Uusmarttyyri Nikolaos oli kotoisin Smyrnasta (Izmir). Kerran kaupungin kristittyjen keskuudessa puhkesi riita. Nikolaos menetti malttinsa ja tuli sanoneeksi, että parempi olisi kääntyä turkkilaiseksi. Jotkut turkkilaiset kuulivat sen ja temmaten hänet mukaansa veivät heti tuomarin luo. He todistivat, että hän oli luvannut kääntyä islamin uskoon. Kun tuomari tiedusteli, onko tämä totta, hän vastasi: ”Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin Herrani Jeesuksen Kristuksen, totisen Jumalan, joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.”

Tästä tuomari närkästyi ja toimitti hänet vankilaan käskien vartijoiden olla antamatta hänelle mitään syötävää ja juotavaa sekä ruoskimaan hänet kahdesti päivässä. Tämä ei kuitenkaan saanut Nikolaosta muuttamaan mieltään, vaan tuomarin uuteen kyselyyn hän vastasi: ”Vaikka heittäisitte minut mereen, polttaisitte tulessa tai pilkkoisitte palasiksi, en kiellä rakasta Herraani Jeesusta Kristusta.” Tuomari määräsi marttyyrin väkisin ympärileikattavaksi, mutta sekään ei horjuttanut hänen uskoaan. Eivät edes hänen äitinsä ja vaimonsa kyyneleet ja valitukset saaneet häntä taipumaan.

Nikolaosta kidutettiin eri tavoin 36 päivää, kunnes tuomari lopulta luovutti hänet hirtettäväksi 19. maaliskuuta 1678. Hänen ruumiinsa jätettiin kolmeksi päiväksi roikkumaan hirsipuuhun. Ajan täytyttyä pari kristittyä pakotettiin raahaamaan ruumis jaloista rannalle ja heittämään se mereen. Eräät paikalla olleet ranskalaiset antoivat rahaa vallanpitäjille ja nostivat ruumiin ylös merestä. He lähettivät sen Ranskaan, missä sille osoitettiin suurta kunnioitusta.

Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikaan Pohjois-Afrikan Thevestessä (Tebessa) prokonsuli Anullinuksen kuulusteltavaksi tuotiin Crispina-niminen kristitty nainen Thacorasta (Thagara, Toura). Prokonsuli kysyi ensin, tiesikö Crispina annetuista määräyksistä, ja totesi, että kaikkien velvollisuus oli uhrata Rooman jumalille keisarien hyvinvoinniksi. Tämän jälkeen prokonsuli pyysi Crispinaa uhraamaan.

– En ole koskaan uhrannut, enkä tule koskaan uhraamaan, paitsi yhdelle todelliselle Jumalalle ja Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, joka syntyi ja kuoli.

– Jätä sikseen tuollainen taikausko ja taivuta pääsi Rooman jumalien pyhien toimitusten edessä.

– Minä palvon joka päivä kaikkivaltiasta Jumalaani. En tunne hänen lisäkseen ketään toista.

– Sinä olet itsepäinen ja röyhkeä nainen. Saat pian tuntea lakiemme voiman, tahdoitpa tai et.

– Mitä tahansa tapahtuukin, kärsin sen mielelläni sen uskon tähden, josta pidän kiinni.

– Pelkästään oman tyhmyytesi takia et luovu taikauskostasi ja palvo pyhiä jumalia.

– Palvon kyllä joka päivä, mutta palvon elävää todellista Jumalaa, joka on minun Herrani, enkä tunne hänen lisäkseen ketään toista.

– Asetan eteesi pyhän käskyn. Sinun on toteltava sitä.

– Minä tottelen sitä käskyä, jonka Herrani Jeesus Kristus on antanut.

– Minä annan mestauttaa sinut, jos et tottele valtiaidemme, keisariemme käskyjä. Sinut pakotetaan tottelemaan niitä. Koko Afrikan provinssi on uhrannut, kuten hyvin tiedät.

– Ei minua saa noin helposti uhraamaan demoneille. Uhraan Herralle, ”joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken mitä niissä on”. (Ap.t. 4:24)

– Et siis kelpuuta meidän jumaliamme? Sinun on väkisinkin kunnioitettava niitä, jos tahdot pysyä hengissä minkäänlaista palvomista varten.

– Sellainen hartaus, joka pakottaa murskaamaan ihmiset väkisin, vastoin heidän tahtoaan, on arvotonta.

– Mutta mehän emme pyydä sinun uskonnoltasi mitään muuta kuin että kumarrat päätäsi pyhissä temppeleissä ja uhraat suitsuketta Rooman jumalille.

– Syntymästäni saakka en ole koskaan tehnyt sitä. En edes osaisi. En tee sitä niin kauan kuin elän.

– Tee se nyt, jos haluat välttää lain rangaistukset kärsimättä vahinkoa.

– Minä en pelkää mitään mistä sinä puhut, se kaikki on yhtä tyhjän kanssa. Mutta jos valitsen uhraamisen vapaaehtoisesti, Jumala, joka on taivaassa, tuhoaa minut, eikä minua nähdä Hänen luonaan viimeisenä päivänä.

Kun Anullinus ei saanut Crispinaa taipumaan, hän määräsi tämän kauniit hiukset leikattavaksi pois. Crispinan pää ajeltiin kaljuksi. Anullinus jatkoi kyselemistään:

– Tahdotko elää pitkän elämän vai kuolla tuskissa tovereidesi tavoin?

– Jos haluaisin kuolla ja jättää sieluni tuhoutumaan ikuisessa tulessa, olisin jo alistanut tahtoni sinun demoneillesi.

– Jos halveksut kunnioitettujen jumaliemme palvelemista, määrään kaulasi katkaistavaksi.

– Kiittäisin Jumalaani, jos niin kävisi. Olisin onnellinen, jos saisin menettää pääni Jumalani takia. Kieltäydyn uhraamasta noille naurettaville mykille ja kuuroille patsaille.

– Sinäkö siis pysyt ehdottomasti tässä tyhmässä vakaumuksessasi?

– Jumalani, joka on ja joka pysyy iankaikkisesti, määräsi syntymäni. Hän on antanut minulle pelastuksen kasteen pelastavaisten vetten välityksellä. Hän on minun rinnallani auttaen ja vahvistaen palvelijatartaan kaikessa niin, että en tule uhraamaan.

Tämän jälkeen Anullinuksen kärsivällisyys loppui. Hän antoi lukea pöytäkirjan ja lausui tuomionsa, joka oli teloitus mestaamalla. Crispina huudahti: ”Siunaan Jumalaa, joka on siis suonut minun päästä vapaaksi sinun käsistäsi. Kiitos Jumalalle!” Sitten pyhä Crispina teki ristinmerkin otsaansa ja taivutti kaulansa katkaistavaksi. Niin hänet mestattiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimen tähden. Tämä tapahtui joulukuun 5. päivänä vuonna 304. Pyhä Augustinus mainitsi usein opetuksissaan pyhän Crispinan, jota kunnioitettiin nykyisen Tunisian alueella niin kauan kuin siellä oli kristittyjä.

Jumalankantajaisä Sabbas, enkeli lihassa ja Palestiinan erämaan mestari, syntyi Kappadokian Kesareassa, Mutalaskan kylässä vuonna 439. Hän alkoi tuntea kaiken maailmallisen turhuuden ja Jumalan rakkauden kutsun jo lapsuudessaan. Hänen isänsä oli armeijan palveluksessa ja joutui olemaan paljon poissa kotoa. Kerran vanhempiensa matkustettua Aleksandriaan Sabbas jäi setänsä huollettavaksi. Tämä oli kuitenkin hyvin kiivas ja äkkipikainen, ja Sabbas lähti toisen setänsä luokse. Hänen kotitaloaan hoitaneiden sukulaisten riitaannuttua keskenään Sabbas meni lähiseudulla olleeseen Flavianoksen luostariin. Sukulaiset yrittivät saada Sabbaksen muuttamaan mielensä ja palaamaan kotiin, mutta hän pysyi järkähtämättömästi kutsumuksessaan ja päätti ryhtyä munkiksi, vaikka oli vain kahdeksan vuoden ikäinen.

Jo nuorena Sabbas tunnettiin siitä, että hän oli maltillinen ja rakasti psalmien ulkoa lukemista. Eräänä päivänä hän puutarhassa työskennellessään alkoi himoita omenaa. Tarttuessaan siihen hän kuitenkin ponnisteli voitolle ahnehtimisen kiusauksesta ja alkoi mietiskellä itsekseen: ”Hedelmä, joka antoi minulle kuoleman Aadamin kautta, oli miellyttävä silmille ja hyvä syötäväksi. Aadam piti parempana sitä mikä miellytti hänen lihallisia silmiään ja keskittyi enemmän vatsansa tyydyttämiseen kuin hengellisiin iloihin. Älköön siis hengellinen horros vieraannuttako minua kärsivällisyyden loistosta.” Hän heitti omenan pois voittaen näin himonsa eikä maistanut omenaa enää koskaan tämän jälkeen.

Jo nuorukaisena Sabbas alkoi paastota ja valvoa vanhojen kilvoittelijoiden veroisella kypsällä päättäväisyydellä. Pian hän ylitti kaikki muut nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja itsehillinnässä. Vietettyään kymmenen vuotta luostarissa hän sai igumeniltaan siunauksen lähteä Jerusalemiin, jonne häntä houkutteli erityisesti pyhän Euthymioksen (20.1.) maine.

Sabbas saapui Jerusalemiin talvella ja asui kuuluisan kappadokialaisen vanhuksen Passarionin (11.8.) luostarissa. Kevään tullen Sabbas tahtoi lähteä erämaaelämään ja pyysi pyhää Euthymiosta ottamaan hänet oppilaakseen. Euthymioksella ei kuitenkaan ollut tapana ottaa parrattomia nuorukaisia erämaaisien joukkoon, joten hän päätti lähettää Sabbaksen ensin Pyhän Teoktistoksen luostariin. Euthymios kirjoitti Teoktistokselle kirjeen pyytäen tätä pitämään nuorukaisesta hyvää huolta, sillä ”tulevaisuudessa Sabbas täyttäisi maailman kirkkaudellaan”. Teoktistoksen alaisuudessa Sabbas jatkoi kilvoituksiaan palvelemalla veljiä koko päivän ja ylistämällä Jumalaa rukoillen läpi yön. Hänen täydellistymisensä hyveissä oli niin ilmeistä, että pyhä Euthymios alkoi kutsua häntä ”lapsivanhukseksi”.

Vuonna 469 Teoktistos kuoli ja Sabbaksen sallittiin siirtyä elämään erakkona luolassa vähän matkan päähän luostarista. Hän ei syönyt lainkaan ruokaa viikon viitenä arkipäivänä. Hän vietti aikansa lakkaamattomassa rukouksessa ja punoi koreja palmunlehvistä. Lauantaina ja sunnuntaina hän palasi luostariin pyhää liturgiaa ja yhteistä ateriaa varten. Näin kului viisi vuotta.

Suuren paaston ajaksi pyhä Euthymios tapasi viedä Sabbaksen mukanaan Ruban erämaahan, jossa he harjoittivat ja jalostivat korkeimpia hyveitä. Ihmisten avun ja lohdun ulottumattomissa he saivat olla Jumalan kanssa hiljaisuudessa. Suuren paaston jälkeen he palasivat veljien luokse viettämään ylösnousemusjuhlaa.

Vähitellen Sabbas saavutti suurimpien uskon sankareiden mitan. Pyhän Euthymioksen kuoleman jälkeen hän vetäytyi pysyvästi erämaahan kohdatakseen Saatanan ja hänen kätyrinsä taistelussa aseenaan vain ristinmerkki ja Jeesuksen pyhän nimen avuksihuutaminen.

Kerran Sabbas tapasi erämaassa neljä arabia, jotka olivat nääntymäisillään nälkään ja janoon. Sabbas vei heidät luolaansa ja antoi heille vähäisiä ruokiaan: vettä, ruokoja ja villikasvien juuria. Arabit kunnioittivat hänen anteliaisuuttaan ja muutaman päivän kuluttua toivat hänelle juustoa, leipää ja taateleita. Sabbas ihmetteli itsekseen: ”Voi kiittämätöntä sieluparkaani! Niin pientä palvelusta vastaan nämä barbaarit lähettävät minulle näin yltäkylläisen maksun. Entä me, jotka saamme Kaikkivaltiaalta niin monia lahjoja – mitä me annamme Hänelle?”

Vietettyään neljä vuotta erämaassa enkeli ohjasi Sabbaksen luolaan, joka sijaitsi korkealla rotkon reunalla Kidronin laakson varrella. Siellä pyhä Sabbas vietti viisi vuotta mietiskellen ja rukoillen, kunnes sai Jumalalta varmuuden, että hänen olisi aika ottaa vastaan omia oppilaita. Vuoden 478 tienoilla Sabbas perusti laura¹-tyyppisen luostarin ja järjesti jokaiselle tulijalle oman keljan alueen luolista. Hän opetti heille erakkoelämää oman kokemuksensa pohjalta. He kärsivät suuresti kuivuudesta, mutta kun oppilaiden määrä oli noussut 66:een, Sabbaksen rukouksen voimalla rotkoon puhkesi lähde, joka helpotti suuresti heidän elämäänsä. Veljet tapasivat kokoontua yhteiseen rukoukseen valtaisaan kirkkomaiseen luolaan, jonka Sabbas oli löytänyt.

Pyhän Sabbaksen laura kasvoi vähitellen 150 erakkomunkin yhteisöksi. Pyhiinvaeltajien vuo virtasi sinne etsien pelastusta ja tuoden lahjoja veljestön tarpeisiin, jotta munkit saisivat olla vapaita maailman huolista ja hälinästä. Eräät veljet alkoivat kuitenkin puhua pahaa johtajastaan, jota he pitivät moukkamaisena ja sivistymättömänä näin ison yhteisön johtajaksi. Jerusalemin patriarkka Sallustios (486–494) ei kuitenkaan pitänyt näitä syytöksiä perusteltuna vaan päätti vihkiä Sabbaksen papiksi. 53-vuotiaana Sabbas viimein suostui ottamaan vastaan papillisen palvelustehtävän hengellisen laumansa hyödyksi.

Oppilaiden suuresta lukumäärästä huolimatta Sabbas pysyi hiljaisuuden ja yksinäisyyden rakastajana ja säilytti hengellisen isänsä Euthymioksen tavan viettää jokavuotinen suuri paasto syvällä erämaassa. Erään kerran hän asettui demonien täyttämälle Kastellion-nimiselle kukkulalle, jonka hän puhdisti rukouksellaan.

Sabbaksen äiti Sofia myi leskeksi jäätyään kaiken perimänsä omaisuuden ja matkusti poikansa luostariin. Poikansa hengellisestä menestyksestä iloinnut Sofia päätti suostua tämän kehotuksiin vihkiytyä nunnaksi. Vähän aikaa veljestön luona viivyttyään hän nukkui pois. Sabbas käytti äitinsä tuomat rahat rakennuttaakseen luostarin tarvitsemia rakennuksia, ennen muuta majatalon pyhiinvaeltajia varten.

Kastellionin kukkulalle Sabbas perusti yhteiselämäluostarin kokeneita munkkeja varten. Vastikään maailmasta luopuneita varten hän perusti kolmannen yhdyskunnan lauran pohjoispuolelle, jotta he voisivat harjaantua askeettiseen elämään ja opetella psalmiveisua. Erakkoelämään hän siunasi vain sellaisia munkkeja, jotka pystyivät valvomaan ajatuksiaan ja erottamaan niiden alkuperän ja joilla oli nöyrä sydän ja alttius kieltää oma tahtonsa täydellisesti. Nuorimmat parrattomat veljet hän lähetti saamaan ohjausta pyhän Teodosioksen (11.1.) luostariin. Erämaarakennusten lisäksi Sabbas rakennutti Jerusalemiin Daavidin tornin viereen luostarin ja majatalon pyhiinvaeltajille. Hän kävi Jerusalemissa aina Pyhän haudan kirkon vihkimisen vuosijuhlassa 13. syyskuuta.

Pyhä Sabbas otti luostariinsa Jeremia-nimisen hurskaan armenialaisen ja tämän kaksi oppilasta. Hän antoi heille entisen oman keljansa ja siunasi heidät toimittamaan lauantain ja sunnuntain yhteiset jumalanpalvelukset armenian kielellä. Vähitellen heidän ympärilleen kertyi lisää armenialaista veljestöä.

Erään suuren paaston aikana Sabbakselle tapahtui onnettomuus. Erämaassa Kuolleenmeren itäpuolella hän putosi jonkinlaiseen bitumivarantoon polttaen partansa ja kasvonsa niin pahasti, että hänet saattoi tuntea vain äänen perusteella. Iho turmeltui niin, ettei parta enää kasvanut. Sabbas piti tätä onnettomuutta Jumalan kaitselmuksena ja kiitti Jumalaa tästä nöyryytyksestä, joka esti häntä ylpeilemästä partansa pituudella.

Jerusalemin patriarkka Sallustios päätti vuonna 493 ryhtyä toimiin pitääkseen luostariliikkeen yhtenäisenä monofysiittien ja khalkedonilaisten ortodoksien välisen skisman syvetessä. Hän nimitti Teodosioksen ja Sabbaksen Palestiinan luostarien arkkimandriitoiksi:² edellisen vastuulla olivat kaikki yhteiselämäluostarit, Sabbaksen vastuulla olivat kaikki erakkoyhteisöt sekä seitsemän hänen itse perustamaansa luostaria.

Pahojen henkien kanssa voitokkaasti taistellut pyhä Sabbas oli niin täynnä lempeyttä ja nöyryyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, että munkkien niskoitellessa hän ei ryhtynyt väittämään vastaan tai vetoamaan asemaansa vaan vetäytyi pois kaikessa hiljaisuudessa. Autuaan himottomuuden saavutettuaan tämä erämaan mestari saattoi kesyttää villieläimiä, parantaa sairaita ja tuoda sateen kuivuudesta ja nälänhädästä kärsineelle alueelle. Hän johti kilvoittelijoidensa hengellisiä sotajoukkoja viisaasti ja pyrki pitämään heidät uskon yhteydessä.

Jerusalemin patriarkka lähetti Sabbaksen vuonna 512 Konstantinopoliin pyytämään verohelpotuksia Jerusalemin kirkolle sekä puolustamaan ortodoksista uskoa keisari Anastasioksen (491–518) edessä tämän alettua suosia monofysiittejä. Surkeissa puhkikuluneissa vaatteissaan Sabbasta luultiin pääkaupungissa kerjäläiseksi eikä häntä ensi alkuun päästetty palatsiin. Lopulta nöyrä erakko teki kuitenkin syvän vaikutuksen keisariin, joka pyysi Sabbasta usein seuraansa. Oleskeltuaan pääkaupungissa pitkään Sabbas palasi lopulta Palestiinaan.

Sabbas ja Teodosios onnistuivat kokoamaan yli 6 000 munkkia Khalkedonin kirkolliskokouksen päätösten taakse. Aavistaen keisari Anastasios I:n olevan valmis käyttämään väkivaltaa heitä vastaan Sabbas lähetti keisarille vetoomuksen heidän kaikkien puolesta. Anastasios I kuitenkin kuoli samana vuonna, ja hänen seuraajansa Justinos I (518–527) määräsi Khalkedonin päätökset lisättäväksi pyhiin diptyykkeihin vahvistaen näin ne ortodoksiseksi tunnustukseksi. Pyhä Sabbas lähetettiin Skythopolikseen ja Kesareaan julistamaan ja juhlimaan ortodoksisuuden voittoa.

Vuonna 531 Sabbas lähetettiin toisen kerran Konstantinopoliin, vaikka hän oli jo yli 90 vuoden ikäinen. Tällä kertaa hänen tehtävänään oli pyytää hurskaan keisari Justinianos I:n (527–565) apua ja suojelusta verisen samarialaiskapinan jälkeen. Pitkään alistettuina eläneet samarialaiset olivat valinneet oman kuninkaan ja tekivät armottomia hyökkäyksiä kristittyjä vastaan. Ainakin yksi piispa oli surmattu ja pappeja vangittu. Keisari kukisti kapinan ja surmautti samarialaisten kuninkaan, mutta hänelle oli kerrottu kapinan syyn olleen palestiinalaisissa itsessään. Sabbas lähetettiin lepyttämään keisari. Kun Sabbas tuli keisarin eteen, tämä näki hänen päänsä ympärillä sädehtivän seppeleen. Keisari nousi ja suuteli pyhän miehen päätä kunnioittavasti. Sabbas profetoi keisarille, että tämä valloittaisi Rooman ja Pohjois-Afrikan ja että hänen hallituskautensa kruunaisi lopullinen voitto monofysitismistä, nestoriolaisuudesta ja origenismista, jotka olivat pitkään aiheuttaneet ongelmia kirkossa.

Kun Sabbas palasi syksyllä Jerusalemiin, hänet otettiin vastaan riemukkaasti. Uupumaton Jumalan palvelija perusti vielä Jeremian luostarin ennen kuin vetäytyi lopullisesti Suureen lauraan. 94 vuotta täytettyään pyhä Sabbas sairastui ja nukkui Herran lepoon sunnuntaina 5. joulukuuta 532. Suuri määrä munkkeja ja kansaa osallistui hänen hautajaisiinsa. Hänen leposijakseen tuli sama luostari, jossa hän päätti kunniakkaat kilvoituksensa. Pyhän Sabbaksen ruumis on säilynyt turmeltumattomana meidän päiviimme asti. Ristiretkien aikaan se vietiin Venetsiaan, mutta vuonna 1965 se palautettiin omaan luostariinsa. Reliikkien äärellä on tapahtunut monia ihmeitä, ja pyhä Sabbas on ilmestynyt lukuisia kertoja kärsivien avuksi.

Pyhän Sabbaksen luostari, joka sijaitsee noin 15 kilometriä Jerusalemista kaakkoon, muutettiin myöhemmin yhteiselämäluostariksi. Siitä muodostui tärkeä hengellinen keskus Palestiinan kirkolle ja yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä ortodoksisia luostareita. Siellä ovat kilvoitelleet muun muassa pyhät Johannes Damaskolainen (4.12.), Kosmas Maiumalainen (12.10.) ja Andreas Kreetalainen (4.7.). Pyhän Sabbaksen luostarissa on laadittu merkittävä osa ortodoksisista jumalanpalvelusteksteistä. Sabbaksen luostarin tapa toimittaa jumalanpalveluksia levisi kaikkialle ortodoksiseen maailmaan, sillä sieltä on peräisin tärkein Typikon, jonka järjestyksen pohjalta palveluksia nykyäänkin toimitetaan. Luostari ehti jo autioitua ja raunioitua, mutta Venäjän hallitus rakennutti sen uudelleen vuonna 1840, ja nykyään se on jälleen kreikkalaisortodoksisen kilvoituselämän keskus. Luostari tunnetaan myös pyhän Sabbaksen nimen arameankielisellä muodolla Mar Saba.

Pyhä Nicetius (Nizier) syntyi 400-luvun lopulla Auvergnen seudulla Keski-Ranskassa. Hänestä tuli jo nuorena munkki ja myöhemmin luostarinsa johtaja. Hän pääsi frankkien kuninkaan Teoderik I:n (511–534) suosioon; tämä otti hänet hengelliseksi isäkseen ja nimitti hänet Trierin piispaksi. Nimityksen jälkeen Nicetius lähti ratsastamaan kohti Trieriä ylimysjoukon kanssa. Kun ryhmä pysähtyi yöpyäkseen, ylimykset päästivät hevosensa temmeltämään paikallisten köyhien talonpoikien viljapellolle. Nicetius käski heitä viemään hevosensa heti pois, ja kun ylimykset vain nauroivat, hän ajoi hevoset itse pois pellolta ja uhkasi erottaa ylimykset kirkon yhteydestä.

Pyhä Nicetius pelkäsi ainoastaan Jumalaa. Kun hän näki pappiensa, seurakuntalaisten tai kuninkaallisen perheen elämäntavassa jotain väärää, hän yritti välittömästi saada aikaan parannusta. Hänellä oli tapana sanoa, että ihminen lankeaa kolmella tavalla: ajatuksin, sanoin ja teoin. Kuningas Teoderik ja hänen poikansa Teodebert tapasivat kuunnella vakavasti piispan kehotuksia, vaikka eivät aina niiden mukaan eläneetkään.

Pyhä Nicetius kieltäytyi toimittamasta pyhää liturgiaa loppuun, elleivät syntiensä vuoksi ehtoollisyhteydestä erotetut poistuneet kirkosta. Näin hän toimi myös silloin, kun kyseessä oli kuningas Teodebert ja korkea-arvoiset ruhtinaat. Nuoren kuninkaan protestoidessa piispan vaatimusta vastaan riivattu mies alkoi huutaa kovalla äänellä paljastaen pyhän piispan hyveitä ja Teodebertin syntejä. Miestä ei saatu vaikenemaan ennen kuin kuningas seuralaisineen oli poistunut kirkosta.

Seuraava kuningas Clothar ei ollut yhtä taipuvainen. Hän teki rikoksia, joiden takia Nicetius erotti hänet kirkon yhteydestä, ja tällöin kuningas määräsi Nicetiuksen karkotettavaksi. Clothar kuitenkin kuoli pian, ja hänen poikansa Sigebertin aikana Nicetius pääsi palaamaan istuimelleen.

Pyhä Nicetius kirjoitti kirjeen prinsessa Clodoswinthalle, joka oli menossa naimisiin Lombardian areiolaisen kuninkaan Alboinin kanssa. Nicetius rohkaisi prinsessaa voittamaan miehensä ortodoksiseen, katoliseen uskoon: ”Lähettäköön kuningas lähettiläitään Pyhän Martinuksen kirkkoon. Jos he uskaltavat astua sisään, he saavat nähdä sokeiden saavan valon, kuurojen saavan kuulon ja mykkien puhuvan. Lepraiset ja muut sairaat paranevat ja palaavat kotiinsa terveinä, niin kuin me näemme.” Nicetiuksen perustelut oikean uskon puolustamiseksi olivat varsin karismaattisia: hän kirjoitti riivaajienkin joutuvan tunnustamaan pyhien piispojen hyveen heidän reliikkiensä äärellä, mutta areiolaisten kirkoissa tällaista ei tapahdu, koska ”paholainen ei milloinkaan aja pois toista paholaista”.

Pyhä Nicetius perusti koulun pappisopintoja varten ja kutsui kaupunkiinsa italialaisia työmiehiä rakentamaan uutta katedraalia. Hänen vaikutuksensa ulottui kauas hänen oman alueensa ulkopuolelle. Hän oli vuosina 535–555 mukana viidessä frankkilaisten piispojen kirkolliskokouksessa, joissa hän puolusti ortodoksista uskoa ja pyrki ylläpitämään järjestystä kirkossa. Nicetius kirjoitti keisari Justinianos I:lle varoittaakseen tätä ajautumasta monofysitismiin, jonka mukaan Kristuksen ihmisluonto olisi alisteinen Hänen jumalalliselle luonnolleen niin, että ihmisyys katoaa jumaluuteen.

Pyhän Nicetiuksen elämäntapa oli tinkimättömän oikeamielinen ja esikuvallinen. Hänellä oli paljon kadehtijoita ja vihollisia, mutta kuningas Sigebert suojeli häntä. Erityisesti kaunaa herätti se, että Nicetius vastusti kiivaasti liian läheisten sukulaisten välisiä avioliittoja. Pyhä Nicetius tapasi sanoa, että kuolisi mielellään vanhurskauden tähden. Kaikenlaisten koettelemusten keskellä hän julisti totuutta väsymättömästi, paastosi päättäväisesti ja antoi almuja rakkaudella.

Pyhä Nicetius nukkui pois vuoden 566 tienoilla oltuaan kolmenkymmenen vuoden ajan loistavana valona piispojen joukossa. Hän oli Trierin piispanistuimen pitkän historian merkittävin esipaimen ja viimeinen gallialais-roomalainen piispa. Trierin kaupungissa on vietetty juhlaa hänen kunniakseen myös 1. lokakuuta.

Saadakseen paavilta apua Bysantin keisarikunnalle keisari Mikael VIII Paleologos (1259–1282) päätti saattaa voimaan idän ja lännen kirkkojen yhteyden, josta oli tehty päätös Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274. Niinpä keisari lähetti sotavoimia Athokselle, joka oli ortodoksisuuden linnake ja hänen politiikkaansa vastustaneiden munkkien keskus. Keisarin määräyksen mukaan sotilaiden oli käytettävä voimakeinoja niitä munkkeja vastaan, jotka eivät suostuisi hyväksymään kirkkojen yhdistymistä.

Kun keisarin sotajoukot saapuivat Athoksen keskuspaikkaan Kariekseen, joka oli noihin aikoihin laura-yhteisö, he pidättivät Athoksen protoksen¹ Kosmas Vatopediläisen, joka oli vakaumuksessaan todellinen horjumattoman munkin esikuva. Hänet surmattiin miekalla yhdessä monien muiden munkkien kanssa. Sotilaat ryöstivät ja polttivat kirkon ja muita rakennuksia. Heidän poistuttuaan isät, jotka olivat piiloutuneet tiheikköihin ja muihin vaikeapääsyisiin paikkoihin, tulivat esiin piiloistaan ja hautasivat uhrit Protatoksen kirkon eteiseen. Vuosisadasta toiseen munkit ovat joka päivä sytyttäneet lampukan Protoksen haudan yläpuolelle. Kuitenkin vasta joulukuun 5. päivänä vuonna 1981 hänen jäännöksensä otettiin juhlallisesti maasta ja hänen kunniakseen toimitettiin jumalanpalvelus suuren ihmispaljouden läsnä ollessa.

Pyhittäjä Nektarios syntyi 1400-luvun alkupuolella Bitolassa, Makedoniassa ja sai kasteessa nimekseen Nikolaos. Hänen vanhempansa olivat erittäin hurskaita, ja niinpä hänen äitinsä sai pellolla ollessaan Jumalansynnyttäjältä varoituksen seutua uhkaavasta turkkilaisten hyökkäyksestä. Hän kiirehti kotiinsa ja ehti piiloutua yhdessä miehensä ja lastensa kanssa. Kun tilanne rauhoittui, perhe tuli esiin piilostaan ja ihmetteli pelastustaan mutta joutui samalla suremaan monia surmattuja ja sotavangeiksi joutuneita naapureitaan.

Tapaus teki perheenisään niin suuren vaikutuksen, että hän meni vaimonsa suostumuksella läheiseen luostariin ottaen mukaansa Nikolaoksen ja tämän veljen. Nikolaos tunsi luostarielämän omaksi kutsumuksekseen ja lähti vartuttuaan Athosvuorelle. Siellä hän meni vanhus Dionysioksen luo, joka oli senaattorin poika Konstantinopolista mutta rakkaudesta Kristukseen oli jättänyt niin rikkauden kuin kunniankin. Dionysios otti rakkaudella vastaan nuoren kilvoittelijan ja esitteli hänet hengelliselle isälleen Filoteokselle, jolla oli selvänäkemisen armolahja. Vanhus puhutteli Nikolaosta heti nimeltä, vaikka ei ollut tavannut häntä aikaisemmin. Näin alkoi Nikolaoksen elämä tämän pyhän vanhuksen kuuliaisuusveljenä. Hänet vihittiin pian munkiksi nimellä Nektarios.

Munkki Nektarioksen rauhallinen kilvoituselämä kokeneen vanhuksen ohjauksessa sai yllättävän käänteen, kun eräs toinen kuuliaisuusveli alkoi kovasti kadehtia häntä. Veli päätyi jopa huutamaan: ”Joko Nektarios lähtee tai toinen meistä kuolee.” Vanhukset Filoteos ja Dionysios säikähtivät näitä puheita, ja kun mitkään nuhteet eivät auttaneet kateuden valtaamaa veljeä, he lähettivät Nektarioksen Athoksen silloisen protoksen Danielin luo, joka oli hyveellinen ja kokenut hengellinen ohjaaja.

Tällä välin vanhus Filoteos kuoli korkeassa iässä, eikä isä Dionysios enää kestänyt tuota pahantahtoista munkkia vaan tahtoi jatkaa kilvoittelua yhdessä Nektarioksen kanssa, olivathan he saman hengellisen isän lapsia. He saivatkin protos Danielilta käyttöönsä pyhille ylienkeleille omistetun majan. Siellä he elivät Jumalan mielen mukaisesti ja hankkivat elatuksensa omilla käsitöillään. Kateellinen veli sen sijaan poistui lopulta kokonaan Athokselta ja sai onnettoman lopun.

Isä Dionysios siirtyi Herran luo syvässä vanhuudessa ja Nektarios huolehti hänen hautaamisestaan. Hän alkoi jo itsekin kaivata hengellisten isiensä luo toiseen maailmaan. Jumala tahtoi kuitenkin vielä kirkastaa Nektarioksen kruunua antamalla hänelle ennen loppua vaikeita sairauksia. Nektarios kesti ne urhollisesti ja Jumalaa kiittäen, kunnes antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan käsiin joulukuun 5. päivänä vuonna 1500. Hänen kuuliaisuusveljensä hautasivat hänet.

Kun samaiset veljet avasivat haudan neljän vuoden kuluttua, he havaitsivat, että isä Nektarioksen jäännöksistä lähti sanoin kuvaamattoman hyvä tuoksu. Niinpä he rakensivat paikalle kirkon ja sijoittivat pyhäinjäännökset sen pohjoisosaan. Niiden yläpuolelle he maalauttivat hänen ikoninsa. Monet pyhiinvaeltajat kävivät paikalla ammentamassa niin sielun kuin ruumiinkin pyhitystä Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaksi ja Hänen palvelijansa pyhyyden osoitukseksi.

Pyhä Barbara oli kotoisin Syyrian Heliopoliksesta eli Baalbekistä, joka kuuluu nykyään Libanonille. Hänen isänsä Dioskoros kuului kaupungin johtohenkilöihin. Barbara oli perheen ainoa lapsi, soma, kiltti ja lahjakas. Isä halusi varjella kaunista tytärtään ja vei hänet korkeaan torniin Heliopoliksen lähellä sijaitsevalle maatilalleen. Siellä Barbaralla oli yllin kyllin kaikkea mitä hän tarvitsi, ja palvelijattaret pitivät hänestä huolta. Hänen luonaan kävi myös opettajia, jotka antoivat hänelle hyvän koulutuksen. Ilman ikäistensä seuraa Barbarasta kasvoi mietiskelevä nuori neito. Tarkkailemalla Jumalan läsnäoloa luonnossa hän tuli siihen tulokseen, että Jumala on kolminainen. Hän sai myös kuulla kristinuskosta palvelijattariltaan tai opettajiltaan. Kun Barbara tuli naimaikään, isä ehdotti hänelle avioliittoa, mutta tyttö torjui ajatuksen. Isä ei kuitenkaan huolestunut vaan ajatteli tyttärensä mielen muuttuvan aikaa myöten.

Dioskoros oli antanut määräyksen rakentaa tornin lähistölle kaksi-ikkunainen kylpylä. Kun hän oli matkoilla, Barbara käski rakentajia lisäämään myös kolmannen ikkunan kuvaamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolminaista valoa. Sittemmin kylpylä säilyi pyhiinvaelluspaikkana monta vuosisataa.

Dioskoros oli innokas epäjumalien palvelija ja Barbara silmäili surullisin mielin isänsä epäjumalankuvia. Kun isä palasi ja ihmetteli kylpylän kolmatta ikkunaa, Barbara teki ristinmerkin ja osoittaen kolmea sormeaan sanoi: ”Isä, Poika ja Pyhä Henki – tämä valo valaisee koko luomakunnan ja ihmiskunta pelastuu tällä merkillä.” Hetkessä Dioskoroksen rakkaus tyttäreen muuttui raivoisaksi vihaksi. Hän veti esiin miekkansa ja oli tappaa tyttärensä siltä seisomalta. Tämä kuitenkin pakeni vuorille ja pääsi piiloon takaa ajavaa isäänsä vuorenseinämässä avautuneeseen halkeamaan.

Myöhemmin isä löysi Barbaran ja luovutti hänet käskynhaltijalle. Neito tunnusti innokkaasti uskonsa Kristukseen ja pilkkasi epäjumalia. Siksi hänet ruoskittiin ja hänen päätään runneltiin kivillä. Kun hänet kidutusten jälkeen heitettiin tyrmään, hän oli kokonaan haavoilla. Yöllä itse Kristus ilmestyi hänelle, paransi hänet ja lupasi auttaa häntä loppuun saakka.

Seuraavana päivänä marttyyri vietiin jälleen maaherran eteen. Tämä hämmästyi nähdessään hänet vahingoittumattomana ja luovutti hänet uusiin kidutuksiin. Barbaran vaatteet riisuttiin, mutta Herra ei sallinut hänen neitseellisen ruumiinsa häpäisyä vaan taivaasta laskeutui pyöreä tulenkehrä, joka verhosi hänet valoon.

Nähdessään pyhän marttyyrin kärsivällisyyden ja jumalalliset ihmeet Juliana-niminen nuori nainen julisti myös olevansa kristitty. Häntä alettiin kiduttaa samalla tavalla kuin Barbaraakin. Lopulta molemmat määrättiin mestattaviksi. Dioskoros, joka oli sääliä tuntematta seurannut tyttärensä kidutusta alusta loppuun, pyysi maaherralta, että saisi omin käsin katkaista tyttärensä kaulan.

Mestaus tapahtui vuorenhuipulla. Pyöveli mestasi Julianan ja Dioskoros Barbaran. Tämä tapahtui 300-luvun alkuvuosina. Jumalan kosto ei kuitenkaan viipynyt. Kun Dioskoros lähti paluumatkalle, salama iski häneen ja poltti hänet kuoliaaksi.

Pyhää Barbaraa kunnioitetaan erikoisesti Ateenassa. Hänelle omistetun historiallisen kirkon ympärille on kehittynyt kokonainen hänen nimeään kantava kaupunginosa. Myös Meteoran luostariyhdyskunnassa yksi luostari on omistettu hänelle ja on tunnettu paikkana, jonne pyhiinvaeltajat menevät pyytämään hänen apuaan. Pyhä Barbara on Kreikan armeijan tykkimiesten suojeluspyhä.

Jumalankantajaisä Johannes syntyi Damaskoksessa 650-luvulla. Kaupunki oli joutunut muslimien haltuun vuonna 635, minkä jälkeen kristityille asetettiin rajoituksia ja heidän oli maksettava arabeille veroa. Kalifi Abdul-Malikin (685–705) aikana kristittyjen asioista kalifin hovissa vastasi Johanneksen isä Sergios Mansur, joka kuului yhteen kaupungin tärkeimmistä kristityistä suvuista. Hän nautti kalifin täyttä luottamusta ja käytännössä toimi tämän suurvisiirinä. Vastoin aiemmin tehtyjä sopimuksia Abdul-Malik kielsi kristittyjä käyttämästä Johannes Kastajan katedraalia, joka jäi moskeijaksi.

Johannes sai hurskaan kristillisen kasvatuksen. Hän sai oppia almujen antamisen ja rakkaudentekojen tärkeyden hänen isänsä käyttäessä omaisuuttaan kristittyjen vankien vapaaksi lunastamiseen. Sergios adoptoi orvoksi jääneen jerusalemilaisen pojan Kosmaksen (12.10.), jonka kanssa Johannes varttui. Johanneksen ollessa 23 vuoden ikäinen Sergios Jumalan johdatuksesta löysi nuorukaisille erinomaisen opettajan. Arabit myivät Damaskoksen torilla orjiksi Sisiliassa vangitsemiaan kristittyjä, ja näiden joukossa oli Kosmas-niminen italialainen munkki. Kun Sergios pääsi perille munkin oppineisuudesta, hän lunasti tämän arabeilta kalliilla hinnalla ja teki hänestä poikiensa opettajan. Munkki Kosmas tunsi kieliopin, logiikan, aritmetiikan ja geometrian perinpohjaisesti. Hän opetti nuorukaisille filosofiaa, teologiaa ja kaikkia muitakin tieteitä. Poikien terävä järki ja nöyrä käytös sai heidät edistymään nopeasti. He kunnostautuivat erityisesti runoudessa ja musiikissa. Muutaman vuoden kuluttua heidän opettajansa totesi, ettei hänellä ollut enää mitään opetettavaa heille, ja vetäytyi Sergioksen luvalla Pyhän Sabbaksen luostariin viettääkseen siellä loppuelämänsä.

Täydellisesti arabian ja kreikan hallinnut Johannes liittyi isänsä seuraksi valtionhallintoon ja osoittautui niin päteväksi, että tämän kuoleman jälkeen kalifi Walid (705–715) nimitti Johanneksen isänsä seuraajaksi ”ylineuvoksena” (protosymbolos). Johannesta kunnioitettiin hovissa ammattitaitonsa, oikeamielisyytensä ja nöyryytensä takia.

Kun keisari Leo III (717–741) alkoi Itä-Rooman valtakunnan puolella ahdistaa Kristuksen kirkkoa hyökkäämällä pyhien kuvien kunnioittamista vastaan, pyhä Johannes alkoi puolustaa ikoneita lähettämällä Damaskoksesta kirjeitä eri puolille Itä-Roomaa. Näissä kirjeissä hän esitti ikonien kunnioittamisen teologiset perusteet sellaisena kuin ne ilmenevät pyhässä Raamatussa ja kirkkoisien kirjoituksissa.

Johanneksen elämäkerran mukaan hänen uransa valtionhallinnossa päättyi seuraavasti. Hänen kirjeensä herättivät keisari Leon vihan, ja tämä yritti päästä eroon Johanneksesta väärentämällä kirjeen, jossa Johannes pyysi keisaria valtaamaan Damaskoksen. Kirje näytettiin kalifille, joka raivostui ja määräsi Johanneksen oikean käden katkaistavaksi. Rangaistuksen toimeenpanon jälkeen käsi asetettiin näytille torille, mutta Johannes pyysi saada haudata kätensä, ja se annettiin hänelle. Johannes meni kotikirkkoonsa, asetti leikatun kätensä Jumalanäidin ikonin eteen ja rukoili yötä vasten tuntikausia, että saisi pitää kätensä. Lopulta Johannes vaipui kevyeen uneen. Yhtäkkiä hän näki kuvan heräävän henkiin ja kuuli Jumalansynnyttäjän lohduttavan häntä. Herätessään Johanneksen käsi oli paikallaan täydessä kunnossa. Johannes päätti käyttää kättään tämän jälkeen ainoastaan Jumalanäidin ja Vapahtajamme kunniaksi sekä pyhän ortodoksisen uskon puolustukseksi.

Pyhä Johannes luopui korkeasta asemastaan, jakoi omaisuutensa köyhille ja kirkolle. Hän teetti Jumalanäidin ihmeitätekevään ikoniin hopeisen käden muistoksi paranemisestaan, ja tämä ikoni on sittemmin tunnettu ”kolmikätisenä”. Johannes lähti kasvatusveljensä Kosmaksen kanssa kohti Jerusalemia. Pyhästä kaupungista he suuntasivat kulkunsa opettajaansa munkki Kosmasta seuraten Pyhän Sabbaksen luostariin, jossa he tahtoivat vihkiytyä munkeiksi. Igumeni antoi Johanneksen ohjaajaksi kilvoituksissa karaistuneen vanhuksen, joka kuitenkin oli ankara ja vaatelias. Vanhus kielsi Johannesta olemasta missään tekemisissä filosofian, tieteiden, runoilemisen, musiikin tai lukemisen kanssa. Sen sijaan Johannes sai kaikkein alhaisimpia töitä kuuliaisuutensa ja nöyryytensä vahvistamiseksi.

Eräänä päivänä Johannes kohtasi surun murtaman kristityn, joka oli menettänyt vanhempansa. Ohjaajansa kiellosta huolimatta Johannes laati hänen lohdutuksekseen koskettavan hymnin ”Mikä elämän nautinto voisi olla surusta vapaa? […] Mutta oi Kristus, saata tämä, jonka olet valinnut, lepoon Sinun kasvojesi valkeudessa ja ihanuutesi ihailussa”, joka on edelleen kirkon käytössä.¹ Kun ohjaajavanhus kuuli tästä rikkomuksesta, hän oli ensin karkottaa Johanneksen kokonaan pois luostarista mutta tyytyi sitten käskemään Johanneksen koota omin käsin kaikki luostarin jätteet ja siivota likaisimmat paikat. Johannes totteli sanomatta mitään. Muutaman päivän kuluttua Jumalanäiti ilmestyi vanhukselle ja kysyi: ”Miksi olet sinetöinyt tämän ihmeellisen lähteen, josta pulppuaa yltäkylläisesti vettä sielujen lohdutukseksi?” Jumalanäiti lupasi, että Johanneksen säveltämät ja laatimat hymnit ja runot olisivat kauniimpia ja suloisempia kuin Daavidin psalmien ja pyhien profeettojen säkeet.

Aamulla vanhus kumarsi Johanneksen edessä maahan asti ja sanoi: ”Oi kuuliainen Kristuksen lapsi! Avaa suusi ja ala lausua sanoja, jotka Pyhä Henki on kirjoittanut sydämeesi. Sinä olet noussut Siinain vuorelle katselemaan näkyjä ja Jumalan ilmestyksiä ihmeellisen nöyryytesi tähden. Nouse nyt nopeasti kirkon vuorelle ja julista Jerusalemissa hyvää sanomaa, niin kuin Jumalanäiti on minulle ilmoittanut. Anna minulle anteeksi, että tietämättömyydessäni estin sinua.”

Pyhän Hengen innoittamana Johannes alkoi kirjoittaa hymnejä, joissa kirkkoisien teologiset näköalat saavat kauniin ja konkreettisen muodon. Hän kirjoitti kanonien kuningattareksi sanotun pääsiäiskanonin, jota kirkossa edelleen veisataan. Myös oktoekhos-säkeet, joita sunnuntaivigilioissa luetaan ylösnousemuksen kunniaksi, ovat suurimmaksi osaksi Johanneksen laatimia. Lisäksi hän kirjoitti ihania kanoneita ja yleviä homilioita Herran, Jumalanäidin ja pyhien ihmisten kunniaksi heidän juhlapäivinään luettaviksi ja laulettaviksi. Tärkeimpiä näistä ovat Kristuksen syntymän, epifanian ja helluntain kanonit. Kuuluisimpia yksittäisiä hymnejä ovat ”Jumala on Herra”, ”Maistakaa ja katsokaa” ja ”Katso, Ylkä tulee keskiyöllä”. Eräiden lähteiden mukaan myös ”Sinulle oi Jumalansynnyttäjä” on Johanneksen käsialaa. Kaikki Johanneksen kirjoittamina pidetyt säkeet eivät kuitenkaan liene hänen laatimiaan. Lisäksi Johannes kehitti musiikin teoriaa, notaatiota ja kuoronjohtamisen tekniikkaa.

Luostarin rauhassa Johannes kirjoitti myös suuren määrän teologisia tutkielmia. Näistä tärkein on laaja kolmiosainen teos Pege gnoseos eli ”Tiedon lähde”. Sen ensimmäinen osa on filosofinen johdantoluku Kefalaia filosofika, joka tunnetaan myös nimellä Dialektiikka. Siinä Johannes nojautuu vahvasti Aristoteleen ajatteluun. Ensimmäiseen osaan sisältyy laaja teknisen terminologian esittely. Toinen osa on 103 erilaista oppia esittelevä Harhaoppien historia, joka sisältää kirkossa esiintyneiden oppien lisäksi myös yhden ensimmäisistä islamin kuvauksista. Teoksen tärkein jakso on kuitenkin sen kolmas osa, Ortodoksisen uskon tarkka esitys,² joka käsittelee ortodoksista oppia systemaattisesti. Teos on patristisen ajattelun yhteenveto ja sitä voi pitää luotettavimpana kristinuskon dogmien esityksenä. Johannes ei niinkään kehittänyt uutta ajattelua vaan kokosi ja kiteytti isien opetukset selkeästi ja täsmällisesti. Lisäksi Johannes onnistui samaan aikaan hyvin yhtenäisen esityksen, vaikka oli käyttänyt lukuisia hyvinkin erilaisia ja erityyppisiä lähteitä.

Kaikki Sabbaksen luostarin munkit eivät pitäneet Johanneksen ja Kosmaksen kirjallisista töistä vaan karsastivat teologista argumentaatiota ja pitivät sävellystyötäkin jokseenkin turhana. Jerusalemin patriarkka Johannes V sen sijaan ymmärsi veljesten kirjoitustyön arvon ja kehotti heitä jättämään luostarin. Hän teki Kosmaksesta Maiuman piispan ja toi Johanneksen Jerusalemiin ja vihki hänet papiksi vuoden 726 tienoilla. Johanneksesta olisi epäilemättä tullut erinomainen piispa, mutta maallista valtaa jo tarpeeksi käyttäneenä hän ei ollut kiinnostunut kirkollisesta vallasta vaan palasi lopulta takaisin luostariinsa.

Johannes kirjoitti 720-luvun lopulla kolme syvällisesti perusteltua puhetta ikonien ja reliikkien kunnioittamisen puolustukseksi. Se herätti huomiota ympäri Itä-Rooman valtakuntaa. Koska Sabbaksen luostari oli muslimien alueella, Johannes saattoi rauhassa kirjoittaa pelkäämättä Itä-Rooman kuvainraastajien vihaa. Toisaalta Johannes oli tarpeen tullen myös rohkeasti eri mieltä muslimien kanssa eikä arkaillut todeta islamin olevan vain yksi harhaoppi muiden joukossa.

Tehtyään elämäntyönsä ja saavutettuaan nöyryyden ja kilvoitusten kautta syvällisen viisauden pyhä Johannes Damaskolainen, Pyhän Hengen filosofi, nukkui pois rauhassa joulukuun 4. päivänä vuonna 749. Luolaan, jossa hän kilvoitteli jonkin aikaa, on rakennettu pieni kappeli. Se on Pyhän Sabbaksen luostarin kunnioitetuimpia paikkoja.

Ortodoksisen uskon tarkka esitys muistuttaa systemaattisella otteellaan myöhäisempiä läntisen skolastiikan klassikkoja, ja sitä on usein verrattu Tuomas Akvinolaiseen (k. 1274). Teoksen merkitys lännessä olikin erittäin huomattava, vaikka se käännettiin latinaksi vasta vuonna 1150. Ortodoksisessa maailmassa Johanneksen teos ei kuitenkaan synnyttänyt samanlaista koulukuntaa kuin Tuomas Akvinolaisen kirjoitukset lännessä, sillä idässä on perinteisesti vierastettu teologian systematisointia. Lännessä Johannes Damaskolaista sen sijaan kunnioitetaan skolastiikan isänä, ja paavi Leo XIII julisti hänet ”kirkon opettajaksi” vuonna 1890. Johanneksen elämäkerta on peräisin 900-luvulta, ja sen laati Jerusalemin patriarkka Johannes.

Pyhä Gennadi eli 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Valamon luostarissa, jossa hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi pyhittäjä Savvati, tuleva Solovetskin luostarin igumeni. Tarkemmat tiedot Gennadin elämästä alkavat vuodesta 1477, jolloin hänet nimitettiin ylienkeli Mikaelin ihmeelle pyhitetyn Tšudovin luostarin arkkimandriitaksi Moskovaan. Pian tämän jälkeen hän osallistui kiistaan, jonka aiheena oli se, kumpaan suuntaan kirkkorakennus piti sitä vihittäessä kiertää. Vuonna 1484 Gennadi valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Hänen keskeiseksi elämäntyökseen muodostui taistelu juutalaistajien harhaoppia vastaan. Nämä eivät tunnustaneet Kristuksen jumaluutta eivätkä pitäneet Häntä edes Messiaana vaan vaativat Mooseksen lain noudattamista ja hylkäsivät sakramentit sekä Jumalanäidin ja pyhien kunnioittamisen. Harhaoppi oli pesiytynyt varsinkin Novgorodiin, mutta sen kannattajien onnistui soluttautua merkittäviin asemiin myös Moskovassa aina suuriruhtinaan hovia ja metropoliitan lähipiiriä myöten. Arkkipiispa Gennadi vaati päättäväisesti harhaoppisten tuomitsemista ja kirkosta erottamista, vaikka vallanpitäjät olivat aluksi näiden puolella.

Juutalaistajat perustivat oppinsa ennen kaikkea Vanhaan testamenttiin, vieläpä sellaisiin kirjoihin, joita ei ollut saatavissa slaavilaisena käännöksenä. Gennadi alkoi taistella heitä vastaan heidän omilla aseillaan ja ryhtyi kokoamaan ja osittain käännättämään yksiin kansiin kaikkia Raamatun kirjoja. Tämä slaavilaisen Raamatun kokoamistyö tapahtui hänen johdollaan ja se valmistui vuonna 1499. Gennadi ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Hän ymmärsi hyvin, että kirjoitettu Jumalan sana olisi kuin janoisilta kätketty lähde, jos papit eivät kykenisi lukemaan ja opettamaan sitä oikein. Niinpä hän alkoi ensimmäisenä puhua papiston kouluttamisen välttämättömyydestä.

Suoralla ja rohkealla toiminnallaan arkkipiispa Gennadi sai myös monia vihamiehiä. Elämänsä loppupuolella hän hairahtui simoniaan eli ottamaan maksua kirkollisiin virkoihin nimittämisestä, vaikka kirkolliskokous oli nimenomaisesti tuominnut tuon kirkkoon laajalle levinneen käytännön. Hän vetäytyi lepoon rakastamaansa Tšudovin luostariin ja nukkui pois rauhallisesti vuonna 1506 (tai 1504).

Pyhä Serafim oli kotoisin Bezalan vuoristokylästä Keski-Kreikan Thessaliasta. Jo nuorena hän meni munkiksi lähellä Karditsan kaupunkia sijaitsevaan Koronan luostariin. Hän edistyi kilvoituksessaan siinä määrin, että luostarin igumeni antoi vihkiä hänet pappismunkiksi. Pian hänet valittiin Fanarionin ja Neokhorionin piispaksi.

Vuonna 1601 Larissan metropoliitta Dionysios aloitti turkkilaisia vastaan toivottoman kapinan, josta seurasi paljon verenvuodatusta. Piispa Serafim vastusti esimiehensä yritystä ja kierteli hiippakuntansa kylissä rauhoittamassa ihmisiä ja kehottamassa heitä alistumaan turkkilaiselle esivallalle. Tästä huolimatta Fanarionin linnoituksen turkkilaiset syyttivät häntä kapinallisten tukemisesta. Piispa puolustautui rauhallisesti ja sanoi heidän hyvin tietävän, että he esittävät häntä vastaan vääriä syytöksiä. Tästä ei kuitenkaan ollut apua, ja niin hänelle tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: kääntyminen islamiin tai kuolema. Pyhä piispa kauhistui pelkkää ajatustakin Kristuksen kieltämisestä. Hän oli itse asiassa nuoresta pitäen toivonut osakseen marttyyrikilvoitusta. Hänen rangaistuksekseen määrättiin seivästäminen.

Piispa Serafim vietiin Fanarionin torille siellä olevan sypressin luo, missä hänet tapettiin työntämällä seiväs hänen ruumiinsa läpi. Hänen päänsä vietiin Trikalan kaupunkiin, missä se oli näytteillä yhdessä muiden tapettujen kapinallisten päiden kanssa pelotukseksi kristityille. Erään kristityn onnistui yöllä varastaa pää, mutta kun turkkilaiset ajoivat häntä takaa, hän heitti sen Pineosjokeen. Siellä se tarttui kalastajien verkkoihin. Lopulta se päätyi Koronan luostariin, jossa pyhä oli aloittanut kilvoituksensa, ja on siellä kunnioitettavana tänäkin päivänä. 1900-luvun jälkipuoliskolla Fanarionin kylään rakennettiin kylän oman pojan, Stagoin ja Meteoran metropoliitta Serafimin johdolla suuri kaunis kirkko pyhän marttyyripiispa Serafimin kunniaksi.