Yazdbozed kuului syntyjään persialaiseen pappiskastiin. Hän tuli kuitenkin tuntemaan oikean uskon ja otti kasteen Armenian Dvinissä. Pian tämän jälkeen mazdalaiset ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat hänet uskontonsa luopiona kuolemaan. Pyhä Yazdbozed mestattiin 9. joulukuuta vuonna 553. Hänen nimensä merkitsee ”Jumalan pelastamaa”, ja siksi kreikkalaisissa lähteissä häntä muistellaan vastaavalla kreikkalaisella nimellä Sositheos.

Pyhä Stefanos, joka valaisi kilvoituksillaan Konstantinopolia ikonoklasmin loppuvuosina 800-luvulla, oli hurskaiden Sakariaan ja Teofanon poika. Koko odotusajan äiti söi vain leipää ja vihanneksia. Kun lapsi sitten syntyi, tällä oli ristikuvio rinnassaan enteenä hänen kieltäymysten täyttämästä elämästään. Kerrotaan, että jo sylivauvana hän kieltäytyi äidinmaidosta, kun hänen äitinsä oli tullut syöneeksi tavallista enemmän. Koska vanhemmat asuivat Pyhän Stefanoksen kirkon lähistöllä, he antoivat pojalleen nimeksi Stefanos ensimmäisen marttyyrin mukaan.

Ikonienraastajakeisari Teofiloksen (829–842) kuoleman jälkeen patriarkka Methodios vihki Stefanoksen isän papiksi Hagia Sofian kirkkoon. Samalla Stefanos vihittiin lukijaksi, ja hän tapasi käydä kirkossa aina yhdessä isänsä kanssa. Pappi Sakarias kuoli, kun Stefanos oli 18-vuotias.

Isänsä kuoleman jälkeen Stefanos sulkeutui Pyhän apostoli Pietarin kirkkoon ja vietti siellä aikaansa valvoen rukouksessa. Yhtenä yönä itse pyhä apostoli ilmestyi hänelle sanoen: ”Rauha sinulle, lapseni. Olet päässyt hyvin alulle, Herra sinua vahvistakoon!” Kolmen vuoden kuluttua, kun Stefanos oli siirtynyt Pyhän Antipaksen kirkkoon, tämäkin pyhä ilmestyi hänelle sanoen: ”Veisaa minulle, niin en jätä sinua.” Siitä lähtien Stefanos alkoi paastota entistä ankarammin ja söi vain pari kertaa viikossa tavanomaista suolatonta kaaliruokaansa. Rukouksillaan ja kilvoituksillaan hän puhdistautui ja tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen. Hänen rukoustensa voimalla tapahtui lukuisia ihmeitä.

Pyhän Antipaksen kirkko tuhoutui vuoden 879 suuressa maanjäristyksessä. Sen jälkeen Stefanos jatkoi askeettista elämäänsä maakuopassa, jossa ilma oli niin kosteaa ja epäterveellistä, että hän menetti hiuksensa, partansa sekä hampaansa, ja reumatismi jäykisti koko hänen ruumiinsa. Kestettyään kaksitoista vuotta tätä vapaaehtoista marttyyrikilvoitusta hän tuli ulos kuopastaan ja otti vastaan munkiksi vihkimisen. Hän oli täysin kuollut maailmalle.

Pyhällä Stefanoksella oli tapana toimittaa liturgia vain suurina juhlina. Palveluksen jälkeen hän söi yhden kuivatun viikunan ja huuhteli suunsa vedellä, minkä jälkeen hän aloitti taas paastokilvoittelunsa. Kilvoiteltuaan tasan puoli vuosisataa ihmisvoimat ylittävässä askeesissa pyhä Stefanos antoi henkensä Jumalan haltuun 72-vuotiaana vuonna 912.

Korintin synagogan esimies Sosthenes kääntyi Kristuksen seuraajaksi kuultuaan apostoli Paavalin julistusta. Apostolin menestyksekäs toiminta sai juutalaiset kateuden valtaan. He veivät Paavalin Akaian käskynhaltijan Gallion tuomioistuimen eteen. Tämä ei kuitenkaan halunnut puuttua juutalaisten uskonnollisiin kiistoihin. (Ap.t. 18:12-17) Kansanjoukko hakkasi Sostheneksen saman tien julkisesti. Sosthenes lähti Paavalin mukaan ja seurasi apostolia hänen lähetysmatkoillaan. Paavali mainitsee hänet korinttilaiskirjeensä alussa. Myöhemmin hänestä tuli Kolofonin piispa Efesoksen alueella.

Apollos oli Aleksandrian juutalainen, joka tunsi pyhät kirjoitukset läpikotaisin (Ap.t. 18:24-25). Hän uskoi Herraan kuultuaan evankeliumin julistusta ja alkoi itsekin heti innokkaasti levittää sanomaa Jeesuksesta. Hän tunsi kuitenkin ainoastaan Johanneksen kasteen. Kun hän tuli Efesokseen, Priscilla ja Aquila perehdyttivät hänet syvällisemmin kristilliseen tiehen ja ohjasivat hänet kasteelle. Efesoksesta Apollos matkasi Korinttiin, jossa hän jatkoi apostoli Paavalin työtä pakanoiden parissa. Hänen voimallinen julistuksensa teki korinttilaisiin niin syvän vaikutuksen, että seurakunta alkoi jo jakaantua toisten tunnustautuessa Paavalin ja toisten Apolloksen seuraajiksi. Apostoli Paavali nuhteli heitä tästä ja tähdensi, että apostolit ja kaikki kirkon työntekijät työskentelevät yhdessä kukin saamansa armon mukaan Kristuksen palvelijoina ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina yhden ja saman kirkon, Kristuksen ruumiin rakennukseksi (1. Kor. 3:4-10). Sen jälkeen pyhästä Apolloksesta tuli Kesarean piispa, toisen lähteen mukaan Kolofonin toinen piispa Sostheneksen jälkeen.

Pyhä Tykhikos oli apostoli Paavalin rakas työtoveri ja kanssapalvelija. Hän oli luultavasti kotoisin Efesoksesta. Hän matkusti Paavalin ja muiden seurakuntien edustajien kanssa Troaksesta Jerusalemiin (Ap.t. 20:4). Myöhemmin Paavali lähetti hänet Efesokseen (2. Tim. 4:12) ja Tituksen luo Kreetalle (Tiit. 3:12). Myöhemmin hän johti seurakuntaa Kesareassa.

Myös pyhä Epafroditos oli apostoli Paavalin tovereita. Hän on mahdollisesti sama henkilö kuin Kolossalaiskirjeessä (1:7) mainittu Epafras. Kun Epafroditos oli Makedonian Filippissä, kristityt lähettivät hänet Roomaan viemään lahjaa Paavalille, kun tämä oli vankilassa. Roomassa Epafroditos sairastui ja oli jo kuolemaisillaan, mutta Jumala varjeli häntä, jotta hän saattoi jatkaa työtään kirkon hyväksi. Paavali lähetti hänet takaisin Filippiin mukanaan kirje seurakunnalle. Epafroditos toimi Paavalin sanansaattajana vieden kirjeitä ja ohjeita kaukaisiin seurakuntiin. Epafroditoksen kerrotaan toimineen piispana useissa eri seurakunnissa: eri lähteissä mainitaan Bitynian Khalkedon, Syyrian Adria, Itä-Anatolian Kolonia ja Italian Terracina. Mahdollisesti hän jatkoi Sostheneksen työtä Kolofonissa.

Patapios syntyi Egyptin Thebassa. Arviot hänen elinajastaan vaihtelevat 400-luvun jälkipuoliskosta 600-luvun alkuun. Vartuttuaan Patapios jätti vanhempansa, luopui omaisuudestaan ja muista maallisista siteistä ja lähti munkiksi Egyptin erämaahan.

Patapios antautui täysin rinnoin kilvoitteluun. Vähitellen tieto hänen hyveistään alkoi levitä ja hänen luokseen virtasi koko ajan enemmän kansaa. Tämä häiritsi hänen sisäistä rukouselämäänsä, ja hän päätti siirtyä Konstantinopoliin. Suuressa kaupungissa hän arveli voivansa välttää paremmin ihmisten huomion. Tuntemattomana hän asettui Blahernan alueelle ja alkoi kilvoitella siellä vielä ankarammin kuin erämaassa. Jumalan kuvaamattoman kauneuden katselemiseen kokonaan antautuneena hän saattoi nähdä sielunsa silmin, kuinka enkelvoimat ylistävät lakkaamatta Herraa.

Jumala antoi Patapiokselle voiman tehdä ihmeitä. Kerran hänen rukoustensa tähden eräs sokea nuorukainen sai näkönsä takaisin. Hänen rukouksensa ja lähimmäisenrakkautensa paransivat myös pitkälle edenneen rintasyövän. Ristinmerkillä hän ajoi ulos riivaajahengen, joka ahdisti ankarasti erästä nuorukaista. Herran uskollisena palvelijana ja Hänen käskyjensä täyttäjänä Patapios teki samankaltaisia ihmeitä kuin Kristus maan päällä ollessaan. Hyödytettyään kirkkoa valoisalla elämällään ja vahvistettuaan ihmeteoillaan kristittyjä uskossa pyhä Patapios kuoli rauhassa kilvoitustovereidensa ympäröimänä.

Pyhittäjä Patapioksen kuoleman oletettiin yleisesti tapahtuneen Konstantinopolissa, kunnes vuonna 1904 Kreikasta Ateenan seudulta, Lutrakin alueen Geraniavuorelta löytyivät yllättäen pienen autioksi jääneen luostarin kirkon korjauksen yhteydessä pyhän Patapioksen maatumattomat, hyvältä tuoksuvat jäännökset. Mahdollista on, että pyhittäjä oli ennen kuolemaansa poistunut Konstantinopolista rauhalliseen paikkaan, tai sitten hänen reliikkinsä oli Konstantinopolin valtauksen (1453) jälkeen vähin äänin kuljetettu pois kaupungista ja kätketty Geraniavuoren luostariin. Nykyisin paikalla olevaa nunnaluostaria kutsutaan Pyhän Patapioksen luostariksi, ja pyhäinjäännösten äärellä tapahtuu edelleen erilaisia parantumisia ja muita ihmeitä.

Pyhä Sofronios eli 700-luvulla Kyproksella. Hän oli hurskaitten kristittyjen vanhempien lapsi, joka mietiskeli jo nuoruudessaan pyhää Raamattua ja pyrki soveltamaan sen opetuksia käytännössä. Näin hän sai Jumalalta ihmeiden tekemisen armolahjan.

Piispa Damianoksen kuoleman jälkeen kyproslaiset valitsivat hyveissä kunnostautuneen Sofronioksen esipaimenekseen. Hänestä tuli nälänhädän koettelemien ravitsija, köyhien huoltaja, orpojen auttaja ja kaikkien hädässä olevien apu. Hyveittensä seppelöimänä hän nukkui pois Herrassa.

Pyhittäjä Kiril Tšelmovuorelainen syntyi 1200-luvun lopulla. Hän jätti maailman kahdenkymmenen vuoden ikäisenä ja meni Novgorodiin pyhittäjä Antoni Roomalaisen (3.8.) luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Kilvoiteltuaan siellä kuusi vuotta hän lähti vaeltamaan ja kierteli kolmen vuoden ajan eri luostareissa. Vuonna 1316 hän tuli Tšelmovuorelle, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Kargopolista, ja asettui sinne. Kiril oli tuolloin 30-vuotias. Hän kilvoitteli kolme vuotta yksin erämaassa. Sitten hänen luokseen tuli hänen veljensä Kornili ja he kilvoittelivat jonkin aikaa yhdessä, kunnes Kornili siirtyi toiseen paikkaan harjoittamaan vaikenemiskilvoitusta. Pyhittäjä Kiril jäi yksin Tšelmovuorelle palvelemaan Herraa.

Erakon pyhä elämä ei kuitenkaan voinut pysyä salassa. Lähiseudun kylissä häntä pidettiin suurena kilvoittelijana, ja monet kristityt tulivat hänen luokseen hyötyäkseen hengellisesti hänen opetuksistaan. Mutta pyhittäjän vaikutus ei ulottunut vain ortodokseihin vaan myös niihin asukkaisiin, jotka eivät vielä olleet kääntyneet kristinuskoon. Tšelmovuoren ympäristössä asui suomensukuista kansaa, jonka joukossa ei vielä ollut montakaan kristittyä. Pyhittäjä Kirilin vaikutuksesta kristinusko alkoi levitä heidän keskuuteensa ja monet ottivat kasteen. He tulivat Kirilin luo kuuntelemaan hänen opetuksiaan uskosta ja Jumalan käskyistä.

Pyhittäjä Kiril eli erämaassa 52 vuotta paastoten, rukoillen ja tehden apostolista lähetystyötä. Saavutettuaan 82 vuoden iän hän nukkui autuaaseen kuolonuneen 8. joulukuuta vuonna 1368. Muutaman vuoden kuluttua hänen kilvoittelupaikalleen syntyi luostari. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtui runsaasti ihmeitä ja maine hänestä uutena ihmeidentekijänä levisi ympäri Venäjää.

Athenodoros oli mesopotamialainen kilvoittelija, joka oli jo nuoruudessaan omistautunut puhtaaseen elämään ja Jumalan palvelemiseen. Keisari Diocletianuksen vainon aikana hänet ilmiannettiin viranomaisille. Athenodoros tunnusti uskoaan Kristukseen taipumattomasti, minkä tähden hänet tuomittiin kidutettavaksi. Hänet sidottiin kahden pylvään väliin ja häntä poltettiin soihduilla. Sitten hänet nostettiin sieraimistaan rautakoukulla ja vedettiin kuumennetun rautaritilän päälle. Tapa, jolla Athenodoros kesti kidutukset, innoitti kymmeniä pakanoita uskomaan Kristukseen, kuoleman voittajaan, joka antaa omilleen voiman voittaa kuolemanpelon. Henkihieverissä ollut pyhä marttyyri Athenodoros tuomittiin kuolemaan mestaamalla, mutta hän antoi sielunsa Jumalalle ennen kuin rangaistus ehdittiin panna toimeen. Tämä tapahtui vuonna 304.

Luomattoman valon loimuava soihtu, pyhä Ambrosius on yksi kaikkien aikojen suurimmista kirkkoisistä ja loisteliaimmista totuuden opettajista. Hänen nimensä viittaa osuvasti kuolemattomuuden ruokaan, sillä kreikkalaisessa mytologiassa ambrosia oli ruokaa, joka teki Olympoksen jumalat kuolemattomiksi.

Ambrosius syntyi vuoden 340 tienoilla vanhaan roomalaiseen ylimyssukuun, joka oli omaksunut kristinuskon jo hyvin varhain. Suvussa oli sekä marttyyreita että korkea-arvoisia valtionhallinnon työntekijöitä. Ambrosiuksen isä oli Gallian prefekti, joka käytännössä toimi nykyisen Britannian, Ranskan, Espanjan ja Pohjois-Marokon alueiden hallitsijana. Ambrosiuksella oli Satyrus-niminen veli sekä kymmenen vuotta vanhempi sisar Marcellina, joka vihkiytyi nunnaksi mutta asui kotonaan. Ambrosiusta ei kastettu pienokaisena, vaan hänen odotettiin menevän kasteelle omasta aloitteestaan. Tämä oli tapana varhaisessa kirkossa, jonka suhtautuminen kasteen jälkeen tehtyihin synteihin oli varsin ankara. Ambrosiuksen lapsuudessa tapahtui kerran, että mehiläisparvi ympäröi hänet lennellen hänen ympärillään ja mehiläisiä kävi hänen suussaankin, kunnes parvi nousi ja katosi taivaalle. Tapahtuma osoittautui profeetalliseksi enteeksi, sillä hänen suustaan alkoi sittemmin vuotaa taivaallista hunajaa.

Isän kuoltua vuonna 354 perhe muutti takaisin Roomaan. Ambrosius omaksui sisareltaan rakkauden neitseelliseen kilvoituselämään, mutta samalla hän opiskeli innokkaasti lakitiedettä ja muita aineita saavuttaen muun muassa loistavan kreikan taidon. Hän osoittautui terävä-älyiseksi ja lahjakkaaksi puhujaksi ja runoilijaksi. Ambrosiuksen toimittua menestyksekkäästi asianajajana keisari Valentinianus I (364–375) nimitti hänet Aemilian ja Ligurian kuvernööriksi, jonka residenssi oli Milanossa. Hän sai prefekti Probukselta profeetalliseksi osoittautuneen ohjeen: ”Hallitse mieluummin piispan kuin tuomarin tavoin.” Ambrosiuksen viisaus ja hyveellisyys saivat ihmiset nopeasti kiintymään häneen ja arvostamaan häntä.

Kirkkoa jakoi tuohon aikaan Areioksen harhaoppi, jonka mukaan Kristus oli vain Jumalan luoma pelastaja eikä samaa olemusta Isän kanssa. Milanon piispa Auxentius oli areiolainen, ja hänen kuollessaan vuonna 373 kaupungissa alettiin riidellä hänen seuraajastaan. Asiasta väiteltiin kaikkialla ja kaduilla oli kahakoita. Kuvernööri Ambrosius pyydettiin paikalle rauhoittamaan tilannetta. Hän puhui rauhallisesti ja viisaasti kehottaen kristittyjä tekemään valintansa rauhan hengessä. Jostain kuului lapsen huuto: ”Ambrosius piispaksi!” Koko seurakunta alkoi huutaa yhteen ääneen: ”Ambrosius piispaksi!” Hämmästynyt Ambrosius perääntyi ja totesi olevansa kastamaton, pelkkä katekumeeni, joka ei tavoitellut kirkollista uraa. Hän vetäytyi palatsiinsa kansan seuratessa häntä samaa lausetta huutaen.

Yöllä Ambrosius pakeni kaupungista, mutta pimeydessä hän eksyi ja aamun sarastaessa hän huomasi olevansa ratsastamassa takaisin kohti Milanoa. Hän alkoi aavistaa Jumalan tahdon, mutta kirjoitti vielä keisarille päästäkseen pälkähästä. Valentinianus, joka ei yleensä puuttunut kirkon asioihin, innostui kuitenkin tukemaan Ambrosiuksen valintaa todeten olevansa erittäin tyytyväinen siihen, että oli valinnut kuvernöörin joka kelpasi piispaksi.

Lopulta Ambrosius alistui Jumalan tahtoon ja otti kasteen 34-vuotiaana. Hän katkoi kaikki maailmalliset siteensä. Henkilökohtaisen omaisuutensa Ambrosius antoi köyhille; maansa ja tiluksensa hän luovutti kirkolle jättäen ainoastaan pienen tulonlähteen sisarelleen. Hänet vihittiin piispaksi kahdeksan päivää myöhemmin, 7.12.374. Sekä ortodoksit että areiolaiset olivat tyytyväisiä: edelliset tiesivät hänen uskovan Nikean tunnustuksen mukaisesti ja jälkimmäisten silmissä hän oli puolueeton, koska oli ollut syrjässä teologisista riidoista.

Ambrosius oli tietoinen puutteistaan teologian tuntemuksessa ja alkoi välittömästi opiskella Raamattua ja kirkkoisien kirjoituksia, eritoten Origeneksen ja Basileios Suuren opetuksia. Hänen opettajanaan oli hänen hyvä ystävänsä, oppinut pappi nimeltä Simplicianus (13.8.). Ambrosiuksen veli Satyrus tuli huolehtimaan hänen käytännön asioistaan.

Piispana Ambrosius alkoi elää erittäin askeettisesti. Hän ei käynyt pidoissa ja söi varsinaisen aterian ainoastaan lauantaisin, sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä. Ennen kaikkea hän omistautui täydellisesti työlleen. Hän toimitti joka päivä pyhän liturgian, päivisin hoiti kirkon asioita ja öisin vetäytyi rukoilemaan ja tutkimaan kirjoituksia. Kuka tahansa seurakuntalainen saattoi tulla tapaamaan piispaa ja keskustelemaan hänen kanssaan, mikä sai kansan rakastamaan ja kunnioittamaan häntä. Hänen luonaan kävi kirkkoon liittymisestä kiinnostuneita, syntejään tunnustavia kristittyjä ja valtion virkamiehiä kysymässä neuvoja asioidenhoitoon. Kun joku tunnusti hänelle syntinsä, piispa syleili häntä ja itki yhdessä hänen kanssaan. Seurakuntalaisten kanssa toimiessaan Ambrosius omaksui mahdollisimman puolueettoman linjan ja noudatti kolmea käytännöllistä periaatetta: hän ei koskaan osallistunut avioliittojärjestelyihin, minkä ansiosta hänen ei myöskään tarvinnut sekaantua omaisuuskiistoihin, hän ei kehottanut ketään palvelemaan armeijassa eikä antanut kenellekään suosituksia hovin virkoihin.

Yksi monista pyhän Ambrosiuksen luokse tulleista oli nuori Augustinus, joka vielä tuohon aikaan oli manikealainen. Augustinus kertoi myöhemmin vierailusta tavalla, joka havainnollistaa Ambrosiuksen uutteraa työtahtia. Piispan ympärillä parveili niin paljon kyselijöitä ja hänellä oli niin paljon asioita hoidettavanaan, että Augustinus ei saanut suunvuoroa ja lähti lopulta huoneesta omia aikojaan sanomatta mitään. Kun hän jonkin ajan kuluttua palasi takaisin, kiireinen piispa ei ollut edes huomannut hänen välillä poistuneen. Ambrosiuksen opetuspuheet vaikuttivat Augustinukseen niin voimakkaasti, että tämä kääntyi kristityksi: ”Hän oli yksi niistä, jotka puhuvat totuutta ja puhuvat sen hyvin ja terävästi, kauniilla ja voimakkaalla ilmaisulla.”

Ambrosius ei kirjoittanut saarnojaan vaan puhui kaiken suoraan sydämestään. Hänen oppilaansa tekivät puheista muistiinpanoja, joiden pohjalta hän laati opetuspuheidensa kirjallisen version. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Erityisen merkittävää on, että hän välitti kreikkalaisten isien ajatuksia latinankieliselle kristikunnalle. Hän laati useita loisteliaita hymnejä, joita alettiin veisata kirkossa antifonisesti kahdella kuorolla. Nämä olivat vuosisatojen ajan latinankielisen jumalanpalveluselämän kauneimpia osia.

Ambrosius käsitteli usein opetuksissaan täydellisen Jumalalle omistautumisen ja neitseellisen kilvoituselämän autuutta. Sisarensa pyynnöstä hän kokosi tätä aihetta koskevat opetuksensa teokseksi De Virginibus, joka muodostui erittäin suosituksi. Ambrosius vihki neitseelliseen elämään niin monia naisia, että useat äidit alkoivat jo estää tyttäriään menemästä kirkkoon silloin kun Ambrosius oli saarnaamassa. Häntä syytettiin jo koko valtakunnan horjuttamisesta ja väkiluvun laskemisesta. Ambrosius vastasi, että ihmissukua ei tuhoa neitsyys vaan sotiminen. Hän arvioi myös, että siveyden arvostaminen johtaisi itse asiassa väkiluvun kasvuun.

Vähitellen Ambrosius alkoi puheissaan ja kirjoituksissaan yhä voimakkaammin puolustaa ortodoksis-katolista uskoa asettuen areiolaisuutta vastaan. Tämä luonnollisesti sai areiolaiset pettymään häneen. Ambrosiuksen taistelu osoittautui menestyksekkääksi. Saavutettuaan Länsi-Rooman keisarin Gratianuksen (375–383) luottamuksen Ambrosius saattoi kesällä 378 kutsua koolle Sirmiumin kirkolliskokouksen, jossa areiolaisuus kiellettiin lailla.

Itä-Rooman keisariksi nousi vuonna 379 hurskas ortodoksi Teodosios, joka kunnioitti Ambrosiusta suuresti. Uusi keisari kutsui toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 381. Näin ortodoksinen usko vahvistettiin virallisesti. Länsi-Rooman keisari muutti samana vuonna Milanoon, ja Milanon piispanistuimen merkitys alkoi kasvaa. Ambrosiuksella oli käytännössä Italian, Pannonian (Unkari), Daakian ja Makedonian hiippakuntien asioiden ylin päätäntävalta. Samana vuonna kutsuttiin vielä koolle Pohjois-Italian Aquileiaan kirkolliskokous, jonka päätökset pysäyttivät areiolaisuuden etenemisen lännessä.

Kun Ambrosius ryhtyi kokoamaan varoja goottien ottamien sotavankien vapaaksi lunastamista varten, hän antoi kirkon pyhiä astioita sulatettaviksi. Areiolaiset syyttivät piispaa pyhäinhäväistyksestä, mutta hän vastasi, että on tärkeämpää pelastaa ihmissieluja kuin kultaa. ”Jos kirkolla on kultaa, se on tarkoitettu käytettäväksi tarpeessa eikä säilöttäväksi.”

Ystävyys ja yhteistyö valtaapitävien kanssa ei kuitenkaan saanut Ambrosiusta alistamaan kirkkoa maalliselle vallalle. Hän tiesi sisimmässään, että tuulen suunta voisi vaihtua. Vuonna 386 astuikin voimaan uusi areiolaisia suosinut laki, jonka taustalla oli keisari Valentinianus II:n (375–392) areiolainen äiti. Kaikkia kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla olemaan vastustamatta areiolaisia, mikäli nämä tahtoisivat ottaa kirkkoja omaan käyttöönsä. Pian keisarin edustajat vaativat Ambrosiusta luovuttamaan kirkkoja areiolaisille, mutta tämä kieltäytyi antamasta ensimmäistäkään: ”Piispa ei anna pois Jumalan temppeleitä.” Pyhä Ambrosius ja joukko uskovia, jotka olivat valmiita kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, lukitsivat itsensä kirkkoon palmusunnuntaina ja pysyivät siellä suureen torstaihin saakka. Psalmeja ja Ambrosiuksen laatimia hymnejä veisaten he pysyivät lujana sotilaiden piirittäessä kirkkoa. Lopulta kaikki päättyi rauhallisesti. Ambrosius totesi painavasti, että ”keisari on kirkossa, ei sen yläpuolella”.

380-luvulla tapahtui, että Tessalonikan maaherra surmattiin mellakassa, ja keisari Teodosios rankaisi kaupunkia verilöylyllä, jossa sai surmansa yli 7 000 asukasta. Kun Teodosios myöhemmin vieraili Milanossa ja tahtoi osallistua jumalanpalvelukseen, pyhä piispa kielsi keisaria astumasta kirkkoon ja julisti erottaneensa hänet ehtoollisyhteydestä kahdeksaksi kuukaudeksi. Keisari vetäytyi synkeänä palatsiin, mutta hyväksyi kirkon rangaistuksen ja alistui lopulta nöyrästi julkiseen katumukseen. Joulupäivänä hän tuli uudelleen Milanon katedraaliin, lankesi Ambrosiuksen jalkoihin ja pyysi liikuttuneena päästä osalliseksi pyhistä salaisuuksista. Keisari sai piispalta anteeksiannon. Kun ehtoollisen jakamisen hetki koitti, keisari meni alttariin papiston kanssa, kuten Konstantinopolissa oli tapana. Tämän nähdessään Ambrosius nöyryytti keisaria vielä kerran sanoen hänelle kaikkien kuullen: ”Mene ulos täältä ja pysy paikallasi maallikkojen joukossa, sillä purppuraviitta ei tee kenestäkään pappeja, ainoastaan keisareita.” Teodosios siirtyi alttarin ulkopuolelle sanomatta sanaakaan, niin suuresti hän kunnioitti Ambrosiusta. Konstantinopoliin palattuaankaan hän ei enää koskaan uskaltanut astua alttariin ehtoolliselle osallistuessaan.

Keisari Teodosios kuoli Milanossa tammikuussa 395. Ambrosius oli hänen kuolinvuoteensa vieressä ja piti ikimuistoisen puheen keisarillisen ystävänsä ja oppilaansa hautajaisissa. ”Minä rakastin häntä, ja olen varma että Herra kuulee rukouksen, jonka lähetin ylöspäin hänen hurskaan sielunsa puolesta.” Keisarin valta ja omaisuus eivät tehneet vaikutusta Ambrosiukseen, mutta hänen katumuksellinen mielenlaatunsa jäi piispan mieleen lähtemättömästi.

Kaksi vuotta myöhemmin pyhä Ambrosius sairastui itse vakavasti. Yksi hänen viimeisistä kirjoituksistaan käsitteli kuoleman hyvyyttä. Vuoteenomana olleen piispan luokse lähetettiin arvovaltainen delegaatio, joka pyysi häntä rukoilemaan Jumalalta lisää elinpäiviä, sillä hänen kuolemansa pelättiin johtavan koko maan hajoamiseen. Ambrosius vastasi, ettei pelkää kuolemaa, ”sillä meillä on hyvä Herra”. Viimeiset tuntinsa pyhä Ambrosius vietti kädet ojennettuna sivuille kuin Herra ristillä ollessaan, ja hänen huulensa liikkuivat rukouksessa. Vercellin piispa Honoratus tuli antamaan hänelle ehtoollisen, minkä jälkeen pyhä Ambrosius hengähti viimeisen kerran. Hän nukkui pois Kristuksen rauhassa suurena perjantaina 4.4.397 paimennettuaan Herran laumaa tunnollisesti 23 vuoden ajan.

Oman toiveensa mukaisesti pyhä Ambrosius sai leposijansa kahden marttyyrin viereltä omassa rakkaassa katedraalissaan Milanossa. Paikalle rakennettiin 400 vuoden kuluttua uusi kirkko, ja kallisarvoiset reliikit siirrettiin sarkofagiin alttarin alle vuonna 835. Reliikit ovat Milanon katedraalissa edelleen. Pyhän Ambrosiuksen muistopäiväksi vakiintui hänen ikimuistoisen piispaksivihkimyksensä vuosipäivä. Roomalaiskatolinen kirkko kunnioittaa häntä yhtenä neljästä suuresta kirkon opettajasta yhdessä Augustinuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren rinnalla.

Keisarinna Eudokian läheinen ystävä Bassa eli 400-luvulla. Hänestä tuli igumenia jerusalemilaiseen luostariin. Hän perusti pyhään kaupunkiin marttyyri Menakselle omistetun pyhäkön, jossa kunnioitettiin erityisesti myös profeetta Jesajan muistoa.

Espanjasta tuli vuonna 429 Pohjois-Afrikkaan 80 000 vandaalin joukko, joka aloitti silmittömän ryöstämisen, hävittämisen ja murhaamisen. Alle kymmenessä vuodessa he saivat haltuunsa kaikki roomalaisten alueet. Heidän johtajansa Genseric tunnustautui areiolaiseksi, mutta ei sen tähden että olisi halunnut olla kristitty vaan pelkästä vihasta Roomaa kohtaan. Hän aloitti Pohjois-Afrikan ortodoksisten kristittyjen parissa vainon, joka oli pidempi ja julmempi kuin yhdenkään pakanallisen Rooman keisarin.

Genseric ryhtyi kaikkialla ensimmäiseksi ahdistamaan julmasti papistoa. Joitain piispoja hän karkotti ja toisia määräsi kuolemaan ja kidutettavaksi. Hän otti basilikoja areiolaisten käyttöön ja määräsi jousimiehiään ryntäämään ortodoksien kirkkoihin kesken palveluksia ja ampumaan uskovia. Pappeja otettiin kiinni ja kidutettiin, kunnes he luovuttivat kirkon omaisuuden. Niitä pappeja, jotka antoivat periksi, he taasen syyttivät omaisuuden piilottelusta ja kiduttivat lisää. Erityisen inhottavia kidutuksia he keksivät pakottaakseen ortodokseja ottamaan areiolaisen kasteen. Joidenkin suut täytettiin haisevalla liejulla, toisia ruoskittiin kasvoihin. Monille juotettiin väkisin suuria määriä merivettä tai viinietikkaa vuohennahkaisista leileistä, joita painettiin heidän kasvojaan vasten.

Joulukuun 7. päivänä kirkko muistelee erityisesti erästä seurakuntaa, jonka vandaalit polttivat kuoliaaksi. Nämä kristityt olivat vainojen takia paenneet erämaahan, jossa he olivat viettämässä pyhää ehtoollisjumalanpalvelusta kaikessa hiljaisuudessa, kun vandaalit ympäröivät kirkon ja sytyttivät sen palamaan. Sisällä olleet lauloivat ylistystä Herralle viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Samana päivänä vietetään myös niiden Karthagon 300 uskovan kunniakasta muistoa, jotka valitsivat mieluummin kuoleman kuin ottivat harhaoppisten kasteen. Heidän pappejaan kidutettiin julmasti: kaksi heistä sahattiin kappaleiksi, ja 60:n kieli revittiin irti, mutta sekään ei estänyt heitä jatkamasta ortodoksisen uskon tunnustamista.

Gensericin kuolema vuonna 454 tarjosi vain lyhyen hengähdystauon, sillä hänen seuraajansa Huneric (477–484) ja Gonthamud (484–497) jatkoivat vainoa entistä raivokkaammin. Papistoa ajettiin erämaahan – heidän lukumääräkseen mainitaan 4970 – ja jätettiin kuolemaan berberien käsissä. Vuonna 485 kaikki alueen 466 ortodoksista piispaa houkuteltiin tulemaan Karthagoon ”teologisiin neuvotteluihin”. Vandaalien johtaja ilmoitti kuitenkin yksipuolisesti, että mikäli piispat eivät kääntyisi areiolaisuuteen, heitä rangaistaisiin ja heidän kirkkonsa takavarikoitaisiin. Piispoilta otettiin kaikki omaisuus mitä heillä oli mukanaan, ja heidät ajettiin ulos kaupungista kuin kerjäläiset. Myös moni maallikko jäi tuolloin barbaarien julmuuden armoille. Kaiken lisäksi samoihin aikoihin puhkesi myös rutto ja nälänhätä.

Kristitty Luoteis-Afrikka eli vandaalien raskaan ikeen alla lähes sata vuotta. Muutamat rauhaisat jaksot toivat helpotusta ortodoksisten kristittyjen elämään. Heillä oli esikuvanaan monien rohkeiden piispojen ja tunnustajien esimerkki. Rauhan alueelle toi vasta keisari Justinianos I, joka valtasi alueet takaisin vuonna 523. Läntisen Pohjois-Afrikan kristillisyys ei kuitenkaan koskaan enää toipunut sellaiseen loistoon, joka vallitsi vandaalien invaasiota edeltäneenä aikana. Vandaalien toimet olivat niin julmia, että nimitystä ”vandalismi” alettiin sittemmin käyttää mistä tahansa järjettömästä pahanteosta.