Pyhittäjä Leontios syntyi Bysantin keisarikunnan viimeisinä aikoina Monembasiassa (muinaisen Spartan lähellä) ylhäiseen ja hurskaaseen perheeseen ja sai kasteessa nimen Leo. Hänen isänsä oli Peloponnesoksen kuvernööri. Leo sai kotipaikkakunnallaan erinomaisen koulutuksen, jota hän vielä täydensi Konstantinopolissa. Eri tieteiden lisäksi hän oppi myös useita kieliä.

Pian sen jälkeen kun Leo oli palannut pääkaupungista kotiin Monembasiaan, hänen isänsä kuoli. Hänen hurskas äitinsä tahtoi mennä elämänsä loppuvuosiksi luostariin. Niinpä hän kehotti poikaansa solmimaan avioliiton ja huolehtimaan perheen omaisuudesta. Äidilleen kuuliaisena Leo avioitui. Sydämessään hän kaipasi kuitenkin aina luostarielämän ehdottomuutta. Niinpä kolmannen lapsen synnyttyä hänen onnistui taivuttaa vaimonsa päästämään hänet kilvoitteluelämään. Hän jätti vaimolleen, joka jäi kotiin kasvattamaan lapsia, kaiken omaisuutensa ja lähti itse tunnetun kilvoittelija Menideksen oppilaaksi. Tämä vihki hänet munkiksi antaen hänelle uudeksi nimeksi Leontios. Leontios heittäytyi askeettisiin kilvoituksiin innokkaasti ja ylitti pian kilvoittelutoverinsa hyveissä saavuttaen kaikkien arvostuksen.

Leontios halusi päästä tutustumaan myös muihin kilvoittelijoihin, ja siksi hän siirtyi jonkin ajan kuluttua Athosvuorelle, joka eli tuolloin parasta kukoistustaan. Siellä kilvoiteltuaan hän palasi Peloponnesokselle ja asettui asumaan Klokosvuoren autioille rinteille. Luonnonvoimien armoilla kilvoitellen hän voitti Kristuksen avulla kaikki demoniset hyökkäykset ja saavutti täydellisen himottomuuden. Hänen mielensä kohosi taivaan korkeuksiin ja hän sai Jumalalta ihmeiden tekemisen armolahjan. Useita sairaita ja rampoja parantui.

Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos Paleologoksen (1449–1453) veljet Tuomas ja Demetrios, jotka hallitsivat Peloponnesosta, ihailivat suuresti pyhää Leontiosta ja rakensivat hänen kilvoituspaikalleen Ylienkeli Mikaelin kirkon ja kokonaisen luostarin, jonne he toivat monia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä siellä kilvoittelevien pyhitykseksi. Luostari on edelleen olemassa nykyisen Egionin kaupungin lähistöllä.

Johdettuaan monia pelastukseen herättämällä heissä innon hyveisiin pyhittäjä Leontios sai ennalta tiedon lopustaan. Kaksi kirkasta enkeliä ilmestyi hänelle ja kutsui häntä kohoamaan maasta taivaaseen. Hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin 75-vuotiaana.

Marttyyripiispa Feofan (Sergei Petrovitš) syntyi vuonna 1867. Hän opiskeli Kazanin hengellisessä akatemiassa, solmi avioliiton ja palveli pappina Saratovin katedraalissa. Jäätyään leskeksi hän vihkiytyi munkiksi Valamon luostarissa vuonna 1914. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Solikamskin Pyhän Kolminaisuuden luostarin arkkimandriitaksi ja vuoden 1917 alussa hänet vihittiin Solikamskin apulaispiispaksi. Haluten tutustua paremmin hiippakuntaansa ja laumaansa hän kiersi jalan kaikissa alaisuudessaan olevissa seurakunnissa.

Aikalaiset muistavat isä Feofanin hartaana rukoilijana ja suurena paastoajana. Hän ei juuri koskaan käynyt hiippakuntansa ulkopuolella vaan uppoutui kokonaan hänelle uskottujen seurakuntien elämään. Kun Permin arkkipiispa Andronik pidätettiin kesällä 1918, Feofan muutti Permiin ja otti hiippakunnan johtoonsa. Loppukesästä hänet itsensä pidätettiin. Muutama päivä ennen kuin amiraali Koltšakin valkoisen armeijan joukot vapauttivat Permin, bolševikit kiduttivat piispa Feofanin kuoliaaksi. Joulukuun 11. päivänä 1918 kolmenkymmenen asteen pakkasella he upottivat hänet lukemattomia kertoja Kamajoen avantoon. Piispan ruumiin ympärille muodostui parin sentin paksuinen jääkerros, mutta hän oli yhä elossa. Lopulta hänet hukutettiin jokeen. Samanlaisen kohtalon hänen kanssaan koki kaksi pappia ja viisi maallikkoa.

Pyhittäjä Kukša, maallikkonimeltään Kosma (Velitško), syntyi Venäjällä vuonna 1875. Noin 20-vuotiaana hän kävi pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa, missä hänelle tapahtui kaksi ihmettä merkkinä hänen tulevasta hengellisestä suuruudestaan. Kaikkien pyhiinvaeltajien ja erityisesti lapsettomien naisten oli tapana kastautua Siloan altaassa. Sanottiin, että ensimmäisenä altaaseen astuvalle Herra antaisi jälkeläisiä. Pyhiinvaeltajien tungeksiessa lähteen luona joku työnsi Kosmaa niin, että tämä putosi vaatteet päällä ensimmäisenä altaaseen. Ihmiset nauroivat sanoen, että hän tulee saamaan paljon lapsia, mutta sanat osoittautuivat profeetallisiksi, sillä myöhemmin Kosmalla oli paljon hengellisiä lapsia.

Ylösnousemuskirkossa eli Pyhän haudan kirkossa pyhiinvaeltajat halusivat voidella itseään Kristuksen haudalla palavien lampukoiden öljyllä. Herran enkeli kaatoi näkymättömästi keskimmäisen lampukan vuodattaen kaiken öljyn Kosman päälle. Pyhiinvaeltajat ympäröivät hänet heti ja keräsivät käsin hänen vaatteitaan pitkin valuvaa öljyä voidellakseen sillä hartaasti itseään. Tämä kuvasi ennalta sitä, kuinka pyhittäjän yllä oleva Jumalan armo leviäisi runsaana ihmisille.

Palatessaan Pyhältä maalta Kosma kävi Athosvuorella. Siellä hänessä syttyi kaipaus munkkielämään. Vuoden kuluttua hän lähti kiovalaisen ohjaajavanhus Joonan siunauksella kuuliaisuusveljeksi Athokselle Pyhän Panteleimonin luostariin ja eli siellä kokeneiden hengellisten isien ohjauksessa vihkiytyen munkiksi nimellä Ksenofont. Vuonna 1913 hänet karkotettiin muutaman sadan munkin kanssa takaisin Venäjälle seurauksena Jumalan nimen merkitystä koskevista teologisista kiistoista, jotka tuohon aikaan repivät Athosta. Kotimaahan palattuaan hän asettui Kiovan luolaluostariin, jossa Athosvuoren munkit otettiin alkuepäilysten jälkeen hyvin vastaan, kun heidän ymmärrettiin joutuneen karkotetuksi totuuden tähden. Athoksella vietetyt vuodet olivat olleet Kosmalle hengellisesti hyödyllisiä ja edistivät hänen kypsymistään munkkina ja Jumalan palvelijana.

Viidenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä Kosma odottamatta sairastui vakavasti. Kuoleva päätettiin vihkiä viivyttelemättä suureen skeemaan ja hänelle annettiin nimi Kukša Kiovan luolaluostariin haudatun pappismarttyyri Kukšan mukaan. Herra antoi kuitenkin hänelle vielä lisää maallisen elämän päiviä, jotta hän palvelisi ihmisiä heidän pelastuksekseen, ja vihkimyksen jälkeen hän toipui nopeasti.

Vuodesta 1917 alkaen kirkko joutui kestämään katkeria koettelemuksia, jotka Kukša jakoi yhdessä uskovan kansan kanssa. Vuonna 1934 hänet vihittiin pappismunkiksi, ja luolaluostarin sulkemisen jälkeen hän palveli eräässä seurakuntakirkossa. Tuona aikana pappina toimiminen vaati suurta rohkeutta. Isä Kukšan raskas kahdeksanvuotinen tunnustajan taival alkoi vuonna 1938, kun hänet pidätettiin ja tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja sen jälkeen kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Näin hän joutui 63-vuotiaana näännyttävään metsänhakkuutyöhön. Työtä tehtiin 14 tuntia vuorokaudessa kovista pakkasista välittämättä. Ruoka oli äärimmäisen niukkaa ja kehnoa.

Jumalan armon vahvistamana Kukša kesti piinaavan vankielämän kärsivällisesti ja kannusti hengellisesti toisia. Leirillä oli hänen lisäkseen paljon papistoa sekä munkkeja ja nunnia. Kerran Kukša sai Kiovan piispa Antonilta paketin, johon tämän oli onnistunut piilottaa korppujen joukkoon sata palasta pyhitettyä ja kuivattua ehtoollisleipää. Paketin tarkastajat eivät olleet huomanneet niitä tai olivat luulleet niitä korpunmuruiksi. Tietäen monien pappien, munkkien ja nunnien olleen leirillä vuosikausia ilman pyhän ehtoollisen suomaa lohdutusta pyhä Kukša tahtoi jakaa ehtoollislahjoja mahdollisimman monille. Hän kertoi saamistaan pyhistä lahjoista muutamille papeille ja nämä levittivät hyvin varovasti tietoa edelleen uskoville, jotta kaikki olisivat valmiit osallistumaan pyhään ehtoolliseen vartijoiden huomaamatta. Papit tekivät pyyhkeistä epitrakiilit, piirsivät niihin lyijykynällä ristit ja piilottivat ne päällysvaatteidensa alle. Metsässä he piiloutuivat pensaikkoon. Munkit ja nunnat juoksivat yksitellen heidän luokseen, saivat nopeasti synninpäästön epitrakiilin alla ja osallistuivat ehtoolliseen. Näin yhden päivän aikana sata vankia sai ottaa vastaan pyhän ehtoollisen. Kaikki iloitsivat ja kiittivät Jumalaa.

Eräänä pääsiäisenä Kukša oli hyvin heikko ja nälissään. Tuulenvirekin sai hänet horjumaan. Hän kulki piikkilanka-aidan viertä, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lumi alkoi sulaa, mutta hänellä oli sietämätön nälkä. Aidan toisella puolella kokit kantoivat keittiöstä piiraita vartijoiden ruokalaan. Korpit kaartelivat piiraskorien yllä ja Kukša alkoi pyydellä: ”Korppi, korppi, joka ruokit profeetta Eliaa autiomaassa, tuo minullekin palanen piirasta.” Samassa hän kuuli raakuntaa päänsä päältä ja huomasi piiraan putoavan jalkoihinsa. Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa ja sammutti nälkänsä.

Keväällä 1943 Kukšan leirituomio päättyi ja hänet siirrettiin karkotukseen Solikamskin alueelle Siperiaan. Vuonna 1947 hän pääsi palaamaan Kiovan luolaluostariin, jonka saksalaiset miehittäjät olivat avanneet uudelleen sodan aikana. Veljestö otti hänet iloiten vastaan. Hän toimi kynttilöiden myyjänä ja sammuttajana lähemmissä luolissa. Sen lisäksi hän sai Herralta tehtävän auttaa ihmisiä myös hengellisenä ohjaajana. Kaikenlainen jumalattomuus, epäusko, puute, murhe ja synnin vankeus toivat hänen luokseen ihmisiä, jotka olivat koettelemusten keskellä menettäneet toivonsa. Vanhuksesta tuli heille horjumaton uskon kallio, johon pahan vaahtopäiset aallot murtuivat. Hän auttoi lukemattomia ihmisiä kaikenpeittävällä rakkaudellaan, ja hänen avullaan he alkoivat kulkea kapeaa pelastuksen tietä.

Vanhus Kukšalla oli Jumalan antama hengellisen harkinnan ja ajatusten erottelukyvyn lahja. Hän ei koskaan tuominnut syntisiä eikä vältellyt heitä. Hän sanoi: ”Olen itse syntinen ja rakastan syntisiä. Ei ole maan päällä ihmistä, joka ei olisi tehnyt syntiä. Vain Herra yksin on synnitön, mutta me olemme kaikki syntisiä.”

Pyhän Kukšan elämä herätti pelkoa ja ärtymystä vallanpitäjissä ja häntä vainottiin jatkuvasti. Vuonna 1951 hänet siirrettiin Kiovasta Potšajevin lavraan Länsi-Ukrainaan. Sielläkin hän sai tehtäväkseen toimia rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana. Lisäksi hän seisoi vartiossa Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin luona. Kerran siinä seisoessaan hänen jalassaan katkesi suoni ja saapas täyttyi verellä. Hänet talutettiin keljaan ja lopun arveltiin jo koittaneen, mutta Herra kuuli hänen hengellisten lastensa rukoukset ja Kukša toipui. Kolmen vuoden ajan hän toimitti liturgian päivittäin luolakirkossa paitsi niinä harvoina päivinä, jolloin oli sairaana. Liturgian aikana pyhän pöydän äärellä seisoessaan hän kirkastui ja muuttui kokonaan valoisaksi. Kerran joku näki kirkkaan mieshahmon palvelevan hänen vieressään, ja Kukša kertoi sen olevan pyhittäjä Job Potšajevilaisen, joka aina palveli hänen kanssaan.

Lavran veljestö rakasti Kukšaa, mutta pelastuksen vihollinen kylvi joidenkin mieleen kateutta ja vihaa häntä kohtaan. Kukša itse kesti kärsivällisesti ja hyväntuulisesti kaikki esteet, joilla yritettiin rajoittaa hänen toimimistaan hengellisenä ohjaajana. Keväällä 1957 kirkollinen esivalta määräsi hänet sulkeutumaan keljaan ”harjoittamaan askeettista elämää ja korkeampaa skeemakilvoitusta”, minkä jälkeen hänet suuren paaston lopulla piinaviikolla siirrettiin Tšernovitsin hiippakuntaan hiljaiseen Johannes Teologin luostariin. Vanhuksen tulo elävöitti veljestön hengellisen elämän, ja pian myös rippilapset ja heidän perässään Jumalan kansa löysivät tiensä luostariin. Vanhus itse tunsi hiljaisessa ja yksinkertaisessa luostarissa olevansa kuin Athoksella.

Elämänsä loppupuolellakin Kukša sai kestää paljon vainoa ja pahaa viranomaisilta. 1960-luvun alussa alkoi uusi vainon aalto kirkkoa vastaan. Kirkkoja ja luostareita suljettiin. Vanhus Kukšan nauttima hengellinen auktoriteetti, yleinen kunnioitus ja rakkaus herättivät katkeraa vihaa vallanpitäjissä. Erään suljetun naisluostarin nunnat siirrettiin Johannes Teologin luostariin ja munkit häädettiin kuka minnekin. Isä Kukša sai määräyksen siirtyä Odessaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostariin, missä hän vietti elämänsä viimeiset neljä vuotta. Vanhuksen siirrot luostarista toiseen koituivat kuitenkin ihmisten parhaaksi. Kristuksen lauman lampaat kautta koko Ukrainan saivat nauttia hänen hengellisestä ohjauksestaan. Odessassa patriarkka Aleksi I vieraili usein hänen luonaan, ja elämänsä viimeisenä vuotena vanhus kävi patriarkan kutsusta Pyhän Kolminaisuuden lavrassa pyhittäjä Sergei Radonežilaisen juhlassa, missä hän toimitti liturgian.

Siviiliviranomaisten vainosta ja luostarin esimiesten rajoituksista huolimatta kansa ei Odessassakaan jäänyt ilman isä Kukšan hengellistä ohjausta. Samalla hänen maallinen elämänsä läheni loppuaan. Kerran hän sanoi ilosta loistavin kasvoin hengelliselle tyttärelleen: ”Jumalanäiti haluaa ottaa minut luokseen.” Lokakuussa 1964 hän kaatui ja sai lonkkamurtuman. Joulukuun 11. vuonna 1964 hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Viranomaiset pelkäsivät hautajaisten saavan suuret kansanjoukot liikkeelle ja vaativat Kukšan hautaamista luostarin sijaan kotiseudulleen. Luostarin johtaja vastasi viisaasti, että luostari on munkin kotiseutu, ja hänelle annettiin kaksi tuntia aikaa haudata vainaja.

Pyhittäjä Kukša kuuluu niiden pyhien kilvoittelijoiden joukkoon, jotka Serafim Sarovilaisen ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten tapaan palvelivat Jumalaa loistaen maailmalle rakkauden, kärsivällisyyden ja myötätunnon valoa. Häntä onkin joskus kutsuttu 1900-luvun Serafim Sarovilaiseksi. Ukrainan kirkko kanonisoi hänet vuonna 1994.

Keisari Maximianuksen hallitusaikana (311–313) Aleksandriassa oli mellakoita poliittisten väittelyiden takia. Jotkut olivat huolestuneita siitä, että kristinusko levisi yhä nopeammin kansan keskuudessa. Kun tästä kerrottiin keisarille, hän lähetti asiaa tutkimaan ateenalaissyntyisen neuvonantajansa Menaksen, joka oli sivistynyt ja puhetaidostaan kuuluisa mies. Menas oli kuitenkin itsekin salakristitty. Aleksandriassa hän onnistui saamaan nopeasti aikaan rauhan ja sovun eripuraisten osapuolten välille, mutta hän ei ryhtynyt toimiin kristinuskoa vastaan vaan päinvastoin levitti sitä itse, ei niinkään sanoin kuin teoin. Hän piti näet tapanaan kävellä torilla vaatimattomassa asussa ilman asemansa tuomia etuuksia. Kätensä kosketuksella ja ristinmerkillä hän paransi Kristuksen nimessä lukuisia sairaita, mikä sai kansan seuraamaan häntä.

Keisarille tiedotettiin, että koko Aleksandria oli kääntymässä kristinuskoon hänen lähettämänsä edustajan toimien johdosta. Keisari alkoi pelätä Menaksen suunnittelevan vallankaappausta ja vapautti tämän tehtävistään. Hänen tilalleen prefektiksi lähetettiin toinen ateenalainen, Hermogenes, jonka tehtävä oli palauttaa keisarin arvovalta. Hermogenes oli saanut määräyksen, että mikäli Menas ei suostu luopumaan uskostaan, häntä oli rangaistava kuolemalla. Tietämättömyydessään Hermogenes uskoi palvelevansa oikeaa asiaa.

Tultuaan suuren sotaväenosaston kanssa Aleksandriaan Hermogenes antoi pidättää Menaksen ja alkoi kuulustella tätä. Menas kertoi rauhallisesti, kuinka oli löytänyt kristillisiä kirjoja ja niiden kautta ylevän, paljon kauniimman maailmankatsomuksen kuin mikä perinteisellä monijumalaisella uskonnolla oli tarjottavanaan. Hän kertoi myös vakuuttuneensa käytännössä Kristuksen voimasta, kun eräs halvaantunut mies oli parantunut hänen kutsuessaan avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän jälkeen Menas oli ottanut kasteen. Menas kutsui todistajakseen myös kansan, joka seurasi kuulustelua amfiteatterissa, sillä monet olivat nähneet ihmeitä omin silmin. Neljän tunnin kuluttua Hermogenes päätti kuulustelun ilmoittaen, että sitä jatkettaisiin seuraavana aamuna.

Aamulla teatteriin oli tuotu myös julmimpia kidutusvälineitä Menaksen pelottelemiseksi. Kun sanat eivät tehonneet, Hermogenes määräsi ihon leikattavaksi pois Menaksen jalkapohjista, mutta tuskasta huolimatta tämä lauloi kiitoshymnejä Jumalalle. Kansan myötätunto rohkaisi häntä ja samalla miehuullisuudella hän kesti myös kielensä katkaisemisen ja silmiensä ulos kaivamisen. Lähes kuolleena Menas heitettiin tyrmään ja seuraavana aamuna, jos hän olisi vielä elossa, Hermogenes oli päättänyt tuomita hänet petojen syötäväksi.

Yöllä Hermogenes, joka oli pohjimmiltaan lempeä mies, heräsi kesken uniaan omantuntonsa soimauksiin. Hän katui julmaa menettelyään ja päätti aamulla kutsua kansan kokoon osoittamaan kunnioitusta edes marttyyrin ruumiille. Kun sotilaat menivät hakemaan Menasta areenalle, ei tämä heidän hämmästyksekseen ollutkaan kuollut vaan täysissä voimissaan. Lisäksi he näkivät kahden loistavan enkelin seisovan hänen molemmilla puolillaan. Sotilaat heittivät pois aseensa, uskoivat Kristukseen ja jäivät Menaksen luo.

Yhdessä sotilaiden kanssa Menas kiiruhti amfiteatteriin. Hermogenes tyrmistyi nähdessään marttyyrin täysin terveenä kävelemässä omilla jaloillaan. Varmemmaksi vakuudeksi hän meni koskettamaan tätä omin käsin. Sitten hän seisoi pitkään kuin kivettyneenä. Jumalan armo verhosi hänet, ja Menaksen opetettua hänelle kristinuskon totuuksia hän otti vastaan kasteen yhdessä monien muiden aleksandrialaisten kanssa.

Aleksandriassa oli tuolloin kolmetoista piispaa, jotka olivat tulleet kaupunkiin seuraamaan Menaksen marttyyrikilvoitusta sekä vierailemaan uskovien luona. Viikon kuluttua Hermogeneksen kasteesta Menas ehdotti heille, että Hermogenes vihittäisiin Aleksandrian piispaksi. Piispaksi tultuaan Hermogenes antoi kaittavilleen hyvän esimerkin kristillisestä elämästä jakamalla pois suuren omaisuutensa. Hän antoi myös muuttaa eräitä pakanallisia temppeleitä kirkoiksi. Hän julisti jatkuvasti uskon totuutta, vieraili sairaiden ja kärsivien luona sekä pyrki auttamaan kaikkia ahdistuksessa olevia.

Kuultuaan asioiden saamasta käänteestä keisari Maximianus päätti itse mennä sotajoukon kanssa Aleksandriaan. Tuomioistuimen edessä Hermogenes perusteli kristityksi kääntymystään niin vakuuttavasti, ettei keisarilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ainoa vastaus, jonka keisari pystyi antamaan, oli raaka väkivalta. Hermogenekseltä katkaistiin kaikki raajat, jotka heitettiin hänen silmiensä edessä palavaan uuniin, hänet lävistettiin keihäillä, niin että sisälmykset levisivät maahan, ja lopulta hänen ruumiinsa riekaleet heitettiin Niiliin.

Tämän jälkeen keisari kiinnitti huomionsa Menakseen, jota kansa kunnioitti lähes jumalolentona. Hän pelkäsi, että Menas tekee hänet naurunalaiseksi jollakin uudella ihmeellä. Niinpä hän määräsi tämän suljettavaksi tyrmään, missä hänet ripustettiin käsistään riippumaan katosta raskas kivi jalkoihin kiinnitettynä. Siinä Menas saisi kuolla yksin ilman minkäänlaista lohtua. Viimeiseen saakka hän hymisi psalmin säettä ”Herra, katso minun kärsimystäni ja vaivaani” (Ps. 25:18) ja toisteli apostolin lausetta: ”Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka on ilmestyvä.” (Room. 8:18) Voimiensa ehdyttyä hän lausui vielä: ”Kiitän Sinua, Herra, että olen päässyt nauttimaan hyvyyksistäsi.” Sitten hän vaikeni ja heitti henkensä.

Keisarin pilkatessa Kristusta ja Hänen marttyyreitaan Hermogenes ja Menas ilmestyivät vielä kuolemansa jälkeen suurelle kansanjoukolle. Kun Menaksen nuori sihteeri Eugrafos näki heidät, hän asteli keisarin eteen, julisti olevansa kristitty ja vaati saada kunnian kuolla Herransa tähden. Raivoissaan Maximianus sieppasi miekan henkivartijaltaan ja löi sillä Eugrafoksen kuoliaaksi saman tien.

Pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin. Matkan varrella ne saivat aikaan suuria ihmeitä osoittaen näin, että Pyhä Henki asuu pyhien ruumissa vielä kuoleman jälkeenkin. Reliikkien löytymisellä on oma muistopäivänsä 17.2.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363) kiersi Vähän-Aasian kaupungeissa, hän kävi myös Ankarassa. Siellä kristitty katekumeeni Gemellos, hurskas mies Klimaksinan seurakunnasta, moitti keisaria terävästi hänen kristinuskoa herjaavista mielipiteistään. Tästä raivostuneena Julianus käski vyöttää Gemelloksen tulikuumalla rautavyöllä ja määräsi, että tämän oli lähdettävä hänen seurueensa mukaan. Matkan varrella Gemellosta kidutettiin entistä kovemmin, mutta hän pysyi lujana uskossaan. Jumalan sallimuksesta marttyyri tapasi papin, joka kastoi hänet. Kasteen aikana hän kuuli taivaasta ääneen: ”Siunattu olet sinä, Gemellos, joka olet joutunut kärsimään paljon!” Tämän jälkeen hänet naulittiin ristille ja hän antoi sielunsa Herran haltuun. Kristityt hautasivat hänen ruumiinsa salaa.

Pyhä Gregorius syntyi 600-luvun loppupuolella Syyriassa. Hän palveli pappina Pyhän Markuksen katedraalissa Roomassa. Hänen oppineisuutensa, kyvykkyytensä ja pyhyytensä tunnettiin yleisesti. Kun Rooman paavin istuin jäi tyhjilleen, Gregoriuksen tueksi nousi spontaani kansanliike. Gregoriuksen osallistuessa edellisen paavin Gregorius II:n hautajaissaattoon 11.2.731 väkijoukko kirjaimellisesti nosti hänet harteilleen ja julisti hänet paaviksi. Gregorius oli viimeinen paavi, jonka valinnan vahvisti muodollisesti Ravennan eksarkki Bysantin keisarin nimissä.

Pyhä Gregorius oli taitava puhuja ja voimallinen saarnaaja, joka osasi sekä kreikkaa että latinaa. Hän oli katolisen uskon tukipylväs ja kristillisen totuuden levittäjä. Gregorius tuki voimakkaasti lähetystyötä Länsi-Euroopassa. Hän nimitti pyhän Bonifatiuksen (5.6.) arkkipiispaksi nykyisen Saksan alueelle ja avusti tämän työtä kaikin tavoin.

Keisari Leo oli vähän aiemmin kieltänyt kaikkien pyhien kuvien kunnioittamisen. Edeltäjänsä tavoin paavi Gregorius III lähetti keisarille kirjeitä vaatien tätä lopettamaan kuvien vastustamisen, mutta Leo ei vastannut. Useimmat paavin lähettiläistä vangittiin jo Sisiliassa.

Gregorius III kutsui vuonna 731 koolle Roomaan kaksi kirkolliskokousta, joissa erotettiin kirkon yhteydestä kaikki pyhiä kuvia tuhoavat tai niiden kunnioittamisen kieltävät. Tästä kuullessaan keisari joutui raivon valtaan ja päätti ryhtyä voimatoimiin. Hän lähetti aseistetun laivueen pidättämään paavin ja tuomaan hänet Konstantinopoliin. Jumalan sallimuksesta nousi myrsky eivätkä laivat päässeet perille. Keisari otti kuitenkin haltuunsa Rooman piispan alaiset alueet Kalabriassa ja Sisiliassa. Nämä sekä Illyria julistettiin kuuluvaksi Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Tämä oli vakava taloudellinen isku Rooman kirkolle ja käytännössä ensimmäinen isompi askel kohti Rooman ja Konstantinopolin välistä skismaa.

Noihin aikoihin Gregorius alkoi jälleenrakentaa ja kaunistaa Rooman kirkkoja loisteliailla maalauksilla. Hän teki myös hiljaisen ikonoklasmin vastaisen protestin antamalla pystyttää apostoli Pietarin haudan yläpuolella olevan alttarin eteen kuusi massiivista onykskivistä pylvästä, joihin kiinnitettiin Kristuksen ja pyhien kuvia ja näiden eteen lampukoita. Pylväistä viisi on edelleen Pyhän Pietarin kirkossa.

Kun langobardit uhkasivat Roomaa, Gregorius ei enää pyytänyt apua Itä-Roomasta vaan frankeilta ja läntisiltä ruhtinailta. Keskellä näitä levottomuuksia pyhä Gregorius nukkui pois 10. joulukuuta vuonna 741. Hänet muistetaan nöyränä ja viisaana esipaimenena sekä munkkien ja nunnien ystävänä, joka rakasti köyhyyttä ja köyhiä sekä suojeli leskiä ja orpoja.

Pyhä Tuomas oli kotoisin Kyminasvuoren lähistöltä Vähän-Aasian Bityniasta ja vaikutti keisari Leo VI Viisaan aikana (886–912). Jo lapsena hän vieraili usein Kyminasvuorella asuvien munkkien luona ja sai heiltä luostarikutsumuksen kipinän. Luostarielämän opettajana hänellä oli eräs munkki, jonka johdolla hän oppi tuntemaan psalmit, apostolien kirjeet ja koko kirkollisen elämän järjestyksen. Sen jälkeen hänet vihittiin munkiksi. Tuomas alkoi heti kilvoitella ankarasti kohti henkisen kauneuden saavuttamista. Niinpä hänestä tuli kuin pyhä ikoni, joka innosti kaikkia näkijöitään vastaavanlaisiin kilvoituksiin.

Noihin aikoihin eräs konstantinopolilainen ylimys oli rakennuttanut vuorelle luostarin Jumalan kunniaksi ja sielunsa pelastukseksi. Hän tiedusteli paikalliselta piispalta, tuntisiko tämä ketään hyveellistä ja hengellisessä elämässä kokenutta munkkia, joka olisi sopiva uuden yhteisön johtajaksi. Piispa suositteli Tuomasta, joka oli elävä esimerkki aidosta hengellisestä kilvoituselämästä.

Igumeniksi tultuaan Tuomas johti luostariaan viisaasti useita vuosia. Nöyryydessään hän yritti kätkeytyä ihmisiltä, mutta sitäkin innokkaammin he hakeutuivat hänen luokseen nauttiakseen hänen hyveellisestä seurastaan. Tämä häiritsi Tuomasta, ja niinpä hän valitsi yhden munkeista uudeksi igumeniksi ja siirtyi itse tuntemattomaan hiljaiseen paikkaan erään vuoren juurelle. Veljet kaipasivat kuitenkin hengellistä isäänsä ja etsivät häntä, kunnes lopulta löysivät hänen uuden asuinpaikkansa. He lupasivat rakentaa hänelle erakkomajan luostarin lähelle, kunhan hän vain palaisi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. Tuomas suostui tähän järjestelyyn.

Paholainen ei kuitenkaan jättänyt rauhaan Tuomasta, joka jatkuvasti ärsytti sitä sankarillisilla kilvoitusteoillaan. Kolme vuotta Tuomasta kiusasivat hyttyset, jotka söivät häntä yötä päivää, niin että hänen ulkonäkönsä muuttui puremien tähden tunnistamattomaksi. Sitten tuli suuria kärpäsiä ja valtavia muurahaisarmeijoita, mutta nekään eivät voineet saada häntä lähtemään pois keljastaan tai luopumaan kilvoitusjärjestyksestään. Lopulta hänen keljansa täyttyi myrkyllisillä matelijoilla, joita oli joka puolella. Tämä koettelemus kesti yksitoista vuotta.

Kerran kun Tuomas toimitti kirkossa pyhää liturgiaa nuoren oppilaansa avustamana, heille ilmestyi kirkkosalissa epämuodostuneen härän kaltainen hirviömäinen olento. Veli kauhistui nähdessään sen, mutta pyhittäjä jatkoi rauhallisesti rukouksiaan. Käännyttyään hän kyllä huomasi hirviön, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota vaan ainoastaan kutsui kauhistuneen oppilaansa vierelleen ja toimitti sitten palveluksen loppuun. Sitten Tuomas poistui alttarista ja lähestyi petoa, joka tarrasi hampaillaan kiinni hänen feloninsa reunaan. Tuomas veti pedon ulos kirkosta jyrkänteen reunalle, josta se heittäytyi alas ja hautautui maanvyörymän alle. Kun pyhä mies tämän jälkeen palasi keljaansa, matelijat eivät voineet enää kestää hänen kasvojensa hohdetta, vaan ryntäsivät aivan kuin tulen ajamina samalle paikalle, johon hirviö oli hautautunut. Sinne laskeutui lopuksi iso parvi lintuja, jotka söivät matelijat.

Tästä ihmeellisestä tapahtumasarjasta lähtien kiusauksista vapautunut Tuomas sai Jumalalta sairaiden parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Ne taas vetivät hänen luokseen yhä enemmän kävijöitä. Kerran jopa keisari Leo lähetti pyhittäjälle kirjeen pyytäen häneltä vastausta johonkin ongelmaansa. Kun kirjeentuoja saapui paikalle, Tuomas ojensi tälle vastauksen saman tien edes avaamatta keisarin kirjettä. Kun keisari luki Tuomaksen vastauksen ongelmaansa ja sai tietää kuinka se annettiin, hän tahtoi lähteä tapaamaan Tuomasta, mutta nöyryydessään tämä kielsi häntä tulemasta luokseen.

Ihmispaljouteen väsynyt Tuomas jätti pian luostarinsa toisen kerran. Hän nousi vuorelle hyvin vaikeapääsyiseen paikkaan ja eli siellä yksin vielä useita vuosia. Luostariin hän laskeutui ainoastaan, jos jonkun veljen sielu oli vaarassa ja tämä tarvitsi hänen tukeaan. Korkean iän saavutettuaan hän sairastui ja antoi sielunsa rauhassa Jumalan haltuun.

Stefan Brankovic nousi Serbian hallitsijaksi vuonna 1458. Tuskin hän oli ennättänyt osoittaa hurskautensa ja hyveensä kansansa hallitsijana, kun turkkilaisten hyökkäys pakotti hänet lähtemään vaimonsa ja lastensa kanssa maanpakoon Albaniaan ja myöhemmin sieltä Italiaan. Stefan kuoli Venetsiassa vuonna 1485. Hänen toiseksi vanhin poikansa Jovan (Johannes) kasvoi Styriassa ja säilytti vieraassa ympäristössäkin ortodoksisen uskonsa. Hän seurasi vanhempaa veljeään Djordjea Sremin (Pohjois-Serbian) hallitsijana. Jovan piti erityisen hyvää huolta kirkon tarpeista, erityisesti Athosvuoren, Dalmatian ja Banatin luostareista. Hän nukkui pois Herrassa vuonna 1502 (tai 1503). Hänen albanialainen äitinsä Angelina vihkiytyi poikansa kuoltua nunnaksi Krušedolin luostarissa, jonka hän oli itse perustanut. Serbian kirkko muistelee Angelinaa 30.7.

Profeetta Hanna eli Raman kylässä Efraimin kukkulalla. Hän oli toinen Elkana-nimisen miehen kahdesta vaimosta, mutta hänellä ei ollut lapsia, sillä Herra oli sulkenut hänen kohtunsa. Toinen vaimo oli synnyttänyt poikia ja tyttäriä ja hän halveksi Hannaa. Erityisesti hän sorti Hannaa aina vuosittain, kun koko perhe meni Siloon rukoilemaan ja uhraamaan Herralle liitonarkun edessä. Mutta hedelmättömänäkään Hanna ei katkeroitunut vaan noudatti uskollisesti Jumalan käskyjä eikä menettänyt luottamustaan Hänen armoonsa.

Kerran Hanna uhrattuaan jäi temppeliin itkemään ja rukoilemaan Herraa palavasti. Hän vannoi, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, hän antaisi tämän pysyvästi Hänen palvelukseensa. Hanna rukoili keskittyneesti, hänen huulensa liikkuivat mutta ääntä ei kuulunut, minkä nähdessään pappi Eeli luuli hänen olevan humalassa.

Hannan usko oli niin luja, ettei Jumala enää voinut pidätellä armoaan vaan soi hänelle pojan, vaikka hän oli jo iäkäs. Näin Hanna sai etukäteen kuvata Jumalanäidin hedelmöittymistä hedelmättömässä naisessa, pyhässä Annassa. (Anna on heprealaisen Hanna-nimen kreikkalainen muoto.) Hanna synnytti pojan, jolle hän antoi nimen Samuel, ”Jumala kuulee”.

Heti kun Samuel oli vieroitettu, Hanna omisti hänet Herralle. Hanna ylisti Jumalaa profeetallisella veisulla: ”Sydämeni riemuitsee Herrasta, Herra nostaa minun pääni pystyyn. Minä voin rohkeasti vastata vihollisilleni, Sinun avustasi minä iloitsen. Vain Herra on pyhä, ei ole toista, meidän Jumalamme yksin on luja kallio. […] Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa. Hän ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän, sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon ja antaa heille kunniasijan.” (1. Sam. 2:1-10) Hannan kaunis ylistysveisu on Jumalanäidin kiitosvirren (Luuk. 1:46-55) esikuva ja sen loppusanat ”Hän kohottakoon pystyyn voideltunsa pään!” on yksi vanhimpia messiaanisia profetioita.

Samuel jäi palvelemaan pyhäkköön. Joka vuosi kun Elkana ja hänen perheensä menivät Siloon uhraamaan, Hanna toi pojalleen uuden viitan. Pappi Eeli siunasi Hannan, joka oli antanut ainoan poikansa Herralle, ja Jumala siunasi iäkästä Hannaa vielä kolmella pojalla ja kahdella tyttärellä. Pyhä profeetta Hanna vietti lopun elämänsä Jumalaa ylistäen ja nukkui pois rauhassa.

Juutalaisessa perinteessä Hannaa kunnioitetaan yhtenä seitsemästä naisprofeetasta. Häntä pidetään ensimmäisenä, joka käytti Jumalaa puhutellessaan Herra Sebaot -nimeä (1. Sam. 1:11).

Ikuisen suunnitelmansa mukaan Jumala tahtoi valmistaa itselleen puhtaimman asuinsijan tullakseen lihaksi ja asuakseen ihmisten keskuudessa. Joakim ja Anna olivat vuosikausia olleet hedelmättömiä. Heidän vanhuutensa oli kuin ihmisluonto itse: alas taipunut ja synnin ja kuoleman alaisuuteen kuivettunut. He eivät kuitenkaan lakanneet rukoilemasta, että Jumala ottaisi pois heidän häpeällisen murheensa. Kun Herran määräämä valmistautumisen aika oli täyttynyt, Jumala lähetti enkelin Joakimin luokse tämän ollessa mietiskelemässä kukkuloiden hiljaisuudessa ja toisen Annan luokse tämän ollessa alakuloisena puutarhassa. Enkelit ilmoittivat, että pian muinaiset profetiat täyttyisivät heidän kauttaan. Heille syntyisi lapsi, josta oli tuleva uuden liiton arkku, jumalalliset portaat, palamaton pensas, Danielin näkemä kallio, elävä temppeli, jonka Jumalan Sana ottaisi asuinsijakseen.

Pyhän Annan hedelmöittyessä koko ihmisluonnon, jonka kuolema oli erottanut Jumalasta, kuivettuneisuus tuli päätökseensä. Ja mikä on vielä suurempaa, tämä hedelmättömään ikään ehtineen naisen ihmeellinen synnyttäminen ennakoi ihmeellistä siemenetöntä sikiämistä, Kristuksen tahratonta syntymää Jumalanäidin kohdusta.

Vaikka Neitsyt Marian syntymä oli seurausta Jumalan ihmeellisestä teosta, itse hedelmöittyminen tapahtui kuitenkin tavanomaisen miehen ja naisen yhteyden seurauksena luonnonlakien mukaisesti. Maria on osallinen ihmisluonnosta, joka oli langennut Aadamin rikkomuksen kautta ja joutunut synnin ja turmeluksen alaisuuteen. Jumalan valittuna astiana ja Hänen valmistamanaan kallisarvoisena pyhäkkönä Maria on ihmiskunnan puhtain ja täydellisin edustaja, mutta hän ei ole millään tavoin erillään ihmissuvun yhteisestä perinnöstä ja ensimmäisten esivanhempiemme synnin seurauksista. Kristuksen oli inkarnaatiossa tultava ihmisten kaltaiseksi kaikessa paitsi synnissä vapauttaakseen ihmiset kuolemasta omalla vapaaehtoisella kuolemallaan. Samoin myös Hänen äitinsä, jonka kohdussa Jumalan Sana yhtyi ihmisluontoon, kuului ihmisenä olla kuoleman- ja turmeluksenalainen kaikkien Aadamin jälkeläisten tavoin. Näin ihminen ei jäisi miltään osin pelastuksen ja lunastuksen ulkopuolelle.

Jumalanäiti valittiin kaikkien naisten joukosta, koska Jumala näki ennalta, että hän säilyttäisi puhtautensa täydellisesti. Meidän kaikkien tavoin hedelmöittyneenä ja syntyneenä Maria oli katsottu arvolliseksi tulemaan Jumalan Pojan äidiksi ja hengellisessä mielessä meidän kaikkien äidiksi. Hellänä ja säälivänä hän voi toimia välittäjänämme Poikansa edessä.

Niin kuin Kristus oli pyhän Jumalanäidin neitsyyden hedelmä, niin tämä itse oli Joakimin ja Annan siveellisyyden hedelmä. Samaa puhtauden polkua seuraten mekin voimme saada Kristuksen syntymään ja kasvamaan itsessämme.