoiden torkkuessa Myropen onnistui kuitenkin palvelijattarensa kanssa saada haltuunsa pyhän marttyyrin ruumis, joka haudattiin sopivaan paikkaan. Numerius raivostui kuullessaan ruumiin katoamisesta. Hän pani sotilaat kahleisiin ja käski heidän etsiä Isidoroksen ruumis, tai muutoin heidätkin mestattaisiin.

Myropea alkoi säälittää, kun hän näki onnettomien sotilaiden raahustavan kahleissa ympäri kaupunkia silminnähden peloissaan. Häntä kauhistutti ajatella, että olisi syyllinen heidän kuolemaansa. Niinpä hän meni heidän luokseen ja kertoi ottaneensa ruumiin. Heti sotilaat pidättivät Myropen ja veivät Numeriuksen luokse. Tämä ruoskitutti hänet puolikuoliaaksi ja käski heittää vankityrmään.

Yöllä vankilan ympärillä leimahti kirkas valo ja pyhä Isidoros ilmestyi enkelten ympäröimänä Myropelle sanoen: ”Rauha sinulle! Jumala on kuullut rukouksesi ja pääset nyt meidän kanssamme vastaanottamaan marttyyrikruunusi.” Heti tämän jälkeen pyhä Myrope jätti sielunsa Jumalan haltuun. Kaiken tämän kertoi Myropea vartioinut sotilas, joka oli omin silmin seurannut tapahtumia. Hänkin kääntyi kristityksi ja kärsi jonkin ajan kuluttua marttyyrikuoleman.