Pyhän Patrikin (k. 461) aikakauden jälkeisistä irlantilaisista pyhistä yksi kaikkein suurimpia oli pyhä Finnian¹ Clonardilainen, irlantilaisen luostarimaailman isähahmo. Hän syntyi Irlannissa, Leinsterin seudulla vuoden 470 tienoilla vaatimattomaan perheeseen. Finnianin kastoi Abba-niminen pappi, joka myös opetti hänelle psalmit ja muita liturgisia tekstejä.

Walesin luostarikulttuurissa painotettiin voimakkaasti oppimisen tärkeyttä ja luostarikilvoituksen ylemmyyttä maalliseen elämäntapaan nähden. Finnian omaksui sekä oppineisuuden arvostamisen että syvän rakkauden luostarielämään. Hän eli hyvin askeettisesti pelkällä vedellä ja leivällä, mutta juhlapäivinä hän nautti paistettua lohta ja olutta.

Pyhä Finnian oli vaikuttava hahmo, jonka askeleet Jumala siunasi. Irlantiin palattuaan hän perusti useita kirkkoja ja luostareita. Tärkein näistä oli Meathin Clonardissa, jossa oli parhaimmillaan 3000 munkkia. Siellä Finnian saavutti mainetta syvällisenä kirjoitusten tuntijana ja opettajana. Clonardin luostarista muodostui raamatuntutkimuksen ja lähetystyön keskus. Finnian lähetti aina parhaat oppilaansa perustamaan uusia luostareita mukanaan vain evankeliumikirja, sauva ja pyhäinjäännöslipas. Lähes kaikki 500-luvun alun pyhät olivat jossain vaiheessa Finnianin oppilaana, ja häntä alettiinkin kutsua ”Irlannin pyhien opettajaksi”. Finnianin oppilaiden joukosta nousivat muun muassa ”Irlannin kaksitoista apostolia”, joista kuuluisimpia ovat Columba Ionalainen (9.6.) ja Brendan Merenkävijä (16.5.).

Pyhän Finnian laati kuuluisan ”Finnianin katumuskirjan” (Poenitentiale Vinniai), ankaran luostarikilvoittelijoiden säännön, jota kootessaan hän hyödynsi muun muassa pyhän Hieronymuksen ja Johannes Cassianuksen ajatuksia. Katumuksen tueksi Finnian määräsi paastoja. Maallikkoja kohtaan hän oli lempeä: esimerkiksi katuvalle murhaajalle hän asetti vain viikon mittaisen paaston, mutta murhanneen papin oli elettävä puoli vuotta pelkällä vedellä ja leivällä.

Vuonna 549 Irlannissa levisi rutto, ja pyhä Finnian teki parhaansa auttaakseen sairastuneita. Hoitaessaan toisia hän sai kuitenkin itse tartunnan ja menehtyi ikään kuin lähimmäisenrakkauden marttyyrina. Finniania alettiin kunnioittaa pyhänä, ja hänen kunnioituksensa levisi Espanjaan asti. Hänen reliikkejään säilytettiin Clonardissa, kunnes ne tuhottiin vuonna 887. Pyhän Finnianin perustama Clonardin luostari säilytti keskeisen asemansa vuosisatojen ajan, vaikka kärsikin suuresti ensin tanskalaisten ja sitten normannien hyökkäyksistä. 1200-luvulla luostari siirtyi augustinolaisen sääntökunnan haltuun ja jatkoi toimintaansa 1500-luvulle saakka.

Pyhä Johannes vaikutti 1300-luvulla. Hänen vanhempansa kuolivat, kun hän oli vain kaksivuotias. Hänen setänsä munkki Joannikios otti hänet keljaansa ja kasvatti häntä huolellisesti opettaen hänelle pyhiä kirjoituksia ja antaen hengellisiä neuvoja. Näin Johannes kasvoi profeetta Samuelin tavoin pienestä pitäen Jumalan yhteydessä. Hänestä tuli munkki ja pian hän sai myös pappisvihkimyksen.

Myöhemmin lähellä sijainneen Zikhnan pikkukaupungin asukkaat tahtoivat Johanneksen piispakseen. Tämä lähetti heidät pyytämään aikeelleen suostumuksen sedältään ja hengelliseltä ohjaajaltaan Joannikiokselta, jonka siunauksetta hän ei tahtonut tehdä mitään. Joannikios ei tahtonut kuullakaan asiasta ja suostui vasta, kun Johannes lupasi hänelle huolehtia myös heidän luostaristaan sekä setänsä eläessä että hänen kuolemansa jälkeen.

Piispa Johannes paneutui innokkaasti kaitsemaan hänelle uskottua laumaa, mutta lupauksensa mukaan hän ei unohtanut myöskään Johannes Edelläkävijälle omistettua luostariaan Menoikionin vuorella. Kun hänen setänsä kuoli, hän luopui tälle antamansa kirjallisen lupauksen mukaisesti piispan asemasta ja omistautui kokonaan huolehtimaan luostarista. Hän rakennutti sinne uuden tilavan kirkon ja trapesan veljestölle. Bysantin keisari Andronikos III Paleologos ja Serbian hallitsija Stefan Uroš III olivat luostarin suuria hyväntekijöitä, joiden antamilla varoilla luostarin laajennustöitä tehtiin. Serreksen kaupunkiin rakennettiin sivuluostari. Johannes sai hankituksi luostarilleen myös pysyviä tulolähteitä ja huolehti siitä, että sen oikeudet oli vahvistettu niin maallisin kuin kirkollisinkin asiakirjoin.

Elettyään pitkän elämän ja hyvän vanhuuden erinomaisena esikuvana johtamilleen munkeille Johannes kuoli rauhallisesti vuonna 1333.

Pyhittäjä Ferapont vihkiytyi munkiksi Kostromassa Ristin ylentämisen luostarissa noin vuonna 1580 ja kilvoitteli siellä kolmetoista vuotta. Kaikki munkit rakastivat häntä hänen nöyryytensä ja sävyisyytensä tähden, ja hänen hyveellinen elämänsä oli kaikin puolin esimerkillistä. Maallikot kävivät hänen luonaan pyytämässä esirukouksia ja siunausta. Kilvoittelija ei kuitenkaan ottanut kaikkia vastaan samalla tavalla: toisille hän antoi siunauksen mielellään, toisia taas moitti ankarasti holtittomasta elämästä ja kiintymyksestä maallisiin asioihin. Luostarin johtaja kunnioitti Ferapontia ja piti häntä pyhänä. Lopulta Ferapont kuitenkin pakeni ihmisten hänelle osoittamaa kunnioitusta ja lähti salaa luostarista kohti koillista Galitšin aluetta. Siellä hän asettui Monzajoella sijaitsevaan pieneen Jumalanäidin ilmestymiselle pyhitettyyn luostariin. Monien kilvoitustensa palkkioksi hän sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Pyhittäjä Ferapont oli ihmeellisellä tavalla osallistunut Monzajoen luostarin perustamiseen jo ennen sinne tuloaan. Hän oli ilmestynyt Obnorin luostarin munkki Pafnutille ja käskenyt tätä lähettämään ystävänsä munkki Adrianin perustamaan uutta luostaria. Adrianille hän oli ilmoittanut ilmestyksessä, että kaksi lasta paranisi uuden luostarin paikalla. Vielä hän oli ilmestynyt lasten vanhemmille ja kehottanut heitä tuomaan sairaat lapset luostariin, missä he paranisivat. Näin Ferapont otti Monzajoen luostarin suojelukseensa jo ennen sinne tuloaan.

Pian luostarin perustamisen jälkeen Ferapont tuli sen johtajan Adrianin luo pyytäen päästä veljestöön. Adrian otti tulijan vastaan tietämättä, kuka tämä oli. Vasta jonkin ajan kuluttua Adrianille selvisi, että juuri Ferapont oli monille ihmisille ilmestynyt luostarin salaperäinen suojelija, ja ilahtui siitä, että tämä asui luostarissa veljien keskuudessa. Ferapontin vaatimuksesta hän kuitenkin säilytti salaisuuden eikä kertonut siitä muille.

Adrianin siunauksella Ferapont vietti päivät luostarin muurien ulkopuolella rukoillen soilla ja metsissä. Öisin hän rukoili luostarissa, jäljensi kirjoja ja luki pyhien elämäkertoja uppoutuen erityisesti rakastamansa pyhän Nikolaoksen (6.12.) elämäkertaan ja ihmeisiin. Hän oli munkkiveljille kilvoittelijan esikuva mutta myös luostarin ihmeellinen suojelija, joka puolusti sitä monissa ahdingoissa. Hänen esirukoustensa ja ihmeellisen apunsa turvin luostari säilytti itsenäisyytensä ja sai varoja kuluihinsa.

Elettyään Monzan luostarissa kaksi ja puoli vuotta Ferapont sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän näytti terveeltä ja hyväkuntoiselta, ja kaikki ihmettelivät, kun hän alkoi valmistautua lähtöönsä. Joulukuun 11. päivän aamuna hän hyvästeli Adrianin ja veljet sanoen: ”Lähden luotanne ja annan henkeni Jumalan käsiin. Herra varjelkoon teitä ja vahvistakoon teitä rakkaudessaan. Vaikka lähdenkin luotanne ruumiillisesti, en eroa teistä hengessäni, jos säilytätte keskinäisen rakkauden.” Samana päivänä hän osallistui liturgiassa pyhään ehtoolliseen. Koko päivän ja seuraavan yön hän vietti rukoillen keljassaan. Aamulla hän osallistui aamupalvelukseen ja meni sitten taas keljaansa toisten jäädessä kirkkoon liturgiaan. Palveluksen jälkeen veljet löysivät hänet vuoteeltaan kuolonuneen nukkuneena. Erikoisen hyvä tuoksu levisi koko luostariin ja sen muurien ulkopuolellekin. Samalla munkki Protasi parani ihmeellisesti silmäsairaudesta, josta hän oli kärsinyt lapsesta asti. Pyhittäjä Ferapont kuoli todennäköisesti vuonna 1597, kuusitoista vuotta munkiksi vihkimisensä jälkeen.

Muinaisen Persepoliksen kaupungin lähistöllä Ištarissa eli neljännellä vuosisadalla kymmenen kilvoittelijan veljestö, jonka johdossa oli munkki Bar Saba (kr. Barsabas). Heidät pidätettiin kuningas Šapur II:n käynnistämässä vainossa vuonna 342 ja tuomittiin kuolemaan. Kun teloittaja valmistautui mestaamaan heitä, veljet pysyivät vakaumuksessaan täysin yksimielisinä ja rauhallisina. Bar Saballe tarjottiin kuoleman edessä mahdollisuutta pelastaa henkensä uhraamalla jumalille, mutta hän vastasi tyynesti: ”Minä tahdon elää taivaan korkeudessa enkä täällä maan päällä. Iskekää siis miekka alas ja antakaa minun kuolla.”

Kristittyjen rohkeus ja rauhallisuus teki tapahtumaa seuranneeseen persialaiseen maagiin syvän vaikutuksen, sillä hän ei ollut nähnyt oman uskontonsa piirissä mitään vastaavaa. Niin hän päätti hylätä vanhan uskontonsa ja kuolla yhdessä Kristuksen todistajien kanssa. Hän riisui päällysviittansa, puki ylleen oman orjansa vaatteen ja astui esiin liittyäkseen voittajien joukkoon. Pyhät marttyyrit mestattiin, ja heidän päänsä asetettiin näytille Anahita-jumalattaren temppeliin.

Pyhä Aithalas oli persialaisen uskonnon pappi Adiabenen alueella Arbilin kaupungissa kuningas Šapurin 40-vuotisen vainon aikana (339–379). Aithalas sairasti verenvuototautia, mutta parani Arbilin piispan rukouksen ansiosta. Aithalas päätti hylätä entisen uskontonsa ja liittyi piispan opettamien katekumeenien joukkoon. Koska hän oli kaupungissa hyvin tunnettu, kristityt lähettivät hänet Mahozen kaupunkiin Arewanin seudulle. Kun Aithalas oli saanut opetusta, hänet kastettiin.

Jonkin ajan kuluttua Aithalas päätti palata Arbiliin levittääkseen evankeliumia maanmiestensä keskuudessa, mutta kaupungin liepeillä hän sai kuulla kaikkien kristittyjen paenneen kaupungista vainon takia. Aithalas tahtoi päästä heidän luokseen, mutta päätti ensin käydä katsomassa kotikaupunkiaan. Hänet kuitenkin tunnistettiin välittömästi ja häntä alettiin syyttää kristityksi, eikä hän kieltänyt kääntymystään. Aithalas pantiin kahleisiin ja lähetettiin Hazzan linnoitukseen. Kaupungin satraappi Šapur Tamšabur kuulusteli häntä ja käski viedä hänet katsomaan Barhadbešabba-nimisen diakonin kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Kun diakoni oli surmattu, Aithalas ryntäsi ruumiin luokse, suuteli sitä ja voiteli itsensä marttyyrin verellä. Aithalas julisti olevansa valmis kuolemaan samalla tavalla. Vihainen satraappi lähetti Aithalaksen takaisin vankilaan. Eräs uskonsa hylännyt entinen kristitty leikkasi irti hänen korvansa.

Vankilassa Aithalas sai toverikseen uskonsa tähden pidätetyn Hafsai-nimisen (kr. Apseos) diakonin, joka oli kotoisin Matasta, Arbayen alueelta. Aithalas ja Hafsai vietiin yhdessä kuulusteltavaksi, minkä jälkeen heidät lähetettiin kuninkaan tuomittavaksi. Kun he olivat taivaltaneet jalan päivämatkan, heille tarjottiin vielä mahdollisuutta päästä vapaaksi. He kieltäytyivät, ja heidät vietiin kuningas Šapurin eteen, joka määräsi heidät mestattavaksi välittömästi. He astuivat pyhien marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon vuonna 354.

Damasuksen isä palveli pappina Roomassa Pyhän Laurentiuksen kirkossa (San Lorenzo) neljännellä vuosisadalla. Joidenkin tietojen mukaan perhe oli lähtöisin Espanjasta. Damasus alkoi palvella diakonina samassa kirkossa kuin isänsä ja sai myöhemmin pappisvihkimyksen. Hän oli oppinut ja arvostettu kirkon palvelija.

Kun paavi Liberius kuoli vuonna 366, hänen tilalleen valittiin Damasus, joka oli tuolloin 60-vuotias. Damasus oli selvästi suosituin ehdokas, mutta toinen, pienempi ryhmittymä valitsi itselleen toisen paavin ja alkoi aiheuttaa levottomuuksia, joiden rauhoittamiseen tarvittiin valtiovallan voimatoimia. Kaiken kaikkiaan mellakoissa kuoli 150 ihmistä. Damasuksen osuutta mellakoiden syntyyn tutkittiin tarkkaan, ja häneen suhtauduttiin pitkään epäilevästi. Tilannetta ei auttanut se, että elämäntavoiltaan hän ei ollut askeetti vaan eli yläluokan tapaan.

Paavina Damasus osoittautui kuitenkin aikaansaavaksi kirkon johtajaksi. Hän puolusti oikeaa uskoa ja vastusti harhaoppeja. Damasuksen kaudella kirkon läntinen osa pääosin vapautui areiolaisuudesta. Damasus rakennutti paavillisen kirjaston ja tuki latinankielisen Raamatun käännöstyötä. Oppineena ja hienostuneena hahmona Damasus sai monia yläluokan edustajia liittymään kirkkoon ja tukemaan sitä taloudellisesti. Damasuksen johdolla toteutettiin niin monia rakennusprojekteja, että häntä voi jopa pitää eräänlaisena kristillisen Rooman perustajana. Damasus näki, että Rooman kunnia ja suuruus ei enää tulevaisuudessa perustuisi vanhoihin jumaliin ja keisareihin vaan kristittyjen marttyyrien vereen. Damasus avasi ja laajensi katakombeja helpottaakseen pyhiinvaeltajien liikkumista ja rakennutti hautojen yhteyteen portaita, pyhäkköjä ja muistolaattoja.

Pyhä Damasus nukkui pois 11. joulukuuta vuonna 384. Hän kunnioitti marttyyreita niin, ettei rohjennut antaa haudata itseään heidän joukkoonsa. Hän jätti kuitenkin katakombiin epitafin, joka päättyi sanoihin: ”Minä Damasus tahdoin tulla haudatuksi tänne, mutta en uskaltanut loukata näiden pyhien tomua.” Hänet haudattiin äitinsä ja sisarensa kanssa pieneen kirkkoon, jonka hän oli rakentanut Via Ardeatinalle, mutta myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin kirkkoon, jossa hän ja hänen isänsä olivat aikoinaan palvelleet. Nykyisin se tunnetaan nimellä San Lorenzo in Damaso.

Omalle haudalleen Damasus laati seuraavanlaisen muistokirjoituksen: ”Hän, joka käveli meren päällä ja kykeni rauhoittamaan väkevät aallot; Hän, joka antaa elämän maan kuoleville siemenille; Hän, joka kykeni avaamaan kuoleman tappavat kahleet ja tuomaan kolmen päivän jälkeen veljen takaisin tähän maailmaan sisarensa Martan luokse – uskon, että Hän saa myös Damasuksen nousemaan jälleen tomusta.”

Koko maailman valo, pyhittäjäisä Daniel Styliitta loistaa kilvoituksillaan ja pyhyydellään yhtenä pyhien taivaan kirkkaimmista tähdistä. Hän on kuin elävät portaat, jotka kutsuvat kaikkia jättämään maalliset ja kiipeämään kohti taivaallisia.

Daniel syntyi Samosatassa, pienessä syyriankielisessä Meratha-nimisessä kylässä Edessan pohjoispuolella vuoden 410 tienoilla. Hänen äitinsä oli pitkään ollut lapseton, ja Daniel oli vastaus hänen rukouksiinsa. Ennen esikoisensa syntymää äiti näki hohtavan valonäyn, joka ennakoi hänen pojalleen tulevaa kirkasta osaa pyhien joukossa.

Kun lapsi tuli viiden vuoden ikään, vanhemmat veivät hänet paikalliseen luostariin vihkiäkseen hänet Herralle niin kuin Hanna profeetta Samuelin. Vaikka lapsi ei vielä jäänyt luostariin, igumeni päätti jo tuolloin antaa hänelle uuden nimen. Igumeni pyysi häntä nostamaan jonkun alttarin edessä olleista kirjoista. Lapsi otti Danielin kirjan ja sai nimensä sen mukaan.

Kahdentoista vuoden iässä Daniel kuuli kerran äitinsä sanovan: ”Lapseni, olen omistanut sinut Jumalalle.” Pian tämän jälkeen Daniel eräänä päivänä sanaakaan sanomatta jätti kotinsa ja taivalsi yksin 15 kilometrin matkan luostariin. Sen johtaja vakuuttui hänen hartaista anomuksistaan ja otti hänet veljestöön. Daniel edistyi Jumalan tiellä niin, että varsin pian hänet vihittiin munkiksi. Tilaisuudessa olivat paikalla hänen vanhempansa, jotka olivat onnellisia ja ylpeitä poikansa puolesta.

Munkki Daniel alkoi tuntea halua lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Igumeni ei antanut hänelle siunausta matkaan mutta otti hänet sen sijaan mukaansa luostarien johtajien kokoukseen Antiokiaan. Paluumatkalla tämä luostari-isien seurue alkoi väitellä uudesta kilvoittelumuodosta, jonka Simeon-niminen munkki (1.9.) oli aloittanut asettumalla pysyvästi pylvään päähän. Monet epäilivät pylväskilvoittelua pelkäksi pöyhkeilyksi, mutta nähdessään Simeonin omin silmin he kaikki hiljenivät. Kukaan muu kuin Daniel ei uskaltanut kiivetä ylös hakemaan siunausta. Muut sanoivat: ”Kuinka voisimme suudella suullamme miestä, jota olemme juuri lyöneet huulillamme?” Daniel sen sijaan kiipesi ylös ja sai siunauksen Simeonilta, joka sanoi hänelle: ”Ole rohkea, Daniel, ole vahva ja kärsivällinen. Sinun on kärsittävä paljon Jumalan tähden, mutta luotan Jumalaan, jota palvelen, että hän vahvistaa sinua ja on kanssasi tielläsi.”

37 vuoden iässä Daniel valittiin luostarinsa johtajaksi. Kaikkien yllätykseksi Daniel lähes ensi töikseen vapautti itsensä igumenin tehtävistä arvellen siten voivansa toteuttaa haaveensa ja vaeltaa Jerusalemiin. ”Viimeinkin olet vapaa, Daniel, käy rohkeasti eteenpäin ja tee mitä sinun on tehtävä”, hän sanoi itselleen ja lähti matkaan. Daniel vietti kaksi viikkoa pyhän Simeonin luona ja jatkoi matkaa hänen siunauksensa saatuaan. Samarialaiskapinoiden takia seutu oli kuitenkin rauhatonta, eikä tie Jerusalemiin ollut turvallinen. Eräänä päivänä hänen seuraansa liittyi Simeonin näköinen munkkihahmo, joka kehotti häntä lähtemään Pyhän kaupungin sijasta Konstantinopoliin, ”toiseen Jerusalemiin, joka on täynnä marttyyrien pyhäkköjä ja kirkkoja”. Kun sama munkki ilmestyi Danielille vielä unessa toistaen kehotuksensa, Daniel ymmärsi tämän Jumalan tahdoksi ja lähti taivaltamaan kohti Konstantinopolia.

Daniel päätyi Anaplokseen (nyk. Rumeli-Hisari) Konstantinopolin tuntumassa ja asettui hylättyyn kyläkirkkoon, jota kyläläiset pitivät demonien riivaamana. Daniel telkesi itsensä kirkkoon ja jätti vain pienen aukon mahdollistaakseen yhteydenpidon ulkomaailmaan. Daniel seisoi kirkossa rukouksessa öin ja päivin, eivätkä saastaiset henget voineet kestää hänen läsnäoloaan. Hänen luonaan alkoi käydä koko ajan enemmän ihmisiä, jotka halusivat päästä osalliseksi hänen siunauksestaan. Syyriankielinen Daniel ei kuitenkaan osannut kreikkaa, ja tämä haittasi yhteydenpitoa.

Sielunvihollinen alkoi lietsoa eräissä alueen papeissa kateutta, ja nämä kantelivat arkkipiispa Anatoliokselle munkista, joka heidän syytöksensä mukaan oli harhaoppinen. Arkkipiispa kuitenkin aavisti heidän kateutensa ja kysyi: ”Mistä tiedätte, että hän on harhaoppinen, jos ette edes ymmärrä hänen kieltään?” Kun papit kuitenkin jatkoivat syytösten esittämistä, arkkipiispa käski lopulta murtaa kirkon oven auki ja tuoda kiistanalaisen munkin kaupunkiin. Arkkipiispa ei ainoastaan vakuuttunut Danielin uskon puhtaudesta vaan sai myös armon parantua vakavasta sairaudesta hänen rukoustensa kautta. Daniel, joka oli tuolloin 42-vuotias, palasi väkijoukon hurratessa kirkkoonsa jatkamaan kilvoitteluaan.

Yhdeksän vuoden kuluttua Daniel vajosi hurmokseen ja näki Simeon Styliitan ilmestyvän hänelle pilvipylvään huipulla, molemmilla puolillaan säteilevä enkeli. Simeonin pyynnöstä enkelit hakivat Danielin ylös pylvään päälle. Simeon antoi hänelle suudelman, minkä jälkeen hän nousi taivaaseen jättäen Danielin yksin pylväälle ja sanoen: ”Pysy vahvana ja täytä oma osasi.” Ne, joille Daniel kertoi näyn, vakuuttivat että hänen tulisi ryhtyä pylväskilvoittelijaksi Simeonin tavoin. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, Daniel ajatteli ja avasi Raamatun, joka avautui hänelle kohdasta: ”Sinua kutsutaan Korkeimman profeetaksi, sillä sinä käyt Herran edellä valmistaen hänelle tietä.” (Luuk. 1:76)

Pian tämän jälkeen Syyriasta tuli Sergios-niminen munkki, joka kertoi uutisen pyhän Simeon Styliitan kuolemasta. Munkilla oli mukanaan Simeonin viitta, jonka hän aikoi viedä keisari Leolle (456–474), mutta odotettuaan turhaan pääsyä tämän vastaanotolle hän antoi viitan Danielille, joka otti sen vastaan niin kuin Elisa oli muinoin ottanut Elian viitan (2. Kun. 2:13). Tämän jälkeen Daniel sai vielä unessa vahvistuksen kutsumukselleen.

Pyhä Daniel antoi valmistaa noin 3,5-metrisen pylvään, ja sen pystyttämispaikan osoitti Jumalan lähettämä valkoinen kyyhkynen. Erään syyskuisen yön pimeydessä vuonna 460 pylväs vietiin salaa paikalleen ja Daniel kaikessa hiljaisuudessa nousi sen päähän. Aamulla pellolle tulleet työmiehet kertoivat hämmästyneinä pylväästä maanomistajalle, joka kiivastui paikan luvattomasta käyttöönotosta. Konstantinopolin uusi arkkipiispa Gennadios (458–471) puolestaan määräsi Danielin tulemaan alas, koska tämä oli noussut pylväälle ilman piispallista siunausta.

Maanomistaja sai kuitenkin nähdä omin silmin, kuinka Danielin rukous karkotti riivaajan poikalapsesta. Ymmärrettyään, että hänen maillaan asui nyt pyhä kilvoittelija, maanomistaja muutti mieltään ja rakennutti Danielille uuden, korkeamman pylvään. Syyrialainen munkki Sergios jäi asumaan sen juurelle johtaakseen Danielin oppilaiden kasvavaa joukkoa, josta vähitellen muodostui luostariyhteisö.

Daniel kilvoitteli pylvään huipulla ja eli taivaallisten asioiden parissa. Hän oli ihmisten ja enkelten ihmeteltävänä, niin kuin Kristus ristillä. Jumala teki Danielin pylväästä armon välikappaleen, jonka ympärillä tapahtui ihmeitä, parantumisia, merkkejä ja tunnustekoja. Eräs kuuromykkä lähti nousemaan tikkaita saadakseen apua ja parani jo puoliväliin päästyään.

Pyhän Danielin sanat olivat täynnä pelastavaa armoa ja taivaallista viisautta. Hän kertoi ihmisille yksinkertaisin sanoin Jumalan rakkaudesta, painotti köyhistä huolehtimisen tärkeyttä ja julisti rohkeasti tulevan tuomion todellisuutta. Kerran Daniel profetoi Jumalan vihan kohtaavan pääkaupunkia, mutta koska oli pääsiäisjuhlan aika, kirkonjohtajat vaikenivat asiasta ja profetia unohdettiin.

Pylvään luona vieraili koko ajan enemmän kansaa. Paikalla kävi esimerkiksi konsuli Kyros, jonka kaksi tytärtä paranivat Danielin rukoiltua. Keisarinna Eudokia tuli Danielin luokse heti palattuaan Afrikasta, jossa hän oli ollut jouduttuaan vandaalien vangiksi. Keisari Leo pyysi Danielin esirukouksia saadakseen itselleen perillisen. Jonkin ajan kuluttua hänelle syntyikin poika, ja kiitollinen keisari kustansi Danielille kolmannen, edellisiä korkeamman pylvään. Keisari Leo kiipesi ylös saadakseen koskea pyhää miestä. Keisari ihmetteli hänen jalkojensa heikkoa kuntoa. Alituisen seisomisen seurauksena Daniel kärsi jatkuvista jalkakivuista.

Kesällä 465 keisari Leo vaati arkkipiispa Gennadiosta vihkimään Danielin papiksi. Daniel ei kuitenkaan vastannut arkkipiispan pyyntöihin mitään eikä sallinut tämän tulla ylös luokseen. Kansa odotti tilanteen kehittymistä koko kuuman päivän, ja lopulta Gennadios päätti suorittaa vihkimyksen ilman konkreettista kätten päällepanemista. Arkkipiispa pyysi Kristusta asettamaan kätensä näkymättömästi Danielin päälle ja vihki tämän papiksi alhaalla seisten kansan hurratessa: ”Aksios, aksios!” Lopulta Daniel antoi periksi ja salli pystyttää tikapuut arkkipiispaa varten. Daniel ja Gennadios halasivat toisiaan ja antoivat ehtoollisen toisilleen taivaan ja maan välillä.

Saman vuoden syksyllä koitti Danielin aiemmin profetoima onnettomuus. Suuri osa Konstantinopolia tuhoutui tulipalossa 2.9.465. Keisarin ja keisarinnan johdolla kansalaiset vaelsivat Danielin pylväälle, pyysivät häneltä anteeksi ja anoivat hänen esirukouksiaan kärsivän kansan puolesta.

Syksy koetteli myös pyhää Danielia. Kun keisari Leon rakennuttama uusi 17-metrinen kaksoispylväs joutui myrskyn kouriin, sen tuet irtosivat ja pylväs huojui vaarallisesti puolelta toiselle Danielin oppilaiden yrittäessä epätoivoisesti tukea sitä. Oppilaat pelkäsivät Danielin hengen puolesta, mutta tämä ei sanonut sanaakaan vaan jatkoi tyynenä rukoustaan. Vihainen keisari määräsi pylvään suunnittelijalle kuolemanrangaistuksen, mutta Daniel vetosi keisariin ja sai sen peruutettua.

Eräänä talviyönä tapahtui, että myrskytuuli vei Danielin vaatteet ja hän jäi lumituiskun armoille. Seuraavana päivänä Daniel oli niin jäässä, että hän näytti suolapatsaalta eikä kyennyt puhumaan tai liikkumaan. Raivoavan myrskyn takia oppilaat pääsivät kiipeämään hänen luokseen vasta iltapäivällä ja alkoivat heti sulattaa häntä kuumalla vedellä. Elpyessään Daniel kuitenkin kertoi tunteneensa olonsa aivan lämpimäksi. Hän oli nähnyt unessa häntä aiemmin ohjanneen Simeonin näköisen munkin. Tämä oli näyttänyt hänelle haukan, joka tuli idästä ja asettui keisari Leon forumin pylvään päässä olleeseen kotkanpesään ja muuttui itsekin kotkaksi. Tapahtuman jälkeen Danielin pylvään päähän rakennettiin keisarin käskystä pieni koppi Danielin suojaksi.

Keisari kunnioitti ja arvosti Danielia niin, että rakennutti itselleen hänen pylväänsä lähettyville palatsin, johon hän toi arvovieraansa. Keisari tuli usein Danielin luokse kuninkaallisten vieraiden ja suurlähettiläiden kanssa. Hän kysyi pylväspyhän mielipidettä myös maallisissa asioissa. Esimerkiksi kun Aleksandrian kaupunkia uhkasi hyökkäys, keisari kysyi neuvoa Danielilta, joka ilmoitti, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Vuonna 466 neuvottelut Lazican kuningas Gubazioksen kanssa käytiin kirjaimellisesti pyhän miehen alaisuudessa. Keisari ja Gubazios pääsivät sopimukseen, joka tyydytti molempia osapuolia. Tämän jälkeen Daniel tunnettiin myös Mustanmeren itärannikolla, ja pyhiinvaeltajien määrä kasvoi entisestään. Keisari Leo sai Danielin suostumaan uusien luostari- ja vierastilojen rakentamiseen pylvään tuntumaan luvattuaan siirrättää paikalle Simeon Styliitan pyhäinjäännökset, mikä toteutettiin suurin juhlallisuuksin.

Kerran keisari Leo oli ratsastamassa poispäin pylvään luota, kun hän kaatui hevosineen ja pudotti kruununsa. Keisari ymmärsi asenteensa olleen pyhiinvaeltajalle sopimaton. Siitä lähtien hän laskeutui satulasta aina pylvään nähdessään ja kulki jalan niin kauan kuin oli Danielin näköpiirissä.

Keisari Leon kuoleman (474) jälkeen Konstantinopolissa alkoi valtataistelu, jonka pyörteissä myös kirkon asema joutui uhatuksi. Maallisen vallan tavoittelijat pyrkivät saamaan kirkosta joko ”khalkedonilaisen” tai ”monofysiittisen” siiven omalle puolelleen. Jälkimmäisten suosijana tunnettu vallananastaja Basiliskos syrjäytti keisari Zenonin vuonna 475 ja uhkasi surmata niskuroivan papiston. Silloin Daniel yllätti kaikki tulemalla alas pylväältään ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen. Hän marssi Konstantinopolin keskustaan, jossa kansa riehaantui ja kantoi Danielia riemusaatossa ympäri kaupunkia. Arkkipiispa Akakios ja häntä tukeneet munkit olivat sulkeutuneet Hagia Sofian kirkkoon. Heidän luonaan käytyään Daniel puhui kansalle kirkon edessä ja lähti kansanjoukon saattamana kohti Hebdomonin palatsia, jossa keisari Basiliskos oli. Kulkueen aikana leprainen parantui sairaudestaan. Palatsin eteen päästyään Daniel karisti tomun viitastaan (vrt. Matt. 10:13-14) sanoutuakseen irti keisarin linjasta, ja koko kansanjoukko teki samoin. Vaatteista noussut pauhu teki vaikutuksen Basiliskokseen, joka lähetti Danielille sovittelevan viestin. Danielin vastaus oli kuitenkin tiukka. Samaan aikaan yksi palatsin torneista romahti.

Daniel paransi sairaita rukouksellaan ja kansanjoukko seurasi häntä kuin Kristus olisi tullut maan päälle. Seuraavana päivänä keisari Basiliskos tuli Hagia Sofian kirkkoon, lankesi pyhän Danielin jalkojen juureen ja teki sovinnon arkkipiispa Akakioksen kanssa koko kansan nähden. Daniel palasi pylväälleen ja teki paluumatkalla vielä lukuisia ihmeitä.

Päästyään takaisin pylväälleen Daniel profetoi Basiliskoksen lähestyvän koleman ja Zenonin (k. 491) valtaan palaamisen. Zenon samoin kuin hänen seuraajansa Anastasios (491–518) kunnioittivat Danielia suuresti. Hänen pylväästään tuli yksi Konstantinopolin ja koko valtakunnan kuuluisimpia ja kunnioitetuimpia pyhiinvaelluskohteita, jonka luokse tultiin kaikkialta valtakunnasta. Pyhästä Danielista maalattiin jo hänen elinaikanaan ikoni, joka vietiin kunnioitettavaksi kirkkoon. Daniel suuttui ja käski hävittää kuvan. Daniel pysyi vapaana kunnianhimosta ja ylpeydestä. Hän ei pitänyt mitään omana ansionaan vaan lähetti kaikki avunpyytäjät kunnioittamaan Simeon Styliitan pyhäinjäännöksiä tai voitelemaan itsensä tämän haudalla palaneiden lampukoiden öljyllä.

Daniel pysyi nöyränä vielä kuolemankin edessä. Hänen sairastuttuaan keisari Anastasios ehti jo rakennuttaa hänelle ylellisen haudan, mutta Daniel toipui ja vaati keisaria lupaamaan, että hänet haudattaisiin maahan ja että hänen ruumiinsa päälle asetettaisiin pyhien reliikkejä, jotta kunnioitus kohdistuisi ensisijaisesti näihin ja parantumiset luettaisiin heidän ansiokseen.

Poislähtönsä Daniel ilmoitti kolme kuukautta etukäteen. Viikkoa ennen kuolemaansa hän keräsi oppilaansa tikkaiden yläportaille ja piti heille viimeisen opetuspuheensa pyytäen heidän esirukouksiaan. Kaupungista alkoi tulla kansaa, joka tahtoi olla paikalla hänen viimeisinä hetkinään. Kolme päivää ennen kuolemaansa Daniel näki yöllä näyssä kaikki menneet pyhät, jotka kutsuivat hänet osallistumaan jumalanpalvelukseen yhdessä heidän kanssaan. Seuraavana päivänä Daniel osallistui viimeisen kerran pyhään ehtoolliseen. Hän nukkui pois lauantai-aamuna, 11. joulukuuta vuonna 493 kilvoiteltuaan 50 vuotta maan päällä ja 33 vuotta pylväällä. Hänen ruumistaan pidettiin tuntikausia kansan nähtävänä, ja ihmiset hyvästelivät häntä kyynelin pyytäen hänen esirukouksiaan. Pyhä Daniel Styliitta haudattiin vielä samana päivänä kaikkien arvohenkilöiden läsnä ollessa. Lyijyarkun päälle asetettiin kolmen pyhän nuorukaisen Hananian, Asarian ja Misaelin (17.12.) jäännöksiä, jotka oli vasta siirretty Konstantinopoliin.

Vuosisadasta toiseen pyhä Daniel Styliitta on säilyttänyt asemansa ortodoksien rakastamana ja kunnioittamana pyhänä. Hänen elämänvaiheensa tunnetaan hänen vivahteikkaasti kirjoitetusta elämäkerrastaan, joka perustuu silminnäkijäkertomuksiin.¹

Meiraks eli Egyptissä 600-luvulla. Hän oli hurskaasta kristitystä perheestä, mutta ulkonaisten etujen houkuttelemana hän päätti hylätä uskonsa ja kääntyä islamiin. Muslimihallitsijan edessä hän riisui kristittyjen käyttämän vyötärönauhan, jossa oli risti, ja tallasi pyhän ristin jalkoihinsa. Meiraks sai hyvän aseman ja alkoi nauttia elämästä.

Meiraksin vanhemmat eivät lakanneet rukoilemasta poikansa puolesta, ja ennen pitkää Herra alkoi kolkuttaa hänen sydämensä ovella. Meiraks muisteli Kristuksen sanoja: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Hän muisti myös, kuinka Pietari kielsi Kristuksen mutta katui itkien ja hänestä tuli apostolien johtaja.

Meiraks meni vanhempiensa luokse ja ilmoitti tahtovansa palata kristittyjen joukkoon. Vanhempien kyyneleet vaihtuivat iloksi, mutta he eivät uskaltaneet piilotella häntä luonaan, koska pelkäsivät islamilaisen hallinnon kostoa. Sen sijaan he käskivät poikansa mennä tunnustamaan uskonsa rohkeasti saman emiirin eteen, jonka edessä hän oli kieltänyt Kristuksen. ”Jumala näyttää sinulle tien. Näin sinusta tulee Kristuksen toveri ja kansasi esirukoilija”, he sanoivat.

Meiraks rukoili Jumalalta voimaa kestää kidutukset, otti vyönsä ja lähti muslimien kokoontumispaikalle. Hän puki vyön ylleen emiirin edessä, suuteli puusta tekemäänsä ristiä ja huusi niin kovaa kuin jaksoi: ”Herra armahda!” Emiirin ihmetellessä, oliko Meiraks mennyt sekaisin, tämä julisti: ”Nyt vasta olen tullut järkiini ja palannut Paholaisen pimeydestä. Olen taas kristitty ja kumarran Kristusta.” Tämän kuullessaan emiiri määräsi Meiraksin vietäväksi vankilaan kolmeksi päiväksi ilman ruokaa tai vettä. Kun Meiraks ei sen jälkeenkään osoittanut horjumisen merkkejä, hänet ruoskittiin ja heitettiin takaisin vankilaan. Sama toistui kolmen päivän jälkeen. Taas kolmen päivän kuluttua Meiraks tuotiin emiirin eteen, ja kun hän ei vieläkään taipunut, hänet tuomittiin kuolemaan.

Meiraks vietiin laivaan, joka purjehti merelle, vajaan kilometrin päähän rannasta. Hänen annettiin rukoilla, minkä jälkeen hänen päänsä katkaistiin ja heitettiin mereen. Marttyyrin pyhä ruumis upposi meren syvyyteen, mutta hänen päänsä ajautui rannikolle, jossa kristityt tunnistivat sen ja ottivat sen vastaan kuin kallisarvoisen lahjan. Kun emiiri sai kuulla tästä, kristityt joutuivat maksamaan hänelle sata kultarahaa saadakseen luvan kunnioittaa reliikkiä. Päästä huokuva suloinen tuoksu ja sen välityksellä tapahtuneet ihmeet todistavat siitä suuresta armosta, jota Herra osoittaa katuvia kohtaan.

Pyhittäjä Luukas syntyi vuonna 879. Hän oli kotoisin pienestä kaupungista Vähän-Aasian itäosasta. Hänen perheensä oli varakas. Kun Luukas oli 18-vuotias, Bysantin ja bulgarialaisten välille syttyi sota. Luukas osallistui siihen ja taisteli urheasti. Armeijassa ollessaan hän alkoi kuitenkin harjoittaa askeettista kilvoittelua kahden toverinsa vaikutuksesta, jotka olivat erään pylväskilvoittelijan hengellisiä lapsia. Bysantin armeija kärsi sodassa tappion, minkä jälkeen Luukas päätti liittyä Kristuksen sotajoukkoihin. Hän meni mainitun pylväskilvoittelijan luo, joka puki hänet munkin asuun. Luukas joutui ankaraan taisteluun lihansa himojen kanssa. Hän ryhtyi kantamaan rautakahleita ja söi vain kerran viikossa.

Kuuden vuoden ankaran kilvoittelun jälkeen Luukas vihittiin papiksi. Hän palasi armeijaan sotilaspapin tehtäviin luopumatta kuitenkaan askeettisesta elämäntavastaan. Hän päinvastoin lisäsi siihen vielä lähimmäisenrakkauden kilvoituksen alkamalla jakaa puutteessa oleville sotilaille kaikkea mitä hänellä sattui olemaan. Kerran hän meni nälänhädän aikana salaa vanhempiensa maatilalle ja jakoi köyhille kaiken, mitä heillä oli varastossa. Hän käytti tällaista omankädenoikeutta eräissä muissakin yhteyksissä auttaakseen puutteenalaisia vanhempiensa varoilla.

Päätettyään jättää kotipaikkakuntansa Luukas meni Pyhän Sakariaan luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Siellä hän esiintyi mykkänä, mutta hänet nimitettiin silti luostarin taloudenhoitajaksi. Hän piti suussaan suurta kiveä vaietakseen samalla tavoin kuin luostarin suojeluspyhä Sakarias, Johannes Kastajan isä, aikoinaan. Veljiin hän piti yhteyttä kirjoittamalla viestejä savitauluun. Yönsä hän vietti puussa säiden armoilla. Kun hänen kilvoituksensa alkoi herättää huomiota, hän kavahti ihmisiltä saamaansa ylistystä ja lähti luostarista takaisin kotiseudulleen. Siellä hän kaivoi luolan vuorten keskelle. Sekä demonit että myös kirput ahdistivat häntä julmasti.

Kahden ja puolen vuoden kuluttua Luukas asettui noin 3,5 metrin korkuiselle pylväälle Pyhän Demetrioksen kappelin tuntumassa. Pylväällään hän joutui taistelemaan tuulia ja sateita, talven kylmyyttä ja kesän kuumuutta vastaan. Samoin kuin kuuluisat pylväiden päällä kilvoitelleet edeltäjänsä Simeon Styliitta (1.9.), Simeon Nuorempi (24.5.), Daniel (11.12.) ja Alypios (26.11.), Luukaskin kesti lujana kaikki sään aiheuttamat koettelemukset hellittämättä paastoaan ja muita kilvoituksiaan, sillä hän katseli koko ajan sielunsa silmillä tulevan maailman hyvyyksiä.

Kolmen vuoden kuluttua Luukas kuuli äänen, joka kehotti häntä antautumaan ei vain enkelten vaan myös ihmisten katseltavaksi (1. Kor. 4:9). Niinpä hän siirtyi Euroopan puolelle ja saatuaan paikallisen piispan siunauksen rakensi itselleen pylvään Eutropoksen alueelle aivan Konstantinopolin ulkopuolelle. Sen päälle hän nousi joulukuun 11. päivänä vuonna 935. Siellä hän kesti kärsivällisesti ja Jumalan apuun luottaen niin lihansa kapinat henkeään vastaan kuin pahojen henkien ankarat hyökkäykset. Mitä enemmän hän kurkotti kohti Jumalaa, sitä runsaampana Jumalan armo vuoti niille, jotka kiiruhtivat hänen pylväänsä juurelle saamaan apua ongelmiinsa. Hän kuului ainoastaan Jumalalle mutta teki itsensä ”kaikeksi kaikille” (1. Kor. 9:22). Jokaiselle luokseen tulleelle hän osoitti yhtälailla myötätuntoa. Hän paransi rukouksillaan heidän sairauksiaan, lohdutti heitä heidän murheissaan, paljasti heidän salaisia ajatuksiaan, ennusti mitä heille tulisi tapahtumaan ja kuunneltuaan heidän tunnustuksiaan antoi heille synninpäästön. Konstantinopolin väestölle Luukkaan pylväästä tuli pelastuksen satama, jossa pahimminkin haavoittuneet sielut löysivät rauhan ja katumuksen ilon.

Pyhittäjä Luukas eli pylväänsä päällä kuin taivaan enkeli 44 vuotta. Hän oli oppinut hallitsemaan niin sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisiaan ja antoi hyveittensä valon loistaa ihmisten edessä, jotta nämä ylistäisivät Isää, joka on taivaissa (Matt. 5:16). Pyhä Luukas nukkui rauhassa kuolonuneen yli sadan vuoden iässä joulukuun 11. päivänä 979. Hänet haudattiin Pyhän Bassianoksen luostariin, jonka hänen ystävänsä patriarkka Teofylaktos oli hänen tuellaan jälleenrakentanut.

Pyhittäjä Nikon eli Kiovassa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Hän oli kotoisin ylimysperheestä mutta jätti omaisensa Kristuksen tähden ja vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa. Vuonna 1096 hän jäi monien muiden munkkien kanssa polovtsien¹ vangiksi. Omaiset olisivat halunneet lunastaa hänet vapaaksi, mutta hän kielsi heitä ja jättäytyi kokonaan Herran haltuun. Huomattuaan menettäneensä hyvät lunnasrahat polovtsit piinasivat Nikonia kolmen vuoden ajan nälällä, janolla ja erilaisilla kidutuksilla, mutta Nikon kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili lakkaamatta. Silloin Herra antoi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Nikon alkoi parantaa sairaita ja jopa nosti rukouksillaan vangitsijansa kuolinvuoteelta.

Kolmen vuoden kuluttua Nikonille ilmestyi marttyyri Eustrati (28.3.), joka oli otettu vangiksi yhtä aikaa hänen kanssaan ja surmattu. Eustrati ilmoitti, että Nikon pääsee takaisin luostariinsa kolmen päivän kuluttua. Nikonin kerrottua tästä vangitsijoilleen nämä katkaisivat jänteet hänen jaloistaan ja vartioivat häntä tarkasti estääkseen häntä pakenemasta, mutta kolmannen päivän kuudennella hetkellä pyhittäjä Nikon siirtyi ihmeellisesti Kiovan luolaluostariin kirkossa rukoilevien munkkiveljien keskuuteen. Nähdessään hänet runneltuna ja kahlittuna veljet kokoontuivat hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli ilmestynyt paikalle. Nikon ei voinut salata tapahtunutta ihmettä, mutta ei antanut vapauttaa itseään kahleista ennen kuin igumeni ojensi häntä sanoen: ”Veli, jos Herra haluaisi sinun olevan kahleissa, Hän ei olisi vapauttanut sinua vankeudesta.”

Pyhittäjä Nikonia alettiin kutsua lisänimellä ”Kuiva”, sillä nälkä ja kidutukset olivat kuivettaneet hänen ruumiinsa, mutta riutuneenakin hän paloi rakkaudesta Jumalaan ja loisti hyvillä teoillaan. Monen vuoden kuluttua Nikonin entinen vangitsija, jonka hän oli parantanut, tuli luostariin, vihkiytyi munkiksi ja ryhtyi entisen vankinsa oppilaaksi.