Areiolaisuus voimistui uudelleen läntisessä Euroopassa, kun germaaniheimot alkoivat tehdä hyökkäyksiä etelään viidennellä vuosisadalla. Myös Rooman kaupunki joutui osittain harhaoppisten käsiin, ja nämä yrittivät saada puolelleen johtavia kristittyjä. Niinpä he kerran ottivat kiinni roomalaisen aatelisnaisen ja pakottivat tämän ottamaan areiolaisen kasteen. Kastealtaasta noustuaan nainen heitti areiolaiselle piispalle halveksivasti pari lanttia niin kuin oli tapana antaa julkisissa kylpylöissä toimiville palvelijoille. Raivostuneet areiolaiset polttivat naisen kuoliaaksi. Hänen nimensä ei ole säilynyt, mutta kirkko muistaa hänet pyhien joukossa.

Pyhittäjä Paavali meni jo nuorella iällä luostariin kotiseudullaan. Munkkina hän kilvoitteli kaikissa hyveissä, eritoten kuuliaisuudessa. Kerran hän oli työssä veljien kanssa. He ohensivat tervaa kuumentaen sitä kuparipadassa. Yhtäkkiä terva kuumeni niin, että se alkoi kiehua yli. Heillä ei ollut sillä hetkellä käsillä kauhaa tai keppiä, jolla sitä olisi voitu hämmentää. Silloin munkki Paavali hädissään työnsi paljaan kätensä kuumaan tervaan ja hämmensi sitä, niin että kiehuminen lakkasi. Hämmästyneinä muut veljet näkivät, ettei hänen kädelleen tapahtunut mitään – se ei ollut edes mustunut tervasta, puhumattakaan palohaavoista. Jotkut alkoivat pitää Paavalia pyhänä ja jumalankantajana, mutta toiset veljet eivät uskoneet, että hänessä voisi vaikuttaa näin suuri armo. Paavali itse nimitti itseään tomuksi ja tuhkaksi ja vielä houkaksikin.

Tapahtuman jälkeen luostarin johtaja lähetti Paavalin suorittamaan jotakin kuuliaisuustehtävää luostarin ulkopuolelle ja kutsui koolle hartaimmat veljet. Hän ehdotti, että he kaikki rukoilisivat muutaman päivän ankarasti paastoten, että Jumala näyttäisi heille, mille pyhyyden asteelle Paavali oli kohonnut. Eräänä yönä Jumala tempasi heidät kaikki heidän nukkuessaan ihanaan puutarhaan. Siellä he kohtasivat munkki Paavalin, joka kumartaen tervehti heitä. Paavali jakoi kukkia ja oksia puutarhasta ja hyvästeli heidät. He heräsivät kaikki täynnä iloa ja kertoivat toisilleen, mitä heille oli unessa tapahtunut.

Paavali ei kuitenkaan tämän jälkeen enää palannut luostariin vaan lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Kierreltyään pyhillä paikoilla hän siirtyi Kyprokselle, missä hän asui joitakin vuosia korkealla vuorella. Sielläkin hän tuli tunnetuksi, ja paljon väkeä alkoi käydä hänen luonaan. Niinpä hän siirtyi uuteen paikkaan Konstantinopolin tuntumassa. Elettyään siellä jonkin aikaa hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle kuten aikoinaan Moosekselle: ”Nouse vuorelle kuolemaan!” Niinpä hän nousi lähistöllä olevalle Paregorian vuorelle, kumarsi Jumalaa ja jonkin ajan kuluttua nukkui pois Herrassa.

Pyhä marttyyri Filotea syntyi Turnovossa Bulgariassa 1300-luvun puolivälin tienoilla. Hänen vanhempansa olivat tavallisia maanviljelijöitä. Hurskas äiti oli tuskin ehtinyt istuttaa tyttärensä sieluun ensimmäiset hyveellisen elämän periaatteet, kun hänet jo kutsuttiin pois tästä elämästä. Filotean isä solmi pian uuden avioliiton ja tyttönen sai kestää monia hankaluuksia äitipuolensa taholta. Filotea oli kuitenkin kärsivällinen ja edistyi hurskaudessa.

Filotean ollessa 12-vuotias äitipuoli lähetti hänet viemään evästä isälle, joka oli töissä pellolla. Matkalla Filotea tapasi köyhiä ihmisiä ja jakoi heille suurimman osan mukanaan olleesta ruoasta. Illalla isä tuli kotiin nälkäisenä ja kysyi vaimoltaan, miksi tämä oli lähettänyt niin vähän syötävää. Vaimo vastasi kyllä lähettäneensä tarpeeksi ruokaa ja syytti Filoteaa. Kun sama toistui seuraavina päivinä, isä asettui lopulta väijyksiin nähdäkseen mitä todella tapahtui. Nähdessään tyttärensä jakavan hänelle tarkoitettuja eväitä köyhille, jotka selvästikin olivat jo odottamassa, hän raivostui. Hän syöksyi Filotean kimppuun, sitoi hänet köydellä ja löi häntä vyössään olleella työkalulla. Filotean jalasta alkoi vuotaa verta ja hän menehtyi. Isä aikoi piilottaa ruumiin mutta ei saanut sitä siirrettyä, sillä se oli muuttunut käsittämättömän painavaksi ja sitä ympäröi kirkas hohde. Tajuttuaan, mitä oli tehnyt, isä meni itse Turnovoon ilmoittautumaan viranomaisille.

Tapahtuneesta ilmoitettiin metropoliitalle, joka tuli papiston ja kansan seuraamana paikalle aikoen siirtää ruumiin katedraaliin, mutta kaikki yritykset Filotean ruumiin nostamiseksi epäonnistuivat. Lopulta päätettiin lausua ääneen Bulgarian ja koko kristikunnan kuuluisimpien pyhien paikkojen nimiä toivoen, että pyhä itse antaisi jonkin merkin. Kun ruumista ei vieläkään saatu liikutettua, ryhdyttiin lausumaan Romanian pyhien paikkojen nimiä. Kun mainittiin äskettäin perustettu Curtea de Argetsin kirkko Valakiassa, pyhän ruumis muuttui heti kevyemmäksi ja tästä merkistä ymmärrettiin, että hän tahtoi tulla siirretyksi sinne. Asiasta ilmoitettiin heti kirjeellä ruhtinas Radu I:lle, joka saapui viivyttelemättä Tonavan rannalle ottamaan vastaan pyhän ruumiin. Kirkosta tuli heti yksi Romanian tärkeimmistä pyhiinvaelluspaikoista, ja se on sitä tänäkin päivänä pyhän Filotean tekemien ihmeiden ansiosta.

Pyhittäjä Gregorios syntyi todennäköisesti Serbiassa 1300-luvun alkuvuosina. Jo hyvin nuorena hänestä tuli pyhittäjä Gregorios Siinailaisen (6.4.) oppilas. Siinailta tullut pyhä Gregorios toi hesykastisen tradition Athokselle ja oppilaittensa välityksellä koko Balkanin ja jopa Venäjänkin alueelle. Opettajansa kuoleman jälkeen (n. 1350) nuorempi Gregorios siirtyi Konstantinopolista Traakian Paroriaan Bysantin keisarikunnan ja Bulgarian raja-alueelle, minne hän asettui asumaan hengellisen veljensä pyhän Romuluksen kanssa. Pian heidän oli kuitenkin pakko lähteä erakkomajastaan turkkilaisten hyökkäysten takia.

Yhdessä hengellisen isänsä Hilarionin kanssa veljet siirtyivät Zagoraan. Pian tämän jälkeen Romulus lähti Athokselle, jonne Gregorios seurasi häntä Hilarionin kuoleman jälkeen. Yhdessä he kilvoittelivat hiljaisuudessa, rukouksessa ja paastossa Athoksen eteläosan erämaassa Suuren lavran lähellä. Heidän luonaan alkoi kuitenkin käydä niin paljon munkkeja ja vierailijoita, että he siirtyivät yksinäisempään paikkaan.

Kun Serbian hallitsija Jovan Uglješ kuoli vuonna 1371, Pyhä vuori menetti voimakkaan suojelijansa. Pelko turkkilaisten hyökkäyksistä levisi munkkien keskuuteen ja monet heistä, joukossa myös Romulus, lähtivät pois Athokselta. Gregorios kuitenkin jäi ja perusti keljansa lähettyville Pyhän Nikolaoksen luostarin, joka tunnetaan nykyisin perustajansa mukaan Gregorioksen luostarina.

Lopulta aseellisten hyökkäysten uhka kasvoi niin suureksi, että Gregorioskin joutui poistumaan Athokselta. Hän meni kilvoittelemaan Serbiaan, missä luostarielämä kukoisti hurskaan ruhtinas Lazarin (15.6.) rakennuttaessa jatkuvasti uusia luostareita. Siellä Athoksen pakolaiset, heidän joukossaan myös Romulus, ottivat hänet lämpimästi vastaan. Heitä alettiin kutsua ”siinailaisiksi”, koska he noudattivat uskollisesti oppi-isänsä pyhän Gregorios Siinailaisen opetuksia. Ruhtinas osoitti heille asuinpaikaksi kauniin rauhallisen paikan Braniševon alueelta. Gregorios asettui luolaan, jonka hän pian muutti pyhälle Nikolaokselle omistetuksi kirkoksi. Oppilaitaan varten hän perusti Gorniakin luostarin. Sieltä käsin ”siinailaiset” perustivat useita luostareita eri puolille Serbiaa levittäen serbialaisten keskuuteen Athokselta ja Siinailta lähtöisin olevaa sydämen rukouksen traditiota.

Jotkut arvelevat, että vähän ennen kuolemaansa (n. 1405) pyhä Gregorios palasi luostariinsa Athokselle. Hänen reliikkejään säilytettiin Gregorioksen luostarissa aina vuoden 1761 tulipaloon saakka, minkä jälkeen ne siirrettiin Serbiaan. Lopulta ne sijoitettiin Gorniakin luostariin. Osa reliikeistä on palautettu Gregorioksen luostarille.

Pyhittäjä Nil syntyi 1400-luvun lopulla Novgorodin alueella. Jo nuorena hänen sielussaan syttyi rakkaus Jumalaan. Kilvoiteltuaan ensin jonkin aikaa Pihkovan alueella Krypetskin luostarissa hän vetäytyi noin vuonna 1515 erämaahan Rževin seudulle. Hän eli yrteillä ja tammenterhoilla ja vahvisti sieluaan lakkaamattomalla hengellisellä mietiskelyllä, paastolla, valvomisella ja rukouksella. Nähdessään hänen pyhän elämänsä Paholainen hyökkäsi häntä vastaan ja yritti karkottaa hänet erämaasta tekeytymällä villipedoiksi, käärmeiksi ja muiksi matelijoiksi, mutta pyhittäjä Nil torjui demoniset hyökkäykset ristinmerkillä ja rukouksella. Sielunvihollisen yllytyksestä joukko rosvoja tuli surmaamaan Nilin, mutta hekin muuttuivat aroiksi ja sävyisiksi, kun pyhittäjä tuli heitä vastaan Jumalanäidin ikonia kantaen.

Lähiseudun asukkaat alkoivat käydä Nilin luona kysymässä neuvoa ja pyytämässä esirukouksia saaden häneltä suurta lohdutusta. Ihmisiltä tuleva maine ja kunnioitus sai kuitenkin Nilin pelkäämään, että hän voisi maallisen maineen tähden menettää taivaallisen palkinnon, ja hän alkoi yötä päivää rukoilla apua ja johdatusta Jumalanäidiltä. Kerran rukoillessaan hän kuuli äänen, joka kehotti häntä lähtemään Stolobnojen saarelle. Iloiten ja Jumalanäitiä kiittäen hän jätti erämaan, jossa oli kilvoitellut kolmetoista vuotta, ja siirtyi Seligerin järvelle Stolobnojen saareen. Siellä hän jatkoi täydessä yksinäisyydessä entisiä kilvoituksiaan iloiten hengessään, kohoten taivaallisten asioiden katseluun ja pitäen kuoleman hetken aina mielessään.

Paholainen hyökkäsi jälleen Niliä vastaan demonien joukon kanssa, mutta Nil karkotti ne kaikki ristinmerkillä ja Jumalaan turvautuen. Myös lähiseudun asukkaat aiheuttivat Nilille paljon kärsimyksiä. He yrittivät karkottaa hänet sytyttämällä saarella kasvaneen metsän tuleen. Tulipalo kuitenkin sammui aivan kuin Jumalan viittauksesta edettyään jo mäelle, jolla hänen keljansa oli. Mitä useamman tappion Paholainen koki, sen raivokkaammin se hyökkäsi Niliä vastaan. Sen yllyttäminä rosvot tulivat taas ahdistelemaan Niliä vaatien häntä luovuttamaan aarteensa. Nil vastasi, että kaikki hänen aarteensa ovat keljan nurkassa. Rosvojen rynnättyä keljaan ikonista loistava valo sokaisi heidät. He katuivat heti syntejään ja Nilin rukousten tähden Jumala palautti heille näön.

Puhdistuttuaan erakkokilvoitusten ja kärsivällisyyden kautta himoista pyhittäjä Nil sai selvänäkemisen ja hengellisen viisauden lahjan. Hänestä tuli tietämättömyyden pimeydessä vaeltavalle kansalle kirkas valo, jolta monet tulivat pyytämään neuvoa, opetusta, lohdutusta ja esirukouksia.

Vietettyään elämänsä hellittämättömässä paasto-, valvomis- ja rukouskilvoituksessa Nil sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän rukoili hartaasti Jumalaa, että saisi ennen lähtöään vielä osallistua pyhiin Kristuksen salaisuuksiin. Jumalan sallimuksesta hänen rippi-isänsä, igumeni Sergei tulikin saarelle pyhät ehtoollislahjat mukanaan. Täynnä hengellistä iloa pyhä Nil osallistui ehtoolliseen. Sitten hän profeetallisen hengen innoittamana ennusti, että hänen kilvoittelupaikalleen tulee syntymään luostari. Tämä toteutui 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Kun igumeni Sergei kahden päivän kuluttua palasi saarelle, hän löysi Nilin kuolleena. Tämän kasvot olivat valoisat kuin elävällä ihmisellä ja kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pyhittäjä Nil nukkui Herrassa vuonna 1554 vietettyään erämaassa 40 vuotta, joista 27 vuotta Stolobnojen saarella. Koko tuon ajan hän eli erämaassa käymättä kertaakaan missään kaupungissa tai kylässä ja rukoili lakkaamatta Jumalaa, jota hän oli rakastanut äitinsä kohdusta asti.

Pyhittäjä Antonin vanhemmat olivat vienalaisia Kehtan kylän asukkaita, jotka elivät hurskaasti, kävivät usein kirkossa ja pyrkivät noudattamaan evankeliumin käskyjä. Vuonna 1478 heille syntyi hartaiden rukousten hedelmänä esikoispoika, jolle he antoivat nimeksi Andrei. Hänestä varttui hyveellinen, puhdassydäminen ja sävyisä lapsi, jota kaikki rakastivat. Seitsemän vuoden ikäisenä hän alkoi lukutaidon ohella opetella ikonimaalausta. Hän kävi usein kirkossa eikä tuntenut sielussaan kiinnostusta vanhempiensa maanviljelystöihin vaan halusi palvella Jumalaa.

Vanhempiensa kuoltua Andrei, joka oli tuolloin 25-vuotias, muutti Novgorodiin erään pajarin palvelukseen. Isäntänsä neuvosta hän solmi avioliiton, mutta vuoden kuluttua vaimo kuoli. Andrei piti sitä Jumalan tahtona. Hän palasi synnyinseudulleen ja myytyään osansa vanhempiensa omaisuudesta hän jakoi rahat köyhille ja suuntasi kulkunsa pyhittäjä Pahomin perustamaan Kenojärven luostariin ottamatta mukaansa edes vaihtovaatekertaa. Viisi kilometriä ennen luostaria yö yllätti hänet. Rukoiltuaan hän asettui levolle ja näki unessa valkoasuisen miehen, jolla oli risti kädessään. Tämä sanoi: ”Ota ristisi äläkä pelkää aloittaa kilvoitustasi. Älä pelkää Paholaisen juonia, sillä sinusta tulee hengellisten pyrkimysten mies ja monien munkkien ohjaaja.” Andrei heräsi sydän tulvillaan hengellistä iloa ja vietti loppuyön rukoillen. Aamulla hän saapui Kenojärven luostariin ja lankesi nöyrästi pyhittäjä Pahomin jalkoihin pyytäen päästä munkkien joukkoon. Pahomi puki hänet munkinviittaan ja antoi hänelle nimen Antoni pyhittäjä Antonios Suuren mukaan. Tämä tapahtui vuonna 1508 Antonin ollessa 30 vuoden ikäinen.

Pyhittäjä Pahomi alkoi itse ohjata uutta munkkia. Antoni tuli kirkkoon ennen kaikkia muita ja säilytti koko ajan sydämessään ajatuksen viimeisestä tuomiosta ja tulevasta lahjomattomasta palkasta. Hänellä oli hyvä terveys ja hän teki mielellään raskaita maanviljelys- ja keittiötöitä veljestön yhteiseksi hyväksi. Fyysisellä työllä hän kuoletti ruumistaan ja puhdisti sieluaan. Hän taisteli sitkeästi pahojen henkien aiheuttamia kiusauksia vastaan ja voitti ne aina. Hän nukkui äärimmäisen vähän ja paastosi ankarasti. Koko veljestö rakasti ja kunnioitti häntä.

Tuohon aikaan luostarissa ei ollut pappismunkkia. Pyhittäjä Pahomin ja veljien pyynnöstä Antoni matkusti Novgorodiin, missä arkkipiispa vihki hänet papiksi. Luostariin palattuaan hän enensi kilvoituksiaan. Vapaa-aikanaan hän hoiti sairaita luostarin sairastalossa valmistaen itseään uusiin kilvoituksiin. Lopulta hän pyysi pyhittäjä Pahomilta siunauksen erakkoelämän aloittamiseen.

Yhdessä kahden hurskaan munkin Aleksanterin ja Joakimin kanssa Antoni purjehti Äänisjokea pitkin kunnes saapui pienelle Jemtsajoelle. Sen varrelle he rakensivat kirkon ja keljat. Pian heidän joukkoonsa liittyi neljä muuta munkkia. Yhdessä he kilvoittelivat kaukana ihmisasumuksista, missä erämaan hiljaisuuden rikkoi vain munkkien palava rukous ja linnunlaulu. Ihmiskunnan vihollinen ei kuitenkaan voinut sietää heidän hurskasta elämäänsä. Se herätti lähiseudun asukkaissa epäluuloja heitä kohtaan ja pakotti heidät lopulta jatkamaan vaellustaan metsien ja soiden läpi kohti pohjoista.

Kerran Antonin rukoillessa veljien kanssa kädet kohotettuina heidän luokseen tuli Samuel-niminen kalastaja. Pyhittäjä siunasi hänet ja keskusteli pitkään hänen kanssaan pyytäen häntä osoittamaan heille sopivan kilvoittelupaikan. Samuel vei heidät Mikaelinjärvelle, josta Siijajoki saa alkunsa. Paikka sijaitsi noin 80 kilometrin päässä Holmogorysta¹ ja sitä ympäröivät aarniometsät, tiheiköt, sammalta kasvavat suot ja syvät järvet. Ihmisasumuksia siellä ei ollut, vain metsästäjät kävivät siellä joskus. Heidän kertomansa mukaan paikalta kuului usein kellojen soittoa ja munkkien laulua, ja siitä sai alkunsa käsitys, että Jumala oli tarkoittanut paikan luostaria varten. Tuolle paikalle pyhittäjä veljestöineen rakensi rukoushuoneen ja keljat, ja niin sai alkunsa kuuluisa Siijajoen luostari. Tämä tapahtui vuonna 1520 Antonin ollessa 42 vuoden ikäinen.

Munkit saivat niukan ravintonsa raivaamastaan kasvimaasta ja söivät lisäksi metsän antimia: marjoja, kasvien juuria ja sieniä. Öljystä, leivästä ja suolasta oli usein puutetta ja he näkivät nälkää. Kerran puute kasvoi niin suureksi, että veljet alkoivat napista ja aikoivat lähteä erämaasta, mutta Herra auttoi pyhää Antonia. Tuntematon Kristusta rakastava kulkija toi heille jauhoja, öljyä ja leipää ja lahjoitti vielä rahaakin luostarin rakentamista varten luvaten tulla myöhemmin uudelleen. Kulkija ei kuitenkaan enää koskaan palannut.

Samoihin aikoihin Novgorodin arkkipiispan lähettämä veronkerääjä Vasili Bebr alkoi kuvitella, että Antonilla oli paljon rahaa, ja yllytti rosvojoukon ryöstämään luostarin. Herra kuitenkin suojeli uskollisia palvelijoitaan. Munkkien asuinsijaa lähestyessään rosvot näkivät aseistautuneiden miesten vartioivan paikkaa eivätkä odottelustaan huolimatta löytäneet sopivaa tilaisuutta ryöstöretkelle. Lopulta he pakenivat peloissaan ja kertoivat näkemästään Bebrille. Tämä ymmärsi, että Herra itse suojelee munkkeja, ja tuli katuvaisena tunnustamaan syntinsä pyhittäjä Antonille.

Pyhän Antonin ja hänen kilvoittelutovereidensa maine levisi ympäristöön ja monet alkoivat käydä heidän luonaan. Muutamat jäivät yhteisöön ja vihkiytyivät munkeiksi. Veljestön kasvaessa Antoni lähetti kaksi oppilastaan Aleksanterin ja Jesajan Moskovaan suuriruhtinaan luo pyytämään luvan luostarin rakentamiseen. Saamillaan lahjoituksilla he rakensivat suuren puukirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Perimätiedon mukaan Antoni itse maalasi ikonostaasiin Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Uusi kirkko kuitenkin tuhoutui tulipalossa, joka sai alkunsa palamaan jääneestä tuohuksesta, mutta Pyhän Kolminaisuuden ikoni säilyi vahingoittumattomana. Myöhemmin monet sairaat paranivat ihmeellisesti sen äärellä. Antoni rakennutti luostariin uuden kirkon sekä vielä kaksi muuta kirkkoa, toisen Jumalansynnyttäjän ilmestymisen ja toisen pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kunniaksi. Veljestön pyynnöstä hän otti vastaan nimityksen igumeniksi.

Muutaman vuoden ajan pyhittäjä Antoni johti luostaria ollen kaikille hyvänä esimerkkinä. Joka päivä hän seisoi kirkossa palvelukset alusta loppuun nojaamatta sauvaan tai seinään. Rukouksen jälkeen hän ryhtyi työhön näyttäen siinäkin veljille esimerkkiä. Hän rakasti myös lukemista ja kokosi luostariin pyhien isien teoksia. Hänen ruokansa oli niukkaa ja vaatteet niin kuluneet ja paikatut, ettei kukaan sivullinen olisi tuntenut häntä luostarin johtajaksi. Jatkuvasti hän rohkaisi ja kannusti raskaissa kuuliaisuustehtävissä olevia veljiä. Erityistä rakkautta hän osoitti sairastaville veljille opettaen heitä kärsivällisesti kestämään sairautensa, rukoilemaan lakkaamatta ja pitämään mielessään lähestyvä kuoleman hetki. Sairaiden hoidosta vastaaville veljille hän määräsi oman valvojan.

Luostarissa noudatettiin ankaria yhteiselämän periaatteita ja väkijuomien hallussapito oli ehdottomasti kielletty. Luostarissa kävi pyhiinvaeltajia ja munkkien lukumäärä nousi 70:een. Monet veljistä elivät pyhää ja hengellisten kilvoitusten täyttämää elämää. Eräs heistä, Joona, kirjoitti myöhemmin muistiin pyhittäjä Antonin elämäkerran.

Ihmisten osoittama kunnioitus kiusasi kuitenkin Antonia. Johdettuaan luostaria muutaman vuoden ajan hän nimitti seuraajakseen hengellisessä elämässä kokeneen munkki Feognostin ja vetäytyi erään toisen veljen kanssa yksinäiseen paikkaan Dubnitskijärven saarelle Siijajoen yläjuoksulle. Sinne hän rakensi pienen majan ja rukoushuoneen ja raivasi kasvimaan. Elantonsa hän hankki omalla työllään ja lähetti ylimääräisen sadon luostariin.

Jonkin ajan kuluttua Antoni siirtyi toiseen asumattomaan paikkaan Padunjärvelle, pystytti itselleen keljan ja keskittyi rukoukseen. Paikka oli ihanteellinen hengelliseen mietiskelyyn. Sitä ympäröivät korkeat mäet, joilla kasvava metsä tuntui alhaalta katsoen ulottuvan taivaaseen. Näin hän kilvoitteli kaksi vuotta erämaassa luostarin ulkopuolella.

Sillä välin igumeni Feognost luopui tehtävästään, ja veljestön pyynnöstä pyhittäjä Antoni palasi luostarin johtajaksi. Korkean ikänsä vuoksi hän ei enää jaksanut tehdä raskaita töitä mutta paasto- ja rukouskilvoituksiaan hän jatkoi hellittämättä. Pyhän elämänsä palkkioksi hän sai selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Ankarat kilvoitukset ja ikä kuivettivat Antonin ruumiin. Hän painui kumaraan ja heikkeni niin, ettei päässyt kävelemään ilman apua. Rukoussääntönsä hän luki istualtaan. Veljestön pyynnöstä hän nimitti itselleen seuraajan ja kehotti tätä noudattamaan tarkasti luostarisääntöjä niin jumalanpalvelusten kuin ruokailunkin suhteen, rakastamaan kaikkia yhtäläisesti ja olemaan kaikkien palvelija. Lisäksi pyhittäjä neuvoi johtajaa keskustelemaan ja neuvottelemaan kaikista luostarin asioista veljien kanssa tyytymättömyyden välttämiseksi. Veljiä hän kehotti olemaan kestäviä rukouksessa, elämään yksimielisesti keskinäisessä rakkaudessa, karttamaan vihaa ja viekkaita puheita, alistumaan vanhempien veljien tahtoon ja vaalimaan sielun ja ruumiin puhtautta. Veljien pyynnöstä Antoni laati heille myös kirjalliset munkkielämän ohjeet.

Munkkien kysyessä, minne pyhittäjä Antoni halusi tulla haudatuksi, hän vastasi: ”Sitokaa jalkani ja raahatkaa syntinen ruumiini korpeen, upottakaa se sammaleeseen ja suohon villieläinten ja matelijoiden raadeltavaksi tai ripustakaa puuhun lintujen syötäväksi tai heittäkää se kiveen köytettynä järveen”. Mutta munkit vastasivat suoraan, etteivät he tee niin vaan hautaavat hänet kunniallisesti. Kuolemaansa edeltävänä päivänä Antoni osallistui pyhään ehtoolliseen ja seuraavana päivänä, 7. joulukuuta vuonna 1556 ennen aamupalvelusta hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli kuollessaan 79 vuoden ikäinen ja oli elänyt Siijajoen seudulla luostarissa ja erämaassa yhteensä 37 vuotta. Veljet hautasivat hänet Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon.

Pyhittäjä Antonin pyhäinjäännösten luona tapahtuneiden monien ihmeiden johdosta hänet kanonisoitiin vuonna 1579 vain 23 vuotta kuolemansa jälkeen. Hänen muistoaan on alusta lähtien vietetty koko Venäjän kirkossa. Häntä kunnioitetaan erityisesti ikonimaalareiden suojelijana.

Pyhä Nikolaos on kirkon kaikkein kunnioitetuimpia ja rakastetuimpia pyhiä niin idässä kuin lännessäkin. Hän on oikean uskon puolustaja, piispojen esikuva ja kirkon elävä pylväs. Hän on tehnyt lukemattomia ihmeitä häntä avuksi huutaneille köyhille, hylätyille ja kärsiville sekä pelastanut monia vaaraan joutuneita.

Pyhä Nikolaos tunnetaankin paremmin loppumattomista kuolemansa jälkeen tekemistään ihmeistä kuin maanpäällisestä elämästään. Vanhin Nikolaoksen elämäkerta on peräisin vasta puoli vuosituhatta Nikolaoksen jälkeiseltä ajalta. Sen kirjoittanut Konstantinopolin patriarkka Methodios (k. 847) toteaa, että ”tähän saakka tämän verrattoman esipaimenen elämä on ollut tuntematon uskovien enemmistölle”. Pyhän Nikolaoksen elämään onkin liitetty suuri määrä tarinoita, joiden historiallisuus on kyseenalainen. Lisäksi hänet on sekoitettu 400-luvun lopulla Myrran lähistöllä eläneeseen munkki Nikolaokseen ja tämän elämäkertaan.

Elämäkerran mukaan Nikolaos syntyi Lyykian Patarassa 200-luvun lopulla kristittyyn perheeseen. Lapsuudestaan saakka hän osoitti hengellistä intoa: kerrotaan, että hän kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin. Hän rakasti hiljaisuutta ja hartautta. Hänen setänsä, joka oli arkkipiispa ja myös nimeltään Nikolaos, opetti häntä ja vihki hänet papiksi jo nuorena. Nikolaos kilvoitteli valvoen, paastoten ja rukoillen.

Nikolaoksen suurimmaksi hyveeksi muodostui kuitenkin hyvän tekeminen ja omastaan antaminen. Vanhempiensa kuoltua hän peri suuren omaisuuden, jota hän alkoi jakaa köyhille ja tarvitseville. Hän piti itseään pelkkänä köyhille kuuluvan omaisuuden hoitajana. Nikolaos pyrki kaikin keinoin pitämään hyvät tekonsa salassa, jotta ei menettäisi taivaallista palkkiotaan. (Vrt. Matt. 6:7) Kun hän kuuli kolmesta neidosta, joiden isä oli niin velkaantunut, että hänen olisi myytävä tyttärensä prostituoiduiksi, Nikolaos päätti viedä heille kultaa myötäjäisiksi tarvittavan summan, jotta neidot pääsivät onnellisesti avioon. Nikolaos hiipi yöllä paikalle ja heitti kultanyytin avoimesta ikkunasta sisään. Hämmästynyt perhe iloitsi suuresti tapahtuneesta, jolle he eivät keksineet selitystä. Nikolaos toisti tekonsa vielä kahdesti. Kolmannella kerralla perheen isä sai selville, keneltä kulta tuli. Nikolaos vaati häntä lupaamaan, ettei kertoisi asiasta kenellekään.

Jumala mielistyi suuresti Nikolaokseen ja palkitsi hänet armolahjoilla ja ihmeillä, joiden maine alkoi levitä ihmisten keskuudessa. Nikolaos lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Matkalla hän tyynnytti kaksi kertaa laivaa uhanneet raivokkaat myrskytuulet.

Kun piispainkokous kokoontui valitsemaan Myrran kaupungille uutta esipaimenta, enkeli ilmoitti piispoille, että heidän tulisi valita Nikolaos. Kansan suureksi iloksi näin tapahtui.

Diocletianuksen ja Maximianuksen viimeisen suuren vainon aikana pyhä Nikolaos heitettiin vankilaan. Siellä hän jatkoi hengellisen laumansa kaitsemista rohkaisten ja vahvistaen vangittuja kristittyjä sanoillaan. Keisari Konstantinuksen aikana Nikolaos vapautettiin ja hän osallistui ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 325. Nikolaos puolusti järkähtämättömästi ortodoksista uskoa Areioksen harhaoppia vastaan.

Nikolaos oli ihmisten ystävä ja laumansa hyvä paimen. Mikä tahansa toisen kärsimä epäonni sai hänet säälin valtaan. Erityisesti hän pyrki puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Hän vetosi hallitusmiehiin, jotta epäoikeudenmukaisesti tuomittujen ei tarvitsisi kärsiä rangaistusta. Hänen kerrotaan ilmestyneen unessa keisarille puolustaen kolmea salaliitosta perusteettomasti syytettyä roomalaista virkamiestä. Myrran kaupungin Nikolaos pelasti nälänhädältä ilmestymällä viljalaivan kapteenille, jota hän pyysi rantautumaan Myrrassa ja purkamaan lastinsa siellä.

Pyhän Nikolaoksen hahmosta säteili rauhaa, joka oli silmin nähtävissä. Kun hän nukkui pois, kansa suri paimenensa, ohjaajansa ja siunauksiensa lähteen menetystä katkerasti, mutta enkelit ja pyhät iloitsivat saadessaan hänet luokseen. Hänet haudattiin Myrraan, johon rakennettiin kirkko hänen kunniakseen. Reliikkejä kunnioittamaan tuli vuosittain suurin määrin pyhiinvaeltajia. Myrran jouduttua muslimien haltuun italialaiset kauppiaat veivät pyhän Nikolaoksen ruumiin vuonna 1087 Barin kaupunkiin Etelä-Italiaan. Siirrolla on oma juhlapäivänsä 9.5. Reliikit ovat yhä Barissa ja niistä vuotaa mirhaa, jota kutsutaan nimellä Manna di San Nicola.

Pyhää Nikolaosta kunnioitetaan niin idässä kuin lännessäkin erityisesti merellä kulkevien suojelijana. Hän on auttanut lukuisia vaaraan joutuneita laivoja ja merenkävijöitä. Hän on ilmestynyt merihätään joutuneen laivan ruorissa tuoden sen onnellisesti satamaan. Hän on pelastanut mereen pudonneita, jotka ovat huutaneet häntä avuksi. Venäjällä pyhää Nikolaosta kunnioitetaan sadon suojelijana ja lännessä koululaisten ja nuorten varjelijana. Omana suojelijanaan Nikolaosta ovat kunnioittaneet muun muassa Napoli, Sisilia, Liège, Freiburg ja monet muut kaupungit Italiassa, Saksassa, Itävallassa, Belgiassa, Hollannissa, Kreikassa ja Venäjällä. Pyhän Nikolaoksen kunnioittaminen on säilynyt jopa protestanttisella kulttuurialueella, mutta maallistuneessa muodossa, joulupukkiperinteenä (”Santa Claus”).

Pyhän Nikolaoksen kunniaksi on rakennettu valtaisa määrä kirkkoja. Yksi kuuluisimmista rakennettiin Konstantinopoliin 500-luvulla. Yksistään Englannissa hänelle on omistettu noin 400 kirkkoa. Hän on myös ainoa ”ei-raamatullinen” pyhä, jolla on viikoittainen muistopäivä. Ortodoksinen kirkko muistelee pyhää Nikolaosta joka torstai.

Asella oli roomalainen neito, joka omistautui Jumalan palvelukseen hyvin nuorena. Hän vihkiytyi nunnaksi vain 10-vuotiaana ja aloitti erakkokilvoituksen pienessä keljassa 12-vuotiaana. Hänestä kasvoi hengellinen ohjaaja, jonka alaisuudessa kilvoitteli useita neitoja. Monia kirkkoisiä vieraili hänen johtamassaan luostarissa Roomassa. Pyhä Hieronymus kutsui Asellaa “Herran kukkaseksi”.

Pyhä Asella nukkui pois vuoden 406 tienoilla. Eräässä keskiaikaisessa balladissa lauletaan: “Roomassa näin kauniin Asellan, tuon varttuvan neitseen luostarissaan, suloisen naisen, joka ruokkii ehtoollisvieraat.”

Pyhä Abraham (Abramios) syntyi Syyrian Emesassa (Homs) keisari Zenonin (474–477) hallitusaikana ja vihkiytyi munkiksi jo varhaisessa nuoruudessaan. Kun hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, arabit tekivät ryöstöretken hänen luostariinsa, josta hän joutui pakenemaan. Hän matkasi igumeninsa kanssa Konstantinopoliin, jossa hänen hyveellisyytensä ja kilvoittelunsa huomattiin. Eräs hovimies oli perustanut luostarin kotikaupunkiinsa Kratiaan¹, ja Abraham valittiin sen igumeniksi vain 26-vuotiaana.

Kratiassa Abrahamin maine alkoi levitä, ja pyhiinvaeltajia tuli koko ajan enemmän kuulemaan hänen opetuksiaan. Abraham kuitenkin kärsi maineesta ja kaipasi hiljaisuutta. Kuuden vuoden kuluttua hän pakeni kaikessa hiljaisuudessa ja taivalsi Jerusalemiin. Siellä hän alkoi kilvoitella tavallisena munkkina Eudokian torniluostarissa, jonka pyhä Sabbas (5.12.) oli perustanut kaupungin keskustaan Daavidin torniin.

Kratian piispa odotti neljä vuotta, että Abraham palaisi vapaaehtoisesti, mutta sen jälkeen hän ekskommunikoi Abrahamin tottelemattomuuden tähden. Tästä kuullessaan Abraham tyrmistyi, ja kun hän ei saanut ketään toista piispaa ottamaan häntä takaisin ehtoollisyhteyteen, hän palasi Kratiaan ja alkoi taas hoitaa igumenin tehtäviä.

Pian tämän jälkeen Kratian piispa kuoli, ja Abraham valittiin yksimielisesti hänen seuraajakseen. Vaikka Abraham rakastikin hiljaisuutta, uudessa tehtävässään hän omistautui lähimmäistensä palvelemiseen ja hyvän tekemiseen. Hän perusti orpokoteja, majataloja ja sairaaloita. Hän antoi almuja köyhille, karkotti riivaajia ja suoritti ihmetekoja. Mutta Jumalan rakkauden lisäksi hänen sisällään kasvoi koko ajan myös autiomaan hiljaisuuden kaipaus.

Kerran ollessaan hoitamassa asioita Konstantinopolissa Abraham pyysi Jumalaa ilmaisemaan tahtonsa hänelle. Pian pyhä Sabbas ilmestyi hänelle unessa neuvoen häntä palamaan luostarin rauhaan. Piispa jätti seurueensa ja lähti kohti Jerusalemia kenenkään tietämättä.

Pyhässä kaupungissa Abraham palasi omalle paikalleen torniluostarin veljestössä ja omistautui askeettisiin kilvoituksiin. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin siirtyi Ruban erämaahan, jossa hän vietti kahdeksan vuotta. Jumala siunasi häntä suomalla hänelle armon parantaa niin sielullisesti kuin ruumiillisesti sairaita. Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen pyhä Abraham nukkui pois rauhassa vuoden 558 tienoilla ja sai Kristukselta taivaallisen kruunun.

Pyhä Maksim oli syntyperältään kreikkalainen. Konstantinopolin patriarkka nimitti hänet vuonna 1283 Kiovan metropoliitaksi.

Kiova oli tuolloin mongolien¹ hyökkäyksen jäljiltä raunioina ja väestö hajallaan. Metropoliitta Maksim yritti palauttaa järjestyksen vierailemalla Ordassa kaanin luona ja kutsumalla koolle kirkolliskokouksen. Hän matkusti ympäri Venäjää opettamassa kansaa ja hoitamassa kirkon asioita. Vuonna 1299 mongolit tekivät Kiovaan toisen tuhoisan hyökkäyksen, minkä jälkeen Maksim siirsi metropoliitan istuimen pohjoiseen, Vladimirin kaupunkiin, josta tuli näin Venäjän kirkon keskus. Vladimirissa Maksim rukoili ratkaisunsa aiheuttamien epäilysten ahdistamana Jumalanäitiä. Seuraavana yönä Jumalanäiti ilmestyi hänelle sanoen: ”Teit hyvin, palvelijani Maksim, kun tulit asumaan kaupunkiini.” Sitten hän ojensi Maksimille omoforin ja sanoi: ”Ota tämä omofori ja kaitse kaupunkini lampaita.” Herätessään Maksim löysi omoforin olkapäiltään. Hän teetätti sitä varten kultaisen lippaan ja asetti sen kirkkoon, jossa sen äärellä tapahtui lukuisia ihmeitä. Myöhemmin omofori katosi ruhtinaiden välisten sotien aikana.

Maksim kaitsi viisaasti hengellistä laumaansa mutta ei saanut aikaan sopua keskenään riitelevien ruhtinaiden keskuuteen. Hän nukkui pois rauhassa 6. joulukuuta vuonna 1305 ja hänet haudattiin Vladimiriin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.